Haemme usein terveydellisiin ongelmiimme vastauksia itsemme ulkopuolelta. Eipä siinäkään mitään pahaa ole, mikäli ymmärrämme samalla sen, että meillä jokaisella on sisällämme kaikki se viisaus, mitä elämässämme tarvitsemme.
Elämää hankaloittavia kehon tai mielen oireita kokiessamme suurin osa ihmisistä kääntyy ensisijaisesti lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen – tai erilaisten ”gurujen” – puoleen. Ja samaan hengenvetoon tietenkin puolustan lääketiedettä ja virallista hoitamista siinä mielessä, että se on elintärkeää vakavien ja hengenvaarallisten sairauksien ja oireiden kohdalla.
Epigenetiikan tutkija, solu- ja kehitysbiologi Bruce Lipton herätti eräässä koulutuksessa kuulijoita miettimään sitä, miten useimpia meistä on lapsesta asti ohjattu suuntaamaan lääkärin pakeille ihan pientenkin vaivojen, kuten flunssan, ilmaantuessa. Vanhempi saattaa sanoa nuhaiselle ja yskivälle lapselleen hyvin huolestuneeseen äänensävyyn, että nyt kyllä pitää viedä sinut lääkäriin, kun olet noin kipeä. Tai joskus lapsi saattaa seurata huolestuneena aikuisten tapaa reagoida erilaisiin oireisiinsa pelon kautta.
Tästä lapsi sitten oppii mallin ja uskomuksen, että tarvitsemme heti lääkärin tai muun ammattilaisen apua, jos kaikki ei tunnu olevan terveyden osalta hyvin. Pahimmillaan kasvatamme lapsia, jotka ahdistuvat pienistäkin oireista ja pelkäävät niiden ilmaantumista. Ja heistä tulee aikanaan terveydenhuoltoa kuormittavia aikuisia, jotka eivät ole oppineet kuuntelemaan omaa kehoaan tai arvioimaan omia oireitaan itse.
Tämä uskomus ei kutsu eikä opeta lasta kuuntelemaan itse omaa kehoaan tai tarkastelemaan tilannettaan kokonaisvaltaisemmin, kehon, mielen, sosiaalisen ympäristön ja henkisen aspektin kautta. Mielestäni kehon kuuntelemisen taito on yksi tärkeimmistä lahjoista, joita lapsi voi vanhemmiltaan ja muilta elämänpiiriin kuuluvilta aikuisilta saada. Myös se, että vaivoihin ei tarvitse lähtökohtaisesti suhtautua katastrofiajatuksin, on tärkeä oppi.
Lapsille voisi opettaa, että useimmat oireet ovat kehon viisaita viestejä muutoksen tarpeesta, eivät siis sinänsä virhe ja pelkkää patologiaa. Suurimmasta osasta oireita ei tarvitse myöskään hätääntyä, vaan ennemmin ymmärtää, että oire tai sairaus on prosessi, jolla on luonnollinen etenemisaika. Oire voi myös hellittää nopeammin, mikäli suhtaudumme vaivaan rauhallisin mielin, ja annamme aikaa ja tilaa paranemisen prosessille. Luonnollinen paraneminen voi tapahtua esimerkiksi riittävän levon ja rentoutumisen, sosiaalisen ja emotionaalisen turvan, itselle sopivan liikunnan, luonnossa oleilun ja ravitsevan ruokavalion avulla.
Fysioterapian professori Hannu Luomajoki on maininnut, että lähes kaikki potevat jossakin vaiheessa elämäänsä selkäkipuja, ja niihin voisi suhtautua kuin tavalliseen flunssaan, joka tulee ja menee. Myös selkäkivut paranevat luonnollisesti, kunhan oppisimme olemaan huolestumatta liikaa. Se tiedetäänkin tutkimusten kautta, että riski kivun kroonistumiselle lisääntyy, mikäli pelko- ja katastrofiajatukset kivusta alkavat vallata mieltä.
Mitä sinä olet elämäsi aikana oppinut oman sisäisyytesi ja siellä olevien viisaiden viestien kuuntelusta? Oletko oppinut kuuntelemaan kehoasi, luottamaan siihen ja tulkitsemaan itse kehosi hienovaraisia viestejä? Jos lähipiirissäsi on omia tai muiden lapsia, miten puhut sairauksista tai oireista heidän kuullen? Oppivatko nämä lapset pelkäämään oireita vai luottamaan oman kehonsa kuunteluun ja paranemisen kykyyn?
Herkkänä ja empaattisena elämä TUNTUU. Sekä oma sisäinen että ulkoinen maailma sykähdyttävät, ravistelevat, riepottelevat, rauhoittavat, ilostuttavat, rakastuttavat ja kaikkea siltä väliltä.
Vaikka koen herkkyyteni liittyvän myös haasteita ja kasvun paikkoja, olen kiitollinen siitä, minkälaisia kokemuksia se minulle tuo ihan tavallisessa arjessa. Herkälle monet pienet asiat ovat isoja asioita. Ei tarvitse tapahtua mitään sen kummempaa ja silti elämä voi tuntua taianomaiselta. Tässä kuusi syytä, miksi:
1. Elämälle hereillä oleminen
Koen kaiken voimakkaasti ja huomaan sekä isot että pienet asiat itsessäni ja ympärilläni. Sekä nauru että itku ovat yhden sanan, sävelen, oivalluksen, katseen, liikkeen tai kosketuksen päässä. Tunteet ja tunnelmat nousevat ja liikkuvat lävitseni jatkuvana virtana, välillä meluisasti pauhaten, toisinaan leikkisästi liplattaen ja joskus rauhoittuen sanattomaksi syvyydeksi, jolle ei tunnu olevan pohjaa. Tämä kirjo mahtuu helposti ihan tavalliseen maanantaihin, jolloin ulkoisesti näkyvimmät tapahtumat ovat töiden tekeminen ja lähikaupassa käyminen.
Minun on todella vaikea sulkea itseni siltä, mitä tunnen ja näen. Voin yrittää kovettaa itseni joksikin aikaa tilanteissa tai ympäristöissä pärjätäkseni niissä. Mutta se johtaa hyvin pian vaikeuksiin olla omissa nahoissani ja vastustamattomaan tarpeeseen revetä ulos sopivuuden kahleista.
Mitä enemmän vietän aikaa paikoissa ja seurassa, joissa elämä voi soljua kauttani esteettä, sitä vapaammaksi ja voimallisemmaksi oloni tunnen. Silloin nautin myös herkkyydestäni eniten.
2. Syvät yhteyden kokemukset
Syvät yhteyden kokemukset ovat herkkyyden ja voimakkaan empatiakyvyn parasta antia. Kun näkee ihmisistä saman tien muutakin kuin pelkän ulkokuoren ja hakee yhteyttä pintaa syvemmältä, syviä ja merkitykselliseltä tuntuvia yhteyksiä on mahdollista muodostaa hetkessä. Olen huono muistamaan ihmisten nimiä, mutta muistan tarkkaan, minkälainen fiilis heistä lähtee ja mitä he kertovat elämästään.
Kun olen samalla aaltopituudella jonkun kanssa, joka on auki ja läsnä ja ottaa vastuun omista tunne-energioistaan, yhteyden toimiminen intuitiivisesti on sanalla sanoen siistiä. Se luo jaettua olemassa olemisen kokemista tavalla, joka yhdistää sielut ja sydämet. Nämä yhteydet antavat helpotusta, toivoa ja olon siitä, että ei ole yksin ja että kaikki on pohjimmiltaan hyvin.
3. Vivahteikas mielikuvitus
Olen aina viihtynyt hyvin omissa oloissani, mikä on tarjonnut vilkkaalle mielikuvitukselleni ja sisäiselle puheelleni oivat olosuhteet laukata ja kukoistaa. Nauran usein kaksin kerroin menneille jutuille tai keksimilleni keskusteluille ja tapahtumille, jotka pyörivät mielessäni eläväisinä kuvina ja filminpätkinä.
Usein minulla on itseni kanssa hauskinta juuri silloin kuin ei pitäisi. Muutama kuukausi sitten istuin väsyneenä lentokoneessa, kun kehittelin päässäni hillittömän skenaarion enkä pystynyt lopettamaan nauramista. Koska olin reissussa yksin – eikä tarinani olisi ehkä muutenkaan ollut jakamiskelpoinen – yritin epätoivoisesti hämätä kanssamatkustajiani kaivelemalla laukustani kuulokkeita ja asettelemalla niitä korvilleni samalla, kun purskahtelin äänekkääseen nauruun.
Toki kaikki tarinani eivät ole huvittavia, vaan näen myös turhan negatiivisia lopputulemia etenkin silloin, kun olen väsynyt. Siksi yritän pysyä parhaani mukaan hereillä sille, minkälaisille kuville annan mielessäni tilaa ja pyrin siirtämään sivuun ne kuvitelmat, joista ei ole mitään iloa.
4. Turvallisen tilan luominen
Koen, että turvallisen tilan luominen niin itselleni kuin muille tuntea kaikenlaisia tunteita, on arvokkainta, mitä pystyn tarjoamaan. En onnistu siinä läheskään aina eikä minun tarvitsekaan. Mutta silloin kun onnistun, koen tekeväni juuri sitä, mitä minun pitääkin.
Turvallisen tilan luomisella tarkoitan sitä, että vaikka aistin voimakkaasti toisten tunteita ja olotiloja, en ota niitä sen enempää kantaakseni kuin lähde niitä karkuunkaan. Sen sijaan pyrin näkemään ilman tuomitsemista, mitä ihmisissä tapahtuu ja vain olemaan heidän kanssaan, yrittämättä korjata sitä, mitä he käyvät läpi. Jokainen meistä tarvitsee tulla nähdyksi ja hyväksytyksi semmoisena kuin on. Siksi koen, että turvallisessa läsnäolossa on voimaa, joka voi saada aikaan muutoksen.
Koska herkkinä ihmisinä koemme omat tunteemme voimakkaasti ja pystymme sen lisäksi aistimaan vahvasti myös toisten tunteita, meillä on loistavat edellytykset ymmärtää ihmisyyttä ja sen koko tunneskaalaa syvimmästä häpeästä korkeimpaan rakkauteen. Kun sallimme itsemme kokea omat tunteemme hyväksyen ja tuomitsematta, vahvistamme samalla kykyämme olla läsnä myös muille, kun he tekevät samoin. Uskon, että tämä on yksi suurimpia lahjoja, joita herkkyys voi tuoda tähän aikaan.
5. Sielun liikutus
Kun joku koskettaa tai sytyttää sieluani, se todella tekee niin. Välimuotoja ei ihmeemmin ole eikä minun tarvitse kovin usein miettiä, onko joku juttu minua varten vai ei, olipa kyse musiikista, elokuvista, valokuvista, videoista, huumorista, taiteesta, tapahtumista, maisemista, paikoista tai ihmisistä.
Liikutun usein arkisista asioista. Varmimmin itken, kun aidosti ja sydämellä asioita tekevät ihmiset onnistuvat ja ylittävät itsensä. Vähän aikaa sitten olin kummityttöni kanssa sisäleikkipuistossa, kun hän viimein valloitti tilan kattoa hipovan tulivuoren ja tuuletti ylpeänä sen huipulla. Näytin parhaani mukaan peukkua ja hymyilin samalla, kun pyyhin kyyneleitä ja pidättelin tyrskähdystä kurkussani vuoren juurella. Toinen takuuvarma – ja itseäni huvittava – itkun paikka on koirien agility-kisojen katsominen. Parivaljakkojen vilpitön yhteistyö koskettaa minua, vaikka en harrasta lajia eikä minulla ole koskaan edes ollut koiraa.
Musiikki on ollut minulle aina todella tärkeää sekä inspiraation lähteenä että turvasatamana. Kun innostun jostain kappaleesta tai artistista, saatan kuunnella samaa juttua sata kertaa peräkkäin. Rakastan tanssimista, ja kun musiikki on kohdillaan, voin tuntea tanssissa huumaavaa vapautta.
6. ”Elän maailmassa, mutta en ole siitä.”
Minulle tuo musiikkilegenda Princeltä nappaamani lainaus tarkoittaa tunnetta siitä, että ei ole juuri tämän hetkiseen maailmaan ihan se sopivin, mutta niin sen kuuluukin olla ja se on OK.
Kun yleisesti hyväksytyimmät tavat elää, ajatella, tuntea ja tehdä eivät täsmää oman sisäisen maailman kanssa, siitä voi seurata helposti kuulumattomuuden tunnetta. Kun minusta on tuntunut, että olen ollut vääränlainen – liian tunteva, kokeva, tarvitseva, intensiivinen – on itseni rakastaminen ollut välillä vaikeaa.
Silti uskon, että sillä, että tuntee olevansa välillä vähän pihalla, on tarkoituksensa. Se, ettei sovi muottiin, on hyvä kimmoke luoda omannäköisiä tapoja elää. Kun ulkopuolelta tarjotut vastaukset eivät toimi, on mahdollista kääntyä sisäänpäin ja oppia turvaamaan omaan intuitioon ja sen ohjaukseen niin isossa kuvassa kuin yksityiskohdissa. Se vahvistaa luottamusta sekä itseen että elämään.
Kokemuksesta tiedän, että mitä enemmän kuuntelen itseäni ja teen tilaa herkkyydelleni ja sen tuomille ominaisuuksille ja lahjoille, sitä enemmän olen kotonani itsessäni ja elämässäni. Ja vaikka joskus tuntisinkin oloni ulkopuoliseksi, toivon itselleni silti rohkeutta elää totuuttani juuri semmoisena kuin se on. Samaa toivon sinulle. Se on parasta, mitä voimme itsestämme antaa.
Marikalta on ilmestynyt herkkyyden ja empatiakyvyn tasapainottamisesta sekä tunnetaakan keventämisestä kertova kirja Irti överiempatiasta, joka on saatavilla äänikirjana.
Omaan tahtiin meneminen on minulle sitä, että sometan vähän ja luen uutisia vain silloin, kun tuntuu siltä. Vastaan viesteihin, kun ehdin, ja kun voin olla läsnä. Prioriteetti- ja tekemislistani ovat lyhyet, vaikka ne teoriassa olisivat miten pitkät.
Omaan tahtiin meneminen on minulle levollisuutta, tilaa, ja sitä, että tunnistan kirkkaasti: mitkä ovat minun tunteitani, tarpeitani, halujani ja ei-halujani. Omaan tahtiin meneminen on minulle sitä, että syön ja liikun ja toimin niin kuin tuntuu. Oma tahti on minulle muutakin kuin rytmi – se on tunnelma ja olotila.
En ole aina mennyt omaan tahtiini. En toiminut sen mukaan, mikä minua ravitsee, vaan tein kompromisseja miellyttääkseni toisia, sopeutuakseni tai kuuluakseni joukkoon. Olen aina ollut oman polun kulkija, tehnyt jutut tavallani. Mutta silti: vastasin viesteihin ja puheluihin usein salamannopeasti. Olin herkästi saatavilla sen mukaan, mitä muut tarvitsivat eikä sen mukaan, mitä itse olisin tarvinnut. Menin myös töissä kaameaan tahtiin. Yhdellä entisellä työpaikallani taisi olla vähintään noin 80% vakituisista työntekijöistä vuorotellen työuupumuksessa.
Tässä ajassa on rakenteellista, että mennään muiden tahtiin. Ja kenen määrittämä tuo tahti edes on? Minulle toisten tahtiin meneminen tuotti valtavaa kuormitusta ja luuloa siitä, että minussa on vikaa kun en sopeudu. Sitten huomasin tuumaista, että näkeehän sen nyt maailmassakin, että homma ei oikein toimi. Vai miten hyvin kollektiivinen levollisuus maailmassa toteutuu? Mihin täällä kiidetään niin kamalaa vauhtia? Kohti kuolemaa, mielestäni, jos sen vähän brutaalisti kiteyttää. Maailman tahtia määrittää tosi paljon pelko, eli raha, eli aika, eli se mikä on ”myynnin” tai ”jaksamisen” kannalta fiksua. (Tarvitsee jaksaa, jotta saadaan myytyä – jopa hyvinvointia tai ”henkisyyttä”.)
Minne jäi nautinto, ilo, sielun supatus, olemisen ylistys? Moni meistä menee arkea muiden tahtiin ja sielun kuulumisia varten on yksittäinen joogahetki, auttajan tapaaminen, energiahoito, hieronta, stressihengähdys tai viinilasillinen. Jos sitäkään. Niin on ollut omalla kohdallanikin. Samalla ihmettelin, miksei ollut rohkeutta tehdä asioita, joita halusin. Tai miksi hengasin ihmisten kanssa, joiden kanssa oli vähän epämukavaa. Miksi koin velvollisuudekseni auttaa. Miksi välitin niin paljon, mitä minusta ajatellaan. Miksi en luottanut, että elämä kantaa. Siksi, että en mennyt enemmän omaan tahtiin.
Minne jäi nautinto, ilo, sielun supatus, olemisen ylistys?
Omaan tahtiin meneminen voi tarkoittaa, että ottaa somettomia päiviä. Tai että ottaa itselleen vartin päivässä. Omaan tahtiin meneminen voi olla sitä, että rehellisesti kuuntelee: mikä minua väsyttää? Mikä minua ravitsee? Mitä kaipaisin? Omaan tahtiin meneminen saattaa joskus tarkoittaa, että tarjoaa pakastepitsaa illalliseksi, jotta saa omaa aikaa. Se tarkoittaa sitä, että opettaa muita ihmisiä kunnioittamaan minun tahtiani ja tilaani. En taivu kaikkeen, en jousta aina. Mariskaa vaan.
Voi olla, että iso osa ympäristöä menee johonkin muuhun tahtiin ja antaa ymmärtää, että sinunkin olisi hyvä nyt vaan tehdä niin kuin toimivaksi on havaittu tai kuten tässä organisaatiossa on tapana tai niin, ettei kukaan jää vaille vastuuntuntoisuuttasi, huolehtimistasi tai täydellisyyteen pyrkimistäsi. Olisi hyvä juoda näitä vihermehuja, tai muuten missaat jotain. Omaan tahtiin meneminen kysyy turvaa, koska voi olla, että olet saanut hyväksyntää tai rakkautta vain muiden tahtiin menemällä. Silloin luulee, että onni tulee kun teen ”oikeita” juttuja ja pidän paketin kasassa. Tietysti voit juoda vihermehuja (nehän ovat ihan ihania), ja pysy vaan organisaatiossa – mutta tee niin enemmän omaan tahtiisi, ei siksi, että ”se on sinulle hyväksi” tai ”ainoa vaihtoehtosi”. Omaan tahtiin meneminen kysyy kiinnostuksen kärjen asettamista sydämensä hyvinvointiin.
Omaan tahtiin meneminen kysyy kiinnostuksen kärjen asettamista sydämensä hyvinvointiin.
Kun vielä paahdoin media-alalla intensiivistä päivää, aloin nukkua työpaikalla päikkäreitä. Kyllä jengi varmaan vähän katsoikin, että tuolla se Taipale taas menee sohvalle pötkölleen. Kaipasin enemmän levollisuutta elämääni. Kun vaan tein niin kuin tuntui, päikkäriperinne avasi ajatukseni nelipäiväiseen työviikkoon ja etätöihin. Niiden myötä nukuin keskellä päivää ja tein levollisuutta ravitsevia asioita yhä enemmän. Sitten sain tarpeekseni koko härdellistä ja päätin, ettei mikään enää tule minun ja levollisuuteni väliin noin niinkuin elämänrakenteellisesti. Omaan tahtiini meneminen on ollut minulle sitä, että olen joskus vähän terrierinkin lailla ollut oman sydämeni puolella. Se, ettei firmoissa kenties ole tapana ollut nukkua päikkäreitä, ei ole minun ongelmani. Jos päikkärit on se mitä tarvitsen voidakseni tuoda sydämeni asioihin joita teen, totta vieköön nukun päikkäreitä. Ja se on kyllä muuttanut elämäni, koska nyt olen yrittäjä, ja tosi vapaa, ja teen aika lailla justiin mitä lystään.
Usein suljen muut luukut (somet, mediat, uutiset, viihteet, maailman mölyt) ja kuuntelen melko vähän muiden mielipiteitä siitä, miten mikäkin asia pitää tehdä ja kuinka olisi hyvä elää.
Onko se hyvää lykkyä, että elämäni on nykyään tällä tolalla? Ei todellakaan; se on ollut sinnikästä, kyseenalaistettavaksi asettuvan, haavoittuvaisen kokeilunhaluista omaan tahtiini menemistä. Aika ajoin suljen edelleen muut luukut ja kuuntelen melko vähän muiden mielipiteitä siitä, miten mikäkin asia pitää tehdä ja kuinka olisi hyvä elää.
Joskus tunnen epävarmuutta, jos näen, että se mitä joku toinen omassa tahdissaan tekee, toimii hänelle. Pelkään, kateilen tai ihailen: olisiko minunkin hyvä mennä tuohon tahtiin? Mutta sitten taas muistan, että ei oma polku löydy toisten polun vieressä toisten tahtiin ravaamalla. Mitä enemmän menen omaan tahtiin, sitä enemmän elämä tuntuu omalta sielulta ja sydämeltä.
Oman tiensä kulkijat ovat aina ärsyttäneet joitakin. Antaa ärsyttää. Ja jos itseä ärsyttää, sekin on ok ja normaalia.
Viisautta on kuitenkin kääntää peili itseen.
Miksi minua ärsyttää? Osuuko joku toinen tahtomattaan omaan haavaani, epävarmuuteni? Mitä ehkä itseltäni kiellän? Miten voisin omistaa omat valintani? Tutkitaan näitä kysymyksiä ilman syytöksiä vaan halulla tuntea itsensä syvemmin.
Eevin itsetuntemusohjauksiin Tampereella ja skypessä voit tutustua TÄÄLTÄ
Lämmin lähtöhalaus, hymy ja vilkutus turvatarkastuksen ohitettuasi. Sitten olet taas mennyt. Tullaksesi uudelleen. Ehkä viikkojen, ehkä vasta kuukausien kuluttua.
Mummun Muru.
Kurkussa jotain karheaa, silmäkulmissa kosteaa. Hämmentävä sekoitus rakkautta, iloa, ylpeyttä, haikeutta ja ikävää. Hienoista huoltakin. Selviätköhän nyt varmasti. Vaikka hyvin tiedän, että selviät. Neuvokas tyttö. ”Laitathan kuitenkin viestin, kun olet turvallisesti kotona.”
Kotisi on ollut syntymästäsi saakka satojen kilometrien päässä omastani. Olen kokenut lukemattomia ihania tulemisiasi sekä haikeita lähtemisiäsi.
