En olisi ikinä osannut kuvitella kirjoittavani kuolemasta. Kuolema jo pelkkänä sanana on ollut minulle kiusallinen. Olen pelännyt kuolemaa ja pelkään sitä edelleen. En niinkään omaani, vaan läheisten. Valitettavasti elämääni on jo nyt mahtunut useamman läheisen ihmisen menetys. Olen selvinnyt niistä, kuten suurin osa meistä selviää, kun aikaa kuluu.
Hiljattain jouduin kokemaan taas kuoleman läsnäolon, kun menetin itselleni tärkeän ihmisen. Tällä kertaa kokemus oli jollakin tavalla lohdullisempi.
Kuolema pysäyttää suurimman osan meistä. Pysähdymme ehkä miettimään elämää ja sen rajallisuutta. Pysähdymme ikävöimään. Pysähdymme kiireestä. Näinä hetkinä olemme läsnä.
Ja hyvä niin.
Otetaanpa vaikka ajatusleikki. Kuvittele tilanne, että saisit tietää viettäväsi viimeisiä hetkiä läheisen ihmisen kanssa. Olisitko tuona hetkenä hänelle enemmän läsnä?
Tekisitkö erilaisia valintoja kuin kiireisessä arjessa teet?
Ja tuntisitko ehkä enemmän kiitollisuutta kaikesta tähänastisesta?
Aivan hiljattain ymmärsin, että kuoleman pelkoni on myös lahja. Olen oppinut ajattelemaan, että pelko on auttanut minua tiedostamaan elämän rajallisuuden joka päiväisessä arjessa. Olen oppinut priorisoimaan aikaani paremmin minulle tärkeisiin asioihin. Olen myös tämän luonteenpiirteeni ansioista oppinut sanoittamaan tunteitani paremmin ja olen oppinut osoittamaan välittämiseni.
Läheiseni kuolinvuoteella istuessa ja elämän hiipumista lähellä seuratessani, tunsin yhtäkkiä suuren surun keskellä myös kiitollisuutta.
Huomasin, ettei minun täytynyt sillä hetkellä käydä läpi ”niitä viimeisiä sanoja”. Olin muistanut sanoa ja osoittaa välittämiseni hänelle niinä hyvinäkin hetkinä.
Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja puhuneet kaikesta.
Olimme siis muistaneet elää elämää elämän aikana.
Läheiseni kuoltua, lohtua toi se, että tiesin hänen elävän edelleen minussa. Muistoissa, tarinoissa ja sydämessä.
Pysähdyinkin miettimään, että itse asiassa meidän jokaisen olisi hyvä ajatella kuolemaa säännöllisesti, silloinkin, kun kuolema ei ole läsnä.
Nimittäin jos kuolemaa ajateltaisiin enemmän, niin meidän olisi helpompaa hahmottaa mihin asioihin elämänsä käyttää.
Eli elämän tärkeysjärjestys hahmottuisi paremmin.
Meidän on hyvä muistaa silloinkin, kun kaikki on hyvin, että kenellekään meistä ei ole luvattu edes seuraavaa hetkeä.
On olemassa vain tämä hetki.
Joten rakastetaan syvemmin, nauretaan lujempaa, anteeksi annetaan ja pidetään huoli läheisistämme. Tänään.
Myönnetään. Olen kovan luokan kotikriitikko ja joskus sisäisessä puheessani kohtuuton sekä itseäni että muita kohtaan. Tätäkin kirjoittaessa olen jo pariin otteeseen ehtinyt sättiä itseäni mielikuvituksettomuudesta ja tekstin tuottamisen kankeudesta.
Vaikka korkeat kriteerit erilaisten asioiden tekemiselle saattavat joskus kirittää meitä entistä parempiin suorituksiin, on niillä myös syvät varjopuolensa.
Nykyään ihailen vilpittömästi jokaista ihmistä, joka tekee jotakin sen sijaan, että keskittyisi katsomosta huutelemiseen ja arvostelemiseen. Mikään ei nimittäin ole helpompaa kuin toisten tekemisten tai luovuuden hedelmien kritisointi ilman, että itse tekee mitään. Ai mistä tiedän? No siitä, että olen itse kuulunut tähän katsomoista huutelijoiden klaaniin.
Joka kerta kun tekee jotakin uutta tai vapauttaa omat luovat tuotoksensa maailmalle, asettaa myös itsensä alttiiksi. Heikkona hetkenä tuntuu kuin iho olisi vereslihalla ja ainut mitä voi tehdä, on odottaa, milloin se osuu kipeästi johonkin.
Minulle kaksi tällaista kokemusta ovat olleet tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen ja oman musiikin julkaiseminen.Pelosta ja epävarmuudesta huolimatta itsensä alttiiksi asettaminen on ollut arvokasta ja opettavaista.
Olen ymmärtänyt, että taipumukseni kriittisyyteen on pohjimmiltaan epäonnistumisen pelkoa. Pelkoa siitä, että joku nauraa sille mille itse on antanut kaikkensa. Pelkoa siitä, ettei ole tarpeeksi.
Enää en kuitenkaan aio jättää sen takia asioita tekemättä. Elämä on liian arvokas ja ainutkertainen, että antaisi liian korkeiden kriteerien ja epäonnistumisen pelon ohjailla sitä. Ei elämä ole niin vakavaa ja lopulta ihmiset arvostavat ja ihailevat kaikkein eniten juuri rohkeutta.
On myös ainoastaan oikein itseä ja muita kohtaan joskus uskaltaa hiljentää oma sisäinen kriitikko ja vain laittaa haisemaan.
Täytyy myös yksinkertaisesti hyväksyä se tosiasia, etteivät kaikki tule ikinä pitämään tekemisistäni. Lopulta se miten arvioimme itseämme ja puhumme itsellemme vaikuttaa myös siihen, miten suhtaudumme muihin.
Alla linkki ensimmäiseen julkaisemaani biisiin. Mielestäni onnistuin siinä hyvin ja olen ylpeä, että uskalsin päästää sen maailmalle!
Kirjoittaja Johanna Elola on 43-vuotias varkautelainen yrittäjä, neljän lapsen äiti, Sanoita surusi – Täytettävän muistokirjan tekijä sekä aktiivinen vapaaehtoinen. Johanna tekee vapaaehtoistyötä Käpy ry:n tukihenkilönä, ryhmänohjaajana sekä Surevan kohtaaminen -hankkeen kokemuskouluttajana. Johannan kirjan ja yrityksen löydät täältä: www.sureville.fi ja www.nakyville.fi
Kun 12- vuotias esikoispoikani menehtyi tapaturmaisesti vuonna 2014, elämäni muuttui. Alkoi ajanjaksot ennen ja jälkeen poikani kuoleman. Alkuun oli vain pimeys. Sitten tuli pelko, että suru muuttaa minut ihmisenä.
Pelkäsin, että iloisuus ja positiivisuus katoaa ja tilalle tulee viha ja katkeruus. Näin ei onneksi käynyt, mutta suru kyllä muutti minua. Aluksi vihasin aamuja, sillä joka aamu sama painajainen jatkui herättyäni. Vihasin myös kehoani, joka oli kuin varjo entisestään. En suostunut ottamaan apua vastaan, vaan halusin marttyyrimaisesti kokea ja tuntea kaiken sen kuorman, jonka elämä langetti ylleni.
Kohdistin vihan itseeni ja syyllistin itseäni poikani kuolemasta. Ehkä tämä oli rangaistus minulle? Ensimmäisinä vuosina suru oli niin voimakas ja päällimmäinen tunne, että siitä tuli suurin ja tärkein osa elämääni. Mikään muu ei tuntunut juurikaan miltään.
Minusta tuli surun suorittaja. Surua piti hoitaa säännöllisesti ja sydänverellä. Haudalla piti palaa aina kynttilä ja kaikki kuolemaan liittyvät asiat tuli hoitaa täydellisesti. Niin surullista ja vaikeaa kuin se onkin myöntää, en kokenut silloin saavani iloa elävistä lapsistani, sillä ikävä menetettyä lasta kohtaan oli niin suurta.
