Muistan sen keskustelun elävästi. Se oli viimeinen keskustelumme ennen ystäväni kuolemaa. Hän mietti, että ehtisikö ja jaksaisiko vielä ommella lapsen huoneeseen verhot. Turkoosit.
Ei, hän ei ehtinyt. Enkä usko, että olisi enää jaksanutkaan.
Hänen visionsa olivat elävät. Arvot kuuluivat keskusteluissa, näkyivät jokaisessa valinnassa. Hänen näkemyksensä asioista muuttuivat perheessä ja lähipiirissä teoiksi, jotka muuttivat – jos eivät maailmaa – niin ainakin sitä tärkeää elinpiiriä, jossa hän vaikutti.
Mietin usein sitä, että turkoosit verhot jäivät ompelematta. Siitä on oikeastaan tullut metafora kuoleman jälkeiselle elämälle – sille elämälle, jota me muut jäämme vielä elämään. Mietin pitkään, olisinko minä voinut olla se voima, joka jatkaa ystäväni tahtoa: olisinko mitä ollut se, joka etsii turkoosin kankaan ja ompelee verhot.
Olen miettinyt sitä, kuinka pitkään edesmenneen ihmisen visiot ovat elossa. Kuinka pitkään hänen arvonsa vaikuttavat muiden ihmisten valintoihin ja tekoihin. Elokuvien pohjalta voisi tulkita, että on helppo toteuttaa edesmenneen toiveita. Oikeassa elämässä niiden ongelma on vain siinä, että kuoleman hetki ja sitä edeltävät elävät visiot jäävät menneisyyteen ja samalla maailma ympärillämme muuttuu.
Kaikki muuttuu koko ajan – paitsi edesmenneen toiveet ja visiot. Ne jäävät elämän jalkoihin. Tämä on ollut minulle yksi vaikeimmista asioista hyväksyä. Haluaisin, että ystäväni tahto ja voima eläisivät. Haluaisin, että hän on valinnoissa elossa yhtä paljon kuin silloin ennen. Haluaisin nähdä, että hänen sisäinen viisautensa tekisi valintoja meissä muissa. Muuttuvassa maailmassa ja tilanteissa voin vain olettaa, mitä hän tilanteissa sanoisi. Vieläkö turkooseille verhoille olisi tarvetta, vai olisiko keltainen nyt parempi?
Kun nuori äiti kuolee, hän on ehkä ehtinyt istuttaa lapsiin omat arvonsa, oppinsa ja visionsa. Niiden turvin lapsi jatkaa omaa elämäänsä. Omaa elämäänsä, jossa sitten kuitenkin on lapsen omat valinnat ja visiot.
Niin paljon kuin se sattuukin, että edesmenneen toiveita ei voi toteuttaa vuodesta toiseen, on jatkettava omaa elämää eteenpäin. (Välillä minusta tuntuu, että palaamalla hänen toiveisiinsa ja visioihinsa, saan hänet hetkeksi takaisin.)
Eteenpäin tarkoittaa sitä, että soittaa hänen puhelinnumeroonsa, jota ei ole vielä pystynyt poistaa puhelimesta, ja kuuntelee, kuinka joku muu vastaa siihen.
Eteenpäin tarkoittaa sitä, että ei koita toistaa hänen toiveitaan, vaan tuntee sen (elämän)voiman, jolla hän eli toiveidensa, valintojensa ja tekojensa kautta.
Eteenpäin tarkoittaa sitä, että ymmärtää, että elämä toteutuu meidän kauttamme ainoastaan jokainen eletty hetki kerrallaan.
Olemme Emma ja Emilia, kaksi ystävää, naapuria ja luovan alan yrittäjää. Lähdemme syyskuun alussa kiertämään Eurooppaa kolmeksi kuukaudeksi vanhalla asuntovaunulla. Mukana matkustaa myös kaksi kääpiöpinseriä Nipsu ja Myy.
Olemme noviisikaravaanareita, ja vaunumme on 40 vuotta vanha. Se ei välttämättä kestä tulevaa reissua, tai sitten kestää. Niin tai näin, kaikki vastaantuleva kuuluu osaksi matkaamme. Jo pitkään kytenyt haave tien päällä elämisestä sai tuulta purjeisiin alkuvuodesta, kun meidän molempien suunnitelmat olivat syksyn suhteen avoimena.
Miksi lähteä, kun voisi jäädäkin?
Kun idea lausuttiin ensimmäisen kerran ääneen, tuntui heti selvältä, että se toteutetaan.
Mikä houkutti niin kovasti lähtemään ja jättämään mukavuudet ja tutun, turvallisen ympäristön?
Matkalle lähtemiseen on monta syytä. Se on kiehtovaa, innostavaa ja opettavaista. Se mahdollistaa itseensä tutustumisen jälleen kerran hieman eri vinkkelistä. Se haastaa omaa ajattelua ja kyseenalaistaa totuttuja toimintatapoja, vie epämukavuusalueelle, mutta taatusti antaa myös oivalluksia ja opetuksia. Ja koska epämukavuusalue sanana ei varsinaisesti kuulosta kovinkaan positiiviselta, kutsumme sitä ennemmin elämysalueeksi.
Vaikka meillä molemmilla arki oli sujuvaa, halusimme mahdollisuuden ottaa siihen hieman etäisyyttä.
Tärkeää oli myös oivaltaa, ettei koskaan ole oikeampi hetki kuin nyt. Lähteminen vaatii tietysti heittäytymiskykyä ja uskallusta, mutta se on opeteltavissa.
Myönteinen asenne on yksi tärkeimmistä, pitkälle kantavista työkaluista uskaltaa uuden äärelle. Se on helpommin sanottu kuin sisäistetty, mutta pohjimmiltaan se on valinta. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta oleellisinta on se, kuinka asioihin suhtautuu.
Matkalle lähteminen voidaan nähdä myös laajemmin: jokainen voi toteuttaa omanlaisia matkoja juuri sillä tavalla ja siinä mittakaavassa, joka tuntuu itselle sopivalta. Sen ei tarvitse olla monen kuukauden mittainen irtirepäisy omasta arjesta, pienikin muutos omassa elämässä voi parantaa sen laatua huomattavasti.
Elämä on matka, ei päämäärä. Siihen kuuluvat kaikki vastaan tulevat kommervenkit, hyvässä ja pahassa. Niin kuuluu myös meidän matkaamme. Sen ymmärtäminen on osaltaan antanut rohkeuden heittäytyä tuntemattomaan.
Miksi juuri tällainen matka?
Emilialle matkustaminen on ollut jo pitkään se juttu, joka rikkoo rutiineja ja pitää elämän kipinää yllä. Itselle tuntemattomissa paikoissa ja olosuhteissa kiehtoo se, että aina voi oppia jotain uutta niin itsestä kuin maailmasta. Erilaisten ihmisten ja kulttuurien kohtaaminen rikastuttaa. Emilia oli jo pidempään tehnyt reissuja yksin mutta koki, että tällainen matka olisi mahtava jakaa läheisen ihmisen kanssa.
Emma koiranomistajana oli taas aina kokenut pitkät reissut itselle mahdottomaksi, sillä koirien sysääminen pitkäksi aikaa hoitopaikkaan ei tuntunut vaihtoehdolta. Oikeassa seurassa ja oikealla tavalla matkustaminen kuitenkin muuttui mahdolliseksi. Koirille hommattiin passit, oikeat varusteet ja asuntovaunuelämään Suomen kamaralla tottuneena niillä kulkee koti matkassa mukana.
On mahdollista löytää omanlainen ratkaisu toteuttaa unelmansa, jos halua on tarpeeksi. Ensin tulee löytää rohkeus ja uskallus haaveilla. Omanlainen ratkaisu löytyy aina, kun vaan avaa silmät vaihtoehdoille.
Tutusta ja turvallisesta kohti seikkailuja
Rutiinit luovat turvaa mutta niistä on hyvä myös osata joustaa. Kun pinttyneet tavat ohjaavat liikaa elämäämme, alamme toimia lähes automaatiolla. Silloin kyky inspiroitua ja innostua saattavat tukahtua, ja elämän merkitys voi tuntua olevan hakoteillä.
Uudet tilanteet ja uusi ympäristö pakottavat itsestä esiin uudenlaisia puolia. Rutiinit kahlitsevat meidät helposti toimimaan tutulla tavalla vuodesta toiseen, vaikka meissä jokaisessa on paljon enemmän potentiaalia kuin uskommekaan. Moni on toki omaan arkeensa tyytyväinen, mutta siitä irtautuminen voi johtaa unohtumattomiin seikkailuihin tai muuttaa oman elämän suuntaa ratkaisevasti. Se tietysti myös pelottaa.
Pelko onkin se suurin riski, joka voi kahlita jäämään, niin oman maan kamaralle, huonoon ihmissuhteeseen, tai työhön, joka ei palvele. Voi pelätä sitä, että reissussa tapahtuu jotakin. Voi pelottaa se, että irti repäisyn jälkeen ei tapahdukaan mitään, vaan jääkin yhtäkkiä tyhjän päälle. Voi pelottaa myös se, että samaan aikaan, kun itse on toisaalla, muualla tapahtuukin jotakin.
Heittäytyminen uuteen ja tuntemattomaan herättää usein hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Pelon ei kuitenkaan tarvitse antaa voittaa. Kaikkea ei tarvitse suunnitella etukäteen, on vain tärkeää luottaa siihen, että asiaan kuin asiaan löytyy ratkaisu. Mikä on oikeasti todella pahinta, mitä voi sattua?
Aina voi jossitella, löytää syy lähteä tai olla lähtemättä, tehdä tai olla tekemättä. Mutta koskaan et tiedä mihin kaikkeen pystyt ennen kuin kokeilet.
Laitteet toimivat usein yksinkertaisesti. Niissä on kaksi asetusta. On ja off. Vaikka toisinkin väitetään, mies ei ole yksinkertainen mekaaninen laite. Miehiseen spektriin mahtuu hämmästyttävä määrä värejä. Miehuus ei ole vain sovinistisia juttuja pukuhuoneessa, eikä pelkkää pyyteetöntä uurastusta perheen eteen. Perinteiset sukupuoliroolit, maskuliininen kulttuuri ja päänsisäiset pinttymät kuitenkin kahlitsevat monia meistä.
Minut on pelastanut se, että olen osannut navigoida sujuvasti molemmissa maailmoissa. Kirjoitan runoja, mutta seuraan myös urheilua intohimoisesti. Olen syvällinen ja tähtään henkiseen kehitykseen, mutta huumorintajuni on puberteetti-ikäisen tasolla.
Mustavalkoinen jako tosiäijiin ja henkisiin yksilöihin on vain meidän päässämme. Todellisuus on kaikkea tuolta väliltä. Se on pekonia ja yin-joogaa. Se on keskiolutta ja vihersmoothieita.
Olen aina ollut herkkä mies. En ole ollut kovin kiinnostunut perinteisen maskuliinisista asioista, kuten metsästyksestä, kalastuksesta, moottoriajoneuvoista tai maanpuolustuksesta. Minulla on herkkä keho ja herkkä mieli. Se antaa paljon, mutta olen myös miehenä kokenut sen varjoisamman puolen. Olen kokenut miltä tuntuu olla vääränlainen. Olen kironnut sängyn pohjalla sydänsurujen kourissa. Olen kironnut ailahtelevaa mielenlaatuani ja ahdistusalttiuttani. Olen kironnut yrittäessäni tuhannetta kertaa lyödä naulaa isku iskulta rapistuvaan seinään. Miehinen itsetuntoni otti iskuja vastaan niin kauan, kunnes uskalsin nauraa ja jättää sille jäähyväiset.
Me miehet tarvitsemme vapauden. Me tarvitsemme tukea ja kannustusta tunnistaaksemme ja uskaltaaksemme näyttää erilaisia puolia itsestämme. Meidän täytyy nähdä ympärillämme erilaisia tapoja olla mies. Meidän täytyy oppia, että voimme nauraa ja voimme itkeä. Voimme hoivata ja tulla silitetyiksi. Voimme tunnustaa vahvuutemme sekä heikkoutemme ja rajallisuutemme.
Meidän ei tarvitse pelätä, että näyttämällä paljautemme ja keskeneräisyytemme, olemme vähemmän kuin ennen. Meidän täytyy oivaltaa, että kokonaisina olemme enemmän.
Tarvitaan myös laajempia kulttuurisia muutoksia, koska perinteiset asetelmat ovat edelleen sitkeässä. Kukaan ei voi odottaa, että haaroissa roikkuvan ulokkeen takia minun tarvitsisi osata käyttää työkaluja, metsästää tai keskustella sujuvasti moottoreista. Minun ei tarvitse olla mies 2.0, jossa yhdistyvät perinteisen ja modernin miehen parhaat puolet. Meidän ei tarvitse korjattuammeauton ja jääkaapin, pystyä keskustelemaan runouden herättämistä kehollisista kokemuksista vihermehu kädessämme.
Jokaisen miehen täytyy etsiä ja luoda oma tapansa olla mies.
Lopulta kaikki palautuu kulttuuriin. Armollisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, jokainen uskaltaa olla juuri sellainen kuin on. Oli sitten mies, nainen tai muunsukupuolinen. Oli sitten runoilija, urheilija tai rocklaulaja. Oli masentunut tai kärsi ylisuorittamisesta. Oli vastarakastunut tai juuri jätetty. Silloin määreet menettävät merkityksensä.
Tullaksesi sinuksi, sinun ei tarvitse olla kukaan muu.
Elämä murjaisee turpaan joskus jokaista meistä; kutakin hieman eri tavoin. Se, miten suhtaudumme noihin kolhaisuihin vaikuttaa elämäämme todella paljon. Vaikeuksia ei voi aina välttää, mutta niihin suhtautumista voi muuttaa. Tapamme suhtautua vaikeuksiin säätelee buddhalaisuuden mukaan kärsimyksemme määrää.
Buddhan mukaan meihin osuu elämässä kaksi nuolta. Ensimmäistä nuolta ei voi välttää. Se on ihmiselämään väistämättömästi kuuluvan tuskan nuoli. Sairauden, kivun, eron ja läheisten kuoleman nuolia ei pysty torjumaan meistä rohkein, vahvin ja viisainkaan. Nuoli osuu joskus ihan jokaiseen.
Miltei kaikkiin meistä osuu vielä toinenkin nuoli. Se on ensimmäistä paljon kivuliaampi, koska se osuu samaan, edellisen nuolen jäljiltä arkana olevaan kohtaan. Se on välttämisen, vastaan tappelemisen ja kieltämisen nuoli. Emme hyväksy tapahtunutta ja kieltäydymme kohtaamasta todellisuutta. Meistä jokaisella on oma vastustamisstrategia, joka usein solahtaa johonkin seuraavista kategorioista:
Harhautamme ajatuksemme muualle, pakenemme addiktioihin tai uppoudumme haaveilemaan ajasta ennen tapahtunutta.
Taistelemme kipua vastaan muuttumalla kontrolloiviksi, tuomitseviksi tai aggressiivisiksi.
Teemme niin vimmaisesti jotain, ettemme ehdi tuntea mitä tapahtuu.
Alitajuisena tavoitteena on suojella itseämme ja vähentää kipua ja tuskaa. Kätkeä tapahtunut johonkin syvälle ja peitellä se piiloon. Vaikeudet kuitenkin vain voimistuvat, kun kieltäytyy kohtaamasta niitä. Mitä tiukemmin ne torjumme, sitä enemmän ne imevät energiaamme ja saavat siitä voimaa vahvistuakseen.
Kolmas nuoli on myrkyllisin
Mindfulness -opettaja Clive Holmes on sanonut, että usein meihin iskee vielä kolmaskin nuoli; hyvinvoinnillemme todella vaarallinen myrkkynuoli. Se on uskomus, että meissä on jotain vikaa, koska meihin on osunut nuo kaksi aiempaa nuolta. Jumitumme itsesyytöksiin ja jossittelemme, miten olisimme voineet estää tapahtuneen. Tara Brachin sanoin vaivumme arvottomuuden transsiin; ajattelemme olevamme viallisia.
Buddhalaisten mukaan kipu kuuluu elämään, mutta kärsiminen sen sijaan on valinnaista. Sanotaan, että 10 % elämämme vaikeuksista johtuu väistämättömästä kivusta ja peräti 90 % kärsimyksestä eli toisen ja kolmannen nuolen osumista.
