Kaikki järjestyy kyllä, mutta aina ei tarvitse tuntua siltä – Vaikka luottaisi siihen, että jokaisella elämän kriisillä on tarkoituksensa, on itselleen annettava tilaa kohdata kipunsa

Jokaisella pilvellä on hopeareunus.
Kaikki järjestyy.
Sinä selviät.
Kaikella on tarkoituksensa.

Jokainen meistä on varmasti kuullut vastaavia lauseita elämässään, enemmän tai vähemmän. Moni on kuiskaillut niitä lohdutuksena, halauksen kera läheisilleen tai ystävilleen, yrittäen kannatella surevalle tilaa.

Eikä näissä kliseissä tietenkään ole mitään pahaa tai väärää, sillä jokainen niistä pitää pohjimmiltaan paikkansa.
Kun luottaa elämään ja sen kulkuun – sekä itseensä – tietää, että selviytyy. Tietää, että ainoa varma asia on muutos. Silloin ymmärtää ja uskoo, että elämässä tapahtuvien myllerrysten tarkoitus on järjestää jotakin uuteen uskoon, ja että jossakin kohtaa ymmärtää syyn sille, miksi kaikki tapahtui. Juuri näiden käännösten, mutkien ja kuoppien ansiosta on se ihminen, kuka on.

Silti akuutilla kriisin hetkellä kliseet tuntuvat turhilta ja niille tuntuisi sopivammalta väläyttää keskisormea. Kun maa järisee jalkojen alla, toisinaan rikkoen perustuksia, joita on rakentanut yksin tai yhdessä jonkun toisen kanssa, tuntuu turhalta uskoa yhtään mihinkään.

Ja sellaiset tunteet on todellakin sallittuja.

Elämän perustuksia rikkovan järistyksen ei tarvitse tuntua hyvältä. Se saa herättää tunteita. Oikeastaan – sen kuuluu herättää tunteita.

Se, että antaa itsensä tipahtaa polvilleen ja käydä läpi koko skaalan kivuliaita tunteita, on yksi tärkeimmistä vaiheista omassa hyväksymis- ja toipumisprosessissa. Ilman noita epätoivon hetkiä skippaa vaiheen, jossa on lupa ottaa tilaa itselleen ja omalle kivulleen.

Vaiheen, jossa on lupa antaa pettymyksen korventaa sydäntilaa.
Jossa on lupa huutaa turhautumistaan seinille, äänensä käheäksi.
Kääriytyä sängynpohjalle sikiöasentoon.
Itkeä päiväkausia, keuhkonsa tyhjäksi.
Raivota ja kiroilla kliseille, sallia itselleen ajatukset siitä, että tästä nyt ei vaan tule enää koskaan mitään.

Vaikka pahin tuska riepotteleekin ihmistä äärimmilleen saaden kehon tuntumaan jyrän alle jääneeltä, sitä kohtaa ei kannata, eikä voi jättää huomiotta.

Sillä kun äärimmäiset tunteet laimenevat ja kyyneleet tyrehtyvät, jää jäljelle tyhjä tila. Ja vain tuohon tyhjään tilaan voi saapua jotakin uutta. Luottamus. Vain silloin itkusta kipeisiin keuhkoihin voi saapua syvä sisään – ja uloshengitys. Särkyneeseen sydämeen pieni palanen rauhaa. Ajatuksista tukkeutuneeseen mieleen läsnäolon syvä kokemus.

Kyllä. Tästäkin. Taas. Selvitään.

Kaikkien meidän elämässä sattuu ja tapahtuu, emmekä voi vaikuttaa siihen, milloin oman elämän mannerlaatat kolahtelevat kohti toisiaan. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten otamme määnjäristykset vastaan. Kun antaa järistyksen kolistella koko kapasiteetillaan, on voimaa jossain kohtaa jatkaa elämässä eteenpäin. Silloin järistys ei jätä jälkeensä tukahdutettuja pelkoja, tunteita ja kasautumia, jotka veisimme muutoin seuraavaan elämänvaiheisiin tai ihmissuhteisiin.

Ja kun on aika nousta sängyn pohjalta kohti uusia polkuja, eteenpäin siirtyy astetta vahvempi, vapaampi ihminen. Taskuissaan nipullinen kaikkien kuulemia voimalauseita.

Kaikella on tarkoitus.
Kaikki järjestyy.

Kuin taskussa olisi lauseiden sijaan jalokiviä, ihminen voi kuiskata itselleen hiljaa, ehkä pienen hymynkareen kera:

Niin järjestyykin.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: