”Tuntui kuin mieleni olisi pettänyt minut: en enää selvinnyt yksinkertaisistakaan tehtävistä” – Uupumus opetti luottamaan itseeni uudelleen

Kirjoittaja Liisi Pettersson on ääni- ja esiintymisvalmentaja, vokologi FM ja laulunopettaja, joka auttaa puhujia ja laulajia esiintymään rohkeammin ja koskettamaan äänellään. Liisi on toisena päätoimittajana Äänikurssien blogissa ja esiintyy laulajana ja puhujana eri tilaisuuksissa. Hänen uupumuksesta parantumista käsittelevä tarinansa on julkaistu lyhennettynä versiona myös Jaana Villasen toimittamassa Nosta nainen päivässä -kirjassa.


”Luotatko sinä ITSEESI?”, kysyi terapeutti minulta lähes kolme vuotta sitten.

Niin, se olikin hyvä kysymys. Minä, ikuinen ilopilleri ja optimisti olinkin yhtäkkiä lannistunut ja täynnä epätoivoa.

Luotinko minä? En ollut ihan varma. Olin tehnyt edellisinä kuukausina aivan liikaa virheitä ja suututtanut sähläilylläni silloisen yhtiökumppanini. Minua ei enää kiinnostanut työnteko ja liiketoiminnan kehittäminen. Ihmiset käyttäytyivät mielestäni arvaamattomasti. Tuntui myös kuin mieleni olisi pettänyt minut: en enää selvinnyt yksinkertaisistakaan tehtävistä.

Epämääräisiä pelkoja

Eräänä päivänä kauhistuin tietoturvaloukkausta tilanteessa, jossa ilmestyi kaksi Spotifyn logoa samaan aikaan tietokoneeni alapalkkiin. Paniikissa vaihdoimme silloisen yhtiökumppanini kanssa kaikki salasanat ja kuoletimme yhtiön pankkikortin.

Samana päivänä näin kaksoiskuvia ja sain takaumia menneisyydestäni. Kun en enää erottanut, missä asennossa lauluoppilaani suu oli tai mihin suuntaan hän heilautti kättään, luovutin ja soitin psykiatriseen päivystykseen.

Päivystyksessä lääkäri totesi minun olevan täysin järjissäni, vain todella väsynyt. Minut lähetettiin kotiin nukkumaan parin unilääkkeen kanssa. Psykiatriselta poliklinikalta sain diagnoosiksi ”epämääräinen ahdistus” ilman minkäänlaista hoitosuunnitelmaa.

Seuraavat päivät makasin sängyssä ja uskaltauduin keittiöön syömään vain, kun kämppiksiä ei ollut lähettyvillä. En uskaltanut kadulla kulkiessani katsoa ketään silmiin tai matkustaa bussilla ilman bussipysäkillä odottavaa saattajaa. Pelkäsin itseäni ja muita, vaikken tiennyt miksi.

Parantuminen

Terapeuttini kysyessä luotinko itseeni, purskahdin itkuun. Diagnoosista oli kulunut viikkoja, ja olin jo hiljalleen palaamassa työelämään. Olin umpikujassa yhtiökumppanini kanssa, sillä hän ei kestänyt enää yhtään selitystä huonosta terveydentilastani tai vakuuttelua siitä, että ”kohta” palaisin töihin. Tuntui että mitä vain teinkin, sain päälleni lisää vihaa ja syyttelyjä. Ymmärsin, etten voisi enää tehdä mitään suhteemme tai yhteisen liiketoimintamme pelastamiseksi.

Terapeutin kysymyksestä ymmärsin myös projisoineeni omia tunteitani muihin. Se viha, jota olin saanut ympäristöstä päälleni, olikin minussa itsessäni, ja se minun tuli nyt kohdata.

Vihan kohtaaminen oli voimaannuttavaa. Tunsin sen kuristuksena kaulalla ja kouristuksena sormissani. Kirosin, huusin ja mekastin. Vähitellen viha laantui ja aloin nähdä selkeämmin. Selkeyden myötä tuli luottamus: ensin rakkaitani, lopulta myös itseäni ja asiakkaitani kohtaan. Sain elinvoimaa ja aloin vetää uusia rajoja suojellakseni itseäni. 

En olisi parantunut niin nopeasti ilman mentoriani. Jo diagnoosin saatuani hän lohdutti, että mieleni vain pelkää, koska ei ollut ollut vastaavassa tilanteessa aiemmin. Uupumus tarkoitti, että kovalevyni oli liian täynnä. Minun tulisi nyt kuvitella, miltä tuntuu olla hyvissä mielen voimissa, ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan ja sallia itselleni kaiken kauniin ja inspiroiva.

Toipuminen kesti nelisen kuukautta. Tapasin asiakkaita sen verran kun jaksoin. Kun en valmentanut, katsoin Netflixiä, tapasin ystäviä ja kävin kävelylenkeillä metsässä.

Uupumus väistyi syksyn mittaan, kun kaivoin vanhan toiminimeni naftaliinista ja pääsin luomaan omaa liiketoimintaani omilla ehdoillani. Vielä kerran käännyin mentorini puoleen ja sain häneltä yhden tärkeän neuvon: tuska puskee pintaan, kunnes visio alkaa vetää.

Ja niin kävi. Visio alkoi pikkuhiljaa muodostua kaiken aivosumun seasta. Entisenä perfektionistina opin iloitsemaan pienistä asioista ja heittäytymään hassuihin juttuihin.

Oma äänikin löytyi taas

Uupumus teki äänelleni hyvää, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin. Ymmärsin, miksi ääneni ei ollut soinut vapaana enää pitkään aikaan, eikä laulaminen ollut maistunut. On nimittäin niin, että jos hankalaa tunnetta ei kohtaa, se blokkaa hengityksen ja sen myötä äänen. Monen ääni vapautuu vasta eri tunteiden kohtaamisen ja hyväksynnän myötä. Olennaista on uskaltaa olla omissa tunteissaan läsnä jokaisessa tilanteessa.

Uupumus muutti maailmankuvani täysin.

Opin ottamaan vastuuta tunteistani ja teoistani – en vain syyttämään toisia tai olosuhteita – ja luottamaan itseeni. Nykyään pidän aina vähintään yhden vapaapäivän viikossa ja lähden metsään, jos en työnteko ei ota onnistuakseen.

Jos jostain tilanteesta tulee ikävä ”gut feeling”, kysyn itseltäni: ”luotanko minä ITSEENI?”