Tuntuuko työpäivän jälkeen usein siltä kuin sohva olisi ainut asia, jolle sinulla on jotakin annettavaa? Et ole ainut. Nykypäivän nopea tahti työelämän vaatimuksineen laittaa monet meistä liian koville. Palautumisen tärkeydestä on syystäkin tullut päivän polttava puheenaihe.
Toisin kuin mieli antaa ymmärtää sohva ei kuitenkaan ole paras kaveri uupuneen mielen elvyttämiseen.
Tässä 5 asiaa, joita uupunut mieli kaipaa – hyvien yöunien lisäksi:
1. Luonnon parantavaa voimaa. Elämä tietokoneiden ja älylaitteiden kanssa on vienyt meidät liian kauaksi luonnon rytmistä. Jo pienikin hetki metsän elvyttävää hiljaisuutta tai merenrannan rauhoittavaa kohinaa auttaa mieltäsi palautumaan päivän kuormituksesta. Luonnon helmassa on myös helpompi pysähtyä hetkeen ja muistaa, mikä elämässä on todella arvokasta.
2. Hengähdyshetkiä ajatuksilta. Mieli ja keho kulkevat käsi kädessä – kun yksi on alamaissa, toinen voi auttaa. Viemällä huomion tietoisesti kehoosi, annat mielellesi mahdollisuuden hengähtää. Yksinkertaisimmillaan tätä voi harjoitella sulkemalla silmät ja keskittymällä tarkkailemaan hengitystään – jo 5 minuuttia riittää.
Aluksi harjoitus voi tuntua vaikealta ja mieli harhailla. Se kuuluu asiaan. Joka kerta, kun huomaat mielesi laukkaavan omille teilleen, kutsu se lempeästi takaisin ja palauta huomio hengitykseesi. Näin autat mieltäsi rentoutumaan.
3. Elvyttävää liikettä. Tukkoinen ja väsynyt mieli janoaa lempeää liikettä, joka laittaa energian taas virtaamaan. Mikä tahansa liikuntamuoto on hyväksi, kunhan se tuntuu itsellesi miellyttävältä eikä ole fyysisesti liian kuormittavaa.
Mitä uupuneemmalta mielesi tuntuu, sitä lempeämpää liikettä se kaipaa. Sohvan pohjalle juurtuminen ei kuitenkaan auta asiaa. Parhaimmillaan liike toimii kuin lääkkeenä saaden mielesi jälleen kirkastumaan.
4. Virkistävää ravintoa. Aivot tarvitsevat toimiakseen riittävästi laadukasta ravintoa. Tasaisen energiatason ylläpitäminen tukee jaksamista ja auttaa mieltäsi voimaan paremmin. Ravintoa voi ajatella myös laajemmasta näkökulmasta. Jotta elämä ei olisi pelkkää puurtamista, mieli kaipaa virkistävää vastapainoa.
Minkä asian parissa sinun mielesi tuulettuu? Kenties se on jotakin luovaa? Käsillä tekemistä? Koukuttava kirja? Virkistävää seuraa? Tai jotakin ihan muuta. Usein uupunut mieli ei tunnu oikein innostuvan mistään. Silloin itseään pitää houkutella kuin lasta lentävällä haarukalla. Vaikka nyt ei tekisi mieli, kannattaa kuitenkin kokeilla.
5. Nähdyksi tulemista. Joskus tärkein asia, jota uupunut mieli kaipaa on, että joku näkee sen. Olipa oma tilanteesi kuinka väliaikainen tai pitkittynyt tahansa, ajatusten jakaminen saa mielen tuntumaan kevyemmältä. Mikäli olo ei tunnu helpottuvan omin eikä ystävienkään voimin, kannattaa kääntyä ammattiauttajan puoleen.
Jos sinua ei nähdä, kosketa, kuulla, tunneta, uskota, kannusteta ja kehuta, lyön vetoa, että olet pirun kiukkuinen! Viha on rakkauden suojelija, se puolustaa oikeuttasi olla rakastettu omana itsenäsi – kaikkine tunteinesi.
Olin ennen ollut parisuhteissa, joissa en ollut uskaltanut olla oma itseni. En ymmärtänyt tarpeitani ja elin parisuhdetta, enkä itseäni varten. Joustin ja miellytin, tukahdutin tarpeeni ja tunteeni ja viha sisälläni vain kasvoi.
Olin aina vihainen kumppaneilleni, vaikka oikeasti olin vihainen itselleni.
Nykyisessä parisuhteessani päätin toimia toisin. En aikonut enää hukata itseäni toisen ominaisuuksiin, toiveisiin ja tarpeisiin, vaan toivoin ja uskalsin pyytää toiselta apua ottaessani selvää omista ominaisuuksistani, toiveistani ja tarpeistani.
Minussa oli menneisyyden taakkana paljon tukahdutettua vihaa. Kerroin miehelleni, että pahin, mitä hän voisi tehdä olisi se, että hän jättäisi minut yksin raivoamaan. Hänellä olisi ainutkertainen mahdollisuus auttaa minua lujittamaan luottamustani siihen, että olin vihaisenakin rakkauden ja yhteyden arvoinen. Halusin vapauttaa vihani ja pyysin mieheni apua.
Kun tulistuin, hänen tulisi tulla kohti minua eikä mennä poispäin minusta. Kerroin suoraan miten tulisin haavoistani käsin reagoimaan.
Hänen pitäisi katsoa minua silmiin – kääntäisin katseeni pois.
Hänen pitäisi halata minua – työntäisin hänet pois.
Hänen pitäisi kuunnella raivoamistani – väittäisin, ettei hän IKINÄ kuuntele minua.
Hänen pitäisi ymmärtää tunteitani – väittäisin, ettei hän ymmärrä.
Hänen pitäisi pysyä vierelläni – käskisin hänen lähteä pois.
Näin minulle oli aina tehty, katseet oli käännetty halveksuen tai peläten pois. Minua ja pahaa oloani ei oltu ymmärretty, minut oli vaiennettu ja käsketty poistumaan.
Jos hän ylittäisi kaikki nämä esteet ja antaisi minulle kerta toisensa jälkeen toisenlaisen kokemuksen, olisin ikuisesti hänen ja minua sitoutuneempaa saisi etsiä.
Tämä ei todellakaan ole ollut hänelle helppoa, mutta selkeiden ohjeiden ansiosta hän on joka kerta vahvistunut tulisuuteni edessä. Vihaa pelkäävänä hän on oppinut työkaluja vihani taltuttamiseen ja nähnyt kerta toisensa jälkeen, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka kuinka raivoaisin.
Mieheni tulkitsi vihani ensin ärsyttävänä ja rasittavana, nyt hän tietää, että se on turvattomuuttani ja hylkäämisen pelkoani.
Hän on äärimmäisen ylpeä siitä, että hän on se viilentävä vesi, joka vihani sammuttaa.
