Sivu 263 – Hidasta elämää

Kirjan syntytaika – mihin sinun sydämesi kutsuu?

Sydänjuttu-kirja syntyi aikamoisessa, maagisessa virtauksessa, mutta ei tietenkään poissulkenut itkuja, hampaankiristelyjä ja kärvistelyjä. Kenties juuri siksi kirjan synnyttäminen on ollut yksi suurimmista lahjoista, joita itselleni olen antanut.

Kaksi vuotta sitten olin rakkaan ystävän mökillä ja mediteerasin joogalavalla meren ääressä. Siinä nousi tunne, että nyt on kirjan kirjoittamisen aika. Sen kirjan, jonka aina olen halunnut kirjoittaa rakkaudesta ja suhteesta itseen. Ajattelin mediteerattuani, että no perhana, tehdäänpä se kirja sitten. Aloin fiilistellä kirjaani. Miten pukisin johdonmukaisiksi sanoiksi ja kokonaisuudeksi kaiken sen, mikä minut on voimauttanut? Mitä sanoisin kaikesta hiffaamastani ja siitä, mikä minun ja asiakkaideni elämää on muuttanut?

Asia lähti muhimaan sisälläni. Vielä ei ollut kirjoittamisen hetki. Tein isoa tv-ohjaustyötä ja elämä oli tosi täyttä. Olin kuitenkin jo elämänmuutoksessa; tunsin luissani ja ytimissäni, että alkoi olla jo uusien seikkailujen aika. Kerroin mökkireissun jälkeen ihanalle työkamulleni intuitiivisesta päätöksestäni kirjoittaa kirja. Kollegani kertoi, että hänen ystävällään on kustantamo. “Teidän pitäisi tavata”, hän sanoi.

Kun sitten kohtasimme tämän ihanan kustantajan kanssa, homma oli pässinlihaa. “Kyllä tästä kirja tehdään”, sanoi hän. Olin antanut sydämessäni itselleni luvan alkaa kirjailijaksi ja kirja oli jo kirkkaana visioissani. Kustantajan ilmestyminen ja konkreettinen kehotus ryhtyä kirjoittamaan oli ihana, ihmeellinen lahja – ja samalla täysin looginen manifestaatio sydämeni syvän kutsun seuraamiselle.

Aloin kirjoittaa seuraavana keväänä matkalla Balilla. Annoin luovuuteni tulvaporttien räjähtää auki. Siihen asti olin tiedostamattani käyttänyt luovuuttani usein “toisten palveluksessa”. Esimerkiksi työelämässä olin sopeuttanut luovuuteni muiden luomiin raameihin. Oivalsin syvästi, että vapaana virratessaan luovuus on universumin ilmentymä minun sydämeni ja persoonani kautta. Tie siihen on kuunnella intuitiotaan – vaikkapa kirjan kirjoittamisesta – tietämättä vielä, mihin homma johtaa ja miten.

Reissun jälkeen nousi fiilis, että jotakin informaatiota vielä puuttui kirjan synnyn suhteen. En hötkyillyt enkä puskenut mitään tapahtumaan. Sitten sainkin toisen kustannustarjouksen. Olin kirjoittanut Hidasta elämää -sivustolle vuoden verran, ja kun Hidasta elämää oli perustamassa Otavan kanssa kirjasarjaa, kirjani kutsuttiin osaksi uutta sarjaa. Se tuntui juuri oikealta kodilta kirjalleni.

Itse kirjoittaminen oli pitkään kärvistyttävää. Seinäni olivat täynnä post it -lappuja alkuperäisine lukusuunnitelmineen. Kirjaprojekti oli hyvin konkreettinen hyppäykseni uuteen: olin valinnut toteuttaa sitä, mikä sydäntä kutsuu.

Kun asiat syntyvät sydämen kautta, kaikki oikeat energiat valjastuvat tukemaan unelmiamme. Se tarkoittaa myös pelkojen, epävarmuuksien ja muutosten kohtaamista. Kaiken sen kohtaamista, mikä meidät avaa unelmiemme toteutumiselle. On olennaista hiffata, ettei epävarmuuksien ja pelkojen osuminen tuulettimeen tarkoita, ettei homma voi onnistua ja että olisi syytä lopettaa. Päin vastoin, kärvistelyt ovat hyvä merkki: olen avautumassa. Epäilysten ja ahdistusten polttava tulimuuri on usein initiaatio: ego antaa periksi sydämelle. Systeemistäni vapautuu se, mikä aiemmin on estänyt vastaanottamasta sitä hyvää, joka nyt on matkalla luokseni. Muutos, syvempään rakkauteen ja vastaanottamiseen astuminen sisältää usein kasvukipua.

Viime talvena, kun olin allekirjoittanut kustannussopimuksen Otavan kanssa, lähdin kirjoitus- ja nautintoreissulle Espanjaan. Kirjan työstämisessä oli ollut taukoa useampi kuukausi. Nousi tunne, että annan kaiken aiemmin kirjoittamani mennä. Se, mikä olisi säilyäkseen uudessa versiossa, säilyisi kyllä. Antauduin luovaan kaaokseen ja aloin kirjoittaa mistä milloinkin oikealta tuntui. Matkalla näin unia kirjasta: tunsin, että kirja latautui minuun öisin. Kärvistelyalun jälkeen avautui luottamus, että kirja on jo valmis tuolla jossain, ja nyt vain tuon sen maailmaan. Luottamus laskeutui, kun olin ensin antanut itseni kärvistellä ja pelätä, että joku muu sanoisi tämän paremmin, enhän mä nyt voi ja mitä tästäkin tulee. En paennut noita tunteita: antauduin niille – ja samalla jatkoin kirjoittamista.

Viime keväänä kirjoitin täydessä luottamuksessa ja virtauksessa. Alkuperäinen kirjasuunnitelma muuttui. Lopullisen version annoin tulla sydämeni, en mieleni kautta. En sensuroinut enkä epäillyt. Itkin, nauroin, luotin. Joitakin osia jätin pois ja kaikkea hioin, mutta olin tarkkana siitä, että kirjan sielu saa rauhassa sykkiä. Toisinaan välideadlineihin oli vain vähän aikaa, mutta annoin itseni toteuttaa kirjaa ihan omassa, levollisessa rytmissäni. Joskus mielen mielestä olisi “pitänyt” kirjoittaa, mutta sydän halusi, että otetaan päikkärit tai chillataan koko päivä.

Ja niin kirja syntyi kirkkaasti. Meditoin ja fiilistelin kirjaa usein, niin kuin teen koko elämäni suhteen: “miltä tuntuu ja näyttää tämän kirjan energia ja esenssi?” Tunnustelin kirjan tunnelmaa mieleni kautta analysoimatta. Ja kun orientoidun tällä tavalla ensin asian ytimeen ja tunnelmaan, muoto avautuu selkeänä ja kirkkaana. Silloin tekemiseen liittyy keveys, ilo, luottamus ja nautinto. Silloin elän itseni näköistä elämää.

Ja kun itse kohtaan itseni rehellisesti ja annan sydämelleni luvan laulaa, vastaanotan myös taianomaista virtausta.

Kirjan energia tarttui kauniisti kaikkiin mukana oleviin ihmisiin, ja työskentely sen parissa oli todella onnellista. Hidasta elämää -kirjat syntyvät yhteistyössä Otavan kanssa niin, että kirjailija on vahvasti mukana myös visuaalisessa prosessissa. Minulla on esteetikon sielu, pitkä visuaalisen työn tausta ja tarkka silmä: kirjan ulkoasu oli minulle yhtä tärkeä kuin sisältö. Ja taianomaista kyllä, kirjasta tuli juuri sellainen kuin visioissani. Valokuvaaja, taittaja, kustannustoimittaja ja kaikki, jotka olivat luomassa tekstistä valmista kirjaa antoivat sille sydämensä täysin. Kirjaprojekti tuntui tipahtaneen muillekin asianosaisille syliin merkityksellisellä tavalla.

Sydämen ja sielun kautta sykkivä energia todella vetää puoleensa kaikkea, mikä sitä palvelee. Ei vain yhtä, vaan montaa ihmistä. Syntyy synergia, joka avaa, sytyttää ja sydänläikyttää. Kun uskaltaa toteuttaa sitä, mikä omaa sydäntä kutsuu, on aina myös muiden palveluksessa. Ei siksi että pitää tai että se olisi tehtäväni, vaan siksi, että se on kutsumukseni.