Itsemyötätuntoisuuden opit tarjoavat seuraavaa reseptiä nuolien aiheuttamiin haavoihin:
Ensimmäisen nuolen osuessa helpottaa, kun hyväksyy sen, mitä ei voi muuttaa. Nuoli törröttää jo kyljessä – ei kielletä sitä, vaan hoidetaan haavaa.
Toinen nuoli menee ohi, kun katsoo vaikeutta suoraan silmiin. Rohkea kohtaaminen vie nuolen lentokaaresta voiman ja nuoli töksähtää maahan ennen kuin osuu kohteeseensa.
Kolmannen nuolen lento hiipuu, kun lakkaamme uskomasta, että nuolet osuvat meihin siksi, että meissä olisi jotain vikaa. Kipu ja epätäydellisyys ovat osa ihmisyyttä ja kuuluvat kaikkien elämään. Olemme kaikki epätäydellisiä.
Ensimmäisen nuolen osuessa voisimme soimaamisen ja kieltämisen sijaan kohdella itseämme ystävällisesti ja tukien – ihan niin kuin kohtelemme haavoittunutta läheistä. Olemalla itsesi paras ystävä ovat ensiapujoukot aina lähellä.
Lähde: UK Mindfulness Association, CBLC Handbook, 2015
Lensimme kuopukseni kanssa äiti luokse Espanjaan. Kirjoitin kirjaa rakastamisesta (Jotta voisin rakastaa) ja kirjan käsikirjoitus oli viimeistelyvaiheessa. Olin aivan poikki, kirjoittamisesta ja prosessista, jota kävin läpi kirjoittaessani. Halusin oppia rakastamaan. Halusin ymmärtää pelkoa, halusin ymmärtää rakkautta.
Pakkasin työt mukaani, päätin etten tee niille juuri mitään. Makaisin lähes tiedottomassa tilassa rannalla ja vastapainoksi keräisin lapsen kanssa tonnin rantakiviä. Oli aika valmistautua päättelemään projekti.
Äiti. Kuluneen vuoden olen käsitellyt ehkä elämäni kipeimpiä tunteita. Hyytävää jätetyksitulemisen pelkoa — ja sen taustoja. Kerros kerrallaan olen saattanut päätökseen prosessin, joka alkoi jo vuosia sitten. En tiennyt mihin se päättyisi. Nyt tiedän. Se päättyi ammottavaan, kuukausien ajan koko kehoa ravistelevaan paniikin tunteeseen. Niin voimakkaaseen, että sen läpi menemiseen tarvittiin koko vuosia kasvattamani henkinen kapasiteetti. Eikä se silti ollut helppoa.
Synnymme kohtaamisissa. Olemme sekä erillisiä yksilöitä että toisten kautta ja kanssa määrittyneitä: syntymästämme lähtien muodostamme kuvan itsestämme ja maailmasta suhteessa toisiin ihmisiin – jopa siinä määrin, että viimekädessä voi olla vaikea erottaa, kuka on se minä, yksilö, ja erillisyys, joka luulemme olevamme. Koska kuva itsestämme muodostuu peilaamisen, heijastuksen ja palautteen kautta, lopulta olemme myös ne, jotka meitä peilasivat, osa myös niitä, jotka kertoivat meille, keitä olemme. Muodostivat kuin puolestamme kuvan siitä, kuka olemme ja mitä meiltä odotetaan.
Olemme sisäistäneet katseet, sanat, kosketukset ihollamme. Hellät katseet, lempeät sanat ja rakastavat kosketukset, mutta myös väheksyvät katseet, julmat sanat ja kovat otteet – jos olemme sellaisia saaneet osaksemme.
Omien pelkojen läpi meneminen nostaa usein pintaan muistoja lapsuudesta. Hetkistä, jolloin on jäänyt vaille jotain, mitä olisi tarvinnut. Näkymättömyyden pelkoa, kauhua. Häpeää. Lapsen tunteita aikuisen kehossa.
Oman piilossa olleen kivun tunteminen pakottaa kokemaan kaikkea sitä, mikä on ollut pakkautuneena jossain sielun sopukoissa, tihkunut reaktiivisuutena ja ristiriitaisuutena, saanut eksymään ja etsimään. Tunteille täytyy antaa lupa ja samalla olla riittävän viisas ymmärtämään, etteivät ne ole totuus mistään. Ainoastaan kertovat jotain hetkestä, joka oli joskus kauan sitten: Näe minut, kuule minut, minua pelottaa olla näkymätön sinulle.
Stephen Porges toteaa eräässä haastattelussa, että ihmiselle, nisäkkään hermostolla varustetulle olennolle, kaksi asiaa on kuin suoria viitteitä kuolemaan. Toinen on pelko tulla väkisin estetyksi. Vapauden riisto. Toinen on pelko, että tulee eristetyksi omasta yhteisöstään, omasta laumastaan, muista ihmisistä. Kykenemättömyys selvitä yksin, ilman muita. Porgesin mukaan kaikki muut pelkomme ovat näiden kahden ydinpelon erilaisia johdannaisia, versioita, symboleita. Kaikkien muiden pelkojen juuret juontavat näihin kahteen.
Ajatus siitä, että vapaudenriisto ja eristetyksitulemisenpelko ovat ydinpelkoja ja muut niiden symboleita on kiinnostava. Harvoin ajattelemme tietoisesti kuolemanpelkoa ja sen aikaansaamia kauhun tunteita. Tosiasia, että elämä on viimekädessä täysin hallitsematonta, on sietämättömän suuri ja vaikea tiedostettavaksi. Joudumme harvoin vastakkain ydinpelkojemme kanssa. Vältämme kohtaamasta pelkoa paljaana, raakana, sellaisena kuin se on. Pelkomme ottaa muita muotoja.
En usko, että olen koskaan aiemmin ollut näin lähellä hyytävää kuolemanpelkoa. Kauhua siitä, että olisin näkymätön ja arvoton rakastettavaksi. Olisin maailman ainoa ihminen, joka jäisi kokonaan yksin.
Istumme Espanjan ilta-auringossa vastakkain. Minä ja äitini. Kerroin tunteistani ja muistoistani. Äiti kertoi minkälaisia huolia ja pelkoja hänellä oli niinä vuosina ollut. Tiesin niistäkin. Kuulen painajaisesta, jossa toistuu tietty teema. Sitä en tiennyt.
Tässä me olemme, puhumassa siitä, mitä pelkäämme ja miten pelkomme ilmenee. Äiti ja tytär. Kaikki pelkäävät. Se on osa ihmisyyttä. On suuri harha, että maailmassa olisi olemassa yhtäkään ihmistä, joka voisi poistaa ydinpelkomme, kuolemaa kohtaan tuntemaamme kauhua ja avuttomuutta. Ei edes äiti. Ei minun äitini, enkä minä itse äitinä.
Tunnen molemminpuolisen myötätunnon. Siinä hetkessä olemme yhtä. Rinnakkain, voimakkaita ja turvassa. Tunnustamme toistemme kokemuksen ilman tarvetta kilpailla, kumman kokemus on totuus. Jokin kauan kesken ollut on päättymässä. Maa järisee. Kuulen myöhemmin, että tuona hetkenä koimme 3,4 Richterin maanjäristyksen. Maailmankaikkeuskin näytti olevan sitä mieltä, että ympyrä on sulkeutunut.
Kaikki se mitä vaille joskus jäin on lopulta epäolennaista, sillä sain olennaisen: kyvyn ja kapasiteetin kasvaa, eheytyä. Uskalluksen ja viisauden mennä kipua kohti, jos sellaista onneni tiellä olisi. Sain rakastamisen kyvyn siemenet, ja minun vastuullani oli kasvaa ja muuttua niin, että voisin rakastaa. Itseäni, ja toista.
Kiitos äiti.
**
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness sivustolla.
Siinä hän nyt seisoo eteisessä. Lapsi tuoksuu erilaiselta. Puhtaalta, mutta vieraalta. Eri pesuaineilla pestynä. Hiukset, vaatteet. Sama tuttu hymy ja ilo. Kun tavataan ja halataan, puristavat kädet ympärillä tuntuvat tutulta. Ihan kuin hän olisi vähän kasvanut. Ei kai viikossa sentään?
