Tämä talvi on tuntunut jostain syystä tavallista pidemmältä. Mahtaakohan syynä olla kesällä hieman vajaaksi jääneet auringonvalovarastot? Tämän pitkän talven pelastus on ehdottomasti ollut jo syksyllä kalenteriin merkityt pienet matkat ja muut mukavat menot. Matkailu tuo aina piristystä arkeen ja mielestäni yksi sopiva kohde arjen keskelle on Tallinna. Niin lähellä, mutta kuitenkin sopivasti erilainen, eikä siellä useampaankaan kertaan käyneenä tule tunne, että kaikki olisi nähty. Tämän vuotinen matka varattiinkin jo vuosi sitten, kotimatkalla Tallinnasta. Silloin teemana oli ooppera, joten tämän vuoden teemaksi valittiin baletti. Matkaan siis lähdettiin tutulla, mukavalla kolmen pariskunnan kokoonpanolla.
Matkasimme Tallinnaan naistenpäivänä ja yllätys olikin melkoinen, kun meille selvisi miten suuresta juhlapäivästä on kyse Virossa. Jo kirjautuessamme majapaikkaamme, meille kerrottiin vastaanotossa, että kyseessä on suuri juhlapäivä ja myös kaikki ravintolat on täyteen varattuja. Ravintolat tosiaan olivat täynnä, miehet odottelivat naisia kukkien kanssa ja muutenkin lähes jokainen mies kulki kukkapuska kädessään. Vanhan kaupungin portilla olevilla kukkakioskeilla kävikin melkoinen vilinä.
Lauantai-illan kruunasi Estonia baletin Joutsenlampi esitys. Kokeneiden baletissa kävijöiden mielestä tämä oli oikea valinta ensikertalaisille ja sitä se tosiaan oli!
Majoituksen suhteen suosimme jo kolmatta kertaa suurempaa huoneistoa, jossa voimme majoittua samaan huoneistoon ja kuitenkin makuuhuoneita oli kolme. Sijainniltaan huoneisto oli täydellinen, ulko-ovesta sai astua suoraan Raatihuoneentorille. Varustukseltaan huoneisto oli täydellinen, niin keittiön, kuin muidenkin tilojen suhteen. Nautimme kiireettömistä aamuista, itsetehdyn aamupalan äärellä ja kyllähän se kiireetön aamusaunakin on arjen luksusta.
Ruokapaikkojen valinta on aivan oma lukunsa. Tarjontaa on runsaasti, eikä valinta missään tapauksessa ole helppo. Onneksi matkaseurue on hyvin yksimielistä, eli sen suhteen ei vaikeutta paikan valinnan suhteen ole. Tällä kertaa valittiin jotain vanhaa, jotain uutta ja jotain turvallista. Kaikki valinnat osuivat nappiin ja tyytyväisinä, vatsat täynnä saimme joka paikasta lähteä. Tallinnassa onneksi löytyy vielä ruokapaikkoja, joissa ruokailu on suht edullista ja hyvällä omallatunnolla voi syödä pitkän kaavan mukaan. Vain pari korttelia raatihuoneentorilta vaikuttaa hintoihin ja mielestäni myös laatuun paljon!
Mukava, kolmen yön reissu katkaisi arjen mukavasti. Paljon mukavia hetkiä mahtui taas tähänkin reissuun ja perinteisesti jo seuraavaa suunniteltiin. Mihin on suunta seuraavaksi, se on vielä arvoitus… Kiitos koko matkaseurueelle jälleen niin piristävästä matkasta. Taas jaksaa!
Olin radiohaastattelussa ja toimittaja kysyi millainen on villi nainen? Sanoin spontaanisti että villi nainen uskaltaa nauraa ja itkeä äänekkäästi. Ja jäin miettimään itkun voimaa.
Itken lähes päivittäin, milloin mistäkin syystä. Ilosta, surullisista muistoista, turhautumisesta, harmistumisesta, empatiasta, nautinnosta, naurusta, onnesta ja yhteyden tunteesta, sekä koskettavista tarinoista.
Lähiaikoina olen havainnut kuinka käsittelen turhautumisen tunnetta. Jos minut ajetaan nurkkaan, osaan valita yleensä näistä kolmesta: älyllinen argumentointi, joka tunnepuuskassa tuntuu täysin pakotetulta ja lisää ahdistusta, ärtymys ja pistävät sanat, joita en “oikeasti tarkoita” tai painetta purkava, puhdistava itku. Viimeinen purkaa tilanteen nopeiten sisältäni. Se myös nollaa ulkoisen tilanteen ja antaa mahdollisuuden vetää henkeä.
Olen siis kehittynyt sen verran, etten enää lähde vaikeasta tilanteesta ovet paukkuen, kuten nuorempana. Minua ei enää hävetä itkeä toisen edessä. Ja kun itkee usein, se ei ylly enää myrskyksi ja draamanhakuisuudeksi, vaan voi olla jopa levollinen kokemus.
“Älä siinä pillitä”. Minulle on sanottu että itku on naisen keino käyttää valtaa riitatilanteessa. En voi allekirjoittaa tuota väitettä, koska itku on aito, äkillinen ja ei-älyllinen. En osaa tekoitkeä. Uskallan väittää, että aikuisen itku harvemmin on strategiaa.
Kirjani julkaisemisen myötä olen kokenut uusia tilanteita. Olen löytänyt itsestäni sisäisen jännittäjän. Yksi selviytymiskeinoni on puhdistava itku jännittävän kokemuksen jälkeen. Se puhdistaa ja purkaa, rauhoittaa ja rentouttaa. Märkä poskilla ja punainen nenä muistuttavat inhimillisyydestä. Olen täällä oppimassa, ja niin ovat kaikki muutkin.
Itkeminen helpottaa kaikkia, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Kyyneleiden valuminen poistaa stressiä ja vähentää pitkäaikaisen painekattilan syntymistä.
Kyyneleet ovat merkki rohkeudesta, voimasta ja autenttisuudesta.
Jokaisen elämässä on välillä lyhyempiä tai pidempiä kausia, jolloin koemme kantavamme jaksamiseemme nähden aivan liian isoja taakkoja. Nämä taakat usein tuntuvat sekä emotionaalisina että kehollisina kipuina – oikeastaan näitä kahta kipua ei edes voi täysin erottaa toisistaan. Tunneperäinen kipu on aina myös kehollinen kokemus ja päinvastoin.
Silloin kun elämme kipujemme kanssa sietokyvyn äärirajoilla, on hyvä pysähtyä ja kysyä itseltään tärkeitä kysymyksiä. Jos on jäänyt kantamaan kipujaan, sen ei tarvitse olla elämän loppuun asti kestävä “kohtalo”. Jos tunnemme näin, koemme helposti olevamme voimattomia elämän edessä ja uhriudumme. Uhrina taas tulemme tiedostamattamme siirtäneeksi omaa taakkaamme ja vastuutamme muille ihmisille. Oma kohtalomme ei ole tällöin itsemme käsissä, vaan koemme syyn olevan itsemme ulkopuolella, olosuhteissa ja muissa ihmisissä.
Kannattaa muistaa, että tämä on täysin inhimillinen selviytymiskeino, johon lähes jokainen jossakin vaiheessa elämäänsä jää kiinni. Jos kuitenkin jäämme vuosiksi tai vuosikymmeniksi kiinni tähän tapaan reagoida ja kantaa kipuja, saatamme sairastua taakkamme ja kokemamme avuttomuuden seurauksena. Tiedostaminen on lähtökohta oman selviytymismallin tunnistamiselle ja muutokseen havahtumiselle.
Vaikka muutos voikin tuntua pelottavalta tai epämukavalta, se kannattaa. Hyväksymällä mennyt ja tämä hetki avaudut mahdollisuudelle muuttaa tulevaisuutta. Vapaudu siis myös omista syyllisyyden tunteistasi, mikäli niitä koet. Olet tehnyt joka hetki parhaasi sillä ymmärryksellä, joka sinulla on kulloinkin ollut.
