Oletko huomannut, että koko yhteiskunta tukee valittamisen kulttuuria? Meidän on oltava tyytymättömiä, jotta kaipaisimme parempia ratkaisuja ja voisimme korjata asioita.
Tyytyväinen ihminen ei kaipaa jatkuvasti uutta, sillä häneltä ei lähtökohtaisesti puutu mitään tärkeää. Tyytyväinen ei kuluta. Ei kaipaa kehitystä. Ei kouluttaudu.
On paradoksaalista, että haemme tyytyväisyyttä ja tasapainoa systeemissä, joka ei oikeastaan tue sitä.
~ ~
Törmäsin internetsin ihmeellisessä maailmassa meemiin. ”Aikuisena oleminen on aika iisiä. Sua vaan väsyttää koko ajan, kerrot ihmisille kuinka paljon sua väsyttää ja he kertovat, kuinka paljon heitä väsyttää.”
Touché. Valittaminen on myös keino tulla näkyväksi. Ego kaipaa silmittömästi huomiota, sympatia on sen lempiherkkua. Samalla nurkan takana kuitenkin odottelee uhriutuminen. Valittaminen johtaa helposti itsensä surkutteluun – ja oman voiman luovuttamiseen olosuhteille.
~ ~
Etsimme parempaa elämää, mutta emme ole valmiita päästämään irti valittamisesta. Enkä nyt tarkoita, että elämässä pitäisi keskittyä vain positiivisuuteen ja unohtaa kaikki negatiivisuus (pakonomainen positiivisuus voi olla yhtä vaarallista kuin uhriutuminen).
Puhun nyt vastuun ottamisesta. Miten ylipäänsä päädymme tilanteisiin, joissa joudumme valittamaan väsymystä, puutteita, huonoa onnea tai muiden ihmisten typeryyttä?
~ ~
Meillä kaikilla on oma sisäinen ohjauksemme, oikeastaan ohjauskäsky, jonka mukaan toimimme. Englanninkielen inner command kuvastaa sitä hyvin, joogit sanovat gurmukhinkielellä hukam.
Hukam on arvomaailmamme ytimessä. Toimimme sen mukaan joko tietoisesti – tai kuten monet meistä – tiedostomattomasti. (Jolloin hukam korruptoituu mielessä, ja ego ryhtyy käyttämään sitä saadakseen sympatiaa muilta.)
Hukam tulee esiin kaikissa ”mun pitää” -lauseissa. (”Voi mä haluisin tulla, mutta mun pitää mennä töihin.”) Pitää-lauseet ovat usein aika lannistuneita.
Kuka sanoo, että pitää?
~ ~
Pitää-lauseet kertovat siitä, mihin olen valmis suuntaamaan energiaani, huomiotani ja sitoumustani. Ne kertovat, millaisia asioita priorisoin elämässä. Valitsen ”pitämiseni” itse.
”Minun pitää” on siis itse asiassa valhe, jonka pohjalla on ”minä haluan”. Jokaisen ”minun pitää” -lauseen voi kääntää suoraan muotoon ”minä haluan”. (”Voi mä haluaisin tulla, mutta todellisuudessa haluan enemmän mennä töihin.”) (Tiedän, moni sanoo, ettei se kuule ole noin yksinkertaista… Mutta kyllä se hittovie on. Tai sitten taustalla on isompi kysymys: mikä estää sinua toimimasta niin kuin sydämessäsi haluat?)
Voinko hyväksyä sen, että pitää-lauseeni ovat yhtä kuin ”minä haluan”?
Voinko hyväksyä, että olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani, arvojeni mukaisen elämän elämisestä, omista sanoista ja teoista?
Valittamisen valtakunnanrajojen ulkopuolella on terra incognita, suuri tuntematon. Mahtaako siellä asua tyytyväisyys?
Uskon siihen, että meillä kaikilla on elämässämme yksi peruskysymys – ydinteema, johon haemme elämämme varrella vastausta ja vastauksia, jota tutkimme ehkä jopa koko elämämme ajan. Teema, johon kaikki muut teemat aina johtavat. Se on se sokea piste, jota olemme juosseet karkuun henkemme edestä, ja silti se määrittelee meidän koko persoonaamme.
Vihdoinkin, jossakin vaiheessa pysähdymme – tai elämä pysäyttää meidät – ja tulemme tilanteeseen, jossa tämä varjo saavuttaa meidät. Se on kohdattava. Tämä sokea piste alkaa avautua kipupisteenä, traumana. Ydinhaavana. Mutta ydinhaavamme onkin portti sieluumme. Se on se portti, josta kirkkain valomme alkaa päästä näkyviin. Tämä on elämän mittainen matka – kipupisteiden kohtaaminen ja niiden kautta yhä syvemmin elämään syntyminen.
Ja jos haluamme aloittaa tutkimusmatkan tätä teemaa kohti, kipeimmän haavamme kautta löydämme emme ainoastaan luontaisen itsemme, vaan myös sen lahjan, jota olemme tulleet tänne jakamaan.
Oma ydinteemani on syvä, eksistentiaalinen erillisyyden tunne, ja se, kuinka löydän tieni erillisyydestä yhteyteen.
Tämän tosin oivalsin vasta syvän henkisen kasvun prosessin aikana, sillä persoonani oli rakentunut sen varaan että en tarvitse ketään; en tarvitse ketään, pystyn hankkimaan itse kaiken mitä tarvitsen ja kontrolloimaan tilanteet ja elämän.
Eristin itse itseni kontrolloimalla kaikkea. Aika pitkälle pötkinkin tämän harhan varassa: oli ekonomin tutkinto, menestynyt ura, hyvä palkka, unelmakoti ja paljon ystäviä. Parisuhteissa pidin aina tiettyä etäisyyttä sillä läheisyys oli pelottavaa – eikä rakkautta voi kontrolloida! Tämän selitin itselleni sillä että en vain ollut löytänyt sitä oikeaa. Ja myöskin: jos olisin itse vielä jotekin parempi niin sitten… Sisäinen tyhjyyden tunteeni kuitenkin kasvoi, oli burn out töissä ja yhä epäonnisempia parisuhteita.
Lopulta jouduin pysähtymään ja toteamaan että näin en voi elää. Haluan tietää kuka olen – sillä en ollut se joka tuota elmää eli. Olin täysin vieras omassa elämässäni.
Olin jo pitkään harrastanut joogaa ja ollut paljon Intiassa, ja jossakin vaiheessa jooga vaihtui meditaatioon, Osho-terapioihin ja intensiivisiin retriitteihin eri puolilla maailmaa. Olin saanut jo vahvaa ymmärrystä siitä, että todellinen minäni on ihan jotakin mutta kuin mitä olen luullut – ja että minussa on puolia joihin en ollut minkäänlaisessa yhteydessä.
Lopulta vuonna 2012 sain sitten rohkeuden jättää yritysmaailma ja lähteä etsimään kadonnutta itseäni. Neljä vuotta kävin läpi syviä koulutusprosesseja jotka olivat samalla oman itsen työstämistä, matkaa kohti totuutta.
Prosessin aikana minulle avautui tämä ydinhaavani, absoluuttinen erillisyyden tunne sisälläni. Tämän hyväksymisen ja työstämisen myötä minulle avautui yllättäen myös se, että tehtäväni on työskennellä ihmisten kanssa, sillä nämä kysymykset ja oma matkani on tietenkin täysin universaalia ihmisen henkisen kasvun matkaa, ja minun tehtäväni on tukea muita heidän omalla matkallaan.
Muistan vieläkin tämän hetken, havahtumisen tunteen ja jostakin tulevat sanat “tämä on tehtäväsi!” – ja kuinka suorastaan pelästyin, sillä vanha persoonani oli varsin kaukana siitä myötätuntoisesta palveluasenteesta mikä ihmisten tukemisen perustana on. Tästä alkoi matkani kohti uutta ammattiani henkisen kasvun ohjaajana.
Tässä blogisarjassa tulen jakamaan kokemuksiani erilaisista aiheista, jotka liittyvät erillisyyden ja yhteyden teemaan.
Meille suomalaisille niin tuttu häpeä tulee olemaan aihe jota käsittelen varmasti useammankin blogin verran, sillä häpeä on erillisyydentunteen ytimessä. Tein häpeästä oman lopputyöni Holistic Councelor –koulutuksessani ja oma prosessini häpeän kanssa on ollut vuosien mittainen. Olen jo lähes parin vuoden ajan järjestänyt suosittuja Häpeän Alkemia kursseja, joissa aihe edelleen avautuu syvemmin ja syvemmin.
Erityisesti minua kiehtoo kollektiivinen psyykkeemme, sukupolvitraumat ja kaikki se mitä tiedostamattamme perimme. Tärkeä teema on meidän naisten kadotettu yhteys syvään feminiiniseen voimaamme, sitäkin käsittelen.