Sydämeni kautta syntyi kirja, joka on tarkoitettu jokaiselle, joka sen lukee. Mieli ei sanellut sitä mitä syntyi, vaan sydän ja intuitio. En enää välittänyt siitä, tuleeko hyvä kirja tai osaisiko joku esittää asian hienommin. Antauduin sille, mitä juuri minun kauttani virtaa, ja nautin matkasta. Kun olin saanut kirjan käsikirjoituksen valmiiksi, kävelin kevään mielettömän lintukonsertin säestämänä metsikössä ja ajattelin onnellisena, että jes, miten onnekas olen. Juuri minä sain synnyttää juuri tämän kirjan maailmaan.

Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa kirjoja tai luoda samanlaisia asioita. Mutta jokainen saa elää sydämensä kautta – kasvaa toteuttamaan sen kutsua. Mitä sinut on luotu tuomaan tähän maailmaan? Mihin sinun sydämesi kutsuu?

Lämpimästi tervetuloa löytämään sydämesi kutsua ja uusia suuntia valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com

TallennaTallenna

Kuinka harmaasta blaah-aamusta muotoutui kaunis, koskettava päivä?

Me uuden ajan opettajat puhumme paljon avautumisesta sekä itsemme ja toisemme kohtaamisesta sydämen tasolla. Sydämen taso voi monelle olla niin vieras, ettei edes heti saa kiinni, mitä sillä tarkoitetaan.

Normielämämme on usein pintaa, jossa keskustellaan lähinnä asioista, töksäytellään milloin mitäkin – ja vain harvoin uskaltaudutaan sinne, missä todelliset tunteemme asustavat: sydämeen. Niin kauan kun emme osaa kohdata siellä itseämme, on vaikea kohdata myöskään muita.

Eräänä harmaana syyskuun päivänä sain kokemuksen todella syvästä kohtaamisesta ensin itseni, sitten ystäväni kanssa. Aamu alkoi niin masentuneissa tunnelmissa, että en ollut varma, mitä koko päivästä oikein tulisi.

En kuitenkaan enää yritä väkisin olla iloinen. Päätin antaa itselleni luvan blaah-oloon ja suorastaan vaalia sitä. Halusin kohdata tunteen ja kysyä, mitä sillä olisi minulle annettavaa. Harmaan sävyjen joukkoon alkoi pian löytyä aivan uusia värejä. Hyväksymisellä ja sallimisella tekee itselleen ihmeitä.

Aivan samaan aikaan muualla tapahtui myös ihmeitä, jotka saavuttivat minutkin. Ystäväni oli käynyt läpi omia tunteitaan: ärsytystä, joka liittyi minuun. Hän lähetti minulle rohkean, avoimen ja koskettavan viestin, joka oli upea esimerkki siitä, miten monella tasolla me voimme asioita käsitellä, sekä ihmisenä että sieluina.

Blaah-aamun tarina on kokonaisuudessaan kuunneltavissa Taikaelämää-podcastista. Taikaelämää on nopeasti noussut Suomen kuunnelluimpien hyvinvointipodcastien joukkoon. “Kuin lääkettä sielulle”, kiitteli eräs kuuntelija. Ota tämä siis seuraksesi sopivaan syksyiseen hetkeen – ja ehkä taas oivallat omistakin tunteistasi jotain uutta!

“Oot liian kaunis häpeemään” – Onni ei löydy rasvaprosentista

Opettajan lantio keinui pehmeästi hänen kävellessään salin poikki, kasvoilla oli kujeileva flirtti. Hän oli pukeutunut vartalonmyötäisiin vaatteisiin, jotka toivat esiin hänen muhkeat reitensä ja hieman pömpöttävän vatsansa. Ylävartalo oli selkeästi pienempi kuin alavartalo. Burleskiopettaja kantoi itsensä uskomattoman sensuellisti. Hänellä oli myös meille kurssilaisille sääntö: ”Täällä ei sitten pyydellä mitään anteeksi!”.

Mietin myöhemmin, miksi tuo sääntö ei päde myös oikeassa elämässä? Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi pyytää muilta anteeksi sitä, kuka on ja miltä näyttää! Olemme nykyisin niin aivopestyjä olemaan tyytymättömiä itseemme, että se on jo traagista – edes miehet eivät säästy ulkonäköpaineilta. Nykyinen kauneuskäsityksemme on johtanut siihen, että ihailemme kehoja, joita ei oikeasti ole olemassakaan.

Me näemme sellaisia jatkuvasti mediassa ja somessa – loppuun asti hiottuja kuvia, joissa on täydellinen valo, luonnoton asento, ja jotka on vielä siloteltu kuvankäsittelyohjelmassa täydellisiksi. Ei kai siis ole ihme, että meistä joka toisella tuntuu olevan vinksahtanut kehonkuva, koska vertailemme itseämme mahdottomaan – naisiin, joista kenelläkään ei muka ole selluliittia.

Tyytymättömyys omaan kehoon ei ole vain ylipainoisten yksinoikeus. Myös hoikat ja normaalin kokoiset löytävät poikkeuksetta jotain moitittavaa itsestään. Milloin on liian isot reidet, milloin liian pienet tissit, vatsa on liian iso, peppu on liian pieni (koska nykyisin on muotia iso takalisto). Ja pitäisi olla vielä timmikin!

Voisi luulla, että kiinteät ja lihaksikkaat ihmiset olisivat sitten itseensä tyytyväisiä – hehän elävät monen unelmaa. Moni ihailee fitness-kilpailijaa siinä kisakunnossa, kun hänet nähdään lavalla sen hetken ajan, kun hän on rääkännyt itsensä luonnottoman kuivaksi, jotta lihakset erottuvat, ja joka on niin nälkäinen, ettei eteensä meinaa nähdä. Myös kuvauksia varten otetaan tehokuureja.

Mutta fitness-harrastaja ja -urheilija se vasta syynääkin omaa kehoansa, millimetrin tarkkuudella! Hän näkee peilissä sen, että vielä pitäisi saada lisää pyöreyttä olkapäihin tai reisiin. Ehkä leveämpi selkä olisi bodarille se lippu palkintokorokkeelle. Pakaroita pitäisi saada isommiksi ja rasvaa puoli senttiä pois vyötäröltä. He eivät keskity siihen, mitä ovat saaneet aikaiseksi, vaan siihen, mitä vielä puuttuu. ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen”, on heidän mottonsa. Mutta miten ihmeessä omista pakaroista voi tulla koko elämän keskipiste? Missä on ilo!

Minullakin on pitkä ja iloton historia kehoni kanssa. Lukioaikoina sairastuin syömishäiriöön, mistä paranin itsekseni kuin ihmeen kaupalla. Sen seurauksena minulle jäi kuitenkin muutama kilo ylimääräistä, vaikka olin yhä normaalipainoinen. Eräs miespuolinen koulukaverini totesi silloin, että voisin olla tosi kaunis, jos olisin hoikempi. Sittemmin minusta tulikin hoikka ja timmi, koska hurahdin himokuntoilijaksi. Sain usein kuulla olevani kaunis. Uskoinko? En. Olin yhä huolissani siitä, olisinko riittävän hoikka ja kaunis. Omasta mielestäni minulla oli aina se pari kiloa liikaa, joten en koskaan voinut olla täysin tyytyväinen itseeni.

Syömishäiriön aikaan päähäni oli iskostunut kaloritaulukko, jonka ansiosta tiesin yhä jokaisen suupalani energiamäärän. Vahdin painoani, ja kuntosaleilla työskennellessäni mittailin jatkuvasti rasvaprosenttiani, kunnes aloin nähdä prosentit jo omin silmin peilin kautta. Pystyin valehtelematta arvioimaan myös painoni puolen kilon tarkkuudella ilman vaakaa. En tajunnut silloin, ettei painollani, lihasmassallani tai rasvaprosentilla ollut mitään tekemistä itsetuntoni paranemisen, ja siten todellisen hyvinvointini kanssa.

Muodollisesti pätevä, mutta onneton

On haastavaa olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Jostain syystä ihmiset nykyisin katsovat, että heillä olisi lupa kommentoida toisen ulkonäköä, hyvällä tai pahalla. Itse aloin jossain vaiheessa inhota sitä, että kehoani jatkuvasti arvioitiin ja kommentoitiin, vaikka palaute olikin positiivista. Olin niin paljon muutakin kuin kehoni! Pahimmat säröt sieluunsa saa, jos kommentit ovat negatiivista, tai jos ei tule nähdyksi ollenkaan.

