“Kyllä mä pärjään.” “Ei tässä mitään.” “Kaikki on hyvin.” “Älä sä musta huoli.”
Kuulostaako tutulta? Moni meistä oppii jo pienestä pitäen olemaan vahva – hoitamaan hommat, pärjäämään yksin ja puskemaan eteenpäin vaikka hammasta purren. Ehkä malli on opittu vanhemmilta. Tai ehkä se on ollut selviytymismekanismi tilanteeseen, jossa ei ollut muita vaihtoehtoja.
Kun ihminen pärjää ja jaksaa tarpeeksi kauan, alkaa selviytymismekanismista tulla pikkuhiljaa osaa minuutta. Alkaa itsekin uskoa olevansa vahva, jaksavansa ja selviävänsä lähes mistä vaan yksin, kunnes jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Näin kävi myös minulle.
Kun jatkuva pärjääminen ja ”vahvana pysyminen” alkaa tuntua taakalta, on aika harjoitella uudenlaisia tapoja olla ja elää. On aika harjoitella heikkoutta.
Tässä kolme arvokasta asiaa, jotka liiasta vahvuudesta luopuminen on minulle opettanut:
1. Olet arvokas, vaikka et aina jaksaisikaan.
Sinulla on lupa olla väsynyt, hukassa, henkisesti ja fyysisesti rikki. Sinulla on lupa kieltäytyä ja sanoa ei. Sinulla on lupa tehdä vähemmän kuin olit suunnitellut. Omien rajojen vetäminen ei tee sinusta heikompaa tai huonompaa ihmistä, vaan kertoo siitä, että arvostat itseäsi. Joskus on paljon viisaampaa luovuttaa kuin jatkaa eteenpäin vain siksi, että ”pitää jaksaa”.
2. On suuri lahja vastaanottaa – ja antaa apua.
Jokainen meistä on avun arvoinen, myös sinä. Jos olet aina tottunut pärjäämään yksin, toiseen tukeutuminen voi kuitenkin olla vaikeaa. Saatat myös pelätä kuormittavasi muita. Kun rohkenet pyytää ja vastaanottaa apua, olosi kevenee ja huomaat, että et ole kenellekään taakka – päinvastoin. Se joka auttaa, kokee usein myös saavansa. Yksi elämän hienoimmista lahjoista avautuu, kun annat toisen ihmisen kannatella itseäsi.
3. Rohkeutta on näyttää oma haavoittuvuutensa.
Ennen ajattelin, että vahva on se, joka jaksaa, pystyy, pärjää ja selviää. Ja heikko on se, joka tippuu kelkasta tai jota muiden pitää kannatella. Pelkäsin kuollakseni jälkimmäistä. Todellisuudessa jokainen meistä on elämänsä aikana näitä molempia – kiitos ihmisyys ja inhimillisyys. Suurinta rohkeutta onkin näyttää oma haavoittuvuutensa. Se vapauttaa – ja tuo meitä lähemmäksi toisiamme.
Jos raakasuklaan tekeminen ei vielä ole tuttua, tällä reseptillä on helppo aloittaa. Raakasuklaata voi tehdä helposti ja nopeasti vaikka joulunajan yllätysvieraille.
Mausteeksi ja täytteeksi jotain, mistä tykkäät ja mitä kaapista löytyy:
piparminttu-uutetta
lakritsijauhetta
pähkinöitä tai manteleita
kuivahedelmiä, -marjoja, taateleita
kookoshiutaleita tai
kaakaonibsejä
Sulata kookosöljy vesihauteessa ja lisää hunaja jo varhaisessa vaiheessa (hunaja saattaa kuitenkin jäädä hieman erilleen öljystä.) Lisää kuivat aineet ja sekoita tasaiseksi. Kaada seos suklaamuotteihin tai leivinpaperille lautaselle, jossa on ainakin matalat reunat. Laita pakkaseen, vartissa valmista.
Resepti on lainattu iki-ihanasta kirjasta Vuoden paras päivä. Se sisältää paitsi tietoa henkisen kasvun luonnollisista sykleistä, myös elintärkeitä voimareseptejä.
Nykyään on muotia optimoida. Optimoimme elintapamme, optimoimme ajankäyttömme, optimoimme treenaamisemme ja ruokavaliomme, mutta onko optimoitu elämä lopulta sen parempaa kuin ihan tavallinen elämä?
Optimointipuhe pitää sisällään paljon hyviä ajatuksia, ja monet varmasti onnistuvat sen avulla tekemään kaivattuja muutoksia arkeensa. Itse kuitenkin suhtaudun ilmiöön ristiriitaisin tuntein. Olen kontrollifriikki, ja en juuri perusta yllätyksistä tai muutoksista. Olen kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana onnistunut sisäistämään sen kiistattoman tosiasian, että en voi hallita kaikkea.
Olisiko optimoinninkin taustalla kysymys ihmisen tarpeesta kontrolloida, kipeästä tarpeesta pitää tilanne eli elämä hallinnassa?
Lopulta elämä on sarja luopumisia, ja konsulttikielellä ilmaistuna joudumme aina uudestaan kalibroimaan systeemimme vastaamaan toimintaympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin. Vaikka kuinka optimoisimme, elämä yllättää aina. Onkin samaan aikaan äärimmäisen pelottavaa sekä äärimmäisen vapauttavaa tunnustaa pienuutensa ja oma sattumanvaraisuutensa.
Urheilijoiden toistama latteus ”teen parhaani ja katson mihin se riittää”, saattaakin olla ihmiselämän ytimessä. Mitä muuta voimme lopulta tehdä? Yrittää elää mahdollisimman hyvää ja omannäköistä elämää ja lopulta katsoa taakse, mihin elämä meidät tästä huolimatta heitti.
Aina ei keppi lennä, eikä suksi luista. Elämä soljuu, sattuu ja joskus satuttaa. Varjot toimivat upeana kontrastina kaikkein kirkkaimmille hetkille.
Pelkäänkin, että liiallisella optimoinnilla uhkaamme kadottaa sen upeimman, kauneimman ja mystisimmän ulottuvuuden ihmiselämässä. Elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden. Mikään käppyrä tai graafi älylaitteen näytöllä ei nimittäin tee elämälle oikeutta. Entä jos optimoinnin ja kontrolloinnin sijaan, toivotettaisiin tervetulleiksi lempeys ja hyväksyntä. Niin itseä kuin muita kohtaan.
Kirjoittaja Sanni Kilponen on kajaanilainen luokanopettaja, oman elämänsä ihmettelijä ja kauneuden äärelle
pysähtelijä, joka on kiinnostunut kohtaamisesta, läsnäolosta ja ihmisen kasvusta. Hän haluaa nostaa
esille kohtaamisen tärkeyttä vuorovaikutus- ja tunnetyössä. Työyhteisön hyvinvointiasiat ovat lähellä
hänen sydäntään. Oppilailleen hän opettaa tunne- ja läsnäolotaitoja sekä tarjoaa erilaisia kohtaamisia vanhainkodista päiväkotiin.
Istun täyteen tupatussa ruokalassamme. Vastapäisessä pöydässä napottaa pieni ekaluokkalainen ja sydämessäni läikähtää lämpö. Silmäni kostuvat. Siinä hän on, niin puhdas ja kaunis lapsi, kuten kaikki luokkatoverinsakin, viattomuuttaan loistaen. Vanhempiensa silmäterä, luottavaisena astunut tähän uuteen maailmaan, jota kouluksi kutsutaan.
Voi kunpa tuon herkkyyden, viattomuuden, avoimuuden, hetkeen tarttumisen ja itseensä luottamisen taidon saisimme säilymään läpi koulutaipaleen.
Kiire, hektisyys ja ulkopuolelta suunnatut paineet ovat löytäneet tiensä myös koulumaailmaan. Niihin hukkuu, jos sydän ei ole valppaana. Se vaaleanpunainen lanka, joka on avain kaikkeen onnistuneeseen kanssakäymiseen, ihmisyyteen ja jopa maailmanrauhaan saattaa kadota.
Me emme saa unohtaa kohtaamista, kiireetöntä läsnäoloa, tarkkasilmäistä huomiointia, tunteiden hyväksymistä ja näkyväksi tekemistä, kauneuden ja vahvuuksien huomaamista sekä rakkautta. Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Tämä kiireeseen verhottu aikakausi saa kysymään, millä täällä lopulta on merkitystä?
Toisen kohtaaminen alkaa itsensä kohtaamisesta
Me emme voi suhtautua myötätuntoisesti toiseen ihmiseen, jos emme ensin kohtaa itseämme myötätunnolla. Olemme keskeneräisiä oman kasvumme kanssa ihmiselämän alusta loppuun saakka. Sen hyväksyminen tuo armollisuutta elämään.
Meidän ei kuulukaan olla valmiita tai täydellisiä. Emme myöskään voi tehdä kenestäkään valmista. Voimme vain hyväksynnällä ja rakkaudellisella kohtaamisella tukea toisen ihmisen kasvua.
Meidän on kuitenkin ensin kohdattava itsemme myötätuntoisen hyväksyvästi, katsottava pelkojamme silmiin ja rakastettava omia haavojamme hieman ehjemmiksi. Sen jälkeen pystymme näkemään saman keskeneräisyyden, kivun ja kauneuden myös toisessa ihmisessä ja valitsemaan työkaluksemme rakkauden. Olemme peilejä toinen toisillemme.
Pelätessään oman heikkoutensa (inhimillisyyden) paljastumista ihminen rakentaa ympärilleen suojakuoria. Ne ovat täynnä pätevyyttä, ylivoimaisuutta, erinomaisuutta, kiirettä, ehdottomuutta, välinpitämättömyyttä, välillä kovuutta ja kylmyyttäkin.
Suojakuorien alle kätkeytyy pelkoja, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Kun ihminen vaatii itseltään paljon, on vaikeampaa suhtautua myötätunnolla toiseenkaan. Voi olla pelottavaa nähdä toisen ihmisen kipu, heikkous ja tarvitsevuus, jos ne tunteet haluaa pitää oman suojakuorensa alla piilossa. Silloin näemme vain oireet, emme syitä niiden alla.
Rakkaus on valinta
Emme kykene hetkessä vaikuttamaan niihin resursseihin, jotka koulumaailmassa vallitsevat, mutta voimme aina valita suhtautumistapamme. Meidän omat henkilökohtaiset voimavaramme ja resurssimmekaan eivät yllättäen kasva vaatimusten mukana.
On siis opeteltava priorisoimaan ja valitsemaan tässä nykyajan tehtävien ja vaatimusten tulvassa, perustehtävää unohtamatta. Usein vähemmän on enemmän.
Ehdotan uudeksi toimintamalliksi rakkauspedagogiikkaa. Rakkauspedagogiikka on arvo- ja asennekysymys. Se on suhtautumistapa ihmiseen.
Se ei itsessään ole menetelmä vaan ennemminkin toimintamalli, jonka ajatuksena on lisätä niin lapsen kuin hänen ympärillään toimivien yhteisöjen hyvinvointia. Sen peruslähtökohtana on läsnäoleva kohtaaminen. Siinä on tilaa toisen näkemiselle ja kuulemiselle, toisen hyväksymiselle ainutlaatuisuudessaan.
Se on mahdollisuus muuttaa maailmaa välittävämmäksi, suvaitsevaisemmaksi ja myötätuntoisemmaksi. Rakkauspedagogiikka on turvallisten rajojen ja erilaisuutta hyväksyvän ilmapiirin luomista, onnistumisten mahdollistamista, hyvän huomaamista ja vahvuuksien kautta toimimista. Kuin kukan hoivaamista kauneimpaan loistoonsa.
Siinä tunteet ovat sallittuja ja ne toimivat työkaluina itseensä tutustumiseen. Tunteiden avulla saamme arvokasta tietoa itsestämme ja ympäristöstämme, ja voimme tarvittaessa tehdä joitakin muutoksia. Tunteet mahdollistavat myös terveiden rajojen muodostamisen itsen ja ulkomaailman välille.
Rakkauspedagogiikka on myös armollista pysähtymistä itsensä äärelle, läsnäolotaitojen harjoittamista. Voimme tutustua itseemme vain olemalla läsnä itsellemme. Hyvä itsetuntemus puolestaan helpottaa valintojen tekemistä elämässä.
Itsensä ankkuroimisen taidot voivat juurruttaa rauhoittavasti monissa myllerryksissä. Lapset nauttivatkin läsnäolon harjoituksista, ja kokemukseni mukaan eläväiset pojat toivovat niitä useimmin. Tutkimustenkin mukaan aidon läsnäolon ja koskettamisen avulla voimme vähentää ahdistuneisuutta ja auttaa keskittymään paremmin.
Rakkauspedagogiikka on myös eri taiteenlajien avulla eheytymistä, erilaisiin tilanteisiin ja kohtaamisiin antautumista. Välillä se on myös oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Niissä ihminen kasvaa ja kehittyy.
Rakkauspedagogiikan ajatuksena on siis tukea yksilön kokonaisvaltaista kehitystä ja hyvinvointia sekä valjastaa positiiviset tunnekokemukset oppimisen tueksi ja voimavaraksi.
Ihmisyyden äärellä
Viime vuonna kuljimme vierailuilla läheisessä vanhainkodissa. Muistan, kuinka kymmenvuotiaat oppilaani odottivat jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein ensimmäistä käyntiämme. Olimme piirtäneet mukaan värikkäitä syksyisiä omenoita, harjoitelleet esitettäväksi liudan vanhoja lastenlauluja ja kannoimme mukanamme kasan lukukirjoja ja värityskuvia yhteistä oleilua varten.
Ovella meitä tervehti iloisen hoitajan lisäksi laitosmainen haju, desinfiointiaineiden ja eritteiden tuoksuyhdistelmä. Herkimmät lapsukaiseni saivat huonon olon tuoksuista, äänistä ja jännityksestä jo ensimmäisen lauluesityksemme aikana. Kukaan ei kuitenkaan pyörtynyt ja silmät ymmyrkäisinä lapset kuuntelivat lauluun osallistuvia vanhuksia ja heidän tilanteeseen kuuluvia tai kuulumattomia kommenttejaan.
Tämä alkujännitys karisi hiljalleen, kun lapset saivat vanhuksista omat ystävänsä. Heidän kanssaan jatkettiin ääneen lukemista ja rupattelua. Noissa hetkissä avautui jokin merkityksellinen luukku ihmisyyteen. Sain kokea useita liikutuksen hetkiä, kun katselin kuinka luontevasti lapset toimivat vanhusten seurassa.
He nauttivat silminnähden saadessaan olla iloksi ja piristykseksi vanhoille ihmisille, ja vanhusten kasvot loistivat heidän katsellessaan elämäniloa pursuavia lapsia. Näissä hetkissä ei ikävuosilla ollut merkitystä. Jokainen sai kokea olevansa arvokas.
Kehusanojakaan ei säästelty, mutta katseet kertoivat enemmän. Nämä katseet tunsi nahoissaan. Niissä oli läsnä koko ihmisen elämännauha, molemminpuolinen arvostus ja lähimmäisenrakkaus.
Tulevat sukupolvet kulkevat sydämiemme rinnalla herkimmät kasvuvuotensa. Rakastakaamme ensin itseämme ja kulkekaamme sydämemme auki. Rehellisinä, avoimina, tuntevina ja kokevina ihmisinä. Antakaamme malli pehmeästä ja inhimillisestä maailmasta. Se kantaa hedelmää.
Herkkyydestään huolimatta – tai jopa sen ansiosta – herkillä ihmisillä on mahdollisuus pärjätä työelämässä ja luoda itselleen sellainen tulevaisuus, jossa he voivat käyttää herkkyyden mukanaan tuomia ominaisuuksia voimavaroina. Mitä nuo voimavarat sitten tyypillisesti ovat ja kuinka niitä voisi hyödyntää? Millainen on erityisherkkä parhaimmillaan?
Kauneudentajuinen
Monella erityisherkällä on luontainen kyky luoda kauniita ja harmonisia tiloja. Kaikkialla kulkiessaan he saattavat pohtia, miten ympäristöstä saisi entistä viihtyisämmän. Asiat, joihin herkän huomio kiinnittyy ovat esimerkiksi akustiikka, värien käyttö, tuoksut, materiaalit, ja onko tilassa yleisesti ottaen hyvä olla. Moni tekee mielessään sisustussuunnittelua: pohtii millä ratkaisuilla tilasta saisi toimivamman ja kaikkia aisteja miellyttävän. Onko tässä sinun salainen kykysi? Tätä taitoa voi käyttää sisustamisessa, muotoilussa, valokuvaamisessa, taiteen tekemisessä, käsitöissä – vaikka missä, missä estetiikka on tärkeää.
Hyvä huomaamaan yksityiskohdat
Edelliseen voisi lisätä tarkkuuden havaita sellaisiakin yksityiskohtia, jotka monelta muulta saattavat mennä ohi. Vinossa roikkuva taulu, kirjoitus- ja muut virheet, ylimääräiset tai puuttuvat asiat, viat ja vauriot, ynnä muuta. Aina ei tule ajatelleeksi sitä, että jokin itselle synnynnäinen ominaisuus voikin olla kilpailuvaltti! Missä sinä voisit hyötyä tarkasta silmästäsi ja kyvystä huomata tärkeitä yksityiskohtia?
Syvällinen ja pohdiskeleva
Herkkä voi uppoutua ajatuksiinsa, pohtia maailmanmenoa, tutkia asioita, miettiä syitä ja seurauksia ja kehitellä kaikenlaisia teorioita tuntikausia. Uteliaisuus, asioiden ymmärtämisen halu, analyyttisuus ja yhdistelykyky ovat erinomaisia ominaisuuksia monilla eri tavoin. Mietipä maailmaa muuttaneita teorioita ja keksintöjä! Itse saan käyttää syvällisiin pohdiskeluihin taipuvaista mieltäni sydämeni kyllyydestä tutkiessani ihmismielen saloja ja etsiessäni ratkaisuja asiakkaitteni haasteisiin. Herkkä myös rakastaa uppoutua syvällisiin keskusteluihin. Siitä voi jopa tehdä itselleen ammatin.
Lojaali ja toisten tunteet huomioiva
Syvälliset ja aidot ihmissuhteet ovat elämän suola. Jokaisella meistä on kaipuu läheisyyteen, sekä hyväksytyksi ja kohdatuksi tulemiseen. Lojaalisuus yhdistettynä tunneälyyn tekevät erityisherkästä ihanan ja luotettavan ystävän, jonka puoleen on helppo kääntyä kun maailma murjoo. Älä pidä tätä hienoa ominaisuuttasi itsestäänselvyytenä! Hyvät ihmissuhteet kohentavat elämänlaatua ja vaikuttavat jopa siihen kuinka vanhaksi elämme.
Tarkka ja tunnollinen
Tarkkuutta ja luotettavuutta vaativissa hommissa erityisherkkä on tekijä paikallaan. Herkkä ei yleensä halua tuottaa pettymystä. Moni introvertti erityisherkkä nauttiikin sellaisesta työstä, jossa saa näpertää tarkkuutta vaativien yksityiskohtien kanssa ja tehdä työtä itsenäisesti. Mietipä vaikka kultaseppää: siinä ammatissa kauneudentaju, luovuus ja tarkkuus yhdistyvät hienolla tavalla.
Vahvasti tunteva ja eläytymiskykyinen
Herkän tunne-elämä on rikasta ja vaihtelevaa. Se voi olla voimakkuudessaan haastavaa, mutta toisaalta kyky tuntea ja eläytyä tarjoaa huikeita elämyksiä. Elokuvat, kirjat, musiikki, tanssi, teatteri, ja muu taide ja kauneus liikuttaa. Mieti saatko tällä saralla riittävästi sielunravintoa? Ilmennätkö tätä puolta itsestäsi vapaa-ajalla tai työssäsi? Se on valtava voiman lähde.
Luova ja intuitiivinen
Monella erityisherkällä tuntuu olevan suorastaan ”kuudes aisti”. He aistivat ja jotenkin vain tietävät, miten asianlaita oikeasti on, vaikka muuta väitettäisiin. Se niin sanottu ”gut feeling” eli mutu–fiilis on hämmästyttävän usein oikeassa. Intuitiivisuus yhdistettynä luovuuteen on huikea valttikortti monella alalla. Omaan luovuuteensa saa yhteyden parhaiten tekemällä niitä asioita, joissa on luontaisesti lahjakas ja sallimalla itselleen sellaista aikaa, jolloin ei tarvitse suorittaa mitään. Kaikenlainen taide ja innovaatiot ovat herkän ihmisen vahvaa aluetta.
Myötätuntoinen
Kuten jo aiemmin totesin, hyvät ihmissuhteet ovat valtavan tärkeitä hyvinvoinnin kannalta. Maailma kaipaa kipeästi ihmisiä, joilla on tunneälyä, kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja olla aidosti läsnä. Suorittamiseen ja tehokkuuteen pyrkivä yhteiskuntamme natisee jo pahasti liitoksistaan: lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt räjähdysmäisesti, eikä ammattiin valmistuvilla ole enää mielenkiintoa näännyttää itseään työssä, joka ei tuota henkilökohtaista tyydytystä. Tarvitaan uudenlaista otetta, jolla jokaisesta saadaan nostettua esille se paras potentiaali inhimillisellä tavalla: myötäeläen ja kannustaen. Näitä taitoja vaativissa tehtävissä erityisherkkä on vahvoilla.
Mieti mikä on sinun uniikki osaamispatteristosi. Reitti omaan unelma-ammattiin ja elämään ei aina ole kristallinkirkas tai suoraviivainen, mutta se on mahdollista löytää. Vielä yhdeksän vuotta sitten tein markkinointihommia toisen palveluksessa ja haaveilin elämänmuutoksesta. En tiennyt yhtään mitä se olisi, tiesin vain haluavani tehdä töitä itsenäisesti ja asiantuntijatehtävissä. Se vaati rohkeutta ja monta mutkaa, mutta elämä kuljetti sinne, missä voin käyttää parasta osaamistani toisten ihmisten hyväksi. Se on mahdollista kun ottaa askeleen kerrallaan ja uskoo itseensä.
Rakastan porkkanaleivoksia. Tällä kertaa halusin kuitenkin suunnitella porkkanoista suolaisen version, joita on mukavaa mutustella uunituoreina aamiaispöydässä.
Ohje on superhelppo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sekoittaa kaikki aineet yhteen. Tämä on siis loistava resepti kiireiseen arkeen. Omassa arjessani hulinaa riittää pienen vauvan äitinä, joten tein aamiaismuffineista samalla kertaa version, jota myös pieni lapseni voi sormiruokailla.
Vauvan versiosta jätetään vain suola ja kurpitsan siemenet pois.
PORKKANAISET AAMIAISMUFFINIT
(Ohje on gluteeniton ja maidoton)
3 dl tattarijauhoja
½ dl kaurahiutaleita
½ dl mantelijauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 kananmunaa
4 dl porkkanaraastetta
½ dl kookosöljyä
(1 tl suolaa aikuisten muffineihin)
koristeluun: aikuisten muffineihin kurpitsansiemeniä
VAIHE 1)Sekoita kaikki kuivat aineet yhteen
VAIHE 2)Lisää märät aineet kuiviin aineisiin ja sekoita
VAIHE 3)Lusikoi taikinaa voideltuihin muffinivuokiin / tai paperisiin muffinivuokiin ja ripottele pintaan kurpitsansiemeniä. Paista uunin keskiosassa, 200 asteessa, noin 20-25 minuuttia, kunnes hammastikulla kokeiltaessa taikina ei tartu tikkuun.
Kun joku kysyy, että ehditkö, mitä vastaat? Mitä ehtiminen sinulle tarkoittaa ja millä ehdoilla se tapahtuu?
Ehtiminen tarkoitti minulle aiemmin sitä, että aikataulussani oli tyhjää, jota ei ollut budjetoitu töille, opiskelulle tai muulle hyödylliselle. Kaikki muu aika kalenteristani oli aina käytettävissä, jos vaikka tarjottiin lisää töitä tai jos kunnianhimoinen mieleni keksi uusia tavoitteita täyttämään tyhjää tilaa. Jos joku kysyi, että ehditkö, vastasin kyllä – ainahan se mahdollinen väli jostain löytyi!
Ehtiminen tarkoitti absoluuttisesti käytettävissä olevaa aikaa hyvinvoinnista ja jaksamisesta välittämättä, huvitti tai ei. Kokonaisuudella tai fiiliksellä ei ollut väliä. Suoriuduin tehtävistä mitä kummallisimpiin vuorokaudenaikoihin, koska en osannut, uskaltanut enkä edes ymmärtänyt sanoa ei.
Vuosien loputtoman ehtimisen seuraus oli voimien ehtyminen. Uupumuksen myötä ’ehtiä’ sai uuden sävyn. Nyt sillä on ehtonsa.
Ehdin ainoastaan, jos jokin asia ei rasita minua kohtuuttomasti. Ehdin, kunhan en joudu uhraamaan mitään sellaista, mitä en halua uhrata, ainakaan jatkuvasti. Ehdin, mikäli elämäni kokonaistasapaino ei suistu raiteiltaan – paitsi korkeintaan hetkellisesti.
Mitä enemmän tasapainoa keikutetaan ja jaksamista verotetaan kiireellä tai muulla kuormittavalla, sitä nopeammin minun pitää suunnistaa kohti rauhaa.
Kun huolehdin myös itsestäni, ehdin lyhyessä ajassa enemmän kuin koskaan ennen.
Kalenterini näyttää toiselta kuin kymmenen vuotta sitten. Ehdin, kunhan ehdin huolehtia myös itsestäni. Ja hassuinta on, että silloin ehdin lyhyessä ajassa enemmän kuin koskaan ennen.
Millä ehdoilla sinä ehdit?
Jos haluaisit kuukauden retriitille, mutta et ehdi edes yhdeksi päiväksi, tutustu kirjaan Vuoden paras päivä – pieniä (suuria) taikahetkiä arkeen. Sen avulla voit nauttia viiden minuutin ihmeestä silloin, kun et oikeastaan ehtisi.
Minut täytti valtava, täydellinen ja täysin aukoton rakkauden tunne. Niin kokonainen ja mahtava, että se oli kaikki. Mikään ei ollut enää sen tiellä.
Tunsin syyllisyyttä: ilmaisinko kaiken rakkauteni silloin, kun vielä olisin sen voinut toiselle kertoa?
Pikkuveljeni oli kuollut. Nyt hän oli poissa. Kokonaan poissa. Koskaan enää emme nauraisi samoille asioille, ymmärtäisi toisiamme lyhyestä katseesta, emme halaisi tervehdykseksi, emme jäähyväisiksi. Emme myöskään olisi enää koskaan eri mieltä mistään, emme riitelisi, emme ymmärtäisi toisiamme väärin.
Se kaikki olisi nyt ohi.
Ajatus ehdottomasta rakkaudesta on kiehtonut minua jo pitkään. Mutta ehdottoman rakkauden ongelma tuntuu olevan se, että sen tiellä on aina jotain. Se on kuin verhon takana – paljastaen itsensä vain lyhyiksi hetkiksi.
Yhtäkkiä käsitän. Ymmärrän, mitä on ehdoton rakkaus. Se on tätä. Puhdas tunne, paljas rakkaus. Se mikä ihmisten kohtaamisissa on aina inhimillisten reunaehtojen rajaamaa, on kuoleman jälkeen vain rakkautta. Ääretöntä, rajatonta rakkautta. Emme koskaan pysty ilmaisemaan esteettä jotain niin mahtavaa. Rakkautta koko mitassaan, sellaisena kuin sen tunnemme.
Mietin rakkauden olemusta. Ymmärrän surusta ja ihmisyydestä jotain tärkeää: miten pahoillamme me olemme siitä, että täydellinen rakkautemme on kohtaamisissamme ilmennyt jollakin tavalla epätäydellisesti. Inhimillisesti.
Kuoleman lopullisuutta vasten se, mikä elävänä tuntui riittävältä ja toistaiseksi jatkuvalta matkalta, tuntuu kuoleman edessä liian vähäiseltä ja puutteelliselta – ja kesken jääneeltä.
Jos olisin tiennyt, että hän kuolee, mitä olisin tehnyt toisin?
Kuolema on hyvä opettaja, mutta kukaan ei pysty elämään kuin viimeistä päivää. Ei loputtomiin. Eräs ystäväni on elänyt näin, oltuaan useammankin kerran vähällä menettää rakkaansa. Saman olen kokenut itse, nyt kun tietoisuus kaiken hetkellisyydestä on voimallisesti läsnä. Ymmärrän, etten voi lapsia kouluun lähettäessäni ja päiväkotiin viedessäni käyttäytyä, kuin näkisimme viimeisen kerran. Se on liikaa.
Menetyksen mahdollisuus ei tee ainoastaan kiitolliseksi siitä mitä on. Se vie myös paniikin reunoille. Sillä tavalla ei voi elää. Jos tietäisin jonkun rakkaistani kuolevan, heittäisin kaiken sivuun ja olisin olemassa ainoastaan hänelle. Mutta en pysty tekemään niin loputtomiin, lopun elämäni jokaisena päivänä.
Minun täytyy olla olemassa myös muille rakkailleni, muille asioille. Esimerkiksi elämän käytännöllisille vaatimuksille (vaikkapa työ, lastenhoito), inhimillisille reunaehdoille (uni, ruoka ja juoma), mutta myös itselleni (minun tarpeeni ja tilani).
Se miten pystymme ilmentämään pakahduttavaa rakkautta ja välittämistä toisiamme kohtaan, on aina ihmisyyden reunaehtojen rajaamaa. Jollei muuta, rakkauden kommunikoimiseen ja välittämiseen vaikuttavat niinkin yksinkertaiset asiat, kuin tarpeemme välillä nukkua, syödä ja juoda. Ja useimmilla meistä on muitakin tarpeita ja velvollisuuksia – ja niin kuuluu olla.
Inhimillisen rakkauden tiellä on aina jotain – inhimillisyys itse.
Emme pysty ympäröimään toisiamme absoluuttisella, kaiken ehdottomasti ja täydellä varmuudella täyttävällä rakkaudella – emme muuta kuin hetkittäin.
Erään koulutuksemme päätösretriitillä koulutettavat saivat kertoa toisilleen, miten toivoisivat muiden kulkevan rinnallaan koulutuksen päättymisen jälkeen. Yleisin vastaus oli, että voisitteko joskus kysyä mitä minulle kuuluu.
Näin pienistä asioista muodostuu inhimillinen välittäminen, niin ystävyyksissä kuin rakkaussuhteissakin. Sinänsä pienen pienistä välittämisen merkeistä yhteensä muodostuu kokonainen universumin tähtikirjo. Pienet valopisteet yhdessä ovat kokonainen tähtitaivas.
Inhimilliset yrityksemme rakastaa ja välittää ovat ehkä sinänsä epätäydellisiä, mutta ne yhdessä muodostavat jotain täydellistä, aukotonta, absoluuttista ja ehdotonta. Emme pysty välittämään tai ottamaan vastaan ehdotonta rakkauttamme kerralla – PAM, tässä koko ehdoton rakkauteni – vaan pienin teoin. Huomioimalla ja huomaamalla. Kertomalla tänäänkin, miten tärkeitä toisillemme olemme.
Pienet, toisinaan hauraat, ja tavalla tai toisella epätäydelliset rakkaudenosoituksemme yhdessä muodostavat ehdottoman rakkauden meren. Sen ehdottoman rakkauden meren, jota me niin kipeästi toisiltamme kaipaamme ja toisillemme haluaisimme antaa. Rakkauden kodin. Sen saman, johon me aina hetkittäin olemme yhteydessä, kun haparoivin askelin rakastamme. Inhimillisesti, aina jollakin tavalla kesken, mutta kuitenkin aina niin riittävästi kuin osaamme.
