Unelmaansakin voi sortua suorittamaan

Kesällä fysiikkani romahti. Mieleni rakentamassa kalenterissa oli lähes tusina erilaista projektia, joita vein samanaikaisesti vimmalla eteenpäin. Kuvittelin olevani supernainen, näyttäväni itselleni ja kai vähän muillekin, että mitä enemmän ja nopeammin saan projekteja eteenpäin, sitä parempi ihminen olen. Hoin ystävilleni, ettei minulla ei ole ollut koskaan elämässäni näin kiire. Kuin se olisi ollut joku saavuttamisen arvoinen suoritus.

Lopulta kun järjellä en osannut laittaa suorituksia ja aikatauluja aisoihin, kroppani kehotti lepäämään.

Lähdin vakituisesta työpaikastani puolitoista vuotta sitten, koska olin lopen uupunut. Halusin olla vapaa, toteuttaa unelmiani ja rakentaa elämäni niin, että voin itse määritellä projektini, aikatauluni ja sen, missä ja miten matkani maaleihin kuljen. Kunnes kesällä huomasin olevani väsymystasoltani taas lähes samassa pisteessä.

Lisäksi koin, ettei ollut sopivaa sanoa sitä ääneen, sillä minähän elän virallisesti vapaana kirjoittajana ja uunituoreen luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana unelmaani. Ja kyllä, toisinaan elänkin, ihan ehdottomasti, mutta suuren osan viimeisestä vuodesta olen pitkälti suorittanut. Juossut seuraavaa määränpäätä kohti ja unohtanut nauttia maisemasta matkalla sinne. Olen tähdännyt tiukasti ja täsmällisesti maaleihin. Ja lopulta unohtanut nauttia maaliviivankaan ylityksistä, sillä ennen kuin olen päässyt edes perille, mieleni on maalaillut jo kovaa vauhtia päämäärän jälkeistä päämäärää.

Katri Syvärinen puhuu kirjassaan Löydä elämän taika ylisuorittamisesta ja siitä, miten vaikeaa suorittajalle on muuttaa käytöspattereitaan.

Kun yrittää saada entisen suorittajan ja perfektionistin luottamaan epämääräiseen ja keskeneräiseen, se on kutakuinkin sama kuin yrittäisi saada kettutytön rakastumaan turkistarhaajaan.

Ego on oppinut tavoittelemaan tiettyjä välietappeja ihanteellisina olotiloina. Sitten kun olen saavuttanut jonkin asian olen onnellinen.

Se ei kuitenkaan mene niin. Päinvastoin, jos tähtää aina määränpäähän, sen saavuttamiseen kasaa valtavat paineet. Maaliin saavuttuaan laskeutuu hetkellinen euforia, mutta sen jälkeen monesti tyhjyys. Mitä nyt? Ja eikun laukalla kohti seuraavaa määränpäätä.

Yhtäkkiä on noidankehässä, jossa elämä on yhtä juoksua seuraavaan etappiin. Ja stressiä siitä, että maaliin pitää päästä ja nopeasti. Että jonkinlainen elämän mitalli odottaa sekuntikellon kanssa perillä.

On vaikea muuttaa urautunutta mieltä, jolle on hokenut vuosia, että asiat täytyy tehdä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Sitten voi levätä. Mutta sisimmissään tuntee itsensä niin hyvin, että tietää, ettei sekään luultavasti riitä. Vaativuus itseään kohtaan ja jonkinlainen riittämättömyyden tunne ajavat suorittajaa eteenpäin. Halu näyttää itselleen ja kenties vähän muillekin. Mutta ongelma on siinä, että silloin ei osaa nauttia oikein mistään, eikä se unelmien matkakaan tunnu niin hyvältä kuin voisi.

Eräs ystäväni kysyi minulta, että määritteletkö arvosi määränpään vai matkan perusteella? Jos et koskaan saavu määränpäähän, oletko silloin arvoton ihminen? Minua nauratti. Se oli kysymyksenä hassu ja absurdi, mutta kauhukseni ymmärsin, että ainakin osittain olen juuri niin tehnyt.

Kun vaativuutensa itseään kohtaan tiedostaa ja tunnistaa, voi hypätä pienin askelin noidankehän ulkopuolelle. Miettiä, että vaikka en koskaan edes saapuisi perille, ainakin matka sinne on ollut uskomattoman hieno.

P.S. Tänään ajattelin muuttaa juoksuaskeleeni edes hölkäksi, nauttia maisemasta ympärillä ja ajatella, että vaikka maailma ei tullut vielä tänäänkään valmiiksi, päivä oli ihan riittävän hyvä. Ja minä sen mukana.

Osaatko sinä käyttää arjen supervoimia?

Kuopus ei halua tänä aamuna puuroa tai suostu laittamaan hänelle valitsemiani vaatteita päälle. En ole muistanut ostaa keskimmäisen eskariretkelle eväitä, eivätkä porkkananpalat selvästi vastaa hänen toiveitaan. Esikoinen ei löydä takkiaan, itse asiassa koko reppu on hukassa.

Jaahas, kissa on oksentanut lattialle. Meidän pitäisi jo mennä, mutta toisaalta autonavaimetkin ovat hukassa. Taitaa olla maanantai.

Arjen keskellä voi olla kohtalaisen vaikea muistaa, millaisia supervoimia meillä jokaisella on. Toisaalta, jos elämä olisi vaan seesteistä, ei supervoimia edes tarvittaisi.

~ ~

Joogan käsityksen mukaan olemme sieluja keskellä ihmiskokemusta – emme siis ihmisiä, joilla on henkisiä kokemuksia.

Puhe sielusta kuulostaa monen korviin uskonnolliselta. Se ei kuitenkaan välttämättä ole uskonnollista, mutta henkistä se on. Pohjimmiltaan olemme siis henkisiä olentoja.

Kissan oksennusta siivotessaan sitä harvoin muistaa omaa henkisyyttään. Vaikka todellisuudessa se on ihan yhtä hyvä harjoitus kuin seesteinen meditaatiohetki. Siksi puhun mielelläni ”arkielämän joogasta”.

Juuri kissan oksennusta siivotessa on erinomainen hetki tarkkailla itseään ja tulla tietoiseksi omista reaktioistaan.

~ ~

Joogaa harjoitetaan juuri tietoisuuden ja itsetuntemuksen kasvattamiseksi. Joogamatolla olosuhteet ovat kuin laboratoriossa: olemme sulkeneet tavallisen arjen ja monet ärsykkeet ulkopuolelle (aikaa itselle, rauhalliset olosuhteet, silmät kiinni…) niin että voimme keskittyä vain itseemme. Arjessa vaikeuskerroin hieman kasvaa.

Jos lattiaa pyyhkiessään onnistuu olemaan läsnä, voi mielen metelin takaa kuulla muutakin: sielun ääni kumpuaa vienona sydämestä.

Jos kuuntelemme jatkuvasti vain mielen hälinää, elämme automaattiasetuksilla. Vasta sielun viisauteen kiinnittyessämme meidän on mahdollista löytää itsemme ja tunnistaa oma polkumme. Eikä tämä ole kertaluonteinen oivallus vaan jatkuva prosessi.

Palaamme taas hengitykseen. On suorastaa klisee, että hengitämme samaa ilmaa. Mutta oletko koskaan ajatellut, että mitä jos sama ilma hengittääkin meitä?

Hengityksen kautta pääsemme yhteyteen oman henkemme kanssa. Ja sitä kautta olemme yhteydessä myös kaikkeen muuhun luomakunnassa. Hengitys on salainen yhteys supervoimiimme.

~ ~

Läsnäolo ja hengittäminen ei tarkoita vain vienoa rauhaa. Läsnäolo on myös tämänhetkisten tunteiden vastaanottamista ja hyväksymistä.

Lattia on siivottu kiukun avulla. Ärsytysenergia on tuonut päättäväisyyttä, selkeyttä ja kekseliäisyyttä toimiin: esikoinen saa laittaa siskonsa takin päälle. Porkkanat kelpaavatkin, kun ne on itse leikattu. Puuro menetteleekin hillosilmällä. Avaimet löytyvät autosta.

Supervoima intuitio löytää luovia ratkaisuja arjen kaaokseen, jos sitä malttaa kuunnella. Supervoima sinnikkyys auttaa ratkaisemaan yhden asian kerrallaan. Supervoima luottamus saa olon tuntumaan siunatulta keskellä kaaostakin.

Supervoimat löytyvät sielun yhteydestä, oivalluksesta, etten ole yhtä kuin mieleni tai kehoni, vaan minussa on jotakin paljon suurempaa.

Pirteän pinkki vispipuuro ilman mannaa on vatsalle nannaa

Vispipuuro on yksi lapsuuteni lempipuuroista. Happaman ja makean sekoitus yhdistettynä puuron samettisuuteen tuntuu kielen päällä vastustamattomalta.

Koska mannasuurimot eli toisin sanoen vehnäsuurimot eivät sovellu kaikille vatsoille, halusin kehitellä vatsaystävällisemmän vispipuuron. Lisäksi tässä versiossa on huikeat ravintoarvot. Kokeile vaihteluksi vispipuuroa kaurasta. Puuron lopputulos ei yllä vehnän aikaansaamaan kuohkeuteen mutta maku on sama tuttu. Välttääksesi isot verensokerin heilahtelut makeuta puuro valkoisen puhdistetun sokerin sijaan hedelmäsoseilla, luomu hunajalla tai kookossokerilla.

PUOLUKKA VISPIPUURO GLUTEENITTOMASTI

(Ohjeesta tulee 2 isoa annosta puuroa)

7 dl vettä

4 dl puolukoita

1,5 dl gluteenittomia kaurahiutaleita

1 tl psylliumia

¼ tl suolaa

noin 4 rkl luomu hunajaa tai muuta makeutta oman maun mukaan

VAIHE 1) Pyöräytä kaurahiutaleet tehosekoittimessa hienoksi jauhoksi

VAIHE 2) Kiehauta puolukat kattilassa noin 10 minuutin ajan. Siivilöi ja ota jäljelle jäänyt neste talteen. Kaada mehu takaisin kattilaan.

VAIHE 3) Vispaa kaurajauhot ja ripaus suolaa kiehuvaan puolukkamehuun ja anna kypsyä matalalla lämmöllä välillä sekoittaen noin 5-10 minuuttia.

VAIHE 4) Anna puuron jäähtyä, lisää joukkoon psyllium ja vatkaa valmis puuro kuohkeaksi sähkövatkaimella. Makeuta itsellesi riittävällä määrällä makeutta (voit käyttää makeutukseen esimerkiksi luomu hunajaa, omenasosetta, banaania, kookossokeria tms).

Jokainen meistä voi uupua – jopa se ainainen tsempparityyppi

Ahdistus puski pintaan myös vapaa-ajalla. Mikko muistaa, kun hän keväällä 2013 osti paistinpannun. Vanhasta oli pinnoite kulunut, mutta kansi oli kunnossa. Kotona hän huomasi, että vanha kansi ei sopinutkaan uuteen pannuun. Mikko oli ostanut kaksi senttiä liian suuren pannun. – Sain ihan totaalikilarin, valtavan raivokohtauksen itseäni kohtaan.

Istuin hiljattain kampaajalla ja luin vanhaa naistenlehteä, jossa haastatellun Mikon kokemukset muistuttivat paljon omaa kokemustani uupumuksesta ja masennuksesta. Stressaava työ vei vuodessa voimat: itkin sunnuntaisin pelätessäni alkavaa työviikkoa ja sain työpäivien jälkeen kotimatkalla lieviä paniikkikohtauksia.

Saatoin purskahtaa itkuun, jos kävin kaupassa ja unohdin ostaa leipää. Sinä sunnuntai-iltana, kun sain niin pahan paniikkikohtauksen, että luulin kuolevani, soitin lopulta työkaverilleni ja kerroin tilanteestani. Hänen kehotuksestaan jäin kotiin ja varasin ajan työterveyslääkärille. Sain masennus- ja ahdistuslääkkeet ja kuukauden sairaslomaa.

Palatessani töihin, sen kuormittavuus oli aivan samaa luokkaa kuin ennenkin. Tiesin että uupuisin uudelleen, joten tein itseäni suojelevan päätöksen hakeutua sopivampaan työhön. Olisin kaivannut työnohjausta ja keskustelua koko tiimin kesken. Työn uudelleenjärjestelyillä tilanne olisi mahdollisesti ollut pelastettavissa. Jotain työyhteisössä ja johtamiskulttuurissa oli selvästi pielessä, sillä palattuani sairaslomalta, kollegani jäi samasta syystä pitkälle sairaslomalle.

Mitä opin tästä kaikesta?

Lepo oli tarpeen, mutta varsin pian aloin miettiä, että masentuneen jättäminen yksin kotiin arkea rytmittävien rutiinien ja sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle ei edesauta toipumista. Olisin kaivannut mielekästä tekemistä ja ihmisiä ympärilleni.

Ymmärsin, että työyhteisöni huonon johtamisen ja työn puutteellisen suunnittelun lisäksi uupumuksen syyt löytyivät pääni sisältä. Liiallinen kiltteys, perfektionismi, kyvyttömyys tunnistaa ja puolustaa omia henkilökohtaisia rajojani ja omien mielipiteiden, tunteiden ja tarpeiden ilmaisemisen vaikeus kasvattivat painetta sisäisessä kattilassa, joka lopulta kiehui yli. Olin hurjan vaativa itseäni kohtaan ja soimasin itseäni pienistäkin epäonnistumisista.

Lääkkeistä ei viime kädessä ollut apua. Jäin niihin kuitenkin kiinni pitkäksi aikaa, sillä pelkäsin lopettaa niiden käytön. Mitään romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut jätettyäni ne pois. Tein sen pikkuhiljaa lääkärin ohjeiden mukaisesti. Ratkaisevaa tässä oli se, että ymmärsin nyt paremmin masennukseni syyt. Masennus ei ollut enää jokin ennalta arvaamaton sairaus, joka saattoi hiipiä kimppuun äkkiyllättäen. Kun tunnistin taustalla olevat asiat, pystyin tekemään toisenlaisia valintoja, ja se toi hallinnan tunnetta ja helpotusta elämään.

