Kun ympärillä kuohuu, on entistäkin tärkeämpää vaalia sisäistä rauhaa. Rauhaa voi vahvistaa pienillä asioilla kuten auttamalla toista, etsimällä ympäriltään kiitollisuuden aiheita tai tekemällä jotakin, mikä auttaa itseä maadoittumaan ja palaamaan takaisin tähän hetkeen.
Kun omat juuresi ovat tiukasti maassa, sinun on helpompi auttaa myös muita säilyttämään mielensä tyynenä.
Tässä sinulle 5 lohturunoa hetkiin, jolloin kaipaat sisäistä turvaa ja toivoa:
Muumeista löytyy paljon hienoja vertauskuvia, joilla voi selittää monia tunnekokemuksia. Tässä muutama:
Uteliaisuus omia tunteita kohtaan = Kuin Hemuli, joka kulkee suurennuslasinsa kanssa puutarhassa etsimässä uusia kasveja. Hemuli ei arvioi tai arvostele, vaan tutkii mielenkiinnolla. Hemuli ei yritä muuttaa kasvia, vaan katsoo sitä sellaisena kuin se on. Tutkiessaan Hemuli myös nimeää kasvin. Aivan samoin kannattaa toimia omien tunteiden kanssa: tutkia ja nimetä, viipyillä ja antaa olla.
Ajatusten seuraaminen = Kuin muumien taikapilvet, joiden kyytiin ei kuitenkaan hypätä. Ajatuksia tulee ja menee koko aja kuin taikapilviä taivaalla. Ne kiehtovat ja kiinnostavat, jolloin usein hyppäämme niiden mukaan. Silloin kun ajatukset alkavat myllyttää tilannetta yhä pahemmaksi (sillä se ottaa tunteet mukaan vahvistamaan niitä), tee päätös: älä hyppää taikapilven mukaan, vaan katso, miten se leijuu taivaalla. Se tulee jostain ja katoaa jonnekin.
Kutsu kaikki tunteet vieraaksesi = Kuin Muumimamma, joka pitää huolta pienistä ja suurista, tarjoaa lettuja ja lämpöä ihan jokaiselle vierailijalle – kutsuu tervetulleeksi muumitaloon. Istu tunteesi kanssa ”pöydän ääressä” yhtä lempeästi kuin Muumimamma – kuuntele ja anna tilaa.
Mörön kohtaaminen = Kuin Muumilaakson asukkaat, jotka kohtaavat Mörön. Mörkö yrittää tulla nähdyksi ja kuulluksi, ettei sen tarvitsisi selviytyä pimeässä yksin. Sisälläsi, sisuksiesi pimeissä piilopaikoissa, on luultavasti sellaisia kohtia, joita et haluaisi paljastaa kenellekään – ”jäätäviä” kokemuksia, tunteita tai ajatuksia. Ne ovat kuin mörkö, joka saapuu pimeydestä, mutta ei osaa sanoa mitään. Sen sijaan että juoksisit tuntematonta ja pelottavaa mörköä karkuun, kuuntele sitä. Se on ollut kauan yksin. Se tarvitsee lämpöä, seuraa ja näkyväksi tulemista. Vaikka se tuntuu hyytävältä, älä hylkää sitä!
Tunteisiin reagoiminen = Kuin Vilijonkka, joka hermostuu helposti. Vilijonkka haluaa pitää kaiken kontrollissa – siistinä ja järjestyksessä. Jos asiat eivät mene hänen tavallaan, hän hermostuu. Hänellä on selvä kuva siitä, miten asioiden pitäisi olla eikä kestä sitä, miten asiat ovat. Ajatukset ja tunteet ovat kietoutuneena Vilijonkalla tiiviiksi kokonaisuudeksi, jossa esimerkiksi muumitalon leppoisalle elämäntyylille ei ole tilaa.
Tunnesisarukset = Kuin Mymmeli, joka kuvittelee tulevansa yksin, mutta perässä tulee Pikku Myy ja kaikki sen sata sisarusta. Tunnesisarukset ovat niitä tunteita, jotka nousevat aiempien kokemustemme pohjalta, kun historian kokemuksissa koettu tunne nousee uudelleen pintaan. Esimerkiksi suru saattaa nostaa koettavaksi kaikki vanhat surut.
Tuleeko sinulle mieleen muita tunnemaailman vertauskuvia Muumilaaksosta?
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
jotta näkisimme lähelle.
Jotta näkisimme sen tärkeän,
joka on ollut koko ajan siinä,
mutta jolle ei ole ollut aikaa.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
jotta näkisimme,
mikä todella on merkityksellistä
– ja miten sillä merkityksellisellä
todella nyt menee.
Emme vain ohittaisi,
vaan todella katsoisimme.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että huomaisimme,
mikä on mennyt pieleen tai mikä ei ole hyvin.
Emme ole nähneet,
koska olemme kohkanneet
ja suorittaneet.
Jättäneet tekemisen alle kaiken sen,
mitä emme halua katsoa.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että voisimme arvostaa tavallisempia asioita.
Niitä asioita, jotka kaiken yhä hienomman
saavuttamisen keskellä ovat muuttuneet
itsestäänselvyydeksi.
Niitä asioita, jotka ovat elämässämme koko ajan,
mutta emme ole katsoneet niitä arvostavasti.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että istuisimme tylsistyneenä omien tunteiden äärellä.
Tuntisimme kaikki ne tunteet,
jotka olemme kiireessä ohittaneet
ja painaneet syvälle sisuksiimme.
Antaisimme epämiellyttävien tunteiden nousta:
pelko,
epävarmuus,
ahdistus,
pettymys…
Kaikelle niille on nyt tilaa
– kaikille niille on nyt pysähdyksen keskellä aikaa.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että huomaisimme,
että aamu valkenee ja kevät tulee,
vaikka emme tee sen eteen mitään.
Huomaisimme,
kaikki maailman asiat eivät ole käsissämme.
Onneksi.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että näkisimme jokaisen ihmisen kaltaisenamme.
Näkisimme, että olemme yhtä, yhdessä.
Näkisimme,
kuinka tärkeää on halata kauas,
antaa toivon hyvästä laskeutua
jokaiseen maailmankolkkaan,
jokaisen ihmisen ylle.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että olisimme enemmän olemassa
itsellemme ja toisimme.
Yksi hamstraa vessapaperia, toinen lukee uutisia rillit huurussa, kolmas tekee mitä huvittaa ja neljäs panikoi jokaisesta tuntemattoman yskähdyksestä. Ymmärrettävästi!
Kaikki reagoivat muutoksiin, yllättäviin tilanteisiin, puskista rysähtäviin kriiseihin ja epävarmuustilanteisiin omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan, elämänkaarensa kokemusten saattelemana. Myös pandemian keskellä.
Mutta yksi asia on varmaa. Jokainen tarvitsee tällaisissa tilanteissa turvaa. Ja jokainen etsii sitä tavallaan, kuka tietoisesti, kuka tiedostamattaan. Kun alkaa ymmärtää, että aina kun meissä herää pelon, epävarmuuden tai ahdistuksen tunteita on kyse turvan tarpeesta, tuosta tarpeesta voi itse alkaa ottaa vastuuta. Ja silloin voi alkaa löytää luottamusta, rauhaa ja iloakin, onpa elämässä meneillään mitä hyvänsä.
Mitä on turva ja mistä sitä saa?
Rehellisesti sanottuna: sisäinen turva oli minulle ihan hepreaa pitkään. En tunnistanut turvattomuuttani ja tarpeitani, enkä tiennyt, että tunteisiin voi saada hyvin toimivan, syvän suhteen. En tiennyt, että itsensä ja elämän kanssa voisi olla isossa kuvassa luottavainen olo, no matter what. Tai tiesin teoriassa, mutta en tiennyt miten, vaikka kuinka luin self-helppiä, olin henkisen tien kulkija ja työstin itseäni työstämästä päästyäni. Siksi on intohimoni puhua näistä asioista näinä päivinä, jeesata toisiakin kohti elämää, jossa itsensä kanssa on hyvä olla.
Toinen rehellinen huomautus: en myöskään tiennyt, mitä tarpeet oikeastaan ovat, miten ne liittyvät tunteisiin ja miten tästä koko vyyhdestä voisi ikinä saada mitään otetta.
Nämä ovat isoja, koko elämään vaikuttavia juttuja, mutta eivät rakettitiedettä. Keskityn tässä jutussa turvaan.
Tunteet eivät ole positiivisia eivätkä negatiivisia, ne ovat elämänvoiman virtaa systeemissämme. Kun olemme yhteydessä kaikkiin tunteisiimme, emme peittele emmekä sysää niitä muiden kannetavaksi vaan voimaannumme. Tunteet kertovat tarpeistamme, ja kun alamme itse huolehtia omista tarpeistamme, vapaudumme elämään itsemme näköistä elämää ilolla, kulkemaan kohti itseämme kutsuvia juttuja. Vapaudumme riippuvuuksista ja kontrolloimisesta, ja kun energia ei enää kulu niihin (eli tunteiden ja tarpeiden väistämiseen), se pääsee virtaamaan hyvinvointiimme.
Sisäinen turva on:
yhteyttä omaan kehoon – simppelisti sanottuna sitä, että kykenee pysähtymään, laskeutumaan mielen pörinästä, draamoista ja ulkoisista tapahtumista kehon tuntemuksia kuulostelemaan ja läsnäoloon tässä hetkessä
aistitasolla mm. lämpöä kehossa, eri kehon osiensa tuntemista ja aistimista samanaikaisesti, levollisuutta, rentoutuneisuutta, “hereillä olevaa pehmeyttä” kehossa, kaikkien kehon tuntemusten huomioimista ja niille tilan tekemistä
kehon kuulemisen kautta omien tunteiden kuulemista
omien tunteiden kuulemisen ja tunnistamisen kautta omien tarpeiden kuulemista
omien tarpeiden kuulemisen kautta niistä vastuun ottamista toiminnan kautta
kun sisäinen lapsemme eli kehossa elävät tunteemme ja tarpeemme saavat jatkuvaa kokemusta siitä, että aikuinen meissä huolehtii hänestä, syntyy sisäistä turvaa ja rajoittavat uskomukset alkavat vapautua – alamme nähdä itseämme ja asioita uusin silmin
parasympaattisen hermoston säännöllistä aktivoitumista eli kehon ja sisäisyyden rentoutumista
kykyä tukea ja auttaa itseään, myös silloin kun on vaikeaa
itselle lempeästi ja kannustavasti puhumista – myönteistä sisäistä ääntä
itsen ja oman hyvinvoinnin puolesta lempeästi toimimista joka päivä
oman sisäisyyden, intuition ja totuuden kuulemista – omassa “keskuksessa” pysymistä
kykyä tehdä omaa elämää ja kasvua lempeästi tukevia – vaikeitakin – valintoja
paradoksaalisesti kykyä ja uskallusta kohdata pelkojaan, tutkia uteliaasti ahdistuksiaan ja tutustua itseensä niiden kautta syvemmin
Turvattomuus meissä näkyy mm. näin:
kun sisällämme olevaa pientä lasta (eli tunteitamme ja tarpeitamme) ei kuulla tai sivuutetaan, yhteys itseen on katkolla
kun yhteys itseen on katkolla, pelkäämme tai väistämme tunteitamme (ja sitä kautta myös tarpeitamme)
silloin olemme riippuvaisia itsemme ulkopuolelta tulevista asioista: hoivasta, hyväksynnästä, siitä että muut ihmiset ja maailma olisivat sellaisia kuin me haluamme
riippuvuus näkyy kontrolloimisena, itsen lääkitsemisenä tai turruttamisena (esim. alkoholin, ruuan, huumeiden, seksin, ostelun, pakkomielteisen urheilun avulla, jatkuvan somettamisen tai tv:n katsomisen avulla)
suorittamisena, kilpailemisena, vastakkainasetteluina, oman edun tavoitteluna (alkaako kuulostaa perus-bisneksen tekemiseltä…?)