Tervetuloa mukaan tutkimusmatkalle erillisyydestä yhä syvenevään yhteyteen!
Kirjoitin aikaisemmin äkillisestä kuolemasta, sen aiheuttamasta shokista ja traumasta sekä ehkä jopa vuosienkin päästä esiin nousevista tunteista. Tekstin löydät täältä.
Miten värien avulla voisi helpottaa omaa oloa? Voivatko värit auttaa selviytymisessä?
Surun värit
Musta ei ole ainoa väri maailmassa, jolla ilmaistaan surua. Musta on vakiintunut länsimaihin ja erityisesti Pohjoismaihin surun väriksi. Esimerkiksi Japanissa valkoinen on hautajaisväri, kuten muissakin itäisen Aasian maissa: se liitetään puhtauteen, kuolemaan ja suruun. Nepalissa, jonka väestöstä valtaosa on hinduja, surun väri on valkoinen. Kiinassa valkoinen liitetään puhtauteen, mutta se on myös suruväri ja kuoleman väri. Kiinassa hautakivet saattavat olla olemassa jo ennen kuin ihminen kuolee. Niin kauan kun ihminen on elossa, hänen nimensä lukee kivessä punaisin kirjaimin. Kun hän kuolee, nimi maalataan valkoiseksi.
Australian alkuperäisasukkaat aboriginaalit pitävät valkoista surun värinä. Länsiafrikkalaiset ashantit kokevat punaisen surun vertauskuvaksi. Ghanassa, Togossa ja Norsunluurannikolla hautajaisvieraiden käsivarressa voikin nähdä punaisen surunauhan. Arabimaissa ja Afrikassa keltainen kuvastaa rikkautta ja elinvoimaa, Meksikossa taas kehäkukan keltainen edustaa kuolemaa monen muun kirkkaan värin rinnalla. Meksikossa kuolleiden päivänä muistellaan kuolleita monin eri värein, koristaudutaan itse värikkäin asustein ja juhlitaan yhdessä. Surun väri on siis pitkälle kulttuurisidonnainen.
Täällä Suomessa ja muuallakin Pohjoismaissa surun väri on perinteisesti ollut musta. Mustat suruasut vakiinnuttivat asemansa myöhäiskeskiajalla. Vähäosaisetkin pukivat hautajaisiin yleensä tummimmat vaatteensa, mitä kaapista löytyi. Jos ei ollut mustaa, laitettiin päälle mahdollisimman tummansinistä tai harmaata. Naiset käyttivät ja käyttävät osittain edelleen mustaa suruhuntua tai mustaa surunauhaa.
Musta väri on siis yhdistetty kulttuurissamme kuolemaan. Yö on musta. Ilta on musta. Pitkä talvikautemmekin on pimeä, harmaa ja usein mustakin. Katukuvammekin on harmaa, sillä nykyinen rakennustyyli suosii harmautta. Vanhat värikkäät puutalot ja jugendtyyliset kerrostalot ovat ainoa väripilkku katukuvassamme.
Musta on paitsi surun myös juhlan väri Suomessa. Esimerkiksi akateemisissa tilaisuuksissa käytetään usein mustia juhla-asuja.
Mutta miksi haluamme pukeutua mustaan surun tai juhlan keskellä? Miksi korostamme pitkää mustaa talvikauttamme vielä pukeutumalla mustaan tai harmaaseen? Haluammeko olla näkymättömiä, häipyä taustaamme, käpertyä itseemme, suojautua? Musta on suojaväri. Kun kulkee mustissa ja harmaissa, voi olla piilossa elämältä ja erityisesti tunteiltaan. Jotkut sanovat mustan olevan arvokas väri ja täten juhlava. Miksi?
Miksi emme voisi mennä kirkuvan keltaisessa mekossa ja kirkkaan punaisine huuline hautajaisiin? Emmekö kunnioita yhtälailla vainajaa pukeutumalla kauniisti, esteettisesti ja heleästi? Ja emmekö ennenkaikkea itse saisi voimaa väreistä surun keskellä? Emmekö voisi siirtyä myöhäiskeskiajan hautajaisvärityksestä jo muuhun väritykseen? Olen aikaiseminkin kirjoittanut talvesta isäni äkillisen poismenon jälkeen, jolloin vedin energisoivaa keltaista hupparia niskaan ja naisellista pinkkiä huulipunaa huuleen. Kuljin Chilen polttavan auringon alla ja sain ihastella Chilen upeita värejä katukuvassa. Kirjoitinkin blogiini, miten itse sain siitä valtavasti voimaa ja energiaa apatian ja voimattomuuteni keskellä.
Mutta ymmärrän toki, että kovimman surun keskellä voi olla vaikeaa laittaa mitään värikästä päälle, se saattaa tuntua liian paljastavalta, liian kirkuvalta, on tarve suojautua, mutta voisitko aloittaa pienin askelin lisäämällä väriä pukeutumiseesi.
Kun minä kuolen ja hautajaisiani vietetään, haluasin että muistotilaisuus olisi kaunis. Tila esteettisesti viehättävä, värikäs, paljon värikkäitä ja kauniita kukkia, pöydillä värikkäät kankaat, ihmiset joisivat kuohuvaa, musiikki soisi ja hautajaisvieraat voisivat vaikka tanssia. En kuuna päivänä haluaisi, että lapseni istuisi surunsa keskellä kylmässä, kalseassa, harmaassa kirkossa mustissaan, kuuntelisi virsiä, joisi kahvin kalseassa harmaassa seurakuntatilassa ja joutuisi tämän jälkeen tulemaan yksin kotiin suremaan. Haluaisin, että hän olisi koko illan ihmisten, värien ja musiikin ympäröimänä. Saisi pukeutua kuinka hänestä itsestä parhaalta tuntuisi, voisi punata huulensa, kihartaa tukkansa sekä hänellä olis lupa myös nauruun.
Ja miksi esteettisyys ja värit ovat minulle niin tärkeitä? Uskon niiden vaikuttavaan ihmisen voimaantumiseen ja hyvään oloon kaikkialla. Taidekasvatuksen professori Kimmo Lehtonen on ilmaissut asian seuraavasti:
Esteettisyys on sivistysominaisuus, joka liittyy kaikkeen tuntemiseen ja aistimiseen. Esteettityys on sukua empatialle, jonka kautta ymmärrämme kanssaihmisten kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Taide auttaaa ihmistä kasvamaan riittävän eheäksi ja onnellisiksi. Ja minä lisään että taide ja VÄRIT auttavat ihmistä kasvamaan riittävän eheäksi ja onnelliseksi.
Vinkkejä:
Pukeudu siihen väriin, mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Kokeile eri värejä, miltä tuntuu, kun vedät lämpöisen punaisen villapaidan päälle tai valkoisen? Itseäni auttoi energisoiva keltainen ja naisellinen pinkki. Maalasin myös kyseisillä väreillä. Tähän ei olemassa yhtä oikeaa vastausta tai neuvoa, kokeileminen auttaa.
Tee asuntoosi jokin surunurkkaus. Maalaa tai somista se sellaisilla esineillä, mitkä auttavat surutyöskentelyssäsi esim. oma surualttari kuvineen vainajasta tai asettele jokin tärkeä esine kuvastamaan vainajaa.
Maalaa. Tämän olen aikaisemminkin kirjoittanut, mutta maalaamisen merkitystä ei voi väheksyä. Kun maalaat päämäärättömästi ihan sillä värillä mikä tuntuu parhaalta, olosi helpottuu edes siksi maalaamishetkeksi. Varaa paljon isoa paperia ja isoja pensseleitä ja anna palaa. Voit tuhrata sekaan tusseilla, puukynillä, liiduilla tai musteella. Lopputuloksella ei ole mitään merkitystä.
Aiemmin yritin fiksata itseäni, jotta rakkaus voisi saapua elämääni. En siis elänyt kovin rakkaudellisesti itseni kanssa – pyrin vain rakkauteen jonkun kanssa. Vaikka minulla oli vakaumus siihen, että voin rakastaa itseäni ja löytää tasapainon sisältäni, uskoin silti, että ISO rakkaus tulee ulkopuoleltani (komean ja kaikin tavoin täydellisen miehen hahmossa). Ikään kuin todisteeksi sille, kuinka paljon itseäni rakastan. Uskoin hokaamattani, että vasta ulkoinen rakkaus ja elämän hyvä todistaisi, että olen arvokas.
Olin aivan toivottoman sokea sille, millaisiin kumppanuuksiin lähdin, koska tarpeeni ja toiveeni rakkaudesta oli niin suuri. Ripustin rakastetuksi tulemisen tarpeeni ihmisiin kuin koristeen kuuseen. En kyennyt näkemään toisia aina sellaisina kuin he olivat, vaan sellaisina, millaisina halusin heidät nähdä. En käyttänyt uusissa ihmissuhteissa aikaa tutustumiseen ja sen kuulostelemiseen, miltä toisen kanssa oleminen tuntui. Olin täyttymättömien tarpeideni vuoksi niin kiinni siinä mitä halusin, että tein ihmisistä pikaisia johtopäätöksiä ja täytin noin 95% käsityksestäni ihmisistä sillä, mihin halusin uskoa.