Moni eronnut vanhempi tunnistaa tämän hetken, kun lapsi palaa kotiin oltuaan pidempään toisessa kodissaan. Vaihdetaan vanhempien kesken kuulumiset. Miten on mennyt, mitä tehty ja milloin on syöty. Tähän hetkeen kannattaa pysähtyä ja keskittyä olemaan läsnä. Kuuntele. Huomioi lapsi ja hänen läsnäolonsa. Mieti harkiten mitä sanot ja jätä sanomatta asiat, jotka voivat asettaa lapsen hankalaan tilanteeseen. Hyväksy hiljaa mielessäsi se, mistä et ilahdu, ja ilahdu kuulemastasi hyvästä. Kerro hyvä ääneen ja tee se näkyväksi.
Mitä meillä sen jälkeen tapahtuu, kun ovi sulkeutuu ja lapsen arki alkaa taas tässä yhteisessä kodissa?
Langan valmistuksessa on erilaisia vaiheita. Ainakin karstaus, kehruu, villan kehrääminen langaksi, langan kertaaminen ja viimeistely. Monia vaiheita on myös siinä, kun lapsi siirtyy kodista ja perheestä toiseen. Karstaamisen tavoitteena on saada kuidut yhdensuuntaisiksi. Lapselle villa on usein selvää, minulle välillä takkuista. Meistä kahdesta lapsi on elänyt toisen vanhempansa kanssa ne hetket, joissa on iloinnut ja nauranut tai ollut pettynyt. Minulla on ollut omat hetkeni. Tähän karstaamiseen menee kaksi tai kolme päivää. Aika riippuu mm. menneistä tapahtumista ja ikävän määrästä. Meidän molempien. Sen ajan se ottaa, että asettaudutaan taas samaan suuntaan.
Sitten alkaa kehrääminen. Se, kun ryhdytään tekemään villasta lankaa. Lapsen kokemukset ja tunteet omassa säikeessään ja minun omassani. Ja lapsen säikeessä myös mukana hänen toinen vanhempansa. Siinä on pätkiä joihin en kuulu, ja samaan aikaan kuulun joka kierteeseen. Jossain lapsen sydämessä mukana joka hetkessä molemmat vanhemmat. Nämä kaikki pitäisi saada kierrettyä yhteen. Kaikkien tunteet, toiveet ja odotukset arjesta ja elämästä. Kun säikeet kietoutuvat yhteen, syntyy kestävää lankaa. Ja lapselle ehyt arki.
Mietin, miten tämän prosessin ja vanhemmuuden tunteet voisi kirjoittaisi sanoiksi, jotta ne saisivat arvoisensa aseman ja merkityksen tapahtumissa. Tunteet, jotka tulevat heti jaetuiksi, sekä ne jotka jäävät vain mieleen ja sydämeen odottamaan omaa hetkeänsä tulla käsitellyksi. Se on raskasta, ennen kuin siihen tottuu. Suru väistyy joskus haikeuden tieltä. Nöyryys elämää kohtaan tuo tarvittavan lempeyden, armollisuuden ja hyväksynnän. Luopumisen opettelua. Kiitollisuutta, että elämässä on joku niin rakas, että häntä ikävöi. Joskus niin paljon, että se sattuu. Ja samaan aikaan rinnalla ilo! Suurimmaksi osaksi iloa lapsesta. Hän on täällä taas! Ja onnellisena juuri noin, pienissä hetkissä tässä ainutkertaisessa elämässään.
Voidakseen nähdä kaiken tämän, ihminen tarvitsee toivoa. Jokaisella on omat tunteensa ja ne ovat yhtä merkityksellisiä. Tunteiden tunnistaminen, erottaminen toisistaan ja toisten tunteista. Onko liian isosti sanottu, jos väitän että se ei ole vain tärkeää, vaan se on välttämätöntä?
Sinulla voi olla kaikki mitä olet aina halunnut ja silti voit tuntea jonkun puuttuvan. Joku sisäinen tyhjiö kertoo tarpeesta, jota ei ole vielä täytetty.
Lapsella on oikeus saada perustarpeensa tyydytetyksi mutta aina näin ei käy. Kaikki vanhemmat ovat kuitenkin tehneet parhaansa niillä taidoilla joita heillä on ollut, joten heitä on hyödytöntä syyttää.
Perustarpeitamme ovat nähdyksi (häpeä), kuulluksi (syyllisyys), tunnetuksi (apatia), tuetuksi (suru), kannustetuksi (pelko), arvostetuksi (viha) sekä haastetuksi (ylpeä) tuleminen.
Se, mikä on lapsena jäänyt vanhemmilta saamatta, jää odottamaan täyttymystään. Kohdistamme tämän odotuksen usein parisuhteeseen. Aivan kuten lapsena, toivomme tarvetankkimme täyttöä siltä ihmiseltä, joka meille on lähin ja rakkain.
Nyt aikuisena ei kuitenkaan voi jäädä voivottelemaan, tai olettamaan ja vaatimaan, että puolisosi kuin taikaiskusta osaisi ojentaa tarpeesi tarjottimella sinulle. Sinun pitää itse tunnistaa tarpeesi, antaa tai ottaa itsellesi mitä tarvitset ja kertoa rehellisesti puolisollesi tarpeistasi. Kun avaat sydäntäsi ja kerrot toiveistasi, rakkaimpasi varmasti haluaa auttaa sinua tuntemaan itsesi kokonaiseksi ja tasapainoiseksi. Mutta mitä sitten tarvitset?
Sisäisen lapsen meditaatio
Kun tunnet onton olon sisälläsi, muttet tiedä mitä kaipaat, kysy sisäiseltä lapseltasi. Kaunista olisi tehdä tämä lyhyt harjoitus puolison kanssa yhdessä, mutta voit myös tehdä tämän yksin.
Nojaa puolisosi kanssa selätysten, jotta tunnet hänen lämmön ja tuen. Jos teet tätä harjoitusta yksin, tee meditaatio turvallisessa ja rauhallisessa paikassa.
Hengitä syvään. Kutsu eteesi kuvaa itsestäsi pikkulapsena, alle 7-vuotiaana. Jo tämä saa esiin suuria tunteita. Kuinka suloinen ja viaton sitä onkaan ollut!
Millainen ilme sinulla oli? Miten olit pukeutunut? Mitä tykkäsit tehdä? Muistele lapsuuttasi hetki ja laskeudu hengityksesi turvassa yhä syvemmälle muistoihin.
Kysy tältä pikkulapselta mitä hän tarvitsisi lisää, mitä hän on vailla? Tunsiko hän olevansa näkymätön? Kaipasiko hän turvallisuuden tunnetta? Haluaisiko hän, että joku kuuntelisi häntä? Kaipaako hän enemmän huomiota? Toivooko hän, että hänet hyväksyttäisiin kaikkine tunteineen? Janoaako hän, että häntä kannustettaisiin ja kehuttaisiin? Onko hän silityksiä ja halauksia vailla? Eikö kukaan haastanut häntä, saiko hän tehdä mitä halusi, ilman rajoja?
Ota tämä lapsi – sinä pienenä – syliisi. Helli häntä ja anna hänelle juuri niitä asioita mitä hän kaipasi. Paranna sisäisen lapsesi sydäntä ehjemmäksi, luottamusta elämään vahvemmaksi. Kun hän tuntuu olevan tyytyväinen ja iloinen, voit kertoa hänelle mitä kaikkea ihanaa hänelle tulee tulevaisuudessa tapahtumaan! Mistä kaikista haasteista hän tuleekaan selviämään, miten mahtava elämä hänellä tulee olemaan ja miten kaunis, turvallinen ja jännittävä paikka tämä maailma onkaan.
Voit myös kysyä mitä sanottavaa hänellä olisi sinulle? Voit vaikka yllättyä, lasten suustahan kuulee totuuden!
