”Narsistin kanssa eläminen on enemmän tai vähemmän traumaattista hänen elämänkumppanilleen. Yleensä narsisti halveksii, vähättelee, alistaa, nöyryyttää ja syyllistää kumppaniaan. Usein kumppani kokee olevansa vastuussa siitä, että parisuhde ei toimi. Narsistin tavoite on, että lopulta kaikki vastuu ja syy on molempien mielestä kumppanin: ”Anteeksi, että olin sellainen, että sinun oli pakko kohdella minua huonosti”. ”
(Joutsiniemi, Kaulio, Mäkelä yms. Naimisissa narsistin kanssa. s.55. Minerva Kustannus Oy. 2013)
Yllä olevan otteen poimin tähän kirjoitukseen siksi, että ymmärtäisimme faktan, ettei kaikissa suhteissa yksinkertaisesti ole mahdollisuutta terveeseen, oikeudenmukaiseen ja tasavertaiseen vuorovaikutukseen. Hyväksyessä edellämainitut faktat on askeleen lähempänä toteuttamaan omia oikeuksia, tarpeita ja toiveita.
Jos koet olevasi parisuhteessa, jossa toiveesi ja tarpeesi jatkuvasti ohitetaan ja jossa voit pääosin huonosti, vastaa alla oleviin kysymyksiin antaen itsellesi luvan vastata mahdollisimman rehellisesti ja itseäsi kunnioittaen, sekä arvostaen.
Kysymykset auttavat selkiyttämään terveen ja epäterveen parisuhteen eroja, niiden vaikutuksia, sekä keinoja puuttua omaan haastavaan suhdetilanteeseen.
Jos koet kysymyksiin vastaamisen haasteellisena, voit kuvitella pohtivasi hyvän ystäväsi ongelmallista tilannetta ja vastaavasi hänen puolestaan kaikella rakkaudella ja myötätunnolla.
Pelkästään kysymysten esittäminenkin itsellesi on jo arvokasta, vaikka selkeitä vastauksia ei juuri nyt löytyisikään.
Voit kysyä kysymykset itseltäsi uudestaan aina niinä hetkinä, jos epäröit suhteessasi tapahtuvia asioita, sekä omia ajatuksiasi, tunteitasi ja kokemuksiasi.
Hyvän parisuhteen edellytyksiä ovat muun muassa: luottamus, turvallisuus, joustavuus, molempien panostus suhteen hyvinvointiin, sekä enimmäkseen onnistunut vuorovaikutus. Katosivatko ne suhteen alkuaikojen jälkeen ja tuliko niiden tilalle esimerkiksi: syytöksiä, pelottelua, uhkailua, epäluuloja, sairaalloista mustasukkaisuutta, sekä kontrollointia, eristämistä ja nöyryyttämistä? Jos vastasit kyllä, olen pahoillani, ne ovat henkistä väkivaltaa ja sitä ei koskaan tarvitse tai pidä sietää missään määrin.
Jos nykyinen tilanne parisuhteessa jatkuisi ilman minkäänlaisia muutoksia seuraavat kymmenen vuotta, olisinko valmis jäämään tähän suhteeseen?
Onko kohtuullista, että parisuhde, jonka tulisi olla rakkauden ja turvan tyyssija aiheuttaa jatkuvaa/usein toistuvaa pahaa oloa?
Onko kohtelu, jota olen saanut/saan osakseni oikein minua kohtaan? Onko minulla oikeus puolustaa ja suojella itseäni?
Voivatko lapseni pitää kotiamme ja meidän aikuisten välistä rakkautta turvallisena?
Koenko parisuhteessani jatkuvaa pelkoa, uhkaa, syyllisyyttä ja niistä seurannutta stressiä?
Missä menee kohtuullisuuden raja ystäväni kohdalla? Entä itseni?
Mikä olisi pahin mahdollinen seuraus, jos lähtisin suhteesta? Keneltä voisin pyytää ja saada apua ja tukea?
Onko minulla oikeus tehdä päätöksiä ja ratkaisuja ilman hänen suostumustaan?
Voinko luottaa omaan selviytymiskykyyni elämässä ilman häntä?
Lopuksi: Muistathan luottaa omaan arviointikykyysi. Ja jos koet sen heikentyneen parisuhteen aikana, muista jutella luotettaville ystäville, sekä ammattilaisille, jotta saat rauhassa jäsenneltyä ajatuksiasi.
Lahjaksi sinulle luku Sydänvoimaa-kirjani toisesta osasta: Kohti sydämen unelmia
Sydämen unelmat ovat intuitiivista kuisketta ja kutsua sellaisiin juttuihin ja tunnelmiin, joissa voimme toteutua autenttisena itsenämme. Mielen halut ja egon draivit kumpuavat täyttymättömistä tarpeistamme, sieltä missä jotain ”puuttuu”. Jos et hoivaa itseäsi, et voi olla kovin tuunaantunut sydämen kutsuihin vaan vedät pikemminkin täyttymättömien tarpeiden eli egon draivien kautta. Silloin saattaa sekoittaa mielen halut ja sydämen unelmat keskenään. Hyvä asiain tsekkailutapa on kuulostella, mitä tunteita saisin kokea, jos unelmoimani asia tapahtuisi? Mitkä tarpeet täyttyisivät? Pointti ei ole, ettei tarpeita saisi olla, vaan että alkaa huolehtia niistä lempeästi jo nyt. Tarkoitus ei myöskään ole häivyttää unelmiasi vaan avautua vastaanottamaan nyt sydämesi kautta niitä tunnelmia, jotka liittyvät myös haaveisiisi.
Olen saanut kokea monia unelmiani asioita, ja sellaista, mistä en ole osannut haaveillakaan. Laiffiini manifestoituu juuri niitä asioita, suuria ja pieniä, aivan kuten olen niitä intuition myötä visioinut tai kuullut. En tarvitse niitä onneeni, ja siksi ne pälähtävät kehiin helposti.
Tietoinen luominen tai intuitionsa seuraaminen ja elämälle tällaisenaan suostuminen on tavallaan kummallinen paradoksi. Ei elämä aina tunnu niin virtaavalta tai mahtavalta, ja miksi tarvitsisikaan? Haasteet ovat myös kasvun kutsu, johon kuuluu jumittamista ja alitajuista vastustusta. Sydän avautuu hyväksymisen prosessin kautta. Kun itseään tukee mahdollisimman lempeästi ja samalla tsiigailee vastuullisesti peiliin, kasvua tapahtuu ja virtaus lavenee oivallusten myötä. Tietoisen luomisen ja manifestaation ydin ei ole henkisten hilavitkuttimien kanssa pyyhältäminen uudenkuun seremoniasta toiseen (se voi olla pikemminkin hauskaa viihdettä), vaan erittäin maanläheisesti itsensä kohtaaminen tunne- ja tarvetasolla. Kun oma malja alkaa täyttyä, elämän hyvä alkaa virrata.
Mielen halut ja egon draivit kumpuavat täyttymättömistä tarpeistamme, sieltä missä jotain ”puuttuu”
Reissullani olen tullut pikku hiljaa yhä tietoisemmaksi kulloisistakin motiiveistani ja olen voinut ottaa tarpeistani eri tavalla koppia. Jotkut unelmat, tai pikemminkin mielen tulkinnat sydämen unelmista, ovat hiipuneet ja tilalle on tullut toisenlaisia sydänkutsuja.
Aikaisempaa työelämääni sanelivat enemmän egon ja mielen halut: suorittamalla ja paahtamalla yritin ”päästä jonnekin” missä olisin vihdoinkin saanut ”ansaitsemaani” arvostusta, rakkautta ja nähdyksi tulemista. Egoni sai osumaa, kun koin lähteväni entiseltä alalta lippu maata viistäen: ei täältä koskaan saanutkaan ihan sellaista, mitä tulisydämin oli lähdetty hakemaan. Tuo runttukohta on parhaista asioita, joita sydänpolulleni on tapahtunut – se riisui tarvetta ohjailla elämää mielen kautta ja toisaalta aloin itse ottaa enemmän vastuuta tarpeistani. Hankalat tunteet myös katapulttasivat polullani eteenpäin: kiukku auttaa irtautumisessa ja itselle tärkeän suojaamisessa.
Sydämen unelmat ovat intuitiivista kuisketta ja kutsua
Sydänjutuissanikin oli aiemmin enemmän läsnä enemmän alitajuista egomotivaatiota. Tähtäsin aatoksissani englanninkielisille markkinoille sekä tekstieni että asiakastyöni kanssa. Nuo tavoitteet ovat ajan myötä menettäneet latinkinsa – sen alitajuisen ydyn, että sitten tulisin ymmärretyksi. Jokin ponnistelu on tipahtanut tekemisistäni pois. On ihan ymmärrettävää, että ”ego kiinnittyy” sydämen unelmiin ja tekee niistä vipuvarren tarpeiden täyttämiseksi. Samanaikaisesti on myös luonnollista ja suorastaan sielullinen impulssi, että voimaantuneisuuttaan tai löytämiään aarteita haluaa jakaa myös toisten kanssa. Nämä kaksi virtausta ovat minussa löytäneet balanssiin joka näkyy niin, että hulluna aaltojen perässä melomisen sijaan lepuutan surffilautani päällä auringossa, ja kun oikea aalto saapuu kohdalle, lähden matkaan.
Olen auki sille, mitä sydämestäni kulloinkin kumpuaa, eikä mikään sydänläikkeideni ulkoinen ilmineeraus ole poissuljettua. Esimerkiksi enkuksi tekeminen on yhä ihan mahdollista, mutta motiivit ovat muuttuneet. Draivissa ei ole mitään vikaa – ah, miten ihanaa on seikkailla päättäväisesti menemään – mutta näinä päivinä minulle riittää, että ymmärrän ja näen itse itseäni. Voin levätä ja nautiskella.
Ja nyt ystävä hyvä, älä liiskaannu jutuistani yhtään: motiivisi saavat olla juuri mitä ovat ja saat haluta mitä haluat. Olemme ihmisiä ja meillä on eri elon asioissa milloin mitäkin vaikuttimia – se on luonnollista ja aivan jees! Reissun varrella voi auttaa sen tiedostaminen, miksi haluaa mitäkin, ja mitä selkeämmin tulee tietoiseksi tarpeistaan sitä helpompaa niitä on hoivata suoraan, odottelematta lottopotteja.
Se haavoittunut osa meitä joka uskoo, että tarvitsen ihanan parisuhteen, täyttymyksellisemmän duunin tai enemmän rahaa jotta voin voida hyvin, on kytköksissä mielen haluihin. Usein kuvioon liittyy alitajuista, tunnistamatonta arvottomuutta ja tarpeiden täyttymättömyyttä. Epäilemme, voimmeko jonain päivänä saada asioita joita niin kaipaamme. Se estää tekemästä pieniä, ilahduttavia juttuja, kohtaamasta kipujamme jeesaajan avulla, ja pitää kiinni luulossa, että vaatisi niin paljon, jotta voisi olla hyvä olla.
Lepuutan surffilautani päällä auringossa, ja kun oikea aalto saapuu kohdalle, lähden matkaan
Uskon, että jutskani ovat virranneet ihanasti, koska olen sielusta asti ilossa siitä mitä teen. Samalla tuntuu neutraalilta: ei ole pakko tehdä asioita joita nyt hustlaan, eikä niiden tarvitse johtaa minnekään. Ja silti on ihanaa oppia uutta, avautua ja kasvaa. Mutta jos haluan ryhtyä laaman kasvattajaksi tai purjehtijaksi, voinhan valita niinkin. Ajatus siitä, että kaikki on mahdollista, konkretisoituu sen myötä, että tekee juttujaan kärvistelyjenkin läpi ja voimautuu. Jos olen voinut kirjoittaa kirjoja ja perustaa itselleni uuden ammatin, voisin kai oppia laamahommeleitakin?
Intuitio johdattaa ihan omalla tavallaan, joka ei seuraile mitään rajoittuneen mielen logiikkaa. Olen oppinut kysymään itseltäni, miten jokin voisi olla mahdollista ilman, että minun tarvitsee tietää, miten se olisi mahdollista. Jos intuitio jotain ehdottaa tai maalailee, se tarkoittaa sitä, että asia on mahdollinen ainakin jossain muodossa. Muuten sitä ei pystyisi edes kuvittelemaan. Kun on turvaa, voi olla utelias. Jos on turvaton, on tosi takertunut siihen, että aina pitäisi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten.
Jos voisin sanoa jotain noin kymmenen vuoden takaiselle itselleni, se olisi: huolesi siitä, mitä tapahtuu jos alat ottaa askeleita kohti sydänpolkuasi, ovat ihan turhia – pelkkiä peitetarinoita. Intuitio tulee näyttämään tietä, ja jokainen pelko, hämärä kohta, hyppäys tuntemattomaan ja kaikki se mitä eniten pelkäät, tulee voimauttamaan ja vapauttamaan sinua kaikkein syvimmin. Lopulta et maindaa enää mistään mitä muut ajattelevat tai sanovat sinulle olevan mahdollista. Elät ihan omassa virtauksessasi.
Olennainen kysymys ei ole, ovatko unelmasi mahdollisia sitten joskus vaan mikä tuottaisi sinulle iloa juuri nyt?
Intuitio on aina ”oikeassa”, mutta meillä voi olla paljon pelkoa ja ehdollistumia, jotka estävät kuulemasta sitä. Saatamme myös luulla, että jos asiat eivät menekään niin kuin mieli oli intuition ääntä tulkinnut, homma on pielessä.
Eräs asiakkaani haaveili ihanassa talossa luonnon keskellä asumisesta ja levollisesta hoitotyön tekemisestä. He etsivät miehensä kanssa taloa, ja kokivat löytäneensä juuri oikean saatuaan paikasta hyvät vibat. Pariskunta pyyhälsi neuvottelemaan pankista lainatarjouksen, mutta talokauppa menikin sivu suun. Intuitiivinen asiakkaani oli ihan hajalla: ”eikö sisäinen ohjaukseni toimikaan, eikö unelmani olekaan mahdollinen?”
Kyllä intuitio toimii, mutta asiat eivät aina mene niin kuin mieli on sen viestiä tulkinnut. Koska asiakkaalleni tuli talosta niin hyvät tunnelmat, voi olla, että homman pointti olikin mennä saman tien pankkiin ja saada hyvä lainatarjous. Paitsi että oikea talo tulisi kohdalle oikeassa kohtaa, asiakkaani elämään on ilmaantunut kaikenlaista muuta mitä hän ei osannut vielä talokauppakohdassa uumoillakaan. Sisäinen johdatus näkee kirjaimellisesti mielettömän suuren kuvan. Siksi korostan niin paljon sisäisen, psykologisen turvan rakentumisen merkitystä – uskaltaaksemme olla tietämättömyyden tiloissa ja johdatuksessa. Sen sijaan, että vaipuisimme takaisin vanhaan arvottomuuteen masistelemaan.
Olen oppinut kysymään itseltäni, miten jokin voisi olla mahdollista ilman, että minun tarvitsee tietää, miten se olisi mahdollista
Sydänpoluillaan voi tehdä sen, mitä intuitio seuraavaksi askeleeksi ehdottaa, ja sitten päästää irti. Kivasti sanottu, mutta useinhan kuumotamme jänskäyksissämme. Iso osa sydänpolkujen alkumatkaa varsinkin on kysymysten tiloissa olemista. Jos haluaa olla eläväisesti ja intiimisti ihmissuhteissa, omassa elämässään ja ilojutuissaan, matkaan kuuluvat kaikki elämän tunteet ja pihalla olemiset. Mistä muualtakaan merkityksellisyyden fiilis ja kasvu kumpuaisivat?
Joskus kun olemme ihan hädässä, jauhamme, että ”ei auta kuin luottaa ja joku tarkoitus tälläkin on”. Se kuulostaa turvattomalta ja vähän vaativalta itseä kohtaan. Mitä jos ei tarvitsekaan luottaa ja löytää mitään merkityksiä väkisin, vaan suostua olemaan rehellisesti pihalla ja jeesailemaan itseään? Silloin kun ei luota tai tiedä, ei ehkä kuulukaan. Joskus uskomus siitä, että pitäisi luottaa kumpuaa vanhasta, sisäisestä paradigmasta jonka kuuluukin purkautua. Jos vähän mentaalisesti väkisin ”luottaa” siihen, että kyllä tämä tilanne vielä työpaikalla tai parisuhteessa helpottaa, väistääkin ehkä sydäntotuuttaan ja syvempää intuitiota siitä, että niiden on aika mennä ja jonkin uuden saapua kehiin.
Kun sisäisyydessä tapahtuu syviä muutoksia, on ihan luonnollista olla luottamatta mihinkään ulkoiseen. Voisiko oppiakin luottamaan itseensä, omaan kykyynsä luoda itselleen turvaa ja rauhaa? Suositukseni on suostua olemaan kujalla ja samalla ilahduttavasti huolehtia itsestään.
Unelmille avautumisessa kaikkein olennaisinta on hoivata sydäntään, nyt ja aina
Jokainen meistä tarvitsee polulleen lempeyttä, myötätuntoa ja tukea. Silloin, kun olo on ankea tai suunta hukassa, muista nämä 5 asiaa. Nämä lainaukset löytyvät Sanna Wikströmin romaanista Elämä ensin:
1. ”Kun avaat aamulla silmäsi, katso ympärillesi, katso itseäsi, katso tavaroitasi, katso ikkunasta ulos. ”Tämä tässä on elämä”, sano itsellesi. Tavallisessa aamussa on taikaa.” /Sanna Wikström, Elämä ensin.
2. ”Anna muiden auttaa. Älä yritä selviytyä yksin kaikesta. Jokainen meistä kaipaa joskus apua, ihan vain koska olemme ihmisiä.” /Sanna Wikström, Elämä ensin.
3. ”Muista aina pitää toivoa yllä ja odottaa ihmettä tapahtuvaksi. Ihmeet eivät aina saavu sellaisessa paketissa kuin oli ajatellut. Pidä silmäsi ja sydämesi auki ja toivoa yllä.” /Sanna Wikström, Elämä ensin.
4. ”Uskalla tehdä täyskäännös, jos siltä tuntuu. Pahinta on jäädä roikkumaan johonkin, joka joskus oli tärkeää, mutta josta on kasvanut ohitse. Kaikelle on aikansa, ja kun on saanut oppinsa, on jatkettava eteenpäin.”/Sanna Wikström, Elämä ensin.
Muistutukset ovat lainauksia Hidasta elämää -kirjailija Sanna Wikströmin esikoisromaanista Elämä ensin, joka kertoo ystävyyden voimasta. Löydät kirjan täältä:
Kirjoittaja Annukka Vauhkonen on erityisherkkä ja toipuva ylisuorittaja, joka sairastaa fibromyalgiaa. Hän kulkee kohti lempeämpää ja omannäköisempää elämää. Annukka kirjoittaa ja runoilee matkastaan Lempeämpi minä -blogissa sekä Instagramissa @lempeampimina. Hän on myös hsp-kokemusasiantuntija ja tuleva lempeän läsnäolon joogaopettaja sekä Life Coach.
Kun kuulen, että kroonisesti sairaat ovat saaneet kommentteja siitä, miten pitäisi olla kiitollinen, kun ”ei tarvitse” tehdä töitä tai ”on lupa” levätä vain kotona, se tuntuu ikävältä. Voin omasta kokemuksestani sanoa, ettei terveyden menettäminen tunnu lomalta eikä ”pakkolepoa” ole syytä kadehtia. Joudumme luopumaan monesta ja elämään omasta tahdostamme riippumatta rajoitettua elämää.
Itse antaisin melkein mitä vain, jos voisin elää niin kuin ennen. Toki monen asian muuttaisin suorituskeskeisestä ajasta ennen sairastumistani fibromyalgiaan – krooniseen kipu- ja uupumusoireyhtymään. Mutta voisinpa nyt toteuttaa uutta lempeämpää minää täydellä sydämellä ilman, että fyysinen terveys tulee esteeksi. Joudun myös pohtimaan, millaisia suuriakin muutoksia tulevaisuuteen on vielä tehtävä, jotta pärjäisin arjessani.
Sairastaminen käy työstä
Ei ole väärin väittää, että pitkäaikainen fyysinen tai psyykkinen sairaus käy välillä kokopäivätyöstä. Kipujen ja väsymyksen kanssa eläminen on jo itsessään oma uurastuksensa, mutta siihen päälle, kun lisätään esimerkiksi huoli tulevasta, etuuksien ja tukien selvittely sekä oman puolensa pitäminen, alkavat päivät todella tuntua työltä. Ja sen sijaan, että tästä työstä saisimme palkkaa, joudumme usein sietämään taloudellista epävarmuutta.
Pelko työkyvyttömyydestä on myös suuri. Olen itse tällä hetkellä opintovapaalla, mikä mahdollistaa paremmin sairauden kanssa elämisen. Minun täytyy kuitenkin hakea vaihtoehtoja ja uudenlaisia polkuja siihen, miten tulen jatkossa selviytymään. Tämä selvitystyö on tehtävä kokonaan itse, mikä on todella aikaa ja voimia vievää, puuduttavaa sekä turhauttavaa – joskus pelottavaakin.
Mukana suru menetetystä
Sen lisäksi etten pysty toteuttamaan itseäni sillä tavoin kuin toivoisin ja joudun koko ajan laskelmoimaan voimavarojani, kulkee mukanani suru kaikesta menetetystä: kivuttomuudesta, juoksemisesta, aktiivisuudesta, energisyydestä, huolettomuudesta ja spontaanisuudesta – listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.
Myös me kroonisesti sairaat haluaisimme nauttia elämästä siinä missä terveetkin. Välillä pelkät tavalliset askareetkin, kuten kodin siivoaminen tai kaupassa käyminen, voivat tuntua lähes mahdottomilta. Olisi ihanaa, kun tällaisia asioita ei tarvitsisi jatkuvasti puntaroida eikä terveydellisistä syistä joutuisi vähän väliä perumaan tai muuttamaan suunnitelmiaan. Epävarmuus, pettymykset ja turhautuminen ovat kuitenkin asioita, joiden kanssa on tultava toimeen.
Joten, vaihdetaanko paikkoja?
Lopuksi haluankin lempeästi kysyä: haluaako kukaan todella vaihtaa paikkoja kanssamme? Saamme olla kotona – kyllä. Saamme levätä – kyllä. Mutta jossain kohtaa nämäkin asiat muuttavat muotoaan ja menettävät merkitystään. Tarkoitan, että sana ”saada” muuttuukin ”joutumiseksi” ja siihen, ettei ole muuta vaihtoehtoa.
Elämä kroonisen sairauden kanssa on välillä myös hyvin yksinäistä. Se on hyviä päiviä ja sitten taas niitä, jolloin ollaan todella pohjalla. Toimintakykymme vaihtelee ja hetkittäin voi ulospäin näyttää siltä, että sairastava elää täysin normaalia elämää. Onkin tärkeä huomioida, että me näyttäydymme muille usein silloin, kun siihen on voimavaroja, mutta harva on todistamassa niitä tilanteita, kun oireet vievät täysin voimattomaksi.
Lempeys itseä ja muita kohtaan
Uskallan myös väittää, että moni kroonisesti sairas on kanssani samaa mieltä siitä, että me emme kaipaa sen suurempaa erityishuomiota tai -kohtelua, mutta ymmärrystä ja empaattista kohtaamista sitäkin enemmän.
Joten muistathan, että oli kyseessä mikä tahansa krooninen kipusairaus, mielenterveyden häiriö tai muu näkymätön kamppailu, sama viesti pätee kaikkien kohdalla: kipu, suru tai menetys eivät aina ole näkyviä, mutta ne ovat silti aitoja ja olemassa. Ja vaikka ihminen jaksaa näyttää reippaalta, hän saattaa silti olla sisäisen taistelun uuvuttama. Muistetaan lempeys – itseä ja muita kohtaan.
Sain hyvän ja tärkeän kysymyksen: Miten ottaa vaikeita aiheita keskusteluun suhteessa? Joskus suhteissa on otettava vaikeita asioita keskusteluun, silloinkin kun tietää että aihe saattaa olla toiselle hankala ja latautunut. Se kysyy rohkeutta! Varmasti suurin osa meistä tietää, mikä hinta sillä on, jos vaativista teemoista vaikenee. Tutkitaan siis sitä, miten niitä vaativia teemoja voisi ottaa keskusteluun.
Aloitetaan siitä, mikä ei yleensä toimi
Vaikeita asioita ei kannata ottaa keskusteluun tunnekuohussa tai toiselle yllättäen/tilanteessa joka on hektinen
Toisen syyttäminen eimyöskään toimi eli asian tuominen esiin vain ”sinä viestillä” eli esim. ”Sinä et koskaan ______” tai ”Onko sinulla joku ongelma?”
Aiheen esiin tuominen ilman selkeyttä vaan enempikin ryöpyttäen. ”Minun täytyy nyt vaan kaataa tämä ulos systeemistäni ”rehellisyyden nimissä” ei toimi
Miten sitten viestiä viisaasti vaikeista teemoista?
Kerro toiselle että haluaisit keskustella hänen kanssa aiheesta joka tuntuu vaikealta ja kysy milloin toiselle sopisi.
Mikä on keskustelun intentio ja tarkoitus, mieti se itsellesi selkeäksi ja kerro se myös toiselle
Voit sanoa ääneen kumppanille, että et odota sitä että hän ratkaisee kaiken maagisesti, vaan toivot yhteistä keskustelua, jossa tutkitte yhdessä aihetta.
Muistuta kumppania siitä, että hän on tärkeä ja että olette samalla puolella.
Kommunikoi itsestäsi käsin, mitä sinä tunnet ja toivot, pyri olemaan selkeä.
Vastavuoroisuuteen kuuluu kuuntelu ja lisää kysyminen, selkeyttäminen.
Jos keskustelu eksyy raiteilta, palaa alkuperäisen intention äärelle
Ota tai ehdota tarvittaessa aikalisää, jos keskustelu ei mene mihinkään/ muuttuu epäasialliseksi.
Vältä oletuksia ja tulkintoja, ja tarkista: Ymmärsinkö oikein, selvennätkö vielä mitä tarkoitat, kerro lisää, yms.
Ja mikä tärkeintä, hyväksy että kaikesta yrityksestä huolimatta keskustelu ei aina päädy yhteisymmärrykseen, varsinkaan heti.
Hyväksy, että et voi vaikuttaa toisen reaktioon, kommunikaatio tyyliin tai edes siihen haluaako hän kuulla sinua. Voit vaikuttaa siihen miten itse viestit, kuuntelet ja pyrit ymmärtämään ja löytämään ratkaisuja, mutta et siihen miten toinen asian näkee tai kokee. Kun pyrit olemaan itse asiallinen, kunnioittava ja selkeä, olet tehnyt sen minkä siinä hetkessä voit.
Hyvissäkin suhteissa on yhteyskatkoksia, ne eivät itsessään ole vaarallisia. Se miten palaatte yhteyteen, miten pyritte vaalimaan turvaa – ratkaisee.
On mahdollista olla triggeroitunut ja viestiä rauhallisesti. (Ja usein se vaatii harjoittelua).
On mahdollista käsitellä haastavia teemoja ja kokea kunnioitusta.
”Vaikka olisimme erimieltä, välitän siitä miltä sinusta tuntuu. Vaikka olisimme erimieltä, valitsen säilyä kunnioittavana niin sinua, kuin itseäni kohtaan”
Yhteyden puute parisuhteessa johtaa usein puhumattomuuteen ja riitoihin – lopulta jopa suhteen päättymiseen. Mutta miten keskustella puolison kanssa suhteesta? Miten saada yhteys puolisoon tai parantaa yhteyttä, joka on päässyt katkeamaan?
Parisuhteen keskustelukortit auttavat rakentamaan yhteyttä uudelleen. Kortit sopivat hyvin sekä tutustumisvaiheeseen että pidempään suhteeseen. Korttipakka sisältää 45 korttia ja nostattavat esiin teemoja menneisyyden opeista, tästä hetkestä sekä tulevaisuuden toiveista.
Olet ehkä ollut joskus tilanteessa, missä reagoit vuorovaikutuksessa nopeasti johonkin asiaan. Siinä hetkessä terävä vastaus tai kommentti tuntuu ainoalta oikealta vastaukselta. Kun aikaa kuluu tunteja, useimmiten päiviä, niin aikaisemmin ilmoille päästetty reaktiivinen lause tuntuu jälkikäteen typerältä. Harmittaa ja tekisi mieli päästä ajassa taaksepäin korjaamaan tilanne.
Miksi näin käy? Miksi siinä hetkessä täysin ainoalta ja oikealta tuntunut vastaus kaduttaa ja ehkä hävettää jälkeenpäin? Miten oma tunne asiasta voi päivien mittaan muuttua noin radikaalisti? Kyse voi olla ystävälle tai työkaverille annetusta kommentista, aika usein tämä toistuu myös parisuhteessa.
”Kyseessä on taistele- tai pakene -tila.”
Hiljattain ystäväni ihmetteli, että miksi juuri alkaneen parisuhteen alussa torjui toisen katkaisemalla nopealla reaktiolla koko suhteen, kun toinen osapuoli oli avannut keskustelussa omia epävarmoja tunteitaan. Muutaman päivän päästä harmitti, että pisti koko homman poikki niin nopealla reaktiolla.
Meidän jokaisen käytöstä ohjaa myös temperamentti, mutta tässä tekstissä haluan nostaa esiin ikivanhan evoluution myötä kehittyneen mekanismin, mikä vaikuttaa edelleen vuorovaikutuksessamme. Kyseessä on taistele- tai pakene -tila.
”Anna mä mietin tätä asiaa”
Vuosituhansien aikana ihmisen psyyke on kehittynyt ottamaan vastaan erilaisia ääniä ja tulkitsemaan niitä joko valmistautumalla toimintaan tai vetäytymään. Vaikkakin nykyään suurin osa meidän vuorovaikutustilanteista eivät vaadi meiltä enää nopeaa reagointia, niin toimimme siitä huolimatta edelleen niin. Näin ollen hyvin arkisissakin tilanteissa edelleen hyökkäämme tai puolustaudumme ja teemme puheesta nopeita johtopäätöksiä. Nämä reaktiot saattavat sitten ajan kanssa kaduttaa.
Tietyt lähtökohdat vuorovaikutuksessa vaatisivat meiltä erityistä yhteistoimintaa ja huomiota, jotta keskusteluyhteys ei katkeaisi nopeaan reaktioon. Tällaisia lähtökohtia ovat esimerkiksi arvojen erilaisuus, erilaiset päämäärät, erimielisyys tulkinnassa, epävarmuus, erilaiset viestintätyylit ja huono tai puuttuva kommunikaatio. Jos yhteistoimintaa ei synny ja keskustelua ohjaa tuo ikivanha mekanismi, niin voidaan päätyä ikäviin tilanteisiin.
”Nämä reaktiot saattavat sitten ajan kanssa kaduttaa.”
Palatakseni takaisin ystäväni pikaisesti katkaistuun ihmissuhteeseen. Se, että toinen nosti esille omat epävarmat tunteet uudessa ihmissuhteessa eivät väistämättä tarkoittaneet sitä, että tämä toinen ei olisi halunnut jatkaa suhdetta. Ystäväni koki kuitenkin omien sanojensa mukaan niin, se sattui ja hän pakeni nopean reaktion turvin. Hänen omien sanojensa mukaan hänelle tuli epävarma olo ja tarve suojautua.
Tieto siitä, että meitä edelleen ohjaa vuorovaikutuksessa tuo ikiaikainen taistele- tai pakene -tila on hyvä pitää mielessä, kun seuraavan kerran keskustelussa on valmis reagoimaan nopeasti. Siinä hetkessä pintaan nousseen ”ainoan oikean” vaihtoehtoehdon voi jättää sanomatta ja pyytää lisää miettimisaikaa ennen kuin antaa vastauksen asiaan. ”Anna mä mietin tätä asiaa” on usein viisas ratkaisu. Tämä lause kannattaa opetella.
Pohjimmiltaan jokainen meistä kaipaa syvästi näkyväksi ja nähdyksi tulemista, omana autenttisena itsenään elämässä pötkyttelemistä. Silloin olo on voimautunut, vapaa ja iloinen. Riittävä. Silloin tietää, ettei ole liikaa tai liian vähän vaan juuri sopivasti täydellisen epätäydellinen ja rakastettava.
Usein opimme ponnistelemaan niin paljon tullaksemme nähdyiksi: miellyttämällä, suorittamalla, pyrkimällä mahdollisimman hyviksi ja oikeanlaisiksi ja hyväksyttäviksi. Kaikki tämä johtaa ahdistukseen ja riittämättömyyteen, ainaisiin sisäisiin bätleihin. Haluamme (ymmärrettävästi) olla tykättyjä ja saamme hetken helpotusta, jos meihin ollaan ”tyytyväisiä”.
Jokainen meistä kaipaa syvästi näkyväksi ja nähdyksi tulemista. Silloin olo on voimautunut, vapaa ja iloinen.
Näissä kuvioissa – sisäistetyissä ajatus- tunne- ja toimintamalleissa – pyörähdellessä meissä ohjaksissa se pieni lapsi, joka jäi tunteidensa ja kokemustensa kanssa yksin ja turvattomaksi. Hän, joka ei oppinut, että saa vain olla, säihkysilmin, levätä ja leikkiä, luottaa ja liidellä. Jos tulimme sivuutetuiksi, mitätöidyiksi, hylätyiksi tunteissamme (tai muutoin), opimme sysäämään itsessämme tunteemme ja tarpeemme sivuun ja samalla hukkaamaan itsemme, sydämemme äänen ja kyvyn toimia sen mukaan. Opimme selviytymis- ja puolustuskeinot, ”kunnon ihmisenä” olemisen. Loputtoman miellyttämisen.
Tullakseen vihdoin näkyväksi ja nähdyksi itselleen ja toisille, voi a) alkaa ensin antaa itselleen iloa ja hyvää oloa tuottavaa – sitä, missä lapsi meissä pääsee lepäämään ja leikkimään b) sen myötä pikku hiljaa ottaa etäisyyttä niistä geimeistä, joiden avulla yrittää tulla nähdyksi ja tykätyksi.
Ei tarvita mitään jättiläismäisiä operaatioita alkaa purkaa selviytymis- ja puolustuskeinojaan. Ne eivät ratkea järkeilyn (defenssin) tasolla, vaan sillä tasolla, missä ne ovat syntyneetkin – siellä, missä lapsi meissä pääsee turvaan ja leikkimään. Siksi sisäisen turvan opettelu on niin olennaista häpeän purkamisessa. Jotta emme enää liiskaisi ja pienentäisi itseämme, säkenöivää sisäistä lastamme, ihmeellistä viisauttamme, intuitiotamme, tunteitamme ja tarpeitamme vaan niiden kautta löytäisimme tien takaisin itseemme.
Mitä jos saisikin vain levätä sen sijaan, että yrittää puolustaa itseään ja näkemyksiään, olla hyvä ja pätevä ja kaikkea hienoa ja aikaansaavaa?
Mitä jos saisikin vain levätä sen sijaan, että yrittää puolustaa itseään ja näkemyksiään, olla hyvä ja pätevä ja kaikkea hienoa ja aikaansaavaa? Jos saisikin vain olla? Suorittamisen ja ainaisen ponnistelun, pyrkimisen ja työstämisen sijaan vähän leikkiä, iloita, hauskuutella itsensä kanssa.
Sieltä löytyy koko minuutemme, mitään poistamatta ja mitään lisäämättä, yltäkylläisenä universuminamme. Miten huikeaa – ja niin äärettömän paljon enemmän kuin ”riittävää”. Olemme ihmeellisiä, säkenöiviä virityksiä, jokainen meistä.
Tämä teksti on syntynyt mainosyhteistyössä Otavan kanssa.
Essi Määttä ja Kimmo Määttä. Kuva: Jenni Oranen.
Hyvästä arjesta nauttivan hyvinvointivalmentajan Essi Määtän (s. 1988) ja suoraviivaisesti asioihin suhtautuvan insinöörin Kimmo Määtän (s. 1984) yhteinen kirja Arjen lean (Otava, 2021) perustuu ajatukselle, että elämästä pitää nauttia, ja jokaisen tulee tehdä asioita, jotka ovat hänelle itselleen merkityksellistä. Elämän ei kuulu olla pelkästään suorittamista ja selviytymistä päivästä toiseen.
Lapsiperheessä arki saattaa olla niin kuormittavaa, että se tuntuu pelkältä suoritukselta, joka alkaa aamulla, kun silmät aukeavat, ja loppuu illalla siihen, kun silmät painetaan kiinni. Siinä mylläkässä vanhempien keskinäinen yhteys ja perheenjäsenten välinen suhde ovat vaarassa näivettyä pelkäksi asioiden hoitamiseksi.
Silloin myös myönteisen palautteen voima herkästi unohtuu, ja kaikkein rakkaimpien kanssa vuorovaikutus voi olla heikompaa kuin esimerkiksi työkavereiden kanssa. Rakentamalla parempaa vuorovaikutusta perheen kesken myös arki sujuu kevyemmin ja syntyy mukava, myönteinen ilmapiiri, jossa kaikkien on hyvä olla.
Tässä 7 taitoa, joiden avulla voi olla menettämättä hermojaan ja tuoda lisää onnea ja iloa arkeen. Sisältö on poimittu uutuuskirjasta Arjen lean (Otava, 2021).
1. Tunnista omat tunteesi ja tarpeesi
Taito tunnistaa ja säädellä omia tunteitamme auttaa tunnistamaan ja ymmärtämään myös muiden tunteita. Huomaatko ajoissa, milloin sinulla on nälkä, milloin väsyttää, milloin kehosi ja mielesi kaipaa liikettä, milloin tarvitset mielekästä tekemistä tai omaa aikaa?
Ei ole kenenkään etu, että vanhemmat uuvuttavat itsensä täydellisen vanhemmuuden tavoittelussa tai että työ vie kaiken ajan ja energian. Jos ei pidä huolta omasta ajasta, terveellisestä ruokavaliosta, liikunnasta ja parisuhteesta, uupuu helposti. Jos jatkuvaa uhrautumista ja omien tarpeiden laiminlyöntiä jatkuu vuodesta toiseen, jäljelle jää vain katkeruus.
2. Yritä nähdä asioita myös muiden näkökulmista
Usein keskustelut menevät niin, että jokainen kertoo oman näkemyksensä ja puolustaa sitä. Todellisuudessa maailma ja erilaiset tilanteet voivat näyttää aivan toisenlaisilta toisen ihmisen silmin. On hyvä muistaa, että omat näkemykset ja tavat toimia eivät ole ainoita oikeita.
Perheessä on tärkeää kunnioittaa jokaisen tapoja ja muodostaa yhteinen näkemys ja yhteiset säännöt. Jotta voisimme aidosti ymmärtää toistemme näkökulmia, tarvitaan sopiva aika, sopuisa ilmapiiri, rauhallinen paikka sekä läsnä oleva kuuntelun, itsensä ilmaisemisen sekä toisten perheenjäsenten kunnioittamisen taitoja.
3. Kuuntele ja ole läsnä aidosti
Vaikka oman mielipiteen tuominen rehellisesti esiin on tärkeää, hyvän keskustelun painopiste on kuuntelemisessa. Aina emme välttämättä aidosti halua ymmärtää sitä, mitä toinen yrittää meille kertoa. Silloin huomiomme on omissa ajatuksissamme, ei toisen ajatuksissa.
Kaikkein tärkeintä meille kaikille iästä riippumattta on tulla aidosti kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi. Aito kuunteleminen on keino kertoa toiselle, että hän on tärkeä ja arvokas.
Jokaisen näkökulma ja ajatukset ovat arvokkaita, ja niitä saa ja pitää tuoda esille. Mutta toisen ihmisen arvostaminen voi olla vaikeaa, jos ei osaa arvostaa itseään.
4. Vaikka olisit vihainen, yritä jutella rakentavasti ja muita kunnioittavasti
Ihmisyyteen kuuluu tuntea erilaisia tunteita ja ajatella erilaisia ajatuksia, mutta omaa käyttäytymistään on säädeltävä ja omia sanojaan on opittava valitsemaan – vaikka olisi kuinka vihainen. Toisaalta tunteita ei kannata padota sisälleen, vaan omista tarpeista on hyvä opetella kertomaan rakentavalla ja muita kunnioittavalla tavalla. Siihen tarvitaan rohkeutta.
Vuorovaikutus ei ole synnynnäinen lahja, vaan sitä voi onneksi aina kehittää ja opetella. Esimerkiksi keskustelun siivouksesta voi aloittaa tavalla, joka saa riidan syttymään tai yhteistyöhalun syntymään.
5. Opettele antamaan palautetta
Jotta ilmapiiri säilyy myönteisenä, yhtä negatiivista palautetta kohden tulisi antaa monin verroin positiivista palautetta.
Kannustavan palautteen on todettu lisäävän lapsen empatiataitoja. Syytteleminen ja vähätteleminen sen sijaan eivät auta empatiataitoja kehittymään. Jos kehuja ei ole tottunut jakelemaan, voi tavoitteeksi ottaa vaikkapa myönteisen palautteen antaminen kerran päivässä jokaiselle perheenjäsenelle.
Rakentavan palautteen antaminen on yhtä lailla tärkeää, koska silloin pääsee itse tuulettamaan omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Keskittyminen hyvään on silloin erityisen tarpeeellista. Jos näkee vain toisen virheet, niin kohta ei muuta näekään kuin likaisia sukkia, täpötäysiä roskiksia ja muruja pöydillä.
6. Vahvista tunnetaitoja
Kukaan meistä ei ole parhaimmillaan, kun verensokeri on matalalla tai väsyttää. Kerro silloin, että et pysty nyt keskustelemaan järkevästi. Tunnetaidot eli omien tunteiden tunnistaminen, nimeäminen ja sääteleminen sekä kyky keskustella tunteesta ovat tärkeitä perheen hyvinvoinnin kannalta.
7. Hyväksy vaikeatkin tunteet
Parasta mitä voit tehdä itsellesi ja lapsillesi on hyväksyä koko se tunteiden kirjo, joka liittyy vanhemmuuteen ja ihmisyyteen. Vaikka kuinka rakastaisi lapsiaan, saa silti tuntea myös turhautumista, vihaa ja pettymystä.
Vanhemuus on hyvin inhimillistä: tunteet saavat elää vapaasti ja virheitä saavat tehdä kaikki. Tunteet ja ajatukset vain tapahtuvat sinussa, ne eivät ole sinä, eikä niissä ole mitään pahaa tai väärää.
Haluaisitko kuunnella tämän kirjan Storytelistä? Jos olet uusi Storytel -kuuntelija, saat Hidasta elämää -tarjouksen Storyteliin tästä linkistä.
Juuri nyt pysähdy kuuntelemaan itseäsi. Ehkä ensimmäiseksi huomaat mielesi sisäisen pölinän. Mielemme on kuin soppakattila täynnä erilaisia aineosia: ajatuksia, tulkintoja, mielipiteitä, muistoja, mielleyhtymiä, pitäisi tehdä -listoja, valintoja, päätöksiä, mielikuvia, tunteita, korvamatoja ja niin edelleen.
Jos ajattelulla tarkoitetaan loogista ajatusketjua alkupisteestä johonkin punnittuun lopputulokseen, minimaalinen osuus mielemme toiminnasta on ajattelua. Pääosin se on kaikkea muuta, eräänlaista mielen hälyä.
Mutta kun arvostelematta, hyväksyvästi ja lempeästi tarkkaileekaikkea tuota mielen toimintaa lähtemättä siihen mukaan, mieli vähitellen rauhoittuu ja hiljenee niin, että pystyy huomaamaan erilliset ajatukset ja mielikuvat kuin poutapilvet taivaalla.
Anna ajatusten tulla ja mennä ihan omaan tahtiinsa takertumatta niihin. Salli itsesi pysähtyä ja anna mielellesi aikaa hiljentyä.
Mielenrauhassa asustavan todellisen minuutemme hiljaiset viestit voi kuulla, kun vain hiljentyy, kysyy ja malttaa odottaa hiljaisuudessa vastauksia.
Hyviä kysymyksiä todelliselle minuudelle
Mitä minulle kuuluu juuri nyt?
Mistä olen kiitollinen tai mihin tyytyväinen?
Mitä juuri nyt tarvitsen, kaipaan tai haluan?
Mistä haluan luopua?
Mitä voisin tehdä itseni hyväksi juuri nyt?
Varsinkin elämän haasteissa tai isoja päätöksiä tehdessäsi luota siihen, että todellinen minuutesi tietää ja osaa vastata sinulle. Se on sinun paras ystäväsi. Kukaan muu ei tunne meitä yhtä hyvin kuin todellinen minuutemme. Kukaan muu ei tiedä niin hyvin, miten meidän olisi hyvä toimia.
Mielemme yrittää esiintyä fiksuna ja analyyttisenä, mutta se on niin täynnä mielleyhtymiä, vanhoja tunteita ja tulkintoja, väärinymmärryksiä ja mielipahaa, että sen on ihan mahdotonta tietää, mikä tunne tai tulkinta liittyy mihinkin. Sen sijaan todellinen minuutemme on vapaa kaikesta mielen hälystä ja siellä asuu suuri ja avara viisaus, jota kannattaa kuunnella.
Itsensä kanssa pysähtyminen ja itsensä kuunteleminen on oleellisen tärkeää. Sillä se on itsensä arvostamista.
Teksti on lainaus kirjasta Olet kaiken hyvän arvoinen – Lue lisää kaikesta siitä hyvästä, joka meissä jo on.
Ihminen yrittää jollain tavalla koko elämänsä kuulua joukkoon. Lapsena koulun parijonohaussa, näytelmäkerhon roolituksessa, pallopelien joukkuevalinnoissa. On musertavaa, jos kukaan ei tahdo pariksi, jos näytelmissä joutuu aina esittämään kiveä tai puuta, tai jää joukkuejaossa aina viimeisten joukkoon kaivertamaan varpaalla koloa urheilukentän hiekkaan.
Haemme koko elämämme ymmärrystä muilta. Haluamme, että meidät nähtäisiin arvokkaina ja hyvinä juuri tällaisina. Sama jatkuu myöhemmin aikuisten leikeissä. On tylsää jäädä pois työpaikan taukoporukoista tai etsiä ruokalassa lounaspöytää, josta löytyisi itselleen sopiva paikka. Entä mihin jengiin kuuluu, kun luodaan onnistunutta perhekomboa? Mistä porukasta löytyisi se oikea, ja kuka tahtoisi juuri minut?
Yhteisöjä tukevat ajatusmallit ovat meissä sisäsyntyisiä. On vaarallista jäädä yhteisön ulkopuolelle. Aikojen alussa lauman hylkäämä ei ollut enää turvassa.
Kun ymmärtäisi jo lapsena sen, ettei tiettyyn joukkoon kuuluminen määritä minua ihmisenä. Ettei ryhmässä kukaan ole koskaan ihan samanlainen kuin toinen. Paikka tietyssä joukossa ei arvota asemaani maailman hierarkiassa tai kerro siitä kuinka hyvin tulen suoriutumaan elämässä. Löydän kyllä juuri tällaisena paikkani ja joukkueeni maailmassa. Olen turvassa, vaikken kuuluisikaan kaikkiin porukoihin.
Itseäni on helpottanut ajatus, että aina on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi koskaan täysin ymmärtää minua enkä minä luultavasti heitä.
On tärkeää koota ympärilleen oma heimo. Ihmiset, jotka ymmärtävät minua ja silloin kun he eivät ymmärrä, he ovat silti tukenani. Valitsen heimooni ne, joiden seurassa tunnen oloni turvalliseksi. Ja on hienoa, jos omaan heimoon mahtuu erilaisia tyyppejä. Miten tylsä ja mauton onkaan soppa, jossa on pelkkää perunaa.
Samalla uskon, että tiettyyn elämäntilanteeseen kuuluu aina tietynlaisia ihmisiä ja porukoita. Itsekin muutun ja elän erilaisia ajanjaksoja. Toiset ihmiset ja yhteisöt liittyvät selkeästi tiettyyn elämänvaiheeseen, asuinpaikkaan, työyhteisöön tai jopa yksittäiseen matkaan. Erilaisilla ihmisillä on tärkeä rooli erilaisissa elämäntilanteissa. Joku muu ymmärtää minua paremmin tänään. Ja juuri tällä hetkellä kuulun vähän erilaiseen jengiin kuin muutama vuosi sitten.
P.S. Kukaan ei voi koskaan ymmärtää toista ihmistä kokonaan. Mutta on tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka yrittävät.
Herkkä Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit on lasten satukirja, joka kertoo herkkyyden voimasta ja siitä, miten jokainen voi löytää oman supervoimansa. Kurkkaa kirja täältä.
Muutosprosessiin kuuluu klassisia vaiheita, jotka ovat mallista riippumatta arkkityyppisiä. Vaiheiden hahmottamisesta on apua liikkeelle lähtemisessä kohti muutosta ja etenemisessä silloin, kun huttu iskee tuulettimeen tai kun ihmettelee, miksi laiffi on yhtä jojoilua pelkojen ja sydänkutsujen välillä. Auttaa, kun kognitiivisesti ymmärtää mistä on kyse. Ei tarvitse luiskahtaa itsensä huononteluun vaan voi tukea itseään: ”joo beibi, nyt rusentaa – se on ihan luonnollista.”
1. Muutos alkaa
Tapahtuu jotain uutta ja yllättävää, tai alamme ottaa uusia askeleita. Alamme valmistautua, innostumme, ahdistumme, olemme kyllästyneet jumittamaan tai jokin kutsuu – usein kaikkea yhtä aikaa. Lähdemme liikkeelle ja kokeilemaan. Teemme valinnan.
2. Vastustus hyökyy kehiin
”Ei hitsi, en mä haluakaan tätä”. Haikailemme takaisin vanhaan, emmekä uskalla tai hetkellisesti osaa liikkua eteenpäin. Tämä vaihe sisältää usein paljon tunteita: vihaa, surua, pettymystä, pelkoa, ahdistusta. Silti jokin kutsuu eteenpäin. Usein tässä (ja seuraavassakin) vaiheessa heilumme uuden ja vanhan välillä; menemme niin sanotusti takapakkia – senkin läpikäyminen yleensä katapulttaa eteenpäin. Saatamme masistella, kun ensimmäisen vaiheen selkeys on tiessään. Ihmettelemme, miksei intuition ääni kuulu ja mikä on pielessä.
3. Hyväksymme, että elämä on muutoksessa
Käymme läpi mennyttä ja irtaudumme pikku hiljaa. Havaitsemme, mikä on toiminut ja mikä ei. Rimpsuttelemme uusin askelin eteenpäin. Suostumme kokemaan muutoksen tunteiden kirjoa. Homma voi tuntua kaoottiselta: välillä innostuu, toisinaan hajoilee.
4. Alamme innostua ja asetumme uuteen
Luottamus vahvistuu, kun olemme suostuneet edellisiin vaiheisiin. Homma ei siis välttämättä mene niin, että tuntee megaluokan itseluottamusta ja sitten titti-dii ryhtyy muutoksiin, vaan usein niin, että ryvettyy kaikissa tunteissa, haparoi pimeässä, ihmettelee että mitähän nyt tapahtuu ja miksi tähänkin on taas ryhdytty. Satunnaisesti saatamme kokea jopa ihanaa liekehdintää, innostusta ja onnistumista. Kun havaitsemme selviävämme ja oppivamme uutta, alamme innostua. Ehkä tää voisikin toimia!
Joskus vanhat tutut kelat ja kuviot toistuvat niin kauan, kunnes teemme niiden suhteen jotain uutta
Muutosprosessin vaiheissa tarvitaan turvaa ja tukea. Ei polkuaan tarvitse osata kulkea yksin. Mielen myllerrys johtuu kasvun prosessiin kuuluvasta vanhan ja uuden välillä heilumisesta, muutosvastustuksesta, tuntemattoman pelosta. Epämukavuusalueelle uskaltautumisen sitoutumista tarvitaan, jotta uudet hermoyhteydet aivoissamme voivat syntyä tukemaan uudenlaisia ajatuksia ja toimintaa.
Jos tietää vain siitä, mitä tähän asti on kokenut, ehkä kannattaisi olla superkärsivällinen itsensä kanssa ja suostua siihen, että tuntematon pelottaa, ja että välillä repsahtaa takaisin vanhaan. Joskus vanhat tutut kelat ja kuviot toistuvat niin kauan, kunnes teemme niiden suhteen jotain uutta. Kyse on siitä, että elämä tuo eteemme uudestaan ja uudestaan triggereitä, jotka mahdollistavat eri kehitysvaiheiden keskeneräiseksi jääneiden asioiden loppuunsaattamisen, eheyttävän muutoksen.