Jos toinen jatkuvasti sanoin tai teoin oli jotain muuta kuin mitä niin kovasti halusin hänen olevan, toivoin hänen ”eheytyvän” (ihanteeni mukaiseksi). Kun homma ei skulannut, ajattelin tuttuun tapaani, että vika on minussa. Ohitin kaikki varoitusmerkit, enkä oikeastaan osannut edes lukea niitä. Koin kaameita pettymyksiä. Tietenkin, koska kukaan ei voi olla täyttymättömien tarpeideni kukkalandia. Kenties pettymysten yksi tarkoitus on herättää näkemään, että on ripustanut onnen ja arvonsa itsensä ulkopuolelle, illuusioon.
Toistin kumppanuuksissa samaa kaavaa kuin itseni kanssa: uskoin alitajuisesti omaan viallisuuteeni. Siksi uskoin, että rakkauteen pitää pyrkiä fiksautumalla ja sitä pitää oppia. En hiffannut, että rakkaus voisi olla jotain niin yksinkertaista kuin sen kuunteleminen miltä minusta ihan oikeasti tuntuu, ja sen mukaan kunnioittavasti toimiminen.
Jos on kovin kiireinen täyttämään omia täyttymättömiä tarpeitaan toisen ihmisen kautta, ei voi olla läsnä sille mitä toisessa tapahtuu. Ei ole valmis kasvamaan ulos kuvitelmistaan ja kohtaamaan sekä itseä ja toista todellisina tyyppeinä eikä fantasian tuotoksina. Jos toisessa nousi esiin pelkoa tai vihaa, luulin aina että se kertoi minusta tai siitä etteivät tarpeeni olleet sallittuja. Jos toinen oli vihainen ja omistushaluinen luulin, että oli minun tehtäväni olla sellainen kuin toinen halusi. En osannut tehdä eroa toisten ihmisten reaktioiden ja itseni välillä.
Kun ei ole oppinut tukemaan itseään tunteissaan ja tarpeissaan, on riippuvainen muista tavalla joka ei voimauta. Se uuvuttaa ja joskus tuhoaakin. Tarvitsemme toisiamme, mutta on suuri ero uskaltaa olla tarvitseva ja osata myös itse huolehtia itsestään kuin elää sen varassa, mitä saamme toisilta. Riippuvuus on sitä, että antaa oman arvonsa muiden käsiin. Usein löytää itselleen alitajuisesti karuja, arvostamattomia peilejä kunnes ottaa oman sydämensä ja arvonsa haltuun itse.
Olen joutunut ja saanut opetella kaikkia näitä itsensä arvostamisen asioita aikuisena. Se on ollut huikean palkitsevaa: ihmissuhteissani on tapahtunut valtavia muutoksia. Ennen kaikkea osaan kuulla omia tarpeitani ja täyttää niitä itse. Se tarkoittaa itsestäni huolehtimista ja rehellistä ilmaisua: en jaksa nyt tavata, tarvitsen omaa tilaa tai miettimisaikaa, kaipaan ystävieni seuraa, minulle tuli paha mieli siitä mitä sanoit, tämän kertominen on tosi vaikeaa mutta nyt koen näin. Kaikki tämä kumpuaa siitä, että määrittelen itse, kuinka itseni koen. Jos joku pahoittaa mielensä sen myötä, että toimin itseni kanssa minulle sopivasti, ei voi mitään.
Voimaantuminen ihmissuhteissa on sitä, että uskallat kuulostella rehellisesti, tukeeko suhde hyvinvointiasi ja teet valintoja sen mukaan. Voimaantuminen on rakkauden valitsemista itseäsi kohtaan erityisesti silloin, kun et tunne saavasi rakkautta sieltä, mistä niin kovasti sitä olisit toivonut. Et mene enää mutkalle siksi, että joku (läheinenkään) ei hyväksy tai ymmärrä mitä sinussa tapahtuu. Voimaantuminen on sitä, että opit asettamaan itsesi ykköseksi riippumatta siitä mitä elämässä on meneillään ja mitä muut ihmiset sinulta haluavat. Itsensä rakastaminen on itsesi arvostamista mistään riippumatta. Sinun ei tarvitse kysellä arvoasi keneltäkään, vaan saat arvostaa itse itseäsi.
Sinusta, tunteistasi, tarpeistasi ja ajatuksistasi tullaan aina olemaan montaa mieltä. Mitä oma sydämesi sinusta kertoo?
Kun aurinkoisena aamuna tunnen kehossani, että myöhemmin ukkostaa ja illalla taivas salamoi. Kun kuppi kahvia tuntuu siltä kuin olisin vetänyt jotain paljon vahvempaa. Kun joku ylittää itsensä tai hahmot puhaltavat yhteen hiileen elokuvassa ja vollotan ääneen sohvallani. Kun näen kummityttöni aitouden tunteissaan läheisiään ja maailmaa kohtaan ja tajuan, että hän on merkittävin opettajani. Liikutus siitä, kun joku tarjoaa apuaan ventovieraalle.
Ja se raivon kuohuva pato, joka sisälläni avautuu, kun näen koululaisporukan kiusaavan yhtä tai isompien uhkailevan pienempiään. Kun toivon, että läheiseni purkaisi padotun tuskansa ulos, ettei painostava tunne-energia lilluisi huoneessa enää. Kun minulla on matkalla ravintolassa ahdistava olo ja selviää, että se on paikka, jossa on ennen käyty oikeutta ihmisten kohtaloista.
Aina en ole varma, onko minusta tähän maailmaan. Kun oma tuskani ja ihmisten julmuus itseään ja toisiaan kohtaan kouraisevat niin, että koen rusentuvani kasaan, kysyn: “Miksi olen täällä, jos kaikki tuntuu näin paljon?” Ja sitten kun rajaton ilo täyttää jokaisen soluni ja tuntuu, että hajoan atomeiksi pelkästä olemassaolon onnesta, kiitän, että saan kuitenkin kokea tämän kaiken.
Minulta on mennyt vuosikymmeniä sen hyväksymiseen, että minulla on voimakkaat tunteet, vahva intuitio ja todella herkkä fyysinen keho, joka ylikuormittuu helposti – ja hyväksymisen prosessi jatkuu edelleen.
Monesti tuntuu, että olen jaksanut vain rikkaan sisäisen maailmani ja mielikuvitukseni avulla. Ne ovat tarjonneet minulle suojapaikan, johon olen vetäytynyt lapsesta asti. Sieltä olen kömpinyt takaisin ihmisten ilmoille aina silloin, kun on ollut sen aika.
Tiedän myös, etten ole herkkyyteni ja siihen liittyvien havaintojeni kanssa yksin. Puhumalla kokemuksistani olen huomannut, että voimakas herkkyys omille ja toisten tunnetiloille ja ympäristön ärsykkeille määrittää monen kokemusta itsestä ja elämästä näkyvämmin tai piilevämmin.
Nuorempana ihmettelin jatkuvasti, miten asiat, jotka minä näin ja koin vahvasti, eivät tuntuneet vaikuttavan joihinkin samalla tavalla. Vasta myöhemmin tajusin, että he eivät koe niitä niin voimakkaasti tai ne eivät kuulu heidän kokemuspiiriinsä lainkaan. Jälkeenpäin olen myös ymmärtänyt, että moni näistä ihmisistä kyllä kokee asioita hyvinkin voimakkaasti, mutta he eivät salli sitä itselleen, koska se pelottaa heitä. Nämä ihmiset ovat kokemukseni mukaan usein niitä, jotka vaativat kaikista kärkkäimmin myös muita tukahduttamaan herkkyyden itsessään. Silloin, kun olen ollut lukossa itseni kanssa, olen toiminut itsekin niin.
On mahdotonta kääntää voimakseen semmoisia puolia itsessään, joista ei ole tietoinen. Kuulostaa itsestään selvältä. Se ei silti tee oman itsen tarkastelusta helppoa, sillä antautuminen omalle ihmisyydelle ja herkkyydelle ei ole pelkkää herkkua.
Kuitenkin, vasta kun antaa kaiken itsessään tulla esiin, voi hyväksyä itsensä semmoisena kuin on. Vasta kun uskallamme katsoa kaikkia ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme suoraan ja kiertelemättä, voimme ottaa sen kaiken osaksi meitä ja päästää sitten vaihe vaiheelta irti niistä uskomuksista ja toimintatavoista, jotka eivät enää tunnu omilta.