kontrolloiminen ihmissuhteissa näkyy mm. muiden ajatusten ja toiminnan manipuloimisena – silloin yritämme saada muut ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan niin kuin me haluaisimme, esimerkiksi miellyttämällä, fiksaamalla, komentamalla, pelottelemalla, nalkuttamalla, ylenkatseella, nöyristelemällä, salailemalla, uhkailemalla, olemalla epäsuoria tai valtapeleillä
sopeudumme ihmissuhdedynamiikkoihin, jotka eivät tunnu hyviltä, luotettavilta tai vastavuoroisilta: emme uskalla kertoa näkemyksiämme tai kuulla toisen tunteita tai ajatuksia, pysyttelemme kuvioissa jotka ovat epäterveitä, koska ne jollain tavalla muistuttavat varhaisten kiintymyssuhteidemme dynamiikkoja ja uskomuksia joita meillä on turvaan, rakkauteen ja itseemme liittyen
kontrolloiminen elämän suhteen näkyy mm. niin, että turvattomuutta johon emme ole yhteydessä yritetään fiksata “turvallisuushakuisuudella”, niin, ettei parisuhteessa tai työ- tai elämän muissa asioissa uskalleta katsoa tarkemmin omia tunteita ja tarpeita – tyydytään ihan kivaan tai ei niin kivaan siksi, ettei elämän vene keikkuisi. Kontrolloiminen voi näkyä myös niin, että elämän kulissit näyttävät superhyvältä: vaatteet, koti ja tsydeemit ovat tip top, mutta mielihyvä niistä on hetkellistä eikä täytä omia alemmuuden- tai merkityksettömyyden tunteita
tyhjyyden tai merkityksettömyyden tunteena
vaikeutena tehdä valintoja ja päätöksiä
jatkuvana itsensä (tai toisten) epäilemisenä
kasvun ja muutoksen vastustamisena
suuri osa turvaan ja turvattomuuteen liittyvästä ajattelusta ja toiminnasta on alitajuisia, koska ne kumpuavat jo varhain omaksumistamme uskomus- ajattelu- ja toimintamalleista. Aikuisuus, kypsyminen ja itsensä rakastaminen on sitä, että alkaa purkaa näitä ulkoapäin varhaisissa kiintymyssuhteissa ja elämänkokemuksissa opittuja kaavoja. Se lähtee siitä, että alkaa pikku hiljaa sisäistää tällaisia ajatuksia ja asenteita:
Kukaan muu kuin minä itse ei määrittele arvoani.
Kukaan muu kuin minä itse ei ole vastuussa siitä, mitä minä ajattelen ja tunnen ja millaisia valintoja teen.
Minä en ole vastuussa siitä, mitä kukaan toinen ajattelee tai valitsee.
On minun tehtäväni oppia olemaan itselleni rakastava, läsnäoleva, turvallinen aikuinen.
Ei ole minun tehtäväni olla näitä asioita muille kuin alaikäisille lapsilleni, ja heillekin annan rakkauden mallin sen kautta, kuinka kohtelen itse itseäni (ja sitä kautta myös heitä). J
os en ole saanut rakastavan ja turvallisen aikuisen mallia tai jos siinä on ollut kröhinää, joudun itse sitäkin enemmän opettelemaan näitä taitoja aikuisena. Niitä voi oppia. Valinta on minun. (Ja huom: vaikka olisi saanut rakkautta osakseen, joutuu usein silti opettelemaan sisäistä, rakastavaa vanhemmuutta itsensä kanssa).
Sisäinen turva ei tule ulkopuoleltamme. Voimme saada lohtua, apua ja turvaa läheisiltämme, mutta mitä enemmän olemme kiinni toisissa ahdistuksemme, epävarmuutemme ja pelkojemme rauhoittamisessa, sitä läheisriippuvaisempia olemme. Sori, mutta näin se on. Läheisriippuvuudesta ei tarvitse jotenkin hienosti työstyä pois, vaan se alkaa tapahtua, kun itselleen oppii turvalliseksi aikuiseksi. Eli ei hätää! Itsensä kanssa voi oppia luomaan turvaa ihan yltäkylläisesti! Se ei tarkoita, että mikään ei koskaan pelota tai ahdista vaan sitä, että kun nämä tunteet hyökyvät, osaa auttaa itseään, pyytää apua ja ennen kaikkea kykenee kannattelemaan itseään. Se ei tarkoita yksin pärjäämistä vaan voimaantumista.
Turvaa voi oppia luomaan itse itselleen
Turvaa voi oppia luomaan itselleen, mutta sisäiseen psykologiseen turvaan liittyy myös paradoksi. Turvattomuus eli yhteydettömyys omaan kehoon, tunteisiin ja tarpeisiin syntyy suhteissa toisiin ihmisiin, varhaisista vaiheistamme lähtien. Siksi tarvitaan yleensä myös korjaavia kokemuksia. Niitä voi saada ammattiauttajien ja aikuisuuden terveiden kiintymyssuhteiden kautta. Itse suosittelisin lähes kaikille edes jonkinlaista terapeuttista prosessia, koska osa sisäisen turvan syntymistä on saada uusi, terve, selkeä malli sisäisestä turvasta – ja sen voi saada vain oman turvansa löytäneen aikuisen kanssa – yleensä ammattiauttajan. Osa sisäisen turvan syntymistä on, että oppii luottamaan ja nojaamaan toisiin osana itseensä nojaamista. Eli oppii pyytämään apua, tulemaan näkyväksi tunteidensa kanssa, oppii että tunteeni ja tarpeeni ovat sallittuja ja minä olen rakastettava juuri tällaisenani. (Olet lämpimästi tervetullut myös minun vastaanotolleni – poikkeusaikanakin myös etänä – rakastan sisäisen turvan syntymisen prosessissa tukena ja läsnä olemista <3 )
Turvan luomista voi kuitenkin lähteä opettelemaan itse. Sisäinen turva on ykkösjuttu, kun haluaa lähteä syventämään yhteyttä tai suhdetta itseensä ja tutkimaan mahdollisia uusia suuntia elämässä. Ilman turvaa ei tapahdu sisäistä kasvua. Seuraava juttuni kertoo sisäisen turvan synnyttämisestä konkreettisesti omassa arjessa, maailman- ja elämäntilanteesta riippumatta.
Itseään voi oppia tukemaan ja rakastamaan todella konkreettisesti, kun alkaa tiedostaa, ravitseeko itsessään pelon ja synkeyden ajatuksia vai ilon ja itselleen hyvän sallimisen opettelua.
Tämä EI tarkoita, että ei saa pelätä. Se tarkoittaa, että silloinkin kun pelkää ja on ahdistunut – vaikka pelkoa ja ahdistusta olisi miten paljon – oppiikin tukemaan itseään kun pelottaa, se sijaan että niittaa itseään kärvistelyistään. Se ON haastavaa, mutta sitä voi oppia.
Silloin kun on haastavaa ja huomaa, että nyt mä alan liiskata itseäni sisäisellä puheella ja lamaannun enkä pysty toimimaan itseni hyväksi, ollaankin jo voiton puolella. Koska on huomannut, että tässä mä nyt niittaan itseäni. Ja silloin – jos niin valitsee – voi astua epämukavuusalueelle ja alkaa opetella myötätuntoa itsensä kanssa. On paljon helpompaa (mutta tuskaa tuottavampaa) antaa itsensä vain luisua alamäkeen haalarit jäähän repeytyen kuin tehdä tietoinen valinta siitä, miten haluaa itsensä kanssa olla.