Kuuntele sisäistä lastasi, se ei valehtele. Tunnista tarpeitasi, ole armollinen ja lempeä itsellesi ja myös puolisollesi. Kun annat rakkautta pyyteettömästi, voit olla varma että saat pyyteetöntä rakkautta myös takaisin. Yhdessä voitte parantaa toisianne, antaen toisillenne sitä mitä kaipaatte. Tämä pitää yhteytenne tiiviinä ja parisuhteenne avulla pääsette kohti tasapainoisempaa ja rikkaampaa elämää.
Lopettakaa toistenne arvostelu viikoksi – ja lopettakaa samalla itse asiassa kaikki muukin arvostelu! Mutta tehkää se vain viikoksi, eräänlaisena kokeena. Sopikaa kokeesta yhdessä, ja tehkää se keveästi. Tämä ei ole mikään tulikoe vaan kiinnostava kokeilu, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua ja suhteenne ilmapiiriä.
Sopikaa yhdessä myös jokin tapa, jolla ohjaatte toisenne pois arvostelusta, kuten: ”Puhutaanko positiivisemmin?” tai lempeästi todettu: ”Tuo kuulostaa arvostelevalta.” Tarkoituksena ei ole tuomita toista epäonnistumisesta, vaan kannustaa häntä yrittämään parhaansa.
Väsyneenä tulee helposti arvosteltua itseään, toisia ja olosuhteita. Siitä ei ole mitään hyötyä, eikä se vie rasittunutta oloa pois.
Mieli hakee luontaisesti kaikesta aina paranneltavaa, ja sen tavoite on olla aina oikeassa. Mielen näkökulmasta kompromissit tai periksi antaminen ovat tappio, sillä mieli suojelee itseään jatkuvasti ja haluaa oman näkökulmansa voittavan.
Irti päästäminen ja rakkaudelle antautuminen pelottavat mieltä, sillä täyden rakkauden vallitessa mieli hiljenee.
Arvostelu, ärsyyntyminen ja pikkuasioihin keskittyminen lähtevät aina mielen tasolta, eivät sydämestä. Lohdullista tästä tekee se, että sydämen rauha on saavutettavissa joka hetki. Palaamme rauhaan aina, kun lakkaamme kuuntelemasta mieltä. Sydämen tason ilmaisu ei ole aina helppoa, mutta se on hyvin vapauttavaa.
Koko keho rentoutuu, kun puhut totta. Silloin mielen luomat suojamuurit putoavat alas.
Kun keskityt hyvään, näet sitä ympärilläsi enemmän. Kuulostaako tutulta? Ärsyttävältä kliseeltä? Varmaankin kyllä, mutta se on silti totta. Arvostelu on mielen tapa pitää erillisyyden harhasta kiinni. Monet tieteelliset tutkimuksetkin vahvistavat sen, että negatiivinen puhe kuihduttaa elämää. Asiaa on tutkittu monin tavoin, esimerkiksi kiteiksi jäätyvällä vedellä ja viherkasveilla.
Jos mille tahansa elävälle organismille puhutaan tylysti, sen rakenne muuttuu huonoksi ja elämä siinä kuihtuu. Positiiviset puheet taas saavat elämän kukoistamaan ja loistamaan. Jos positiivinen puhe saa jo veden kiteytymään harmoniseksi kokonaisuudeksi, miten kauniisti voikaan käydä ihmiselle, jota rohkaistaan ja kehutaan?
Olet varmasti kokenut, miten upeaa on tulla kannustetuksi oikein aidosti.
Kannustuksen kuultuasi olet halunnut olla juuri niin ihana, kuin millaisena sinut on nähty. Olet oikein palanut sille, miten ihanaa onkaan loistaa omaa valoaan. Olet tuntenut, että pystyt siihen, ja että haluat antaa maailmalle parhaasi.
Omaa kumppania tulee välillä arvosteltua enemmän kuin kehuttua, varsinkin kiireisen tai tylsältä tuntuvan arjen keskellä (saati väsyneenä tai nälkäisenä). Kun olette pitäneet arvosteluvapaan viikon, voittekin kokeilla suoraan sen perään yltäkylläisen kehumisen viikkoa.
Kehukaa toisissanne kaikkea ihanaa – ja myös itsessänne, perheessänne, kodissanne, työssänne, harrastuksissanne, ystävissänne ja elämässänne yleensä. Tarkoituksena ei ole hokea teennäisesti, miten ihanaa kaikki on, vaan tuoda esiin aito sydämen kiitollisuus, joka on aina läsnä. Aikuiset ihmiset kokevat toisinaan, että valittaminen on helpompaa kuin aidon elämänilon ilmaiseminen. Riko tämä tympeä raja ja hyppää puolisosi kaulaan sanoen jotakin aitoa rohkeasti ja heleästi: ”Ihanaa, että olet niin huumorintajuinen.”, ”Olen kiitollinen siitä, että saamme olla yhdessä.” tai ”Olet hyvä puoliso minulle.” Mitä kaikkea kaunista sanottavaa löydättekään?
Löydät Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Kun heräät aamulla lähteäksesi töihin, millaisessa mielentilassa suuntaat kohti uutta työpäivää? Lähdetkö liikkeelle innostuneena ja odottavaisin mielin, koska tiedät, että pääset toteuttamaan itseäsi ja luvassa on mukava päivä, tapahtuipa sen aikana mitä tahansa? Vai onko herätyskellon soidessa ensimmäinen ajatuksesi pikemminkin ”voi ei, ei taas” ja vääntäydyt työpaikalle ensisijassa siksi, koska on pakko, että saat laskut maksettua?
Miltä tuntuisi ajatus siitä, että työtä ei tarvitsisi vain sietää? Että pelkkä työ itsessään voisi tarjota tekijälleen niin paljon, että työ olisi ilon ja innostuksen lähde?
Allaoleva teksti on poiminta tokiolaisen aivotutkija ja tietokirjailja Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Kun luet tekstiä, voit samalla pohtia, millainen työ tai tekeminen olisi sinulle niin mukaansatempaavaa ja kiinnostavaa, että se itsessään tarjoaisi sinulle nautintoa sydämen kyllyydestä?
* * *
Jos kykenet saavuttamaan psykologisen ”flow”-tilan, jota on kuvaillut Unkarissa syntynyt yhdysvaltalainen psykologi Mihály Csíkszentmihályi, päivittäisten askareiden kaltaisista asioista tulee jopa nautinnollisia. Et tunne tarvetta saada työstäsi tai vaivannäöstäsi tunnustusta, etkä etsi minkäänlaista palkintoa. Ajatus jatkuvassa autuuden tilassa elämisestä, ilman ulkoisesta tunnustuksesta saatavaa välitöntä tyydytystä, on äkkiä ulottuvillasi.
Csíkszentmihályin mukaan flow on tila, jossa ihminen on niin uppoutunut tekemiseen, että millään muulla ei tunnu olevan merkitystä. Silloin löytää työn tekemisestä nautinnon. Työstä itsestään tulee päämäärä sen sijaan, että se olisi jotain, jota täytyy sietää, koska sen avulla voi saavuttaa jotain. Kun olet flow-tilassa, et tee työtä ansaitaksesi rahaa elämiseen. Ainakaan se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Teet työtä, koska työnteko itsessään tarjoaa sinulle nautintoa. Palkan ansaitseminen on bonus.
Sinä et ole mestari, työ on mestari, ja flow-tilassa voit samaistaa itsesi työhön iloisella, symbioottisella tavalla.
Japanissa antiikkiposliinia arvostavat sanovat joskus, että ”tiedostamaton luominen” synnyttää parhaat mestariteokset. Väitetään, että nykyään taiteilijoista on tullut liian tietoisia omasta yksilöllisyydestään. Ennen vanhaan taiteilijat eivät tehneet luomuksiaan voidakseen lunastaa oikeutensa luojina. He vain tekivät työtään odottaen, että ihmiset pitäisivät tuotteita hyödyllisenä jokapäiväisessä elämässään. Ammoisilta ajoilta säilyneellä posliinilla on asiantuntijoiden mukaan tietynlainen puhtaus ja vilpittömyys, jota ei nykyään löydä. Näissä esineissä ilmenee nimetön kauneus.
Flow-tilassa oleminen, itsen taakasta vapautuneena, näkyy työn laadussa. Ehkä ymmärrämme tämän intuitiivisesti. Maailmassa, jolla on pakkomielle selfieihin, self-help-kirjoihin ja itsen ylenpalttiseen esilletuomiseen, tämä ajatus tuntuu entistäkin tärkeämmältä.
Flow-tilan tai työn ja itsen välisen suhteen osalta japanilainen asenne on kenties ainutlaatuinen, ainakin verrattuna länsimaissa vallitsevaan peruskäsitykseen. Toisin kuin kristinuskon perinteessä, jossa työtä on tapana pitää välttämättömänä pahana (joka vertauskuvallisesti johtuu Aatamin ja Eevan karkotuksesta Eedenin puutarhasta perisynnin takia), japanilaiset pitävät työtä asiana, jolla on itsessään positiivinen arvo. Japanissa suhde eläkkeelle jäämiseen on erilainen: siellä palkkatyöläiset ajattelevat tekevänsä jotakin työtä sen jälkeen, kun ovat saavuttaneet eläköitymisiän – eikä vain siksi, että heillä ei muuten olisi mitään tekemistä.
Csíkszentmihályin mukaan yksi hänen flowta käsittelevän työnsä inspiraation lähde oli, kun hän tarkkaili maalariystävänsä työskentelyä taulunsa parissa tuntikausia. Ilman tietoa saisiko taulun myytyä tai tulisiko työstä jotain rahallista palkintoa. Sellainen mielentila tai työetiikka, jossa vain upottaudut tässä ja nyt olemisen iloon kysymättä välitöntä palkkiota tai tunnustusta, on olennainen osa japanilaista ikigain käsitettä.
Teksti on ote Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Japanilainen Mogi on aivotutkija, tietokirjailija ja tunnettu tv- ja radiopersoona, jonka kirja ikigaista on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys.
Kuukautiset ovat niin näkyvä osa naisen elämää, että useimmiten emme ole tietoisia sisäisen kiertomme kaikista osista, koska huomio kiinnittyy lähinnä vuotopäiviin ja niitä edeltäviin päiviin. Se on ymmärrettävää, koska vuotaminen on näkyvää, ja koemme sen siksi todellisemmaksi kuin muut kierron vaiheet. Vuotovaihe onkin tärkeä, sillä siinä piilee vapauttamisen ja syvän uudistumisen voima. Tämän lisäksi tiedostamme selkeämmin asiat, joita emme enää halua elämäämme. Kuukautisten aikana on mahdollisuus olla kosketuksissa syvempään viisauteen, joten irtipäästämisen kohteet ovat tarkemmat ja tiedämme intuitiivisesti paremmin, miten toimia.
Vuodon lisäksi on olemassa selkeät kolme muuta vaihetta, jotka ovat follikulaarinen vaihe, ovulaatiovaihe ja luteiininen vaihe ja ne tuovat erilaista energiaa elämään kierron kaikissa vaiheissa. Eri vaiheet tapahtuvat kohdun ihmeellisessä, alati muuttuvassa tilassa, jossa on voimaa pitää käynnissä kuukausittaista uudelleen syntymää ja luopumista. Unohdamme helposti, että kaikki kierron vaiheet ovat yhtä tärkeitä. Kuukautisvuoto on nimittäin vain heijastus siitä, mitä syklissämme on aiemmin tapahtunut.
Kohtaa itsevarmuutesi follikulaarisessa vaiheessa
Heti vuodon jälkeen koemme kuukausittaisen henkiinheräämisen.Uusi sykli alkaa ja tuo muutosvoimaa tullessaan. Ilmassa on helpotusta ja valoa, kun raikas Nuoren neidon energia valtaa kehon. Sisäinen kevät alkaa uudelleen ja tuo avoimuuden ja vastaanottavaisuuden voiman. Kehoissamme koittaa taas kasvun aika ja hedelmät kypsyvät. Energiaa saattaa riittää vaikka muille jakaa ja meillä on taipumus olla fyysisesti aktiivisia ja meneviä. Olisi kuitenkin hyvä muistaa lepo – kehon pitäisi toipua vuodosta, joten syö ravitsevaa ruokaa ja ota aikaa myös hiljaisuudelle. Kohdun tila tuntuu vapaalta, mutta alkaa jo rakentua kohti syklin seuraavaa osaa.
Ovulaation aikana tuntuu, että mikä tahansa on mahdollista
Tämä on tasapainottavaa, silti voimakasta Aikuisen naisen ja Äiti-energian aikaa. Kaunis hormonaalinen tanssi sisällämme tekee meistä hedelmällisiä – ei ainoastaan luomaan uutta elämää, mutta myös tekemään elämästämme sellaista kuin haluaisimme sen olevan. Nyt on itsevarma, hedelmällinen aika myös ajatuksille, luomiselle ja rakentamiselle.
Ovulaatio on merkki vahvasta terveydestä ja sen aikana naisen kasvot näyttävät jopa symmetrisemmiltä. Estrogeeni lisää verenkiertoa kasvoilla ja luo luonnollisen hehkun iholle. Tämä on lahjojen ja siunauksien vastaanottamisen aikaa niiden monissa muodoissa. Jos et odota tulevasi raskaaksi, avaa ovesi muille lahjoille, joita elämä sinulle tarjoaa. On aika elää isommin! Ideoiden esittäminen töissä ja sosiaalisissa piireissäsi toimii hyvin ja projekteista voi tulla hedelmällisiä. Tuo luovuutesi ja kommunikointitaitosi esille.
Keho on liittolainen – tue ovulaatiotasi
Ovulaation tukeminen antaa sinulle sujuvamman matkan kohti vuotoa. Epätasapainoisuudet ja kivut (PMS), joita koemme ennen vuotoa ja sen aikana, eivät tule vuotovaiheesta. Meidän tulee pitää huolta itsestämme koko syklin ajan. Keho on liittolaisemme, eikä ulkoinen taakka, josta meidän tulisi olla jatkuvasti huolissamme. Kehomme on temppeli, josta käsin koemme maailman. Kun tuemme elämäämme tiedostamalla luonnollisen kierron, myös kehomme tukee luonnollisesti tavoitteitamme.
Miten siis tuoda lisää elinvoimaa ovulaatioomme? Vinkit eivät ole yllättäviä, mutta unohdamme ne helposti:
1. LEPO
Follikulaarinen tila, eli aika kun kohtu alkaa jälleen täyttyä heti vuodon jälkeen on Nuoren neidon tila. Se on aktiivinen ja utelias, mutta oikeastaan se on vielä yin-aikaa eli lepoaikaa. Ota aikaa toipumiselle. Ajattele teini-ikäistä, jolla on paljon energiaa hyppiä harrastuksissa, mutta toisaalta nuori lepää syvästi ja nukkuu pitkään aina kun mahdollista. Ovulaation energia on samankaltainen.
2. RUOKA
Syö hyviä viljoja, papuja, siemeniä ja muita elämän voimaa antavia kasveja. Pureskele hyvin ja juo vasta aterian lopuksi. Vältä kylmiä ruokia ja lisää ruokaan laadukkaita kasviöljyjä.
3. LIIKE
Fysiologisesta näkökulmasta ovulaatio on tasapainottava tekijä, jota ei kannata ylenkatsoa. Tue hedelmällistä aikaasi avaamalla kehosi etupuolta lempeillä taaksetaivutuksilla. Hengitä syvään munasarjoihin asti ja ole positiivisella tavalla tietoinen kohdustasi.
Bloggaus perustuu Dona Tumacder-Estebanin kanssa käytyyn keskusteluun Kreikassa keväällä 2018. Dona on filippiiniläinen integroidun hyvinvoinnin ja ravitsemuksen neuvoja St. Luke’s Medical Centerissä Manilassa, liike-elämän stressi- ja energianhallinnan konsultti Itä-Aasiassa, perinteisen kiinalaisen lääketieteen harjoittaja ja johtava Embodiment ja Yin Yogan opettaja Filippiineillä.
Sanotaan, että suruprosessissa on viisi eri vaihetta – kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Monilla meistä on aikaa käydä näitä vaiheita läpi jo läheisen sairastamisen aikana, mutta monilla nämä vaiheet tulevat rajummin ja nopeammin, jos tieto läheisen poismenosta tulee yllätyksenä.
Miten sinä olet kokenut nämä surun vaiheet omassa elämässäsi? Mitkä vaiheet ovat olleet helpompia ja kestäneet hetken, mitkä vaikeimpia ja kestäneet kauemmin?
Itse olen joutunut kohtaamaan kuoleman aina äkillisesti ja menetykset ovat olleet suuria shokkeja. Ensimmäiset kolme vaihetta on pitänyt pikakelata ja masennuksessa ja hyväksynnässä on mennyt lopulta jopa vuosia. Luke Allnutin uutuuskirja Taivas on meidän kosketti minua syvältä, sillä sen ansiosta sain viipyillä pitkään surun eri vaiheissa ja todella pohtia niiden merkitystä itselleni sekä niiden vaikutusta ihmissuhteisiini. Kirjan päähenkilö on syöpään sairastuneen pojan isä, jonka rehellisen raaka kerronta ja välillä aika hurjatkin valinnat vievät lukijan mukaan tunnematkalle pohtimaan omia ihmissuhteitaan ja arvojaan. Mikä tässä maailmassa loppujen lopuksi on tärkeintä?
Mitä tarpeita sinulla on silloin kun suru ottaa vallan? Miten muut voisivat auttaa sinua hyväksymään menetyksesi?
1.KIELTÄMINEN – et näe, et kuule, et tunne
”Niin, hän on nyt vähän väsynyt”, minä sanoin yrittäen hillitä äänestäni kuultavan ärtymyksen. (Kirjasta Taivas on meidän)
Sairauden pelko on niin kaiken nielevä, että ummistat siltä silmäsi. Et pysty kohtaamaan sitä, joten rakennat ympärillesi suojamuurin. Sinun pitää olla vahva, kun rakastamasi on nyt heikko. Hätistelet sairauden oireet pois silmiltäsi kuin ärsyttävät kärpäset. Totta kai näet ne, ethän ole mikään idiootti, mutta jos sanot ne ääneen, niistä tulee totta, eivätkä ne SAA olla totta. Tämä on niin epäreilua!
Yritimme välttää totisuutta, joten näytimme iloista naamaa, näyttelimme, poikkesimme kotimatkalla jäätelölle. Musertavinta oli kaiken arkipäiväisyys. (Kirjasta Taivas on meidän)
Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ruokaa on tehtävä, töissä käytävä, hampaat pestävä. Ei ole aikaa keskittyä siihen, mikä voisi katkaista normaalin tuoman turvan. Arki, joka oli ennen ollut puuduttavan tylsää, on nyt jatkuvuuden köysi, johon tartut entistä tiukemmin. Hääräät tehokkaasti arkisten puuhien parissa, iloisesti ja liioitellun kevyesti. Surun musta ja painava peitto ei voi kaataa sinua, jos liitelet pinnalla ja pysyt aktiivisena.
”En usko, että Jack on rukousten tarpeessa”, minä sanoin. Janet käyttäytyi aivan kuin Jack olisi kuolemaisillaan. ”Se voidaan parantaa. Niin meille sanottiin.” (Kirjasta Taivas on meidän)
Ihmiset ympärilläsi ovat pahoillaan, huolestuneita, järkyttyneitä ja surullisia. He eivät tiedä, miten suhtautua kieltämiseesi – vähättelevätkö hekin sairautta kanssasi, jolloin he voivat vaikuttaa välinpitämättömältä, vai ovatko aidosti pahoillaan, jolloin voivat saavat niskaansa ärtymyksesi ja syytöksesi? Sinusta heidän surunsa tuntuu ylellisyydeltä, johon sinulla ei ole varaa. Heillä on aina mahdollisuus ottaa etäisyyttä ja palata hetken voivottelujen jälkeen omaan täydelliseen elämäänsä. Vihan tuli alkaa jo kyteä.
2.VIHA – kovaa kamppailua surua vastaan
Yleensä ympäröivää elämää ei huomannut – se oli vain kohua, humua taustalla. Siltä voi ummistaa silmänsä, sen voi torjua mielestään. Mutta nyt se oli äkkiä kimeää, kuulosti korvissani koirapilliltä. (Kirjasta Taivas on meidän)
Pian todellisuutta ei kuitenkaan voi enää paeta – se on kohdattava. Sairaus vaatii näkemistä ja kuulemista. Elämä on tässä ja se huutaa TUNNE MINUT, tunne apatia, tunne suru! Vajoa, anna elämän raadollisuuden hukuttaa sinut hetkeksi. Elämä lupaa, että löydät tien pois, kunhan ensin antaudut sille. Mutta sinä et luota enää elämään, et sen kannattavuuteen, et sen oikeudenmukaisuuteen. Maa jalkojesi alla on järkkynyt etkä usko enää mihinkään henkiseen, mihinkään tunteeseen. Nyt on tekojen aika, maa on paikattava, sairaus voitettava!
Hän oli ollut rohkea, he sanoivat, soturi. Taivaaseen oli saatu uusi enkeli. En pystynyt lukemaan enempää. Pelkkää ajanhukkaa, auringonlaskukuvia, toivon torstaita ja kiitoksen keskiviikkoa, mietteitä ”kiitollisuudesta” ja ”tietoisesta läsnäolosta”. Koska kaikki puheet ”urheudesta” ja ”siunauksesta” olivat harhakuvitelmaa, huijausta, sokerikuorrutus sille tympeälle totuudelle, että heidän lapsensa olivat kuolemaisillaan ja etteivät he tehneet mitään pelastaakseen heitä. (Kirjasta Taivas on meidän)
On helpompaa katkeroitua kuin surra, helpompaa vihata ja syyttää muita kuin katsoa peiliin ja nöyrtyä elämän haasteiden edessä. Katkeruus aiheuttaa vihaa. Miksi hän, miksi minä, miksi näin? Viha pitää maan pinnalla, se laittaa toimimaan ja peittää kaikki muut tunteet. Vihasi pelottaa muita ja he ottavat sinusta etäisyyttä. Viha kovettaa sydämesi ja eristää sinut, vie uskon ja toivon. Et voi ymmärtää muiden huolta, muiden tarvetta pysähtyä asian äärelle ja uskoa kaikella olevan tarkoituksensa. Ylemmyydentunne ottaa vallan. Muut ovat antaneet periksi surulle, mutta sinä et!
3.KAUPANKÄYNTI – kohtalon kello tikittää
Silloin kun sai elää rauhassa, kun huolet olivat pieniä ja arkisia, aika oli näkymätön: se vain virtasi, soljui jonnekin kuin taustalla hiljaa pyörivä sovellus. Mutta nyt aikaa oli mahdotonta olla huomaamatta: se oli uhkaava, lähtölaskentaa tikittävän valtavan Orwellin kellon sekuntiviisari. (Kirjasta Taivas on meidän)
Muut ehdottavat, että nauttisit ajastasi rakkaasi kanssa, mutta sinä vietät kaiken aikasi taistelutantereella, etsien, kokeillen, vertaillen, kiivaasti hengittäen, vihan tulta ammentaen. Sinä aiot ratkaista tämän ja sinulla on kiire! Olet valmis tekemään kaikkesi, antamaan vaikka paidan päältäsi. Mutta mitä jos et onnistu? Mitä jos tämä löytämäsi keino, ohut oljenkorsi johon kukaan muu ei usko, ei toimikkaan, mitä sitten? Sankarimainen vastuun viitta alkaa painaa harteillasi.
Mitä minä oikeastaan etsin? Lykkäystä? Erilaista ennustetta? Jotain internetin slummeista löytyvää akateemista tutkimusta, joka osoittaisi, että lääkäri oli väärässä? Täytyi vain kaivaa syvemmältä, seurata johtolankoja, linkkejä, hämäräperäisiä blogeja. (Kirjasta Taivas on meidän)
Huomaat pian, ettei sinulla olekaan enää sitä, millä voisit kauppaa elämän kanssa käydä. Ei uskoa, ei toivoa, ei muiden tukea, ei mitään. Alat vaipua itsesääliin, tiuskia rakkaimmillesi. Voimasi alkavat ehtyä joten luovutat vihdoin taistelun kohtaloa vastaan. Et voinut ylittää sitä, mikä oli tarkoitettu tapahtuvaksi, joten vajoat. Käperryt vierelläsi kärsivällisesti odottaneen surun mustan peiton alle.
4.MASENNUS – kiireen jälkeen on pakko pysähtyä apatiaan
Kaikki peittyi jälleen usvaan, tunsin olevani tässä mutten kuitenkaan, leijuin jossain ja katsoin itseäni. Maailma oli, mutta jossain muualla. Kuin sukeltaisi veden alle, tajuaisi vain hämärästi, mitä pinnalla tapahtuu. (Kirjasta Taivas on meidän)
Surun peitto pitää sinut turvassa muiden katseilta, muiden tunteilta, elämän sietämättömältä jatkumolta. Nyt saat luvan levätä ja kohdata hautaamasi häpeän ja syyllisyyden tunteet. Elät muistoissasi ja kyseenalaistat valintojasi. Olitko ”ollut tarpeeksi” tässä ihmissuhteessa? Annoitko aikaasi, tunsitko todella hänet, osallistuitko riittävästi hänen elämäänsä, kehuitko ja sanoitko rakastavasi? Mitä muistoja kiität, mitä kadut ja mitä niistä opit?
Välillä suru pusertaa niin, että haluat kuolla nykyhetkessä, mutta elämä pyytää sinua jatkamaan. Se haluaa sinut tulevaisuuteensa, se uskoo sinuun ja se pyytää sinua aloittamaan uudenlaisen elämän. Elämän kuoleman jälkeen.
Minunhan olisi pitänyt silmäillä joka ainoa päivä ja hetki hänen kasvojensa piirteitä, vaalean ihon jokaista tuumaa. Ei sitä unohda koskaan, niinhän sitä sanotaan. Ei koskaan. Heidän kosketustaan, sormien sileyttä, herttaista, hellyttävää hymyä, naurua, jonka kuulee äkkiä raikuvan huoneessa tiskatessaan astioita. Ei sitä unohda. Mutta kyllä sen unohtaa ja nopeammin kuin arvaakaan, ja sitten iskee häpeä – häpeä siitä, ettei ole rakastanutkaan tosissaan, että on pelkkä huijari. (Kirjasta Taivas on meidän)
Uusi elämä aloitetaan pohjalta, häpeän ja syyllisyyden mutaisesta suosta. Raskaat tunteet vaativat sinulta aikaa. Läheisesi, jotka surivat jo aikanaan, eivät ehkä ymmärrä, että tämä on nyt sinun aikaasi – irtipäästön aikaa. Sinun on annettava ja tehtävä itsellesi tilaa, tilaa jollekin uudelle. Kuolema muuttaa arvojasi ja sinun on luotava itsesi uudelleen, luotava arvojesi mukainen elämä. Tämä on tehtävä yksin, ilman kenenkään apua, sillä kukaan ei voi ymmärtää häpeääsi, ei poistaa syyllisyyttäsi, eikä surra puolestasi.
”Tämä on kauheaa aikaa, mutta et voi jatkaa noin. Sinun on alettava tehdä jotain. Ehkä voisit aloittaa taas työt, käynnistää jonkin uuden projektin…” (Kirjasta Taivas on meidän)
Kenelläkään muulla ei ole oikeutta päättää, koska on sinun aikasi nousta apatiasta ja osallistua taas elämään. Kuuntele vain itseäsi.
5.HYVÄKSYMINEN – tilaa ja aikaa vanhalle sekä uudelle
Ehkä se johtuu yksinolosta, punaisen kiven tyynnyttävästä vaikutuksesta, mutta täällä on helppo ajatella. Nyt maailmassa on kirpeyttä, se on kuin aamuinen kuura, niin haurasta ja puhtoista, että pelottaa astua askeltakaan. Huomaan ympäriltäni asioita, pikkuseikkoja, joita en ole ennen nähnyt. (Kirjasta Taivas on meidän)
Kun vihdoin alat kurkkia ulos surun peiton alta, näet aivan toisenlaisen maailman. Rakkaimpasi on lähtenyt tästä maailmasta, mutta maailma on täynnä rakkautta. Hän on edelleen täällä, hän elää edelleen. Tunnet hänet vierelläsi, puhut hänelle mielessäsi. Näet hänet läheisissäsi, joita kaipaat jälleen vierellesi. Tarinointinne yhteisistä ajoistanne muistuttavat siitä, miten merkityksellinen rakkaimpasi aika täällä maan päällä on ollut.
Aika menettää merkityksensä, sillä et ole menettänyt mitään, päinvastoin. Olet saanut kokea ja tuntea suurta ja ajatonta rakkautta, etkä vaihtaisi hetkeäkään pois.
Kyynel vierähtää, toinen, kolmaskin, niistä ei tule loppua, mutta en välitä, näkeekö joku itkuni junassa, katson vain, miten onnellisia me olimme auringon helliminä, kun mikään ei vielä tahrannut pientä maailmaamme. Siinä on meidän entisemme. Ihana entinen elämämme. (Kirjasta Taivas on meidän)
Et enää pelkää surua, sillä surusi sitouttaa sinut rakkauteen, herkkyyteen, pelottomuuteen ja vastuuseen. Elämä on nyt, tässä hetkessä.
Taivas on meidän (Otava 2018) on brittiläistaustaisen kirjailijan Luke Allnuttin esikoisromaani. Kirjassa kuvataan kamppailua sairautta vastaan. Mitä jää jäljelle, kun oma lapsi sairastuu parantumattomasti? Syvästi koskettavassa tarinassa toivo löytyy, kun kaikki on jo menetetty.
Eletty elämä, kaikenlaiset ihmis- ja olosuhteet aiheuttavat pettymyksiä ja surua. Rajojamme rikotaan silloin, kun emme osaa, pysty tai uskalla asettaa sisäisiä portinvartijoita puolustamaan itseämme. Nämä kaikki aiheuttavat vihaa.
Katkeruus on vihan yksi ilmenemismuoto, kuten ärtymys, suuttumus, kiukku ja kateuskin. Ajattelen niin, että katkeruus on jonkinlaista vihaan kiinnittymistä tai omaan kärsimystarinaan juuttumista. Haluatko todella pyhittää elämäsi katkeruudelle? Haluatko olla edelleen kiinni ”sata vuotta sitten” tapahtuneissa jutuissa?
Oletko jäänyt katkeruuteen kiinni?
Jokainen meistä tuntee jonkun, joka on katkeruudessa kiinni. Olo katkeran ihmisen lähellä on aika tukala. Katkeran ihmisen puhe on kitkerää, turhautunutta ja negatiivista, sanalla sanoen voimia vievää. Moni katkeruudesta kärsivä kaataa pahaa oloaan muiden niskaan välittämättä vastaanottajan olotilasta. Heillä on oikeus, koska heillä on niin vaikeaa. Ja ylittävät itse toisten rajoja juuri tuolla kaatamistaktiikalla.
Ei katkerana eläminen varmasti helppoa olekaan. Bensaa pahalle ololle on pakko saada, jotta katkeruusmoottori pysyy päällä. Mitä tapahtuisi, jos katkeruutta ei enää olisi? Voisi joutua kohtaamaan pettymyksen, surun ja kaikki ne rajanylitykset, joiden kohteeksi on joutunut.
Juuri tuo on varmasti se syy, miksi katkeruudesta on niin vaikea päästää irti. Katkeruuden kannen alla piilottelevat tunteet, jotka sattuvat. Ne saavat oman avuttomaksi ja heikoksi. Vihassa on voimaa, surussa ja pettymyksen tunteessa ei.
Työstä menneisyys ja päästä irti
Miten katkeruudesta voi päästä irti? Työstämällä pohjia myöten kaikki se vääryys, jota on joutunut kokemaan. Ei uhrina, marttyyrina vaan itsestään ja tunteistaan vastuuta ottavana aikuisena. Älä jää kärsimystarinaasi kiinni enää yhtään enempää. Syöt itseäsi turhaan sisältäpäin ja olet itse suurin vihollisesi. On lupa olla vihainen, mutta on lupa myös luopua vihasta. Vihasta luopuminen ei tarkoita sitä, että unohtaisit.
Ei ole mitään syytä pyhittää elämäänsä negatiivisuudelle. Oman energian voi vapauttaa myös hyvän palvelukseen. Haavojen työstäminen, vaikeiden tunteiden kohtaaminen, anteeksi antaminen ja irti päästäminen ovat mitä parasta rakkaustyötä.