Vinkkinä masentuneen lähipiirille haluan sanoa seuraavaa: Masentunut on todennäköisesti ollut koko elämänsä vähän reippaampi kuin oikeasti jaksaisi, joten hän ei kaipaa ”Otat vaan itseäsi niskasta kiinni” -tyyppistä kannustusta. Masentunut ja uupunut ihminen on todennäköisesti myös varsin vaativa, jopa armoton itseään kohtaan, joten hän tuskin reagoi positiivisesti, jos toteat hänelle ettei pidä jäädä tuleen makaamaan. Tällaiset kommentit kokee helposti syytöksiksi, ja ne saavat masentuneen tuntemaan olonsa entistä arvottomammaksi.

Masentunut kaipaa lupaa olla sellainen kuin on ja tuntea niin kuin tuntee. Hän kaipaa armollisuutta ja mahdollisuutta olla edes hetken aikaa väsynyt ja heikko ja muiden kannateltavana. Hän ei tarvitse rinnalleen ihmistä – vaikka saattaa luulla tarvitsevansa – jonka kanssa yhdessä surkutella elämän rankkuutta, muttei myöskään ylipirteää ja optimistista tsemppaajaa. Kun voimat ovat loppu, ne ovat loppu. Siihen ei tahdonvoima auta. Tuomitsematon myötäeläminen, aito kuuntelu ja masentuneen omanarvontuntoa tukeva keskustelu puolestaan ovat kullanarvoista apua. Valmennuskouluttajaani Marika Borgia vapaasti siteeraten ”Masentuneelle on turha sohottaa tuhannen watin lamppua suoraan silmiin ja toivoa että hän piristyy. Sytytetään ensin pieni kynttilä ja harkitaan sen jälkeen uskaltaisiko vähän raottaa verhoja ja päästää valoa sisään.”

Mikä lopulta auttoi?

Oman persoonallisuuden ja siihen kuuluvan herkkyyden ymmärtäminen on auttanut omien rajojen tunnistamisessa. En enää väkisin laita itseäni tilanteisiin, jotka tuntuivat liian kuormittavilta. Välitän vähemmän siitä mitä muut ajattelevat. Opettelin sanomaan ei muille ja kyllä itselleni.

Masennuksen ja uupumuksen torjumisessa tärkeitä taitoja ovat itsetuntemus, armollisuus itseä kohtaan, liiallisesta kiltteydestä pois opettelu, terveelliset elämäntavat ja arjen rytmittäminen niin, että tasapaino kuormittavan tekemisen ja levon välillä ei liian pitkäksi aikaa kerrallaan keikahda uuvuttavan puolelle.

Oman elämänsä osatekijöitä, mm. sitä mihin kaikkeen on lupautunut, kannattaa tarkastella ja tehdä omaa jaksamista tukevaa karsintaa. Liiallisen kuormituksen ennaltaehkäisy on huomattavasti helpompaa kuin masennuksesta toipuminen. Suosittelen lämpimästi myös hankkimaan ammattiapua. Ulkopuolinen ihminen pystyy näkemään tilanteesi objektiivisemmin ja keskustelut ammattilaisen kanssa vähentävät sekä masentuneen taakkaa, että hänen läheistensä taakkaa.

Elämässäni on ollut huomattavasti vaikeampiakin aikoja tuon jälkeen, ja aika ajoin kaikki on tuntunut toivottomalta. Varmasti, jos olisin mennyt lääkäriin, olisin lähtenyt sieltä sairaslomalapun ja masennuslääkereseptin kanssa kotiin. Päätin kuitenkin mieluummin turvautua läheisten tukeen ja niihin henkisen hyvinvoinnin periaatteisiin ja välineisiin, joita olen oppinut monissa henkisen valmennuksen ja täydentävien hoitomuotojen koulutuksissa. Olen aina myös rukoillut paljon. Henkinen yhteys johonkin itseäni korkeampaan voimaan onkin aina kannatellut läpi vaikeiden aikojen.

Jokainen meistä voi uupua. Jopa se ainaisen positiivinen tsempparityyppi. Ollaan itsellemme ja toisillemme armollisia. Kysytään kaverilta mitä hänelle kuuluu ja kuunnellaan ihan oikeasti mitä hän vastaa. Katsotaan pintaa syvemmälle ja tarjotaan apua.

Kurkkaa Suvin uutuuskirja:

Näin valmistat hyvää vegaanista (mättö)ruokaa

Vegaaniruoka on kehittynyt viime vuosien aikana hurjasti. Kiinnostus ruoan alkuperää kohtaan, tehotuotannon eettisyys ja ruokatuotannon ympäristövaikutukset ovat osaltaan edistäneet ihmisten tietoisuutta. Moni on herännyt ajattelemaan asiaa – jos vähennän lihan ja maitotuotteiden syöntiä, edistänkö kestävämpää tulevaisuutta? Vegaanista ruokaa – hyvää ja täyttävää sellaista, on mahdollista valmistaa itse. Anu Braskin kirjoittama Vegaanimättöä (Readme.fi 2017) kokoaa yhteen niitä ihan tuttuja reseptejä veganisoituina sekä snagariklassikoita ja lohturuokaa. Siis vähän kaikkea jokaiselle!

Kirjan alussa Anu selventää muutamia resepteissä käytettäviä raaka-aineita. Vegaaninen ruoanvalmistus on itselleni suhteellisen tuttua ja ainesosat ovat aika peruskauraa, mutta löytyypä joukosta myös muutama erikoisempi raaka-aine kuten Sumakki ja Tartex. Ensimmäinen kuulostaa eläimeltä ja toinen sauma-aineelta, mutta syötäviä ilmeisesti kumpikin.

Kirja on rakenteeltaan ja visuaalisesti koottu hieman normaalista poiketen. Ensin katsellaan kuvia – esimerkiksi herkullisista pastoista, piirakoista ja pizzoista ja kuvien alalaidasta löytyy sivunumero, josta sitten itse resepti aina löytyy. Tämä vaati itseltä hieman totuttelua, mutta kirjaa on mukava ”lukea” ensin vain kuvien kautta. Reseptit on myös koottu hauskojen teemojen alle, kuten esimerkiksi koti-ilta, ihan pikkunälkään ja näistä mummo tykkäisi. Kirjasta huokuu ennen kaikkea se fiilis, että ruoanlaiton tulisi olla rentoa ja mukavaa, olet sitten sekasyöjä tai vegaani. Tai ehkä otat ensiaskeleita uuden ruokavalion harjoittelussa ja haluat kokeilla, miten vanhat suosikkisi taipuvat vegaaniversioiksi.

Tässä kirjasta löytyvässä kermaisessa alfredo-pastakastikkeen reseptissä juusto on korvattu kukkakaalilla ja kasvikermalla. Gluteenittoman version teet helposti käyttämällä esim. maissista tehtyä spagettia, joka on mielestäni suutuntumaltaan ja rakenteeltaan lähimpänä vehnäpastaa.