On helppo kokea itsetunnon kolhiintumista esimerkiksi sinkkumarkkinoilla, jossa joutuu jatkuvasti laittamaan itsensä alttiiksi sille, kelpuutetaanko jatkoon. Tinderissä vaikutus pitäisi tehdä parissa sekunnissa ilman, että on mahdollisuutta näyttää, kuinka hieno persoona on. Ensivaikutelmalla on suuri painoarvo ja silloin tulee helposti ajateltua, että vain ulkonäöllä on väliä. Onneksi se ei kuitenkaan mene niin, että vain hoikat ja timmit löytävät kumppanin ja muut eivät. Valintaan vaikuttavat niin monet muutkin asiat.

Toisaalta jotkut taas suorastaan janoavat somessa hyväksytyksi tulemista ja koettavat pönkittää itsetuntoaan tykkäysten määrän mukaan. Saatetaan luulla, että hoikkuus olisi synonyymi onnellisuudelle ja lihaksikkuus menestykselle. Että kun mahtuu tiettyyn muottiin, niin saa suosiota, rahaa ja rakkautta – siltähän monen julkkiksenkin elämä ulospäin näyttää. Mutta mikään ulkoapäin tuleva pönkitys ei tule kestämään aikaa.

Ulkoapäin tuleva onnentunne on katoavaista. Minuakin kehut lämmittivät hetken, mutta eivät tehneet onnelliseksi. Nyt, kun olen keski-ikäinen ja lihonut ainakin ne pari pelottavaa kiloa, olen itsevarmempi kuin koskaan aiemmin. Se aika, jonka olen laittanut sisäisen kauneuteni vahvistamiseen, on ollut tuhat kertaa palkitsevampaa, kuin ulkoisen kauneuden vatvominen.

Oma itsetuntoni ja itseluottamukseni alkoi kohentua sen myötä, kun aloin kehittää itseäni henkisesti, sekä sen ansiosta, että aloin tehdä asioita, jotka ruokkivat sisäistä maailmaani. Kun ennen suhtauduin intohimoisesti jääkaappini sisältöön, nyt suhtaudun intohimoisesti elämään. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu järjettömältä, että olen kuluttanut elämästäni niin paljon aikaa ulkonäköni murehtimiseen. Nyt olen päättänyt hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Olen kirjailija, enkä aio osallistua fitness-kisoihin. Sitäpaitsi elämäni on ihan liian mielenkiintoista rajoittaakseni sitä jokaisen suupalan vuoksi!

Kukapa ei silti haluaisi olla kaunis. Mutta silloin, kun elämässä tulee keskityttyä pelkästään kehon puunaamiseen, elämä jää ontoksi. Ihannetilanne olisi se, että keho, mieli ja sielu ovat tasapainossa. Jos on tyytymätön omaan painoonsa, ei viihdy omissa nahoissaan, on huono olo, terveys reistaa eikä keho toimi niin kuin pitäisi, niin sille kannattaa tehdä jotain. Mutta ei siksi, että saisi muiden hyväksynnän, vaan siksi, että saisi itsensä hyväksynnän.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin itsekin, että vain tiettyyn muottiin mahtuvat ovat ”hyvännäköisiä”, ja ”oikeanlaisia”, mutta olen alkanut huomaamaan, miten kauniita erilaiset kehot ovat. Burleskiopettaja oli loistava esimerkki siitä, miten itsensä voi kantaa ilolla ja ylpeydellä. Siksi tuntuu todella surulliselta, miten niin moni nainen häpeää itseään täysin syyttä.

Ehkä nykyajan kapinallinen onkin sellainen, joka ei suostu pyytämään anteeksi sitä, että on normaali nainen selluliitteineen ja epäsymmetrisisyyksineen? Ehkä anarkismia on se, että ihminen hyväksyy itsenä sellaisena kuin on riippumatta siitä, käykö kehoihanne yhteen ympäröivien ihanteiden mukaan?

Kaija Kookin laulaa: ”Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä, joten anna mennä. Kaunis rietas onnellinen, kaunis rietas onnellinen.” (Sanoitus Saara Törmä)

Kaija Koo EI laula ”kaunis, timmi, onnellinen”.

Millainen suhde sinulla on omaan kehoosi? Jaa kokemuksesi HIDASTA ELÄMÄÄ -KESKUSTELUALUEELLA.

Vanhempien ero on “ihan sama” ja paljon muuta

Oman lapsen ja nuoren kanssa erosta puhuminen ei ole useinkaan helppoa. ”Ihan sama” ja ”en tiiä” ovat yleisimmät vastaukset, kun kysyy miltä ero tuntuu.

”Meidän perheessä ei ikinä oltu mitään suurimpia tunteista puhujia, mutta eron myötä siitä tuli vielä vaikeampaa. Nyt jälkikäteen mietin, että olisi vaan pitänyt sanoa ääneen mitä ajattelin kaikista muutoksista.” (tyttö 17v)

Erokriisin kuopassa kokee vanhempana monesti varmuutta siitä, ettei ydinperheen räjähdyksen jälkeen voi enää koskaan saapua tavallista arkea. Ja että myös lapsien elämä on samasta syystä pilalla. Huonolla tuurilla samaan hetkeen näkee asiantuntijan jyrähtävän jossakin otsikossa: ”Lapsen mielenterveydelle aiheutuu vakavaa vaaraa vanhempien erotessa”. Silloin pitää päättää, sirotteleeko tuhkaa ylleen ja asettautuu odottamaan maailmanloppua vai löytyisikö jostain kuitenkin vielä toivoa? Jos nyt ainakin lapsille?

”Tästä kaikesta tosi vaikeasta on ollut se hyvä puoli, että minun ylitseni ei kävellä missään tilanteessa. Olen myös opetellut puhumaan kaikista asioista, koska uskon, että se voi auttaa tekemään eri tavalla kuin vanhempani.” (tyttö 18v)

Eron todellisten vaikutuksien tutkiminen on erittäin haastavaa. Myös yhteiskuntarakenne ja suhtautuminen avioeroon ja ”erolapsiin” on muuttunut niin paljon, ettei pitkäaikaistutkimusta nykyoloissa ole edes ehditty toteuttaa. Ja elämässä tapahtuu joka tapauksessa niin paljon muitakin asioita kuin ero.

Lapsen osallisuus ja kokemus erosta on noussut aivan eri tavoin keskusteluun kuin aikaisemmin. Syyllisyyttä lisäävien artikkelien ohella nykyään on saatavilla hyviä neuvoja ja tukea erosta selviämiseen, ryhmiä ja menetelmiä – myös lapsille! Meidän työssä kohtaamme lapsia ja nuoria eron jälkeen. Tunteita eroon liittyen on paljon, mutta niin on myös toivoa tulevasta.

”Tajusin, että olen niin tärkeä ja arvokas, että minun täytyy pitää huolta itsestäni.” (tyttö 19v)

Olemme luoneet kaksi pelikokonaisuutta Huonepeli ja Tunnepeli, joita pelaamalla voi käsitellä vanhempien eroon liittyviä tunteita ja ajatuksia. Nämä on tehty yhdessä nuorten kanssa ja niistä löytyy nuorten luomia kuvia, tarinoita ja videoita. Pelejä nuori voi tutkia yksin tai yhdessä vanhemman tai ammattilaisen kanssa. Joitain tehtäviä voisi suositella ihan aikuisellekin (vaikkapa Sanomatta jääneet asiat) – vanhempien eroa kun käsittelee tavalla tai toisella koko elämänsä.

Minna Jaakkola ja Miia Lehtonen

“Aito kasvu on herkkää” – 5 voimakuvaa henkisestä kasvusta

Henkinen kasvu on herkkää ja kaunista ♥
Lisää voimakuvia löydät Instagram-tililtämme @hidasta

@hidasta

Suomessakin johdetaan mindfulnessia hyödyntäen – nämä 4 oppia ovat apuna!

Sanna Fäldt vetää Deloitten markkinointi- ja viestintätiimiä ja on lisäksi mindfulness-ohjaaja. Sannan suurin intohimo töissä on tunneälykäs vuorovaikutus, jota hän harjoittaa niin johtamisessa kuin talon sisäisessä viestinnässä. Kotona Porvoossa hän yin-joogaa ja yrittää pysyä mukana perheen neljän uroksen (joista yksi hullu koiranpentu) touhuissa.

Sain viime keväänä seitsemän upeaa naista johdettavakseni. Ihailen tiimiläisteni lahjakkuuksia päivittäin ja harjoittelen uutta rooliani, jossa en niinkään johda enää yksittäisiä projekteja, vaan tiimini tekemistä ja sitä kautta yhtiömme kasvua. Uskon vahvasti palvelevaan johtajuuteen, jossa autan kollegoitani eteenpäin heidän urillaan, tuen heidän onnistumistaan projekteissaan ja annan heidän loistaa. Ajatus- ja toimintatapamuutos toteuttajasta muiden työn tukijaksi vie tosin aikaa.

Teen paljon tietoista valintaa: jokaisessa päivässä on kymmeniä hetkiä, joissa voin käskyttämisen sijaan voimauttaa muita oivaltamaan itse. Tämä on kaikkea muuta kuin helppoa… Huomaan, että seitsemän vuoden meditaatiokokemukseni auttaa minua johtamaan mieltäni erityisesti hankalissa hetkissä hyväksymisen ja läsnäolon kautta. Palkitsevimpia tilanteita ovat ne, joissa ahdistus vaihtuu hyvin johdetun dialogin kautta yhteiseen ymmärrykseen.

Käytän päivittäin tukenani mindfulnessin oppeja ja lisäksi paria muuta tärkeää löytöä:

1. Tyyni mieli – viisi minuuttia meditointia päivässä

Kun otin tiimin vetovastuun, lupasin meidän kaikkien vuoksi, että huollan mieltäni päivittäin vähintään viiden minuutin ajan. Yleensä kuuntelen Insight Timer –appista (ilmainen) meditaation aamubussissa. Tällä juurrutan itseni päivään juuri sellaisena kuin se aukeaa. Samalla huomaan oman vointini ja minkälaiset, todet tai kuvitellut, huolet ja ajatukset tänä aamuna minussa virtaavat. Tämä auttaa minua useimpina aamuina saapumaan töihin läsnäolevana ja energisenä.

2. Tietoista päätöksentekoa – sydän, vatsanpohja ja järki

Olen melkoisen äkkipikainen ihminen ja minulle on johtamistilanteissa tyypillistä ratkaista asiat heti, sen kummemmin pohtimatta. Usein hyvä päätös kuitenkin vaatii hauduttelua, jota olen aktiivisesti opetellut. Ihmisellä kun on järjen lisäksi kaksi muuta paikkaa, joissa asuu syvää viisautta: vatsanpohja ja sydän. Kun edessä on hankalan tuntuinen päätös, pohdin aina vähintään yön yli sitä, miltä se tuntuu kaikissa kolmessa paikassa.

Vatsanpohja antaa koko elämäni aikana kertyneen intuition varassa välittömän vihreän tai punaisen valon. Sydän on kuumasti tai hieman viileämmin jonkin asian takana, mikä kertoo omasta intohimostani. Sen lisäksi on hyvä konsultoida järkeään ja vasta näiden kolmen vastauksen yhdistelmä antaa minulle parhaat mahdollisuudet tehdä hyvä päätös.

3. Voimauttava vuorovaikutus – ratkaisukeskeisyys

Ehkäpä hienoin oppi, jonka olen nykyisessä työpaikassani saanut, on ratkaisukeskeisen ja valmentavan asenteen opettelu. Käytännössä otan kaikki eteen tulevat tilanteet haasteina, jotka voidaan ratkaista yhdessä. Kun vastaan työkaverin huoleen asenteella ”Onpa hankala tilanne, mietitäänkö yhdessä mitä voisimme tehdä asialle?” saamme asioita oikeasti eteenpäin pelkän murehtimisen sijaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että jos jokainen suomalainen työssäkäyvä opettelisi tämän ratkaisukeskeisen ajattelutavan, vain taivas olisi Suomen kasvun rajana!

4. Tunteiden johtaminen – kohtaamista ja hyväksymistä

Anne kirjoitti tämän blogisarjan ensimmäisessä osassa mainiosti siitä, miten tunteet ovat läsnä työpaikalla halusimme tai emme. Olen myös pohtinut sitä, miten johtajana johdan omia tunteitani ja miten annan niiden vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa. Vaikeinta on ollut huomata, että toisen ihmisen tunteesta suuttuminen ei koskaan vie lähemmäs ratkaisua.

Mikäli haluan saada jonkun näkemään asiat minun kannaltani, on minun johtajana ensin nähtävä asiat hänen kannaltaan. Siksi pyrin aina huomaamaan tuohtumukseni, nimeämään tunteeni ja nostamaan ne sen jälkeen mielen työpöydälle pohdiskeluun. Miksi hermostuin? Miksi ärsyynnyin? Olen sitä mieltä, että johtajalla ei koskaan ole oikeutta huutaa tai käyttäytyä huonosti. Jos näin käy, on johtajalla todellinen peiliin katsomisen paikka. Osaanko johtaa tunteitani? Tässä on minullekin elämänmittainen projekti, jota harjoittelen joka päivä.

Haastan seuraavaksi kirjoittajaksi CGI:n hyvinvoinnin analytiikkapalveluista vastaavan johtajan Jani Alatalon.

Sanna Fäldt
markkinointi- ja viestintäjohtaja
Deloitte Oy

Positiivinen ajattelu ei auta, jos sen alla on itseinhoa ja käsittelemättömiä tunteita

Meille ihmisille on luontaista vältellä negatiivisia tunteita. Meidät on ohjelmoitu välttämään kipua. Välttelemme sitä jopa siinä määrin, että emme halua kohdata negatiivisia tunteita, vaikka usein juuri niiden kohtaamisen kautta meillä voisi olla aiempaa paremmat edellytykset tulla onnellisiksi.

Yksi henkisen kasvun kompastuskivistä on kova halu olla ihanneminänsä kaltainen. Haluamme olla paras versio itsestämme, ja monet uskovat, että saamme sitä mitä tilaamme. Manifestoimme olemassaolollamme. Tulkitsemme, että meidän tulisi tuntea ainoastaan positiivisia tunteita – koska negatiivisia tunteita tuntemalla tilaa vain lisää negatiivisuutta.

Nopea vilkaisu kenen tahansa henkilöhistoriaan ilman sen ihmeellisempää psykologin tai terapeutin tutkintoa paljastaa, että mikäli emme olisi koskaan suostuneet käsittelemään negatiivisia tunteita ja ikäviä puolia itsessämme, emme olisi tässä ja nyt, tällaisina kuin olemme tässä ja nyt. (Herkuttelen hetken ajatuksella, että olisin kieltäytynyt tuntemasta negatiivisia tunteita ja oppimaan niistä vaikkapa sen jälkeen, kun täytin 16 vuotta. Olisin varmasti vieläkin kiehtovampi henkilö kuin nyt olen.) Ja mitä rehellisemmin olemme ongelmamme kohdanneet, sitä vahvemmin seisomme tässä ja nyt.

Paradoksaalisesti toisinaan lyhin tie positiivisiin tunteisiin on mennä päin kipua ja negatiivisten tunteiden läpi.

Valistumatonkin todistusaineisto puhuu sen puolesta, että jollei joskus lapioi lantaa, on haastavaa kasvattaa ruusutarhaa. Tässä lanta kuvaamassa negatiivisia tunteita, ja ruusutarha tavoitetilaa, joka useimmilla meistä on. Ruusut eivät kasva vakuumissa, ne kasvavat mullassa. Ja lannasta ne tykkäävät erityisen paljon.

Ehkä tuntuvimmin tähän dynamiikkaan osuu varjoteoria. Teoria varjoista on peräisin psykiatri ja psykoanalyytikko C.G. Jungilta: varjomme on se henkilö, joka emme haluaisi olla. Varjoiksi kutsutaan piirteitä, joita itsessämme välttelemme. Ne aiheuttavat häpeää.

Haluamme olla ihanneminämme. Haluamme olla se henkilö, jonka uskomme olevan hyväksynnän ja rakkauden arvoinen. Olemme siis elämänhistoriamme aikana muodostaneet kuvan yhtäältä piirteistä, jotka tekevät meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja toisaalta niistä ominaisuuksista, jotka uhkaavat rakastettavuuttamme ja hyväksyttävyyttämme.

Niinpä käymme (usein alitajuista) varjonyrkkeilyä itsemme kanssa, kun yritämme korostaa niitä piirteitä, joiden uskomme tekevän meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja yritämme piilotella, nieleskellä, vältellä — työntää varjoihin — niitä, joiden ajattelemme olevan uhka rakkaudelle ja hyväksynnälle.

Ihmisellä on kuitenkin voimakas sisäinen tarve olla kokonainen, eheä. Tulla hyväksytyksi kokonaisena, kaikkine puolineen. Inhimillisenä ihmisenä. Valoineen ja varjoineen. Jos yritämme tukahduttaa ja jättää jotain osaa itsestämme huomiotta, painaa piiloon ja maton alle, se alkaakin riehua kahta kauheammin. Emme pysty tahdonvoimalla poistamaan itsestämme mitään osaa ilman että se vaikuttaa meihin moninkertaisesti. Sanotaan jopa, että tehokkaasti tukehdutettuna joku piirre itsessä alkaa kääntyä perversioksi, hyvin voimakkaasti ilmeneväksi negatiiviseksi käytökseksi. Alat siis kuin huomaamattasi tihkumaan juuri sitä, mitä kaikkein vähiten haluat ilmentää.

Kokeilin tätä ihan itse tässä taannoin. Ja juuri noin se meni. Sinänsä viattomilta kuulostavat ominaisuudet, joista en itsessäni pitänyt, olivat riehaantuessaan aivan jotain muuta. Ja ehkä kaikkein nolointa mitä tiesin.

Hämmästyttävää on se, miten ohuen verhon takana varjomme lopulta ovat. Pienen hyväksyvän eleen alla. Välttely viekin enemmän voimia kuin omien varjojensa kohtaaminen ja hyväksyminen. Tarvitaan ainoastaan riittävä määrä rehellisyyttä ja lempeyttä. Ilman rehellisyyttä emme näe itseämme. Ilman lempeyttä emme pysty rehellisyyteen, sillä se joka ei pidä itsestään riittävästi, piilottelee itseään aina ensimmäisenä itseltään – ei muulta maailmalta.

Pidän varjoteoriasta siksi, että se puhuu inhimillisyyden ja lempeyden puolesta. Eheyden ja kokonaisuuden. Hyväksynnän. Eheys on harmoniaa. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää, eikä tarkoitus ole, että muutumme valoksi, täydellisyydeksi, virheettömyydeksi ja erehtymättömyydeksi.

Anita Moorjani toteaa, että avain onneen ei ole niinkään positiivisuus, vaan itsensä rakastaminen sellaisena kuin on. Pakonomaisen positiivisen ajattelun sijaan olennaisempaa olisi vain rakastaa itseään, omaa ihmisyyttään. Mitä enemmän rakastamme ja arvostamme itseämme, sitä luonnollisemmin toteutamme iloa ja optimismia. Kun rakastamme itseämme koko inhimillisyydessämme, toteutamme luonnostaan optimismia, koemme olevamme rakkauden ja yltäkylläisyyden arvoisia ja luontaisesti ja ponnistelematta heijastelemme positiivisuutta – ja siten vedämme puoleemme sitä samaa.

Sama asia toisin sanoin: voisi sanoa, että positiivinen ajattelu ei voi tuottaa odotettua tulosta, jos sen alla on itseinhoa ja iso määrä käsittelemättömiä negatiivisia tunteita, jotka ovat sisäisessä ristiriidassa positiivisen ajattelun kanssa.

Kun olet sisältä ehjä ja pidät itsestäsi, positiivinen ajattelu on optimistisuutesi luontainen seuraus.

Mikäli emme hyväksy myös vihaa, raivoa, turhautumista, surua, kiukkua, pelkoa ja häpeää itsessämme, kiellämme ison osan ihmisyyttämme. Myös negatiiviset ajatukset ja tunteet ovat osa ihmisyyttä. Ja jokaisella tunteella on jonkunlainen funktio.

Tunteeko kukaan ihmistä, jossa ei olisi inhimillistä epätäydellisyyttä? Ja eikö epätäydellisyytemme juuri tee meistä täydellisiä, erityisiä ja uniikkeja – emmekö ilman niitä olisi kuin samasta muotista, kaikki samaa valoa.

Jospa antaisikin itsensä olla ihminen. Hyväksyisi sen, ettei ole täydellinen. Hyväksyisi puutteensa. Ja juuri näin tekemällä saisikin kokea eheyden ja syvältä itsestä tulevan rakkauden, joka kohdistuu ensimmäisenä itseen. Ja juuri näin tekisi mahdolliseksi kaiken.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Kellastunut, pieni mökki sai uuden ilmeen ja paljon lisää tilan tuntua – 5 vinkkiä

Kun hankimme pienen, 37 neliöisen pyöröhirsimökkimme lokakuussa 2016, näin ensimmäisellä vilkaisulla, miltä mökki tulisi näyttämään. Mökki luovutettiin meille irtaimistoineen.

Olen hieman pahoillani mielikuvasta, joka syntyy remonttiohjelmien myötä. Niissä usein uudistusta lähdetään tekemään niin, että kaikki mahdollinen pistetään matalaksi. Minun lähtökohtani on, että säilytän kaiken mahdollisen, ja teen mahdollisimman pienillä muutoksilla mahdollisimman näkyvää parannusta.

Myös sisustusohjelmien mielikuva mulle-kaikki-heti-nyt aiheuttaa turhaa stressiä. Muutokset eivät oikeasti tapahdu viikonlopussa. Eikä niitä tehdessä tarvitse laittaa itseään liian tiukille. Kesälomaa ei kannata uhrata pelkkään huhkimiseen. Elämä on hyvää, vaikka se ei ole sellaista kuin mielikuvissa näkee.

Meillä pyöröhirret saivat pintaansa hengittävän ja läpikuultavan paneelivahan, jota on levitelty pieni pätkä kerrallaan – miltei vuoden fundeeraamisen jälkeen. Lattia maalattiin osissa. Keskeneräisyyden ja kaaoksen sietäminen on elämässä asia, joka varmasti helpottaa muissakin tilanteissa kuin remonttia tehdessä.

5 muutosta, jotka halusin toteuttaa pienessä tilassa:

1. Valkoiset seinät ja lattiat

En ole erityisesti valkoisen sisustuksen ystävä, mutta pienessä tilassa vaaleat pinnat tuovat valtavasti lisää valoa, sillä valkoinen heijastaa valoa. Kun valoa Suomen vuodenkierrossa on muutenkin niukasti, on kiva, etteivät tummat seinät syö vähäisiä valon rippeitä.

2. Väriä sinne tänne

Valkoinen antaa lisää potkua kirkkaille väreille, joita rakastan. Ne tuovat iloa elämään! Valoisuus ja värit – ah, miten ihanaa!

Vanha ”ysärisininen” kaappi sai pintaansa auringonkeltaisen maalin ja uudet nupit. Kaappia ei melkein tunnista samaksi enää! Muuriseinä sai värikseen turkoosin, jota löytyy myös siirreltävästä apupöydästä sohvan vierestä. Sohvaksi valikoitui futon-sohva, jonka saa helposti levitettyä kahdennukuttavaksi. Ja jos sohvaan voi valita värikästä, niin sen teen!

3. Sirompi ja käytännöllisempi takka mökkikäyttöön

Vanha, järkälemäinen vuolukivitakkamme lähti lämmittämään isompaa torppaa, kun se purettiin. Tilalle valitsimme Suomen Sisustustakka Oy:n Contura-takan, joka toimii pienessä tilassa kokonsa puolesta huomattavasti paremmin. Tuntui, että koko tila kasvoi valtavasti, kun kivimöhkäleen tilalla on siro valkoinen takka. Uudessa takassamme on lisäksi mökkikäyttöön loistava ominaisuus: se on ilmakiertoinen, eli saamme heti ensimmäisestä pesällisestä alkaen lämpöä – eikä vasta sunnuntaina lähtiessämme. Lisäksi takka varaa lämpöä. Iloitsen myös sivulla olevista ikkunoista, joista tulee loimun valoa moneen suuntaan! Lue lisää takkakokemuksista TÄSTÄ. Conturan takka asennettiin mökillemme sisältöyhteistyössä Suomen Sistustakka Oy:n kanssa.

4. Pöyreä ruokapöytä

Tuolien väri on vielä hieman auki. Minkä väriseksi itse ne maalaisit?

Pienessä tilassa iso suorakaiteen muotoinen pöytä tuntui jotenkin tukkoiselta. Tuntui, ettei energia kierrä tilassa. Luettuani hieman feng shuita ja kuunneltuani tuntemustani, ostin nettikirppikseltä pyöreän, jatkettavan pöydän. Pyöreä riittää neljälle hyvin, ja ovaalin ympärille mahtuu yhtä paljon kuin vanhan pöydän äärelle. Pöytä sai pintaansa mustan maalin ja alleen juuttimaton, joka pehmentää valkoisen ja mustan kontrastia. Nyt tilassa virtaa!

5. Leikkisyys

Leikkisä voi olla harmoninen. Pienen tilan ei tarvitse olla tylsä. Ei kannata pelätä, että väreihin kyllästyy. Näiden ajatusten pohjalta syntyi kokonaisuus, jossa ei ole vain yhtä tehosteväriä, tai pelkkää puupintaa, tai pelkkää beigeä ja ruskeaa, tai pelkkää mustaa ja valkoista.

Takan edustalla olevaa kaakelia mietin ja etsin pitkään. En halunnut tasapaksua, halusin siihenkin täydellistä epätäydellisyyttä, peppipitkätossumaista vinksinvonksin-fiilistä. Vanha, keltainen lapsen syöttötuoli pääsi vinksinvonksin-maailmaan puiden kuivatusta varten ja laskualustaksi.

Villasukat on SullaVikat, eli Mia Sumellin suunnittelemat ja toteuttamat.

Minua inspiroi elämänilo – myös remontissa ja sisustuksessa.

Entä jos lähteminen tuntuu helpommalta kuin anteeksianto?

Viitisentoista naista istuu ringissä. Noin vuoden mittainen koulutusmatkamme on taittunut yli puolenvälin. Kaikki ovat tehneet pieniä ja suuria sisäisiä tai ulkoisia muutoksia. Keskustelu kääntyy hankalimpiin ja haastavimpiin asioihin. Kaikkein kipeimpiin ja vaikeimpiin.

Anteeksiantaminen. Itsen ja toisen välisen rajan erottaminen. Tunteiden tunnistaminen ja kokeminen. Oman totuuden ja arvojen mukaan eläminen. Rakkaus, ystävyys.

Meillä kaikilla on halu elää lämpimissä rakkaus- ja ystävyyssuhteissa. Samalla ne ovat elämämme haastavimpia suhteita, sillä juuri niissä tasapainoilemme läheisyyden ja etäisyyden sekä sitoutumisen ja vapauden välillä. Samalla kun haluamme elää läheisissä ihmissuhteissa, meillä on tarve myös omaan tilaan ja haluun määritellä mikä on juuri meille sopiva läheisyys ja etäisyys, sitoutuminen ja vapaus.

Pitkät ihmissuhteet tuovat haasteen esiin konkreettisesti. Koemme niissä rakkautta ja ystävyyttä, jonka haluamme kestävän – mutta myös joudumme törmäyskurssille toisen ihmisen intressien, halujen ja olemassaolon kanssa. Toiseus haastaa meidät.

Monella ringissämme istuvalla naisella on pari- ja ystävyyssuhteita, jotka ovat olleet tulehtuneita pitkään. Kaunaa, tulkintoja toisen puolesta, toisen henkisen koskemattomuuden loukkaamista, pitkään jatkuneita riitoja, eripuraa, kunnioituksen katoamista.

Viha — suuttumus, kauna, katkeruus — on selvästi tunteista hankalin. Joku on syyttänyt toista kaikesta ja tuntenut avointa vihaa jo pidempään, toinen taas välttänyt syyttämästä yhtään mistään ja taistellut vihaa vastaan.

Kumpikin lähestymistapa on tuottanut yhtä huonoa tulosta.

Keskustelu kääntyy anteeksiantamiseen. Yhtä hyvin voitaisiin puhua irtipäästämisestä, sillä hyvin harvoin kyse on jostakin yksittäisestä, yksitulkintaisesta ja tunnistettavasta tapahtumasta. Pikemminkin arkista kohtaamattomuutta ja odotusten vastaamattomuutta.

Anteeksiantaminen on suuri henkinen haaste. Se on myös pitkien rakkaus- ja ystävyyssuhteiden edellytys, sillä sellaista pitkää ihmissuhdetta, jossa ei olisi tullut anteeksiannettavaa, ei ole. Muista ihmissuhteista voimme lähteä, mutta jos haluamme rakastaa ja sitoutua, vaalia ystävyyttä ja rakentaa pysyvyyttä, meillä pitää olla myös kyky mennä ristiriitojen läpi, päästää irti mielipahasta ja loukkaantumisesta.

Keskustelemme siitä, miten löytää tie anteeksiantamiseen. Kaikki ringissä tunnistavat halun lähteä suhteista, kun tilanne on muuttunut hankalaksi. Yhtä lailla kaikki tunnistavat halun sitoutua. Onko pakeneminen pelkuruutta ja kyvyttömyyttä kohdata konflikti rehellisesti? Halu lähteä tuntuu intuitiivisesti todelta. Mutta intuition ja pelon erottaminen toisistaan on konfliktitilanteessa vaikeaa.

Vähitellen konfliktin myötä syntyy kaunaa ja vihaa, kyvyttömyyttä antaa anteeksi tai edes haluta antaa anteeksi. On helpompi tuntea kaunaa ja vihaa, leikitellä ajatuksella, että lähtee suhteesta. Tämä riittää, nyt mittani on täysi. Lähteminen tuntuu huomattavasti helpommalta kuin anteeksiantaminen. Viha suojaa tuntemasta esimerkiksi surua tai syyllisyyttä ja häpeää, näkemästä omaa osuutta rehellisesti, estää olemasta armollinen ja ymmärtävä toiselle, antaa luvan sitoutumattomuuteen ja julmuuteen.

Anteeksiantaminen on prosessi. Sitä on mahdotonta tehdä pelkällä tahdonvoimalla. Meidän on vaikea käskeä itseämme antamaan anteeksi, jos olemme vihaisia. Vielä vaikeampaa se on, jos emme edes ymmärrä olevamme vihaisia. Usein pitkissä ihmissuhteissa tilanteet rakentuvat hitaasti, katkeruus syntyy kuin huomaamatta. Berliinin muuri rakennettiin ehkä yhdessä yössä, kauna usein kuukausien ja vuosien kuluessa.

Suuttumukseen liittyvien vihan tunteiden tunteminen on välttämätöntä, sillä tunteiden kieltäminen johtaa siihen, että kokematta jätetyt tunteet rakentavat muuria rakkauden ja ystävyyden tielle. Emme oikeastaan edes tiedosta, mitä tapahtui. Yhtäkkiä toinen vain ärsyttää ja tekee kaiken väärin. Viha muuttuu kaunaksi ja vakiintuu vähitellen tavaksi nähdä suhde ja toinen ihminen. Se värittää kaikkea.

Yhtä lailla harhaanjohtavaa on tempautua jatkuvasti tunteidensa kuljettamaksi, toimia reaktiivisesti ottamatta vastuuta itsestään.

Tunteet ovat viisaita ja niillä kaikilla on hyvä tarkoitus. Vihaa tarvitaan esimerkiksi puolustautumiseen ja rajojen vetämiseen. Samalla tunteet voivat johtaa meitä harhaan, sillä ne aktivoituvat paitsi tässä hetkessä, myös vanhojen tunnekaavojen ja -haavojen pohjalta. Tunnereaktioissa kohtaavat tämä hetki ja muistot.

Tunteet ovat sillä hetkellä totta, mutta ne ovat myös vain impulsseja, kuin sähköä, joka virtaa lävitsemme. Viisautta on ymmärtää, että viha on ohimenevä tila, ja ohjata tuo tunne menemään ohi. Tuntea tunne, mutta samalla liikennepoliisin tavoin ohjata se kulkemaan eteenpäin heti kun valot muuttuvat punaisesta keltaiseksi ja siitä vihreäksi. Antaa itselle lupa tuntea tunne ja ottaa vastaan sen mahdollisesti meille tuoma viisaus, mutta samalla ottaa päämääräkseen kulkea eteenpäin kohti anteeksiantoa – sekä rakkautta ja ystävyyttä.

Mikäli uskomme kaikkea, mitä vihan tunteen vallassa koemme, näemme ympärillämme vain anteeksiantamattomuutta. Siksi tarvitaan liikennepoliisia, tietoisuutta, valintaa. Huono olo kertoo siitä, että emme ole linjassa sisäisen viisaamme kanssa.

Kun etsimme rakkautta, ystävyyttä, anteeksiantoa ja jatkuvuutta, on tärkeää kulkea kahta polkua: yhtäältä antaa itselleen lupa olla ihminen ja kokea ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Niin vihaa, kuin muitakin tunteita. Toisaalta on tärkeää päättää tavoite tietoisesti, uskomatta tunnetiloja sellaisenaan. Pitää yllä yhteyttä sisäiseen viisaaseen, päättää, että viime kädessä se on ohjaksissa.