Mummuuteeni kuuluu ikävä. Se, että katselen kuvaasi makkarin seinällä aina herätessäni ja ennen nukahtamistani. Se, että voin suojella sinua vain mielikuvissani. Se, että voin vain luottaa ja toivoa elämän kohtelevan sinua kauniisti.
En ole ollut mummu, joka on läsnä ja lähellä arjessasi. Mummu, jonka luokse voisit tulla spontaanisti milloin vain. Iloinesi ja huolinesi. Tulla hemmoteltavaksi laventelin ja mintun tuoksuisilla jalka- tai päähieronnoilla. Yökylään. Pelaamaan Skipboa. Herkuttelemaan ”mummun muussia” (kukkakaalimuussi), kalaa, porkkana-omppuraastetta ja tummalla suklaarouheella maustettua appelsiinirahkaa.
En ole ollut edes hyvä skype- tai puhelinmummu. En action-, elämys-, tavara- enkä juhlamummukaan.
Nykyisin olen välillä jopa tyhmä ja nolo mummu. Tiedän, että se kuuluu tuohon juuri alkaneeseen ”viralliseen teiniyteesi”, jonka edessä taidamme molemmat olla hieman hämmentyneitäkin.
Myönnän, että tuntui kummalliselta, kun tulit ensimmäisen kerran syksyllä koneesta ripsi- ja luomivärit silmissäsi. Kun näin somessa kuvan sinusta jonkun pojan kanssa. Kun yhteinen piirtäminen ja maalaaminen olikin yhtäkkiä tyhmää. Samoin hauskat mielikuvitusjuttumme. Laulaminen, tanssiminen ja uiminenkin. Kun ei oikein saa halailla – ei ainakaan muiden nähden – saati pitää kainalossa.
Mitä on tapahtunut? Missä on se mummun pisamakasvoinen aurinkoinen ja höpöttelevä pikkutyttö? Miten me nyt ollaan yhdessä?
Höh minä, ei mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Tai on sittenkin. Ihmisenä kasvamisen ihme. Kaukaa on vaikea muistaa, että et ole yhtä pieni kuin valokuvissa. Oikeasti kasvat koko ajan. Pikkutytöstä on tullut taas ihan pikkaisen isompi. Joka kerta.
Pisamasi ovat tallella, myös se aurinkoinen ja höpöttelevä tyttö pakollisen ajoittaisen joojooemmätiiämitäväliä-suojauksen alla.
Eiköhän me siis vain olla ja opita. Yhdessä. Vähän ehkä uudella tavalla. Joka kerta kasvuharppauksiesi mukaan.
Opimme molemmat toisiltamme ja toisistamme. Uskon kuitenkin, että opin sinulta paljon enemmän kuin sinä ikinä minulta.
Sain siitä riemullisen todisteen saadessani kuunnella päiväretkellämme ajatusmaailmaani avartavia keskusteluja sinun ja kaverisi välillä. Miten viisaita ja ja syvällisiä teemoja te sivusittekaan kaiken muun puhetulvan välissä. Vaikkapa välittämisestä.
Omat vanhemmat ja isovanhemmat huolehtivat kuulemma liikaa, pitävät teitä välillä aivan viisivuotiaina. Mutta toisaalta eivät kuulemma kuitenkaan välitä.
Pisti mummunkin miettimään. Miten välittää uudella tavalla? Ja miten näyttää, että välittää? Milloin puuttua? Milloin olla puuttumatta? Juttelimme sitten yhdessäkin välittämisestä ja vanhempien asettamista ärsyttävistä rajoista sekä niiden merkityksestä.
Mummun sydämen seudulla hyrisi ihanasti, kun kaverin mielestä kaikki mummut ovat vanhanaikaisia ja sinä aamupalapöydässä tokaisit: ”Katso nyt tätä mummun kotia, onko muka vanhanaikaista?”
Hyrisi myös, kun kerroit meidän askarrelleen koko edellisen illan unelmakarttoja ja kaverin kommentti oli, että ”vähänkö siisti mummu”.
Jos jotain toivon, niin sitä, että voisin olla sinulle ”siisti mummu”. Ja sitä, ettei lämmin yhteytemme katkea, vaikka sinä kasvat. Ei, vaikka mummukin välillä vähän kipuilee, kuinka aika hurahtaa tapaamisiemme välillä.
Toivon olevani mummu, jolta saat tavaroiden ja rahan sijaan aikaa, huolenpitoa sekä lämmintä läsnäoloa aina silloin, kun olet luonani. Mummu, jonka kanssa voit nauraa, hassutella ja tehdä salaa ”meidän juttuja”. Jolle voit puhua vaikeistakin asioista. Joka kuulee ja kuuntelee – katsoo sinua pehmein silmin.
Toivon olevani mummu, jonka tiedät välittävän ja rakastavan. Aina. Vaikka ei nähtäisikään usein.
Kotisi on satojen kilometrien päässä omastani, mutta haluan vielä sanoa sinulle, että kotisi on aina siellä, missä sydämesi on.
Rakkaudella Eija-mummusi
”Me Asokodeilla uskomme, että onnella on osoite. Tiedämme, että asumisoikeusjärjestelmä on turvallinen pitkäaikaisen asumisen muoto. Omistamme noin 16 500 asumisoikeusasuntoa 31 paikkakunnalla. Toiminta perustuu jatkuvaan kehittymiseen sekä hyvien asumispalveluiden tuottamiseen yhdessä huolella valittujen kumppaneiden kanssa.”
Kateus on salakavala tunne, joka jää helposti tunnistamatta. Kateuden voima on valtava: se saa ihmisen käyttäytymään kierolla tavalla niin, että omantunnon äänen kolkuttelu jää taka-alalle. Kateuden valtaama ihminen saattaa loukata sanoin, ilmein ja elein. Kateuden vallassa ihminen kohdistaa oman epävarmuutensa henkilöön, joka vain on oma itsensä; hän omistaa tai osaa jotain, mitä kateellisella ei ole.
Kateus voi kohdistua materiaan, menestykseen tai esimerkiksi ulkonäöllisiin piirteisiin ja persoonaan. Harva ihminen kuitenkaan tekee elämässään asioita sen vuoksi, että saisi muut ympärillään tuntemaan kateutta. On siis omalla vastuullamme, miten reagoimme toisen onnistumisiin. Surullisinta on, että kateutta on vaikea tunnistaa, oli sitten itse se kateellinen tai kateuden kohteeksi joutuva osapuoli.
Kateuden voi oppia tunnistamaan
Kateus saa laukomaan ilkeitä kommentteja ja alentamaan toista, vaikka ajatukset sanojen ja tekojen takana ovat nimenomaan päinvastaiset: ”Tuo ihminen on kauniimpi kuin minä. Tuolla tyypillä on parempi parisuhde, hienompi asunto ja parempi palkka. Tuo ihminen on kadehdittavan iloinen ja ystävällinen.” Sen sijaan, että kertoisimme tälle ”paremmalle” ihmiselle ihailevamme hänen hyveitään, saatamme kohdistaa kateuden vihaksi ja ilkeiksi sanoiksi. Sulkeudumme pahaan oloon ja torjumme aidon kateuden tunteen.
Surullisinta tässä on se, että kateuden kohteeksi joutuva poikkeuksetta ottaa loukkaukset ja vihaiset eleet osaksi itseään. Hän ajattelee olevansa huono ja epäonnistunut, kun hänelle niin sanotaan tai muuten vain annetaan monin tavoin niin ymmärtää. Toinen yleinen tapa reagoida on kosto: annetaan samalla mitalla takaisin! Harva pystyy näkemään kateuden aiheuttaman toiminnan taakse; otamme totena sen, mitä kuulemme ja näemme. Reagoimme kateuteen menneiden kokemustemme sekä oman persoonamme kautta.