Herkkyyttään omille ja toisten tunnetiloille ja kokemuksille ei kannata piilotella. Ne ovat suuria voimavaroja, joilla voi vaikuttaa omaan ja muiden kasvuun ja hyvinvointiin.
Se, että aistimukset ja tunteet nousevat meissä helposti pintaan, antaa meille mahdollisuuden sukeltaa niiden kautta yhä syvemmälle itseemme ja nousta sieltä jälleen lentoon entistä tietoisempina, rakastavampina ja rehellisen läsnäolevina sekä itseämme että muita kohtaan. Aidon ja tinkimättömän itsetuntemuksen ja siitä kumpuavan läsnäolon voima voi auttaa muuntamaan tukahduttamaamme kollektiivista tuskaa ja pelkoa. Sitä kautta voimme eheytyä yksilöinä ja yhdessä, kaikessa ihmisyydessämme ja keskeneräisyydessämme.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Kirja on saatavilla äänikirjana, lue lisää täältä!
”If we want to act wisely in the world, the first step is to learn to quiet the mind.” – Jack Kornfield
Elämä on haasteellista, täynnä yllättäviä tilanteita, nopeita muutoksia ja kiireessä tehtäviä päätöksiä. Älä odota maailman ulkopuolellasi rauhoittuvan, rauhoitu sen sijaan itse. Voit löytää oman rauhasi nyt, ei tarvitse odotella muiden tekevän ensin jotain.
Ego on takertuvaa identifioitumista ajatuksiin ja tunteisiin, siis tarinoihin tai uskomusrakennelmiin. Egolla on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen puoli, esimerkiksi sinulla on oma tarinasi itsestäsi ja samalla olet osa useankin kollektiivin tarinaa, esim. suomalaisuus, työyhteisösi kulttuuri, polittinen suuntautuminen, uskonto jne.
Oli kyse henkilökohtaisesta tai kollektiivisesta egosta, se haluaa korostaa erottautumista ja paremmuutta suhteessa muihin – ”minä olen parempi/tärkeämpi/kiinnostavampi kuin sinä” tai ”me olemme oikeassa ja te olette väärässä”.
Mitä tästä seuraa? Katso illan uutiset, tee some-kierros, vilkaise omaa almanakkaasi.
Haluatko elämääsi draamaa vai rauhaa?
Ego saa voimansa draamasta, egojen kamppailusta ja voiton tunteesta. Älä heitä lisää bensaa draaman liekkeihin. Näe draaman yli kaikkia ihmisiä – ja eläviä olentoja – yhdistävä tietoisuus, ja toimi arjessa tästä tietoisuudesta käsin.
Löydä oma sisäinen tilasi, rakenna sinne oma väljyytesi. Tämä tilava ydin, oma henkinen olohuoneesi, ei ole pakopaikka vaan voimasi lähde, keino kytkeytyä voimakkaasti ja tehokkaasti ympäröivään maailmaan. Et ole vetäytymässä pois, vaan rauhasi avulla avautumassa uudella tavalla toiminnan maailmalle.
Väljyys on irtiottoa egosta ja pakonomaisesta ajattelusta.
Irtioton luoma tila mahdollistaa itsen tiedostamisen: olen tila, jossa ajatteluni tapahtuu.
Väljyys avaa vapauden portit – olemiseen ja toimintaan.
Saattelin hiljattain läheisen ihmisen viimeiselle matkalleen. Paikalla paljon tuttuja tuttuja vuosikymmenten varrelta.
Tilaisuus oli kaunis, kerrottiin muistoja ja katseltiin kuvia hänen lapsuudestaan aina näihin päiviin asti. Jutustelua kanssasaattajien kanssa ja herkistynyttä tunnelmaa. Juuri niinkuin muistojuhlissa usein on tapana. Silti jokin tuntuu tällä kertaa erilaiselta.
Muistelen, miten usein aiemmin tutun ihmisen poismeno on vahvistanut omaa elossa olon tunnetta. Tällä kertaa ajan rajallisuuden hyväksyntä on kasvanut mielessäni, eikä tarvetta kontrastin luomiseen tunnu olevan, toisin kuin nuorempana, jolloin kuolemattomuus oli tiedostamaton oletus.
Tunnistan tuon tunteen kuuluvan omaan vanhenemiseeni. Poismenneen elämänkaaren muistelu nostaa pintaan kysymyksen. Mikä onkaan tämän kaiken merkitys? Kun rajallisuus on totta ja väistämätöntä, mikä on kaiken tämän merkitys?
Ulkona sitten poismenneen veli tulee luokseni, halaa ja tervehtii. “Suoraan sanottuna, Jukka, en tuntenut sinua. Mitä kuuluu?”
Hän katsoo silmiin, on läsnä ja kytkeytynyt elämän virtaan. Tulee vahva tunne, että hän tarkoittaa mitä sanoo, sillä sanoista läikehtii lämpö. Hän on ihminen ihmiselle.
Oivallus nousee mieleeni; läheisyys on läheisyyttä elämän virrassa. Siellä kohtaamme aidosti.
Ymmärrän, että elämän syksyssä värit voimistuvat ja lämmön huomaa herkemmin, kun se ei ole itsestäänselvyys. Syksyn tunnelma on vahva, elämän virtakin on jo tutumpi. Merkitys on kohtaamisissa, muuta ei tarvita.
Kiitän mielessäni ystävää ja veljeään tästä hetkestä ja oivalluksesta. Veljekset kuin ilvekset, tulevat lähelle ja jäävät mieleen.
Tuntuuko rakkaus raastavalta? Siinä tapauksessa se ei ole rakkautta, vaan riippuvuutta rakkaudesta. Se, millaisiin kumppaniehdokkaisiin sinkku aina päätyy, paljastaa hänen alitajuiset kaavansa.
Unelmiensa kumppania etsivällä sinkulla saattaa olla pitkä ja tarkka vaatimuslista. Usein kumppanin tulisi olla ainakin hyvännäköinen, menestynyt, hauska ja urheilullinen – siis mahdollisimman täydellinen kaikilla elämän osa-alueilla. Alitajuinen vaatimuslista voi kuitenkin olla aivan toisenlainen. Alitajuisesti sinkku voi toivoa, että kumppani toisi elämään tarkoituksen, turvallisuudentunteen ja rakastaisi ehjäksi. Siten ulkoiset kriteerit eivät loppujen lopuksi määrää sitä, millaisiin suhteisiin päädymme.
Deittaileepa sinkku peräjälkeen hippiä, juppia ja bodaria, kaikki suhteet saattavat edetä ja päättyä samalla tavalla. Alitajunta – ei järki, eikä edes sydän – valitsee miehet, jotka vastaavat siihen tarpeeseen, joka on syvällä sisimmässä täyttämättä. Toistamme tiedostamattamme tiettyä kaavaa, jonka tarkoituksena on korjata jokin rikkinäinen kohtamme. Sinkun käsitys siis siitä, että rakkaus on vaikeaa ja monimutkaista ja se aina sattuu, on usein väärinkäsitys. Rakkaus ei ole sotkuista. Se on ihan helppoa. Riippuvuussuhteet taas vievät järjen.
Piinaavaa narkkaamista
Sekoitamme usein rakkauden ja riippuvuuden toisiinsa, sillä romanttiset leffat ja media on aivopessyt meidät siihen, että rakkauden kuuluu tuntua huumaavalta. Sinkun elämää -kirjassani kuvailen dilemmaa näin:
”Rakkaus. Tuo loppumattoman inspiraation lähde. Tuo kirjallisuuden, musiikin, elokuvien ja taiteen pohjaton kaivo, joka maalaa rakkaudesta milloin hurmoksellisen, milloin tuskallisen kuvan. Kuuntelemme biisejä, joissa lauletaan: “Älä mee, tai viet multa kaiken”, ja katsomme leffoja, joissa huokaillaan romanttisesti: “You complete me” (sinä täydennät minut). Ahmimme myös rakkaussitaatteja, joissa sanotaan, että rakkaus voittaa kaiken, ja ettei ole mitään väliä, missä asuu ja mitä tekee, kunhan saa rakastaa juuri Häntä. Ei, ei, ei, älkää uskoko ihan kaikkea!”
Suurin osa biiseistä ei nimittäin ole rakkauslauluja. Ne ovat riippuvuuslauluja. Jos et pysty elämään ilman kyseistä ihmistä, olet koukussa häneen. Suhteessakaan sellainen ”rakkaus” ei tunnu hyvältä, sillä sitä joutuu narkkaamaan koko ajan lisää tunteakseen olonsa rakastetuksi, jopa euforiseksi. Samalla päätyy pelkäämään, että kohta tuo rakkaushuume loppuu ja jää yksin sietämättömien vieroitusoireiden kanssa. Tosiasiassa nuo vieroitusoireet ovat niitä samoja hylkäämisen ja riittämättömyyden kokemuksia, jotka ovat seuranneet jo lapsuudesta asti, vaikka nyt voikin luulla, että kaikki johtuu juuri kyseistä miehestä tai naisesta. Silloin, kun rakkauteen suhtautuu terveesti, ei ehkä halua elää ilman toista, mutta pystyy.