Olen raivoni raivonnut ja nyt en jaksa suuttua oikein mistään. Tulistun vain silloin, jos oikeuksiani poljetaan tai jotain kohdellaan väärin. Suuntaan vihani nyt hyvän tekemiseen, en koston hautomiseen. Nauran ja hymyilen yhtä paljon kuin ennen suutuin, sillä rätisevän vihani alta on kuoriutunut kupliva ilo.
Olen vihasta vapaa, sillä nyt minut nähdään, kuullaan ja tunnetaan, mutta tärkeintä on, että näen, kuulen ja tunnen itse itseni.
Vahvuus on tärkeä ominaisuus, mutta mitä on todellinen vahvuus? Onko vahvuus, joka estää meitä luomasta todellista suhdetta toiseen ihmiseen, hyväksi kenellekään? Onko se vahvuutta, että estää itseään pyytämästä apua tai antautumasta avun saamiselle, kun olisi apu oli enemmän kuin tarpeen?
Vahvuus on suoja
Kun kantaa vahvuuttaan yllä liian kauan, saatamme ajatella itsestämme tai toisesta ihmisestä, että on niin vahva ja kestää mitä vain. Todellisuudessa voi olla niin heikko, ettei uskalla edes enää myöntää olevansa heikko, saati pyytää apua. Kuppi kaatuu nurin hetkenä minä hyvänsä ja kokee syvää yksinäisyyttä sekä turvattomuutta.
Vahvuus on usein suojakeino. Sen tarkoitus on suojella herkkää sisintä. Sisintä, jota on joskus satutettu liikaa. On täytynyt pakosta kehittää näennäinen vahvuus, jotta ylipäätään selviää. Vahvuus on siis myös selviytymiskeino.
Vahvasta tulee yksinpärjääjä, joka ajattelee selviytyvänsä paremmin yksin. Saa nautintoa siitä, että osaa niin paljon asioita itse. Tukeutumalla itseeni tiedän, saanko apua vai en. Pärjäämällä yksin olen vahvempi kuin tukeutumalla muihin.
Sukupolvien ketjut vahvistavat yksin pärjäämisen kulttuuria
Suomalainen kulttuuriperintö kertoo vahvoista naisista, jotka sodassa ja sen jälkeisissä ajoissa hoitelivat maatilat, lapset ja sodasta traumatisoituneet miehensä.
Sodasta palanneet miehet jättivät sisäänsä kaiken kokemansa tuskan ja yrittivät sinnitellä näiennäisen vahvoina. Sukupolvet pärjäsivät. Pärjäsivät, koska oli pakko. Tämä taakkasiirtymä on meidän monen harteilla, koska emme ole kaukana tuosta sukupolvesta ja opeista olla vahva haasteista huolimatta.
Tunnistatko itsessäsi yksin pärjäämistä? Onko sinun vaikea pyytää apua? Millaisia vahvoja ihmisiä suvussasi on? Onko ”oppisi” vahvuudesta peräisin miten pitkältä?
Avun pyytämisen vaikeus tai helppous kumpuaa varhaisista kokemuksista
Riippuen siitä olemmeko lapsena saaneet riittävästi tukea aikuisilta ollessamme avun tarpeessa ja millaisia kokemuksia meillä liittyy avun saamiseen, se on meille joko helppoa tai vaikeaa.
Jos olet ihminen, joka on jo pienestä lapsesta tottunut pärjäämään yksin ja turvautumaan omaan osaamiseesi ja itsellisyyteesi, avun pyytäminen voi olla haasteellista aikuisena.
Itselleni on ollut aina helppoa pyytää apua ammattilaisilta. Olen pyytänyt apua niin kehoni kuin mieleni haasteisiin. Olen tiedostamattomasti ajatellut, että koska maksan heille ja he tekevät työtään, en rasita heitä. Ystäviltä ja läheisiltä avun vastaanottaminen sen sijaan on ollut erittäin vaikeaa. Olen kokenut, että saamani apu pitäisi jotenkin korvata takaisin ja mieluusti moninkertaisena.
Vasta tyttäreni kuolema opetti minut ottamaan vastaan apua ilman, että koen velvollisuudekseni antaa yhtä paljon takaisin. Lisäksi opin pyytämään apua, kun tunnistin itsessäni pienen tarvitsevan tytön, sen joka oli liian pitkään ollut liian vahva ja liian yksin pärjäävä. Tuli aika olla autettava. Helppoa se ei ollut, mutta oi, miten ihanalta se tuntui!
Kun pyydät apua, ystäväsi kokee olevansa merkityksellinen
Avun pyytäminen on symboli sille, että toinen on tärkeä. Se laittaa meidät olemaan heikko, tarvitseva. Se kertoo toiselle, että hän on tärkeä, koska juuri häneltä pyydetään apua. Sillä voi olla todella merkityksellinen vaikutus myös toisen elämään. Kaikki me tiedämme, kuinka ihanaa on auttaa toista!
Vahvuudestaan on hyvä tulla tietoiseksi. Se on mahdollista läheisissä ihmissuhteissa ja erityisesti silloin, kun elämä vihmoo ja tempoo. Silloin kysytään, otanko edelleen käyttöön suojautumis-ja selviytymiskeinoni vai opetellenko jotain uutta?
Voisinko nyt turvautua toiseen ihmiseen?
Voisinko nyt olla herkkä? Onko turvaa tarpeeksi?
Voisinko nyt avata itseni tunteille? Vai toiminko taas tutusta vahvuudestani käsin?
Ollessamme turvassa voimme antautua heikkoudelle ja päästää irti vahvuudesta
Vain turvassa meidän on mahdollista opetella päästämään vahvuudestamme irti. Turvassa on mahdollisuus antautua huolenpidolle, avulle, tarvitsevuudelle ja ennenkaikkea toisen sekä oman itsen rakkaudelle. Sille, ettei aina jaksa ja ettei todellakaan kaikkea kestä. Se on todellista rakkautta. Se on todellista vahvuutta.
Hyvä vahvuus on vahvuutta olla herkkä, auki yhdessä muiden kanssa, päästää ihminen tai ihmiset lähelle. Vahvuutta on näyttää kuinka paljon sattuu sekä kuinka paljon toista ihmistä tarvitsee.
Moni meistä pärjää ihan liian hyvin ja ihan liian pitkään itsekseen. Näitä ominaisuuksia ei tarvitse tähän maailmaan yhtään lisää. Olisiko juuri nyt turvallinen hetki pyytää apua?
Kysyimme teiltä Instagramissa yhdessä Asokotien kanssa, mikä on sinun paras keinosi säästää unelmia varten? Tällaisia vastauksia annoitte:
”Palkasta laitan osan säästötilille. Ostan vain tarpeellista ja teen paljon itse mitä pystyn.”
”Laitan S-bonukset eri säästötilille ja minimoin auton käytön.”
”Vähennän ruokahävikkiä ja kierrätän.”