Ja niinpä haparoivat yrityksemme ovat osa ehdotonta, absoluuttista ja kaiken kattavaa rakkautta.
Pikkuveli. Niin rakas, niin poissa. Kaikki mitä olin tehnyt ja sanonut, oli riittävää. Kaikki mitä olimme tehneet ja sanoneet, oli riittävää. Inhimillistä.
Muistan viimeiset sanani hänelle. Halasin. Sanoin, että hän on valtavan rakas.
Ja hän tiesi sen.
Jokainen haluaa rakastaa ja olla rakastettu, mutta miksi toisen kohtaaminen on toisinaan elämän suurin haaste? Keiju Vihreäsalo tarkastelee uutuuskirjassaan lämpimällä analyyttisella otteella rakkautta ja pelkoamme rakastaa. Tuntemalla pelkomme voimme valita rakkauden.
Oletko kokeillut ainakin kymmentä eri stressinhelpottajaa, ja lopputuloksena ehkä se, että olet entistä enemmän huolissasi omasta jaksamisestasi?
Itseapuguruilla ja -oppailla on tapana tarjota yleisölleen monenlaisia, sekä pitkän tähtäimen hallintakeinoja että pika-apuja stressin poistamiseksi. Tarkoitus on tietenkin hyvä, mutta usein käy niin, että stressinsä kanssa painiva ihminen vain vakuuttuu entistä vahvemmin pahasta olostaan ja muuttuu sen uhriksi, ihan turhaan.
Pikkuniksit eivät ratkaise perusongelmaa
Ihmisen mieli on helposti vietävissä ja alkaa helposti kiinnittää liikaa merkitystä tavalliseen elämään kuuluviin asioihin ja ajatuksiin. Kun alat kiihtyvällä tahdilla etsiä helpotusta jokaiseen arkihaasteeseen, oletkin jo hyvää vauhtia matkalla ojaan. Lisäksi vielä se, että monet meille tarjoilluista apukeinoista itseasiassa sopivat paremmin ojan kaivamiseen kuin sieltä ylös hinaamiseen. Onko sinun tarpeellista yrittää hoitaa joka ikistä pientä oiretta?
Unohda koko juttu. Keskitytään siihen, mikä on sinulle oikeasti tärkeää.
Mihin sitten pitäisi keskittyä?
Tutkitusti vakavin haitallista stressiä aiheuttava tekijä ihmiselämässä on omien arvojen vastainen tapa olla ja elää. Ja itsekritiikki siitä, että kokee, ettei elä ”oikein”, niin kuin ”kuuluisi”. Tätä tietenkin pahentaa tilanne, jossa ihminen ei edes tiedä omia arvojaan eikä ole koskaan yrittänyt niitä itselleen selvittää.
”Arvot” ovat aika abstrakti käsite, mutta älä tee tästä itsellesi liian hankalaa. Nämä ovat asioita, ajatuksia ja uskomuksia, jotka ovat sinulle tärkeitä. Näitä kuvaavia lauseita voivat olla vaikka:
”Haluan viettää aikaa perheeni kanssa”, tai ”Haluan elää päivittäin uskontoni mukaisesti”, tai ”Liikunnan harrastaminen päivittäin on minulle tärkeää”, tai ”Haluan auttaa muita ihmisiä”.
Arvoja voi olla paljon ja ne muuttuvat elämän edetessä, mutta kaikilla meillä nämä ovat olemassa, edes haaleina ajatuksina jossain mielen sisällä. Näiden itselle selkeyttäminen (vaikka paperille kirjoittaminen) on vain ja ainoastaan hyödyllistä. Voi olla, että koet ajelehtivasi vähän holtittomasti, kun mielestäsi tiedät, mitä haluat, mutta et oikein saa toteutettua sitä.
Kokeile vaikka, ota nyt kynä käteen ja kirjoita ylös vähintään viisi ja korkeintaan kymmenen asiaa, jotka koet itsellesi tärkeiksi arkielämässäsi. Miltä lista mielestäsi näyttää? Lohdullisesta? Motivoivalta? Haastavalta? Sinulta? Yllätyitkö?
Näin löydät elämäsi suurimmat stressinaiheuttajat
Hyvä! Seuraavaksi, piirrä ympyrä jokaisen arvosi ympärille ja jätä sanojen alle vähän tilaa. Nyt katso jokaista sanaa yksi kerrallaan ja mieti asteikolla 1–10, kuinka tärkeä tuo yksittäinen asia sinulle on. Älä laita arvojasi tärkeysjärjestykseen, anna niille vain tärkeysnumero. Kymppi on sinulle elintärkeä, palavan tärkeä asia.
Seuraavaksi piirrä kauttaviiva jokaisen numeroin perään. Tämä on tärkein osuus: Sana kerrallaan, kerro numeroilla 1–10, kuinka paljon olet viime aikoina panostanut kuhunkin näistä arvoistasi, kirjoita numerosi kauttaviivan perään. Älä vertaile, älä rankaise itseäsi, vaan ota yksi arvo kerrallaan ja ole itsellesi rehellinen. Vähennä vasemmanpuoleisesta numerosta oikeanpuoleinen, ja – abrakadabra! Pienellä laskutoimituksella olet juuri selvittänyt elämäsi tulevan suunnan.
Arvo, jonka kohdalla kahden antamasi arvosanan erotus on suurin, on todennäköisesti se, joka aiheuttaa sinulle eniten painetta ja haitallista stressiä. Mikäli olet tästä samaa mieltä, mitä jos nyt alkaisit keskittyä tämän asian petraamiseen. Ongelmat auttavat toisiaan, joten poistaessasi yhden vaivaavan asian, tulevat muut osa-alueet perässä. Lupaan, että jos parin viikon ajan aktiivisesti keskityt yhteen tai kahteen näistä kymmenestä sinulle tärkeästä asiasta ja panostat siihen, tulee koko arvokarttasi (jonka juuri piirsit) muuttumaan selkeästi.
Koska olet nyt niin innoissasi tästä, haluat luonnollisesti alkaa panostaa yhtä aikaa moneen elämän osa-alueeseen. Suosittelen, että olet kuitenkin kärsivällinen ja valitset listalta korkeintaan kaksi asiaa kerrallaan. Kuten aiemmin mainitsin, ongelmat todellakin auttavat toisiaan. Toiminnallasi on valtava vaikutus – koko kartta muuttuu kun keskityt vain osaan siitä. Hyvä nyrkkisääntö on: korkeintaan kaksi asiaa kerrallaan.
”Priorities are like arms, if you think you have more than two, you´re probably crazy”
Ja sitten vielä seuranta: parin viikon jälkeen, ota karttasi uudelleen esiin. Miltä tilanne tänään näyttää? Minkä antaisit nyt arvosanaksi itsellesi arvoihisi keskittymisen suhteen? Uskon että tulet yllättymään muutoksesta. Voi olla, että olet epähuomiossa edennyt jopa kaikilla osa-alueilla. Voi myös olla, että jokin aiemmin kirjoittamasi aihe on tänä aika vanhentunut, sen tärkeys sinulle on muuttunut tai se on korvautunut jollain muulla ajatuksella tai asialla. Jos näin on, hienoa! Arvothan muuttuvat koko ajan elämän edetessä. Pääasia on, ettei niistä tule sinua vaivaavia harmin aiheuttajia.
Tässä vielä tiivistettynä ongelmanratkaisun askelmerkit:
1. Valitse yksi tai kaksi asiaa, joihin keskityt seuraavan parin viikon ajan 2. Mieti, millaisia toimia näiden osa-alueiden petraaminen vaatii. Kirjoita nämä toimet ylös. 3. Mitä näistä asioista voisit tehdä seuraavan 24 tunnin sisällä? 4. Tee ne. 5. Keskity näihin parin asiaan parin viikon ajan. 6. Palaa arvokarttaasi ja arvostele tilanteesi uudestaan – missä nyt mennään? 7. Päätä seuraava osa-alue tai kaksi, joihin haluat seuraavaksi keskittyä. 8. TOISTA 😊
Blogin voit myös kuunnella podcastina alta. Jos tarvitset lisäapua tai sinulla on kysyttävää, ota ihmeessä yhteyttä!
PS. Tässä mielenkiintoinen linkki aiheeseen muualla.
Joulukuun puolivälissä tulossa Tampereen Pesässä workshop mm. tästä aiheesta, Facebook-tapahtuman löydät täältä. Tervetuloa!
Tunnelukkoja on kaikilla, enemmän tai vähemmän. Ihmisestä, tittelistä tai asemasta riippumatta. Tunnelukko voi olla vahva, keskivahva, keskinkertainen, heikko tai olematon. Aktivoitunut tunnelukko vaikuttaa siihen miten reagoimme, mitä vältämme ja miten tunnemme sisäisesti, sekä siihen miten olemme suhteessa toisiin.
Tunnelukot syntyvät usein lapsuudessa ja näiden tutkiminen voi nostaa monenlaisia tunteita esiin. Tarkoitus ei ole etsiä syyllisiä vaan ymmärrystä. Monesti sanotaan, että vanhempamme ovat tehneet parhaansa niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä heillä on. Se on varmasti ihan totta, JA silti jokaisella on oikeus tutkia, millainen vaikutus omalla lapsuudelle on nykyisyyteen.
Ymmärryksen ja hyväksynnän kautta on mahdollista lähteä murtamaan tunnelukon kaavoja. Se ei tapahdu ihan sormia näpäyttämällä, vaan kysyy aikaa, toistoja ja kärsivällisyyttä. Tutkimuksien mukaan 9–12kk on aika, jossa on realistista odottaa ihan merkittäviäkin muutoksia, kun työskentelyyn sitoutuu.
Itse olen työstänyt mm. alistumisen, uhrautumisen, hylätyksi tulemisen, epäonnistumisen ja häpeällisyyden tunnelukkoja, ja voin todella allekirjoittaa huomaavani ison eron aiempaan. En silti ajattele että lukot olisivat täysin kadonneet, vaan olen niiden suhteen tarkka ja ymmärrän, että kuormittuneena ja elämän kriisi kohdissa nämä saattavat aktivoitua voimakkaammiksi.
Olen isojen asioiden edessä. Mielen valtaa epävarmuus, ajatukset kiertävät kehää ja ei tiedä oikein, mistä lähteä liikkeelle.
Nykyinen työ ei todellakaan enää innosta, tai työelämätauon jälkeen on edessä paluu takaisin sorvin ääreen. Ehkä nykyinen työ on jopa ihan okei, mutta sisällä kytee halu tehdä jotain merkityksellistä, omannäköistä ja tärkeämpää.
Mistä löydän rohkeuden tehdä työelämässäni jotain uutta ja innostavaa? Yksinkö tässä pitää tämä asia ratkaista? Pelkän aavistuksenko varassa pitäisi uskaltaa kaikki?
Luovu yksinpuurtamisesta, ympärilläsi on iso joukko auttajia
Liian moni meistä elää harhaluulossa, että pitäisi selvitä yksin. Että kaikilla muillakin on omat haasteensa, eivät ne ehdi minua auttamaan. Ja onhan se nyt vähän noloa tarvita apua, minähän olen se muiden auttaja! Mutta… ne muutkin ajattelevat samoin ja haluavat auttaa juuri sinua.
Täysii2018-seminaarissa puhuja Ulrika Björkstam kertoi, miten hän nousi tukijoukkojensa avulla takaisin elämään jouduttuaan vakavaan onnettomuuteen lentokoneen pudotessa hänen viereensä. Ulrikan vahvat pääviestit olivat:
Älä jää yksin. Älä jätä yksin.
Uskallat olla rohkea, kun takanasi on vahvat tukijoukot
Uramuutoksen ensimmäinen askel on varmistaa omat tukijoukot. On omaksi eduksi luoda ympärilleen oma sparrausryhmä ja värvätä oman uramuutoksen kannustajat. Ne, jotka tukevat, jos oma usko loppuu.
Meillä ihmisillä on kuitenkin niin vahvasti yksinpärjäämisen uskomus sisällämme, että avun pyytäminen ja vastaanottaminen saattaa tuntua ylitsepääsemättömältä.
Ehkä sinäkin koet jääväsi velkaa auttajalle tai olevasi hävettävän heikko. Tai ehkä olet koko elämäsi ollut itse auttajan roolissa.
Vertaistuki täyttää ihmisen perustarpeita
Vertaistuki toimii kaikissa ihmisyyteen ja elämään liittyvissä aiheissa.
Ihmisillä on sisäsyntyinen halu auttaa muita ihmisiä ja kuulua joukkoon.
Kun ollaan samassa elämäntilanteessa, on se sitten alanvaihto, työnhaku, palaaminen työelämään, irtisanominen tai mikä vain aihe, muiden ymmärrys ja tuki auttaa etenemään kohti unelmia.
Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi ja tuntea kuuluvansa (viite)ryhmään. Kannustavassa ja luottamuksellisessa pienryhmässä se toteutuu luonnollisesti ja parhaimmillaan.
Sparrausryhmässä saat apua ja saa olla avuksi. Voit harjoitella läsnäolon taitoa, kuuntelutaitoa, omasta tilanteestaan puhumista, ongelmanratkaisua, luovaa ideointia, käytännön suunnitelmien tekoa ja muiden tsemppaamista.
Samalla saat itse arvokkaita ideoita, apuja ja kontakteja muilta oman unelmatyön löytämiseen. Monen eri alan osaajat, älykkäät viisaat ammattilaiset ovat yhdessä aivan huikeita!
3 vinkkiä, miten opit ottamaan apua vastaan muilta
1. Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin.
Vaikka olisit tottunut aina tukemaan muita, nyt on ehkä aikasi pyytää itsellesi tukea.
Mieti, ketä muita samassa tilanteessa olevia tunnet omassa elämässäsi. Ketkä tutuistasi ovat myös pohtimassa uutta uraa, työpaikan vaihtoa tai alanvaihtoa?
Kysy heiltä, tavataanko tämän teeman ympärillä ja katsotaan, mihin se johtaa.
Ohjeet oman sparrausryhmän perustamiseen, voit aloittaa heti!
• Sovi ensimmäisen tapaamisen aika ja paikka.
• Tapaamisen alussa jokainen voi kertoa lyhyesti omat fiilikset ja kysymykset, mitkä omassa mielessä pyörivät isoimpina juuri nyt.
• Kierroksen jälkeen katsotaan paljonko on aikaa per henkilö, ja päätetään, kuka toimii kellokallena.
• Yksitellen vuorollaan käydään läpi kunkin kysymyksiä ja tilannetta tuoden uusia näkökulmia, vinkkejä, ratkaisuja, tukea.
• Lopuksi kukin sanoo ihan lyhyesti, mitä oivalluksia itselle tuli tästä kerrasta ja minkä välitehtävän itselleen asetti ensi kertaa ajatellen.
• Ryhmälle kannattaa perustaa oma kommunikointikanava – esimerkiksi suljettu Facebook-ryhmä.
2. Ota reilusti vastaan saamasi apu ja tuki
Olet ansainnut kaiken tuen tässä maailmassa. Vaikka olisit kokenut itsesi riittämättömäksi tai arvottomaksi aiemmin, voit puhtain mielin antautua ottamaan vastaan apua ihmisiltä, jotka haluavat auttaa. Todellista vahvuutta ei ole tehdä kaikki yksin, vaan tuntea tilanteensa ja täyttää omat tarpeensa.
Mitä rohkeammin ja aidommin uskallat olla oma itsesi tunteinesi ja huolinesi, sitä suurempi auttamisen halu toisessa yleensä syntyy ja sitä enemmän saat konkreettista apua tilanteeseesi.
3. Auta muita samassa tilanteessa olevia
Muillakin on samoja haasteita – hekin yrittävät pärjätä uramuutoksensa keskellä yksin. Ole sinä se, joka kysyy:
”Hei, sullahan on mielenkiintoinen uusi tilanne meneillään. Miten voisin auttaa sua? Itsekin olen samassa tilanteessa ja meillä voisi olla paljon juteltavaa.”
Auttamisessa on win-win-tilanne: auttaja kokee merkityksellisyyttä ja toinen saa apua.
PS. Kuuntele maaliskuussa 2019 pitämäni FB-live: Urakriisistä unelmatyöhön – kohti omannäköistä työelämää tästä.
Tutustu Riikan valmennuksiin ja Montevistaan lisää tästä.
Syön enimmäkseen suhteellisen tietoisesti. En silti ole immuuni herkuille, päinvastoin. Entisestä elämästä jäin kaipaamaan erityisesti suklaacookieita, joten halusin kehittää herkkuhimooni raakakeksit, joilla voisi herkutella terveellisemmin. (Olin myös niihin aikoihin sinkku ja taisin olla vailla muutakin kuin keksejä.)
Tässä on tuotekehitykseni lopputulos. Keksit ovat (liian) nopeita ja helppoja tehdä. Yleisin palaute: näihin jää heti koukkuun! Ainesosat ovat kuitenkin niin ravitsevia, ettei haittaa, jos ottaa vielä yhden… Kokeile jouluherkkupöytään tai joulunajan illanistujaisiin!
Noin 10 pikkuleipään tarvitset
1 dl sulaa kookosöljyä
2 rkl hunajaa tai n. 10-20 tippaa vaniljasteviaa
3/4 dl suklaanmakuista riisiproteiinijauhetta
3/4 dl kookos- tai mantelijauhoja tai kookoshiutaleita
2 rkl raakakaakaojauhetta
1 rkl macaa
1 rkl lucumaa
0,5 tl suolaa
0,5–1 tl vaniljauutetta
2 rkl kaakaonibsejä tai raakasuklaamassarakeita
0,5 dl kookosmaitoa
Sekoita kuivat aineet keskenään. (Kuiva-aineiden suhteen voit käyttää mielikuvitusta, kaikenlaista on tullut kokeiltua eikä mikään versio ole jäänyt syömättä.) Sekoita sula kookosöljy ja hunaja, ja lisää kuivat aineet niihin. Lisää lopuksi huoneenlämpöinen kookosmaito ja sekoita lusikalla hetki: taikina jämähtää pian tiiviimmäksi. Ei haittaa, vaikka se jäisi hieman öljyiseksi – pakkanen hoitaa loput.
Taputtele keksit tarjottimelle tai leikkuulaudalle leivinpaperin päälle ja laita pakastimeen. Ne jähmettyvät nopeasti valmiiksi eivätkä säily edes kylmässä kovin kauaa – en ymmärrä miksi. Tee seuraavana iltana uusia.
Hifistelyversio: tee ensin pakastimeen raakasuklaata ja laita kaakaonibsien tilalle (tai lisäksi) taikinaan itsetehdyn raakasuklaan palasia. Oh yes.
Resepti on lainattu kirjasta Vuoden paras päivä, joka sisältää sankarittaren kasvumatkan vaiheiden lisäksi tärkeää hyvinvoinnin tukimateriaalia, kuten lohturuokareseptejä.