Jos koet jääneesi kipuinesi yksin, tässä on sinulle joitakin kysymyksiä, jotka voivat auttaa sinua eteenpäin. Pysähdy, hengitä ja avaudu kehollesi jokaisen kysymyksen kohdalla. Tunnista kehosi vastaukset, salli tunteiden tulla. Tunnista myös sisäinen puheesi, tuleeko se aidosti sydämestäsi vai onko se pelosta ja vanhoista uskomuksista ohjautuvaa sisäistä puhetta.
Salli itsesi virittäytyä kokemallesi kivulle, ota se vastaan ja toivota tervetulleeksi. Tunne mitä tunnet kehossasi. Kysy itseltäsi:
“Kuinka paljon tästä kivustani todella on minun ja kuinka paljon tämä tulee jostakin itseni ulkopuolelta?”
Voit antaa prosenttiluvut näille osille, esimerkiksi 40% on omaa kipua ja 60% tulee muualta. Keskity ensin tutkimaan muualta tullutta kipuasi ja anna sille osalle kipua tilaa. Kysy:
“Mistä tai keneltä tämä kipu oikein on peräisin? Voisiko olla niin, että olen ottanut kantaakseni muiden kokemaa kipua ja kärsimystä?”
Voi olla, että olet ottanut jo lapsesta saakka kantaaksesi esimerkiksi vanhempiesi tunteita ja kipuja. Nämä tunteet ovat saattaneet olla lapsilta salattuja (ja silti lapsi aistii ne), tai ne ovat saattaneet olla suora vaatimus lapselle alkaa kantaa oman vanhemman kärsimystä. Koska lapsi on vielä kovin riippuvainen vanhemmistaan, hän tekee kaikkensa ollakseen “oikeanlainen” vanhempiensa edessä. Jos tämä vaatimus tarkoittaa toisten tunteiden kantamista ja vastuun ottamista, lapsi toimii näin selviytyäkseen ja kokeakseen itsensä edes jollakin tavalla hyväksytyksi.
Mieti seuraavaksi, millaisia voimavaroja tarvitsisit, jotta voisit luovuttaa ainakin osan kokemastasi kiputaakasta heille, jotka sen omistavat. Kysy myös, millaisia voimavaroja taakan omistajat tarvitsisivat, jotta he kykenisivät ottamaan vastuuta omasta kivustaan ja kärsimyksestään. Mieti, miten voisit symbolisesti luovuttaa kantamasi taakat sinne minne ne kuuluvat.
Jos kohdallasi olisi kyse edesmenneistä vanhemmista, tee silti nämä kysymykset. Mieti, olisivatko he, samoin kuin sinä, tarvinneet kokemusta myötätunnosta, hyväksynnästä ja rakkaudesta. Usein tämä on sukupolvelta toiselle siirtyvä tunnemalli. Edellisillä sukupolvilla ei ole vielä ollut ymmärrystä eikä kykyä katkaista jatkumoa, mutta me elämme jo uudessa tietoisuudessa, jossa on sekä tietoa että keinoja päästää irti vanhoista malleista.
Siirry sitten kohtaamaan se osaa kivustasi, jonka koet itse omistavasi. Kuten vanhempasikin tai muu taho kenen kipuja olet kantanut, sinunkin tulee oppia ottamaan vastuuta omista tunteistasi. Aluksi voi olla haastavaa vain olla omien tunteittensa kanssa, ole siis itsellesi armollinen.
Kehosi auttaa sinua tässä. Jos koet tunnekokemuksesi epämukavaksi tai jopa pelottavaksi, se voi johtua siitä, että olet oppinut väistelemään tai tukahduttamaan tunteitasi. Sen vuoksi kehossa tuntuva tunne tuntuu oudolta tai pelottavalta. Voit opetella olemaan pieniä aikoja tunteittesi kanssa aistimalla samaan aikaan sitä, miten tunnet kehosi olevan jotakin pintaa, esimerkiksi tuolia, vasten. Tällä tavoin hermostosi rauhoittuu, kehosi oppii kokemaan turvaa, eivätkä aivosi enää tulkitse tunnetta “vaaralliseksi”. Aina kun tällainen vaaratulkinta tapahtuu, koemme kipua.
Vapaudut siis kivustasi ottamalla vastaan tunteesi ja luopumalla niistä tunnetaakoista, jotka eivät kuulu sinun kannettaviksi. Jos koet tarvitsevasi apua prosessiisi, kannattaa hakea itselle sellainen kehollisuutta ymmärtävä terapeutti tai hoitaja, jonka kanssa voit opetella turvallista kehosi ja tunteittesi kohtaamista. Terveydenhuollon ammattilaisten osalta tällaisia terapeutteja löytyy esimerkiksi täältä ja täältä.
Kuva: Depositphotos
Lisätietoa psykofyysisistä terapia- ja ohjauspalveluistani löytyy täältä.
Välillä on niitä päiviä, kun tarvitsee muistaa äidin inhimillisyysrukous.
Tämä rukous syntyi yhtenä kesäisenä iltana, kun olin menossa nukkumaan. Mieleeni tulvi riittämättömyys ja syyllisyys.
Olin ollut hyvin väsynyt, keskellä elämän muutosta, ja vaikka rakastan lastani pohjattomasti, olin ollut häneen ärsyyntynyt ja se oli varmasti näkynyt olossani.
Olin niin valtavan pahoillani. Olin niin surullinen, että en ollut pystynyt enempään.
Rukoilin, että saisin pyytää anteeksi poikani sielulta. Sain myös kehotuksen rukoilla itselleni inhimillisyyttä. Niin tein. Ehkä tämä rukous on meille kaikille äideille. Niihin hetkiin, jotka eivät ole niitä helpoimpia, mutta silti osa äitinä olemista.
”Rakas, olet tehnyt parhaasi.
Anna minun päästää irti itsesyytöksistä
Anna minulle inhimillisyyttä hyväksyä väsymys
Anna minulle joustavuutta sopeutua muuttuneisiin tilanteisiin
Ja samalla anna minun hyväksyä siitä nouseva pettymys tai ärsytys, ne eivät tee minusta huonoa äitiä
Anna minun muistaa, että asiat eivät mene aina niin kuin haluaisin, mutta ne menevät kyllä kuten kuuluu
Anna minulle inhimillisyyttä kuunnella omia voimiani
Anna minulle rohkeutta pyytää apua ja herkkyyttä vastaanottaa sitä
Anna minun olla vertaamatta itseäni toisiin, ja kuitenkin kun joskus niin teen, anna minun muistaa, että olen äiti omalla tavallani
Anna minun muistaa, että on inhimillistä välillä ajatella ettei jaksa enää sekuntiakaan
Anna minun ymmärtää, että väsyneenä välillä kiukuttelen ja reagoin toisin kun haluaisin
Anna minun antaa se itselleni anteeksi
Ja anna minun myös pyytää anteeksi lapseltani
Anna minun muistaa, että en ole täydellinen, mutta voin olla inhimillinen.”
Kirjoittaja Kristiina Kuurankajo on bloggari sekä Elontajua-toiminimen perustaja. Elontajua tarjoaa ja järjestää erilaisia ihmisyyteen, yhteydellisyyteen, henkiseen kasvuun sekä autenttisuuteen liittyviä palveluita ja tapahtumia.
Pyydän huomioimaan, että tämä teksti ei välttämättä ole hyväksi narsismin uhreille, jotka ovat juuri nyt akuutissa tilanteessa, jonkinlaisessa suhteessa julkinarsistiin ja tämän orjuutettavana sekä aivopestävänä. Tämänkaltaisten pohdintojen aika on vasta siinä vaiheessa, kun on jo saanut repäistyä itsensä irti ja alkanut jälleen suurimmaksi osin luottamaan omaan mieleensä sekä ajatteluunsa. Suosittelenkin siinä tapauksessa palaamaan tämän tekstin pariin vasta siinä vaiheessa, kun olet viimein heittäydyttyäsi tyhjän päälle löytänyt jälleen tukevan maaperän jalkojesi alle ja voimasi ovat palautuneet siinä määrin, että uskot kestäväsi, jos sitä vaikka vähän järisytettäisiinkin.
Ennen viime vuotta en ollut koskaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota sanaan narsismi. Olinhan toki joskus kuullut tätä suuntausta toteuttavasta henkilöstä käytettävän sanan narsisti ääneen lausuttuna, mutta olin pitänyt sitä lähinnä katkeroituneiden ihmisten yleisesti kaikkia itsekeskeisiä ääliöitä kuvaavana haukkumasanana, enkä todellakaan tiennyt, mitä se edes tarkoittaa. No, sanan sekä sen takana olevan ilmiön merkitys on viimeisen vuoden sisällä tullut niin tutuksi, että voisin väitellä aiheesta kustoksen edessä vaikka heti huomenna. Olen istunut kymmeniä ja kymmeniä tunteja läppärin ääressä selaamassa netin tietopankkia sekä katsomassa aihetta käsitteleviä videoita. Olen lainannut kirjastosta useampia kirjoja sekä keskustellut lukuisten ilmiöön perehtyneiden ja siitä omakohtaista kokemusta omaavien ihmisten kanssa. Tällä tutkimusmatkallani olen kohdannut paljon helpottavaa, huojentavaa sekä lohduttavaa tietoa – kuin myös itseni. Sen lisäksi, että opin ymmärtämään viime vuoden kokemuksiani paremmin, sekä toipumaan niistä, silmäni ovat avautuneet myös sille pelottavalle asialle, että olen koko elämäni varttunut jonkinasteisen narsismin ympäröimänä.
Kuinka olen sitten voinut onnistua välttämään tähän teemaan tarkemmin perehtymistä 32-vuotiaaksi saakka, jos se kerran on koko ajan jossain määrin ollut nenäni edessä? Koska narsismin kirjo on valtavan laaja ja sitä voi toteuttaa lukuisilla eri tavoilla sekä vakavuusasteilla. Kaikki narsistit eivät täytä kaikkia narsismin oireita ja kaikilla ihmisillä on joitakin narsistisia piirteitä. Narsisti voi olla pääpiirteiltään joko vallanhaluinen ja alistava, itseään korostava ja muita väheksyvä tai jopa uhriutuva ja itsesääliin kietoutuva – pahimmassa ja kenties hämäävimmässä tapauksessa näitä kaikkia. Heitä voikin täten olla hyvin vaikea tunnistaa.
Jokaisen narsistisen henkilön olemuksessa on kuitenkin syvimmissä kerroksissa yhteinen pohjavire, joka saa ihmisen käyttäytymään edellämainituilla tavoilla siitä yksinkertaisesta syystä, että he janoavat niin helvetillisen kipeästi hyväksyntää, arvostusta, ihailua sekä rakkautta. Tämä onkin käsittääkseni ensisijainen syy narsistin syntyyn – näiden tervettä itsetuntoa rakentavien huomionosoitusten kokemisen epäbalanssi lapsuudessa.
Tietyssä määrin narsismi onkin periytyvää, koska narsistiset vanhemmat eivät luonnollisesti kykene tarjoamaan omillekaan lapsilleen tervettä vuorovaikutussuhdetta, joka johtaa jälleen näidenkin narsismiin. Narsismi siis ikäänkuin siirtyy suoraan sukupolvelta toiselle, sillä asiasta tietämättömät yksilöt eivät voi katkaista ketjua ja luoda uudenlaista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa ennen kuin ovat käsitelleet oman narsisminsa. Ja narsismi itsessä ei ole mikään helppo nakki käsitellä, jos edes nähdä. Tuo syvällä kytevä kaikista pohjimmainen piina, tietynlainen kaipuu, kontrolloi kuitenkin narsisteja täysin ja jatkuvasti, sillä se merkitsee heille eloonjäämistaistelua. Tämän pohjavireen virrassa ollessaan he eivät käyttäydy millään tavalla järkevästi, loogisesti, ymmärrettävästi, inhimillisesti tai välttämättä edes ihmismäisesti. Kuinka he voisivat sitten käsitellä tätä asiaa/puolta itsessään, kun sillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhtymäkohtaa terveeseen ihmismieleen? Eikä sillä periaatteessa olekaan. Narsismihan onkin luokiteltu luonnehäiriöksi eli mielen sairaudeksi.
Lukiessani kirjoja narsismista, tunnistin niistä aivan selvästi entisen kumppanini piirteitä kuin myös monia muita ihmisiä elämäni varrelta. Se oli tietenkin järkyttävää, mutta kaikista kamalinta oli kuitenkin tehdä havainto, että tunnistin kuvauksista monesti myös itseäni.
Olin jo narsistisessa parisuhteessa ollessani pelästynyt omaa, kumppanini narsistisia piirteitä peilaavaa käytöstäni ja lukuisia kertoja pohtinut sitä mahdollisuutta, että olen itse pahemman luokan narsisti, ennen kuin edes tajusin missä määrin suhteen toinen osapuoli sitä ilmensi. Ja lopulta olen tajunnut, että se virta mikä hänestä tulvi yli hyökyaallon tavoin on kuin onkin myös vähintäänkin pienenä lähteenä minunkin sisälläni. Aluksi ymmärrystä tästä oli niin vaikea sulattaa, että annoin sen vain jäädä valjuamaan johonkin tyhjään, puolueettomaan tilaan olemukseni rajoilla. Kuitenkin, kun sen kerran olin sisäistänyt, aloin tulemaan siitä kuin itsestään tietoisemmaksi ja tietoisemmaksi. Tiedostan toki, että suuri osa omista narsistisista piirteistäni ei välttämättä ole juurtuneet pintaa syvemmälle ja niin sanottuun perusluonteeseeni, mutta en koskaan saisi tietää sitä, ellen rohkaistuisi tutkimaan asiaa pohjamutia myöten.
Aloin pala palalta saada itseäni kiinni narsistisesta käyttäytymisestä sekä narsistisista ajatuskuvioista. Kauhukseni huomasin, että mitä tietoisemmaksi tulin noista piirteistä itsessäni sitä selvemmin aloin nähdä niitä myös ihmisissä, joiden kanssa olin tekemisissä. Tämä johtikin nopeasti siihen etten olisi halunnut olla kenenkään kanssa missään tekemisissä. Pelkäsin tuon pienen lähteen sisälläni kasvavan ja voimistuvan muiden räiskytellessä omista puroistaan.
Narsismia on kuitenkin aivan mahdoton täysin kitkeä pois tästä maailmasta ja valitettavasti se on kaiken lisäksi saamassa koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä otteeseensa. Virta voimistuu ja vastavirtaan uijat alkavat olla vähemmistössä. Lähtökohdiltaan tervekin yksilö reagoi herkästi ympärillään ropisevaan narsismiin kopioimalla elämänsä narsistien käyttäytymistapoja kuin huomaamattaan. Täten lähes jokainen ihminen ilmentää narsismia jollain tavalla ja yleistä se on niillä terveimmilläkin erityisesti tilanteissa, joissa henkilö kokee oman arvonsa (tai ääritapauksessa henkensä) olevan uhattuna. Usein tilanteen pitkittyessä narsistien uhrit omaksuvat vaihtelevan määrän alistajansa piirteitä ja kaavamaisuudessaan niistä voi olla hyvinkin vaikea päästä eroon, vaikka olisi poistanut itse narsistin elämästään. Sairaus tuntuukin siis etenevän pisaratartuntana ja täyttävän pian jo epidemian kriteerit. Onko virtaa vastaan uimisella tai kaatosateessa kuivana säilymisen pyrkimyksellä sitten oikeasti mitään toivoa?
Narsismin alkaessa nostaa päätään joka puolella elämässäni, menin aluksi jonkinlaiseen pakokauhuun ja paniikkiin. Minussa nousi suunnaton vastareaktio. Osittain varmasti siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla oli hyvin tuoreessa muistissa kaikki omat traumaattiset kokemukseni tämän minut aiheeseen tutustuttaneen ihmisen kanssa. En halunnut koskaan enää joutua kokemaan mitään vastaavaa, joten kavahdin kuin suojautumaan tai puolustautumaan valmistautuva orja jokaista pientäkin vihjettä mahdollisesti hyökkäysvalmiudessa vaanivasta narsismista.
Minun on yhä äärettömän vaikea kuunnella ihmisten loputonta puhetta itsestään, toisten vähättelyä ja haukkumista sekä kaikkea epäloogisuutta kuin myös sietää päivänselvää mielistelyä, oman edun tavoittelua tai manipulointia. Kun joku ottaa itselleen erityisoikeuksia, se on minulle välitön hälytysmerkki narsismista. Kun joku asettuu uhrin rooliin saadakseen osakseen huomiota ja arvostusta, se saa heti päässäni kaikumaan seitsemän sekuntisen yhtäjaksoisen nousevan äänen, jota seuraa toinen seitsemän sekuntinen yhtäjaksoinen laskeva ääni. Ja niin edelleen. Kun joku jää minulle rysän päältä kiinni aivan käsittämättömästä ajattelun epäloogisuudesta, on narsismisormeni jo osoitettu häneen. Ja ne loput kolme sormea itseeni.
Muissa näkemäni narsistiset piirteet tulevat koko ajan kiihtyvällä nopeudella esille myös itsessäni.
Ei yleensä koskaan täysin samalla tavalla, mutta aina jollakin kieroutuneella twistillä, jollakin tasolla. Tunnen olevani kierteessä, kuin pyörryttävässä narsismispiraalissa, jossa katson itseäni, katson muita, näen narsisteja, näen sairautta, rumuutta, ilkeyttä ja suoranaista pahuutta. Katson pää pyörällä vilkkuvaa näkyä. Tunnistamatta kuka on kuka, tunnistamatta itseäni. Kaunistahan se ei ole. Pirun rumaa katsottavaa, jos ihan totta puhutaan.
Haluan kuitenkin katsoa petoa silmiin, haluan todella nähdä sen. Uskon, että ainoa tie narsismista eheytymiseen on nähdä se sairas ja ruma osa itsessäni, lopulta hyväksyä se sellaisenaan ja kenties jopa rakastaa se häkellyksiin. Jotain mitä sisäinen narsistini ei ole koskaan kokenut, ja joitain, mitä se myös pelkää kuollakseen ja täten kieltää itseltään viimeiseen asti. Sen takia tämä tuntuukin ajoittain aivan toivottomalta kissa-hiirileikiltä. Kuinka siis saada sisäinen narsistini näyttäytymään lopulta kaikessa komeudessaan? Kaikessa kauheudessaan?
Tietenkin leikin alussa se sisäinen narsistini yritti aina kiinni jäädessään aluksi tapella vastaan ns. sivistyneesti ja selitellä kaikki tekonsa parhain päin. Kun kuitenkin sinnikkäästi jatkoin itseni kyseenalaistamista, eivätkä nuo selitykset enää joka kerta uponneetkaan, sisäinen narsistini alkoi kiukutella. Oikein olan takaa alkoikin. Se jaksoi esimerkiksi kiukutella kuukauden päivät HS Metro-lehden jakelijalle. Voitteko kuvitella! Se otti kohteekseen omasta näkemyksestään itseään alempiarvoisen ulkomaalaistaustaisen ilmaislehdenjakelijan. Hävettää myöntää, mutta narsisti minussa on sanonut todella rumia asioita tuosta jakajasta, vaikka en ole koskaan häntä henkilökohtaisesti tavannutkaan. Oma erityiskohtelua kaipaava ja täydelliseen kontrolliin pyrkivä alter egoni oli valmis jopa uhkaamaan kyseistä työmiestä ”henkilökohtaisella perehdytyksellä”. Sain sisäisen narsistini kielen kuitenkin kuriin ennen tuon uhkauksen ilmoille pääsyä. Nyt olen jo päästänyt tästä keissistä ja jättänyt tuon viattoman sielun rauhaan.
Sittemmin sisäinen narsistini on siirtynyt tappelemaan enemmän oman tasoisessaan sarjassa. Muiden hyökkäävien, pätemisentarpeisten, itseään avoimesti korostavien ja muita väheksyvien ilkiöiden kanssa. Sen porukan, jotka kokevat omine ylivertaisine tietoineen olevansa jumalankin yläpuolella ja hallinnoivansa koko maailmankaikkeutta sieltä käsin. Yhdestä totuudesta käsin – heidän Totuudestaan.
Tähän kisailuun oivallisen pelikentän tarjoaa esimerkiksi netin ihmeellinen avaruus ja siellä olemmekin sisäisen narsistini kanssa sukkuloineet. Sieltä ei ole vaikea bongata vertaisnarskuja, joiden kanssa ryhtyä kilpasille epäloogisuuden maailmanmestaruudesta. Paitsi että oma sisäinen narsistini on (kuten olettaa saattaa) täydellinen, eikä sorru epäloogisuuteen koskaan. Ei Koskaan. Mutta kaikista hauskinta tässä narsismin paljastusprojektissa on se, että huomaan senkin. Huomaan siis, kun olen itse epälooginen. Ainoa kammottava puoli tässä onkin sitten se, että kun nykyään huomaan sen jo ennalta! Olen nyt siis siinä vaiheessa narsismista eheytymistäni (vai sen pahentumista?), että huomaan oman epäloogisuuteni riittävän ajoissa, että voin käyttää sitä hyväkseni, sillä olenhan yhä kuitenkin kykeneväinen tiedostamattomaan manipulointiin. Onnekseni olen sitäkin puolta itsessäni alkanut jo tunnistamaan, noin about narsistitaaperon askeleen verran. Tuo tiedostamaton manipulointi elää itsessäni lähes kuin omaa elämäänsä, mutta olen alkanut nähdä sen. Uskon, että näkökykyni parantuessa ja tämän ominaisuuteni tullessa täysin näkyväksi, voin lopulta päästää siitä irti. Kuten niin monista muistakin piirteistäni olen jo onnistuneesti irtipäästänyt.
Yksi asia, mikä sisäistä narsistiani kaikista eniten pelottaa on se, että jos minä alan näkemään sen lävitse, niin alkavatko muutkin ihmiset sitten? Kuinka sille sitten käy? Menettääkö se kaiken valtansa? Ja hetkeksi narsistipuoleni syrjään siirtäen, kuinka minulle itselleni sitten käy? Jos kaikki läheiseni alkavat nähdä narsistisuuteni, niin hylkäävätkö he minutkin? Olenko minä silloin se turmiollinen hyökyaalto, joka uhkaa imaista heidät sisäänsä? Voisinko minä tehdä niin jollekulle, vaikka itselläni on omat kohtalokkaat kokemukseni tuon aallon jyräämäksi jäämisestä? Vai voisiko narsismivuoto sisälläni ehtyä täysin, kun vain osoittaisin sille riittävästi korkeamman itseni lämmittävää, hoivaavaa ja kuivattavaa rakkautta? Voisiko siis todellinen itseni täyttää sisäisen narsistini puvun ääriään myöden?
En toistaiseksi usko, että kaikki tähän sukuun syntyessä peritty narsistiveri koskaan katoaa suonistani. Luulenkin, että tämän, kuten niin monien muidenkin sairauksien kohdalla: sen kanssa on vain opeteltava elämään. Minulla on kuitenkin myös kutkutteleva sisäinen aavistus, että sen sisäisen narsistin voi tulevaisuudessa mahdollisesti kokea ja nähdä vähän samalla tavalla kuin näen ja koen egoni nyt. Rakas Egoni, joka oli minulle täysin saavuttamattomissa vielä muutama vuosi sitten, onkin nykyisin Rakkaan Palvelijani asemassa. Rakkaaseen Narsistiini tutustuessani mielessäni varjostaa kuitenkin pienoinen pelko, että tämän kaiken jakaminen karkoittaa kaikki potentiaaliset tulevat kumppanit elämästäni lopullisesti. En voi kuitenkaan rakkauden kaipuuteeni vedotenkaan rakentaa patoa sisälläni kuplivan pienen virran tielle ja vain maalata sitä kauniilla väreillä, joihin joku huono-onninen voisi rakastua. Kuten liikkuvalla vedellä on tapana, tämäkin virta löytää aina reitin, vaikka sitten kiven tai kallion lävitse. Sitä ei pysäytä mikään. Voisinko siis mahdollisesti opetella sekä juomaan lähteestä kuin myös peseytymään sen luomassa? Mitä jos sen sijaan, että uhraisin itseni toisen luonnehäiriöisen narsistiseksi lähteeksi, antaisinkin sisäisen narsistini tulla täyteen omasta lähteestäni? Voisiko se ollakin avain eheytymiseen ja muutokseen sekä terveiden kiintymyssuhteiden perusta? Onko narsistin sairauden perustana ainoastaan se, että tuijottaessaan lähdettä ja nähdessään siinä itsensä hän kuvittelee tuon kuvajaisensa olevan aivan ihka oikeasti joku itsensä ulkopuolella?
Voisimmeko siis vain opettaa kaikki narsistit uimaan ja rohkaista heitä turvallisesti käymään ja miksei jopa sukeltamaan itse sisällä lähteessä todetakseen, ettei siellä todella ole ketään muuta? Ketään toista kehen he luulevat olevansa rakastuneita ja joka ei luonnollisesti koskaan voi vastata heidän rakkaudenkaipuuseensa. Voisiko narsistin silmiäavaava uimareissu omassa sisäisessä lähteessään saada hänet lopulta aidosti menettämään kiinnostuksensa lähteeeseen ja viimeinkin suuntaamaan katseensa sekä mielenkiintonsa pois päin lähteestä? Pois itsestään, aidosti muita ihmisiä kohtaamaan. Hän tiedostaisi, että hänen sisällään pulppuava lähde on vain neutraalia vettä. Vettä, joka voi hänen liiaksi siihen keskittyessään ja sen vangitsemaan (pysäyttämään) pyrkiessään heijastaa hänelle ainoastaan hänen omaa paremmuuttaan/huonommuuttaan tai vaihtoehtoisesti vapaasti virtaavana vain toimia hänen perustarpeidensa ravitsijana viemättä liiaksi hänen huomiotaan ja sekoittamatta hänen todellisuudentajuaan kuvajaisillaan. Voin sanoa, että itse olen jo vähintään kainaloita myöden tässä lähteessä tutkimassa sen todellista sisältöä sekä rakennetta. Vielä kun uskaltaisin heittää sen karvalakinkin niin saataisiin jotain syvyyttä ja sitä kautta selvyyttä tähänkin keissiin.
Tämä teksti on syvältä narsistisesta virrasta vuodatettu ja omistettu teidän jokaisen sisäiselle narsistille, joka paradoksaalisesti luulee haluavansa tulla rakastetuksi omana itsenään, mutta joka ei koskaan todella halua tulla löydetyksi saati nähdyksi. Siis sille aivan mielenvikaiselle osalle sinussa. Tsemppiä sen kanssa. Jos luit tänne asti, niin täytyy sanoa, että sinulla on todella jokin syy olla kiinnostunut narsismista – olit siitä tietoinen tai et. Kukaan hullu ei lue tälläistä kilometrin mittaista avautumista aiheesta, jollei siinä jokin resonoi. Jokaisella on kuitenkin täysin vapaa tahto valita, mitä omia puoliaan haluaa tämän elämänsä aikana tarkastella. Tätä kiertoa kun jatkuu jokatapauksessa ihan riittämiin, että kaikki tulee lopulta kuitenkin kohdattua.
Unelmiemme toteutuminen ei ole riippuvainen sattumasta, vaan siitä mitä ja miten teemme. Tekeminen on tapamme olla olemassa. Vain teoilla voimme manifestoida muutoksen.
Väkevää puhetta tekemisen vaikutuksesta elämäämme.
Ihmeiden tapahtuminen edellyttää sopivan sekoituksen innostusta, kyvykkyyttä, ahkeruutta, järjestelmällisyyttä, kärsivällisyyttä sekä luottamusta omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin sekä omien käsien saveen laittamista.
Tunnollisen ihmisen ominaisuuksia.
Tunnollinen ihminen on tehtäväsuuntautunut. Hän valitsee keskittymisen sellaisten asioiden tekemiseen, jotka ovat hänelle arvokkaita ja merkityksellisiä. Tekemiseen, jossa on sykettä ja sydäntä ja joka on itsessään tärkeämpää, kuin tavoiteltu lopputulos.
Tunnollisuus edellyttää tekemiseltä riemullisia haasteita sekä vapautta kokeilla, erehtyä ja oppia.
Aidon tunnollisuuden olennainen tunnusmerkki on, että motiivi tekemiseen tulee tekemisestä itsestään, ei ulkoisen arvostuksen ja palkkion tavoittelusta.
Tunnollisuuden kahdet kasvot
Aito tunnollisuus on meille hyväksi. Sen lisäksi, että se lisää onnistumispotentiaaliamme, on se myös terveydellemme hyväksi.
Solututkijat ovat saaneet selville, että aito tunnollisuus pidentää kromosomien kärjissä sijaitsevia telomeerejä, jotka tukevat solujen tervettä uusiutumista. Telomeerien pituudella on yhteys hyvinvointiimme ja odotettavissa olevaan elinikäämme.
Vääränlaiseen motivaatioon perustuva tunnollisuus ei ole ihmiselle hyväksi. Kun tunnollisuuden motivaationa on ulkoisiin mittareihin, arvostukseen, rahaan ja vaikkapa valtaan perustuva päteminen, on tunnollisuus rakentunut hataralle pohjalle. Sillä on myös suuri vaara mennä överiksi.
Epäterve tunnollisuus ilmenee esimerkiksi puskemisena, suorittamisena, tai neuroottisena perfektionismina.
Ja silti mikään ei riitä. Riittämättömyyden tunne sekä itsekriittisyys vain lisääntyvät, mikä altistaa loppuunpalamiselle. Kun kokemamme odotukset (useimmiten juuri ne omat) nousevat ja kokemamme oma kyvykkyys laskee yhtäaikaisesti, on seurauksena burnout.
Itsekriittisyys taas voi ankarimmillaan olla jopa hyvin tuskallinen muoto itsesäälistä.
Ihanaa ja kamalaa
Terve tunnollisuus on ilon, keveyden, leikin ja jonkun asteisen epämukavuusalueella toimimisen aiheuttaman kivun yhdistelmä. Pieni kipuilu on välttämätöntä, sillä intohimo ja tekemisen flow eivät viihdy mukavuusalueella.
Tunnollinen kaipaa riemullisia haasteita ja tuntemattomiin vesiin heittäytymistä.
Todellinen tunnollisuuden mestari osoittaa myötätuntoa itseään kohtaan. Hän osoittaa suurta rohkeutta sietämällä epävarmuutta, hämmennystä, epäuskoa ja epäonnistumisia. Hän uskaltaa tehdä virheitä ja olla epätäydellinen.
Terve tunnollisuus auttaa sinua toteuttamaan kutsumustasi – Sun Juttuasi. Kun tunnollisuus itsessään jo lisää hyvinvointiasi ja kun sen lisäksi toteutat itseäsi, niin olet täynnä elinvoimaa.
Sun Juttusi on kova juttu!
Odotan tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.
Oletko meditoinut? Oletko etsinyt yhteyttä tietoisuuteen? Oletko tehnyt oivalluksen, että jokin sinussa tarkkailee ja todistaa tunteita, ajatuksia ja aistimuksia?
Elämässä tuntuu olevan kaksi matkaa. Matkat voivat tapahtua myös samaan aikaan. Usein kuitenkin huomio on enemmän keskittynyt toiseen näistä.
On matka ihmisyydestä tietoisuuteen ja tietoisuudesta ihmisyyteen.
Havaintoni on, että nämä matkat tapahtuvat usein tietyssä järjestyksessä. Aluksi matkataan ihmisyydestä tietoisuuteen. Tähän tietynlainen henkisyys keskittyy ja tarjoaa lukemattomia opetuksia ja menetelmiä tietoisuuden oivaltamiseen. Yhtäkkiä elämässä on paljon tietoisuuden avaruutta ja hetkeen ei enää tunnu edes ihmiseltä. Ihmisyys tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vähän sotkuiselta.
Kuitenkin keho, tunteet ja ihmisnisäkäs ovat edelleen täällä, tässä ja nyt. Tällä nisäkkäällä on tarpeita, pelkoja, lukkoja, ja se on kovin hauras ja kuolevainen myös. Haluaisiko ääretön vapaa tietoisuus laskeutua muutoksille, menetyksille, sairauksille ja kuolemalle altistuneeseen kehoon? Kyllä. Jokin syvä rakkaus haluaa tulla tänne.
Ehkä honeymoon tietoisuuden kanssa kestää kuukausia tai vuosia. Tämän jälkeen alkaa matka tietoisuudesta ihmisyyteen. Kontakti tietoisuuteen on syntynyt, mutta kuinka nyt tämä ääretön ja muodoton voi uppoutua syvemmälle rajalliseen kehoon, seksuaalisuuteen, tunteisiin ja mieleen sekä elämään? Kuinka tietoisuus voisi nyt ilmaista itseään autenttisesti kehon kautta? Tämä on uutta, koska ennen tietoisuuskontaktia ihmisiä liikuttavat usein vain ulkopuolelta saadut ja opitut tarinat, ajatukset ja uskomukset sekä nisäkkään tarpeet.
Itse olen juuri nyt matkalla ennen kaikkea taas ihmiseksi. Samalla jollakin paradoksaalisella tavalla myös muutkin ulottuvuudet syvenevät. Kutsun sinut tälle matkalle mukaan. Elämänmakuiselle, jännittävälle, ihmeelliselle matkalle uppoutumaan elämään ja laskeutumaan kehoon sekä kaikkeen, mitä siitä seuraakaan. Tämä blogi, Elämään uppoutumisen blogi, kertoo juuri tästä kaikesta. Unohtamatta aina virkistäviä matkoja tietoisuuteen sekä transsendenssiin, kaiken toiselle puolelle. Mukana on myös harjoituksia, metsään uppoutumista sekä elämän mysteerin tutkimista.
Jokainen on elämän erityinen tutkimusmatkailija
Elämä on tutkimusmatka, josta kukaan ei oikeasti varmuudella tiedä mitään. Siten kaikilla ihmisillä on sama auktoriteetti olla elämän erityinen tutkimusmatkailija. Sinä, minä ja me kaikki olemme pioneereja etulinjassa. Kuka uskaltaa kohdata elämän kuppi tyhjänä ilman mielen ja uskomusten täytettä? Käsi ylös ja askel elämäänpäin.
Tässä on muutama näkökulma tutkittavaksi ja elämään uppoutumisen syventämiseksi.
1) Tunne tunteesi ja kehosi
Ole altis elämälle. Anna itse tulla liikutetuksi. Tunne tunteita ja tunne kehosi. Ole herkkä. Ja voit huomata, että et ole täydellinen eikä ole elämäkään. Elämässä on rosoisuutta ja sävyjä. Vältä mielen halua laatikoida itseä, asioita, ihmisiä tai elämää hyväksi, huonoksi tai jonkinlaiseksi. Erilaisten vivahteiden samanaikainen kannattelu kokemuksissa vaatii tietoisuutta ja herkkyyttä sekä läsnäoloa. Se on todellista elämään uppoutumisen harjoitusta.
2) Unohda tarinasi ja anna huomiosi sille, mitä on edessäsi juuri nyt
Uppoudu elämään huomiollasi. Huomioi, mitä näet edessäsi juuri nyt hetkestä hetkeen, sen sijaan, että olisit uppoutunut ajatuksiisi. Anna uudestaan ja uudestaan jokainen pisara huomiotasi rennosti ihmisille, hetkille, asioille, luonnolle ja läpäise ajastusten pilvet. Unohda hetkeksi itsesi. Uppoudu elämään ja elämä uppoutuu sinuun.
3) Oivalla, että ei ole suurta tai pientä
Rakasta elämää pyyteettömästi eli älä arvota elämän asioita suuriksi tai pieniksi. Älä ohita arjen pieniä hetkiä odottaessasi huippukokemusta, matkaa, saavutusta tai ihmistä. Jokainen hetki on yksi hetki rajallisesta elämästäsi. Jokainen hetki on huomiosi, rakkautesi ja altistumisesi arvoinen. Minuutti elämän huippukokemuksia, onnistumisia tai draamoja on aivan yhtä pitkä kuin minuutti bussipysäkillä odottaessa, tiskatessa tai lasten sotkuja siivotessa. Tässä on syvän kiitollisuuden mahdollisuus.
Ilo jakaa tätä elämän mysteeriä sinun kanssasi. Samassa veneessä ollaan.
Oletko allapäin? Onko joku pahoittanut mielesi tai pettänyt lupauksensa? Tuntuuko siltä, että kuljet elämässäsi jatkuvasti vastavirtaan? Oletko saanut potkut, tai kenties joku on juuri jättänyt sinut, ja tämän seurauksena olet päätynyt kyseenalaistamaan omaa arvoasi, persoonallisuuttasi ja kykyjäsi ihmisenä? Mietitkö, onko sinussa jotain vikaa, jos ystävät eivät yhtäkkiä tunnukaan haluavan viettää kanssasi aikaa? Tuntuuko elämä ylipäätään epäreilulta?
Elämässä tulee aina välillä vastaan sellaisia aikoja, jolloin likipitäen kaikki tuntuu menevän päin mäntyä. Silloin on helppoa jäädä jumiin ikäviin ajatuksiin tai tuntemuksiin – ja jos niihin jää jumiin, päätyy olemaan enemmän tai vähemmän pysyvästi huonolla tuulella.
Jos satut olemaan tuossa tilanteessa juuri nyt, hengitä muutaman kerran hitaasti syvään, jotta voit tuntea, kuinka kehossasi kihisevä olotila alkaa asettua. Kun tunnet olosi hieman rauhallisemmaksi, lue alla olevat 9 lausetta, jotka saattavat tarjota sinulle uudenlaisen näkemyksen tilanteeseesi.
Nämä lauseet eivät ratkaise kaikkia ongelmiasi tai suoraan paranna tilannettasi. Ehkä silti jokin näistä kohdista puhuttelee sinua jollain tasolla tai tarjoaa sellaisen näkökulman, josta käsin voit lähteä pohtimaan huonon tuulesi tai ikävän olosi syitä – ja myös sitä, miten voisit muuttaa tilannettasi.
Kun pystyt tarkastelemaan tilannettasi ja tuntemuksiasi ikään kuin itsesi ja elämäsi ulkopuolelta, saatat saada jonkin oivalluksen, joka tarjoaakin ratkaisun, minkä avulla voit päästä ikävästä tilanteesta eteenpäin.
Kun olet huonolla tuulella, muista nämä 9 asiaa:
Aina on olemassa joku, jolle olet tärkeä.
Hymysi voi tuottaa iloa ihmiselle, joka ei edes pidä sinusta.
Jos joku ei pidä sinusta, usein se voi johtua siitä, että hän haluaisi oikeasti olla kaltaisesi.
Elämä on liian lyhyt siihen, että heräät joka aamu katuen, murehtien tai harmitellen jotain, mitä olet joskus tehnyt.
Rakasta ihmisiä, jotka kohtelevat sinua hyvin. Unohda ne, jotka kohtelevat sinua huonosti. Muista, että kaikki, mitä elämässä tapahtuu, tapahtuu jostain syystä.
Jopa silloin, kun ajattelet tehneesi elämäsi suurimman virheen, siitä seuraa lopulta jotain hyvää. Maailmankaikkeus toimii niin.
Kun tunnet, että koko maailma on sinua vastaan, yritä nähdä tilanteesi toisesta näkökulmasta niin ymmärrät, että näin ei oikeasti ole.
Kun elämä tarjoaa sinulle toisen tilaisuuden, pidä mielessäsi kaikki se, mitä opit edellisellä kerralla, ja sovella sitä tähän uuteen tilanteeseen.
Kun eteesi ilmaantuu uusi mahdollisuus, tartu siihen. Jos sen seurauksena koko elämäsi mullistuu, anna sen tapahtua.
Pääsiäistäni leimasi suru ja luopuminen. Hyvästelin rakkaan kissaystäväni Taikan viimeiselle matkalleen. Taakse jäi 16 yhteistä ja vaiherikasta vuotta. Taika oli norjalainen metsäkissa, pörröinen kaunotar, joka hurmasi positiivisella asenteellaan.
Taikan elämää leimasi luottamus kaikkea ja jokaista kohtaan. Hän oli loputtoman utelias jokaista vastaantulijaa kohtaan. Hän oli aina valmis livahtamaan avonaisesta ovesta tai ikkunasta ulos tutkimaan maailmaa. Hän oli kiltti, puski ja pussasi, ei koskaan purrut.
Niin paljon mahtui kiltin kotikissan elämään. Näiden vuosien aikana asuimme seitsemässä eri kodissa. Välillä menossa oli mukana Taikan lisäksi peräti kolme poikakissaa. Muutamissa asunnoissa oli mahdollisuus ulkoilla omassa ulkotarhassa, ihan parasta kissanelämää.
Kun yhteisiä vuosia lemmikin kanssa tulee riittävästi, yhteiselo muuttuu näkymättömäksi tanssiksi. Näin kävi meillekin Taikan kanssa. Viestiminen siirtyi ihan omalla taajuudelle. Tunsimme telepaattisesti toisemme liikkeet ja mielialat.
Kun lähdimme viimeistä kertaa eläinlääkärille Taikan kanssa, aavistimme molemmat että hyvästien aika on tullut. Ajomatka oli hiljainen. Olin ilmoittanut eläinlääkärille että tulen näyttämään kissaa, joka ei ole syönyt eikä juonut vuorokauteen. Myös eläinlääkäri tiesi että hetki on tullut.
Jäämme Taikan kanssa kahdestaan hoitohuoneeseen odottamaan esirauhoituspiikin vaikutusta. Viimeiset rauhalliset, viipyilevät silitykset Taikan silkinpehmeää turkkia vasten. Kyynelten läpi näen kuinka Taikan silmäluomet painuvat kiinni. Kiitän Taikaa yhteisistä vuosista ja pyydän häntä viemään terveisiä tutuille enkelikissoille.
Niin vaikeaa kuin lopetuspäätöksen tekeminen onkin, se on myös suurta rakkautta eläintä kohtaan. Parantumattomista vaivoista ja kärsimyksestä vapauttaminen on meidän ihmisten vastuulla ja sen vastuun kantaminen on vähintä mitä voimme tehdä lemmikille, joka on antanut meille niin paljon.
Sanna kirjoitti Taikasta kauniisti blogissaan 2011 otsikolla Kissan kuusi zen-oppituntia. Taika oli tosiaan zen-mestari. Hän suhtautui rakkaudella ja lempeydellä kaikkeen. Ei pelännyt isojen poikakissojen hyökkäyksiä. Ei taistellut vastaan. Väisti sivummalle mutta ei uhriutunut. Taika oli aina valmis parantamaan silloin kun muut perheenjäsenet tarvitsivat lohtua ja hoivaa.
Taika oli myös opettaja. Hän oli tullut opastamaan läsnäoloa ja ehdotonta rakkautta. Kiitos Taika hyvyydestäsi, jota levitit ympärillesi. Olit erityinen kissa, joka kosketit sydämiä ♥
On äärettömän voimauttavaa antaa itsensä nauttia pelkoa, surua tai vihaa raakana. Ilman, että tarvitsee puida tapahtumia jokaisen kaverin kanssa, pystytellä muureja, olla tietäväinen, analysoida, rähjätä tai vetäytyä.
Saa istua olkkarin lattialla ja antaa tunteen tulla ja palaa. Tunteen piikki kestää yleensä vain muutaman minuutin. Kun oppii vastaanottamaan tunteitaan ja purkamaan niitä myöhemmin puhumalla, liikkumalla, kirjoittamalla, maalaamalla tai muulla tavalla, alkaa todella omistaa omaa elämänvoimaansa. Tunteiden vyöry ei tunnu niin lamauttavalta, pelottavalta tai kaoottiselta, kun saa harjoitusta tunteen kohtaamisesta. Kurjat tunteet tuntuvat toki aina kurjilta – ei sitä tarvitse kaunistella. Mutta vaikeiden tunteiden tarkoitus on puhdistaa konettasi ja suojata yhteyttä itseesi.
Tunteiden tunnustelemisen ei tarvitse olla sen dramaattisempaa kuin antaa itsensä istua rauhassa ja hengitellä syvään. Tunteiden vyöryn mentyä seuraa aina kirkkautta ja selkeyttä, uusia näkökulmia ja viisautta. Tunteiden kokeminen ja ilmaiseminen ei ole heikkoutta, kuten moni meistä on oppinut. Joskus “henkisen” ihmisen on haastavaa sallia itselleen tunteitaan: nehän ovat lapsellisia, epäloogisia, epäoikeudenmukaisia ja kaikin tavoin järjenvastaisia. Paradoksaalista kyllä, vain tunteisiin antautumalla löytyy kypsyys ja haavoittuvuus. Joskus ajatellaan, että “mähän olen käsitellyt tämän jo”. Mutta ydintunteet toistuvat, koska ne ovat kasvun ja rakkauden syvenemisen moottoreita.
Suurinta sydänvoimaa on sallia itselleen tunteensa ja ottaa vastuu niiden alla olevista tarpeista. Jos itselleen ei salli koko tunneskaalaa, itselleen ei salli tarpeitaan. Jos ei salli tarpeitaan, ei voi olla syvässä yhteydessä itseensä – tai toisiin.
Jos tunteiden kohtaamiseen ei ole ollut turvaa tai tilaa, emme välttämättä edes huomaa, kun ahdistus, epävarmuus, suru tai kiukku alkaa puskea kehiin. Pistämme lisää vauhtia arkeemme tai väsymme kovasti. Tai sitten lääkitsemme itseämme mielihyvää hakemalla ruuasta, juomasta, shoppailusta tai jostakin turruttamispuuhasta, kuten netissä tai somessa roikkumisesta.
Olo on kuitenkin väsähtänyt, voimaton, epämääräisellä tavalla ahdistava tai ankea. Silloin jokin tunne ajaa meitä sen sijaan, että se pääsisi purkautumaan systeemistämme ulos. Pysähtymistä ja turvallisen tilan luomista saa alkaa harjoitella. Se tarkoittaa itsekseen hiljaa olemista silloin tällöin. Joillekin tämä on kauhistus: ”enhän mä osaa olla yksin!” Tai: ”mähän olen yksin koko ajan!”. Hiljentyminen tai yksinolo saattaa olla vaikeaa, jos sisäistä turvattomuutta on paljon. Silloin yksinolo herättää ahdistusta ja levottomuutta tai upottaa synkeisiin ajatuksiin sen sijaan, että olo latautuisi ravitsevasti. Silloin kannattaa pyytää apua hiljentymisen harjoitteluun ja turvan lisäämiseen.
Kun saat harjoitusta aktiivisesta hiljentymisestä, alat tunnistaa, mikä tunne kulloinkin painaa tai jyllää. Tunteen äärelle pysähtyminen ja sen kohtaaminen tapahtuu aina suunnilleen samoin speksein. Saat alkaa tutkailla, mistä sinulle tulee levollinen olo. Joskus se on osaavaa apua tunteidesi kanssa, joskus sitä, että olet ihan vain itseksesi. Rauhoittuuko olosi kirjan lukemisesta, pitkästä kävelystä tai meditaation kuuntelemisesta?
Moni meistä pelkää, että kun alkaa tutkia itseään, joutuu kestämään sitä samaa shittiä, jota tähänkin asti on kokenut ahdistustensa, pelkojensa tai vihaisuutensa kanssa. Selviytymiskärvistely on kuitenkin eri asia, kuin kärvistellä tunteen kanssa niin, että sen kohtaa pohjamutia myöten. Selviytymistaisteluun liittyy voimattomuus, koska omat tarpeet jäävät täyttymättä. Kun tunteen ja sen alla olevan tarpeen kohtaa, voimaantuu huolehtimaan tarpeestaan. Silloin tunne kääntyy voimavaraksi ja eheyttää.
Kun elämä tuo eteen kriisin tai menetyksen, on ystävien tuki kultaakin kallimpaa. Parhaimmillaan se tuo tunteen että tulee kuulluksi, se tuo tunteen, että en ole yksin. Se muistuttaa siitä, että menetyksienkin keskellä ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät.
Kriisitilanteissa ihmisen mieli ja tunteet ovat herkillä. Silloin myös läheiseltä tarvitaan pientä herkkyyttä.
Kun näemme ystävän kriisissä, halu auttaa voi nostaa esiin oman epämukavuuden tunteen tai tunteen siitä että, toisen kipu tai elämän kriisi täytyisi jotenkin ratkaista. Sitä saattaa tarjota toiselle viisauksia, kuten se että kaikkeen on tarkoituksensa ja tästä avautuu vielä ovi johonkin parempaan. Samalla, kun se voi olla ihan totta, nyt ei ole se hetki. Halu ratkaista toisen kipu on hyvin alitajuista, eikä tarkoita pahaa. Se voi kuitenkin tuntua siltä toiselle, että ei tule kuulluksi.
Surevalle tai kriisin kohdanneelle ystävälle ei ehkä muutenkaan kannata alkaa kertomaan syvä-analyysejä siitä, miltä tilanne on ulospäin näyttänyt, ei ehkä kannata kertoa omia paremmuudentuntoisia mielipiteitään siitä, mitä toisen pitäisi nyt tehdä. En myöskään suosittele antamaan raatorehellisiä ”peilauksia” siitä miten toinen tilannetta käsittelee, varsinkaan jos toinen ei ole kysynyt mielipidettäsi aiheesta.
Ei ole varmasti yhtä oikeaa tapaa kohdata surevaa. Mutta sen uskaltaisin sanoa, että se riittää että olet.
Että olet läsnä. Kysyt miten hän voi. Kysyt että voitko auttaa jossain konkreettisessa. Kutsu syömään. Kerro että toinen on sinulle tärkeä.
En tarkoita tietenkään sitä, että surevan seurassa täytyisi olla kuin lasinsiruilla. Saat silti olla sinä, ja sinulla saa olla elämässä meneillään sitä mitä sinulla on. Ystävyys kestää sen, että ollaan eri kohdissa. Ystävyys on sitä että haluaa olla toiselle hyvä.
Ja jos ei tiedä, miten toista voisi tukea, silloin voi kysyä.
”Tiedän että tällaiset kohdat voivat olla hyvin herkkiä, miten voisin tukea sinua? Mitä minun olisi hyvä välttää?”
Tai sitten voi sanoa:
”Pelkään että sanon jotain joka satuttaisi, ja haluan sanoa että se ei missään tapauksessa ole tarkoitus. Jos sanon jotain joka ei tunnu hyvältä, tiedä että voit heti sanoa”.
Sinun ei tarvitse olla toisen neuvonataja, astrologi eikä terapeutti. Tietysti ystävää voi rohkaista hakemaan tukea myös esimerkiksi terapiasta tai vertaisryhmistä. Mutta ystävänä autat parhaiten, kun olet läsnä ja välität. Oikeasti.
Tässäkin aiheessa olen sekä kompuroinut itse että kokenut itse tulleeni vähätellyksi.
Ja yhtälailla olen saanut kokea ihan käsittämättömän kaunista tukea, läsnäoloa ja välittämistä. Välittämistä joka ei yritä viedä kipua pois, vaan kulkee rinnalla. Se tuo tunteen jaetusta ihmisyydestä. On kannattelevaa tuntea, että kivun keskellä on ihmisiä, jotka pysyvät siinä, omassa voimassaan ja keskuksessaan. Sieltä käsin kun on tilaa rakastaa ehdoitta.
Ystävyys, sekään ei ole täydellistä. Sekin vaatii harjoittelua ja hyvässä suhteessa sitä on turvallista harjoitella. Yhdessä.
Millainen on sinun mielestäsi hyvä ystävä? Millaista tukea ja kannustusta sinä toivoisit ystäviltäsi? Keskustele aiheesta Hidasta elämää -keskustelualueella TÄÄLLÄ.
Minulla on ihana ystävä, joka soittaa aina silloin tällöin ja kertoo heti puhelun alkuun, että “ei mulla mitään asiaa ollut, halusin vain kuulla sun äänen.” Sydämessä läikähtää lämpimästi! Tuntuu hyvälle, että joku tarttuu luuriin ja ottaa ajan, vaikka lyhyenkin, sanoakseen nuo sanat ja viettää kanssani hetken, jossa ei ole mitään agendaa, kovia tavoitteita tai tiukkaa asiaa.
Olen kotoisin eteläisestä Lapista. Meillä oli tapana mennä ystäville kylään ilmoittamatta. Ovikelloakaan ei tarvinnut soittaa, kun saattoi vaan kävellä lukitsemattomasta ovesta sisään ja huutaa tervehdyksen. Jos isäntäväki ei ollut paikalla, niin tultiin toiste ja jos kyläilyhetki ei tuntunut juuri sillä hetkellä sopivalle, niin silloinkin oli luontevaa kääntyä ovelta takaisin. Tunsin aina suurta kiitollisuutta siitä, että joku ystäväni oli ajatellut minua ja siinä hetkessä halusi nähdä juuri minut ja otti ajan tulla luokseni.
Lapista etelämmäs muutettuani koin ison kulttuurishokin. Spontaani kyläily uusien opiskelukavereiden luona ei enää sopinutkaan vaan piti tarttua kalenteriin ja sopia kyläilypäivä parin viikon päähän. Se tuntui todella oudolle – Mitä jos juuri sinä päivänä en haluaisikaan tavata ketään vaan minusta tuntuisikin sille, että haluan käpertyä viltin alle ja lukea kirjaa yksin? Mistä voisin tietää, mille minusta kahden viikon kuluttua tuntuisi?
Minusta tuntuu, että en ole ainoa, joka kaipaa yhä enemmän aitoja kontakteja someyhteyksien rinnalle. Somessa on mielestäni todella paljon hyvää ja iloitsen usein siitä, että saan kuulla sellaisten ihmistenkin kuulumisia, joista muilla välineillä tuskin kuulisin. Silti vanha kunnon kasvotusten istuminen ja jutustelu ovat arvokasta ja harvinaista herkkua.
Teimme perheen kesken uudenvuodenlupauksen, että kyläilemme ja kutsumme ystäviämme luoksemme ainakin kerran kuukaudessa ja soitamme läheisillemme useammin ja vähennämme somea. Lisätäkseni aitoja kontakteja, olen ottanut tavaksi käydä kerran viikossa lenkillä ystäväni kanssa vaikka meillä on 200 km välimatka – lenkki tehdään puhelinyhteydessä. Voi että, miten hyvälle tämä kaikki tuntuu! Vaikka kyläilyn tai puhelinlenkin järjestäminen lapsiperheen kiireiseen arkeen voi tuntua työläälle, on se joka kerta ollut plusmerkkistä kaikille.
Me tarvitsemme luontaisesti toista ihmistä.
Me tarvitsemme läheisyyttä ja halauksia. Voidaksemme hyvin, me tarvitsemme tunteen siitä, että olemme merkityksellisiä ja rakastettuja. Ollaksemme terveitä ja onnellisia, tarvitsemme yhteenkuuluvuuden tunteita ja toisen ihmisen läheisyyttä ja tukea.
Ollaksesi onnellinen, ilahduta toista ja tee toinen ihminen onnelliseksi joka päivä tai ainakin kerran viikossa. Kerro ystävällesi, että ajattelet häntä. Kerro, että läheisesi on tärkeä sinulle. Kuuntele ja ole läsnä;