Kauniit ja mahtipontiset rakkaussitaatit puolestaan toimivat, mutta vain terveissä suhteissa. Epäterveissä suhteissa rakkaus ei aina voita kaikkea, eikä rakkaus aina riitä. Rakastamalla ei esimerkiksi saa addiktia luopumaan addiktiivisesta käytöksestä. Tyypilliseen riippuvuussuhteeseen kuuluukin tanssi, jossa toinen haluaa ripustautua ja toinen vältellä kaikkein aidointa läheisyyttä. Kun Välttelijä ottaa etäisyyttä, Takertuja seuraa perässä. Kun Takertuja hellittää, Välttelijä uskaltaa taas ottaa pari askelta Takertujaa kohti. Sama tanssi jatkuu edestakaisin. Näin Takertujan täytyy lunastaa Välttelijältä rakkaus aina uudestaan erilaisin teoin, vain todetakseen, ettei koskaan riitä Välttelijälle. Takertuja on kuitenkin valmis kärsimään, jopa pelastamaan toisen tämän ongelmilta, koska niinhän lauluissakin lauletaan, että kärsimys kuuluu rakkauteen.
Kivuliaat tunteet rakkaussuhteissa eivät johdu itse rakkaudesta, vaan omistamisenhaluun liittyvistä tunteista, kuten pelosta ja mustasukkaisuudesta. Mitä enemmän ajattelemme, että onnemme on toisesta ihmisestä riippuvainen, sitä suurempaa kärsimystä se aiheuttaa. Rakkaus ei satu – se tuntuu todella hyvälle. Silloin tunteista ei käydä kauppaa, eikä niistä tarvitse kilpailla. Rakkauden eteen ei tarvitse taistella, jotta siitä saisi palkinnon. Kun pystyy rakastamaan ensin itseään terveesti, ymmärtää, ettei tarvitse tehdä mitään ollakseen rakastettu, koska on jo rakastettava. Sinussa on jo kaikki!
Terveitä rakkausviboja
Jos ei ole koskaan ollut hyvässä suhteessa, eikä ole saanut sellaista mallia kotoakaan, terveen suhteen tunnistamiseen ja opetteluun voi mennä aikaa. Ihminen voi tottua mitä omituisimpiin asioihin, jos on kasvanut uskomaan, että se on normaalia.
Aidon rakkauden tunnistaa siitä, että se perustuu luottamukseen. Jos se on rakkautta, silloin ei tarvitse arvuutella, milloin näette seuraavan kerran tai onko toinen ihminen sitoutunut sinuun. Sinun ei tarvitse pienentää itseäsi toisen vuoksi tai omistautua toiselle kokonaan. Joillekin suhteen intensiteetti voi toimia ikään kuin ”todisteena” rakkaudesta. Oikea rakkaus ei ole millään tavalla pakkomielteistä, vaan siinä on tilaa myös omalle ajalle, ystäville ja kasvulle. Seksikään ei ole valtapeliä, vaan avoimuutta ja parhaimmillaan kahden sielun kohtaamista. Oikea rakkaus on sitä, että haluaa toiselle hyvää, eikä vain vaadi itselle hyvää.
Terve rakkaus on mahdollista silloin, kun molemmat ovat epätäydellisiä omalla tavallaan, mutta eivät rikkinäisiä. Rakkaus on suuri parantava voima, mutta vain, jos molemmat ovat halukkaita ottamaan sen vastaan. Ketään ei voi väkisin rakastaa ehjäksi. Rakkaus voi olla hyvin pelottavaa, koska se tuo päivänvaloon kaiken sen, mikä on valheellista ja teennäistä, sekä epätäydellistä. Siksi ensin oman epätäydellisyytensä hyväksyminen takaa sen, että itsekin pystyy sekä antamaan että vastaanottamaan rakkautta. Rakkaus on virtaa, jonka kuuluu liikkua molempiin suuntiin, muuten se tyrehtyy.
Ei ole väärin haluta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Aidon yhteyden tunteminen, läheisyys ja arjen asioiden jakaminen on parasta mitä voi olla. Käytin siis sanaa jakaminen. Jotta sinulla olisi rakkautta jota jakaa, elämässäsi tulisi jo olla rakkautta. Sinkun on hyvä muistaa, että vaikka vierellä ei olisi tällä hetkellä romanttista rakkautta, se ei tarkoita sitä, etteikö elämä voisi olla rakkaudellista. Rakkaus perheenjäseniä tai ystäviä kohtaan on toki erilaista – ei niin intohimoista ja intiimiä kuin kumppanin kanssa, mutta yhtä tärkeää. Voit rakastaa myös ystäviesi lapsia, lemmikkieläimiä, universumia tai ihan mitä tai ketä tahansa. Voit tehdä vapaaehtoistyötä tai olla työpaikallasi se, joka suhtautuu hyväksyvästi muihin ja luo hyvää ilmapiiriä. Rakkaudelle ei ole lokeroita. Kaikki rajoitukset ovat vain meidän ihmisten omassa päässä. Ei ole väliä, ketä rakastaa, kunhan laittaa rakkausviboja liikkeelle. Rakkaus lisääntyy rakastamalla.
Rakkautta ei siis kannata pihdata vain yhtä ihmistä varten. Jos keskittyy vain romanttisen rakkauden puutteeseen, tuntee itsensä pieneksi ja yksinäiseksi. Silloin syntyy niin suuri rakkauden tarve, että tulee siitä epätoivoiseksi. Omasta elämästä kannattaa tehdä niin nautinnollista ja täyttä, ettei tarvitse pelastajaa. Vaikka joskus silti tuntisi itsensä yksinäiseksi, löytyy keinoja päästä sen yli, kuten ystävät, harrastukset, henkisyys, tai mikä tahansa, minkä kokee itselleen merkitykselliseksi. Kun elämä on mahdollisimman eheää, ei myöskään itse halua toimia kenenkään pelastajana. Sitä paitsi, kun parantaa ensin oman sydämensä, saattaa päätyä aivan erilaiseen kumppaniin kuin mitä vaatimuslistassa luki – vielä parempaan kuin osasi kuvitella.
Selästä ja selkäkivusta kulkee useampia uskomuksia, niin selkäkipuisten kuin meidän hoitoa antavien joukossa. Valitettavasti osa näistä uskomuksista (joiden viljelyyn olen itsekin syyllistynyt) saattavat altistaa lisää kivulle. Alta löydät neljä uskomusta selkäkipuun liittyen.
1. SINULLA ON HEIKKO SELKÄ
Moni uskoo, että selkä olisi jotenkin erityisen heikko tai herkkä ja, että sitä pitäisi varoa koko ajan. Tätä uskomusta on edistänyt se, että me terveydenhuollon ammattilaiset olemme viljelleet pitkään käsitystä heikosta ja suojeltavasta alaselästä. Tähän pelotteluun liittyy usein kommenteja kuten: “Jos nostat väärin, alaselkä ei kestä.” Toisinaan taas meidän ammattilaisten liiaksi käyttämät termistöt kuten epästabiili (yliliikkuva) tai kuluma, voivat saada erittäin negatiivisia mielikuvia aikaiseksi etenkin selkäkipuisella. Vaikka nämä kommentit ovat tahattomia, voivat ne pahentaa asiakkaan kipuilua ja pelkoa käyttää selkää normaalisti. Me terveydenhuollon ammattilaiset saatamme siis olla itse syypäitä potilaan kipukatastrofointiin ja huolestuneisuuden lisäämiseen. Näenkin usein ihmisiä, jotka selän “rikkoutumisen” pelossa eivät uskalla käyttää selkäänsä ja liikkuvat tiedostamattaan kuin puu-ukot.
Selkämme on tehty kestämään rasitusta aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin kehon osat. On toki selvää, että jos et ole tottunut nostamaan kesämökin laituria, vaihtamaan autonrenkaita tai kyykkimään kukkapenkissä tuntikausia, voi selkäsi mennä jumiin tai tulla kipeäksi näistä tehtävistä. Kuten muutkin vartalon osat, tarvitsee myös selkä asteittaista harjoitusta uusiin liikkeisiin ja suorituksiin. Yleisesti ottaen selkä on kuitenkin erittäin vahva ja kestävä rakenne.