”Ei tee ostoksia hetken mielijohteesta. Pohtii ostopäätöstä muutaman päivän, niin into ostamiseen on saattanut jo laantua.”
”Ostan hyvin harkiten ja pyrin löytämään monet asiat kierrätettyinä. Joskus se vie aikaa että tietyn tavaran löytää, mutta siinä ajassa on ehtinyt myös punnita onko ostos todella tarpeellinen. Pyrin myös korjaamaan ja miettimään miten vanhaa voi hyödyntää uudelleen. Ruokaostoksissa säästäminen onnistuu parhaiten kun suunnittelee pidemmälle aikavälille mitä ruokaa aikoo laittaa.”
”Olen ihan tuhottoman huono laittamaan säästöön yhtään. Yleensä ostan vain mitä tarvitsee ja mihin laskujen jälkeen jää rahaa. Unelmat ovat pääsääntöisesti aineettomia tai sit sellaisia mihin ihan arkibudjetilla pääsee. Uiminen, metsäretket, lumienkeleiden teko, leffailta perheen kesken omalla sohvalla, sauna kotona tai mökillä. Mun unelmat on suhteutettu siihen mihin mulla on voimavaroja ja realistinen mahdollisuus. Ja se riittää mulle enemmän kuin hyvin.”
”Jokaisesta korttiostoksesta menee automaattisesti säästöön muutama euro.”
”Paras keino säästää on kirjata kaikki menot ylös excel-taulukkoon mahdollisimman tarkasti eri kategorioihin. Kun kaikki ostot pitää kirjata, tulee helpommin karsittua ulkona syömisiä, vaateostoksista jne. Alkaa miettimään, onko ne oikeasti tarpeen vai voisiko niissä säästää. Itse olen kirjannut kaikki kuluni jo pian kolmen vuoden ajan!”
”Lapset rakastavat keräillä ulkoa kaikenlaista, varsinkin pantillisia tölkkejä ja pulloja kulkeutuu nykyään välillä enempi ja välillä vähän enempi. Yhteisesti ollaan sovittu, että näistä aarteista kertyvät rahat laitetaan ”kesälomarahastoon” eli lasipurkkiin keittiön kaappiin. Rahat käytetään osana yhteistä kesäloman viettoa. Tämä motivoi lapsia pohtimaan rahankäyttöä monelta eri kantilta ❤ (lasipurkkiin tulee ohimennen sujauteltua muutenkin kolikoita silloin, kun tulee käytettyä käteistä ostosten teossa)”
”Minun paras vinkki on käyttää vaan käteistä. Kun maksaa paljon pieniä ostoksia kortilla, rahat vaan häipyy tililtä.”
”Moni asia kannattaa kilpailuttaa, esim. vakuutukset ja puhelinlittymät. Silti säästäessä tärkeää on myös muistaa elää 💫”
Jos haaveena on oma asunto, TÄSTÄ JUTUSTA löydät käytännön vinkkejä, miten voit säästää juuri asuntoa varten, jos pesämunaa ei juurikaan ole. Jutusta löydät nerokkaan vinkin Asokodeilta, miten voi asua mukavasti samalla, kun säästät omaa asuntoa varten!
Meillä Asokodeilla (Asuntosäätiön Asumisoikeus Oy) on asumisoikeusasuntoja 31 paikkakunnalla, niin kerros-, rivi-, omakoti- kuin paritaloissakin. Asumisoikeusasuntoon et tarvitse isoa pankkilainaa eikä siitä täydy maksaa varainsiirtoveroa. Asumisesta maksat vuokran sijaan käyttövastiketta. Palvelukeskus auttaa asumiseen liittyvissä asioissa puhelimitse vuorokauden ympäri, jos esimerkiksi hana alkaa tippua tai jääkaappi tulee tiensä päähän. Onnella on osoite!
Viime syksynä Estonian uppoamisen vuosipäivän tienoilla luin onnettomuudesta selvinneen virolaisnaisen Marge Rullin haastattelun. Siinä hän kertoi, kuinka jäätävässä vedessä tunsi jonkun tarraavan syvyydestä hänen jalkaansa kiinni. Hän potkaisi sen jonkun pois. Syvyyksiin, jotta itse selviäisi.
Tuo kuva jäi sieluuni kiinni. Tuo kuva on niin raju ja voimakas, että se puistattaa ja saa kylmän laskeutumaan painoksi hartioille.
Joskus näen painajaista siitä, kuinka itse olisin samassa tilanteessa. Kuinka loppuelämäni tuntisin toisen käden kosketuksen. Haamukipuna sääressä, tuskana sydämessä.
Samaa tapahtuu kuitenkin myös kuivalla maalla. Jatkuvasti. Joskus on pelastettava itsensä. Suljettava silmät, ja annettava toisen vajota. Potkaistava toinen syvyyksiin, jotta itse voisi selvitä.
Vaikeissa suhteissa lähimpiin haluaisi tukea, auttaa ja pelastaa loputtomiin. Taistelun keskellä ei huomaa, että itse ei saa happea, tai että sotkeutuu entistä tiukemmin ongelmien vyyhtiin. Sammuttaa tulipalon toisensa jälkeen, selvittää takut ja paijaa haavan. Mutta mustelmat eivät vain ikinä lopu – kummaltakaan.
Aina tulee uusi mäki.
Ja sä näät tähtii.
Rakkaudessa on joskus tilanteessa, jossa sumu kirkastuu. Kun yhtäkkiä sotkun keskellä nousetkin leijumaan kauemmas katon rajaan katsomaan tilannettasi. Katsot mielen mustelmia, valheita, kaatunutta maitoa ja toisen vaativaa katsetta, ja huomaat katsovasikin jonkun vieraan elämää.
Kuka on tuo ihminen, joka uskoo valheet, vakuuttelut ja parantumisen? Kuka on tuo, jonka vahvuus on kynnysmaton kokoinen? Kuka on tuo toinen, jonka suu puhuu, mutta selkäranka on vino?
Silloin sinä tiedät, että sinun on potkaistava. Sinun on uitava pintaan ja nähtävä maailma sellaisena kuin se on. Sellaisena kuin se sinulle voi vielä olla. Kaikkea sotkua ei voi selvittää. Joskus takku on vain leikattava irti.
On varmaa, että sielun mustelma jää kiinni ikuisiksi ajoiksi. Mutta yhtään uutta ei tule.
Se oli tapahtunut hivuttamalla. Pienissä arkisissa tilanteissa. Sanomattajättämisissä, sisäänpäin kääntyneissä huokauksissa, nielaistuissa tunteissa ja ajatuksissa. Kun vaikeni, vaikka olisi pitänyt lausua ääneen. Kun pelkäsi seurauksia, vaikka olisi pitänyt sanoa siitä huolimatta.
Rikkovat rajat. Sillä tavalla ne olivat syntyneet. Murentavat katseet. Niiden arkipäiväistyminen. Välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys siitä, että meitä oli kaksi. Ei yksi, vaan kaksi. Että kummallakin oli merkitystä. Rikkaruohoinen halveksunta oli juurtunut tavaksi. Pieni ilkeily tullut osaksi arkea. Mielipiteiden mitätöinnistä tullut itsestäänselvyys.
Vähitellen oli muodostunut tavaksi ja vakiintuneeksi käytännöksi, ettei toisella ollut oikein mielipiteitä. Ja toisella niitä oli sitäkin enemmän. Ettei toisen tunteille ollut minkäänlaista tilaa. Ja kaiken tilan vei sen toisen tunteet. Että toinen tarkkaili ja myötäili, toinen piti ääntä ja esitti vaatimuksia.
Luultavasti kukaan ei ollut onnellinen. Epämääräisten rajojen määrittämässä suhteessa, jossa toisen rajat olivat täysin olemattomat. Läpikuljettavat. Toisella ne olivat kuin muurit, jonka sisäpuolella oli despootin valtakunta. Äkkiväärä itsevaltias. Joka halusi valtakuntaansa ihmisen, muttei osannut sellaiselle tehdä tilaa. Ja nöyrin palvelija, joka venyi yli rajojensa, auttoi, ymmärsi, jousti ja oli myötämielinen. Täydensi ja teki mahdolliseksi.
Miten kaikki oli edes alkanut?
Terveet rajat syntyvät kohtaamisissa. Niitä luodaan kaiken aikaa, väsymättömästi ja yhä uudelleen. Ne ovat pikemminkin arjen mikrotapahtumien tulosta kuin ihmisoikeusjulistuksia, jotka määritellään kerran suhteen alussa. Niitä synnytetään olemalla jatkuvassa dialogissa, jossa toiveita, tarpeita, tunteita ja ajatuksia vaihdetaan. Rajoja luodaan kertomalla mikä on ok ja mikä ei ole ok.
Rajat syntyvät, kun se mitä on sanottu nähdään ja kuullaan. Sitä kunnioitetaan. Kunnioitetaan, vaikkei se aina omasta perspektiivistä tuntuisikaan järkevältä tai ymmärrettävältä. Se on toisen äänen kunnioittamista – silloinkin, kun toisen toiveen ja tarpeen alkuperä ja logiikka saattaa olla hienoinen mysteeri.
Terveiden rajojen edellytys on kaksi ihmistä, jotka tuntevat ja tietävät omat tunteensa, tarpeensa ja toiveensa. Hurjinkaan parisuhdefakiiri ei arvaa toisen sisäistä maailmaa kuin osittain. Siihen tarvitaan oman sisäisen maailman tunnistamista ja sen sanoittamista.
Sen voi jokainen tehdä vain itse. Vain minä voin sanoittaa minun tunteeni, tarpeeni ja toiveeni tarkasti – jos minäkään. Oma sisäinen maailma kun on joskus meille itsellemmekin suuri mysteeri. Vain sinä voit sanoittaa sinun sisäistä maailmaasi. Yhtä tarkasti – ja toisinaan yhtä sumuisesti kuin minäkin.
Ja jos olemme onnekkaita, meillä on rinnallamme ihminen, joka näkee ja kuulee – ja kunnioittaa näkemäänsä ja kuulemaansa.
Ja jos et ole onnekas, mitä teet? Jäätkö nielemään sanojasi, sisäistä maailmaasi – vai etsisitkö rinnallesi ihmisen, joka näkee ja kuulee sinut?
Suurimmalla osalla meistä on aika hyvä näppituntuma siitä, mitä meidän olisi hyvä tehdä, jotta voisimme paremmin. Siis liikkua säännöllisesti, syödä terveellisesti, nukkua hyvin, luoda oikeanlainen tasapaino työn ja vapaa-ajan välille, suhtautua itseensä myötätuntoisesti, tehdä enemmän asioita, jotka antavat voimaa ja energiaa ja niin edelleen…
Aina ei kuitenkaan suksi luista. Joskus elämä tarjoilee sellaista liisteriä, että hyvää tarkoittavat neuvot aiheuttavat lähinnä oksennusreaktion. Silloin on hyvä ottaa pieni aikalisä ja muistaa seuraavat asiat.
Et ole yksin. Jokainen hyvinvointiblogistikin kamppailee oman hyvinvointinsa kanssa. Itse kirjoitan usein juuri niistä aiheista, jotka ovat myös itselleni jollain tavalla haastavia. Koitan siis samalla neuvoa ja opettaa itseäni, enkä todellakaan ole mikään kympin oppilas.
Pohjalta se pienikin ponnistaa. Nykyisen tilanteen myöntäminen ja hyväksyminen on jo hemmetin hieno ja rohkea ensimmäinen askel. Mikä voisi olla sellainen seuraava askel, joka ei tunnu kohtuuttoman vaativalta?
Ei tämä nyt niin vakavaa ole. Välillä on hyvä ajatella isompaa kuvaa ja nähdä myös ne elämän koomiset ulottuvuudet. Onhan tämä nykyihmisen elämä melkoisen mielenkiintoinen ja haastava laji. Esimerkiksi puhelinta selatessa on hyvä pitää mielessä, että täydellisen Instagram-feedin tai täydellisten vatsalihasten takana tuskin on täydellistä elämää.
Peli voi kääntyä hetkenä minä hyvänsä. Vaikka juuri nyt tuntuisikin synkältä ja toivottomalta, voi muutos olla jo kulman takana. Elämä on arvaamatonta, eikä aina yksinkertaisesti pysty suorittamaan samalla tasolla. Kysy vaikka urheilijoilta.
Elämään mahtuu melkoinen väriskaala. Tummilla vesillä seilaaminen voimistaa kirkkaita värejä ja helpomman vaiheen koittaessa, sitä todella osaa arvostaa.
Nuorempana vedin usein puoleeni omistushaluisia kumppaneita – yksikin oli niin mustasukkainen, että tarkkaili ikkunasta alanko jutella kadulla tuntemattomien kanssa.
Hän räyhäsi kirjoista joita luin ja ajatuksista joita ajattelin. Toinen tsekkaili puhelimestani viestejäni ja sai raivarit kun vietin aikaa toisten miesten kanssa.
Jälkikäteen voi todeta, että voi mua rakasta, että suostuin sellaiseen. Mutta suostuin, koska en ollut vielä löytänyt omaa voimaani ihan täysillä. Olin itsekin mustasukkainen ja omistushaluinen; pelkäsin, että on minulta pois jos toinen säkenöi muillekin kuin minulle.
En ollut löytänyt vihan rakentavaa voimaa, positiivista aggressiota, jonka avulla ollaan yhteydessä omiin tarpeisiin ja asetetaan itsestä huolehtivia rajoja.
Mustasukkaisuus ja omistushalu voivat rönsytä ihan valtoimenaan vaikka kumppani toimisikin kunnioittavasti ja luotettavasti, ja vaikka itse olisi aivan sydänsärmänä. Omistushalu – sellainen vähän tarramallinen ote toisiin – tai toisten tarramalliseen otteeseen suostuminen – kumpuaa sieltä, missä emme ole ottaneet jotakin itsessämme vielä ihan omaksemme. Usein lahjojamme tai voimaamme.
Annamme toisten takerrella ja takertelemme itsekin silloin kun uskomme että emme riitä tällaisena, ole hyviä tai arvokkaita tai kun luulemme että on meidän tehtävämme ottaa vastuu toisen hyvinvoinnista, mielenrauhasta ja tyytyväisyydestä.
Omistushalu – sellainen vähän tarramallinen ote toisiin – tai toisten tarramalliseen otteeseen suostuminen – kumpuaa sieltä, missä emme ole ottaneet jotakin itsessämme vielä ihan omaksemme
Sen sijaan että keskittyisimme elämässä kehittämään kiinnostuksen kohteitamme ja potentiaaliamme ja otamme vastuun siitä mitä haluamme ja tarvitsemme, kehittelemme draamakeitoksia. Jos ei uskalla antaa elämänvoimansa virrata omien lahjojensa suuntaan tai siihen mikä itseä inspiroi, vaan pienentää itseään tuo alitajuinen supressio projisoituu helposti toiseen. ”Jos mä en saa levittää siipiäni, niin et saa kyllä sinäkään.”
Paradoksi on juuri uskomuksessa, että ”mä en saa”. Kukaan muu ei voi antaa lupaa omaan voimaamme, lahjoihimme ja potentiaaliimme – on oma valintamme lähteä niitä availemaan ja syventämään.
Mustasukkaisuudesta ja omistushalusta sanotaan usein, että ne nousevat epävarmuudesta. Voimauttavampi ajatus voisi olla että jokin itsessämme on vielä ihanasti löytämättä tai kukkaan puhkeamatta. Ajatuksesta että on epävarma ja siksi takertuva tai mustasukkainen voi saada taas yhden syyn sheimautua: ”niin, kun mä oon niin epävarma ja kaamea – enkä ”saisi” olla.” Mustasukkaisuudesta tai omistushaluisesta käytöksestä voi tulla mörkö ja tabu – ja silloin joutuu usein entistä kauemmas omasta voimastaan.
Takertuminen, omistushalu ja mustasukkaisuus ovat usein peitetarinoita ja toimintaa, jossa suuntaamme omaa voimaamme itsemme ulkopuolelle supistavasti sen sijaan että kohdistaisimme sitä itseemme ja omaan elämäämme avaavasti. Silloin pienennämme toisiakin, eikä kellään ole kovin mukavaa.
Kun oma liekki on vähän hukassa tai ei koskaan ole oikein löytynytkään, saatamme luulla että elämämme kukoistushommeli on toisten käsissä
Jos emme ole saaneet kannustavaa peilausta oman voimamme löytämiseen ja tutkimiseen, emme välttämättä tiedä, että meillä todellakin on laiffissa lupa löytää lahjojamme, intohimojamme ja kukoistustamme – ja käyttää siihen niin paljon paukkuja kuin sielu sietää.
Olemme ehkä sisäistäneet sellaisen mallin varhaisissa vuorovaikutussuhteissamme että (kaikkia) omia tunteita ei saa tuntea. Silloin elelemme vähän säästötulilla; jos ei ole yhteyttä tunteisiin, ei ole yhteyttä tarpeisiin. Jos ei ole lupaa omiin tarpeisiin on vaikeaa olla yhteydessä omaan voimaansa ja lahjoihinsa.
Kukaan toinen ei ole vastuussa sisäisten liekkiemme sytyttämisessä ja tulien ylläpitämisessä. Kun oma liekki on vähän hukassa tai ei koskaan ole oikein löytynytkään, saatamme luulla että elämämme kukoistushommeli on toisten käsissä.
Sen sijaan että jää möyrimään omistushalun niittaavaan kehään voisi pikku hiljaa uskaltautua kyselemään itseltään: mitä itse juuri nyt haluaisin ja tarvitsisin? Mikä minua – siis ihan vain justiin minua itseäni – tällä hetkellä kiinnostelee ja kutsuu? Voisinko antaa itselleni tilaa siihen, ja kommunikoida siitä lempeästi myös toiselle, häneltä kuitenkaan lupia kyselemättä?
Läheisriippuvaisessa suhteessa ollaan usein tilassa, jossa pyritään alitajuisesti ratkomaan jossakin omassa kehitysvaiheessa syntyneitä traumoja tai täyttymättömiä tarpeita. Kun oikein tiukkaan syheröön mennään, happi loppuu eikä kasvua oikein pääse tapahtumaan.
Suhteissa happi ja tila – ja myös läheisyys – syntyy siellä, missä kaksi tyypperöä saa olla ihan omia erillisiä ihmisiään myös suhteen ulkopuolella
Silloin voisi lempein rantaravun askelin mennä vähän sivummas (ei välttämättä etäälle tai kauas) ja kuulostella omia tarpeitaan.
Voimautuminen, oman potentiaalinsa löytäminen, usko ja luottamus kykyihinsä, riittävyyteensä, osaamiseensa ja lupaan opetella ja kehittyä lähtee sieltä missä omaa energiaansa käyttää enemmän omien kiinnostuksen kohteidensa tutkailuun kuin riittävyytensä todisteluun. Suhteissa happi ja tila – ja myös läheisyys – syntyy siellä, missä kaksi tyypperöä saa olla ihan omia erillisiä ihmisiään myös suhteen ulkopuolella.
Tietysti on kumppanuuksia ja toimintaa, jossa pelko tai turvattomuus on tosi aiheellista. Mutta jotta itseään voi kohdella kunnioittavasti ja lähteä sellaisesta tilanteesta lätkimään, tarvitaan siihenkin omaa voimautumista. Eikä se ole rakettitiedettä vaan uskallusta palata kysymään itseltään: mitä mä nyt tarvitsen ja kuinka voisin sitä itselleni antaa, toisia vastuuttamatta, muilta vaatimatta?
Oma voimautumisreissuni johti lopulta siihen, etten sietänyt enää tukahduttavaa mustasukkaista tai omistushaluista käytöstä kumppaneiltani – lakkasin taipumasta ja lähdin vain menemään (jos toinen ei suostunut ottamaan vastuuta ja tutkimaan käytöstään.) Sen jälkeen kumppanuuksissani on ollut läsnä vapaus ja syvä kunnioitus – koska olen kunnioittanut omaa elämänvoimaani enkä ole enää taipunut miellyttämiseen tai itseni pienentämiseen.
Mustasukkaisuus voi suhteessakin olla kutsu kuulostella yhdessä: kuinka juuri nyt voisimme lisätä turvaa ja tukea kasvua?