Huomasin itsessäni myös täysin uudenlaisia piirteitä, joista en pitänyt.
Huomaan olevani väsynyt. Väsynyt ihan kaikkeen. Olen väsynyt itkemiseen, väsynyt ajatuksiini ja väsynyt haudalla käymiseen. Huomaan itsessäni uusia piirteitä, joista en pidä. En jaksa innostua toisten asioista, olen välinpitämätön. Teen asioita, joista saan itselleni mielihyvää̈, en osaa huomioida toisia. En osaa ajatella elämää eteenpäin, vaan elän tässä hetkessä. Yksi henkäys kerrallaan. Tämä aamu alkoi itkulla tai oikeastaan huudolla. Turvonneita silmiäni peilistä katsoessa mietin, miten karmean taakan elämä minulle antoikaan kannettavaksi. Ansaitsinko tämän?
Ajan kuluessa pimeyteen alkoi loistaa valoa, pienin sätein kerrallaan. Aloin myös nähdä hyviä asioita, joita suru oli tuonut tullessaan. Huomasin, että maailma on täynnä mitä kauniimpia ja ihmeellisimpiä asioita, joita ei pysty selittämään. Rakkautta on kaikkialla, jos vaan haluaa nähdä niin.
Suru teki minusta myös rohkean. Uskaltauduin elämään omannäköistä elämää ja puhumaan entistä avoimemmin vaikeista asioista. Opin elämään hetkessä ja arvostaman jokaista hetkeä. Surun käsittely sai minut myös oivaltamaan sen, että minullakin on vain tämä yksi, ainoa elämä. Miksi tuhlaisin sen? Villekin olisi halunnut, että elän ihanan ja onnellisen elämän.
Ei ilo ja onni vähennä yhtään rakkautemme määrää menetettyä läheistämme kohtaan. Suru poisti minulta myös epäonnistumisen- sekä kuolemanpelon ja synnytti entistä vahvemman halun auttaa muita ja tehdä jotain merkityksellistä.
Sanotaan, että aika auttaa. Minua surevana, tuo lausahdus ei aikoinaan lohduttanut yhtään, sillä en uskonut siihen. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tottahan se on – jokaisen surevan on vaan itse oivallettava, että aika on tosiaan auttanut. Ajattelen kuitenkin niin, että aika ei välttämättä itsessään auta, vaan ne teot mitä teet.
Tekojen ei tarvitse olla mitään suuria ja konkreettisia, vaan pieniä, oikeita asioita, jotka auttavat sinua surussasi. Minua selvästikin auttoi kirjoittaminen, puhuminen ja toisten auttaminen.
Vuosien varrella olen kuullut kymmeniä kertoja sen, kuinka vahva ihminen olen. Selviytyjä! Kuinka väärässä he ovatkaan. Minä en ole edelleenkään vahva, enkä ole selvinnyt poikani kuolemasta. Olen vain oppinut elämään asian kanssa. Meiltä jokaiselta löytyy uskomattomia voimia, silloin kuin niitä tarvitaan.
Minulta kysytään usein kuinka sureva tulisi kohdata. Mitkä ovat ne oikeat sanat ja mitä ei missään nimessä saa sanoa?
Mutta eihän minullakaan ole oikeita vastauksia, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Jokainen meistä kokee asiat niin eri tavalla. Toinen haluaa, että menetetystä rakkaasta puhutaan, toinen ei. Sen tiedän, ettei meidän surevien kanssa ei ole helppoa elää. Monet lohduttajat ovat varmasti kokeneet sen, että sanovat tai tekevät he niin tai näin, niin aina menee pieleen.
Toisia lohdutukseksi tarkoitetut lauseet auttavat, toiset kokevat ne loukkaaviksi. Suru voi myös hajottaa niin parisuhteen kuin ystävyyssuhteetkin. Suru voi olla niin voimakas ja jatkuvasti läsnä, etteivät rinnalla kulkevat välttämättä jaksa sitä. Sureva saattaa kirjaimellisesti hautautua suruun ja kokea olevansa yksin surunsa kanssa, vaikka välittäviä ihmisiä olisikin ympärillä.
Tiedän omasta kokemuksesta sen, että on asioita, jotka sureva pitää itsellään ja kätkee sisimpäänsä. Ne voivat olla liian kipeitä jaettavaksi muille.
Haluaisin antaa ohjeen kaikille läheisilleni. Älkää eläkö varpaillanne kanssani. Älkää miettikö puhuessa tai kirjoittaessa, miltä minusta tuntuu. Käyttäytykää normaalisti. Mutta älkää unohtako minua ja sitä, että tulen suremaan vielä pitkän aikaa. Älkää ihmetelkö, jos muutun ihmisenä. Vaikka elämä jatkuukin, niin älkää unohtako, että olen rikki. Ja ennen kaikkea, älkää unohtako Villeä.
Muistan rukoilleeni aikoinaan edes pientä välähdystä viiden vuoden päähän. Helpottaisiko tuska? Voisinko enää koskaan nauraa tai olla onnellinen? Olisiko loppuelämäni täynnä surua ja ahdistusta? Välähdystä ei tullut, joten ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin koko sieluni kyllyydestä. Kirjoitin aina niin kauan, kunnes en enää nähnyt kyyneliltäni kirjoittaa. Sanoitin paperille kaikki ajatukseni ja tunteeni.
Minulle kirjoittaminen oli terapiaa. Kirjoittamisen avulla sain oksennettua kaiken sen tuskan paperille ja se helpotti oloani. Kävin läpi kaikki tunteeni, syyllisyydestä ikävään. Onneksi kirjoitin, sillä tuskin tänä päivänä muistaisin niitä ajatuksiani ja tunteitani, joita silloin koin. Nyt pystyn aina palaamaan muistoihini kirjoitusteni kautta. Nyt, kuusi vuotta menetyksestäni, koen eläväni onnellisinta aikaa elämässäni. Ikävä ei ole hävinnyt mihinkään, mutta osaan olla armollinen itselleni, uskallan elää ja olla onnellinen.
Viime kesänä minulle syntyi ajatus täytettävästä muistokirjasta. Halusin luoda jotakin konkreettista, joka auttaisi surevaa surutyössään. Kirjoittaminen on yksi apukeinoista, jonka avulla voimme käsitellä tunteitamme. Kirjoittamalla voimme jättää myös pysyvän muiston surustamme, juuri sellaisena kuin se on.
Sanoita surusi – Täytettävä muistokirja on tarkoitettu kaikille läheisensä menettäneille. Se auttaa ja kannustaa surevaa sanoittamaan omaa suruaan sekä rohkaisee kertomaan tunteista – myös niistä, joista ei haluaisi puhua ääneen kenellekään. Kirjan voit ostaa TÄÄLTÄ.
Joulu on hyvän jakamisen ja rakkaudellisten tekojen aikaa. Jokainen meistä tietää, miten hyvältä tuntuu, kun voimme antaa tai tehdä toisille hyvää.
Mutta muistammeko, että hyvään kuuluu antamisen lisäksi myös saaminen? Omien ja muiden tarpeiden terve keskinäinen tasapaino ja harmonia?
Meistä monen on helppo antaa, mutta vastaanottaminen voikin olla varsin vaivalloista. Olenko minä muka ansainnut tämän? Enhän minä nyt voi tätä vastaanottaa. Miten voin tämän ikinä korvata? En halua jäädä kiitollisuuden velkaan.
Tuntuuko tutulta?
Jos tuntuu, niin ehkä on hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miksi näin on.
Voit kysyä itseltäsi
1. Miksi haluan antaa enemmän kuin saada? 2. Mitä tarkoitusta tämä minussa palvelee? 3. Miksi koen syyllisyyttä ja kiitollisuudenvelkaa saamisesta? 4. Enkö koe olevani saamisen arvoinen? 5. Miksi en?
Hyvän tekemisen tulee olla puhtaan vilpitöntä ja pyyteetöntä, sydämestä kumpuavaa, jotta se todella tekee hyvää sekä antajalle että saajalle.
Hyvän tekeminenkin saattaa kuitenkin vinksahtaa helposti suorittamisen puolelle, mikä voi ilmetä ylenpalttisena palvelemishaluna, vastuuntuntona, ja huolehtimisena. Uhrautumiseen saakka.
Esimerkiksi tarve vältellä saamisesta aiheutuvan syyllisyyden ja kiitollisuudenvelan tunnetta johtaa hyvän suorittamiseen, joka ei olekaan pohjimmiltaan pyyteetöntä, vaikka niin haluaisikin itselleen ja muille uskotella.
Uhrautuja odottaa sisällään – ehkä salaa itseltäänkin – saavansa toiminnallaan arvostusta, kiitosta ja kehuja. Hänellä on tarve olla omissa ja varsinkin muiden silmissä ja puheissa hyvä ihminen.
Keskittymällä siihen, mitä muut hänen mielestään kenties odottavat ja tarvitsevat, hän kuitenkin pakenee omia tarpeitaan, odotuksiaan ja tunteitaan. Ohittaa ne kerta toisensa jälkeen. Saattaa myös olla, että antamalla itsestään liiankin kanssa, hän yrittää viestittää toisille omista tarpeistaan ”tehkää kuten minäkin -menetelmällä”.
Meistä aivan jokainen on tarvitseva. Uhrautuja jää toistuvasti vaille tarvitsemaansa. Täyttymättömät odotukset ja tarpeet tuottavat vähitellen ja huomaamatta hänen sisälleen pettymyksen, katkeruuden ja jopa vihan tunteita.
On tärkeää kantaa vastuuta ja huolehtia myös omasta hyvinvoinnista. Omista tarpeista, odotuksista, toiveista, tunteista ja ajatuksista ja niiden ilmaisemisesta. Sanoittamalla.
Voit antaa vain siitä, mitä sinulla on. Uhrautumisesta uupuneena sinulla ei ole, mitä antaa. Tai jos onkin, et enää jossain kohtaa jaksa. Jos sinulla ei ole pyyteetöntä rakkautta itsellesi, ei sinulla ole antaa pyyteetöntä rakkautta muillekaan.
Kun annat ja vastaanotat hyvää ilolla ja rakkaudella, parannat samalla itsesi ja kaikkien rinnalla kulkijoidesi hyvinvointia. Joulu on hyvää aikaa harjoitella.
Saamisen ja antamisen harmoniasta voit lukea lisää kirjastani SINÄ OLET ENMMÄN – PALAVALLA SYDÄMELLÄ KOHTI OMAA JUTTUA. Tilaa tästä
Kirjoittaja Erik Härö on 37-vuotias erityisherkkä perheenisä Pohjois-Pohjanmaalta. Tuleva hsp-kokemusasiantuntija.
Kesällä 2018 olin jälleen kerran ajautunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin uuvuttanut itseni niin henkisesti kun fyysisesti. Muistan, kuinka silloin yksin pihatöitä tehdessä ajattelin, että nyt tähän on tultava muutos. En jaksa enää tätä. Otan kaiken avun vastaan, mitä minulle tarjotaan ja olen valmis menemään, vaikka terapiaan. Oma jaksamiseni ja hyvinvointini alkoi myös nyt viimeistään näkymään parisuhteessamme sekä perhe-elämässämme.
Koko aikuisiän olin vaihtanut työpaikkaa useasti. Keskimäärin olin yhdessä työpaikassa noin 2 vuotta. Oli hetkiä, jolloin tuli pohdittua sitä, että miksi minä uuvun niin helposti? Miksi muut jaksavat paremmin, kuin minä? Tuntui, että kävin kahdella vaihteella. Kiersin kehää. Joko jaksoin tai en jaksanut. Olin uupunut, keräsin voimia kotona, palasin sitten takaisin työelämään ja taas sama alusta. Toki oli myös muitakin tilanteita työelämän ulkopuolella, jotka saivat minut uupumaan, en vaan silloin osannut yhdistää niitä tähän asiaan.
Kävimme vaimoni kanssa parisuhdeterapiassakin keskustelemassa ongelmistamme. Siellä puhuimme myös tästä asiasta, että miksi oma jaksamiseni menee sellaista vuoristorataa ja vähemmälle jää se aika jolloin elämäni olisi tasaisempaa.
Muistan sen kesäisen illan, kun olimme saaneet lapset nukkumaan ja istahdimme vaimon kanssa terassille viettämään kahdenkeskistä aikaa. Kävimme jälleen keskustelua tästä asiasta. Silloin vaimoni otti puheeksi erityisherkkyyden. En ollut koskaan aiemmin kuullut kyseistä sanaa. Kiinnostuin ottamaan asiasta selvää, koska olin niin väsynyt tilanteeseeni. Tuo hetki oli näin jälkeenpäin parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. Pikkuhiljaa aloin ottamaan asiasta selvää ja, mitä enempi aiheesta luin tekstiä, sitä helpottuneemmaksi oloni tuli. Samaistuin teksteihin täysin. Tajusin, että en olekaan ainut “outo” ihminen täällä maan päällä. Siitä alkoi oma tutkimusmatkani itseeni.
Nyt pari vuotta myöhemmin olen oppinut itsestäni paljon uutta ja olenkin muuttanut arkeani sellaiseksi, että se ottaa huomioon oman erityisherkkyyteni. Elämäni on alkanut olemaan nyt paljon tasapainoisempaa. Pitkä on ollut matka ja sillä matkalla on ollut myös hetkiä, kun on tullut takapakkia, mutta juuri ne hetket ovat opettaneet minulle aina jotain uutta itsestäni. Nyt tiedän, mikä minulle on hyväksi ja mikä ei. Sen mukaan myös elän. Erityisherkille esim. rutiinit ovat hyväksi. Koen, että minulla on paljon hyviä vinkkejä jaettavaksi muille herkille ja haluankin kertoa niistä myös jatkossakin.
Se, että oivalsin olevani herkkä ja aloin tekemään asialle jotakin paransi hyvinvointiani. Koen olevani onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ja, kun itse voin hyvin myös muut ympärilläni voi hyvin. Parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan 14-vuotisen suhteen aikana ja se näkyy myös arjessamme.
Joillekin miehille erityisherkkyys saattaa tuoda ajatuksen, että se on pelkkää tunteilua ja siksi olenkin halunnut avata tätä asiaa omilla kokemuksillani, koska se on paljon muutakin. Se on ominaispiirre, jota ei voi kytkeä päälle tai pois mutta kun sen tunnistaa ja hyväksyy itsessään niin elämä on paljon parempaa.
5 oivallusta, joilla paransin omaa hyvinvointiani ottamalla herkkyyteni huomioon:
Opettelin elämään terveellä tavalla itsekkäästi sekä sanomaan tarvittaessa “ei”. Herkät ovat usein liian kilttejä ja ajattelevat helposti muiden tarpeita.
Opettelin kuuntelemaan itseäni. Paahdoin ennen tunnollisesti menemään, kuuntelematta itseäni ja uuvuin. Nykyään osaan olla armollisempi itseäni kohtaan ja ottaa lepoa tai omaa aikaani tarvittaessa.
Otin rutiinit arkeeni mukaan. Erityisherkille tärkeä asia arjen jaksamisessa. Voi kuulostaa ei-herkille liiankin kaavamaiselta, mutta herkille erittäin tärkeää oman hyvinvoinnin kannalta.
Muutamalla arki-/työympäristöä sellaiseksi, että se ottaa huomioon herkkyyteni. Itse alan opiskella alaa, jossa voin työskennellä minulle merkityksellisessä työssä. Herkille on tärkeää tehdä ns. kutsumustyötä. Meille työn merkityksellisyys on tärkeämpää kuin itse palkka.
Opettelin elämään läsnä hetkessä. Herkillä on taipumusta pyöritellä mielessä kaikenlaisia asioita, jotka vievät meidät pois tästä hetkestä.
Erityisherkän voimapaketin avulla voit oppia tunnistamaan oman erityisherkkyytesi piirteitä ja löytämään niihin sopivia vinkkejä sekä harjoituksia. Paketti sisältää Suvi Bowellanin opaskirjan Helpotusta erityisherkän elämään, tehtäväkirjan Erityisherkän päiväkirja sekä Herkän voimakortit edulliseen yhteishintaan.
Terveellisempien leipomusteni sarja täydentyy tällä syntisen herkullisella juustokakulla.
Tätä kakkua voit tarjota huoletta ystävillesi, jotka eivät voi käyttää laktoosia tai gluteenia ja voitte nauttia sitä hyvillä mielin, sillä kakun ravintoarvot ovat suotuisat kehollesi.
Tämä herkku hellii sekä kehoasi, että mieltäsi.
JUUSTOKAKKU OHJE
POHJA:
150 g gluteenittomia keksejä tai valmista terveellisempi pohja itse esimerkiksi näistä kekseistä:
40 g laktoositonta voita
ripaus suolaa
TÄYTE:
600 g maustamatonta laktoositonta tuorejuustoa
noin 0,5 dl luomu hunajaa
1 rkl perunajauhoja
3 rkl puristettua sitruunanmehua
(1 sitruunan raastettu kuori)
1 vaniljatanko
ripaus suolaa
3 kananmunaa
200 g laktoositonta ranskankermaa
VAIHE 1)Kuumenna uuni 200 asteeseen. Vuoraa irtopohjavuoan pohja sekä reunat leivinpaperilla. Murskaa keksit hienoksi muruksi ja sulata voi. Yhdistä kaikki pohjan aineet, sekoita hyvin ja kaada seos irtopohjavuoan pohjalle. Painele pohja tasaiseksi.
VAIHE 2)Raaputa vaniljan siemenet vaniljatangosta sekä raasta sitruunan kuoren keltainen osa. Yhdistä sitten kaikki pohjan aineet ja sekoita hyvin. Tarkasta maku. Mikäli tykkäät makeammasta täytteestä, lisää vielä hunajaa, kunnes maku miellyttää sinua.
VAIHE 3)Kaada täyte pohjan päälle ja paista uunin keskiosassa 200 asteessa, noin 10 minuuttia. Tiputa sen jälkeen uunin lämpötila 100 asteeseen ja paista vielä noin 40-60 minuuttia, kunnes kakun reunat ovat alkaneet kauniisti paahtua ja täyte ei enää heilu keskeltä.
Minua on aina kiehtonut suunnattomasti ihmisten väliset dynamiikat, vuorovaikutustilanteet sekä -taidot. Erityisesti tilanteet mihin liittyy viehätystä puolin ja/tai toisin – sukupuolesta sekä seksuaalisista suuntauksista riippumatta.
Lähestymisen taito
Kesän 2020 alussa erosin ja olin vapaampi lähestymään naisia livenä. En vaan aluksi uskaltanut, enkä tiennyt miten! Toki olisin voinut tuudittautua siihen, että kyllä Tinder hoitaa homman, mutta se ei enää riittänyt – halusin oppia rohkeutta ja proaktiivisempaa otetta arjen tilanteissa.
Olen ollut sosiaalinen lukioajoista lähtien ja tilanteet, missä olen tavannut naisia ovat vaan soljuneet ja tapahtuneet ikään kuin itsestään, musta riippumatta. Nyt halusin haastaa itseni kasvamaan. Lähestymään extempore tuntematonta naista kadulla, tms. julkisessa paikassa – asia joka on ollut mulle äärimmäisen pelottava.
Jos olen tuntenut vetoa tai viehätystä naiseen, olen pelännyt että hän tulkitsee väärin lähestymiseni ”tarvitsevana tai takertuvana” ja sitä kautta oman voimani menettäneenä sekä piiloagendan kanssa liikkeellä olevana. Tässä nämä päällimmäiset, voit lisätä laskuihin kasan muita pelkoja, uskomuksia, itseni pienentämistarinoita, jne!
Mietin erilaisia tapoja lähestyä naisia ja jotenkin kaikki ideat tuntu loppupeleissä päälleliimatuilta. Puhuminen kyllä sujuisi – välissä oli kuitenkin pienen pieni este, joka tuntui vaikealta…
Lopulta keksin, että ihan turhaa mä käytän aikaa sopivan tavan pohtimiseen – käyn kysymässä suoraan asiantuntijoilta – naisilta itseltään! Ja kas kummaa, kun oli ”oikeeta asiaa” ei se lähestyminen loppupeleissä ollut niin vaikeaa, vaikka aluksi pelotti niin pirusti ja sanat takelteli.
Tällä mennään
Yleensä pyysin kohteliaasti (ei energeettisesti anteeksi pyydellen, vaan sopivan reippaalla ja aidolla otteella) lupaa tulla juttelemaan ja pyysin jeesiä näihin kysymyksiin vastaamisessa:
Mikä on toiminut / ei toiminut keskustelun avauksessa ja lähestymisessä (julkisissa paikoissa – ei baareissa tai ravintoloissa)?
Miten toivot sinua lähestyttävän?
Oletko kokenut lähestymiset seksuaalisena häirintänä ja missä menee #metoo -raja?
Onko sinua pyydetty spontaanisti treffeille?
Bonus: tiedätkö itse, että olet kaunis?
Kerroin myös kirjoittavani blogin aiheesta.
Tässä kiteytettynä vastaukset:
Toimii: kohteliaisuus, rohkeus ja aitous. Ei toimi: väkisin keskeyttäminen ja liiallinen sinnikkyys.
Yllättävä löydös oli, että kauneuden kehuminen (varsinkin töissä) ei välttämättä toiminut tai saattoi kääntyä itseään vastaan.
Aikalailla samoja kuin ykköskohdassa – ylläri!
Se oli ihmeellistä, että moni ei osannut sanoa mitä toivoo ja että lähestymiset baari/yöelämä/känni -sektorin ulkopuolella olivat harvinaisia.
Suuri helpotus oli, ettei kukaan ollut kokenut varsinaista seksuaalista häirintää – jos jankkaamista ei otettu huomioon. Toki kontekstikin oli humalatilan ulkopuolella.
Kyllä
Tämä kysymys tarvitsee kaverikseen sopivan energian ja pilkkeen kummankin silmäkulmissa! Parhaimmillaan se tuo esiin naisen oman kokemuksen, omistajuuden ja kauneuden lukuisat sisäiset sekä ulkoiset vivahteet – pahimmillaan se vie tukevasti jorpakkoon. Kysymys aiheutti (ymmärrettävästi) hämmennystä, punastumista ja epävarmuutta. Parhaiten jäi mieleen vastaaja, joka huudahti: ”todellaki” ja hyppäsi innoissaan ilmaan!
Mitä jäi käteen?
Olin aluksi superinnoissani ”tutkimushankkeestani” ja tavoitteeni oli kesän aikana mennä juttelemaan 100 naiselle. Lähestyin yksittäisiä sekä 2-3 naisen ryhmiä ja ehdin käydä läpi kourallisen viehättäviä naisia, kunnes huomasin oman motivaationi nuupahtavan. Vastaukset olivat niin samankaltaisia, etten kokenut mielekkäänä jatkaa tämän enempää. Olin saanut riittävästi infoa ja loppupeleissä huomasin, että voin lähestyä naista muillakin tavoilla.
Prosessissa mulle tärkein oivallus itsestäni oli, että en niinkään pelännyt naisten kieltäytymisiä. Kuvittelin etukäteen, että ”hylätyksi tuleminen” – eli jos nainen ei olisikaan halunnut puhua mun kanssa, tms. – olisi ollut pahinta mitä olisi voinut sattua.
Pahin paikka oli ajanjakso (sekunneista minuutteihin – jopa tuntiin) ennen päätöstä mennä puhumaan. Monta kertaa en uskaltanut mennä juttelemaan. Mieli kehitti kaikenlaisia tulkintoja ja tarinoita naisesta ja kuvitteellisesta kohtaamisestamme. Itsemyötätuntotaidot tulivat tarpeeseen selvitäkseni rakkaudellisen kannustavasti niistä kerroista, kun jänistin. Sekin oli opettavaista hyväksyä, että aina ei jaksa, huvita, uskalla, tilanne tunnu sopivalta, tähdet ole kohillaan, tms. ja sekin on ok sekä inhimillistä.
Pahin paikka oli ajanjakso ennen päätöstä mennä puhumaan.
Rohkeus tehdä päätös
Kun päätös lähestymisestä on tehty, on loppu yllättävänkin helppoa. Tuntuu voimauttavalta huomata, että pelottavin asia ei loppupeleissä ole nainen ja kohtaaminen, vaan minä itse! Se mitä tunnen ja käyn läpi itsekseni ennen lähestymispäätöstä. Uskallanko kokea pelkoa ja epävarmuutta – no todellakin! Ei se sen kummempaa ole.
Päätöksen jälkeen jalat vaan vie naisen luokse ihan kuin olisin liukuhihnalla. Enää tarvitsee vaan avata suunsa. Lapsellisen helppoa niille, joille se on luontaista ja meille muille – treenaamisen jälkeen mahdollista.
Kohteliaisuutta, aitoutta ja rohkeutta kohtaamisiin!
P.S. Ennen kirjoituksen julkaisua halusin kysyä vielä kolmesta eri paikasta somessa, että mikä toimii ja ei toimi lähestymisissä. Kerron kyselyn tuloksista tämän blogin jatko-osassa.
Näin lausui intiaanipäällikkö Plenty Coups kohtaamalleen antropologille 1890-luvulla. Vain kymmenen vuotta aiemmin eurooppalaiset siirtolaiset olivat rantautuneet Pohjois-Amerikkaan, jonka myötä alkuperäiskansat (pakko)siirrettiin asumaan reservaatteihin, eli alueille jotka eivät kelvanneet valkoisten uudisasukkaiden harjoittamaan maanviljelyyn.
Coupsin edustaman Crow-intiaaniheimon kulttuuri oli rikas ja monipuolinen. Ihminen ja ympäröivä luonto koettiin ykseyden kautta. Elämän merkityksellisyys lähti kaiken elävän välisestä yhteydestä. Se oli useimpien alkuperäisheimojen tapa nähdä ympärillä oleva maailma ymmärrettävänä paikkana.
Sitten tulivat he, jotka tiesivät paremmin. Toiselta mantereelta jalkautunut sivistys raivasi väkipakolla tilaa uudenlaiselle kulttuurille – “paremmalle tiedolle”.
Vahvistusharhan syntyminen
130 vuotta myöhemmin me kaikki tiedämme paremmin! Internetin ihmeelliset algoritmit vahvistavat juuri sitä, minkä haluamme olevan totta. Ani harva kokee tulevansa puijatuksi. Päinvastoin, kun totuus näyttäytyy kollektiivisena seuraa lähes kilvoittelu siitä, kenen ääni kantautuu totuuden torven läpi kauimmas.
Syntyy vahvistusharha. Tankkaamme jo olemassa olevaa uskomustamme tukevaa tietoa, jolloin vahvistuu käsitys siitä, että olemme ja pysymme oikeassa. 2020-luvulla etsimisen sijaan tieto tarjoillaan tarjottimella eri algoritmien toimiessa hovimestarina. Pöytään kannetaan juuri sellaista totuutta, jota olemme tottuneet julistamaan.
Ei vaadi ponnisteluja löytää haluamalleen väitteelle tutkimustukea, riippumatta itse väitteestä. Tänä päivänä kuka tahansa meistä voi olla media ja johdattaa keskustelua haluamaansa suuntaan. Tieteellisen maailmankuvan aikakaudella asiat tulee myös palastella ymmärrettäviin osiin. Asiat ja ihmiset.
Etsitkö vastausta vai kysymystä?
Joihinkin kysymyksiin on olemassa helppoja vastauksia. Sellaisia, jotka pystyy tarvittaessa laskemaan tai ratkaisemaan muuten yksiselitteisesti. Putoaako kivi maahan, jos pudotan sen? Riittävätkö rahani verkkokurssiin, jos ostan kirjan?
Sitten on kysymyksiä, jotka ovat monimutkaisempia. Niihin ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Vastaus riippuu paljolti vastaajan tulokulmasta. Vuonna 2020 varsinkin tällaiset kysymykset ovat olleet yhteiskunnassa (ja ovat edelleen) tapetilla.
On kuitenkin myös vielä tästäkin vaikeampia kysymyksiä. Sellaisia, joiden kaikki olemassa olevat mahdolliset vastaukset eivät kykene ratkaisemaan kysymyksen sisältämää ongelmaa. Kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole olemassa lainkaan vastausta.
Tällöin kannattaa pohtia sitä, onko itse kysymys oikea. Esimerkiksi usein ihmissuhteiden konfliktitilanteissa ollaan juuri näiden kysymysten äärellä. Vastauksia riittää, mutta ne ovat keskenään ristiriidassa. Syytöksiä ja vaatimuksia sinkoilee ilmassa. Kuitenkin myöhemmin saattaa selkiytyä, ettei konfliktin perimmäinen kysymys ollut sittenkään se, kuka vie roskat, kumpi unohti yhteisen vuosipäivän tai kummin päin vessapaperirulla tulisi asettaa telineeseen.
Aika monen vaikean kysymyksen kohdalla helpottaa, omien tulkintojen värittämien vastausten sijaan, kysyä myös toisenlaisia kysymyksiä. Sellaisia, jotka kenties avaavat paremmin sitä, mihin vastausta haetaan. Suostua olemaan hetken autuaan tietämätön siitä, mistä todella saattaa olla kyse.
Tietämättömyys on harvinainen ilmiö modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa tärkeää on juurikin tietää ja olla jatkuvasti jotain mieltä. Tietämättömyys on toisinaan raskas taakka, jonka vuoksi houkutus tietää on suuri, silloinkin kun tietää ettei tiedä. Ei väliä, vaikka näin tehdessä jatkaa oman vahvistusharhan ruokkimista. Pääasia, että tietää!
“Sinulla on sinun faktasi, minulla minun faktani”, kuten Donald Trump asian ilmaisisi.
Mysteerin olemassaolon hyväksyminen
Ihmiset, joilla on jatkuvasti enemmän vastauksia kuin kysymyksiä, herättävät itsessäni epäluuloa. Värikkään seinän maalaaminen mustavalkoiseksi synnyttää sekamelskan, jota jokainen tulkitsee vuorollaan, usein taiteilijan itsensä johdattelemana. Jyrkkien “totuuksien” sijaan, värien soisi loistavan silloinkin kun niitä ei kykene lokeroimaan itselleen ymmärrettäviksi.
Luulen, että tietyn mysteerin olemassaolon ymmärtäminen ja sen vaaliminen on tärkeä osa elämää, sekä yksilöllä että myös kollektiivilla. Esimerkiksi tietääkseni kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä kyennyt selittämään aukottomasti olemassaolomme merkitystä, joten pidän melko epätodennäköisenä sitä, että pystyisin siihen itse. Näin ollen vapautan siltä osin itseni vastuusta löytää oikeita vastauksia, ja pyrin keskittymään kysymyksiin ja pohdintaan, joita tämän kiehtovaa mysteeri kätkee sisälleen.
Tietämisen ohella rohkene myös tuntea
On suunnaton lahja, että saamme elää todeksi aikakautta, jolloin tietoa on valtavasti tarjolla. Alati kehittyvät tutkimukset mahdollistavat jatkuvalla syötöllä yhä kiehtovampien yksityiskohtien paljastumisen ja aiemmin virheelliseksi todettujen totuuksien kumoamisen. Toki samalla lisääntyy myös vaateet tutkitusta tiedosta, sen syntymetodeista ja rahoituksesta. Ymmärrettävästä taustasta, jonka läpi uskottavuus suodattuu.
Vaan mitä jos tämän kaiken keskellä rohkenisi myös tuntemaan asioita ja kokemaan hetkiä ilman, että niitä purkaa atomeiksi? Kun pulahdan kylmään veteen, tunnen kehoni voimistuvan. Herätessäni aamulla lasteni vierestä, hehkun kiitollisuutta. Kaivautuessani syvälle luolaan, koen olevani elossa ja seistessäni korkean kukkulan päällä, aistin selittämätöntä pyhyyttä. Kaikki nämä tunteet pystyn perkaamaan, mutta yhä useammin valitsen vain tuntea niitä ja ihmetellä.
Selittämättöminä nuo tunteet herättävät henkiin myös kysymyksiä, joiden kysymisellä on enemmän merkitystä kuin niihin vastaamisella. Kukaties ne ovat samoja, joita Crow-päällikkö Coups pohdiskeli katsellessaan purjelaivueiden lähestymistä horisontissa?
Harri-Pekka Pietikäinen pohtii Toipuva arkajalka -blogissaan elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire.fi-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020). Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa Luolatarinoita (Docendo, 2022), jossa suomalaisia luolia lähestytään myyttien ja tarinoiden, sekä omien pelkojen kohtaamisen kautta.
Minun rakas Eeva-mummuni kuoli jouluaattona, kun olin 13-vuotias. Hän oli köyhä, mutta oli ostanut minulle lahjaksi kultaisen ketjun, jonka sain kuollinuutisten jälkeen. Olin esiteini, ja minulla ei ollut ollut aikaa käydä katsomassa häntä sairaalassa koko syksynä. Hän ei pyytänyt sitä, lähetti aina vain terveiset äidin kautta. Muistan tämän surun joka joulu. Se oli minulle suuri opetus läheisten muistamisesta.
Tänä jouluna monet meistä eivät voi olla läheistensä luona. Jotkut joutuvat viettämään yksinäistä joulua useamminkin. Se voi tuoda surua ja pettymystä. Kun kohtaat surun, niin usein kaikki vanhatkin suremattomat asiat nousevat pintaan.
Suru on luonnollinen reaktio, kun kohtaamme pettymyksiä ja menetyksiä. Se kertoo siitä, että joku asia on meille tärkeä. Se on luonnon tapa auttaa meitä.
Usein opittu reaktiomme on se, että yritämme kovettaa itsemme, puremme hammasta, yritämme olla välittämättä. Olemme vihaisia itsellemme tai häpeämme näitä tunteita. Muistutamme itseämme, että monella muulla on varmasti huonommin. Vaikka se olisikin totta, niin rakastava teko itseämme kohtaan on myötätunto. Kun annamme itsemme kokea surun ja hyväksymme sen, olemme valmiita lähtemään taas eteenpäin. Kyyneleet sulattavat sydämen muurit.
Ensiksi löydä sisältäsi kohta, missä tunnet olevasi turvassa tai omassa voimassasi. Tämä auttaa, että suru ei kaappaa sinua mukaansa hyökyaallon lailla. Anna itsesi tuntea. Ole myötätuntoinen itseäsi kohtaan, kun kannattelet surua sisälläsi. Jos mahdollista, ilmaise sitä ääneen.
Toiseksi, mitä tahansa askareita sinulla liittyykään jouluun, hidasta ja tee vähemmän. Keskity pieniin positiivisiin kokemuksiin, jotka ovat läsnä: kauniit joulukoristeet ja kynttilät, hyvät tuoksut jouluruuista ja joululaulut, jos olet niiden ystävä. Katso, kuuntele, haista, maista, pysähdy näihin aistimuksiin ainakin 10 sekuntia, jotta ne ehtivät imeytyä aivoihisi ja hermostoosi. Näin pystyt muutamaan sisäisiä tuntemuksiasi ja tunteitasi. Kun valitset keskittyä positiivisiin kokemuksiin, vahvistat hyvää oloa itsessäsi.
Kaunista ja rauhallista joulua, yhdessä tai yksin!
Kuva: Unsplash/ Valentin Petkov
Naisen voimasta, aistillisuudesta ja kukoistuksesta voit lukea lisää kirjastani Hehkuvan naisen salaisuuksia. Kirjassa on myös inspiroivia käytännön harjoituksia. Löydät kirjan täältä.
Tarinaasi ei ole hakattu kiveen eikä räätälöity valmiiksi elämän suureen kirjaan. Uskon kyllä, että varallemme on suunniteltu monenlaista. On oppiläksyjä ja teemoja, jotka kuuluvat sielun suunnitelmaamme: se, mikä tuntuu elämässä vaikeimmalta, on suurin kasvun paikka. Mutta sinulla on joka tapauksessa vapaa tahto. Otatko vastaan elämän palkinnot ja opit?
Tarinasi muotoutuu uudelleen koko ajan, joka askeleella. Hetki hetkeltä muuntuva energiasi järjestää todellisuuttasi uudenlaiseksi.
Joka päivä on tilaisuus valita, miten otat vastaan sen, mitä sinulle tarjotaan. Joka päivä on tilaisuus valita, millaisen todellisuuden luomiseen haluat käyttää elämän voimaasi. Uuden tarinan kirjoittaminen on tanssia tämän hetken ja tulevaisuuden välillä.
Kun vapautat uusia puolia itsessäsi, luot uusia mahdollisuuksia tulevaisuuteen. Kun otat itsesi pois ahtaasta lokerosta, avaat ovia, joita et ennen nähnyt edes olevan. Kun katsot elämää uudenlaisten linssien läpi, näet enemmän vaihtoehtoja.
Kaikkea ei tarvitse suunnitella yksityiskohtaisesti. Elämälle on hyvä jättää pelivaraa. Anna uuden tarinan hengittää. Voit silti mielikuvissasi luoda tarinaasi haluamasi sävyn. Mieti, millaiset mielikuvat luovat sinulle voimaa ja tuntuvat sellaisilta, että voisit ne nyt aidosti omaksua.
Pohdi, mitä uusi tarinasi tarkoittaa käytännössä. Millaisia arkisia valintoja teet? Et tarvitse muutokseen elämää suurempia tavoitteita. Riittää, että teet omalta tuntuvia tekoja, jotka kohottavat oloasi. Miten haluat elää oman voiman tarinaasi todeksi?
Omaa voimaa on elää rohkeasti ikioman elämänsä muuttuvassa rytmissä. Älä kiirehdi tarinasi tapahtumia, vaikka tuntisit olevasi muista jäljessä, vaan hengitä syvään ja luota. Älä hidasta tarinasi tahtia, vaikka ympärillä muut jumittaisivat vanhassa, vaan etene rohkeasti silloin, kun virta vie.
Kävi niin tässä kotva sitten, että jouduin sairaalaan. Olin ollut kipeänä monta kuukautta ja omaan stailiini hoidin itseäni mm. ruuan ja akupunktion avulla. Ajattelin, että ihan justiin tää tästä helpottaa, koska samoihin oireisiin samat metodit olivat auttaneet aiemminkin.
Koitin kyllä saada myös lääkäristä apua, mutta lukuisat käynnit ja soitot eivät tuottaneet tulosta – ilmeisesti, koska kaikki on kiertelevän kulkutaudin myötä niin ruuhkautunutta. Kun sitten marraskuussa lopulta joku keskittyi tilanteeseeni, olin niin kipeä, että minut otettiinkin saman tien sairaalaan osastolle. Pian siinä sitten valkenikin tilanteen paino. Aluksi: mieletön helpotus – vihdoinkin apua!
Haasteet ja kriisit ovat portti, kasvun kohta, joiden tarkoitus on avata meidän sydän uudelle vastaanottamisen “levelille” – kohti sydämen unelmia
Ja sairaalassahan olikin aika mukavaa. Tosi hyvää hoitoa ja netflix ja oma huone ja välittävät rakkaani. JA: kävin läpi myös erittäin hanurisia fiiliksiä pelosta ja ahdistuksesta ja suruun ja pettymykseen. Varsinkin loppuvaiheessa olin aivan loppu sairaalan hälyyn ja tippaletkussa kiinni olemiseen ja sairastamiseen ja kaikkeen. Mutta ymmärsin koko ajan, että myös vaikeat tunteeni ovat osa prosessia, jossa voin samalla kannatella itseäni olemalla juuri siinä tilassa, jossa olen. Välillä se tarkoitti sitä, että väsyneinä päivinä itkin aina kun itketti, ja pikinä unettomina öinä hoivasin itseäni kaikella, millä suinkin pystyin. Sairaalassa maatessa se on aika pientä: mediteerasin, hengittelin syvään ja keskityin lempeyteen itseni kanssa.
Olen harjaantunut laiffissa suhtautumaan vastoinkäymisiin voimautuneesti. Se tarkoittaa tätä:
1. Olet hyvän arvoinen ja arvokas AINA
En enää ajattele, että mikään on mennyt pieleen tai varsinkaan, että minussa olisi vikaa tai että kriisi olisi takapakki tai sitä ei saisi olla – tämä on valtava muutos – aikoinaan otin kriisit merkkeinä arvottomuudestani, niin kuin suuri osa meistä tekee.
2. Aina, kun tapahtuu ihanuuksia ja sydän avautuu, nousee myös shittiä pintaan, koska vihdoinkin sen kohtaamiselle on turvaa
Aina, kun elämässä tapahtuu jotain ihanaa ja sydän avautuu vastaanottamaan uutta, jossain kohtaa tulee usein myös jonkin sortin rysähdys. Mikään ei ole mennyt pieleen. Koska: kun sydän avautuu, pintaan nousee tavalla tai toisella (usein haasteen tai kriisin kautta) kaikki se, mikä estää vastaanottamasta hyvää. Siis kaikki meidän alitajuinen arvottomuus ja vastustus. Takapakki onkin etukeno. Tämän sisäistäminen on aikamoinen paradigman muutos, mutta näin se toimii. Niin oli minunkin kohdallani. Olen kokenut valtavia muutoksia viimeisen vuoden aikana: elämääni tuli uusi rakkaus, joka on nostanut näkyväksi kaiken, missä jollain tavalla tiedostamattani vastustan NÄIN syvässä hyvässä olemista.
3. Itsensä hyväksyminen on elämän hyväksymistä sellaisena, kuin se ilmaantuu. Siinä toimivan manifestaation ydin
Kaikki tunteet saavat olla juuri mitä ovat – totta kai kriisi ja haasteet herättävät kaikenlaisia tuskia, pelkoa, ahdistusta, vastustusta, kiukkua, surua, epätoivoa – ihan kaikkea. Olennaista on OLLA noiden tunteiden kanssa, antaa niiden virrata läpi, ottaa vastaan. Kyse on siitä, että hyväksyy aikuisena, että elämä ei aina tunnu mahtavalta – ja silti se voi isossa kuvassa olla onnellista. Tässä on kyse itsensä vanhemmoimisesta / itsensä rakastamisesta / itsensä johtamisesta. Itsensä vastaanottamisesta. Sisäisen turvan ja tunnetaitojen myötä se on mahdollista. (Tämä on asiakas- ja kaiken muuni työni ydintä, ja opetan tätä mm. verkkokurssillani Kohti sydämen unelmia).
4. Kriisi ja haasteet kysyvät: mitä myötätunto itseäsi kohtaan TÄSSÄ olisi?
Kriisin / vaikeuksien / haasteiden viesti ei ole koskaan, että meissä olisi vikaa tai että olisimme huonoja tai että tässä nyt pitää tulla jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Se on paradoksi, koska haasteiden edessä me monesti a) käännymme itseämme vastaan b) joudumme totaalisesti vaikeiden tunteiden pyörittämäksi. Se kaikki on inhimillistä. Mutta se, mitä haasteet oikeasti edustavat on tämä kysymys: mitä myötätunto itseäsi kohtaan TÄSSÄ olisi? Miten voisit olla itsellesi ystävällinen ja lempeä tässä? Miten voit tukea ja auttaa itseäsi? Siinä vastaanottamisen ydin.
5. Haasteiden perimmäinen tarkoitus on voimautuminen
Se, mitä myötätunnosta haasteiden edessä seuraa ei ole yhtään vähempää kuin täysin maagista. Haasteet ja kriisit ovat portti, kasvun kohta, joiden tarkoitus on avata sydämemme uudelle vastaanottamisen “levelille”. Harmillista kyllä, usein jäämme möyrimään uhrina arvottomuudessa ja kärvistelemään, kun elämä ei mene yhtään niin kuin mieli haluaisi. Ymmärrettävästi! Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun emme ole oppineet olemaan kääntymättä itseämme vastaan (suurin osa meistä ei ole oppinut suhtautumaan itseensä ja elämään voimautuneesti – ja nyt aikuisena sitä saa oppia ja opetella).
6. Kun oppii olemaan itselleen myötämielinen ja turvallinen haasteissaan, avautuu sydämensä unelmille ja voimautuu polullaan
Kun itselleen on myötätuntoinen haasteiden ja kriisien keskellä, niiden sisältämän valtavan energialatauksen saa käyttöönsä. Kun vastaanottaa kriisit, haasteet ja kaikki tunteensa – ylipäänsä on itselleen auki kaikessa, mitä elämä tuo, on auki myös sydänpolulleen, ihanille muutoksille ja elämän hyvälle. Myötätunnon kautta avautuu rehellisyys nähdä kriisin viisaus: se, mitä voin tästä ammentaa. Se, missä olen vastustanut itseäni tai elämää – kontrolloinut, pitänyt itsepintaisesti kiinni ajatuksista, tunteista, rakenteista tai haavoista, jotka eivät palvele hyvinvointiani. Myötätunto on puoleensavetävintä, mitä on. Siinä tietoisen luomisen / manifestaation ydin. Mitään hilavitkuttimia ja kristalleja ei tarvita.
Kriisin / vaikeuksien / haasteiden viesti ei ole koskaan, että meissä olisi vikaa tai että olisimme huonoja tai että tässä nyt pitää tulla jotenkin paremmaksi ihmiseksi
Okei, mitä prosessissani tapahtui? Kun suostuin olemaan sen kanssa mitä on – vakava sairastuminenhan on shokki, joka ensinnäkin pistää koko elämän paletin ihan sekaisin ja puskee aika lailla seinää vasten – intuitioni näytti kaiken sen, mitä olin vastustanut ja kanniskellut syvällä systeemissäni. Eli kaiken sen, mikä mua ei enää palvele. Ja sinne meni, taivaan tuuliin, synkkinä ja myrskyisinä valvottuina öinä hikenä ja kyynelinä kaikki se, missä jollain syvällä alitajuisella tasolla olin ollut itseäni vastaan.
Avauduin uudelle vastaanottamiselle ihan kirjaimellisesti: olin niin heikkona ja myttynä, että ei voinut kuin antaa toisten huolehtia ja rakastaa. Varsinkin oman sieluni. Vaikka olen kulkenut pitkän reissun itseni rakastamisen tiellä, reissu syvenee ja jatkuu. Se mitä tapahtuu, on, että sydän jatkaa avautumistaan ja kaikki, mikä meitä estää ottamasta yhä syvempää ja täyttymyksellisempää vastaan nousee esiin ja kohdattavaksi kriisien ja haasteiden myötä.
Sain ihan taivaallisen rauhan, ilon ja kauneuden kokemuksen sairaalassa. Minulle kristallisoitui yhä kirkkaammin, millä ololla haluan tässä kohtaa elämässäni nyt pötkytellä ja mistä sydämeni unelmoi nyt. Mikä on olennaista ja tärkeää. Mitä olen. Ja koska en ole kääntynyt itseäni vastaan vaan rakastan ja kunnioitan itseäni syvästi – ja varsinkin tätä pörhelöä kehoani, joka palvelee niin kauniisti tässä voimaantumisen ja avautumisen prosessissa, elämäni hyvän virtaus vahvistuu entisestään. Vedän ylipäänsä tosi helposti puoleeni kaikkea, mitä sydämeni halajaa ja näin on ollut jo vuosia, koska a) en tarvitse mitään tiettyä voidakseni syvän hyvin b) olen erittäin vastaanottavainen elämälle ja itselleni juuri sellaisena kuin se / minä kussakin hetkessä ilmaantuu.