Miksi siis emme voisi rehdisti mainita aina, kun tunnemme kateutta tai ihailemme toisen saavutuksia? Ehkä näin kateus väistyy ja positiivinen rakentava lähestyminen mahdollistuu. Kateellinen ihminen voi alkaa nähdä kateutta aiheuttaneet asiat mahdollisina myös itselleen. Kateuden kohteeksi muutoin joutunut taas saa vahvistusta sille, missä on hyvä ja lahjakas. Ei ole heikkoutta myöntää omia hauraita puoliaan – päinvastoin.
Miksei siis nostettaisi toisiamme ylös ja annettaisi ihailun kuulua? Kehu ja anna positiivista palautetta tai ainakin kerro avoimesti kateuden tunteesta. Lopputulos on jokaisen kannalta parempi kuin kateuden ilmapiirin luomat väärinkäsitykset.
Kun on saapunut kuuden hengen lapsiperheellä Lappiin hiihtolomalle viikoksi ilman lasten ulkohousuja tai mummilaan iltamyöhään viikonloppureissulle ilman perheen hammasharjoja, on oppinut rakastamaan erilaisia muistilistoja.
Saan suurta tyydytystä siitä, että saan ruksata esimerkiksi tehtävälistastani hoidetun homman pois päiväjärjestyksestä ja tiedän etten ole tämän ominaisuuteni kanssa yksin. Listoista voi olla paljon apua ja tukea arjen kiireessä ja paahteessa. Listojen avulla kevennät aivojen kuormitusta ja lievität stressiäsikin.
Kauppalista on tärkein
Meidän perheen tärkein lista on ehdottomasti ajantasainen ruokakaupan ostoslista. Käytämme sovellusta, joka päivittyy sekä minun että puolisoni kännykkään. Listalla ovat kaikki peruselintarvikkeet ja viikottain tarvittavat ruoka-ainekset. Tämä lista kannattaa suunnitella huolella ja tallettaa vaikka kuukauden kauppakuitit talteen ja hahmotella sieltä perustarpeet viikoksi.
Viikottaisen kauppalistan lisäksi sain ystävältäni huippuidean. Hän tekee kuukausittain listaa kuivaelintarvikkeista, kodin pesuaineista ja vessapapereista ja tilaa ne kerran kuussa netin kautta valmiiksi kauppaan ja nappaa ne mukaansa työmatkalla. Hän on pitänyt jo jonkin aikaa kirjaa tarpeista ja tietää, montako rullaa vessapaperia tai kuinka monta pakettia riisiä perheessä keskimäärin kuukaudessa kuluu. Loistava arkea sujuvoittava idea!
Ruokalista helpottaa arjen ruuanlaittoa
Arjen ruuanlaitto ei aina ole pelkkää herkkua ja sitä varten olemme yhdessä perheen kanssa koostaneet jääkaapin oveen perheen lempiruokalistan. Listalla on kymmeniä eri ideoita siihen, mitä tänään syötäisiin. Listalta saa helposti koottua muutaman päivän ruokaideat nopeasti silloin kun oma pää lyö tyhjää eikä luovuus ole huipussaan.
Pakkauslistat eri reissuihin kannattaa valmistella huolella
Perheen reissuun pakkaaminen on ollut kuuden hengen perheessmme aikamoista härdelliä vuosien varrella. Kun on saavuttu talvilomakohteeseen ilman yksiäkään ulkohousuja tai ilman monoja, olen vannonut kirjoittavani pienimmänkin tarpeen listaan ensi kertaa varten. Suosittelen tekemään listan rauhassa perheen yleisimpiä reissuja varten, mummolareissu viikonlopuksi, talvilomareissu pohjoiseen tai kylpyläreissu. Listaa tehdessäsi ole rauhallinen ja erittäin tarkka – kiität itseäsi myöhemmin. Kerralla hyvin tehty lista palvelee jatkossa ja vapauttaa energiaasi muuhun reissun lähestyessä.
Työpäivän listat
Työpäivää rytmittää usein to do -lista. On ihanaa vetää yli tehdyt hommat ja erityisesti ne tahmaisimmat. Työtehtävien lista kannattaa olla jaoteltu vaikkapa kiireellisyysperiaatteella. Kun näet etenemisen selkeästi, lisäät hallinnan tunnettasi.
Mitä sait aikaan, missä onnistuit -lista on virkistävää vaihtelua tehtävälistan rinnalle. Kirjoita lyhyesti ylös päivän päätteeksi, missä onnistuit. Onnistumisiin kannatta kiinnittää erityistä huomiota, sillä meillä on tapana muistaa päällimmäisenä meihin kohdistunut kritiikki – olipa sen antajana sisäinen kriitikkosi tai esimiehesi.
Lista unelmista ja haaveista
Onko sinulla mielessäsi lista siitä haluat elämässäsi saavuttaa ja kokea? Tämä lista kannattaa olla näkyvällä paikalla ja rakentaa se kauniiksi vaikkapa aarrekartan muotoon. On ihanaa antaa haaveille tilaa arjessa ja huomata kuinka nekin sieltä pikkuhiljaa toteutuvat.
Olipa lista mikä hyvänsä, se kannattaa kirjoittaa käsin. Lista kannattaa tallettaa myös varmaan paikkaan, esim. kalenteriin, päiväkirjaan, jääkaapin oveen tai kännykkään, jotta löydät sen silloin kun tarvitset.
Olisipa ihana kuulla, mikä sinun lempilistasi. Mistä listasta et millään luopuisi? Mistä listasta saat eniten iloa arjessasi?
Ihminen, joka antaa arvon itselleen, voi arvostaa muita. Tiedämme sisällämme, että jokainen meistä on yhtä arvokas ja ainutlaatuinen. Jos emme anna itsellemme tätä arvoa, tulemme vihaiseksi siitä, että arvostamme toisia itsemme yli.
Ihminen, joka aidosti kiinnostuu itsestään, voi olla ehdottoman kiinnostunut toisista. Ilman avoimuutta itseä kohtaan, joudumme torjumaan kaiken sen, mikä koskettaa meissä sitä mille emme ole avoimia.
Siksi ihminen, joka on lähellä itseään, on lähellä toista. Kun voi sanoa kaikelle itsessään tervetuloa, myös toiset kokevat itsensä tervetulleeksi sellaisena kuin ovat. Kaiken avain on sanoa kyllä itsellesi.
Ensin on myönnyttävä siihen kuka olemme. Siten voimme alkaa olemaan yhtä mieltä todellisuuden kanssa ja luoda suhteen itseemme. Kun alamme käyttäytyä ystävällisesti itseämme kohtaan, voimme alkaa tuntea lämpöä ja jopa kiinnostusta itsestämme kohtaan sellaisena kuin olemme.
Tämä voi olla alku rakastumiselle. Itseemme rakastumiselle. Tilalle, jossa koemme vastustamisen, arvottamisen ja muuttamisen sijaan olevamme kaikissa väreissämme täydellisiä ja kauniita.
”On vasta syyskuu ja tuntuu, että mä tarviin lomaa töistä! Olen jo ihan puhki. Mä niin odotan, että päästään joulukuussa etelään. Taidan jäädä sinne!”
Kuulostaako tutulta? Mikä ihme siinä on, että takana on kaunis ja palauttava kesä, mutta työ puuduttaa jo heti syksyn alkumetreillä? Missä on kaikki kesällä löytynyt luovuus? Mihin katosi into ja puhti? Työarki ajaa ylitsemme kuin betonijyrä, vaikka juuri tänä vuonna olimme varustautuneet ottamaan vastaan kaiken, mitä eteen tulee.
Tämä tunne on monelle meistä tuttu. Epämääräinen levottomuus tai ahdistus arjessa, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin. Jos syksy tuntuu painavan jo tonnin, kokeile, auttaisivatko seuraavat coachaavat kysymykset saamaan selkoa omasta olotilasta.
Mikä painaa mieltä eniten?
Asetu rauhalliseen paikkaan, jossa saat olla yksin. Sulje silmäsi ja kysy itseltäsi, mikä painaa mieltäni eniten juuri nyt? Käy läpi elämääsi tällä hetkellä. Tuntuuko levottomuus suurimpana, kun ajattelet kotia, töitä, ystäviä, vanhempiasi, perhettäsi? Pysähdy sen asian ääreen, jota ajatellessasi tunnet kehossasi tuntemuksia, esimerkiksi puristusta rinnassa tai möykyn vatsanpohjassa. Kuulostele miltä tuntuu. Tunnetko surua, itkua, kiukkua, vihaa tai pelkoa? Tutkaile tätä aluetta ja tunnetta tarkemmin. Jos levottomuus herää, kun ajattelet töitä, mieti mikä siellä painaa? Omat työtehtävät? Työkaverit? Esimies? Jokin tietty projekti? Ilmapiiri? Kun löydät vastauksen, tarkastele asiaa vielä hieman syvemmin. Mikä tässä asiassa sinua mietityttää eniten? Miten toivoisit, että asia olisi? Etsi mahdollisimman tarkkoja vastauksia.
Huomaa, että olet kokonaisvaltainen ihminen ja siksi saattaa olla, että ärtymys työpaikalla voikin johtua jostain ihan muusta. Uskalla etsiä todellinen sinua painava asia ja kohtaa se silmästä silmään! Anna vastauksen tulla luoksesi kaikkine tunteineen ihan omalla painollaan. Jos leikit, että hankalat tunteet eivät ole olemassa, ne vahvistuvat. Siksi oma olotila kannattaa ottaa vakavasti ja käydä itsensä kanssa rehellistä keskustelua. Tämä voi tuntua yksinäiseltä, mutta mikäpä estää jakamasta omia ajatuksia jonkun myötätuntoisen luottohenkilön kanssa? Huomaa kuitenkin, että joskus on helpompi etsiä syitä muista. Vaatii rohkeutta ottaa oma olo vastaan ja todeta, että minä itse olen vastuussa itsestäni, tämä on minun elämäni.
Voinko tehdä asialle jotain?
Elämänhaasteiden kirjo on valtavan laaja. Silti jokaiseen murheeseen liittyen voi itseltään kysyä yhden tärkeän kysymyksen: voinko itse tehdä asialle jotain juuri nyt? Mieti vastausta tarkasti. Jos sinulla on vaikkapa epäreilu esimies, ja sinusta tuntuu, että olet jo tehnyt kaikkesi, onko ainoa ratkaisu kuitenkaan vain kärsiä? Voisitko vaikkapa käydä kysymässä joltain ulkopuoliselta neuvoa tilanteeseen? Jos sairaus on kohdannut, mitä asioita voisit tehdä, jotta hyväksyisit sairauden, sen kieltämisen sijaan? Miten voit suunnitella elämääsi uudelleen sairaus huomioiden? Kuka sinua voisi auttaa? Jos työnkuvasi tai työpaikan ilmapiiri on kertakaikkisen puuduttava, mitä olet jo tehnyt asialle? Jos tehtyjen asioiden lista on pitkä, mikään ei muutu ja omat voimasi ovat lopussa, harkitse vaikkapa hakeutuvasi uracoachin juttusille miettiäksesi seuraavia askelia urallasi. Älä tuhlaa elämääsi odottaen, että ihmiset ja asiat kuin ihmeen kaupalla muuttuvat sellaiseksi, kun toivot.
Elänkö itseni näköistä elämää – myös töissä?
Maailma asettaa meille paljon vaatimuksia ja niiden täyttäminen on hikistä hommaa. Välillä voi käydä niin, että kaiken yhteensovittamisen tiimellyksessä tuleekin täyttäneeksi vinon pinon jonkun toisen toiveita ja unohtaneeksi omansa. Olemme saattaneet myös tottua työkulttuuriin, jossa yksittäisellä työntekijällä ei ole lupaa sanoittaa tarpeitaan ääneen. Vaikka kulttuuri työpaikalla olisi muuttunut, itsensä häivyttämisen tapa istuu meissä tiukasti, onhan se monille opetettu jo lapsuudessa.
Kukaan muu ei tiedä tarpeitasi ja toiveitasi kuin sinä itse. Oletko uskaltanut sanoa ne ääneen?
Harvalle unelmien työpaikka putoaa käsiin valmiina pakettina, vastaten sattumalta täydellisesti omiin vahvuuksiin, kykyihin, toiveisiin ja tarpeisiin. Nekin ihmiset, jotka näyttävät kukoistavan täydellisessä työpaikassa, ovat lähes poikkeuksetta tehneet pidemmän aikaa asian eteen paljon pohdintaa ja isoja päätöksiä. Motivoiva ja innostava työpaikka on kuitenkin aivan kaikkien ulottuvilla. Sen saaminen vain vaatii itsetuntemusta, heittäytymistä ja rohkeutta.
Tässä kolme vinkkiä oman unelmatyön rakentamiseen:
1. Opi tietämään mikä saa sinut kukoistamaan. Millaiset työtehtävät, projektit ja ihmiset vahvistavat hyvää energiaasi? Missä työtehtävissä saat käyttää vahvuuksiasi? Mistä nautit työssäsi? 2. Uskalla sanoa ääneen mitä toivot ja tahdot. Kukaan ei voi arvata mitä tarvitset tai kaipaat. On sinun vastuullasi kertoa se rohkeasti. Muista! Itsensä jämäkkä mutta lempeä ilmaisu ei ole itsekästä vaan hyödyttää koko työyhteisöä. 3. Tee rohkeita valintoja ja päätöksiä toiveittesi ja unelmiesi pohjalta. Kun tiedät mitä haluat, mene rohkeasti tavoitettasi kohti, pienin askelin. Tärkeää on myös uskaltaa luopua turhasta – sellaisesta, mitä teet muodon tai jonkun toisen toiveiden vuoksi.
Kuuntelemalla herkin korvin löydät ratkaisun
Yllä esitetyt itsecoachaavat kysymykset ovat kaikki työkaluja oman itsen kuunteluun. Vastaukset on mahdollista löytää antamalla pohdinnalle aikaa ja tilaa. Suorittamalla ja kiireessä ne karkaavat kauemmas ja kasvattavat entistä suurempaa möykkyä vatsanpohjaan. Möykyn voi kohdata vain hidastamalla ja tutustumalla erääseen viisaaseen mutta ujoon tyyppiin, joka löytyy lähempää kuin luuletkaan: omaan todelliseen itseesi. Tällä tyypillä on vastaukset valmiina odottamassa, että malttaisit pysähtyä kuuntelemaan. Hänellä on myös sitä rohkeutta, jota saatat kokea sinulta puuttuvan. Tartu itseäsi kädestä korvat höröllä, ja syksysi saattaa saada aivan uuden suunnan.
Se tyyppi, joka aina epäilee kaikkea. Se tyyppi, joka estää minua tekemästä innostavia asioita. Se tyyppi, jonka mielestä olen nolo. Se erittäin inhottava tyyppi, jonka mielestä en ole koskaan riittävä. Sisäinen kriitikkoni. Olen tehnyt siihen läheistä tuttavuutta nyt vuosia. Sinäkin olet varmasti tavannut omasi?
Sisäisen kriitikon lempisana on…
PITÄISI. Sinun pitäisi….Teet niin tai näin, viesti on sama: ”Ei, kun sinun pitäisi…”. Kun ponnistelet kovasti ja saat paljon aikaan, kriitikkosi sanoo: ”Miksi raadat? Koita nyt opetella rentoutumaan, stressi ei ole hyväksi, vanhenet pikavauhtia, ja stressi johtaa vaan sairastumiseen.”
Seuraavana päivänä päätät hemmotella itseäsi, lepäilet kotisohvalla, juot viiniä ja katsot lempisarjaasi Netflixistä. Sisäinen kriitikkosi älähtää välittömästi: ”Laiskimus! Olet maannut siinä jo ainakin tunnin, etkö näe, että tiskivuori kasvaa, pyykit pitäisi pestä, talvivaatteet kaivaa esiin ja lapsen koulukuvat laittaa tilaukseen? Nyt olisi juuri aikaa tehdä se, mutta sinä nautiskelet viinilasillisesta.”
Mitä kaikkea sinun pitäisi mielestäsi tehdä juuri nyt? Tällä viikolla?
Koetko olosi riittämättömäksi – mikä sinulle riittää?
Emme pelkää muiden ihmisten kritisointia läheskään niin paljon, kun sisäisen kriitikkomme ääntä. Se osaa tehdä valtavan ison numeron minimaalisen pienistä mokistamme. Jos päiväsi aikana teet 100 asiaa, joista 97 onnistuu ja 3 menee pieleen. Mietitkö nukkumaan mennessäsi niitä 97% onnistumisia vai 3% epäonnistumisia? Hmm….Niinpä!!! Ajammeko siis itse itsemme jatkuvaan riittämättömyyteen? Mikä sinulle riittää? Pitääkö sinun elämäntilanteessasi todella tehdä kaikkia niitä asioita, mitä yrität tehdä, ja mahdollisimman hyvin vielä?
Mikä on se yksi asia, josta voit heti tässä ja nyt tätä lukiessasi luopua, ainakin hetkeksi? Kerro se jollekin lähipiirissäsi!
Sisäinen kriitikkomme ei pidä näistä kahdesta asiasta
Sisäinen kriitikkomme ei pidä nykyhetkestä. Sen mielestä sinun olisi pitänyt toimia toisin jossain menneessä hetkessä, tai valmistella jo tulevaa tapahtumaa. Se on hädissään, jos olet aidosti läsnä ja …..NAUTIT! Eli nauti mahdollisimman paljon. Elämä on lopulta lyhyt kenenkään talutusnuorassa juoksemiseen.
Sisäinen kriitikkomme ei pidä siitä, että muutut. Se haluaa sinun tekevän asiat kuten aina ennenkin. Yritäpäs kokeilla jotain aivan uutta…harrastusta, vaatetyyliä, alanvaihtoa työelämässä, muuttoa kaupungista maalle…EI! Älä ole hullu! Pitäydy tutussa ja turvallisessa. Mitä ihmisetkin ajattelevat?!
Sisäinen kriitikko ei ole ongelma, mutta…
Jos uskot sisäisen kriitikkosi ääntä ja pidät sitä totuutena, se on ongelma. Koet jatkuvaa häpeää, pelkoa ja syyllisyyttä. Et voi koskaan tyydyttää sisäisen kriitikkosi tarpeita, koska sille ei riitä mikään. Tätä taistelua et voi voittaa. Voit ottaa tunteidesi määrittämisvallan pois sieltä, minne se ei kuulu. Takaisin itsellesi.
Näin saat voiman sisäiseltä kriitikoltasi takaisin itsellesi
1. Hengitä ensin syvään ja tiedosta, että sisäinen kriitikkosi ja sinä olette kaksi eri tyyppiä.
Ehkä ääni onkin äitisi, isäsi, isovanhempasi, puolisosi tai opettajasi ääni, eikä edes liity sinuun. Se ei ainakaan ole yhtä kuin sinä.
”Älä anna kenenkään toimia vanhempanasi, jos olet jo aikuinen.”
2. Hyväksyn itsessäni kaikki puolet.
Vaikka sisäinen kriitikkosi syyttäisi sinua mistä, olet sinut asian kanssa. Esimerkiksi: ”Kyllä sinun pitäisi olla aktiivisempi työnhaussa!” Voit vastata: ”Kiitos mielipiteestäsi. Sinä haluaisit siis minun olevan aktiisempi työnhaussa. Niin voisin olla. (päätän kuitenkin itse, olenko vai en!). Joskus olen, joskus en. Minulla on hyvä syy ja tietyt tarpeet molempiin toimintatapohini. Sellainen olen, ja olen ihan OK juuri näin.”
Kaikki me olemme kaikkea, leimaaminen vain tietynlaiseksi on valetta.
3. Kokeile yhden päivän ihmiskoetta
Pitäisi-sanan jatkuva käyttö on maailmanlaajuinen krooninen tauti, joka sairastuttaa meidät ihmiset jatkuvaan riittämättömyyteen. Miltä sinun päiväsi tuntuisi, jos et yhteen päivään käyttäisi kertaakaan sitä sanaa? Laita pitäisi-sanan tilalle aion, saan, haluan, pystyn.
Sinun ei pitäisi yhtään mitään
Elämä on valintoja, et ole elämän orja, et ajopuu, etkä ainakaan elämän uhri. Ellet sitten valitse olla. Elämänlaatuni on parantunut huimasti, kun olen oivaltanut voivani aina valita yhden asian: sen, miten suhtaudun tapahtumiin sisälläni ja ympärilläni. Meidän ei pitäisi yhtään mitään. Me saamme. Elämä on lahja, ei rangaistus. Tottakai välillä tuntuu tosi pahalta: ”Entä, jos kuolen tähän?”. Välillä vielä pahemmalta: ”Entä, jos en kuolekaan tähän ja joudun käymään tämän tuskan elävänä läpi?”.
Mikään ei kuitenkaan ole lopullinen tilasi, ei edes paha olo.
Huomaa, miten sisäinen kriitikkosi ottaa sinusta etäisyyttä, kun lähestyt sitä mielenkiinnolla. Sen jälkeen, kun olen alkanut neuvottelemaan lempeän jämäkästi omani kanssa, se ei ole uskaltanut enää lähestyä minua samalla voimalla, kun ennen. Jännä peli! Välillä olen voitolla, välillä en. Eron huomaan omasta olostani heti.
En usko, että puhuisit ikimaailmassa rakkaalle ystävällesi tavalla, jolla ehkä annat sisäisen kriitikkosi puhua sinulle päivittäin. Jos kuulisit jonkun puhuvan kriittiseen sävyyn ystävällesi, miten toimisit? Jos olet edes vähän oman itsesi ystävä, nyt on aika toimia. Sinun kuuluu olla juuri sellainen, kun olet. Juuri nyt. Kaikki on hyvin.
Lempeitä hetkiä sinulle, ja voimaa neuvotteluihin sisäisen kriitiikkosi kanssa!
Oletko huomannut metsässä aikaa viettäessäsi, että kuinka metsä hoitaa kokonaisvaltaisesti? Myös tutkimustiedot vahvistavat luonnossa olemisen hyvinvointivaikutukset.
Tutkimusten mukaan erityisesti luonnon myönteiset vaikutukset psyykkiseen hyvinvointiin tuntuvat olevan vahvalla pohjalla. Metsässä oleminen parantaa mielialaa, auttaa palautumaan ja myös kognitiivisen tason kuormituksista. Metsä auttaa kokonaisvaltaisesti elpymään.
Kuitenkin tärkeintä lienee on se, että mitä itse koemme. Mitä sinä koet mennessäsi metsään?
Luonto voi koskettaa todella syvästi meitä. Voisi sanoa, että luonto koskettaa ja hoivaa jotakin hyvin alkuperäistä meissä. Olemme kuitenkin luontokappeleita aivan yhtälailla kuin karhut, valaat, joutsenet tai se pieni kovakuoriainen, joka ponnistelee mäntymetsän havunneulasten keskellä muurahaisia väistellen ruokaa etsien. Olemme yhden ja saman auringon lämmittämiä ja valaisemia kokoon katsomatta.
Jokainen meistä on osa luontoa kuten kaikki muutkin lajit, elävät olennot, tällä planeetalla. Olemme aina olleet osa luontoa. Vasta ihmislajin viimeisimmissä käänteissä on meille voinut syntyä kokemus, että on me ihmiset ja sitten se luonto tuolla jossakin. Luonto, jota sitten käytämme, tuhoamme ja suojelemme. Tulemme aina kaipaamaan luontokappaleina kokemusta siitä, että olisimme luonnossa – lajityypillisessä ympäristössämme.
Voisi sanoa, että luonto siten koskettaa ihmisolemuksemme syvimpiä kaipuita ja hoitaa meitä syvemmin kuin mikään ihmisen itse rakentama tai luoma asia.
Kuinka tulla luonnon hoivaamaksi?
Kuinka sitten voisimme tulla luonnon hoivaamiksi ja ravitsemiksi syvimmillä tasoilla? Ensinnäkin on tietenkin tärkeää mennä luontoon ja viettää siellä aikaa. Yksinkertaisesti kun minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi, tapahtuu jotakin ihmeellistä, vaikka emme tekisi mitään sen kummempaa. Luonto muistuttaa itsestään jokaisessa aistimuksessa ja jokaisella hengenvedolla.
Toki voi mainita läsnäolon, huomioimisen ja tietoisen rentoutumisen ja hengittämisen vaikutuksesta luontokokemuksen syventämiseen.
Ehkä vielä tärkeämpää on kuitenkin antaa itsensä altistua, tulla vaikutetuksi ja antautua luontokokemukselle. Liikuttua ja tulla liikutetuksi. Antaa itsensä ihastua luonnon kauneuteen ja valtavuuteen – jykevää maahan ja äärettömään taivaaseen, joka avautuu yllemme muistuttamaan vapaudesta ja siitä, että mekin olemme tähtipölyä.
Tärkeää on olla myös herkästi läsnä tunteissaan. Tunteet ovat tie altistumisen ja ihastumisen kokemuksille. On hyvä myös antaa maailman vauhdissa sivuun työnnettyjen tunteiden ja kokemusten tulla pintaan, kun luonto hoivaa ja ravitsee. Näin voi antaa kaiken sen, joka saa meidät kokemaan erillisyyttä luonnosta tulla pintaan ja sulaa pois. Voi antaa jokaisen hetken olla ihme elämän keskellä.
Onko sinulla jatkuvasti syyllinen olo? Etkä oikein osaa tehdä sille mitään.
Itse sain masennuksesta toipumisen matkallani (josta kirjoitan kirjassani Toivon kirja masennuksesta) onneksi kasvaa ulos omasta syyllisyystynnyristäni, mutta aihe ei ole jättänyt minua rauhaan.
Tapaan vanhaa kaveriani syyllisyyttä terapeutintyössäni lähes päivittäin. Se on kurja kaveri, joka saa syyllisyydestä kärsivän voimaan huonosti ja toivottomaksikin.
”Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee
Räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee
Ja nuoruus menee
Vanhuus tulee
Kauas kaikki muu karata saa
Vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
Palaa syyllisyys
Joka talvi, kevät, kesä, syys
Palaa syyllisyys
Joka talvi, kevät, kesä, syys
Pyytää syyllisyys:
”Tule tänne synnin suden luo Syyllisyyden musta malja juo.” ”Ei, en tule, pahasta puhdas oon!” ”Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.” (YUP: Syyllisyys)
Syyllisyydellä on aina oma sanomansa, kuten muillakin tunteilla.
Jos teemme oikeasti jotain väärin, tunnemme syyllisyyttä.
Syyllisyys toimii siis luonnollisena sääntö-Sakarina, joka heristää sormeaan, kun ylitetään yhdessä sovittuja sääntöjä.
Jatkuvan syyllisyyden ajattelen olevan paljon syvempää kuin väärin tekemiseen liittyvän tunteen. Ihmistä jatkuvasti piinaavalla syyllisyydellä on paljon isompi sanoma. Käytämme sanaa syyllisyys yleissanana, joka kuvaa jotain epämääräisen, kummallisen huonoa oloa siitä, vaikka tekee niin tai näin, niin aina kokee tekevänsä liikaa tai liian vähän.
Kun emme tiedä, mitä meiltä odotetaan, joudumme jatkuvasti punnitsemaan, mikä riittää
Moni meistä on tunnollinen ja kunnollinen ja silti tuntee ”syyllisyyttä”. Kiltit ja itsensä helposti uhraavat ihmiset tuntevat syyllisyyttä useammin kuin muut. Omat tarpeensa unohtavat ihmiset tuntevat lähes jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tätä tunnetta kutsumme usein syyllisyydeksi.
Kuuntele tarkoin, mitä jaksat ja mihin pystyt. Aseta itsellesi ja toisille rajat. Paljon puhutaan rajojen asettamisesta suhteessa toisiin, mutta oikeasti olemme itse pahimpia rajojemme rikkojia – teemme liikaa, suoritamme itsemme kustannuksella ja väsymme ihan vaan siksi, ettei meillä tunnu olevan ihmisarvoa ilman, että uhraamme itsemme toisten vuoksi.
Kutsumme ankaraa sisäistä puhetta syyllisyydeksi
Kun kokee jatkuvasti riittämättömyyttä ja epäonnistumista, alkaa mieliala mennä alas. Syyllisyydeksi nimittämällämme tunteella on toinenkin nimi: ankara sisäinen puhe. Se voi muistuttaa äidin tai isän ääntä, jotakuta jonka olemme sisäistäneet sisäiseksi ääneksemme. Se on meissä se, joka sättii, moittii ja kohtelee meitä ankarasti.
Moni syyllisyydentunteesta kärsivä on valmis menemään itsessään vaikka mille mutkalle, jotta ei tuntisi tuota ikävää tunnetta. Jatkuva itsensä uhraaminen väsyttää ja uhkaa viedä voimat. Kuuntele, miten rumasti sisäinen puhe puhuu sinulle ja pyri kääntämään puhe armolliseksi ja hyväksyväksi.
Jatkuva syyllisyys saa mielen masentumaan
Ankara sisäinen puhuu voi aiheuttaa alakuloa. Alakulo voi hiljalleen muuttua masennukseksi. Meissä kaikissa on tervettä vihan tunnetta. Viha syntyy rajojen rikkoutumisesta ja pettymyksistä.
Kilttien ihmisten on joskus hyvinkin vaikea tunnistaa ja tunnustaa vihaa. Yksi syy tähän on se, että viha on käännettynä itseä kohti. Itseä kohti käännetty viha aiheuttaa masennusta. Onkin hyvä opetella purkamaan vihaa terveellä tavalla itsestä ulospäin.
Mitä syyllisyyden vastalääkkeeksi?
Kun tulee tietoiseksi siitä, mitä syyllisyys haluaa kertoa, on jo pitkällä. Mitä syyllisyytesi siis todella on? Kun oman syyllisyyden luonteen on tunnistanut, on mahdollista löytää siihen vastalääke.
Koskettaako masennus sinua aiheena omakohtaisesti, läheisenä tai auttajana? Syvennän masennukseen liittyviä teemoja kirjassani Toivon kirja masennuksesta.