Mustasukkaisuus tunteena on ihan normaali ja ymmärrettävä – olemme epävarmoja ja haavoittuvaisia rakastamisen riskin edessä. Mutta sen ei tarvitse johtaa suhteessa supistamiseen vaan se voi olla kutsu kuulostella yhdessä: kuinka juuri nyt voisimme lisätä turvaa ja tukea kasvua?
On ihmeellinen voimavara kun vaikeiden tunteiden ei suhteessakaan tarvitse olla kiellettyjä vaan niitä uskalletaan katsoa yhdessä. Se kysyy kummankin halua kasvaa ja tulla syvemmälle yhteyteen – eli ottaa vastuu omasta voimastaan.
Helsingin Sanomat julkaisi (3.1.2020) taannoin artikkelin, jossa asiantuntijat ennustivat vuoden 2020 nousevat hyvinvointitrendit. Toisena listalla oli ”alaston treeni”, jolla ei suinkaan tarkoiteta nakuna urheilua vaan liikuntaa, jossa sykemittareiden ja älykellojen sijasta keskitytään kuuntelemaan omaa kehoa.
HS3.1.2020: ”YKSI tulevan vuoden kuumimmista liikuntatrendeistä on alaston treenaaminen, asiantuntijat arvelevat. Kuulostaa äärimmäiseltä, mutta ei oikeasti vaadi alastomuutta. Vaatteiden sijaan kotiin jätetään teknologia: älykellot, sykemittarit, älypuhelimet ja kaikki muu suoritusta mittaava laitteisto. Alastomassa treenissä liikutaan niin kuin ”ennen vanhaan”, kehoa kuunnellen.”
Vaikka teknologiasta on eittämättä hyötyä paitsi huippu-urheilussa, myös silloin kun yhteys omaan kehoon on hakusessa, on kehon kuuntelu trendi, joka voi parhaimmillaan mullistaa monen ihmisen elämän. Sen vaikutukset eivät ulotu pelkästään liikuntaan, vaan kokonaisvaltaiseen ihmisenä olemiseen ja kokemiseen.
Tässä 7 tapaa, joilla kehon kuuntelu tukee kokonaisvaltaista hyvinvointiasi:
1. Huomaat ylikuormituksen ajoissa. Kehosi hiljaiset viestit kertovat, milloin elämässä on liian paljon vauhtia ja kuormittavia asioita meneillään. Kun otat todesta liiasta rasituksesta kertovat signaalit (kuten öisen heräilyn, sydämen tykytykset tai mielialan laskun), voit viheltää pilliin ajoissa ja palata tasapainoon ennen kuin uupuminen yllättää.
2. Autat mieltäsi palautumaan. Moni meistä elää arjessa pitkälti omassa päässään. Asiaa ei helpota yhtään jatkuva tietotulva ja viestintäteknologian kulkeutuminen yöpöydältä aina vessaan saakka. Kehon kuuntelu edellyttää huomion siirtämistä mielestä kehoon, ajatuksista tunteisiin.
Kun otat säännöllisesti aikaa oman kehosi tarkkailuun, annat samalla mielellesi tarvittavan hengähdyshetken. Yksinkertaisin tapa suunnata huomio kehoosi on sulkea silmät ja keskittyä hengitykseen.
3. Parannat itsetuntemustasi. Kehotuntemus on yksi itsetuntemuksen osa-alueista. Hyvä kehotuntemus auttaa sinua muun muassa aistimaan sisältäsi tulevia viestejä paremmin, tunnistamaan fyysiset rajasi herkemmin ja liikkumaan entistä tietoisemmin.
Mitä paremmin tunnet oman kehosi, sitä syvempiä ulottuvuuksia kehollisuus sinulle tarjoaa.
4. Tunnistat paremmin, mikä sinulle on hyväksi. Tunteet asuvat kehossa ja ilmenevät kehollisesti. Kun osaat havainnoida ja tulkita kehollisia reaktioitasi, tunnistat paremmin, mikä sinulle on hyväksi ja mikä ei. Se, minkä itse tiedostat, on helpompi sanoittaa myös muille.
5. Saat kokonaisvaltaisempaa nautintoa liikunnasta. Kun laskeudut suorittavasta mielestä keholliseen kokemiseen, tulee liikunnasta meditatiivista. Älykellon sijaan voit keskittyä tunnustelemaan kehosi asentoa, hengityksesi virtausta ja sisäisiä tuntemuksia. Ne kertovat vähintään yhtä paljon kuin numerot.
Kehotietoinen harjoittelu auttaa nauttimaan itse tekemisestä pelkkien saavutusten sijaan. Sama pätee myös liikunnan ulkopuolella, vaikkapa makuuhuoneessa. Kun päästät hetkeksi irti analysoivasta mielestä, voit heittäytyä täysin aistein käsillä olevaan hetkeen.
6. Voit ennaltaehkäistä rasituksesta aiheutuvia vammoja. Vaikka älylaitteet ja -kellot tarjoavat paljon arvokasta dataa, on joitakin kehollisia signaaleja, joita laitteet eivät suoraan tunnista. Tällaisia ovat esimerkiksi kipu ja asennon hallinta.
Kun pysyt hereillä kehosi lähettämille viesteille, voit ennaltaehkäistä monia rasituksesta aiheutuvia kremppoja.
7. Syvennät yhteyttä itseesi – ja muihin. Kehon kuuntelu on parhaimmillaan paljon muutakin kuin sen tunnustelua, milloin – ja miten on aika syödä, liikkua ja levätä. Mitä tietoisemmin olet läsnä omassa kehossasi, sitä syvemmin olet läsnä tässä hetkessä. Tietoisesta läsnäolosta käsin on mahdollista kohdata itsensä, toiset ja koko ympäröivä maailman syvemmin.
Olisiko jo aika hurahtaa teknologian, ihmedieettien ja bootcampien sijasta siihen, mikä on aina tässä ja nyt? Kun olet tietoinen kehostasi, olet tietoinen elämästä – niin sisällä kuin ulkopuolella. Mikä voisi olla sen arvokkaampaa?
HUOM. Mikä tahansa liikunta voi olla ”alastonta treeniä”, kun sen tekee tietoisesti ja kehoaan kuunnellen. On myös erilaisia lajeja, joissa keskitytään erityisesti kehotietoisuuden lisäämisen. Tällaisia ovat esimerkiksi jooga, pilates, Tai-chi, Alexander-tekniikka, Feldenkrais-menetelmä, Body-Mind Centering ja monet muut, yhä lisääntyvät keho-mieli -harjoitukset.
Ystäväni lähetti joulun alla luettavakseni VTT:n strategiajohtaja Laura Nurmen erinomaisen kirjoituksen siitä, kuinka herkkyys on kilpailuvaltti tulevaisuuden liiketoiminnassa. Olen aivan samaa mieltä. Ensimmäisen kerran havahduin jo parikymppisenä liike-elämän oravanpyörässä kamppaillessani miettimään, mikä potentiaali hukataan, jos herkkyyttä ei osata valjastaa työyhteisöissä.
Nurmi kirjoittaa: Ihmiskunnalla on edessään monimutkaisia globaaleja haasteita, joita ei ratkota virittämällä nykytekemistä yhä tehokkaammaksi, vaan luomalla uusia ajattelutapoja ja liiketoimintamalleja. Tämä vaatii ympäristön lukutaitoa, luovuutta ja kykyä kyseenalaistaa – taitoja, joissa ihmisen herkkyys on ylivoimainen. Siksi uskon, että tulevaisuudessa menestyvät ne organisaatiot, jotka ymmärtävät herkän puolemme arvon.
Herkällä ihmisellä on monia taitoja, joita voitaisiin nykyistä fiksummin hyödyntää työelämässä. Mitä nämä huippuominaisuudet sitten ovat? Tässä muutama.
Empatiakyky. Tutkimukset osoittavat, että työyhteisöissä, joista löytyy empatiaa, on tyytyväisemmät työntekijät, jotka saavat myös parempaa tulosta aikaiseksi. Empaattinen kulttuuri rohkaisee kokeilemaan uusia asioita ja löytämään epätavallisiakin ratkaisuja haasteisiin, sillä epäonnistumisen pelko on vähäisempää empaattisissa organisaatioissa.
Luovuus. Nykypäivän ongelmat vaativat luovaa ongelmanratkaisukykyä ja innovaatioita, kykyä ajatella laatikon ulkopuolella. Herkillä ihmisillä on huippuunsa viritetty havainnointikyky, paljon hiljaista tietoa ja kykyä hahmottaa kokonaiskuva sekä huomata pienet yksityiskohdat. Luovuus vaatii kuitenkin tilaa; ratkaisut harvemmin syntyvät väkisin puristamalla.
Intuitio. Parhaat ratkaisut löydetään yhdistämällä faktat ja intuitiivinen tieto. Kaikkia ratkaisuja ei voi aina perustaa pelkkiin numeroihin, tilastoihin tai ”näin on tehty ennenkin” –perusteluihin. Tämän päivän maailma on monimutkainen ja asiat muuttuvat jatkuvasti. Sellaisessa ympäristössä menestyminen vaatii tiedon rinnalle intuitiivista viisautta.
Herkkyys havaita hienovaraisia signaaleja. Herkkä ihminen on loistava havaitsemaan muutokset tunneilmapiirissä, pinnan alla muhivat ongelmat ja ristiriitaiset signaalit. Herkkä vainuaa, mitä oikeasti on meneillään riippumatta siitä, mitä annetaan ymmärtää. Tämä tekee herkästä erinomaisen ihmisten johtajan ja tarkkavainuisen neuvottelijan tai myyjän.
Syvällinen prosessointi. Herkkä ihminen miettii ja pohtii, tarkastelee asioita eri näkökulmista, syventyy ja etsii merkityksellisyyttä. Herkälle ihmiselle on ominaista kyky yhdistää ympäristöstä kerättyä informaatiota, peilata sitä omaan kokemukseen ja tehdä synteesejä yhdistelemällä eri palasia toisiinsa. Tämä synnyttää uutta tietoa, uusia oivalluksia ja uusia rakenteita, joista voi syntyä kilpailuetua.
Hyväntahtoisuus. Empatiakyky tekee herkistä ihmisistä yleensä myös hyväntahtoisia. Rauhaa rakastavina he pyrkivät ratkaisuihin, joissa kaikki voittavat. Se on mielestäni tulevaisuutta – ainakin mikäli mielimme rakentaa paremmin voivaa maailmaa – että ajatellaan yhteistä hyvää ja aidosti kestävää kehitystä pikavoittojen ja ahneuden asemesta.
Tämä on kirje sinulle, teille kaikille kiusaajilleni. Se on avoin, esillä kaikkien silmien edessä, jotta se tavoittaisi teistä jokaisen.
Kuulet minut radiossa, luet tekstejäni blogeista, seuraat elämääni somesta.
Vihastut. Jokin minussa saa ärsytyksen syttymään ja sitten toimit. Laitat ilkeän viestin, kerta toisensa jälkeen.
Näin on käynyt taas, ja nyt vihan viestisi saivat tuskani tulvimaan yli. Vaikka olen ammatissani varma ja vakuuttavan kuuloinen, kannan harteillani aikamoista lastia pelkoja, epävarmuutta, yksinäisyyttä, enkä enää koe kohteluasi kohtuulliseksi.
”Huora”, ”kuole”, ”olet ihan tarpeeton ihminen”, ”olet maailman huonoin siinä mitä teet”, ovat kommenttejasi minulle.
Oletko nyt tyytyväinen? Saiko purkauksesi sinut tuntemaan vahvuutta, iloa, onnellisuutta?
Se, miksi minua haukut, ei satuta, vaan se, kuinka ajattelematon olet.Oletko pysähtynyt miettimään, että minuun saattaa todella sattua? Merkitseekö se sinulle mitään? Oletko sinäkin yksinäinen ja epävarma: Ehkä jaammekin saman kokemuksen? Ehkä sinäkin saat samanlaisia sanoja osaksesi, ja kun ei muuta keinoa ole, toistat mallia minuun.
Juuri siksi valitsen nyt myötätunnon. Myötätunto on aina paras ase pahuutta vastaan. Monet ovat kehottaneet minua vain jättämään moiset omaan arvoonsa ja antamaan olla. En voi, sillä hiljaa jääminen on hyväksymistä. Jos ei puhu, antaa ilkeän käytöksen jatkua ja sallii sen. Myötätuntoa on, että nousee rehellisesti esiin, jotta kasvaisimme molemmat ja antaisimme myös muiden oppia meiltä. Siksi kirjoitan tämän kirjeeni sinulle kiusaajani näin avoimesti.
Minulla on nyt kriittinen hetki: On omissa käsissäni kuinka tähän asiaan tartun. Alanko uhriutua ja syylistää sinua typerästä toiminnastasi ja lisään kierroksia, vai voisinko ottaa vastuun? Pystynkö juuri nyt tätä kirjoittaessani pysäyttämään itseni, hengittämään hetken ja miettimään sitten, millaisen vaikutuksen asiaan omalla toiminnallani teen?
Jokaisella sanalla on seuraus. On omassa vallassamme, millaista maailmaa mietteillämme rakennamme. Jokainen lausuttu lause kertoo enemmän kertojasta kuin mistään tai kestään muusta, ja on vastuullallamme, millaista kuvaa itsestämme piirrämme esimerkkinä muille.
Myötätunto on valinta. Siksi valitsen nyt olla suuttumatta sinulle, vaikka tuntisinkin siihen valtavaa tarvetta. Sinä haluat ärsyttää ja ärsyyntyä, ja se on minun hyväksyttävä. Aina on joku ilkeä, mutta me muut voimme tehdä muutoksen. Siihen tarvitaan rehellinen katse itseen.