Kun olen auki kaikelle mitä on (niin haastavaa kuin se voi prosessin vaiheissa ollakin), olen auki kaikelle. Sieluni totaalisuudelle, ihmiselämän täyteydelle, unelmilleni.
Itsensä rakastaminen ON voimautumista
Olen tosi iloinen ja onnellinen just nyt – maljani on ylitsevuotavainen – ja silti en tiedä, miten kehoni kanssa homma etenee. Mutta en tarvitse sitä tietoa ollakseni turvassa ja rauhassa. Ja tiedän, että se jos mikä parantaa. Tällaisella asemoinnilla kun pötkyttelee elämässä, on tosi magneettinen vetämään puoleensa mahtavaa flowta ja sydämensä unelmia.
Jos olet seuraillut minua pidempään tai lukenut kirjani, tiedät, että reissuni on ollut pitkä ja mutainen, eikä mulla (ainakaan näennäisesti) ollut hajuakaan mistään vastaanottamisista, kunnes pikku hiljaa se avautui. Olen kokenut totaalisen muutoksen kaikilla elämäni alueilla, ja elämäni heijastaa syvää itsearvostustani. Vedän helposti puoleeni asioita, joita sydämeni halajaa ja luotan prosessiin. “Helposti” ei tarkoita, ettei haasteita olisi – vaan sitä, että olen vapaa vastaanottamaan sydämeni unelmia.
Itsensä rakastaminen ja tämä voimautuneisuus jota elän, on “elämäntyöni”. Yksi suurenmoisimmin iloa tuottava asia on jakaa näitä juttuja ja nähdä se muutosten ja avautumisten tajuton virtaus asiakkaissani ja kurssilaisissani. Kyse on yksinkertaisesta mekanismista, mutta en väitä, että prosessi on jotenkin superhelppo. Ja haluan korostaa: ei ole tarkoitus lakaista maton alle tai vähätellä tuskia tai hirveyksiä. Se, mistä puhun on voimautuminen niistäkin huolimatta. Ja se on mahdollista, kun saa työkalut ja hiffaa, miten voimautuminen avautuu.
Mummi, halataan vielä!, huudahti 3,5 -vuotias pieni rakkaani eron hetkellä. Olimme jo antaneet lähtöhalit ja –pusut, mutta suuri halaamisen kaipuu yllätti voimallaan vielä viime hetkellä.
Tänä vuonna olen oppinut, miten suunnaton voikaan olla halaamisen ikävä. Melkein kipuna se vaeltaa käsivarsissani, jotka haluaisivat kääriytyä rakkaiden ihmisteni ympärille. Se tuntuu sylissäni, joka kaipaa syliä. Kehoni kaipaa kehoa, jota vasten painautua. Poskeni iho ikävöi olkapäätä tai päälakea, mitä vasten nojautua. Sydämeni kaipaa sydäntä, jonka kanssa tuntea olevansa yhtä.
Halatessa käsittämätön määrä aistisoluja välittää yhteenkuuluvuutta, läheisyyttä ja rakkautta. Kiitollisuutta siitä, että toinen on elämässäni. Kun suojaamattomina ja haavoittuvina ihmisinä antaudumme halattavaksi, kerromme myös luottavamme toiseen. Halaaminen ilmaisee, että olet minulle tärkeä ja merkityksellinen, ja se näin vahvistaa ystävyyden ja kiintymyksen tunteita.
Halaamisen virrassa liikkuu myös viestejä, joita ei aina kykene sanoittamaan.
Jokin sinussa kosketti jotain sisimmässäni. Näen tunteesi ja haluan olla tukenasi. Minä kannan sinun tunteitasi ja sinä minun. Olemme toisillemme läsnä sellaisina kuin olemme, ihmisenä ihmiselle. Meissä on jotain samaa, olemme yhtä. Välillämme virtaa syvä ymmärrys ja merkityksellinen yhteys.
Halaaminen ja lempeä koskettaminen eivät ole pelkästään kivoja tapoja, vaan läheisyyden lähteinä ne ovat välttämättömiä hyvinvoinnillemme. Meidän aivoihimme on jo evoluution aikana syntynyt tarve hakeutua lähelle muita ihmisiä. Vauva aivan luonnostaan kääntää päätään kohti äidin rintaa, sillä pienelle ihmisen alulle on elintärkeää oppia kurkottautumaan kohti muilta ihmisiltä saatavaa hoivaa.
Aikojen alussa myös heimon säilymisen ja jatkuvuuden edellytys oli, että heimon jäsenet hakeutuivat toistensa seuraan ja tunsivat kuuluvansa heimoon. Niinpä aivoihimme syntyi palkitsemisjärjestelmä, joka tuotti mielihyvää kosketuksen, lähellä olemisen ja halaamisen avulla. Yhä vielä läheisyyden ja yhteenkuulumisen tunteet inhimillisinä perustarpeina ovat meidän psyykkiselle hyvinvoinnillemme erittäin tärkeitä.
Sen takia tuntuu raastavan kipeältä, kun halaaminen ja läheisyys ei ole mahdollista. Kun ei saa koskettaa ja olla lähellä, se sotii psyykeämme ja koko olemustamme vastaan. Meidät on luotu olemaan toistemme lähellä, niinpä meidän on erittäin vaikea olla eristettyinä, erillään muista.
Siksi pandemian aikaan, jolloin toisen halaaminen ja koskettaminen on terveysriski, meidän täytyy ihan tosissaan käyttää järkeämme ymmärtääksemme, että toistemme suojeleminen on suurempaa rakkautta kuin oman perustarpeeni tyydyttäminen halaamalla. Niin kipeää kuin se tekeekin.
Halaamisessa niin luontevasti syntyvä yhteys on vaihtunut halaamisen ikävässä erillisyyden ja yksinäisyyden kokemukseksi. Niinpä halaamisen ja läheisyyden ikävä täyttää ainakin minut suunnattomalla surulla. Olen kuin puusta varissut, maassa yksinään pyörivä lehti, irti yhteydestä muihin.
Olen hoivannut itseäni antamalla tuolle surulle luvan olla olemassa ja opetellut kuuntelemaan sitä. Ymmärrän suruni kertovan kaipuusta takaisin rakkauden virtaan. Kokemaan rakkautta, jota olen paljon saanut antaa ja vastaanottaa tässä elämässä.
Samalla ymmärrän, etteivät rakkaat ihmiseni – eikä rakkaus – ole minnekään kadonneet. Rakkaus on yhä olemassa, vaikka en pääse sitä halaamalla ja lähellä olemalla itselleni todistamaan.
Voin kutsua rakkauden ja läheisyyden tunteen luokseni esimerkiksi katsomalla valokuvia rakkaistani, muistelemalla ihania yhteisiä hetkiä läheisteni kanssa tai tarttumalla puhelimeen ja soittamalla ystävälleni – tai jollekin, joka ehkä juuri nyt kärsii yksinäisyydestä ja kaipaa yhteyttä toiseen ihmiseen.
Tehdessäni rakkaudellisia tekoja ja jakaessani rakkautta koen itsekin uudelleen yhteyden ja rakkauden. Rakkauden ilmaiseminen sanoin ja teoin on kosketuksen puuttuessa korvaamattoman arvokasta.
Rakkauden virran löydän myös meditoimalla. Silloin antaudun tuon virran syliin ja annan sen kantaa ja lohduttaa minua. Lempeästi se muistuttaa, että rakkaus virtaa minussa – ja sinussa – aina, sillä syvimmiltään jokainen ihminen on olemassa rakkautta.
Vaikka muistankin olevani koko ajan yhteydessä rakkauteen, halaamisen arvoa se ei vähennä. Niinpä aion nauttia halaamisesta jokaisella solullani, kun siihen avautuu mahdollisuus. Ehkäpä järjestän juhlat sen kunniaksi, että meillä on jälleen lupa halata. Silloin tankataan rakkautta pitkissä ja läsnä olevissa halauksissa.