ALFREDO-KASTIKE KUKKAKAALISTA (4 annosta, valmistus alle 30 min)

200 g kukkakaalia (1 pieni tai ½ isommasta)
2 valkosipulinkynttä
1 rkl oliiviöljyä
2 dl kasvikermaa
½-1 dl vettä
2 rkl oluthiivaa
1 rkl sitruunamehua
½ tl suolaa
¼ tl mustapippuria
1 ruukku lehtipersiljaa
LISÄKSI
1 dl paahdettuja mantelilastuja

Hienonna kukkakaali pieneksi muruksi. Viipaloi tai hienonna valkosipulinkynnet. Kuumenna öljy reilun kokoisella paistinpannulla. Laita valkosipulinkynnet öljyyn ja paista kullanruskeiksi, 2–3 minuuttia. Kaada kasvikerma pannulle ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää joukkoon hienonnettu kukkakaali. Kypsennä 5–7 minuuttia. Sekoita kastikkeeseen hieman vettä, jos se tuntuu paksulta ja on jämähtänyt pohjaan.

Kun kukkakaalimuru on kypsynyt, siirrä kastike tehosekoittimeen tai soseuta se sauvasekoittimella. Lisää joukkoon oluthiiva ja sitruunamehu ja soseuta tasaiseksi. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita lopuksi hienonnettu lehtipersilja kastikkeeseen. Paahda mantelilastuja 1–2 minuuttia kuivalla kuumalla pannulla. Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan ja sekoita reilusti Alfredo-kastiketta pastan joukkoon. Ripottele annoksen päälle mantelilastuja.

Alfredo-kastike kukkakaalista. Kuva: Sami Repo

Ei elämä voi hidastua, mutta mieli, ajatukset ja tunteet voivat

Teksti ja kuvat: Maria Talvitie

Sain tänä kesänä mahdollisuuden kokea millaista on hidastaa elämää. Ymmärsin, että ei elämä voi hidastua, mutta mieli, ajatukset ja tunteet voivat.

Pakkasimme vapun jälkeen Katajanokan kaksiomme tavarat autoon ja ajoimme läpi moottoriteiden ruuhkien, kohti kauneinta palaa Suomea. Edessä oli neljä kuukautta muutaman hehtaarin saarella keskellä Saimaata, jossa ainoina naapureina olisivat jylhät männyt ja humisevat haavat. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lopputyöni yliopistolle, mieheni tehdessä tilan töitä. Hänen kotitilansa jylhä valkoinen talo mäellä toimi mantereen tukikohtana, joka helpotti arkea pyykkikoneella ja jonka asukkaat takasivat seuran.

Ensimmäisenä aamuna heräsimme villakerrasto yllä ja pipo päässä. Kaasulämmitin pöhisi tuvan puolella. Ikkunasta häikäisi valkeus, jota ensin luulin auringoksi. Toukokuinen lumi oli tullut sulattamaan meidät kaupungin pölyistä. Oli aika herätä luonnon ihmeisiin.

Sauna lämpesi puilla joka ilta, paitsi sinä yhtenä, kun ajattelimme sen olevan tarpeetonta. Vaan niin tarpeellinen tuo sauna oli, puhdistautumiseen sisäisesti ja ulkoisesti. Suunnitellut harrastukset karisi tuohon yhteen, lauteilla istumiseen. Hikoilimme ja keskustelimme itsemme paljaiksi, jokainen tunne ja ajatus joka ei enää ollut tarpeellinen nousi löylyn mukana ylös ja viimeistään Saimaan raikkaudessa huuhtoutui pois.

Käsittelimme yhteisen taipaleemme. Käsittelimme pelot, surut ja ilot. Annoimme kesäisen ilta-auringon valaista.

Matka mantereelle oli helposti veneiltävissä. Veneellä saapui myös neljä kesätyöntekijäämme, lampaat Pim, Peli, Pom ja Peto. He tekivät kolmen kuukauden urakan taimikonhoidon parissa. Samalla tallasivat saaren täyteen polkuja, nimesin ne esimerkiksi itäiseksi rantatieksi ja länsiväyläksi. Nuo polut muodostuivat yllättävän nopeasti ja avasivat myös minulle uusia näkökulmia tuohon kallioiseen saareen. Lampaiden elämän seuraaminen oli mielenkiintoista ajanvietettä. Mieheni saattoi niin pahoittaa mielensä, mikäli Pim, Peli ja Pom kävelivät väärässä järjestyksessä. Kun yksi eksyi laumasta, oli lampaiden hätä suurimmillaan. Järvi kaikui kutsuhuudoista.

Kissakin oppi lampaiden kanssa elämään, nuo kaksi lajia olivat kuin eri planeetoilta, mutta nuuhkiminen ja puskeminen oli yhteinen kieli. Vapaus, jonka kaupungissa varttunut rotukissani sai kokea saarella, teki myös pienelle harmaalle karvakasalle ihmeitä. Kaikki stressi, purkamaton energia ja kaipaus katosivat eläimestä. Tilalle tuli ansaitut päiväunet ja loppumaton kehräys. Kissa seurasi meitä saaren toisella puolella olevalle saunalle joka ilta. Vartioi saunakalliolla uintiamme ja osallistui makkaranpaistoon makailemalla ruohikossa. Mökin oveen mieheni teki kissalle oman sisäänkäynnin, jonka muovipleksinen ovi rämisi öisin tiuhaan tahtiin. Mikä vapaus!

Veneellä saapui myös kesävieraat, joita oli yhtä paljon kuin viikkoja kesässä. Ystävät ja sukulaiset saapuivat kumisaappaissa, tai säihkyvissä tennareissa. Saunottiin, syötiin ja ihmeteltiin saaren rauhaa. Joillekin rauha ja hiljaisuus oli helppo kohdata, toisilla kesti kauemmin päästää irti kiireestä. Ymmärsin jokaisen vieraan kantavan myös tuliaista, jotain joka minun tuli oppia itsestäni heihin peilaamalla. Kävin läpi tunteita, jotka nousivat vieraiden myötä. Kävin uudelleen läpi lapsuuteni, nuoruuteni, eri työpaikat ja opiskelupaikat ja niiden herättämät oppiläksyt. Opettelin kohtaamaan itseäni ja samalla myös muita.

Jokainen rakas ystäväni ja sukulaiseni oli entistä rakkaampi, kun jätin kohtaamisesta pois nuo omat tunnetaakat ja kohtasin ihmisen ihmisenä.

Saari tarjosi minulle uuden tavan oppia, oivaltamisen. Oivalsin aaltoja katsellessa, miten ei ole loppuja, on vain alkuja. Jokainen rantakallioon rikkoutunut aalto todella palautui takaisin kokonaisuuteen, nousten aina uudelleen uudessa muodossa. Oivalsin olevani osa luontoa. En enää katsellut luontoa kuin taulua, vaan elin sen keskellä. Olin osa puiden salattua elämää. Olin samanlainen kuin tuo pieni, mutta iäkäs ja sitkeä mänty kalliolla, jonka olemassaoloon vaikutti sateet, tuulet ja aurinko. Enkä ollut enää yksin, enkä yksinäinen, vaikka ketään ei näkynyt, eikä kuulunut. Ymmärsin olevani osa kokonaisuutta ja sen kokiessani pelkoni sulivat pimeään.

Edellisenä syksynä kaadoin saaressa moottorisahalla pystyyn kuolleen koivun. Metsänhoitajan maisterinopintoihin kuului myös puun kaataminen, joten oli hyvä aika harjoitella tuota ruostunutta taitoa. Iltaisin lämmitimme vuorotellen saunan. Mieheni lämmittäessä saunaa oli pilkottuja halkoja ilmestynyt liiterin eteen ja seuraavana iltana minun ollessa vuorossa, halot päätyivät liiteriin. Vuoden kestänyt koivusta polttopuuksi -prosessi oli kuin kuvaus parisuhteestamme. Teimme yhdessä, mutta kuitenkin itsenäisesti. Päästimme irti suorittamisesta, opettelimme tekemään sydämestämme sen, mikä oli välttämätöntä.

Haaveilin yrttitarhasta ja kukkapenkistä. Päädyin kuitenkin vain siirtämään muutaman kotkansiiven mantereelta polun varteen ja ystävien tuoma hortensia saunalla oli kukkapenkkini. Lampaat söivät kotkansiivet, mutta hortensia kukki vielä laittaessani saunan ovea viimeistä kertaa lukkoon. Saaren luonto oli yrttitarhani ja kukkapenkkini. Kun sen oivalsin, ei mieleni saanut tilaa jatkuvalle suunnittelulle, eikä suorittamiselle.

Rullasin usein räsymaton saunakalliolle ja siihen päälle taivaansinisen joogamaton. Kissa uskollisesti teki harjoitusta kanssani, nukkuen viltillä vierelläni tai ollen ylöspäin katsova kissa, kun tein alaspäin katsovaa koiraa. Jooga sai uuden ulottuvuuden luonnossa. Puu asanaa tehdessä oli helppo samaistua vieressä kymmeniä vuosia kasvaneeseen mäntyyn. Aurinkotervehdykset todella tervehtivät aurinkoa ja harjoituksen päättävä savasana tuntui vievän minut maan uumeniin, tai taivaasta korkeammalle.


Oivalsin, että asioihin tuli suhtautua oikealla tavalla. Ulkohuussi oli tyhjennettävä. Tiskit oli tiskattava kaasuliedellä lämmitetyllä järvivedellä. Lampaan ulosteita oli kengän pohjat täynnä. Järven yli oli soudettava myös rankkasateessa. Jokaisesta asiasta olisi voinut tehdä ongelman, mutta päätin toisin. Päätin suhtautua asioihin rakkaudella. Ulkohuussin tuotokset ruokkivat syötyjä kotkansiipiä uuteen kasvuun. Tiskien teko tarjosi hetken pysähtyä, tai kuunnella vaikka äänikirjaa. Lampaat vaan olivat kivoja. Soutaminen rankkasateessa oli varustelukysymys ja loppupeleissä todella hauskaa. Soudin myös kerran saareen tähtitaivaan alla. Järvi oli tyyni. Oli niin pimeää, että en erottanut kuin ääriviivat saaresta. Niin pimeää, että en tiennyt missä oli järven pinta ja missä olin itse. Ja niin pimeää, että kaikki miljoonat tähdet näkyivät. Ja tuo yksi lensi.

Lopputyöni yliopistolle ei vielä valmistunut, mutta yksi opinnäytetyö elämälle on nyt annettu.

Riittämättömyyden tunteet ovat vaihtuneet onnellisuudeksi. Kuin kiitokseksi, saari tarjoili meille lähtiessämme aarrearkullisen kultaa. Keräsimme kymmeniä litroja kultaisia kanttarellejä talven varalle. Nyt saareni on Katajanokka. Maisema on vaihtunut muoviin ja muihin ikkunaremonttivälineisiin. Männyt ja haavat ovatkin ihmisiä, joiden kiireeltä joudun itseni suojaamaan. Hidasta elämää voi olla missä vain, kunhan sen oikein oivaltaa. Tämän tekstin saattelemana toivon jokaisen, joka saa mahdollisuuden hidastaa elämää, tarttuvan tuohon mahdollisuuteen.

Ansaitseeko jokainen toisen mahdollisuuden?

Mitä tärkeämpi ihmissuhde on kyseessä, sitä enemmän koskee, kun joutuu siinä pettymään. Jos luottamustasi käytetään väärin tai sinua satutetaan tavalla, johon et osannut varautua, voi toipumiseen mennä pitkä aika. Rikottua ei saa enää ehjäksi, mutta sirpaleista voi rakentaa uutta, joskus parempaakin. Ennen kaikkea särkynyt ystävyys tai parisuhde auttaa sinua tulemaan läheisemmäksi itsesi kanssa. Se avaa mahdollisuuden tutkia omaa kaikupohjaa.

Kun sisimpään koskee, on kysymys aina jollain tavoin hylkäämiseen, eristämiseen, häpeään tai alistamiseen liittyvistä tunteista. Kun sinua satutetaan, koet helposti olleesi vastuussa toisen käyttäytymisestä. Niin ei kuitenkaan ole, ihminen on aina vastuussa itse siitä, kuinka toimii toista kohtaan.

Ystävyyden päättyminen voi olla yhtä tuskallista, kuin parisuhteenkin loppuminen. Mitä yllättävämmin se käy, sitä traumaattisempi kokemus voi olla. Sanotaan, että oikea ystävyys kestää myös hankalien asioiden ilmaisemisen, mutta voisiko ajatella, että kaikki asiat voivat tulla kerrotuksi kasvattavalla ja toista arvostavalla tavalla? Tarvitsemmeko ilkeyttä, ylimielisyyttä ja vihaa läheisissä ihmissuhteissamme?

Ansaitseeko henkilö toisen mahdollisuuden? Varmasti, useimmiten. Jos toinen on mokannut pahasti, voi luottamuksen löytämiseen mennä aikaa. Kuitenkin, jos hän osoittaa vilpitöntä halua korjata tilanne, kannattaa sinun pohtia, olisiko suhteessanne tilaa anteeksiantamiselle ja  tilaa uudelleen aloittamiselle.

Tämä edellyttää, että toinen aidosti kantaa vastuun omasta teostaan ja että sinä olet valmis jättämään tapahtuneen taakse.

Jos halu anteeksipyytämiseen ja tapahtuneen hyvittämiseen puuttuu, ei kyseessä todennäköisesti ole aito ystävyys- tai rakkaussuhde, vaan vuorovaikutuksenne perustuu dynamiikkaan, joka palvelee jotain aivan muuta. Silloin sinun on syytä pohtia, mitä vierelläsi oleva ihminen käytöksellään viestii? Haluatko olla tällaisen ihmisen lähellä?

Kun herkkyysmaisema, arvot ja ihmiskäsitys eivät kohtaa, välillänne jää paljon muutakin tärkeää vaihtamatta ja läheisyyttä ei pääse syntymään välillenne. Silloin on aivan turha pohtia, satuttiko toinen sinua tahallaan vai ymmärtämättömyyttään. Tai oletko sinä kenties liian herkkä ja loukkaantuva. Lopputuloksena on joka tapauksessa suhde, joka ei toimi.

Rakkaudellinen teko tällaisessa kohdassa on tehdä johtopäätös suhteen tilasta ja lähteä eri suuntiin. Jos yhteistä kieltä ei ole, ei ole myöskään kohtaamisen mahdollisuutta.

Ihmisenä oleminen on paranemista

Ihmisyys on paranemista, muutoksen virrassa olemista hetkestä toiseen, elämämme loppuun asti. Paraneminen on oman eheyden, aidon minän tiedostamista. Tässä tilassa kehomieli elää tasapainoisemmin elämän sykleissä, sairaudestakin huolimatta. Englanninkielinen sana healing tarkoittaakin kokonaiseksi, eheäksi tulemista.

Joskus käy niin, että meissä aina olevan eheyden tiedostaminen katoaa. Saatamme eri tavoin oireilla tai sairastua. Sairaus on joidenkin mielestä heijastusta elämän virran pysähtymisestä tai hidastumisesta. Useimmiten, tietoisesti tai tiedostamatta, saamme elinvoiman ja “virtauksen” takaisin ja pääsemme jatkamaan paranemispolkua eteenpäin.

Jos paranemisemme pysähtyy, tyydymmekö siihen vai tarkastelisimmeko asiaa syvemmin?

Ihmisellä on perustavaa laatua oleva tarve sopeutua siihen ympäristöön missä hän elää. Erityisesti pitkään sairaana ollessamme koetamme sopeutua tilanteeseen, läheisten lisäksi. Sairas ihminen voi tarvita monenlaista apua ja tukea. Läheiset useimmiten haluavat auttaa ja tukea, ja he ottavat sitä kautta uuden roolin, aivan kuin sairas ihminenkin elää omassa roolissaan.

Kukapa meistä haluaisi olla sairas – sairaana tai jollakin tavoin oireilevana elämä voi tuntua jatkuvalta kärsimykseltä. Sairas tai oireileva ihminen voi jumittua ajatukseen, että tämä on hänen kohtalonsa ja muutkin voivat alkaa ajatella samalla tavoin.

Mutta mitä jos sairas ihminen havahtuisikin toivomaan muutosta, jos hänessä heräisi syvä kaipaus sitä aitoa itseä kohtaan, joka hänessä on olemassa ja jonka sairastuminen osaltaan jähmetti?

Ehkä hän tunnistaisi omistavansa terveyttä ja eheyttä sairaudesta huolimatta? Ehkä hän oivaltaisi sen, että sairastuminen on osa hänen elämänmittaista paranemisprosessiaan, jossa ainoa ennustettava asia on muutos? Jäädäkö jumiin vai muuttua?

Kun sairastunut ihminen alkaa voimaantua, hänen ajattelunsa, tunteensa ja koko elämänsä muuttuu. Sairaudesta huolimatta valoa on nähtävillä sekä sisäisesti että ulkoisesti. On helpompi liikkua ja hengittää, kun pelko alkaa väistyä ja vapauden tunne kasvaa. Silmissä loistaa usko ja toivo.

Tämä voi hämmentää totuttuihin rooleihin sopeutuneita läheisiä niin paljon, että he selviytyäkseen tilanteesta alkavat vastustaa muutosta. Herkillä oleva eheytyvä ihminen alkaa helposti itsekin epäillä kykyään muutokseen. Mikäli tämä kaikki tapahtuu edes osittain ei-tietoisella tasolla, on vaarana, että parantuja luovuttaa.

Voi olla, että on paljon helpompaa jäädä vakiintuneisiin rooleihin, näin siinäkin tapauksessa, vaikka jokainen osapuoli olisi uupumassa omaan rooliinsa kuuluvan taakan alle.

Molemminpuolinen läheisriippuvuus kasvaa kasvamistaan, jopa katkeruus lisääntyy. Kukaan ei voi hyvin. Tämän kaiken vuoksi on elintärkeää, että tämä ilmiö aluksi tunnistetaan.

Paranemisprosessissa oleva voi kysyä itseltään: Mikä todella estää minua paranemasta ja sallimasta muutoksen tapahtua? Olenko tämän muutoksen arvoinen? Minkä ja ketkä koen tässä muutoksessa uhkana? Miten reagoin omaan pelkooni? Miten reagoin omiin toiveisiini, siihen sisäiseen elämänvoimaan, josta jo ehdin saada maistiaisen? Voinko antaa itselleni täyden luvan ja tuen kasvaa täyteen mittaani itsenäni? Vapauttaa toivottomuus ja kärsimys, ja ottaa tilalle elämän hyväksyminen sellaisena kuin se on?

Parantujan läheiset voivat kysyä itseltään: Mikä minua oikein hämmentää tai pelottaa siinä, että sairastunut läheiseni alkoi muuttua? Yritänkö estää häntä muuttumasta? Millaisia sisäisiä ajatuksiani tämä läheiseni muutos uhkaa? Mitä ajattelen omasta tukijan roolistani tällä hetkellä, kuormittaako se minua vai saanko siitä tyydytystä? Miltä tuntuisi luopua tästä roolista ja antaa enemmän tilaa läheiseni omille toiveille, olla hänen rinnallaan tarjoten tukea vain jos hän sitä tarvitsee? Iloita hänen kanssaan jokaisesta askeleesta kohti eheytymistä? Olla läsnä silloin, kun elämä tarjoaa takapakkeja?

Muutos ja muuttuminen on pelottavaa, vaikka se tarkoittaisi eheäksi ja autenttiseksi itsekseen tulemista.

Pelko voi olla läsnä sekä paranemisprosessia elävässä että hänen ympärillään elävissä. Voiko tähän muutokseen luottaa? Voinko luottaa itseeni, entä toiseen? Voinko luottaa elämään? Voinko luottaa prosessiin, joka on paljon enemmän kuin fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta paranemista? Mitä se paraneminen sitten lopulta oikein on – tässä kysymyksiä kerrakseen meille kaikille.

Artikkelikuva: Timo Hölttä Photography

Jokaisen sisässä on hyvyys, joka tahtoo tulla ilmaistuksi

Lahjojen antamisen kausi lähestyy. Olen viime aikoina pohtinut sitä, mitä kaikkea liittyy toisille antamiseen ja toisten auttamiseen. Kirjoitan antamisen ulottuvuuksista kolmen blogin sarjan, koska aihe on äärimmäisen antoisa ja henkiselle kasvullemme tärkeä. Toisille antamiseen liittyy paljon enemmän kuin nopeasti kuvittelisi. Siihen liittyy universaali energian laki, myötätuntoa, iloa, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vapautta.

1. Antaminen koskettaa, koska se vapauttaa.

Mary Jaksch sanoo, että antaessamme jotakin hyvää toiselle vapaudumme hetkeksi täysin omista ajatuksistamme liittyen siihen, miltä näytämme, mitä muut meistä ajattelevat ja miten meidän pitäisi toimia. Vapaudumme “minä-nauhan” pyörittämistä ajatuksista päässämme.

Olen päättänyt alkaa pitämään päiväkirjaa, johon kirjaan joka päivä jonkin hyvän teon jollekin toiselle ihmiselle, eläimelle tai luonnolle. Se on yleensä pieneltä tuntuva teko, kuten rohkaisu, hieronta, ruoan laittaminen tai kyydin antaminen. Kun tiedostan, että olen tekemässä päivän hyvää tekoa, olen tästä hellästä pysähtymisestä sanomaan tai tekemään asioita hyvillä mielin sen sijaan, että kiireessä tulisin äreäksi, kun pitäisi ehtiä tekemään monta muutakin asiaa.

2. Kun annamme toisille avoimin sydämin, muistamme, että emme ole yksin.

Mary Jaksch kysyy, kuinka suuri osa ajatuksistasi liittyy omaan työhösi, ihmissuhteisiisi tai tulevaisuutesi miettimiseen? Minulla näihin liittyvät suurin osa ajatuksistani. Huomaan, että antaessani tällaiset ajatukset unohtuvat ja katsantokantani laajenee. Tällöin huomaa paremmin muut, joilla on myös paljon ongelmia ja tarpeita, kuten Mary Jakschkin sanoo. Tuntuu hyvältä ja on itselle vapauttavaa laajentaa huomiota omista ajatuksista ulospäin.

3. Tunnemme enemmän iloa antaessamme puhtaasta sydämestämme.

Mitä tarkoittaa antaa puhtaasta sydämestä? Mary Jakschin mukaan sitä, että emme vaadi mielessämme vastinetta, anna saadaksemme palvelusta tai puhtaan omantunnon. Minusta tuntuu, että suurin osa nuoruudestani meni lähinnä ajatuksessa saada itselle jotakin. Lahjojen antaminenkin tapahtui, koska niin on tapana toimia. Antamisella voi onneksi olla aina arvoa, vaikka omat ajatukset eivät olisi olleet täysin puhtaat, koska se on hyvin inhimillistä.

Keskittyessäni enemmän antamiseen, saan suurempaa tyydytystä toisten eteen tekemistäni pienistä teoista kuin koskaan aiemmin. Voin jopa sanoa niistä tulevan osa elämäntehtävääni, josta saan iloa.

4. Jokaisen meidän sisässä on erilaisten kerrosten alla odottamassa hyvyys, joka tahtoo tulla ilmaistuksi.

Mary Jaksch sanoo, että aina kun kosketamme sisäistä hyvyyttämme, tunnemme liikutusta. Todellinen antaminen kumpuaa samasta paikasta kuin syvin onnellisuus. Ne ovat erottamattomasti yhteen kietoutuneet. Ystäväni puolestaan oli lukenut, että ennen jotkin yhteisöt perustuivat lahjojen antamiselle, kun nyky-yhteiskunta puolestaan perustuu lainaan. Voimme vain yrittää kuvitella, miten tämä vaikuttaa syviin ajattelutapoihimme.

Ehkä sinun ja minun ajattelutavan muuttaminen voi alkaa vaikuttamaan ympäristöömme myönteisesti tuottamalla lisää hyvää oloa.

”Jokainen ihmissuhde on antamista ja vastaanottamista. Antaminen synnyttää vastaanottamista ja vastaanottaminen antamista. Mikä lähtee, tulee myös takaisin. Todellisuudessa vastaanottaminen on sama asia kuin antaminen, koska antaminen ja vastaanottaminen ovat eri puolia universaalista energiavirrasta.” Deepak Chopra

Lähde: goodlifezen.com

Mitä tapahtuu, kun uskallat olla haavoittuva?

Ensimmäinen merkittävä haavoittuvuuden muisto elämässäni on viiden vuoden takaa, kun paljastin blogissa olevani uupunut. Pelkäsin valtavasti, mitä siitä seuraa – olinhan hyvinvointialalla. Minun jos kenen kuuluisi osata pitää huolta itsestäni!

Tunnustus piti minua valveilla muutaman yön, enkä tajunnut ollenkaan, että se olisi vasta alkua. Että kasvupolullani olisi tulossa vielä satoja samanlaisia tilanteita lisää: sen sanomista ääneen, mitä tunnen ja koen, ja mikä eniten pelottaa.

Henkinen kasvu on muurien murtumista, suojakerrosten purkamista ympäriltään, sydämensä salojen avaamista. Niin että tutustuu ensin paremmin itse itseensä, sitten uskaltaa näyttää sisimpänsä myös muille.

Kun sinussa jokin liikahtaa auki, se väistämättä liikauttaa myös muita ympärilläsi. Toiset ehkä ilkkuvat, koska eivät ole valmiita kohtaamaan vielä samaa tunnetta itsessään – mutta toiset kiittävät kauniisti, ainakin sisimmässään. He tietävät nyt, että eivät ole yksin. 

Joku voisi todeta, että kukaan ei pakota minua jakamaan ajatuksiani julkisesti. Tavallaan ei pakotakaan – paitsi oma sisäinen ohjaukseni. Tunnen sen konkreettisesti kehossani ja mielessäni, mitä minun milloinkin kuuluu sanoa ääneen – asiat vain haluavat tulla ulos. Pitkään ne ovat tulleet kirjoitetussa muodossa, nyt myös ääneen sanottuina sanoina. Samalla opettelen elämään epätäydellisyyteni kanssa uudella tasolla: tekstejä olen voinut halutessani viilata loputtomiin ja muokata myöhemminkin, mutta puhe on luonteeltaan erilaista. Siihen en enää jälkikäteen pääse käsiksi.

Tässä Taikaelämää-podcastin jaksossa jaan tunnelmia syyskuisesta viikosta, jolloin haavoittuvuuden teema oli jatkuvasti esillä arjessani. Tunteet olivat niin pinnassa, että kesken nauhoituksen meinasin purskahtaa itkuun. Mutta en halunnut leikata sitä poiskaan, koska jokin minussa sanoi, että tämäkin kuuluu nyt jakaa. Tunteet ovat uusi musta, aitous on uusi normaali.

Tervetuloa kuuntelemaan:  

Kun kynä virtaa paperilla, siinä on ihmeellistä taikaa

Kun viisi vuotta sitten aloin toipua uupumuksesta, kävin kanavoijan luona. Hän sanoi, että kylläpä sinun sisälläsi on paljon asiaa tulossa ulos. “Kirjoitatko sinä?”, hän kysyi.

Kyllä minä kirjoitin, olin kirjoittanut aina. Journalistina ja kirjailijana työkseni, päiväkirjojen ystävänä salaisiin arkistoihini. Mutta en ollut koskaan kirjoittanut niin, että kirjoittaminen olisi aidosti hoitanut minua. Päiväkirjoissakin huomasin suodattavani sanojani, yritin kuulostaa viisaalta ja mietin jatkuvasti, mitä muut ajattelisivat, jos ajatukseni paljastuisivat.

Mutta uupuneena tunsin, että pääni oli täynnä vähemmän kauniita ajatuksia: sekavia mielikuvia, stressaavia odotuksia ja vaatimuksia, väsyttävää hälinää. Päätin, että tuo kuorma oli aika purkaa ja sumu hälventää ympäriltäni.

Yhtäkkiä tuntui siltä kuin tulppa olisi otettu pois tunteideni tieltä.

Seuraavan vuoden aikana kirjoitin ison pinon muistikirjoja kannesta kanteen. Purkauduin, valitin, päästin pihalle kaiken sen mitä olin kantanut mukanani. Kysyin itseltäni kysymyksiä enkä aina löytänyt niihin vastauksia, mutta jokaisen kirjoituskerran jälkeen jokin osa minusta tuntui kirkkaammalta ja kevyemmältä. Vähitellen alkoi helpottaa.

Vuotta myöhemmin aloin perehtyä siihen, miten kirjoittamisen avulla voi edistää ihmisen hyvinvointia. Tutkimuksia ja vastauksia löytyikin. Erityisesti kiinnostuin James Pennebakerin havainnoista: Alitajuisten asioiden piilottelu on ihmiselle stressin aihe, joka heikentää terveyttä ja jaksamista. Kun asiat pääsevät pintaan, olo vapautuu ja kevenee. Se heijastuu ratkaisevasti kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Näiden oivallusten ja NLP-kouluttajataustani myötä syntyi ensimmäinen intuitiivisen kirjoittamisen verkkokurssini. Sittemmin kursseillani on ollut jo tuhansia ihmisiä.

Nyt päivänvalon on nähnyt ensimmäinen intuitiivisen kirjoittamisen tehtäväkirja. Löydä elämän taika – inspiraatiota sisäiselle matkalle auttaa tulemaan tietoiseksi ja vapautumaan rajoittavista uskomuksista, vanhojen tarinoiden taakoista sekä turhan tiukoista vaatimuksista itseään kohtaan. Siinä käydään samoja aiheita kuin varsinaisessa Löydä elämän taika -kirjassakin. Tehtäviin tarttuminen ei kuitenkaan edellytä aiemman kirjan lukemista.

Löydä elämän taika -tehtäväkirja sisältää yli sata kysymystä virikkeeksi kirjoittamiseen. Mukana on myös mielikuvaharjoituksia ja inspiroivia otsikoita. Tehtävien lomassa on sopivasti tilaa kirjoittamiseen.

Pääset kysymään itseltäsi samoja kysymyksiä, joita itse kävin läpi toipuessani uupumuksesta. Kysymyksiin ei kuitenkaan tarvitse vastata orjallisesti. Tarkoituksena on vain saada kirjoitusprosessi liikkeelle, tunteiden tulppa irrotettua, ja tunnistaa, missä olet menossa nyt.

Kauniilta ja viisaalta ei tarvitse kuulostaa eikä tekstin muodolla ole merkitystä! Kielioppisäännöt kehotan unohtamaan heti ensi metreillä. Vähitellen sivuista syntyy sinun näköisesi kirja, joka kertoo, missä olet menossa juuri nyt. Matkaan voit ottaa niin paljon aikaa kuin haluat ja tarvitset.

 

Hengityksellä voi helpottaa uniongelmia ja lisätä itsevarmuutta – Mitä tapasi hengittää kertoo sinusta?

Hengitys – tuo ikiaikainen ja tylsältäkin tuntuva aihe. Huomaan, että palaan siihen aina ajoittain ja koen uusia ahaa-elämyksiä siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti se liittyy elämääni.

Olen tehnyt yöllä herätessäni oivalluksia hengityksestäni, joskus päivisinkin, mutta erityisesti yöllä, kun ei ole muuta tekemistä ja hengitykseen malttaa keskittyä. Olen todennut, että muutaman tunnin unien jälkeen ei kannata nousta, vaan pyrkiä syventämään ja rauhoittamaan hengitystä, joka on ehkä paras keino auttamaan uudelleen nukahtamisessa.

Uskon, että jos oppii hengittämään rennosti, luottavaisesti ja syvästi, voi päästä erilaisista selittämättömistä uniongelmista eroon tai lieventää niiden oireita, kuten kuorsausta, uniapneaa, hampaiden yhteen narskuttelua tai katkonaista unta. Hyvä hengitystapa rentouttaa kurkun, rintakehän ja selän lihakset joka hengityksellä. Myös astmaatikot, selkäkipuiset ja jännittäjät voivat saada helpotusta oireisiinsa. Hengitysterapiaa, neuvontaa ja -kursseja pitäisi mielestäni olla terveydenhuollon kautta tarjolla paljon enemmän, koska se voisi auttaa montaa ihmistä erilaisissa vaivoissa ja vaikuttaa jaksamiseen samalla myönteisesti!

Hengitystapa on yksilöllinen. Hengitystapamme on normaalisti tiedostamatonta lihastoimintaa ja siitä pitää ensin tulla tietoiseksi tarkkailemalla rauhallisessa tilassa omaa hengitystä. Se on mielenkiintoisempaa kuin uskoisi ja paljastaa monia asioita itsestä!

Pyrin tiedostamaan kehoni tavan syvähengittää, kuten se parhaalla mahdollisella tavalla osaa, ilman, että ajatukset puuttuvat peliin, ja nopeuttavat hengitysrytmiä. Mieli pitää meitä vireys- ja jännitystilassa niin helposti.

Kohdistan huomiota sitkeästi keskivartalooni, erityisesti alavatsan ja pallean seudulle, ja odotan, että hengityslihakset siellä aktivoituvat. Pyrin päästämään irti tavastani vetää ilmaa sisään ylemmillä hengityslihaksilla. Annan kehoni ikään kuin laskeutua ja rauhoittua olemaan ja hengittämään luontaisesti.

Kuulin hyvän neuvon, joka auttaa rentouttamaan kiristyneitä hengityslihaksia. Haukottelen tai kuvittelen haukotuksen, jolloin huomaan, miten kaulan lihakset laajenevat ja kurkkuun tulee tilan tunnetta. Tätä tilan tunnetta ja lihasrentoutta haetaan myös äänenkäyttöharjoituksissa, joita olen alkanut tekemään.

Suun purentalihakset sekä kaulan että niskan lihakset rentoutuvat parhaiten hengittämällä oikein. Hieronta auttaa hetkeksi, mutta jos rentouttaa oman uloshengityksen, lihakset saa rentoutumaan joka hengityksellä.

Miten itsevarma tunne siitä tulekaan, kun huomaa hengittävänsä koko kehollaan. Kun minä hengitän, enkä ole ikään kuin hieman poissa itsestäni ja hengityksestäni! Kun pystyn luottamaan hengitykseeni ja siihen, että ”hallitsen sen”, vaikka en joka hengenvedolla. Ymmärrän hengitystäni sekä sen viestejä, voin luottaa kehooni, itseeni ja ilmaista itseäni koko täyteydestäni.

Äänenkäytössä tarvitaan samoja lihaksia kuin hengittämisessä. Äänenkäyttövalmentajani sanookin, että kun voi luottaa omaan ääneensä ja siihen, että se kantaa, eikä ole käheä tai sorru, on paljon itsevarmempi esiintyessä ja kaikissa sosiaalisissa tilanteissa – eli jatkuvasti. Ei ole väärin rakastaa tervehenkisesti omaa ääntään.

Voit siis tulla itsevarmemmaksi yksinkertaisesti oman kehosi tietoisuutta laajentamalla ja hengitystäsi tarkkailemalla sekä syventämällä. <3