KESKIVARTALOLIHASTEN HARJOITTELUN MERKITYSTÄ SELKÄKIVUSSA ON EHKÄ JOPA LIIOITELTU
2. SINULLA ON VAIN LIIAN HEIKOT KESKIVARTALOLIHAKSET
Tästä puhuvat niin PT:t, lääkärit, fysiot kuin kiropraktikotkin. Meidän kaikkien pitää tehdä core-harjotteita eli vahvistaa keskivartalolihaksia, koska ne ovat liian heikkoja tai eivät aktivoidu tarpeeksi johtaen selän kipuiluun. Vaikka keskivartalon harjoittamiselle löytyy tutkimuksistakin tukea, ei se vielä tarkoita sitä, että kipuilu johtuisi kaikilla lihasten heikkoudesta. Näyttääkin sille, että spesifi core-harjoittelu ei ehkä olekaan sen parempi selkäkivussa kuin mikään muukaan fyysinen harjoitusmuoto 1,2,3,4,5,6,7. Keskivartalolihasten harjoittelun merkitystä selkäkivussa ehkä jopa liioiteltu 1,2. Professori Peter O’Sullivanin (kipuun erikoistunut fysioterapeutti) mukaan moni selkäkipuinen itseasiassa pahentaa kipuja työstämällä core-lihaksia liian paljon. Sen sijaan, että selkää tukevat lihakset eivät aktivoituisi useilla selkäkipuisilla, näyttääkin sille, että ne olisivat yliaktiivisia ja kireitä 1,2,3,4. Mitä jos kireyden päälle vielä harjoittelet niitä lisää? Ne todennäköisesti kiristyvät entuudestaan – aivan samalla tavalla kuin käsivarrellesi kävisi puristettaessa kättä nyrkkiin päivästä, viikosta, kuukaudesta tai jopa vuodesta toiseen.
Miksi toisilla sitten tilanne paranee kun tehdään core-harjotteita? Ehkä toiset oikeasti tarvitsevat lisää kestävyyttä, voimaa ja kontrollia keskivartaloon. Itse uskon kuitenkin, että harjoitteet mm. vähentävät liikkeisiin liittyvää pelkoa ja antavat toisille meistä luottamusta oman kehon hallittavuuteen sekä mahdollisesti lisäävät aivojen kykyä hahmottaa vartaloa. Harjoitteiden teho ei siis välttämättä liity fyysisiin muutoksiin keskivartalon lihaksistossa 1,2,3,4. Luotto (tiedostettu ja tiedostamaton) omaan kehoon ja sen kestävyyteen sekä kehon hahmottaminen voivat vähentää kipukokemuksen todennäköisyyttä 1,2,3.
Näyttääkin sille, että pitkäaikaisilla selkäkipupotilailla pelkän keskivartalon kontrollin lisääminen ja sen lihasten voimistaminen neuroottisuuteen saakka ei ehkä olisikaan paras tie eteenpäin. Tutkimukset viittaavatkin siihen suuntaan, että potilaan päivittäistä toimintaa tukevat ja perusarkeen siirrettävät toiminnalliset liikuntaharjoitteet toimisivat mahdollisesti parhaiten. Yleisesti selkäkivunhallinnassa olemme mielestäni liian pitkään keskittyneet vain kehon fyysisiin aspekteihin (lihasvoima, liikerata jne.) ilman hyvää tulosta selkäkiputilanteen parantamisessa. Koska kipuiluumme vaikuttavat myös psykososiaaliset tekijät, niin ehkä fyysisen harjoittelun lisäksi olisi järkevää etsiä tapoja stressin, pelkojen, katastrofoinnin, masennuksen, ahdistuksen ja liikkeiden välttämisen vähentämiseksi sekä opetella rentouttamaan lihaksia, kehon käyttöä ja nostaa luottamusta omaan selkään – unohtamatta säännöllistä ja nautinnollista liikuntaa sekä elintapoja. Vältetään siis pelkästään keskivartaloharjoitteluun tuijottamista.
SUURELLA OSALLA IHMISISTÄ ON SELÄN RAPPEUMAMUUTOKSIA ILMAN KIPUJA.
3. SELKÄSI ON KULUNUT JA HUONOSSA KUNNOSSA
Kuinka useasti selkäkipuiset ihmiset ovat kuulleet meiltä ammattilaisilta selän kuluman, välilevyrappeuman tai pullistuman olevan maailmanloppu ja rajoittavan heidän harrastuksiaan koko loppuelämän. Onko asia oikeasti näin? Ei. Siitä hyvänä esimerkkinä on alla oleva lista. Siinä on esitetty prosentteina kuinka suurella osalla ihmisistä on välilevymuutoksia ilman kipuja. Samansuuntaisia löydöksiä on tehty myös polvien kulumamuutosten ja olkapään kiertäjäkalvorepeämien suhteen. Myös joka toisella kolmekymppisellä on välilevyrappeumaa, eikä meillä siitä huolimatta esiinny erityistä kolmekymppisten selkäkipuruuhkaa. Kulumamuutokset eivät siis ole verrannollisia kivun määrään tai määrittele sitä kuinka hyvin pystyt tulevaisuudessa liikkumaan ja nauttimaan elämästä ilman kipua. Kuvantamisen yhteydessä pitää aina ottaa koko potilashistoria huomioon eikä pelkästään sitä, mitä kuvissa näkyy.
MUUTOKSIA VÄLILEVYISSÄ ILMAN KIPUA:
VÄLILEVYKULUMA – 91% EI KIPUA
VÄLILEVYMADALTUMA – 56% EI KIPUA
VÄLILEVYPULLISTUMA – 64% EI KIPUA
VÄLILEVYREPEÄMÄ – 32% EI KIPUA
4. TARVITSET MAGNEETTI- JA RÖNGTENKUVAT
Moni meistä luulee, että tarvitsemme magneetti- tai röngtenkuvia selkäkivun selvittämiseksi. Tutkimukset kuitenkin osoittavat toiseen suuntaan. On nimittäin huomattu, että kuvantaminen aikaisessa vaiheessa selkäkipua voi itseasiassa pahentaa tilannetta (mm. hidastaa palautumista, lisätä leikkauksen todennäköisyyttä sekä nostaa hoitomaksuja) 1,2,3. Kuvantaminen tapauksissa, joissa ei epäillä patologiaa, ei siis ainakaan paranna lopputulosta. Asiaa ei helpota myöskään se, että selkäkipupotilaina päädymme helposti hakemaan “suomennosta” kuvantamislausunnolle googlesta. Näin käy etenkin, jos kuvia ei selosteta potilaalle kunnolla ja kerrota, että hätää ei ole. Hoitosuositusten mukaan lääkärin on aina selitettävä potilaalle kuvantamistutkimusten löydösten kliininen merkitys. Suurimmassa osassa kuvista, etenkin tarkoista magneettikuvista löytyy aina ns. kulumamuutoksia. Nämä löydökset ovat kuitenkin heikosti yhdistettävissä alaselkäkipuun. Esimerkiksi masennus näyttäisi ennustavan alaselkäkipua paremmin kuin magneettikuvalöydökset. Mielenkiintoisesti myös esimerkiksi ylipaino, miessukupuoli tai tupakointi (vaikkakin vain pienellä erolla) näyttäisivät ennustavan selkäkipua paremmin kuin välilevyn pullistuma.
MASENNUS NÄYTTÄISI ENNUSTAVAN ALASELKÄKIPUA PAREMMIN KUIN MAGNEETTIKUVALÖYDÖKSET
Tarpeelliseksi kuvantaminen tulee silloin kun halutaan potilashistorian pohjalta sulkea pois patologiaa kuten syöpä, murtuma tai infektio. Onneksemme näitä on vain alle 5% tapauksista. Eli periaatteessa ainakin noin 95 prosenttia selkäkipupotilaista ei tarvitse kuvantamista selkäkivun hoitamisessa. Professori Richad Deyon laskelmien mukaan kuvantaminen on vain 1 tapauksessa 2500:sta merkityksellinen löydösten suhteen. Vaikka kuinka lisäisimme selkäkuvantamista, ei se vähennä selkäkipua maailmassa.
MITÄ ME TERVEYDENHUOLLON AMMATTILAISET KERROMME SINULLE SELKÄKIVUSTA
Me selkäkivun kanssa työskentelevät kerromme asiakkaalle aina löydöksistä, mutta emme aina muista kertoa useimmissa tapauksissa niitä kaikkein tärkeimpiä uutisia: A) Sinulla ei ole mitään hätää. B) Nyt tutkimuksissa ja kuvantamisessa löytämämme muutokset ovat normaaleja löydöksiä ja aivan vaarattomia siitäkin huolimatta, että selkäsi voi juuri nyt olla erittäin kivulias. Älä siis huolestu näistä löydöksistä. C) Kipusi kovuus ei määrittele kudoksen tilaa. Usein pienikin venähdys voi aiheuttaa kovaa kipua selässä, aivan kuten nilkassakin. On tärkeä kannustaa mahdollisimman normaaliin toimintaan ja liikuntaan sekä ottamaan rohkeasti yhteyttä, jos huolia tai kysymyksiä asian suhteen ilmenee. Näin pystymme välttämään turhaa huolestumista.
Mitä pitäisi tehdä?
Koska kaikki olemme yksilöitä ja meillä on erilainen historia, on kipukokemuksen selättäminen myös yksilöllistä. Siksi pystyn tässä blogimuodossa antamaan vain yleisiä ohjeita selkäkipuun.
Älä jää paikallesi, jos ei ole pakko. Ajattele akuuttia selkäkipua kuten nilkan venähdystä. Ensin on vaikea liikkua, mutta sitten voit jo ottaa muutamia askeleita. Kun aikaa kuluu, pystyt jo kävelemään pidemmälle, mutta et ottamaan juoksuaskeleita. Seuraavaksi pystyt ottamaan juoksuaskeleita, mutta et juoksemaan lenkkiä jne.
Käytä vartaloa rennosti. Sitä mukaa kun pystyt, käytä vartaloa mahdollisimman rennosti. Mikäli liikut tarpeettoman pitkään jäykästi ja suojelevasti, voi se itsessään lisätä kipuilua. Jos jännität, ovat lihaksesi myös jännittyneet.
Ole aktiivinen. Pyri pitämään elämässäsi mukana liikunta josta pidät, ystävät ja asiat joita rakastat (myös nämä aspektit vaikuttavat paljon kipuiluun) siitäkin huolimatta, että sinulla on kipua. Mikäli olet luopunut kivun takia jostain rakkaasta asiasta, tarkasta tilanne voisiko sitä tuoda jotenkin pikkuhiljaa elämääsi takaisin.
Nuku. Mikäli onnistuu, nuku riittävästi. Unella on suuri merkitys kivun säätelyssä.
Kivun tarkoitus on suojella. Koska yksi kivun tarkoitus on suojella sinua vauriolta, tulee kipu usein jo ennen kudosvauriota. Kipu toimii hiukan samalla tavalla kuin palovaroitin. Se ilmoittaa ja reagoi jo mahdollisuuteen kudosvauriosta. Aivan kuten hyvä palovaroitin hälyttää savusta, eikä vasta tulesta. Olisi todella tyhmää, jos varoitusjärjestelmämme reagoisi aina vasta kudosvaurioon – tai palovaroitin vasta tulipaloon. Toivottavasti voisimme kaikki valaa hiukan enemmän uskoa selän vahvuuteen ja siihen, että se ei mene rikki tai hajoa helposti – satunnaisesta kivusta huolimatta.
Olen rikkimenevää ja haavoittuvaista lajia – olen ihminen.
Isäni sanoi että joulupukki on olemassa ja menin rikki kun hän myönsi valehdelleensa minulle.
Poikaystäväni lupasi olla uskollinen ja rikkoi pettäessään sydämeni.
Lääkäri tuomitsi valintani ja rikkoi minussa heränneen toivon.
Ystäväni puhui minusta pahaa ja rikkoi välillämme olleen luottamuksen.
Haavan syntyyn liittyy usein toinen ihminen, mutta haavoittuneena kokemani turvattomuuden tunne on ihan omaani. Tunnen olevani hyväuskoisuudessani ja viattomuudessani alasti ja koko maailman tuomittavana. Olen voimaton, herkkä ja epävarma. Häpeä ottaa minusta vallan ja minun tekee mieli piiloutua ja rakentaa muuri sydämeni ympärille. Ego huutaa minun olevan muiden sätkynukke ja roskapussi, arvoton ja viallinen, joten toki kaikki tapahtunut on myös minun vikaani. Jos valitsen uskoa egoani, jumiudun häpeään ja kun en enää kestä häpeää itsessäni, alan ulkoistaa egon mielipiteitä muihin. Minusta tulee kova ja tuomitseva ja pelko ottaa vallan.
Keneen voin enää luottaa, kun kaikki voivat minua haavoittaa?
Voin luottaa aina itseeni.
Voin luottaa kykyyni oppia kokemuksistani ja palauttaa voimani.
En voi alkaa pelätä ihmisiä ja ihmissuhteita. En voi luottaa auktoriteettien tai sääntöjen tuoman turvan harhaan. En voi luottaa läheisteni pysyvän aina vierelläni, rehellisinä ja rakastavina. Kaikki ihmiset ympärilläni voivat rikkoa minussa jotain uskomusta, joka ei enää palvele minua. Vanhempi, poikaystävä, lääkäri tai ystävä. Kaikki yhtä erehtyväisiä ja inhimillisen keskeneräisiä elämän opiskelijoita kuin minäkin.
Ei kukaan meistä selviä ilman pettymyksiä ja haavoja. Ne kuuluvat elämään. Voin katkeroitua tai voin oppia. Jos olen uskonut valheeseen, niin onpa hienoa, että joku johdattaa minua kohti totuutta. Jos en ole osannut laittaa rajoja, niin onpa hienoa, että joku tulee ja auttaa minua asettamaan ne. Jos en ole ollut varma sisäisen ääneni johdatuksesta, niin onpa hienoa, että joku tulee vahvistamaan sitä. Jos tiukka uskomus on pitänyt minua paikoillani, niin onpa hienoa, että joku tulee ja liikuttaa minua.
Minun pitää luottaa elämän antavan minulle juuri niitä kokemuksia joita tarvitsen.
Minut on rikottu kymmeniä kertoja. Maa jalkojeni alta on vedetty pois ja minut on jätetty turvattomana häpeään, rakentamaan perustaani uudestaan. Juuri siksi seison nyt jalat maassa, horjumattomana voimassani, tietäen rajani ja totuuteni.
Yhden asian olen oppinut.
Haavoittuneessa tilassani minun ei kannata äänekkäästi julistaa tarinaani totena.
Uhriutuneena egon vallassa en näe vielä selvästi tapahtuman laajempaa kuvaa. Haavoistani pelästyneenä olen altis syyttämään muita ja levittämään pelkoa ympärilleni.
Jos en tukahduta turvattomuudessani tunnettua häpeää, se auttaa minua jälleen kasvattamaan voimaani – rohkeasti, rauhassa ja harkiten. Häpeä maadoittaa minut paikoilleen ja pakottaa minut keskittymään itseeni ja henkisiin rajoihini. Kun opin olemaan empaattinen ja herkkä tarpeelleni alati kasvaa ja voimistua, osaan olla empaattinen myös haavan aiheuttajaa kohtaan. Häpeä väistyy kun tunnen olevani jälleen turvassa ja uskallan tulla näkyväksi.
Kun häpeä on tehnyt tehtävänsä ja haava on parantumaan päin, alan nähdä itseäni kauemmas, tunnistan syitä ja seurauksia. Alan hyväksyä ja ymmärtää tapahtuman opetukset, karvaat ja kipeätkin. Tarinakin muuttuu lempeämmäksi ja silloin voin sitä turvallisesti jakaa. Haavan päälle hitaasti muodostuva arpi muistuttaa, että parantuminen vie aikaa.
Luulin menneeni rikki, mutta olenkin voimakkaampi kuin koskaan ennen!
Kun haava on kokonaan parantunut, en tunne mielenkiintoa puhua siitä. Olen parantunut. Jos puhun, on tarina täynnä kiitollisuutta. Menneelle voi jopa nauraa. On tämä elämä ihmeellistä!
Kun annan itselleni aikaa, saan muistoihini paremman tarinan.
Tarinan joka voimauttaa ja nopeuttaa seuraavienkin haavojen paranemista.
Tara Langen Ilman sinua ei olisi minua -kirja tarjoaa arkea helpottavia, testattuja ja toimivia tapoja ylläpitää yhteyttä parisuhteessa sekä luo tilaa rakkaudelle, ilolle ja tasapainolle. Katso kirja täältä.
Voimaantuminen on tiedostavaa, myötätuntoista yhteyttä omaan elämänenergiaan. Voimaantuminen on sen kuulostelua, millainen suhde minulla on itseeni ja maailmaan. Voimaantuminen on sydämen valinta, päätöstä tutkia, kuinka voisi voida mahdollisimman hyvin. Se on tunnetaitojen opettelua, oman sisäisyyden kohtaamista ja uusien valintojen tekemistä. Se on myötämielistä suhdetta itseen, elämänenergiansa ohjaamista itselle rakentavalla tavalla.
Kaikilla on haavoja. Niitä ei synny siksi, että meissä olisi jotain vikaa. Haavat kuuluvat elämisen prosessiin ja osoittavat kenties syvimmin, missä tarvitsemme rakkautta ja armollisuutta itseämme kohtaan. Haavat opettavat meitä rakastamaan itseämme kenties syvimmin, jos niin valitsemme. Tuo valinta on voimaantumista. Voimautuminen ei tarkoita menneiden kokemusten poispyyhkiytymistä vaan sitä, että niiden viisauden saa käyttöönsä. Ei jää tarinan uhriksi vaan kulkee elämää eteenpäin, valoa päin.
Uhrius on uskomusta omaan arvottomuuteen. Usein alitajuista ja syvää, juuri haavojen synnyttämää. Voimaantuminen kysyy kaiken oman uhriutensa tapittamista silmästä silmään. Missä kohden olen antanut vallan hyvinvoinnistani itseni ulkopuolelle? Missä asioissa ajattelen, että koska minulle silloin kävi noin, nyt on näin? Olenko olemassa vain toisia varten? Uskallanko tehdä riippumattomia valintoja itseni hyväksi?
Voimaantuneisuus on sitä, että valitsen olla itseni kanssa rakkaudellisesti vaikka mikä olisi.
Voimautuminen on sitä, että päätän tutkia itseäni ja kokea arvoani. En suostu siihen, että minulla on aina kurja olla itseni kanssa. Kuuntelen sydäntäni: mikä auttaisi minua voimaan paremmin tässäkin tilanteessa? Mikä auttaisi minua kohtaamaan haavojani ja arvottomuuttani? Mikä auttaisi minua löytämään arvoni, vaikka en vielä edes tietäisi mitä se on?
Voimaantuminen on valinta olla omalla puolellaan. “Saan voida hyvin. Saan olla minä. Saan eheytyä. Saan vastaanottaa ja antaa rakkautta. Saan nauttia. Saan kokea kaikkia tunteitani, koko ihmisyyttäni. Saan olla keskeneräinen. Saan löytää valoa, selkeyttä, levollisuutta. Saan elää omassa voimassani.”
Rakkauden löytämiseksi ja voimaantumisen tueksi kirjani Sydänjuttu on nyt kaupoissa. Valoisia lukuhetkiä!
“Luulen, että ois parempi jos oltais vaan ystäviä.”
Tuo lause voi tuoda suuren pettymyksen. Pettymys, jonka puuttuva vastarakkaus synnyttää. Kun toisesta häviää elämänkumppani, voi homma #mennätunteisiin. Ihastuminen ja suhteen alkuhuuma sokaisevat helposti. Kun parisuhde alkaa intohimoisesti, on luontevaa ihastua ihastumisen tunteeseen ja mennä sen mukana. Silloin on vaikea pysähtyä ja toiseen tutustuminen voi jäädä pinnalliselle tasolle.
Entäpä jos tarina alkaakin ystävyydestä.
Juha: Päätöksen parisuhteen aloittamisesta ei pitäisi perustua hetken huumaan, sillä tunteet elävät ja muuttuvat. Silläkin uhalla, ettei vertauksesta löydy romantiikkaa, on parisuhde kuin hyvin suunniteltu eräretki. Jos into retkelle lähtöön on liian suuri ja valmistautuminen jää puolitiehen, saattaa olla että kaikki polttopuut on käytetty ensimmäisen iltanuotion aikana. Hyvin suunniteltuun reissuun sisältyy ajatus siitä, että selvitään loppuun saakka. On parempi pysyä lämpimänä koko matkan ajan, kuin nauttia kauniista roihusta alkumatkan ja jatkaa loppuun värjötellen ja kamat märkinä. Onko parisuhde sitten yhtäkuin suunnitelma. Ehdottomasti. Elämässä tulee joka tapauksessa yllätyksiä. Mutta parisuhde, joka elää tunteiden mukana vailla suuntaa ja sitoutumista ei voi päättyä hyvin.
Jutta: Kun aloitamme uuden suhteen perinteisellä tavalla, rakastuneen hullaantunut olotila valtaa meidät. Toinen tuntuu täydelliseltä! Tämä epärealistuus toisesta on tarpeellista, sillä se auttaa meitä liittymään toiseen ihmiseen ja näin syntyy uusia parisuhteita. Jos näkisimme heti alkumetreillä kumppanimme realistisemmin, suhteiden muodostaminen olisi paljon vaikeampaa. Suhteen alkuvaiheen fantasiat alkavat usein hiljalleen karista, kun arki astuu elämään mukaan. Rakastuminen onkin muuttumassa rakkaudeksi. Vai päättyykö suhde, kun alkuhuuma katoaa?
Juha: Usein sanotaan, että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä, mutta samaa sanotaan harvoin ystävyyssuhteista. Onko siis niin, että ystävyys vain on ja parisuhde on jotain mitä pitää yrittää pitää kasassa. Useat meistä toivovat parisuhteelle pitkää ikää, mutta useamman kokemus on, että ystävyydellä on pidempi hyllyikä kuin parisuhteilla. Mutta voiko hyvää parisuhdetta olla ilman ystävyyttä? Ystävyys on suhteen perusta. Ystävyydessä molemmat uskaltavat antaa itsestään enemmän, kun menettämisen pelko ei ole läsnä. Ystävyydessä on helpompi oppia tuntemaan toinen syvemmin. Eikä ystävyyden tarvitse johtaa mihinkään, hyvä ystävyyssuhde on itsessään jo suuri lahja.
Jutta: Jos rakastutkin hyvään ystävääsi, tilanne voikin olla toisenlainen. Tällöin välillänne oleva side on jo voimakas ja luottamus vankkaa. Ystävinä olette voineet olla omana itsenänne ilman tarvetta esittää itsestä parempi versio. Sellainen kaunisteltu versio, mitä oletamme toisen meistä haluavan parisuhteessa. Olette siis hyväksyneet toisenne juuri sellaisina ihmisinä kuin olette, ja arvostatte toisianne kaikkine vajavuuksinenne.
1. Teillä on syvä yhteys
Suhteen alkuun kuuluvaa epävarmuuden tunnetta ei ole. Tunnette toisenne niin hyvin, että voit aistia pienestäkin eleestä ja katseesta merkityksellisiä asioita. Suhteen alussa usein analysoimme uutta kumppaniamme, mutta nyt se ei ole tarpeellista, sillä tiedät kyllä millaiseen ihmiseen olet rakastunut.
2. Tiedätte toistenne mokailut
Olette ehtineet jakaa elämän varrella tapahtuneet virheet ja niistä tulleet oppiläksyt. Nekin, joista et voi olla kovin ylpeä. Luurangot on siis rohkeasti jo kaivettu kaapeista esiin. Tästä huolimatta ette ole kadonneet toistenne elämästä. Vaikeistakin asioista puhuminen on siksi helppoa ja voit luottaa siihen, että mitä ikinä kerrotkin, rakkaasi seisoo vierelläsi.
3. Teillä ei ole kiusallisia hiljaisia hetkiä
Suhteen alussa hiljaiset hetket saattavat tuntua kiusallisilta. Näitä hetkiä saatetaan välttää myös turhalla pälpättämisellä, jotta vältyttäisiin epämielyttävältä hiljaisuudelta. Teillä näin ei ole. Olette itkeneet yhdessä ja yhtälailla nauraneet vedet silmissä. Kaikenlaiset tunnereaktiot ovat teille tuttuja ja hiljaisuuskin tuntuu hyvin luonnolliselta. Siksi teidän on helppoa olla yhdessä teitte mitä tahansa.
4. Arki sujuu helposti
Tiedätte toistenne aikataulut ja haasteet. Toiselle ei tarvitse selitellä omia kiireitä ja menoja, sillä ne ovat kyllä jo tiedossa. Ja kun vierailette toistenne luona, olette siellä kuin kotonanne. Olet keittänyt usein kahvit rakkaasi luona ja voi luontevasti kaivaa myös kahvikupit oikeasta kaapista.
5. Suhteessanne on jotain ainutlaatuista
Koska olette valinneet aikaisemmin olla toistenne ystäviä se kertoo siitä, että viihdytte toistenne seurassa erinomaisesti. Harvoin pelkäämme, että ystävyys loppuisi. Parisuhteessa tämä pelko on usein läsnä. Nyt voit luottaa siihen, että rakkaasi on edelleen hyvä ystäväsi ja ystävyys syvenee, kun romanttinen rakkaus astuu siihen mukaan. Suhteenne on niin ainutlaatuinen, että se tuskin päättyy koskaan.
6. Suhteessanne ei ole takertumista
Ystävyssuhteessa hyväksymme vapaammin yhteydenpidon muihin ihmisiin ilman, että kokisimme niistä mustasukkaisuutta. Siksi teidän ei tarvitse potea nykyisessä suhteessanne syyllisyyttä siitä, ettettekö voisi pitää yhteyttä vanhoihin ystäviinne, olivat he kumpaa sukupuolta tahansa. Vältytte siis turhanpäiväiseltä kinastelulta siitä, voiko mukavan työkaverin kanssa käydä juomassa kupin kahvia. Voi, koska näin on toimittu ennenkin ja parisuhde ei muuta tätä tilannetta. Ystävyyssuhteen pohjalta alkaneessa parisuhteessa omistuksenhalu ja takertuminen eivät ole uhkaamassa suhteenne tulevaisuutta. Olette valinneet toisenne ja teillä on hyvä olla juuri näin.