Anteeksiantaminen liittyy kaikin mahdollisin tavoin rakkauteen, ystävyyteen, itsen ja toisen väliseen rajaan, tunteisiin ja niiden tunnistamiseen – muihin tässä ringissä istuvien naisten haastavimpiin kasvupaikkoihin, niihin asioihin jotka omassa itsetuntemuksen ja tietoisuuden lisääntymisessä tuntuvat vaikeimmilta viedä omaan elämään.

Anteeksiantaminen tuo nähtäväksi, osaammeko kuunnella itseämme ja kommunikoida omaa totuuttamme.

Samalla se näyttää, hyväksymmekö rakastettumme ja ystävämme sellaisina kuin he ovat, vai odotammeko kaiken aikaa, että he muuttuisivat tavalla tai toisella odotustemme mukaisiksi. Jälkimmäinen kertoo paljon myös meistä itsestämme. Kuka me olemme suuttumuksessamme ja syytöksessämme — ja mitä vihamme estää meitä näkemästä itsessämme?

Intiaanien viisaus on, että syyttävän käden kolme sormea osoittaa syyttäjää itseään. Vihamme antaa helpon motiivin olla katsomatta peiliin, sillä on helpompaa löytää syyllinen ulkopuolelta. Olla kohtaamatta sitä kipua, josta syytös lähtee, sitä kohtaa itsessämme, joka saa syyttämään.

Ihminen on kompleksinen olento. Fyysinen, mentaalinen, henkinen. Tämä kaikki on huomioitava ihmisen elämää elettäessä. Meillä on tunteita, ja niiden valossa teemme tulkintoja todellisuudesta.

Vihan vallassa näemme tuomittavaa ja mahdottomuutta, rakkauden ja ystävyyden valossa hyväksyntää ja mahdollisuuksia. Tietoisina olentoina meillä on mahdollisuus päättää, miten haluamme maailmamme kokea. Elämme perspektiivisessä todellisuudessa – perspektiivimme todellisuuteemme määrittää kokemuksemme.

Vihan ja kaunan takana asuu rakkaus, ystävyys ja anteeksianto. Se, minkä muodon suhde saa anteeksiannon myötä on lopulta merkityksetöntä. Anteeksiantaminen avaa mahdollisuuden rakkauteen ja ystävyyteen missä tahansa muodossa haluamme niitä kokea.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Hyvän vastaanottaminen voi joskus tuntua väärältä tai kiusalliselta – Pitääkö apu ansaita?

Muutaman viikon takaiset synttärini herättivät monia tunteita. Järjestin juhlat, ja jo etukäteen mietin, että onkohan tämä nyt ok. Uskallanko ehdottaa, että ihmiset varaavat lauantai-iltansa minun juhliini? Mitä voin sanoa, kun kysytään lahjatoiveita? Ja miltä minusta tuntuu, kun muut näkevät vaivaa minun takiani?

Ei tuntunut pelkästään hyvältä. Mielessäni heräsi monta kertaa se ajatus, jonka usein sanomme ääneen, kun meille annetaan jotain hyvää. “Tämä nyt on ihan liikaa!”

Oletko joskus sanonut niin? Kun toinen tarjoaa apua, lahjaa tai kohteliaisuutta, torjut sen sanoillasi. Onko tuo tarjottu hyvä mielestäsi liikaa antajan antaa – vaiko sinun ottaa vastaan? Etkö ehkä usko olevasi sen arvoinen? Arvottomuus on rajoittavista uskomuksistamme itseä vähättelevin. Muut ansaitsevat, mutta minä en.

Useimmat meistä TOIVOVAT itselleen hyvää, mutta eivät aidosti usko ansaitsevansa sitä. Haaveillaan lottovoitosta tai lomasta auringossa, mutta sitten kun elämä todella tarjoaa mitä tahansa kaunista ja hyvää, se työnnetään kauemmas. Väitämme pärjäävämme ilman (“Hei ei sun olis tarvinnut!”) tai kyynisesti toteamme, että kadulta löytyvä kaksieuroinen ei vielä kanna kovin kauas. “Pyysin oikeasti tonnia – kiitti vaan tästäkin vähästä.”

Mutta elämä ei mittaa lahjan laajuutta. Se yrittää antaa sinulle ja samalla kysyy, uskallatko todella ottaa vastaan. Jos suljet oven pieneltä hyvältä, suljet sen samalla suuremmaltakin. Kuten Löydä elämän taika -kirjassa kirjoitin:

“Niin kauan kun minkä tahansa hyvän vastaanottaminen tuntuu yhtään väärältä tai kiusalliselta, uskomuksissa on vielä työstettävää.”

Lisää ajatuksia vastaanottamisesta (ja vähän vanhenemisestakin) Taikaelämää-podcastissa. Mitä fiiliksiä 40 vuoden rajapyykki herätti? Millaista elämän nyt “kuuluisi” olla? Tervetuloa kuuntelemaan:

Tunnetko sinä tällaisen uuden ajan prinsessan? – 11 merkkiä todellisesta tyttöenergiasta

Perinteisten prinsessasatujen prinsessa ei ehkä ole enää nykytyttöjen esikuva, mutta ovatko nämä uuden ajan prinsessan, Prinsessa Pikkiriikin, 11 piirrettä tuttuja? Lainaukset ovat kirjasta Prinsessa Pikkiriikin talvi.

1. Tukka on takussa – ja se on ihan ok

”Kun Pikkiriikkiä katselee, voi ehkä arvata, ettei hän olekaan ihan mikä tahansa prinsessa: hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat, mekossa on aina muutama läntti pinaattisoppaa ja hiuksetkin ovat vähän takussa, koska Pikkiriikki ei tykkää tukan kampaamisesta sitten yhtään – ei vaikka siihen laitettaisiin miten paljon Niiskuneidin kampaussuihketta tahansa.”

2. Huone on pääosin sekaisin

”Pikkiriikki ryhtyi etsimään kyniä, ja siinä sitä kuulkaas olikin etsimistä. Pikkiriikin huoneessa ei nimittäin mikään pysynyt koskaan tallessa, koska joku ikävä turjake kävi aina sotkemassa hänen tavaroitaan ja piilottamassa niitä.”

3. Saattaa ilmetä pientä hienousvaateallergiaa…

”Pikkiriikki aukaisi vaatekaapin, mutta siellä oli vain kauniita mekkoja ja muutamat tyhmät samettihousut, joita ei kyllä pitänyt päällään kukaan, joka halusi olla hieno ja nauttia elämästään.”

4. Elämänilon arvostaminen

”Pikkiriikistä oli kummallista, miten ne saattoivat katsella niin turhia ja tylsiä ohjelmia illasta toiseen. Ei ihme, etteivät aikuiset ymmärtäneet iloisesta elämästä yhtikäs mitään.”

5. Rehellisyys ennen kaikkea

Pikkiriikki: ”– Anteeksi Urpo, että minä olen joskus vähän rasittava, vaikka niin olet kyllä sinäkin. Rakas, mutta rasittava.”

6. Omanarvontunto kohdallaan

Pikkiriikki tarinoi Urpo-veljelleen: ”– Olipa kerran eräs hirveän huikea prinsessa nimeltään Tuhkimo, joka oli kuitenkin sillä tavalla pikkuisen pälikkä, että se teki aina mitä muut määräsivät. – – – Tuhkimo siivosi ja siivosi, mutta eräänä päivänä sen sisällä heräsi rohkeus. SIISTI HUONE KERTOO SIELUN TYHJYYDESTÄ, se kailotti niin kovaa, että kaikilla ilkimyksillä lensi kakkapökäle pöksyyn.”

7. Luovuuden hyödyntäminen

”Ruoaksi oli perunamuussia ja kastiketta, josta tulikin perunamuussia ja mansikkahilloa, koska äiti ei ollut tarkkana, vaan katseli olohuoneessa televisiota.”

8. Itseluottamus kohdallaan

”Jussilan mäessä oli yhteensä kolme hyppyriä, joista ensimmäinen oli vauvoille, toinen tavallisille ja kolmas uljaille sankareille. Koska Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Makkara olivat selvästi sankareita, he kurvasivat suoraan Jussilan mäen päälle.”

” – Tokko he mahtavat uskaltaa – ei aikuisilla ole sellaisia voimia kuin meillä, pohti Pikkiriikki, ja siinä hän oli kyllä aivan oikeassa, sillä äidit ja isät pitivät enemmän pehmeistä sohvista ja jorinaohjelmista kuin hurjista hyppyreistä ja pöllyävästä lumesta.”

9. Myötätunto toimii

” – No se on selvä se, sanoi isä. – Mutta jotta voi lentää kuuhun, pitää olla puhtaat hampaat ja puhtaat korvat, joten mars iltapesulle siitä.

Selvästikään isä ei ymmärtänyt autolla ajamisesta yhtikäs mitään, sillä ei kaasun painamisessa mitään hampaita tarvita. Pikkiriikki ei kuitenkaan viitsinyt sanoa siitä isälle mitään, koska isä näytti niin kovin tyytyväiseltä – hän kun sai niin harvoin olla oikeassa.”

10. Näkökulman vaihtamisen taito

Pikkiriikki pohtii: ”– Kun minä söin Urpon suklaakalenterin, niin sehän olisi voinut olla myös palvelus, sillä suklaa on hirveän epäterveellistä.”

11. Hymy on paras kaunistus

“Pikkiriikin hymy kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja kaikkihan me tiedämme, että se on oikeastaan ainoa juttu, millä on mitään väliä prinsessahommissa.”

Pehmoäijän kehonkuvahäiriö – ja miten sitä voi korjata

Kirjoittaja Ville Virmajoki on kansainvälisen turvallisuusalan ammattilainen, terapeutti ja tulkki, kolmen aikuisen tyttären faija ja kaveri, ammattimaisen sporttipirkon avopuoliso ja Dalai Lama -fani, kamppailulajeja elävä ja omia mielenliikkeitään harrastava suomalainen mies.

Me kaikki harjoittelemme itsensä hyväksymistä – sitä että ei olla ihan Supermanejä

Kuullessaan sanan ”kehonkuva”, ensimmäinen esiin nouseva ajatus on anorektinen teinityttö tai fanaattisesti treenaava jumppamuori… eikö? Mediaa ja mainosteollisuutta syytetään teinityttöjen rääkkäämisestä kohtuuttomilla ihanteilla ja jatkuvalla kuva- ja tunnetykityksellä kaikista mahdollisista medioista, ja kovan nousun tehnyt fitness-kulttuurin ja -kondiksen ihannointi on nyt jo tuottanut “ylpeä kiloistani” -vastarintaliikkeen, eikä tähän naisten kidutukseen loppua tule.

Mutta entäs sitten miehet?

Muutama vuosi sitten äijän piti olla iso kuin kivitalo ja kehonrakennus oli se juttu. Seuraavaksi kropan piti olla monipuolinen, joten “oikea” laji oli crossfit. Tämän jälkeen miehen ruodon piti olla “toimiva”, koska movement olikin parempi kun astanga, ja sitten vielä se dressman-mies…

Olisi hyvä, jos mies olisi aika iso ja erittäin revitty mutta ei liian, koska se näyttää vähän pahalta. Pitäisi olla tosi vahva mutta ei maastavedossa vaan esim. maitotonkalla jonglööratessa, ehdottomasti pitää venyä tositosilähelle spagaatia mutta räjähtävää voimaa pitää olla kun Nalle Puhin Tikrulla. Ai niin, ainakin puolimaraton pitäisi pystyä juoksemaan mielellään jonkun kauppareissun yhteydessä. Ja vähän jotain kamppailulajiakin pitäisi osata. Ja pukeutua koska “onnea Suomi”.

Miestenkin tapauksessa kehonkuva alkaa saada vaikutteita ja paineet alkavat kasautua jo aika varhaisessa lapsuudessa. Siinä vaiheessa, kun siirrytään Muumeista Teräsmieheen, alkaa ensimmäinen mieskuva ja visuaalinen ihanne tunkea nuoren miehen päähän. Väitän, että jokainen teinipoika ja nuori mies ikävälillä 16–80 v. jossain vaiheessa ja jossain muodossa ylikompensoi tarvettaan sopia johonkin näistä malleista. Ja mihin tämä sitten johtaa? Puhutaan paljon naisten syömishäiriöistä, itsetunnon ajamasta huomionhakuisuudesta sosiaalisessa mediassa, ulkonäköön liittyvästä kiusaamisesta lasten parissa ja niin edelleen. Naisten. Ei miesten. Ja miksi ei?

Olikos ne sittenkään vain naisten juttuja? Mitenkäs esimerkiksi ortoreksia (syömishäiriö, jonka taustalla on pakkomielteinen halu syödä terveellisesti) toisessa ääripäässä ja totaalinen fyysisyydestä ja liikunnasta kieltäytyminen toisessa? Oireita samasta ilmiöstä? Ehdottomasti, ja me kaikki olemme sen vaikutuksen alaisia.

Hei, me ollaan ihan kaikki vähän viallisia! Ennemmin tai myöhemmin me kaikki harjoittelemme sitä samaa itsensä hyväksymistä, sitä että ei olla ihan vielä – ihan Superman-kuosissa. Joten miten tästä eteenpäin, sinnehän tässä oltiin menossa?

“The problem is not the problem,
the problem is your attitude about the problem.”
– Capt. Jack Sparrow –

Lähdettäisiinkö vaikka siitä ajatuksesta, että se mihin keskityt, vahvistuu? Eli jos haluat pysyä nykytilanteessa, jäädäänpä kiroilemaan sitä eikä tehdä millekään mitään, eikö niin? Tai, jospa tehdään niin että muistellaan vaan kovasti sitä, kuinka paljon huonommin tai paremmin asiat olivat ennen, kuulostaisiko hyvältä? – No ei minunkaan mielestäni.

Itsetunto-ongelmiin ja muihin laajempiin työmaihin ei ole pikaratkaisua, tietenkään. “Hyväksy itsesi” on kiva slogan mutta hirveän huono neuvo. Joten sen sijaan että jäädään tuijottamaan syitä, vaikutuksia ja seurauksia, mitä jos vaan katsottaisiinkin eteenpäin? Jos siis tiedostat, että kehonkuvaan liittyvät ongelmat tai epävarmuudet ovat osa elämääsi ja niiden vuoksi tunnet painetta esim. treenaamiseen, niin mitä jos vaan hyväksyt että näin on? Etkä huolehtisi siitä sen enempää? Sen sijaan keskitytään nyt asian positiiviseen puoleen, joka on tietenkin tekemisestä nauttiminen.

Ehdotus:

Kuvittele tilanne, kun viimeksi olit tämän saman paineen ajamana käynyt salilla, juoksemassa, kiipeilemässä tai muuten rääkkäämässä itseäsi ja sen jälkeen ollut itseesi ja tekemisiisi tyytyväinen, koska olet tyydyttänyt jotain tarvettasi, tässä tapauksessa ehkä tarvetta tyynnytellä nalkuttavaa itsetuntoa. Joko kuvittelit? Hyvä.

Mikä tuo tilanne oli? Missä olit, mitä tekemässä, ketä muita oli paikalla? Miltä hyvä fiilis tuntui, ihan fyysisesti? Missä se tuntui? Miltä sinun hyvä fiiliksesi näytti jonkun muun, ulkopuolisen mielestä? Miten se häneen vaikutti? Joko vastasit? Hyvä! Pidä hetki tuosta muistikuvasta kiinni, ota siitä kaikki irti, anna sille vaikka nimi.

Nyt tehdään niin, että seuraavan kerran kun sinulla on tunne, että pitäisi tehdä jotain, mietit ensin, mistä tekemisestä juuri nyt saat tuon saman tunteen. Riippumatta siitä, tuleeko hyvä fiilis päikkäreistä, punttisalista, juoksemisesta tai keittiörempasta. Ja seuraavan kerran sama juttu – sen sijaan että jatkuvasti jahdataan visiota, jahtaatkin nyt tyytyväisyyden tunnetta sellaisenaan. Sopiiko? Vähän ajan kuluttua tulet huomaamaan pystyväsi ihan itse liittämään tuon saman olon melkein mihin tahansa tilanteeseen tai tekemiseesi – kokeile vaikka! Ja tämähän tarkoittaa vain valinnanvapautta tästä hetkestä eteenpäin.

Entä sitten kehityspaineet? Ensinnäkin, sinä itse luot omat tarpeesi ja paineesi. Koska näin on, on sinulla myös oikeus määritellä, mikä on riittävästi. Joten jos nyt koet pakkoa kehittyä jollain osa-alueellasi, mitä jos tästä eteenpäin et mietikään tämänhetkistä tilannetta vaan teet ensi kerralla, kun siltä tuntuu, asiasi ihan vähän paremmin? Nopeammin? Pidempään? Sulavammin? Ja sitä seuraavalla kerralla taas vähän paremmin? Hiffaat jo, eikö? Ja mitä tehdään? Ei sen väliä, kunhan muistat käyttää sitä samaa tunnetta joka kerran, kun SINÄ haluat jotain tehdä.