Mutta sitä on aikuisuus. Kukaan ei tule puolestamme valitsemaan, kuinka täällä itsemme kera viiletämme, vaan se valinta on meidän tehtävä itse. Tänään, huomenna ja joka päivä. Uhrius on sitä, että uskoo ettei voi valita toisin. Voimautuminen puolestaan on sitä, että alkaa opetella itselleen hyvän valitsemista, ajatuksin ja teoin.
Kukaan ei tule puolestamme valitsemaan, kuinka täällä itsemme kera viiletämme, vaan se valinta on meidän tehtävä itse
Tämä ei tarkoita “positiivista ajattelua”. Se tarkoittaa rakentavaa suhtautumista omiin pelkoihin, kipeisiin asioihin, vaikeisiin tunteisiin. Itseä kohtaan rakentavaa ei ole yrittää teeskennellä olojaan muuksi tai yrittää väkisin vääntää mentaalisesti itseään muuhun oloon – tunteet ja olotilat ovat kehossa, eivätkä ne “muutu” kuin omia tunteita ja tarpeita kuulemalla. Siihen tarvitaan myötätuntoa ja itsen kuuntelemista – kuin kuuntelisi pientä lasta. Silloin kun on kurjaa, se tarkoittaa sitä, ettei anna kurjuuden ajatusten vyöryä sisäisyydessä kuin alppien lumet, vaan ottaa aikalisää, kannustaa itseään ja kuuntelee millaisia tarpeita kurjuusajatusten ja -olojen alla on.
Kun huomaa, että nyt lähti homma luiskaan, voi ottaa tauon, esimerkiksi kahden sekunnin mittaisen. Ja tietoisesti valita auttaa itseään. Sen sijaan, että jatkaa liiska-ajatuksia, voi sanoa itselleen että joo, nyt on näköjään liiska-ajatuksia. Ja shittifiilis. MUTTA MÄ EN OLE huono vaikka mulla on shitti olo. Mitä mä nyt tarvitsisin, mikä mua auttaisi? Saunaan meneminen? Kaverille kilauttaminen? Yrttien istuttaminen? Kirjan lukeminen? Joku muu, mikä? Ja aina kun vaikeat ajatukset jatkavat pyörimistään, senkin voi huomioida. Okei, nyt on tällaista mun sisäisyydessä. Mikä mua auttaisi näiden ajatusten keskellä? Silloin ei kohtele itseään huonosti koska olo on huono, vaan auttaa itseään toiminnan kautta, koska olo on huono.
Sisäinen vanhemmuus on sinnikkäästi uudelleen ja uudelleen sen huomaamista, että omaan oloonsa suhtautumisen voi valita itse
Sisäinen vanhemmuus on sinnikkäästi uudelleen ja uudelleen sen huomaamista, että omaan oloonsa suhtautumisen voi valita itse. Olotilojaan ei tarvitse kontrolloida eikä muuksi muuttaa, mutta suhtautumisen itseensä ja oloonsa voi aina valita. Eheytyminen tai aikuisuus ei ole sitä, että koko ajan menee mielettömän hyvin tai että olo olisi jotenkin itsevarman megasäkenöivä – ei sellaista olekaan, eikä tarvitse olla.
Nyt on tällainen päivä ja tällainen kohta
Ja kun on hyvä meno: salliiko itsensä nauttia siitä? Kuinka suhtautuu omiin hyviin oloihinsa? Useimmilla meistä on harjoittelua myös ilon ja hyvän olon itsellemme sallimisessa. Usein kun hyvä olo lisääntyy ja sisäinen turva vahvistuu, pintaan nousee kohtaamattomia pelkoja – silloin on tosi hyvä ymmärtää, että aah, nyt mun tarvitsee taas tukea itseäni. Apua pyytämällä tai itseäni lempeästi hoivaamalla sen sijaan että alkaa pohtia, mikä mussa on vikana kun en osaa nauttia. Elämä herättää meissä kaikenlaisia tunteita koko ajan, menee sitten hyvin tai huonosti tai mitä tahansa siltä väliltä. Ja se on okei. Aina toisinaan voi myös palata kuulostelemaan, mikä kaikki nyt on hyvin, mikä elämässäni toimii ja on kivaa. Sisäinen vanhemmuus on myös tietoisesti perspektiivien hakemista: nyt on tällainen päivä ja tällainen kohta. Olkoon se niin, ja samalla voin olla itselleni niin lempeä kuin suinkin.
Kirjoittaja on joogaohjaaja ja doula Hanna-Mari Nieminen.
Elämän suurin muutos
Elämä on jatkuvaa muutosta ja siihen reagointia. On myös ajanjaksoja, jotka ovat staattisempia: mitään ei tunnu tapahtuvan ja silti maailma ympärillämme muuttuu. Solut kehossamme jatkavat uudistumistaan. Saatamme odottaa tai toivoa jotain. Toisinaan taas teemme valintoja ja pohdimme ratkaisuja vaikkapa ihmissuhteisiin, opiskeluun ja työelämään tai asumiseen liittyviin kysymyksiin.
Raskaus eroaa kaikista muista elämänmuutoksista, sillä harva asia haastaa ihmistä yhtä kokonaisvaltaisesti. Asioilla on harvoin yhtä selkeää aikarajaa kuin raskaudella. Muutoskohdissa joudumme aina heittäytymään ja saamme opetella luottamusta niin elämänvoimaan kuin itseemme. Raskaudessa tämän heittäytymisen, kontrollin, epävarmuuden ja luottamuksen vuoropuhelu on jatkuvaa.
Raskaus on luova prosessi, jossa voimme luoda nahkamme kokonaan uudestaan. Se on kuin spiraali tai pyörre, jonka mukaan meidät vedetään. Voimme itse vaikuttaa osaan asioista, mutta emme kaikkeen. Omaan asenteeseemme voimme kuitenkin vaikuttaa aina, ja raskaus tarjoaakin lukuisia tilaisuuksia oman asenteen tarkasteluun.
Odotus on läsnäoloa tässä hetkessä
Raskaudesta puhutaan usein odottamisena tai odotusaikana. Odottaminen suuntaa katseen tulevaan: lapseen ja siihen, millaista elämä sitten on kun lapsi on syntynyt. Sikiön hyvinvointi on luonnollisesti keskeisessä roolissa ja osa odottajan omaa hyvinvointia.
Suomen kattava neuvolajärjestelmä tavoittaa lähes jokaisen odottajan ja tarjoaa merkittävää tukea. Raskauden seuranta neuvolassa perustuu kuitenkin paljolti mittaamiseen. Monille odottajille raskauden systemaattinen seuranta tuo turvaa. Odottaja kuitenkin saattaa unohtaa oman sisäisen kokemuksensa, jos hän ei tietoisesti vahvista sitä.
Odottajan yhteys syntymättömään lapseen on ainutlaatuinen. Lapsi oppii jo kohdussa tuntemaan äitinsä, ja tuleva äiti voi vahvistaa yhteyttä lapseen tietoisesti esimerkiksi hengittämisen ja joogan avulla. Tällöin hän säilyttää asiantuntijuutensa omassa raskaudessaan ja alkaa rakentaa äiti-identiteettiään erityisesti, jos kyse on ensimmäisestä raskaudesta.
Sisäisen ja ulkoisen tiedon aallokossa
Koska odottaja saa raskauden aikana paljon tietoa ulkopuolelta, on jooga hyvä työkalu tulla herkäksi sisäisille aisteilleen, jotka tuovat hänelle tärkeää tietoa omasta ja lapsen voinnista ja vahvistavat itseluottamusta.
Raskauden kliininen seuranta voi toisinaan vahvistaa kontrollin tarvetta sen sijaan, että se tukisi odottajan mahdollisuuksia heittäytyä raskauden mysteeriin ja antautua muutokselle. Tieto on arvokasta, mutta samalla jokainen raskaus on hyvin yksilöllinen tapahtuma. Itse ajattelen, että nämä kaksi eivät ole vastakkaisia asioita, vaan saman kolikon kääntöpuolet.
Neuvolan tarjoama raskauden seuranta voi tuoda odottajalle merkittävää tukea. Samalla hän voi säilyttää oman toimijuutensa, asiantuntijuutensa ja sisäisen yhteytensä tietoisen työskentelyn avulla. Kun odottaja vahvistaa omaa sydänyhteyttään ja luottamusta omaan kehoonsa, hän pysyy jaloillaan silloinkin, kun maailma mielipiteineen syystä tai toisesta horjuttaa hänen tasapainoaan.
Malttamattomuus voi olla osa yhdeksän kuukauden odotusta: olisipa vauva jo täällä! Toinen taas saattaa haikailla mennyttä ja miettiä, miksi tämä raskaus tapahtui minulle juuri nyt. Kolmannella puolestaan on huoli syntymättömästä lapsesta tai ennenaikaisen synnytyksen merkeistä: kasva vielä kohdussa pikkuiseni, älä synny vielä. Neljättä saattaa jännittää synnytys niin, että hän odottaa sitä joko malttamattomana tai kauhuissaan.
Kaikki tämä on inhimillistä ja normaalia, mutta vie samalla odottajan pois tästä hetkestä. Jokaisella raskauden hetkellä on merkityksensä.
Paluu kehotietoisuuteen on omissa käsissä
Jooga, meditaatio, mindfulness ja tietoinen läsnäolo, hengittäminen ovat kaikki reittejä läsnäoloon juuri nyt, tässä hetkessä. Ne vahvistavat kokemusta raskaudesta sekä luottamusta omaan kehoon ja sydämen viesteihin. Ne tukevat sisäisiä aisteja ja vahvistavat kehotietoisuutta.
Tällä kaikella on suuri merkitys koko yhdeksän kuukauden ajan ja vielä sen jälkeenkin. Vaikka aikaa tietoiselle raskaudelle ja synnytykseen valmistautumiselle olisi vain vähän, sitä kuitenkin on. Jos tämä tuntuu tutulta, antaudu asialle nyt. Tutki, miten voit muuttaa ajankäyttöäsi ja varaa aikaa raskaudelle ja omalle hyvinvoinnillesi. Pyydä apua ja vedä lempeästi rajoja. Ota oma aikasi ja tilasi – sillä on merkitystä jaksamisellesi raskauden loppumetreilläkin.
Kirjoitus on muokattu osio Hanna-Marin kirjoittamasta uutuuskirjasta “Joogaa raskausaikaan – Ihme sisälläsi”. Kirja on kätilöiden tarkistama, kaunis ja odottajalle luottamusta antava suuri ja ajan tasalla oleva tietopaketti. Kirjan on myynnissä Hidasta elämää -verkkopuodissa. Lue lisää täältä.
Parisuhde ei ole kaksi ihmistä ynnättynä yhteen. Suhde on itseasiassa oma yksikkönsä. Suhde on kuin kolmas, joka syntyy kahden yksilön välille. Hyvinvoivassa suhteessa on tilaa läheisyydelle sekä terveelle erillisyydelle.
Suhde pysyy tuoreena, kun molemmat osapuolet tuovat suhteeseen ja myös ottavat vastaan. Suhde hengittää, elää ja siitä ollaan vilpittömästi kiinnostuneita. Suhteessa oleva ymmärtää oman osuutensa: Mitä minä tuon suhteeseen? Mitä suhteen hyvinvointi kysyy minulta?
Läheisriippuvaisessa suhteessa ei ole useinkaan tilaa terveelle erillisyydelle. Suhteen alussa varsinkin saatetaan elää kuin symbioosissa. Symbioosivaiheen jälkeen alkaa suhde, jonka osapuolet VALITSEVAT olla yhdessä. Heitä ei pidä yhdessä enää vain hormonien tuoma mielihyvä tai riippuvuus, vaan suhde on tietoinen valinta.
Läheisriippuvainen voi onneksi harjoitella tervettä erillisyyttä. Se ei ole uhmakasta, vaan rakastavaa aikuisuutta. Mikä on minulle totta? Mikä on minulle rakkautta? Mikä on minulle tärkeää? Mihin minä voin vaikuttaa, mihin en? Terve erillisyys on kykyä erottaa toisen vaatimukset, ihanteet ja syytökset omasta totuudestaan.
Rakastava aikuinen on valmis keskustelemaan suhteesta, mutta ei suostu kenenkään roskasangoksi. Lapsena syyllistymme helposti, jos vanhemmat sanovat meidän olevan hankalia. Emme erota, että kommentin takana on usein vanhemman oma väsymys tai riittämättömyys. Lapsena hankaluus voi olla keino reagoida läsnäolon kaipuuseen. Meillä ei ole ollut lapsena keinoja sanoa “Olenko tärkeä?” “Kaipaan sinua” ja “Olenko turvassa kanssasi?”
Aikuisissa parisuhteissa meissä aktivoituu aika-ajoin lapsi osamme, se joka kaipaa kumppanilta juuri sitä, mitä jäi omilta hoivaajiltaan vaille. Emme vain useinkaan osaa ilmaista kaipuutamme aikuisen keinoin, vaan viestimme jotenkin epäsuorasti, reagoiden tai reaktioita hakien.
Läheisriippuvainen suhde on usein pysynyt yllä pitkään sillä, että suhteessa ei aseteta terveitä rajoja. Kun ihminen kriisiytyy, hän joutuu/pääsee vastatusten omien rajojensa kanssa. Mikä on minulle suhteessa ok, mikä ei? Joskus ihmiset joutuvat syyllisen penkille sanoessaan, että ryyppääminen tai valehtelu ei ole enää heille ok. Tämä kysyy henkisiä lihaksia pysyä itsensä puolella ottamatta vastaan kohtuuttomia syytöksiä. Näitä konfrontaation hetkiä olemme vältelleet pitkään.
Omalla toipumisen tiellä on merkittävää uskaltautua ylisopeutumisen sijaan avaamaan suunsa. Näitä hetkiä varten ihminen saattaa valmistautua kuukausia, joskus vuosiakin.
Läheisriippuvainen ei tiedä, kuka oikein on. Sitä kannattaa kysyä itseltään. Ihminen on elävä olento, jonka käsitykset itsestään muuttuvat. Se on normaalia. Sinä olet sinä, yksilö.
Voit olla samaan aikaan täydellisen valmis ja täydellisen kesken, herkkä sekä vahva, rosoinen ja pehmeä.
Et ole kenenkään jatke, lisä tai täydennys. Kirjailija Byron Katie sanoo osuvasti, että sinä olet elämäsi rakkaus. Mitä olisi kohdella itseään elämänsä rakkautena ja antaa toisille sama vapaus?
Jokainen kaipaa läheisyyttä. Voit istua kaipuun kanssa tai kiemurrella itkusta lattialla syliä itkien, kuten allekirjoittanut. Sinä näet ja kuulet. Meissä kaikissa elää sekä aikuisia osia että haavoittuneen lapsen osia. Lapsi meissä oireilee herkästi, jos emme näe itseämme rakastavan aikuisen silmin.
Jokaisen meistä on tärkeää kuulla elämänkaarellamme seuraavia asioita:
Olet minulle tärkeä.
Olet riittävä ja ihana sellaisena kuin olet.
Sinun kanssasi on ihana viettää aikaa.
Olen tukenasi.
Tunteillesi ja tarpeillesi on tilaa.
Rakastan sinua.
Olet turvassa.
Inspiroit minua.
Sinä ansaitset aikuista ja turvallista rakkautta. Aloitathan antamalla sitä itse itsellesi. Se saa olla harjoitus. Kiitos, että harjoittelet.
Nämä muistutukset ovat sinulle, joka vaadit itseltäsi paljon. Voisitko antaa armoa itsellesi ja muille ja hyväksyä sen, että aina ei voi eikä tarvitse olla täydellinen?
Uskalla antaa tuntua. Antaa tuntua on melkein kuin antautua.
Uskalla elää tunteen läpi. Muista, että jokaisella tunteella on alku, nousu, huippu, lasku ja loppu. Sinun ei tarvitse tehdä mitään – ole vain itsesi tukena.
Sinun ei tarvitse selitellä sydäntäsi.
Sinun ei tarvitse ottaa kantaaksesi asioita, jotka eivät ole sinun vastuullasi.
Inhimillisyys on oman ihmisyyden hyväksymistä rosoisuudessaan ja kauneudessaan. Sinun ei tarvitse olla ihmisyyden yläpuolella.
Yksi vaikeimmista asioista on olla se, kuka on. Onneksi se on myös yksi parhaimmista asioista. Ole ylpeä sinusta!
Anna itsellesi anteeksi, ettet tiennyt vielä sitä, mitä nyt tiedät. Kiitä itseäsi siitä, että opettelet.
Et voi muuttaa muita – mutta voit vaikuttaa siihen, miten itse toimit. Mikä on sinulle rakkautta juuri nyt?
Tee tämä itsellesi helpoksi: valitse elämääsi ne ihmiset, jotka valitsevat sinut.
Joskus viisainta, mitä voi tehdä, on rakastaa hiljaa.
Kirjoittaja HeiniSalmi on Herkästi vahva -hyvinvointivalmentaja, kirjailija ja fysioterapeuttiopiskelija.
Aloitetaan siitä, että esittelen itseni. Olen nuori nainen, yrittäjä, hyvinvointivalmentaja, fysioterapeuttiopiskelija, tanssija, tytär, sisko, lapsenlapsi, ystävä, kollega, naapuri, ylioppilas, ex-anorektikko ja kirjoittaja. Joku varmaan kutsuisi myös ikuiseksi unelmoijaksi.
Lista erilaisista titteleistä, menneistä ja tulevista kun on loputon. Meille on luonnollista lokeroida niin itsemme kuin myös muut. Näin minäkin olen toiminut. Miksi?
Uskon, että kaipaamme elämäämme ennen kaikkea hyväksyntää ja kohdatuksi tulemista. Ajoittain se on helpommin sanottu kuin tehty. On helpompaa rakentaa identiteetti statusten ja titteleiden ympärille. Saat hyväksyntää ja kiitosta suorituksista, se hivelee itsetuntoa.
Suorittajaluonteisena ex-anorektikkona puhun nyt kokemuksesta. Ajatukset lähtevät raiteiltaan: “Kun olen viisi kiloa hoikempi, minut nähdään. Tai kun minulla on korkeakoulupaperit kädessä, minut kohdataan ja saan arvostusta. Ehkä viimeistään kun minulla on upea auto, omakotitalo ja puoliso, olen oikeutettu osaksi yhteiskuntaa sekä kokemaan onnen.“ Ja näin ollen loputon kierre tyytymättömyyden kehässä on valmis.
Osaksi on täysin luonnollista, että egon tarpeet tulee tyydyttää. Näin voimme myöhemmin löytää vastauksia syvemmältä itsestä. Statuksen romahtaessa olo on kuitenkin alaston. Mitä olen, jos en ole mitään?
Kysymystä pyöritellessä oivalsin, että olen todella paljon, mutta oikeastaan vasta kun en enää pyri olemaan mitään, niin löydän onnellisuuden sisältäni. Tämän oivalluksen vastaanottaminen voi viedä aikaa ja vaatii jatkuvaa työstämistä. Ennen kaikkea sinun tulee kohdata itsesi, purkaa terälehti kerrallaan kuori ympäriltäsi.
Sinun ei tarvitse odottaa, vaan voit aloittaa heti. Tutkailla nykyhetkeä.
Miten esittelet itsesi nyt?
Mitä ominaisuuksia arvostat itsessäsi eniten?
Millaiseksi haluat tuntea olosi?
Millaista energiaa haluat välittää ympäristöösi?
Miten koet ympäristösi?
Miten haluaisit kokea ympäristösi?
Voimme omalla ajattelulla vaikuttaa paljon. Olemme juuri sitä, mitä ajattelemme olevamme. Syvintä olemusta ei titteleiden tai statuksien tulisi muuttaa. Pohdi siis tarkoin näitä kysymyksiä, tutkaile ja tunnustele, sukella syvälle itseesi.
Löydettyäsi vastauksia, kirjoita ne ylös. Ota tämä matkana, älä määränpäänä. Kun elämä horjuttaa, ole itsellesi armollinen. Tärkeintä on, että palaat aina takaisin.
Maailmassa ja Suomessa eletään nyt poikkeuksellisia aikoja. Monen työpaikka on uhattuna ja tilanteesta seuraava inhimillinen huoli on suuri ja ymmärrettävä. Haluan nyt kuitenkin kiinnittää huomion heihin, jotka ovat vielä töissä. Heihin, joiden ammatti on yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittinen. Heidän joukossaan on paljon normaalisti näkymättömiä ja aliarvostettuja ammattiryhmiä.
Siellä on hoitohenkilökuntaa, jätehuollon työntekijöitä ja siistijöitä, jotka riskeeraavat oman hyvinvointinsa muiden hyvinvoinnin eteen. Siellä on ruoantuottajia, kuljettajia ja kassatyöntekijöitä, jotka pitävät huolen siitä, että saamme edelleen ruokaa.
Siellä on poliiseja ja pelastushenkilökuntaa, jotka ovat siellä, kun hätä on suurin. Siellä on opettajia ja varhaiskasvatuksen työntekijöitä, jotka mahdollistavat kriittisten ammattiryhmien työssäkäynnin ja auttavat säilyttämään elämän mahdollisimman normaalina poikkeuksellisessa tilanteessa.
Siellä on virkamiehiä ja päättäjiä, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, että olemme turvassa ja pääsemme jatkamaan elämäämme mahdollisimman vähin vaurioin. Siellä on myös lukemattomia muita.
Siellä on paljon etenkin sellaisia ammattiryhmiä, joita yhdistää se, että emme ole osanneet arvostaa heitä riittävästi.
Joskus elämässämme sattuu elämänvaiheita, joita voimme kutsua poikkeustilanteiksi. Tämä tilanne voi saada meidät käyttäytymään hyvin monin eri tavoin.
Muuttunut tilanne saa meidät kysymään kysymyksiä
Monella on tässä hetkessä kysymyksiä. Miksi juuri minä? Miksi juuri meille? Tunnetaan monia tunteita ja monet ajatukset risteilevät. Joku saattaa ihmetellä miksi en tunne mitään tai en ajattele kuin muut.
Osa tulee vihaisiksi. Eikö kukaan osaa toimia tässä tilanteessa niinkuin olisi hyväksi? Kuka vastaa jos tapahtuu jotakin ikävää? Kenen syy tämä on? Miksi kukaan ei tee mitään?
Osa reagoi pelon kautta. Miten minun käy tulevaisuudessa? Jaksanko kaiken tämän? Mitä jos minulle tai läheiselleni tapahtuu jotakin pahaa? Pelottaa, että minulle rakas kuolee tai minä kuolen.
Osa kokee syyllisyyttä. En ollut osannut varautua tällaiseen. Mitä minun olisi pitänyt osata tehdä tai nähdä? Miksi en osaa tehdä mitään tilanteen muuttamiseksi tai parantamiseksi?
Millaista elämää elää poikkeustilanteessa?
Monelle elämässä on ollut tilanteita, jolloin vallalla on poikkeustilanne. Läheinen sairastuu vakavasti, kuolee. Itse sairastuu vakavasti. Tulee työttömyyttä, avioero, konkurssi.
Silloin ihminen kysyy itseltään alkuhämmennyksen jälkeen millaista elämää elää tämän kokemuksen kanssa. Voinko valita? Voinko valita onko elämäni tämänkin kokemuksen kanssa hyvää?
Kun oma elämäni muuttui poikkeustilanteeksi
Yksitoista vuotta sitten odotin lasta. Meille oli syntymässä terve tyttö kaikkien tutkimustan mukaan. Kun lapsemme syntyi, hän olikin vaikeasti kehitysvammainen ja syytä ei koskaan saatu selville. Siitä päivästä alkoi uusi elämäni poikkeustilanteessa.
Poikkeustilanteesta tuli ajan kuluessa normaalia arkea. Silti elimme hyvin erilaista lapsiperheenarkea mitä perheemme muiden lasten kanssa. Meidän elämässämme oli ihminen, joka oli pahinta riskiryhmää. Hänelle perusoksennustauti tai flunssa olivat vaarallisia.
Muistan miten itseäni suututti, kun joku tuli meille flunssassa tai toi toipilaana olevan lapsen päiväkotiin tai kouluun ja tyttäremme sai tartunnan. Meillä sairastuminen tarkoitti sairaalakeikkaa, poissaoloja töistä, vähemmän huomiota muille lapsille, menetettyjä ansioita ja pahimmillaan tehohoitoa.
Lähes yhdeksän vuoden ajan tämä elämä oli minulle totta joka päivä. Sitten tuli päivä, kun tyttäreni kuoli. Suru toi mukanaan uuden poikkeustilanteen. Elämä muuttui yhtä yllättäen kuin tyttäreni syntyessä.
Kysyin itseltäni: Mitä elämä on tämän jälkeen? Taasko koko elämä menee uusiksi? Ajattelin vahvasti etten jaksaisi aloittaa taas uutta elämää.
Poikkeustilanne kysyy uskoa, luottamusta ja toivoa
Kun elämä tuo eteen vastoinkäymisiä kysytään uskoa, luottamusta, toivoa. Jokainen poikkeustilanne kysyy luottamusta elämään, ihmissuhteisiin, itseen. Hetket vaativat vakavia keskusteluja erityisesti itsen kanssa.
Uskonko elämän hyvyyteen?
Uskonko, että elämä kantaa?
Luotanko siihen, etten romahda kaiken alla ja mitä tapahtuu jos romahdan?
Jaksanko unelmoida? Onko tulevaisuutta? Millaisena tulevaisuuden näen? Uskallanko tuntea tunteet, jotka kohtaan? Kuka kannattelee minua, kun omat voimani loppuvat? Keneen voin luottaa, kun hätäni on suurin? Huomaanko muiden hädän omassa hädässäni?
Kaikki menee ohitse
Olen itse oppinut omista elämäni vastoinkäymisistä ja poikkeustilanteista, että on asioita ja tunteita, jotka tulevat. Ne myös menevät. Jari Sarasvuo siteeraa usein This too shall pass-lausetta. Kaikki menee ohi. Niin huono. Niin hyvä.
Vastoinkäymisissä on oma vastuu tehdä se mitä pitää tehdä. Kysyä kysymykset, tuntea tunteet, oppia itsestä ja nähdä elämä uutena kaiken kokeman kanssa. Elämä on prosessi, jatkumo.
Poikkeustilanteessa on tärkeää nähdä kauneutta ja tuntea kiitollisuutta kaikesta mitä on. Kiinnittää huomio pieniin asioihin ympärillä tai siihen, että jaksaa ylipäätään juuri tänään avata silmät.
Poikkeustilanne antaa mahdollisuuden ehkä tehdä sen asian, teon, jota on turhaan jahkaillut pitkään. Kun elämä haastaa on merkityksellistä pitää yllä myönteinen ilmapiiri ja toisia kunnioittava asenne. Pitää lähellä rakkaus, valo, myötätunto, läsnäolo. Uskoa, luottaa ja toivoa, että elämä kantaa poikkeustilanteessakin.
Huomasin viime viikon alussa työhuoneelle mennessäni, että oloni oli epämääräisen ahdistunut. Kuulostelin hetken aikaa itseäni ja tunteitani ja huomasin, että kaikki ei todellakaan ollut omaa tunnettani, vaan imin itseeni ympärillä vellovaa tunnelmaa lähestyessäni Helsingin keskustaa. Minulla henkilökohtaisesti oli kaikki ihan hyvin.
Olen huomannut tämän ilmiön elämässäsi monta kertaa aiemminkin. Napsin tunteita ja tunnelmia ympäriltäni. Tunnen jopa niin herkkiä ihmisiä, että he ennalta tietävät ja tuntevat, kun heidän läheisellään on jokin hätä. Moni erityisherkkä kuuluukin niin kutsuttuihin empaatteihin, jotka poimivat tunnetiloja, jopa toisten ihmisten fyysisiä kipuja ympäristöstään ja saattavat kuvitella niitä omikseen.
Miten tällaisen ominaisuuden kanssa sitten pitäisi olla ja elää?
Jos olet niin herkkä, että muiden tunteet tuntuvat enemmän kuin toivoisit ja omissakin tunteissa on riittävästi tekemistä, suosittelen turhalta kuormitukselta suojautumista ja säännöllistä tunteiden purkamista. Opettele kysymään itseltäsi onko tunne omasi vai mahdollisesti jonkun toisen. Tässä muutama käytännön vinkki tunneperäisen stressin välttämiseen ja lieventämiseen.
Vältä liiallista medioiden seuraamista. Niillä on taipumus mässäillä ikävillä asioilla ja lietsoa pelkoa. Television voi sulkea, netissä ei tarvitse hengailla, iltapäivälehtien juttuja ei tarvitse lukea ja klikkiotsikoita ei tarvitse klikata.
Tee jotain ihan muuta. Tosiasioita ei tarvitse kieltää, mutta joskus itsensä harhauttaminen on tarpeen liialliselta negatiivisuudelta välttymiseksi. Keskity jonkin mukavan asian tekemiseen, inspiroivan kirjan lukemiseen tai kivoista asioista juttelemiseen. Ajatuskin kulkee paremmin kun mieli on rento.
Jos ahdistaa, puhu siitä jollekulle, joka osaa kuunnella ja lohduttaa. Isommatkin möröt tuntuvat pienemmiltä, kun ne jakaa myötätuntoisen läheisen kanssa. Yhdessä voitte keksiä myös ratkaisuja sellaisiin pulmiin, mihin yksin ja stressaantuneena ei välttämättä kykene.
Käytä mielikuvitustasi. Kuvittele ympärillesi suojakupla, joka säteilee rakkaudellista energiaa ja toimii kuin kilpi, josta kaikki negatiivinen sinkoaa poispäin muuttuen samalla harmittomaksi.
Mene luontoon. Luonnossa oleskelu laskee verenpainetta, sydämen sykettä ja stressihormonien tasoa. Luonto on ilmainen terapeutti ja luonnossa asiat asettuvat usein oikeampiin mittasuhteisiin kuin neljän seinän sisällä (ja oman päänsä sisällä) pyöriessä.
Keskity myönteiseen. Tiedän, tämä on välillä helpommin sanottu kuin tehty. Meillä ihmisillä on kuitenkin sellainen ässä hihassa, että voimme tietoisesti keskittää ajatuksemme tiettyyn kohteeseen. Joskus on hyvä harjoittaa sellaista itsekuria, ettei anna mielensä säntäillä villinä, vaan antaa sille sellaista ajateltavaa, joka tuottaa parempaa oloa.
Hengitä syvään sisään ja voimakkaasti puhaltaen ulos. Kun keho jännittyy ja koemme stressiä, hengitys muuttuu pinnalliseksi. Saat rauhoitettua kehon hengittämällä alas vatsaan saakka ja puhaltamalla pitkään ulos suun kautta. Voit käyttää ”huu” tau ”vuu” äännettä hengittäessäsi ulos.
Liiku. Joku viisas totesi: ”Jos olet mielesi vankina, liikuta kehoasi”. Liike on lääke ja mitä parhain mielialalääke. Kun keho pumppaa hyvän olon hormoneja, on helpompi olla valoisalla mielellä.
Itke, se helpottaa. Joskus kun olen ollut oikein stressaantunut pidemmän aikaa, itku on ikään kuin jäänyt jumiin. Sitä voi houkutella esiin vaikkapa musiikin tai vapaan liikkeen avulla. Itkeminen lievittää stressiä ja kyynelten mukana kehosta poistuu toksiineja.
Salli itsesi suuttua. Moni herkkä ihminen pidättelee kiukkuaan viimeiseen saakka. Sisälle padottuna se vain lisää stressiä. On ihan ok suuttua vääryyksistä, epäoikeudenmukaisuuksista, loukkauksista tai siksi että pelottaa. Pura kiukkuasi vaikka lenkkipolulla, metsässä, yksin autossa istuessa tai tyynyä riepottamalla. Ilmaise suuttumuksesi kun se on aiheellista. Tee se niin, että helpottaa, muttet satuta itseäsi tai muita.
Pidä mahdollisimman hyvin huolta stressinsietokyvystäsi. Tee säännöllisesti asioita, jotka rentouttavat, ilahduttavat, synnyttävät kiitollisuudentunteita ja nautintoa. Kun olet tasapainossa, on emotionaalinen sietokykykin parempi kuin ylikuormittuneena.
Jos kaipaat apua stressin lievittämiseen, tutustu uutuuskirjaani:
