Sivu 195 – Hidasta elämää

Kun opimme itse antamaan itsellemme sen mitä kaipaamme, emme ole enää muiden armoilla

Haluatko löytää SEN itsestäsi? – Löytää minkä? Sen, mitä kulloinkin kaipaat, toivot, et halua tai haluat ulkopuoleltasi. Sinulla on monta omaa esimerkkiäsi.

Minä olen etsinyt tukea, vastauksia, ratkaisuja, selkeyttä, apua, rajoja, ohjeita ja rakkautta – kaikki asioita, joita on luonnollista hakea ja odottaa ulkopuolelta. Haluan kuitenkin puhua siitä, miten antaa SE itse itselle.”

Selkeytän heti pari asiaa. Voimme kokea monia asioita ulkomaailman vaikutuksesta ja toisten kanssa. En tarkoita sanoa, että olisi tavoiteltavaa sulkeutua maailmalta, muuttua itsekeskeisiksi ja sulkeutuneiksi. Itseasiassa päinvastoin. Kun opimme antamaan SEN itsellemme, se auttaa meitä olemaan antoisammin ja kypsemmin kanssakäymisessa maailman kanssa.

Kysyn, haluatko oppia ottamaan sen askeleen, joka on AINA otettavissa, JOKA tilanteessa? Haluatko ottaa vastuun itsestäsi tavalla, joka mahdollistaa sen, että voit ANTAA itsellesi sen mitä kaipaat? Ympäröivä maailma saa yhä antaa meille mutta voimme oppia vapaammaksi siitä, että onnemme, menestyksemme, selkeytemme, ilomme, saavutuksemme tai oppimisemme olisi ulkomaailmasta kiinni.

Miksi opetella?

Koska se mitä kaipaamme, toivomme ja haluamme ei ole ulkomaailmasta riippuvaista.

Meillä on AINA otettavissa, JOKA asiassa ja hetkessä se askel, joka on omalla vastuullamme. Kun opimme tunnistamaan sen, emme enää ole vankeja tai uhreja vaan joka hetki olemassaolevia sekä aktiivisesti elämäämme osaa ottavia ihmisiä. Tämä ei tietysti tapahdu yhdessä yössä mutta opettelun kautta yhä enemmän.

Hempeähkö mutta osuva esimerkki. Ruusu imee ensin itseensä ravintoa ja sen myötä se alkaa avautua jakamaan kauneuttaa ja tuoksuaan maailmaan. Näin voi tapahtua myös ihmiselle kun hän oppii ensin ravitsemaan itseään.

Yksi keskeisimmistä asioista, jonka vuoksi jäämme vaille ansaitsemaamme on se, että KATSOMME LÄHES AINA JA KOKOAJAN ULKOPUOLELLEMME. Tässä kolme esimerkkiä.

1. Etsin syytä

Alkaa olla jo iltapäivä. Päivä on ollut aika stressaava. Aamusta alkaen olen kokenut toiset ihmiset hieman ärtyneiksi ja ärsyttäviksi. En ole oikein saanut yhteyttä keneenkään. Lounastauollakin yritin keskustella työkaverini kanssa mutta keskustelu ei oikein tuntunut hyvältä tai lähtenyt liikkeelle.

Työpäivän lähestyessä loppua huomaan miettiväni sitä miksi päivä on ollut nihkeä. Miksi toisiin on ollut vaikea saada yhteyttä. Kun istun hetken paikallaan ja annan huomioni saapua ensimmäistä kertaa tänään sen äärelle mitä kehossani tuntuu, alan haukotella ja rentoutua.

Huomaan olevani väsynyt ja tunnistan itsessäni myös torjuvan oloista raskautta. Tajuan heti sen, että juuri tämä torjunta on saanut minut kokemaan toisten pysyvän etäällä. Pidän itse itseäni etäällä torjumalla väsymykseni. Kun sallin sen, olen välittömästä kosketuksissa itseni kanssa ja koen myös muut eri tavalla. Kokemukseni syy oli kokoajan minussa, kun vain annoin itseni kokea mitä minussa tapahtuu.

2. Kaipaan sitä

Puolisoni on matkoilla ja kaipaan häntä. Olen tuntenut kaipuuta jo parina päivänä ja tänään koen myös ärtymystä häntä kohtaan siitä, ettei hän ota yhteyttä ja ylipäätään on näillä pitkillä matkoilla säännöllisesti. Välttelen asiaa töissä ja pyrin keskittymään muuhun vaikka huomaankin olevani hetkittäin ärtynyt ja alakuloinen.

Tämä sama toistuu vielä seuraavina parina päivänä. Aikaeron vuoksi vaihdamme soittamisen sijaan viestejä puolisoni kanssa. Alan kokea yhä voimakkaammin, että ne eivät anna minulle sitä mitä kaipaan. Hän tuntuu menevän yhä kauemmas minusta. Viimeisimmissä viesteissä olen jopa hieman tuomitseva häntä kohtaan.

Kunnes muistan, että tiedän voivani tehdä jotain tilanteelle, jos olen tyytymätön johonkin. Ensimmäinen askel on aina sama, tuoda huomio siihen mitä oikeastaan koen ja sanoittaa se auki itselleni. Laitan nauhurin pyörimään ja ajattelen, että lähetän jakamiseni puolisolle.

”ajattelin laittaa sulle viestin. Mä huomaan, että mua vaivaa se, että… ja nyt kun sanon sen ääneen, huomaan kokevani surua rintakehälläni.” Kun alan sanoittamaan rehellisesti ääneen sitä mitä minussa on sen sijaan, että välttelen sitä tai valitan siitä ulkoisesta asiasta, joka näyttää aiheuttavan sen, tunnekokemukseni avautuu minulle.

Kerron itselleni sen, että olen yksinäinen. Huomaan tehneeni töitä viime viikkojen aikana paljon eikä vapaa-aikanikaan ole oikeasti ollut itseni kanssa olemista. Koen puhuessani hetkin yksinäisyyttä, hetkin kiukkua siitä, että olen sivuuttanut itseni ja lopulta lämpimältä tuntuvaa rehellisyyttä siitä, että ulkoistin vastuun asiasta toiselle. En muistanut, että sen kaipuun tunteminen, joka minussa on, on ensimmäinen askel kohti tuon kaipuun täyttymistä.

Lopulta poistin nauhoituksen ja lähetin puolisolleni toisen. Kerron siinä huomioistani ja siitä, etten enää tunne kaipuuta tai yksinäisyyttä nyt kun olin läsnä tunteille itsessäni. Lähden kuitenkin ulos syömään hyvä kirja seuranani ja vietän aikaa itseni kanssa, koska huomaan unohtaneeni sen.

3. Uskon SEN olevan toisista kiinni

Aloitimme erään opettamani kurssiviikonlopun sillä, ettemme tehneet yhtään mitään. Tämä mahdollistaa usein sen, että näemme miten reagoimme siihen, että meillä ei ole tekemistä, joka auttaa meitä välttämään itsemme. Istuttuamme tovin eräs kurssilainen suivaantui ja ilmaisi ääneen tunteensa.

”Mikä ihmeen juttu tämä on, että me ollaan maksettu tästä kurssista eikä täällä tapahdu mitään. Mulla on h******n tylsää”. Kuuntelimme hetken aikaa kestävän tunteenpurkauksen ja kysyin häneltä sen jälkeen: ”onko sinulla tylsää juuri nyt?” Hän vastasi ”ei todellakaan, tunnen olevani aivan liekeissä ja energinen”.

Näimme jokainen hyvin konkreettisesti hänen esimerkkinsä kautta sen, että olemme vailla sitä jotain niin kauan, kunnes annamme itsemme. Ennen kuin jatkoimme eteenpäin, sanoin kutakuinkin seuraavat sanat ”meillä on tylsää juuri niin kauan kuin me itse olemme tylsiä. Meillä ei voi olla tylsää, jos annamme itsemme itsellemme ja toisillemme sellaisina kuin olemme.”