Pystyisitkö sinä siihen?
Haluan sinulle vain hyvää, ja olen samalla myös ihan avoimesti itsekäs: En tahdo jumiutua pahan pyörittelemiseen, sillä se lisäisi vain pahaa mieltä itselleni ja sitä kautta tähän maailmaan. Yksi ilkeä ajatus johtaa seuraavaan ja kasvaa kokoaan koko ajan käytettäessään. Tämän haluaisin, että sinäkin tajuaisit.
Toivoisin, että tänä vuonna kasvaisit kyvyssä pysähtyä. Miettisit, mistä tunteesta ajatuksesi kumpuaa ja mitä sillä saa aikaan ennen kuin sanoisit sen ääneen. Olisiko se mahdollista? Olisiko se mahdollista meille kaikille, jotka tätä kirjettä nyt luemme?
Olen täällä, jos haluat kirjoittaa minulle!
Myötätunnolla,
Maija
Tämä kirjoitus syntyi tilanteessa, jossa sain jälleen kerran ilkeitä viestejä tuntemattomalta. Tästä teemasta lisää ja kommentti, joka sysäsi tämän blogitekstin liikkeelle löytyy esimerkiksi Instagramissani, katso sieltä, ja tule seuraamaan minua @maijailmoniemi
”Minä olen Susanna ja olen toipuva itseni ja kehoni rääkkääjä. Olen ylittänyt omat fyysiset äärirajani niin monta kertaa, että tipuin jo lapsena laskuista.
Päädyin kroonistuneen rasitusvamman takia leikkauspöydälle 17-vuotiaana. Olen juossut ja itkenyt ja juossut vähän lisää. Olen elättänyt itseäni hapankorpuilla ja viinirypäleillä, kokeillut sitruunamehupaastoa, Painonvartijoita ja fitness-ruokavaliota. Olen oksentanut ruokaa ulos ja vetänyt mahaa pakonomaisesti sisään.
Olen polttanut ainutta kynttilääni molemmista päistä. Olen käyttänyt urheilua kuin huumetta.”
Jos liikunta-addikteilla olisi ollut oma anonyymi kerhonsa viisitoista vuotta sitten, minun tarinani olisi saattanut kuulostaa tältä. Hellittäminen ja lempeys itseäni ja kehoani kohtaan eivät totta vie ole tulleet helpolla – niitä on täytynyt harjoitella oikein urakalla.
Matkalla itseni rääkkääjästä itseni ymmärtäjäksi olen joutunut kohtaamaan uudelleen ja uudelleen oman päänsisäinen piiskurini. Olen opetellut silittämään sen päätä, kertomaan, että näen sinut, ymmärrän sinua, mutta on olemassa toinenkin, lempeämpi tapa toimia. Kuin vakuutellakseni sisäistä pomottajaa, olen toistanut itselleni kerta toisensa jälkeen samat kannustavat mantrat, kuten:
-kehoni on arvokas ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin se on
-on muitakin tapoja löytää hyvää oloa kuin pään nollaaminen treenillä
-olen ansainnut lepoa ihan vain koska olen ihminen
-hyvinvointi on sitä, että teen itselleni ja keholleni hyvää.
Olen yhä uudelleen saanut harjoitella kantapään kautta sitä, että aina ei tarvitse jaksaa. Sitä, että minulla on lupa ottaa iisimmin, liikkua keyvemmin, pitää lepopäiviä ilman huonoa omaatuntoa tai syödä intuitiivisemmin myös sitä, mikä ei ole niin kovin terveellistä.
Välillä olen hyvistä yrityksistäni huolimatta epäonnistunut, sivuuttanut kehoni hiljaiset pyynnöt ja seurannut sisäistä läksyttäjääni. Enemmin tai myöhemmin seinä on kuitenkin tullut vastaan. On pitänyt palata takaisin lähtöruutuun ja antaa itselleni anteeksi.
Olen harjoitellut ja harjoitellut ja vielä kerran harjoitellut taitoa, jota kutsutaan itsemyötätunnoksi. Ja kyllä, se on todellakin kannattanut. Harjoittelen yhä edelleen, mutta nykyään suosittelen lämpimästi samaa myös muille.
Itseni katsominen myötätuntoisin silmin on auttanut minua hellittämään. Se on vapauttanut minut itseni piiskaajan pakottavista kahleista ja ollut kenties elämäni mullistavin asia.
Vaikka itselleni pipon löysääminen on ollut tärkein oppiläksy, tiedän, että kaikki ihmiset eivät ole perusluonteeltaan ankaria suorittajia.
Hellittämisen toisessa ääripäässä on olotila, jota voisi kutsua itsensä ja oman kehonsa unohtamiseksi. Silloin itsensä rääkkääminen ei ole ongelma, vaan pikemminkin se, ettei saa itseään liikkeelle ollenkaan. Silloin kaikki muut arjen asiat menevät toistuvasti oman hyvinvoinnin edelle. Kehosta tulee huomaamatta itsestäänselvyys, kuin näkymätön kumppani, joka kulkee uskollisesti mukana ilman, että saa koskaan osakseen huomiota tai rakkaudenosoituksia.
Täysin päinvastaisten toimintamallien taustalta löytyy lopulta yksi ja sama sivuun jäänyt osapuoli: oma rakas keho. Se, joka piiskaa jatkuvasti menemään, ohittaa ennen pitkää kehonsa viestit. Se, joka laittaa automaattisesti muut asiat ja ihmiset itsensä edelle, laiminlyö omat tarpeensa. Osa meistä seilaa jatkuvasti näiden kahden ääripään välissä.
Keholle viesti on sama: minä en ole tarpeeksi tärkeä.
Sekä itsensä piiskaaja että itsensä unohtaja tarvitsevat kipeiten yhtä asiaa: lisää lempeyttä itseään ja omaa kehoa kohtaan. Lempeys on katse, joka hyväksyy sinut siellä missä olet ja sellaisena kuin olet, mutta lempeys on myös tekoja. Se on sitä, että haluaa itselleen hyvää ja sitoutuu toimimaan sen mukaisesti.
Koska olemme kaikki erilaisia, lempeyden harjoittaminen käytännössä tarkoittaa eri ihmisille hieman eri asioita. Yhteistä on se, että jokainen meistä eksyy joskus kultaiselta keskitieltä. Onneksi sinne on aina mahdollista palata. Ehkä siitä hyvinvoinnissa onkin pohjimmiltaan kysymys, ei jatkuvasta tasapainosta, vaan sen tietoisesta hakemisesta.
Seuraavan kerran, kun huomaat sivuuttaneesi itsesi ja kehosi arjen tiimellyksessä, kokeile seuraavaa: pysähdy, sulje silmäsi ja kuiskaa itsellesi: ”Minä olen arvokas.” Jää hetkeksi hengittämään tuohon tunteeseen ja katso, minne se sinua kutsuu.