Mitä SEN antaminen on?

SEN antaminen perustuu aina siihen, että annamme itsemme olla ensin kosketuksissa omaan kokemukseemme. Rehellisyys sille ja sen sanoittaminen avaavat usein jo yhteyden itsessämme oleviin voimavaroihin, eli siihen mitä hetki sitten kaipasimme ulkoapäin. Tämä kaikki edellyttää meiltä kykyä olla läsnä sekä ilmaista itsellemme se mitä koemme, jotta kokemuksemme voi avautua meille.

Luontaisena jatkumona edelliselle on se, että kykenemme toimimaan voimavarautuneina aktiivisesti ulospäin sen sijaan, että olisimme pelkästään ulkoisen armoilla. On totta, että emme voi muuttaa toisia emmekä aina edes olosuhteita. Mutta voimme löytää omat voimavaramme ja sitten toimia siltä osin mikä on oma osuutemme. Kuvaan tätä usein sanoilla; ensin annan itseni itselleni ja sen jälkeen voin antaa itsestäni myös maailmalle.

Niin kauan kuin minulla ei ole sitä, mitä kaipaan, minulla ei ole paljoa annettavaakaan. Kun toimimme tästä tilasta maailmassa, saamme varsin eri tuloksia kuin ollessamme kosketuksissa itseemme ja luontaisiin voimavaroihimme.

Ulkoapäin täyttyvästä tyhjiöstä sisältä kumpuavaksi lähteeksi

Olet kenties huomannut, että meissä on monenlaisia tyhjiöitä ja vajavuuksia. Tyypillisemmin ne koetaan esim. seuraavina; yksinäisyys, voimattomuus, väsymys, tietämättömyys, merkityksettömyys, tylsyys, arvottomuus ja kaipuu.

Olemme toki myös oppineet välttämään näitä kokemuksia ja hankkimaan ulkoa täytettä siihen. Tämä ei ole väärin mutta jos emme opi kohtaamaan näitä kokemuksia kuvaamallani tavalla, oma kokemukseni on, että jäämme orjiksi tälle ulkoa hakemiselle.

Sillä on iso vaikutus elämäämme. Esimerkiksi ihmissuhteissa se aiheuttaa sen, ettemme aina kykene vain vilpittömästi jakamaan itseämme toiselle, koska toisesta on tullut väline sille mitä kaipaamme. Dynamiikka muuttuu merkittävästi kun emme ole riippuvaisia tästä toisesta mutta voimme silti olla avoimia yhteiselle kokemiselle ja jakamiselle. Luulisin, että ymmärrämme tämän asian merkityksellisyyden.

Meidän ei tarvitse olla tyhjiöitä, jotka pyrkivät täyttymään ulkoapäin. Voimme antaa tämän kääntyä päälaelleen ja sallia meissä olevan lähteen virrata rikastuttamaan omaa ja toisten elämää.

Haluan jakaa sinulle jotain, josta voi olla hyötyä, joten ehdotan sinulle seuraavaa:

Kirjoita itsellesi kolme kaikkein keskeisintä tilannetta, jossa huomaat odottavasi, toivovasi, syyttäväsi tai kaipaavasi SITÄ ulkopuolelta. Käytä hetki aikaa ja etsi selkeys siihen mitkä ovat oikeasti kolme elämäsi kannalta merkittävää tilannetta
Laita ajastin soimaan 5 minuutin kuluttua. Käytä tämä viisi minuuttia siihen, että kysyt ja sanoitat ääneen itsellesesi sen mitä se on mitä tunnet ja koet kaipaavasi, haluavasi tai olevasi vaille. Ota samanlainen viisiminuuttinen myös kahdelle muulle tilanteelle, jotka kirjasit. Yhteensä 15 min.
Pohdiskele ääneen tai kirjoittamalla jokaista tilannetta erikseen. Keskity kahteen asiaan: 1. miten kaipaamasi asian ääneen sanoittaminen vaikutti sinuun sekä 2. mitä voit itse tehdä kokeaksesi antavasi sinulle sen mitä kaipaat?

Avuliaisuus on kaunis ominaisuus – Mutta entä jos apuna oleminen uuvuttaa?

Oletko joskus vääntänyt itsesi ja elämäsi tuhannen solmuun kiirehtiessäsi helpottamaan muiden elämää? Tai oletko tarjoutunut avuksi, vaikka oikeasti sinulla ei olisi aikaa, energiaa tai edes mahdollisuuksia siihen?

Todennäköisesti myös herkästi huomaat muiden avuntarpeen – ja ihan mielelläsi autat, joten sinun on liki mahdotonta kieltäytyä avunpyynnöstä. Mutta entä jos se uuvuttaa?

(Enneagrammi-persoonallisuusmallissa tämä kuvaa parhaiten kakkos-tyyppiä, mutta kyllä me muutkin näin välillä toimitaan.)

Nuorempana huomasin itsekin silloin tällöin joutuneeni kiperään tilanteeseen halussani auttaa. Muistan mm. tarjoutuneeni lapsenlikaksi apua tarvitsevalle ystävälleni, vaikka istuin reisiluumurtuman takia pyörätuolissa. Sitten rättiväsyneenä ja voimattomana mietin, minkä ihmeen takia menin avaamaan suuni ja lupautumaan avuksi.

Usein avuliaiden ihmisten lisähaasteena on, että heidän on vaikea vastaanottaa, saatika pyytää apua itselleen. Sitä haluaa olla mahdollisimman hyvä ja epäitsekäs ihminen ja ystävä. Eikä missään tapauksessa halua olla vaivaksi muille. Silloin vain salaa sisällään toivoo, että annettu apu tulisi joskus takaisinkin.

Tämä totaalisen epäitsekkyyden vaatimus saa repeämään joka puolelle avuksi ja toisaalta estää avun pyytämisen ja vastaanottamisen. Jos tunnistat sisälläsi valtavan itsekkyyden pelon, joka saa sinut huolehtimaan muista ja antamaan muille yli omien voimavarojesi, sinun on hyvä muistuttaa itseäsi yhdestä elämän perustotuuksista:

Ilman vastaanottamista ei voi antaa

Vastaanottaminen ja antaminen ovat saman asian kääntöpuolia. Toista ei voi olla olemassa ilman toista. Emme voi hengittää ulos, ellemme ole ensin hengittäneet sisään. Emmekä voi vetää ilmaa sisään, jos emme ole ensin puhaltaneet keuhkoista ilmaa ulos. Sisään- ja uloshengittämisen
rytmi on kauniisti tasapainossa oleva aaltoliike, jossa toinen tulee mahdolliseksi vain toisen kautta.

Vastaanottaminen ei vaadi aktiivista toimintaa eikä tekemistä. Voimme ainoastaan antaa sen tapahtua. Se on halukkuutta ottaa vastaan elämän tarjoamat lahjat. Se on antautumista elämän luonnolliselle rytmille, jossa sekä vastaanottaminen että antaminen virtaavat vastavuoroisesti ja täysin vaivattomasti.

Sillä pystymme antamaan vain sen verran, mitä olemme vastaanottaneet ja vastaanottamaan vain sitä, mitä olemme antaneet.

Ilman vastavuoroisuutta antaminen ei pulppua puhtaasta rakkaudesta, vaan siitä tulee ego-minän toimintaa. Silloin antaminen muuttuu uhrautumiseksi, joka uuvuttaa ja polttaa loppuun.

Auta myös itseäsi

Jottei kaunis avuliaisuutesi muutu uupumukseksi tai saa päälleen marttyyrin viittaa, muista olla itsellesi yhtä hyvä ystävä kuin olet muille. Sovi sydämesi kanssa päivittäin treffit, jolloin rauhassa ja ihan kahden kesken kysyt sydämeltäsi, miten voit tai mitä kaipaat juuri nyt. Ja miten voit parhaiten auttaa itseäsi.

Lupaa myös itsellesi harjoitella pyytämistä ja vastaanottamista. Aloita pienistä jutuista. Sinä tiedät, miten hyvä mieli tulee auttamisesta. Anna myös muiden kokea se sinun kohdallasi.

Kun antaudumme aidosti ja avoimin sydämin vastaanottamaan, silmämme näkevät iloa ja rakkautta kaikkialla. Jokainen hetki avaa runsautensa eteemme, minkä vaatimattomalla nöyryydellä ja kiitollisuudella vastaanotamme.

Kursivoitu teksti on kirjasta Onni asuu jo sinussa, joka auttaa sinua ymmärtämään syvemmin itseäsi ja muita sekä löytämään oman tapasi olla onnellinen. Se on myös loistava lahja kaikille, joiden toivot olevan onnellisia.

Teksti on julkaistu myös Iloversumin sivuilla.
Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ

Mitä tekisit, jos saisit oman miniloman, jonka aikana saisit tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä yhtään mitään?

Yhteistyössä Omena Hotels -ketjun kanssa.

Teksti: Sanna Wikström

Olen salaa haaveillut, että voisin vetäytyä hetkeksi yksin jonnekin tekemään mitä huvittaa – tai olemaan tekemättä yhtään mitään. Tuntuu, että vaikka olen pyrkinyt rakentamaan arjen vähemmän kuormittavaksi (teen töitä ma-to klo 10-16), pienten lasten kanssa arki on pelkkää hulinaa aamusta iltaan. Hulinaan varmasti vaikuttaa myös vastuu, jota kannan töissä.

Toisin kuin mieheni, minä en rentoudu ja palaudu kavereiden kanssa ravintolassa – tai yksin ostoksilla kaupungilla. Ihmiset ovat ihania, mutta liian ihania – innostun ihmisten tarinoista liikaa. Tiedän, että palautumiseni vaatii yksinäisyyttä, hiljaisuutta, virikkeettömyyttä ja sitä, ettei minun tarvitse ottaa kantaa mihinkään tai kehenkään.

Jos olen kotona ilman perhettä, teen ”ihan vain pari juttua”, että kotona olisi viihtyisämpää. Ja ennen kuin olen ehtinyt meditaatiossani kissaa henkäistä, perhe onkin jo palannut. Mutta nyt, minulle tarjottiin Omena-hotellista mahdollisuutta olla itsekseni 20 tuntia (klo 16-12) hiljaa, rauhassa, itsekseni ja kuunnellen vain ja ainoastaan sitä, mitä minun mieleni ja kehoni kaipasi. Mitä siis tein?

Päätin etukäteen, että linnottaudun huoneeseeni niin, ettei minun tarvitsee lähteä minnekään tai tavata ketään (onneksi ei tarvinnut edes respaa moikata, koska Omppussa mennään koodilla sisään). Repussa minulla oli villasukat, kirja, muistikirja (oma unelmakarttakirjani) ja läppäri mahdollista kirjoitusinspiraatiota varten.

Hain ravintolasta take away -ruoan ja etukäteen kaupasta aamu- ja iltapalatarpeet (huoneessa oli mikro, vedenkeitin ja kahvit), jotka laitoin huoneen jääkaappiin. Minun ei siis tarvinnut lähteä huoneesta minnekään enää! (Olisi ollut mahdollisuus myös käydä viereisessä yhteistyökahvilassa Bär Barissa esim. tuorepuuroaamiaisella.)

Suljin sälekaihtimet ja vedin varmuudeksi vielä pimennysverhot eteen. Sitten otin kirjan ja menin puhtaisiin, pehmeisiin lakanoihin peiton alle. Arjessa minusta tuntuu, ettei minulla ole jaksamista lukea ja meditoida niin paljon kuin tuntuisi hyvältä (iltaisin olisi aikaa, mutta olen usein liian väsynyt). Luin yhden luvun kirjasta, tein Mindfulness-harjoituksen, luin yhden luvun, tein Mindfulness-harjoituksen jne. Siinä oli kuulkaa palautuvalle mielelle ihan riittävästi virikkeitä! Ei tarvitse edes telkkaria avata!

Minulle virikkeetön ympäristö, jossa ei tarvitse ottaa kantaa mihinkään, tuntuu siltä kuin laskeutuisi elämän kannatteluun. Ei ääniä, ei muita ihmisiä. Ei tarvitse yrittää pinnistellä, että mitä asioita olisi hyvä hoitaa tai mikä on tekemättä. Ei tarvitse vastata kenellekään siitä, mistä löytyy tavarat tai mitä mieltä olen asioista. Hiljaisuudessa aloin kuulla omat tuntemukseni ja ajatukseni.

Hotellihuoneen hiljaisuudessa tajusin, kuinka paljon ympärillämme koko ajan tapahtuu asioita, joihin meidän pitää ottaa kantaa ja reagoida sen sijaan, että pysähdymme itsemme äärelle kuulostelemaan, mitä minä tarvitsen. Minä oivalsin ainakin sen, että en tarvitse enemmän vaan vähemmän.

Pitkien, keskeytymättömien yöunien ja aamupalan jälkeen päätin kotimatkalla toteuttaa vielä toisen pitkäaikaisen toiveeni: mennä kahvilaan yksin juomaan kahvi rauhassa ja katsella ikkunasta, kun ihmiset virtaavat ohi sillä aikaa, kun minä en tee mitään muuta kuin juon kahviani. Yksi kulaus kerrallaan.

Toivon jokaiselle mahdollisuutta vetäytyä vähän pidemmäksi hetkeksi, jotta…

…olisi aikaa palautua ihan omalla tavalla.

…kuulisi, mitä itselle todella kuuluu.

…huomaisi, kuka on silloin, kun ei vastaa omalla huomiollaan muiden toivomiin asioihin.

…voisi tehdä itsestä ihanalta tuntuvia juttuja neuvottelematta niistä muiden kanssa.

…voisi olla tekemättä mitään.

…kuulisi omat ajatuksensa ja tunteensa selvemmin, ja ehtisi antaa niille tilaa tulla kuulluksi.

…huomaisi olevansa olemassa ilman tekemistä, suorittamista ja velvollisuuksia.

…muistaisi, kuka on ja mikä on tärkeää.

Kiitos palauttavasta minilomasta:

Kun taas lähtee lapasesta – rauhoitu hyvä ihminen, rauhoitu

Kävelin eilen luennolleni ja mietin mistä asioista tässä marraskuisessa pimeydessä haluan puhua. Mieleeni tuli lause: ”Vieläkö taistelet itseäsi vastaan, vieläkö jämähdät vanhaan rooliisi, vieläkö kontrolloit elämääsi?” Huh, aivan liian tomera aloitus, ajattelin. Sopisi kyllä minulle, muttei kaikille.

Luennolla puhuin uusimman kirjani aiheesta, feminiinisestä ja maskuliinisesta energiasta – niiden tasapainoittamisesta ja niiden hyvistä ja huonoista puolista.

Tasapainoisina ja molemmat energiat itsessämme hyväksyneenä voimme liikkua sulavasti energioiden välillä ja käyttää niitä vaivatta juuri silloin, kun niitä tarvitsemme. Voimme töissä tai harrastuksissa luottaa tehokkaaseen maskuliiniseen energiaan, kun taas lastemme seurassa ja parisuhteessa ottaa lempeä feminiinisyys vallan.

”Feminiinisyys ei ole heikkoutta. Se ei ole silmien räpsyttelyä tai avuttomana esiintymistä. Se on alkuvoimaa, joka näyttäytyy empatiana, myötätuntona, herkkyytenä ja vastuullisuutena. Se on väkevää muutosvoimaa – kykyä luoda uutta ja muuttaa sitä mikä ei toimi. Se on uuden elämän alku ja voiman perusta.”

Olin ollut vuosikausia jumissa maskuliinisuudessani, ollut pelottavan räjähtelevä, ehdoton ja jäykkä, kontrolloiva, tehokas ja sarkastinen. Vasta viimeisien vuosien aikana olen löytänyt tukahdutetun alkuvoimani.

Olen rakastunut feminiinisyyteeni ja löytänyt itsestäni joustavuuden, lempeyden, hyväksynnän ja luovuuden, muuttunut tasapainoisemmaksi ja onnellisemmaksi. Feminiinisyyden lisällä myös maskuliinisuutenikin muuttui: Pelottava räjähtely muuttui turvalliseksi neutraaliudeksi, ehdoton jäykkyys rajoja rikkovaksi rohkeudeksi, kontrollointi ja tehokkuus elämäntyöni ehtymättömäksi voimavaraksi, sarkastisuus lupsakkaaksi huumoriksi.

”Maskuliinisuus ei ole machoilua. Se ei ole kukkoilevaa komentelua tai työnarkomaniaa. Se on tukevaa ja kannattelevaa, voiman perustaa suojelevaa ja kunnioittavaa voimaa, joka näyttäytyy luotettavana, rehellisenä ja suoraselkäisenä. Se on kykyä organisoida elämää niin, että elämä on arvojen mukaista ja tasapainoista.”

Luennolla selitin, miten enemmän feminiinisyyteen taipuvilla on vaarana varsinkin näinä aikoina uupua. He kun antavat hyväsydämisinä itsestään kaiken läheisilleen, jättäen itsensä ja omat tarpeensa viimeiselle sijalle. He rakastavat ihmisiä, ja saavat voimansa syvällisestä yhteydestä muihin, mahdollisuudesta auttaa ja osallistua toisten elämään.

Sisältäni kuului outo pikku kikatus, kun kerroin, miten maskuliinisuuteen taipuvat taas polttavat itsensä loppuun jatkuvalla työnteolla, unohtaen syödä ja nukkua. He kun rakastavat tehdä töitä, saavat voimansa haasteista ja deadlineista, mahdollisuudesta päästä tavoitteisiinsa ja tehdä maailmasta parempaa paikkaa.

Luennon jälkeen riensin takaisin kotiin. Kotimatka kesti kauan, koska hyppäsin väsyneenä väärään bussiin. Laitoin kotona vielä retriitin myyntiin ja tein töitä myöhään yöhön. Minulla oli nimittäin deadline!

Olin päättänyt jäädä työntäyteisen syksyn jälkeen lomalle joulu- ja tammikuuksi ja to-do-lista oli piiiiiiitkä! Piti ehtiä tehdä vaikka mitä, ennen kuin voisin jäädä kahden päivän päästä lomalle, olin nimittäin päättänyt myös olla kokonaan pois somesta kaksi kuukautta, jotta voisin keskittyä vain itseeni. Halusin haastaa itseäni, pystyisinkö siihen?

Aamulla heräsin zombiena ja keitin väkevän kahvin. Yritin laittaa tietokonetta päälle, mutta se ei meinannut aueta millään, ja sitten se alkoi pyörittää jotain nälkävuoden pituista päivitystä. Olin niin ärtynyt ja poikki, että ajattelin istua hetken takkatulen äärellä. Yritin laittaa tulta takkaan, muttei syttynyt, ei sitten millään.

Burn out. Ei syty. Ei toimi. STOP!

”Vieläkö taistelet itseäsi vastaan, vieläkö jämähdät vanhaan rooliisi, vieläkö kontrolloit elämääsi?”

Eihän siinä voinut kuin nauraa. Kysymys oli todellakin minulle itselleni sopiva. Olin tehnyt sen taas. Ollut itselleni liian vaativa, liian ehdoton, liian jäykkä. Mustavalkoista on-off maskuliinisuutta, joka teki minut kiukkuiseksi ja kiireiseksi.

Missä oli se kuuluisa tasapaino, lempeys ja joustavuus? Hirveä paine saada kaikki valmiiksi ja mitä sitten? Olisin pyöritellyt peukaloitani kaksi kuukautta turhautuneena, ikävöiden töitä, yhteyttä some-ystäviini, rajoittaen ja kontrolloiden olemistani ja tekemistäni.

Saakohan joulun ja loman odotus meidät kaikki lipsumaan siihen vanhaan, joko liian antavaan tai liian rajoittavaan rooliin?

Feminiinisemmän suurin tarve on turva, sekä syvä ja merkityksellinen yhteys muihin. Hän pelkää ettei hän riitä. Ettei ehdi taipumaan jokaisen odotuksiin, eikä ehdi luomaan täydellistä joulua koko suvulleen.

Maskuliinisemman suurin tarve on vapaus, sekä syvä ja merkityksellinen yhteys itseensä. Hän pelkää, että häneltä vaaditaan liikoja. Ellei hän laita tiukkoja rajoja tekemisilleen ja yritä piiloutua kaikilta tarvitsijoilta, hänen työnsä menettää arvonsa.

Feminiinisemmän olisi hyvä oppia laittamaan vähän rajoja, maskuliinisemman olisi hyvä vähän rikkoa rajojaan.

Olin yrittänyt rajata, piiloutua, paeta, pelosta ettei minulla ole enää mitään mistä ammentaa, mitä antaa. Mutta onhan minulla, kun vain vähän hellitän maskuliinisuudestani ja nostan feminiinistä energiaani huolehtimalla itsestäni.

Kyllä naurattaa. Kiitos universumille selkeistä merkeistä, sisäiselle äänelleni luottavaisesta huvittuneisuudesta ja keholleni väsymyksestä. Nyt tasapainoa elämään kiitos. Yhtä lailla omaa aikaa itselleni ja yhteistä aikaa läheisteni kanssa, lempeyttä ja haasteita, sopivasti lomaa ja töitä, esillä oloa ja piiloutumista. Joskus voisi muistaa syödäkin.

”Meistä kaikista löytyy feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, mutta yleensä olemme antaneet jommankumman kasvaa liian suureksi toisen kustannuksella. Maskuliininen puolesi tarvitsee tilaa, ja jos et anna maskuliinisuudellesi tilaa, tilasi luoda kutistuu. Feminiininen puolesi tarvitsee luovuutta, ja jos et anna feminiinisyytesi luoda, luomisvoimasi kutistuu. Löydät itsesi jumista – energiat eivät virtaa.”

Nauretaan minulle vielä kerran. To-do-listassani luki tänään: Kirjoita kolme Hidasta Elämää -blogia! Tirsk. Kirjoitin nyt tämän yhden, takkatulen roihutessa ja koneen sulavasti toimiessa. Loput sitten joulu- ja tammikuussa, silläs mihinkäs tässä on enää kiire?

Tasapainoisena koko elämä tuntuu lomalta!

Sitaatit ovat kirjastani Ilman sinua ei olisi minua.

4 keinoa, joilla kiltti voi estää tunteidensa manipuloimisen

Kirjoitin äskettäin postauksen ”ei”-sanan sanomisesta kirjoituksessa 3 syytä uskaltaa sanoa ”Tämä ei nyt käy” – Kiltilläkin on oikeus suuttua. Oivalsin juuri oman kokemukseni kautta, että rajojen vetäminen ei aina onnistu vielä silloinkaan, vaikka sanoo ”ei”. Vaikka onnistuisi ilmaisemaan itseään aivan oikein, saattaa silti huomata olevansa tilanteessa, joka ei tunnu itsestä hyvältä. Mitä ihmettä tapahtui?

Kiltit ja empaattiset ihmiset – empaatikot – voivat joutua manipuloiduiksi helpommin kuin toiset, koska meillä on tapana nähdä ihmisissä enimmäkseen vain hyvää. Me emme kykene kuvittelemaan, että olisi olemassa myös itsekkäitä ja jopa röyhkeitä ihmisiä: kun itse pyrimme aina olemaan reiluja, oletamme, että myös meille ollaan reiluja takaisin.

Ikävä kyllä totkut ihmiset kohtelevat toisia huonosti, koska he voivat. Kiltti ja empaattinen ihminen usein selittää asiat parhain päin, vaikka hälytyskellot ovat kilkattaneet jo pitkään. Aina ei todellakaan voi heti tietää, onko joku luottamuksen arvoinen, mutta usein me saamme signaaleja jo etukäteen, ennen kuin tilanne on jo ehtinyt edetä väärään suuntaan.

En kirjoita tässä tekstissä manipuloijien ääripäistä, kuten narsisteista, vaan oman edun tavoittelijoista, joita voi tavata niin perheen piirissä, työyhteisöissä kuin parisuhteissa. Itse olen tavannut heitä etenkin sinkkuelämässä (kirjoitin heistä jo Sinkun elämää -kirjaani luvun otsikolla Syytä epäillä -tapaukset). Kerron, miten heidät voisi tunnistaa ajoissa.

Huomioi merkit kunnioituksen puutteesta

Sinkkuelämässä manipulointi voi alkaa jo viestitellessä. Manipuloija voi esimerkiksi ohjailla tutustumista siten, että kaikki tapahtuu hänen tahtiinsa. Yhtenä päivänä hän on hyvin kiinnostunut ja intensiivinen viesteissään, sitten hän katoilee lyhyiksi ajoiksi ilman selityksiä. Tai hän saattaa ohjata keskustelua liian intiimiin suuntaan liian nopeasti. Hän voi esittää olevansa asioista samaa mieltä, jotta teille syntyy yhteys, ja on hyvä lupailemaan kaikenlaista, mitä ei kuitenkaan koskaan pidä.

Mestarimanipuloija osaa ohjata taitavasti empaatikkoa siihen suuntaan, minne itse haluaa. Vaikka uskaltaisit sanoa ”nyt ei käy” tai ”ei, en halua tätä”, hän voi ensin olla ymmärtäväinen. Manipuloijan tunnistaa kuitenkin siitä, että hetken päästä hän jatkaa siitä mihin jäi ja jatkaa taivuttelua. Hän ei siis kunnioita sinun päätöstäsi ja mielipiteitäsi.

Manipuloija voi käyttää erilaisia keinoja, jotta vastauksesi vaihtuisi sanaan ”kyllä”. Manipulointi voi olla joko hienovaraista tai aggressiivista, mutta pyrkimyksenä on aina tehdä empaatikon olo epämukavaksi ja tuntemaan kieltäytymisestä syyllisyyttä. Ja kilttihän nimenomaan tuntee syyllisyyttä, jos ei pysty aina olemaan kaikille mieliksi! Kiltti ei halua, että toiselle tulee paha mieli – viis siitä vaikka itselle tulee. Ja tämän manipuloija tietää. Hän voi jopa suoraan sanoa, että ”jos välität minusta, teet tämän.” Toisaalta taktiikkana voi olla myös sinun hyvyyteesi vetoaminen kehumalla ja jopa ylistämällä.

Manipuloija heittäytyy helposti uhriksi, jos ei saa mitä haluaa. Konfliktin sattuessa hän saa uskoteltua, että kaikki johtuu sinusta, koska sinä suutuit (jos siis ikinä uskalsit). Hän ei ole koskaan pahoillaan omasta käytöksestään.

Vältä manipulointi ymmärtämällä itseäsi

Koska et pysty muuttamaan ketään toista ihmistä, voit muuttaa sitä, miten itse suhtaudut asioihin. Ymmärtäessäsi miksi päädyt ehkä toistuvastikin samanlaisiin tilanteisiin pystyt jatkossa jo aiemmin huomaamaan varoitusmerkit. Sinun ei tarvitse luopua kiltteydestäsi, mutta sinun on hyvä oppia tunnistamaan rajasi, jotta et aina anna liikaa väärille ihmisille ja joudu uudestaan hönötetyksi.

1. Kun ihminen näyttää kuka hän on, usko ensimmäisellä kerralla. Tai edes toisella! Kiltti ihminen ajattelee, että on rumaa ajatella toisesta pahaa ja siksi hän haluaa vaimentaa päässään soivat hälytyskellot. Mutta ei ole viisasta antaa toiselle aina uutta mahdollisuutta ja luottaa sokeasti, että kaikki kääntyy hyväksi. Manipuloijat testaavat, missä menevät rajasi. Käytä erottelukykyäsi, kuka on valmis kohtelemaan sinua hyvin, sillä siihen sinulla on oikeus.

2. Usko intuitiotasi! Jos sinulle tulee ”outo” olo, että kaikki ei mene niin kuin pitäisi, kuuntele sitä. Annatko sinä koko ajan ja teet kaiken suhteen etenemisen eteen, mutta saat takaisin murusia? Jos huomaat tekeväsi asioita, vaikket haluaisi tai ehtisi, kehoosi tulee ikävä tunne. Vaikket heti tietäisi, mikä se tunne on, luota olotilaasi. Keho ei koskaan valehtele.

3. Ei ne sanat vaan teot. Kaikkien sanaseppojen kohdalla ei välttämättä heti tule outoa oloa. Odota ja katso, täsmäävätkö sanat ja teot keskenään. Muuttuvatko tarinat tai niiden yksityiskohdat? Unohtaako hän luvanneensa joskus jotain? Manipuloija ottaa nopeasti selvää, mitä haluat, ja antaa sinulle aina pikkuisen lisää toivoa, jotta pysyt suhteessa mukana. Kiinnitä huomiota juttujen johdonmukaisuuteen.

4. Älä koskaan tunne syyllisyyttä tai häpeää siitä, ettet halua tehdä jotain vastoin tahtoasi. Saat kieltäytyä vaikka viime hetkellä. Et ole tyhmä, vaikka tilanne on ehtinyt edetä jo liian pitkälle. Yleensä kaikki voi tapahtua niin pikkuhiljaa, että sitä on vaikeaa huomata. Anna itsellesi armoa, vaikka tajuaisitkin vasta jälkeenpäin, että ”olisi pitänyt jo silloin tajuta”. Aina ei tajua. Elämä on oppimista.

Hitusen terveellisemmät mutta niin herkulliset piparkakut

Olen saanut runsaasti reseptipyyntöjä koskien gluteenittomia joulupipareita. Nämä piparkakut ovatkin saaneet ystäväporukassani räjähtävän suosion.

Reseptiä kehitellessäni halusin valmistaa ne samalla myös siten, että piparkakut tarjoavat hieman parempia ravintoarvoja kehollemme. Niinpä käytin leivonnassa jauhoina tattarijauhoja sekä mantelijauhetta. Piparkakkujen makeudeksi puolestaan valitsin kookossokerin. Se tuo taikinaan ihanan kinuskisen makuvivahteen.

Näiden uunista tupruavien piparkakkujen tuoksu on huumaava ja makua on kerta kaikkiaan mahdotonta vastustaa.

GLUTEENITTOMAT JOULUPIPARKAKUT

(Ohjeesta tulee noin 2,5 peltiä piparkakkuja)

100 g luomu voita

2 dl kookossokeria

1,5 tl jauhettua neilikkaa

1,5 tl kanelia

1 tl inkivääriä

0,5 tl pomeranssinkuorta

1 vaniljatanko

1 luomu kananmuna

1,75 dl tattarijauhoja

1,5 dl mantelijauhetta

1 tl leivinjauhetta

pieni ripaus suolaa

VAIHE 1) Halkaise vaniljatanko pituussuunnassa ja raaputa sisällä olevat vaniljan siemenet talteen veitsen kärkeä apuna käyttäen.

VAIHE 2) Sulata voi kattilassa. Lisää joukkoon kaikki mausteet sekä kookossokeri. Kiehauta mausteet yhteen ja tarkista maku. Lisää makeutta tai mausteita tarvittaessa ja jäähdytä seos.

VAIHE 3) Vatkaa sähkövatkaimella jäähtyneen voi-mausteseoksen joukkoon luomu kananmuna, jauhot sekä leivinjauhe.

VAIHE 4) Paketoi paksu taikina tuorekelmuun ja anna tekeytyä seuraavaan päivään.

VAIHE 5) Seuraavana päivänä: Jauhota leivontataso tattarijauhoilla ja vaivaa jääkaappikylmä piparkakkutaikina huolellisesti kauttaaltaan jauhoihin. Huom. leivo taikina kylmän jähmeänä, näin saat sen parhaiten irtoamaan huolellisesti jauhotetusta leivontatasosta.

VAIHE 6) Paista piparkakut leivinpaperilla vuoratun pellin päällä, uunin keskiosassa 200 asteessa, noin 8 minuuttia.

Mikael Jungner: ”Elämä on joskus perseestä, mutta älä jää vellomaan v*tutukseen”

Elämänohjeita marraskuiselle maanantaille.

Elämä on pohjimmiltaan yksinäinen polku kohti kuolemaa. Turha tuosta on kitistä, näillä mennään. Mutta se elämä kääntyy kuitenkin vähemmän yksinäiseksi, kun autat muita, silloin kun kykenet. Pieniä asioita, suuria asioita. Ja kun autat, muista että se toinen ihminen on aina päämäärä itsessään, ei mikään väline tai sijoitus.

Toisekseen kannattaa puhua. Nimittäin useimmat ahdistukset syntyvät, kun toivoo jotain, mutta salaa sen haaveen, koska pelkää tulevansa torjutuksi, ja sitten myöhemmin pettyy, kun nuo muut eivät osaa lukea sinun ajatuksia ja toteuttaa niitä sinun salaisia haaveita.

Kolmanneksi asenteella on väliä. Elämä on enemmän komedia kuin tragedia, enemmän seikkailu kuin kilpailu. Mitään et täältä mukaasi saa, mutta tekosi maan päällä, ne kaikuvat iäisyyteen. Ja hirveästi ei niitä tekoja aikaan saa, jos murehtii sitä miten epäreilua kaikki on.

Ja sitten on vielä tunteet. Niitä ei kannata ottaa liian vakavasti, koska ei noista ihmisten hormoonivetoisista heilahteluista lopulta kukaan ota selvää. Silti tunteista on hyvä nauttia. Jos tänään rakastuttaa, kylve siinä. Jos taas vituttaa, kohauta olkapäitäsi, elämä on joskus perseestä, joskus sitä nyt vaan vituttaa, mutta huomenna sitten taas ehkä ei, kunhan et jää vellomaan siihen vitutukseen.

Onpa muuten kalsean harmaa päivä tuolla ulkona, ja synkkä. Lähdenkin nyt sinne synkeyteen pomppimaan. Koskaan kun ei voi tietää, mitä mahtavaa tapahtuu, kun pomppii ❤️

– Mikael Jungner 25. marraskuuta 2019 Facebook-päivityksessään

Elämä vilahtaa ohi, jos suorittaa ja jatkuvasti haikailee paremman perään – Tämä hetki on kaikkein arvokkain

Kirjoitus ja kuvat: Jaana Kääntä

Kuljen syksyn riisumalla rannalla. Räntäsade vihmoo tuulessa vasten kasvoja. Rannan pitkät heinät keräävät ylleen valkoisen hunnun ja maa on märkä.

Horisontti on harmaa ja meri synkkä. Joutsenet ovat lähteneet pois tulevan talven tieltä. Ruskan valloittavat värit ovat vain muisto eletystä kauniista syksystä. Kun pari kuukautta sitten katselin rannan tuntumassa kasvavia puita väriloistossaan, tunsin hienoista haikeutta.

Tunne, joka valtaa minut aina syksyisin, kun kesä on auttamattomasti ohi ja seuraavaan kevääseen tuntuu olevan niin pitkä aika. Siinä välissä paljon harmautta ja pimeää, jonka yli on jaksettava.

Tänä syksynä minulla on ollut aikaa enemmän kuin vuosiin ja olen nauttinut siitä. Elämäni ruuhkavuodet ovat riepotelleet minua viimeiset kymmenen vuotta niin rajusti, että olen höyryveturin lailla puskenut eteenpäin.

Lastina on ollut huolta ja surua, riittämättömyyden tunnetta ja olo, että mikään ei riitä. Jatkuvassa ”hälytysvalmiudessa” olemista ja apuun rientämistä silloin, kun sitä on tarvittu. Huono omatunto siitä, että tekeepä miten päin tahansa, on aina väärässä paikassa väärään aikaan ja siitä, että oma perhe jää vaille aikaani ja huomiotani. Yöunista tinkimistä, että saa opinnot etenemään ja päätökseen. Työ, jossa kuuntelee muiden ihmisten huolia ja murheita (toisaalta ne antoivat myös näkökulmaa, josta katsoen omat huolet pienentyivät).

Jaksamista söi myös se, että huoli kulki mukana, meninpä mihin tahansa. Joissakin tilanteissa sen saattoi hetkeksi tunkea taka-alalle, mutta pian se jo palasi, tarttui ajatuksiin ja kuljetti pois hetkestä tai tilanteesta. Vapauden tunne jäi puuttumaan, vaikka välimatkaa maantieteellisesti katsoen olisikin ollut.

Näin jälkeenpäin myönnän, etten ole edes ymmärtänyt, kuinka uupunut olen ollut. Kehoni yritti viisaudessaan antaa selkeitä merkkejä siitä, että vauhti on liian kova, mutta en kuunnellut niitä.

Muistan joskus maanneeni raatona sängyn pohjalla päivän tai pari, koska kuume nousi ilman mitään muita oireita. Silloinkin ajattelin, että kehoni pakotti minut rauhoittumaan ja lepäämään. Kuumeen mentyä jatkoin kuitenkin samaa rataa.

Voimien palaaminen ei tapahdu hetkessä, jos on vuosien ajan puurtanut niiden yli ja aika lailla unohtanut itsensä. Turtumuksesta toipuminen vaatii aikaa. Nyt olen vihdoin voinut rauhoittua olemaan läsnä omassa elämässäni. Miten ihanaa!

Kun tajuntaani selkeni ajatus siitä, että minun ei enää tarvitse tehdä kaikkia niitä asioita, joista vuosikaudet huolehdin ja joita suoritin, tunsin enimmäkseen pelkkää väsymystä. Oli käsittämättömän ihana tunne, että sain levätä. Otin päiväunet tai vain olin. En suunnitellut mitään enkä ajatellut, että minun pitää, vaan annoin itselleni luvan olla.

Ihminen ei tosiaankaan voi valita, mitä elämä eteen heittää. Joskus tapahtumat lähtevät vain vyörymään niin, ettei niistä pääse irtautumaan. Tilanteen pitkittyessä kasvaa tunne siitä, että kaikki tämä kuuluu minun elämääni ja on jaksettava. Ei ole vaihtoehtoja.

Vielä tähän päivään mennessä en ole löytänyt tarkoitusta ruuhkavuosieni aikana tapahtuneille asioille. Tuskin tulen koskaan löytämäänkään. Pystyn kuitenkin jo ajattelemaan, että jos nuo vuodet vaativat paljon, kyllä ne myös antoivat. Ehkä juuri niiden ansiosta osaan nyt entistä enemmän nauttia elämän pienistä iloista, tarttua hetkiin. Elää vahvemmin kaikilla aisteilla.

Voimaantuminen ruuhkavuosista näyttää tuovan mukanaan kasvavaa hyvää oloa. Omien tunteiden tunnistamiselle ja kohtaamiselle oppii taas antamaan tilaa. Liian pitkään olenkin ne tukahduttanut päivästä ja viikosta toiseen selvitessäni, matkatessani tasapaksulla kiireen ja suorittamisen tiellä.

Myös läsnäolon taito kehittyy hyvinvoinnin parantuessa ja elämä tuntuu oikeasti hyvältä. Sillä on paljon annettavaa ja oma pieni arki on mukavaa. Läsnäolon taito on merkityksellinen myös siksi, että elämä ei livahda ohitse odottaessa jatkuvasti jotain muuta kuin mitä juuri nyt on. Niin käy helposti, jos ei huomaa ympärillä olevia hyviä asioita, vaan haikailee paremman perään ja odottaa sopivaa hetkeä elämän alkamiselle.

Harmainkaan sadepäivä ei himmennä hyvän olon tunnetta, joka syntyy ulkona luonnossa kulkiessa tai sohvan nurkassa viltin alla hyvän kirjan seurassa. Pimeinkään syksy ei vie nautintoa hyvästä elokuvasta, takkatulesta, kynttilän valosta tai sukankutimen puikkojen kilahtelusta.

Kaikki päivät ovat elämää, myös ne pimeät, sateiset ja harmaat. Nautitaan vuodenajoista – ja elämästä!

Vinkkejä konfliktin kohtaamiseen aikuismaisesti

Halu hakeutua yhteyteen ja ymmärrykseen tilanteissa joissa olemme erimieltä, tilanteissa joissa haavamme törmäävät ja käsityksemme poikkeavat on yksi haastavimmista taidoista mitä ihmisyyteen kuuluu.

Aina se ei ole mahdollista ja joskus onkin hyväksyttävä, että ihmissuhteet saattavat myös kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta jäädä konfliktiin. Sitäkin elämä joskus on.

Mutta miten sitten voisi harjoitella kohtaamaan toisen ihmisen aikuismaisesti ja rakentavasti konfliktien äärellä?

Aloita asenteesta:

”Vaikka olisimme eri mieltä, välitän siitä, miltä sinusta tuntuu”

”Vaikka olisimme eri mieltä, ansaitsemme kumpikin kunnioittavaa kohtelua”.

Uskalla viestiä omasta kokemuksestasi käsin. Jos yritämme hinnalla millä hyvänsä välttää konfliktia, olemmekin pian konfliktissa itsemme kanssa.

Tutustu Eevin itsetuntemusohjauksiin Tampereella tai skypessä täältä

Jos et tiedä, mitä haluat, muut päättävät sen puolestasi – 10 syytä, miksi meidän jokaisen pitäisi selvittää, keitä oikeasti olemme

Artikkeli on toteutettu yhteistyössä Otavan kanssa.

Yhdysvaltojen entinen ensimmäinen nainen Michelle Obama kirjoitti 2018 elämänkertansa Minun tarinani, josta tuli maailmanmenestys. Nyt hän haluaa innostaa meitä pohtimaan omaa menneisyyttämme, tavoitteitamme ja tulevaisuuden unelmiamme tehtäväkirjaan. Artikkelin 10 kohtaa on poimittu Michelle Obaman kirjasta Minun tarinani – täytettävä kirja oman äänen löytämiseen (Otava, 2019).

Jokaisella meistä on oma tarina, joka selittää meille, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Emme ehkä edes tiedosta tarinaamme, mutta uskomme siihen ja kerromme sitä hiljaa mielessämme.

Parhaimmillaan oma tarina voi olla upea voimanlähde, joka auttaa ymmärtämään menneisyyttä, suhtautumaan itseensä leppoisammin, selviytymään elämän vaikeuksista ja katsomaan tulevaisuuteen toiveikkaana.

Joskus tarinamme kuluttaa voimiamme ja painaa alas. Saatamme jäädä tarinamme vangiksi, ja silloin siitä on meille jopa haittaa. Mutta tarinan voi myös kirjoittaa uudelleen uudesta näkökulmasta ja kasvaa entistä vahvemmaksi.

Tässä Michelle Obaman 10 syytä siihen, miksi meidän jokaisen kannattaa kirjoittaa oma tarinamme – selvittää, keitä oikeasti olemme:

”Sinun tarinasi on se, mitä sinulla on ja se, mitä sinulla tulee aina olemaan. Se on sinun omasi.”
”Jos tarinallasi ei ole mielestäsi merkitystä, sillä ei ole merkitystä muidenkaan mielestä. Siksi sinun on löydettävä voimaa kertoa oma totuutesi, vaikkei se aina ole helppoa. Koska maailman on syytä kuulla se.”
”Niin moni meistä kulkee elämänsä läpi pitäen tarinansa piilossa, häveten tai peläten, koska koko totuutemme ei täytä jonkin vakiintuneen ihanteen vaatimuksia… Mutta sitten joku uskaltaa alkaa kertoa tuota tarinaa toisella tavalla.”
”Minulla ei ollut mitään tai minulla oli kaikki. Sen tarinan voi kertoa kahdella tavalla.”
”On voimaannuttavaa tuoda itsensä näkyviin ja äänensä kuuluviin, kertoa ainutlaatuinen oma tarinamme omalla aidolla äänellämme. Ja on kaunista, kun haluamme tutustua muihin ja kuunnella heitä. Sillä tavalla me minun nähdäkseni kasvamme.”
”Minulle alkoi valjeta, että tarinani tärkeät osat eivät niinkään koskeneet saavutusteni ulkoista arvoa vaan pikemminkin niiden perustuksia ja niitä monia pieniä asioita, joissa minua oli vuosien varrella tuettu, ja ihmisiä, jotka olivat ajan myötä pönkittäneet itsetuntoani.”
”Sinun tarinasi on vahvin osa sinua – hankaluudet, epäonnistumiset ja kaikki siltä väliltä. Muista aina pysyä avoimena uusille kokemuksille äläkä koskaan annan epäilijöiden kampittaa sinua.”
”Pidä mielessä, että kaikella on merkitystä – äänillä ja hajuilla, naurulla ja itkulla – sillä loppujen lopuksi kaikki kuuluu sinun tarinaasi.”
”Ei ole tarkoitus, että alkaisit kaunistella kokemuksiasi tai kirjoittaa jotain muuta kuin miltä sinusta sisimmässäsi tuntuu, tai pakottaa itsesi tavoittelemaan täydellisyyttä. Sillä elämän kauneus piilee siinä, että tänään kokemasi asia saattaa tuntua aivan erilaiselta muutamana kuukauden kuluttua tai muutaman vuoden tai vuosikymmenen.”
”Jos ihminen ei korota ääntään eikä itse määrittele itseään, muut tekevät sen ylimalkaisesti hänen puolestaan.”

Michelle Obaman täytettävän Minun tarinani -kirjan löydät Suomalainen.comista. Kirjoita oma ainutlaatuinen tarinasi – pohdi menneisyyttä, löydä uusia ratkaisuja ja mieti miltä tulevaisuutesi voisi näyttää. Michelle haastaa sinut pohtimaan kirjassa mm.: Kuvaile yksityiskohtaisesti hetkeä, jolloin olit jostain oikein ylpeä. / Jos voisit keskustella edesmenneen läheisen kanssa, mitä kysyisit häneltä? / Millaiseksi ihmiseksi haluaisit tulla?

Innostuja, huolehdi itsestäsi!

Luet mielenkiintoisen, juuri osaamisesi osuvan työilmoituksen ja hetkeä myöhemmin olet jo hakenut kyseistä paikkaa. Kuulet tuttavalta kehuja kivasta uudesta harrastuksesta ja hetkeä myöhemmin löydät myös itsesi tältä tunnilta into pinkeänä. Kaveri kysyy, lähdetkö kahville työpäivän päätteeksi ja vastaat: ”Joo!”, ennen kuin olet ehtinyt asiaa edes ajatella. Kuulostaako tutulta?

Taidat olla innostuja. Uudet projektit, taidot ja tiedot herättävät sinut henkiin. Tietynlainen uteliaisuus ja itsensä kehittämisen sekä haastamisen halu saavat sinut tekemään asioiden eteen jotain — usein siis huomaat tekeväsi paljon kaikenlaista. Innostuminen on aitoa, ja motivaatio kaikkia tehtäviä kohtaan tulee sisältä.

Innostuja kokee asiat merkityksellisinä. Kriittinen ajattelu saattaa kuitenkin unohtua innostuksen keskellä. ’’Kyllä minä jaksan, tämähän on kivaa’’, saattaa moni ajatella.

Innostuja ajattelee usein, että ”pitäisikö” -ajattelu on ajanhukkaa — kokeillaan ja katsotaan mieluummin. Tämä on sekä voimavara että jonkinlainen taakka, sen voi varmasti jokainen innostuja allekirjoittaa.

Innostujankin innostus saattaa hiipua, kun elämässä on sekä työn, harrastusten että ihmissuhteiden saralla useita pyöriä pyörimässä. Innostuneen ihmisen keho on jatkuvasti stressitilassa, sympaattinen hermosto aktiivisena ja mieli täynnä ajatuksia.

Innostujakin tarvitsee lepoa tasapainottamaan arkeansa

Loputon uteliaisuus saa innokkaan ihmisen tarttumaan asioihin entäjossien sijaan. Innostuja kokee ja näkee monenlaista, mistä on hyötyä tulevaisuuden mahdollisuuksia ajatellen. Innostujan kanssa voi olla helppoa keskustella lähes asiasta kuin asiasta, onhan hänellä omakohtaista kokemusta lukuisista aiheista.

Joitain innostujia pidetään erityisen rohkeina ja avoimina ihmisinä — nämä kehut saavat innostujan kuitenkin haalimaan yhä enemmän uusia kokemuksia. Innostujankin innostus saattaa hiipua, kun elämässä on sekä työn, harrastusten että ihmissuhteiden saralla useita pyöriä pyörimässä.

Innostuneen ihmisen keho on jatkuvasti stressitilassa, sympaattinen hermosto aktiivisena ja mieli täynnä ajatuksia. Ajatukset usein seuraavat mukanaan sänkyyn ja innostuja pyörittelee ajatuksia päässään, kun toisenlainen vierustoveri on jo nukkunut hyvän tovin. Pitkittyessään tällainenkin stressi saa kantajansa uupumaan.

Sinä kanssainnostuja, joka luet tätä: muistathan huolehtia kaiken tekemisen vilskeessä myös itsestäsi. Muistathan huilata ja hengähtää, viettää aikataulutontakin elämää, ilman tavoitteita. Pystyt omalla innokkuudellasi varmasti motivoimaan myös ympärilläsi olevia, ehkä voit kanavoida osan omasta tekemisestäsi muiden tsemppaamiseen.

Sinä, jonka lähipiirissä on innostuja, jos toinenkin: muistutathan tätä sormet syyhyten uusiin juttuihin syöksyvää toveriasi siitä, että hän on hyvä, arvokas ja ihana sellaisenaan — vaikka hän ei jatkuvasti jaksaisikaan.

Innostutko sinä helposti? Tunnetko, että jatkuva innostuminen saa sinut toisinaan myös uupumaan?

Läheinen on poissa – kuolenko minäkin?

Epäreilu, käsittämätön, ennalta arvaamaton, liian varhainen, äkillinen, kivulias. Jäljelle jääneille liian vähän valmistautumisaikaa jättänyt. Turha.

Läheisen kuolema ei tule aina yllättäen. Paitsi että aina se tulee. Ei siihen koskaan osaa tarpeeksi ennalta valmistautua. On mahdotonta olla valmis hetkeen, kun joku soittaa ja kertoo, että toinen on nyt mennyt. Harvoin on valmis puristamaan rakkaan kättä viimeistä kertaa tai katsomaan tyynenä silmien sulkeutumista.

Kuolema yllättää, järkyttää, lamaannuttaa, vaikka se olisi ollut miten odotettavissa. Kipu ja suru sisällä ovat ihan yhtä oikeutettuja ja suuria, tunteina todellisia, vaikka miten olisi ehditty jutella ja puhua siitä, mitä tapahtuu hänen jälkeensä.

Etukäteen sureminen ei ole sama asia. Sitä paitsi monesti kuoleman ollessa edessä väistämättömänä ja läpinäkyvänä, se velvoittaa jäljelle jäävän olemaan ennen kuolemaa vahva, voimakas, läsnä, rohkaiseva, positiivinen ja aina tukena. Silloin surulle ei jää tilaa. Ei jää aikaa miettiä itseään tai valmistautua vääjäämättömään. Suru kuoleman jälkeen on aina syvä eikä sitä tule koskaan vähätellä.

Jos kuolema tulee yllättäen, menetystään ei pysty kenties alkuun käsittämään eikä suruaan hahmottamaan. Silloin surija saa onnettomuuden tai äkillisen kuoleman seurauksena suojakseen usein ymmärtämättömyyden tunteen.

Sen seurauksena menetyksen sisäistää kokonaan vasta vähitellen. Surukin saapuu pala palalta. Siksi surijoiden suruaikoja ei voi verrata keskenään. Toisen suruaika alkaa kuoleman kanssa samana päivänä, toisen vasta seuraavan vuoden puolella, kun kuoleman kunnolla käsittää.

Ei ole olemassa sopivan pituista suruaikaa, jonka jälkeen olisi varmuudella valmis. Saattaa tuntua, että vuosi on pitkä aika surra. Mutta jos miettii vuotta suuressa kuvassa, vuosi on pelkkä silmänräpäys.

Jokaisella on oma tapansa ja aikansa surra. Jokainen niistä on oikea. Joku tahtoo istua yksin sohvannurkassa rakastaan muistellen. Toinen saattaa kaivata kättä käteensä. Kolmas ei sure lainkaan, vaan porskuttaa positiivisena eteenpäin. Hän suree sitten vuoden, kahden tai kymmenen vuoden päästä.

Surun saavuttua joku ystävistäsi on saattanut avuttomuuttaan kadota. Älä hänestä välitä. Välitä itsestäsi ja niistä, jotka ovat menettäneet sinun kanssasi. Ota lohtu vastaan. Surua voi jakaa toisen kanssa, vaikkei kukaan pystykään teoillaan tai sanoillaan nopeuttamaan toisen suruaikaa. Joskus suru tuntuu silti helpommalta kestää, jos on käsi jota voi puristaa käteensä silloin, kun tuntuu erityisen pahalta.

Vähitellen, ihan pikkuhiljaa, voit menetyksen sijaan keskittyä siihen, mitä kaikkea menetetyltä ehdit saada. Siihen, miten paljon ehditte yhdessä kokea. Muista surusi rinnalla jotain ajasta, jolloin surua ei vielä ollut. Kuolema poistaa rakkaan fyysisen kuoren, mutta rakkaus säilyy niin kauan kuin muistat. Eikä koettua rakkautta voi koskaan unohtaa.

Hymyile hänen valokuvalleen ohi kulkiessasi. Pyydä unettomana yönä, että hän tulisi viereesi ja tuudittaisi sinut uneen. Uskon, että niin hän saattaa tehdäkin. Mutta päivisin, kun valo on kirkkaimmillaan, päästä hänestä vähitellen irti. Muista, että vaikkei toinen enää, sinä elät yhä.

P.S. Hän joka on mennyt ei tahtoisi Sinun tuntevan syyllisyyttä, katuvan tekojasi tai tekemättömiäsi. Hän tahtoisi, että sinä joka jäit, muistelisit häntä toisinaan, mutta jatkaisit lopulta omaa matkaasi.

Teksti on poimittu kirjasta Suuria hetkiä – viisautta ja voimaa elämän taitekohtiin, josta löytyy oivaltavia tarinoita, ajatuksia Rakkaudesta, Ilosta, Surusta ja Voimasta – sekä uusista aluista.