Saan usein kysymyksen: Miten estän sen, etten jatkossa löydä enää itseäni traumakiintymyssuhteesta?
Kysymys on tärkeä ja tuo meidät oman itsetuntemuksen ytimen äärelle. On ihan todella sydäntä särkevää löytää itsensä suhteesta, joka oli epävakaa, ehkä valheellinen tai jopa kaltoinkohteleva. Ja toisen huono käytös tai kaltoinkohtelu ei ole koskaan uhrin syy. Ei ikinä. Ja silti meissä itsessä voi olla altistavia tekijöitä, miksi valitsemme, suostumme ja jäämme suhteeseen, joka on satuttava.
Nämä tekijät eivät ole viallisuuksia. Näiden tunnistaminen mahdollistaa terveen itsetunnon vahvistamisen ja opettaa parhaimmillaan itsensä tervettä suojaamista.
1️⃣Turvaton kiintymyssuhde ja alitajuinen käsitys rakkaudesta on se että rakkaus on epävakaata/intensiivistä draamaa. Ja eihän meistä kukaan tietoisesti ajattele, että rakkaus olisi draamaa. Alitajuinen rakkauskäsityksemme syntyy sen mallin pohjalta, minkä olemme nähneet ja sen miten meihin on oltu suhteessa. Se on tuttua, vaikkei ehkä lainkaan turvallista tai hyvää. Parasta vastalääkettä Traumakiintymyssuhteille on eheyttää omaa kiintymystyyliä kohti turvallista kiintymystä. Siihen kuuluu mm. Omista rajoista huolehtiminen 🙏
2️⃣Empatia ilman rajoja. Empaattisuus itsessään on valtavan kaunis ja tärkeä piirre, mutta ilman terveiden rajojen suojaa empatia altistaa yliymmärtämiselle, ylijoustamiselle ja mahdollisesti myös huonolle kohtelulle alistumisena. Empaattinen ihminen haluaa usein ymmärtää ja välttää konfliktia viimeiseen asti. Terveet rajat auttavat erottamaan mitä voi hyväksyä ja mitä ei. Toisen käytöstä voi ymmärtää, mutta se ei tee siitä oikeutettua.
3️⃣Sinisilmäinen usko toisen potentiaaliin. Ja voi miten tärkeä taito tämäkin on! Tämä on myös ehdottomasti kaunis ja arvostettava piirre, johon hippunen realisimia ei kuitenkaan ole ollenkaan huonompi homma. Sillä valitettavasti, kaikki eivät lähde ottamaan vastuuta tai kasvamaan. Eivät, vaikka niin sanoisivat. Ja onhan se luonnollista että haluaa uskoa toisen sanoihin ja lupauksiin, varsinkin jos ne lupaavat parempaa. Ja voin kertoa, moni traumakiintymyssuhteessa ollut on yrittänyt uskoa, kymmeniä kertoja. Usko edelleen ihmisiin, mutta luota tekoihin. Kuka vaan voi sanoa oikeastaan mitä vaan.
________________________________
❤️🩹Kaipaatko tukea epäterveestä parisuhteesta toipumisen tueksi?
Verkkokurssi epäterveistä parisuhteista toipumisen tueksi alkaa 15.9 ja on 25.9 saakka tarjouksessa 79€ (norm. 119€)
Kurssilla saat tietoa, tukea ja konkreettisia harjoituksia toipumisen tueksi.
Vaikka arjessani olikin paljon rakkautta, jokin kuilu huusi tyhjyyttään, eikä mikään kansi pystynyt hiljentämään sitä. Vaikka niin monta ihmistä oli tässä näin, silti yksi ainut puuttui. Yksi täsmäihminen.
Miksi kukaan muu ei voinut täyttää hänen paikkaansa? Miksi jokin minussa jatkoi etsimistä, vaikka en enää etsinyt? Miten saatoin tietää, että jossain on joku, vaikka en häntä tuntenut?
Vaikka hiljalleen irrotin toivomisesta, jokin minussa toivoi yhä. Toivoin sitä niin kovasti, että siitä tuli rukous. Ja se rukous kaikui elämäni askelissa läpi päivien. Jokin toivon ainesosa ei päästänyt minusta irti, vaikka minä päästin jo irti kaikesta. Hänestä, jota en tuntenut ja rakkaudesta, josta oli tullut vain heijastus päivieni seiniin.
Toivoin sitä niin kovasti, että siitä tuli rukous.
Enkä enää odottanut mitään, mutta odotin yli senkin, kun odotus oli jo päättynyt. Ehkä vain sillä tavalla voi todella odottaa. Kun ei enää pysty nimeämään määränpäätä. Ei yhdenkään junan saapumista tai lähtöaikaa.
Ei kirjoittamaan enää kirjaintakaan siitä, millainen hän olisi. Sanomaan, mitä voisi olla. Yksikään sivellin ei voi piirtää häntä. Eikä mikään riitä kertomaan siitä, kuinka sydämeni kaipaa. Vasta silloin odotus voi olla omia suunnitelmiani suurempaa.
Liitelin pystymättä kuvittelemaan, minne päätyisin. Oli niin sumuista, että minustakin alkoi tulla osa sumua. Valve oli unista vaellusta ja unessani rakkaus niin selvää. Tervehdin vieraita ihmisiä kuin varjoja etsien häntä, jonka tiesin olevan, mutta joka ei koskaan tullut vastaan.
Voiko onnen löytää vielä senkin jälkeen, kun on ensin vaeltanut yksin vuosituhannen? Jokainen päivä kun saapui täynnä mahdollisuutta, mutta aina yhtä tyhjänä kuin eilinen.
Sitten koittaa yksi päivä lukemattomien joukosta, jossa ei ole mitään erityistä. Aurinko pilkottaa jostain, enkä tiedä, onko se nousemassa vai laskemassa, mutta se valaisee minut ja hänet, ja tuntuu, kuin näkisin maailman ensimmäistä kertaa.
Tältäkö kaikki täällä todella näyttää? Näinkö kauniilta, näin vaivattomalta? Ihmeelliseltä, herkältä ja hauraalta. Näinkö vavisen kovan ja turran jälkeen.
Ja yhtäkkiä rakkaus ja uni vaihtavat paikkaa. Tuhat vuotta ikävää siirtyy unohdettuihin uniin ja rakkaudesta tulee kosketeltavan totta.
En kysy, kuinka kauan. En vaadi, määritä tai mittaa. Rakkaus juuri nyt on niin totta ja suurta.
Kaikki muu olkoon unta.
Sydämellä, Maaria
Olen laatinut rakkauden etsijän keskustelukortit kaikille, jotka yhä uskaltavat etsiä rakkautta ja uskoa siihen. Kokeile korttien avulla, aukeaako keskustelu toisen kanssa ja tuletteko kuulluiksi. Kortteja voi myös käyttää itsenäisesti. Katso taskukokoinen pakka täältä.
Narsismissa on kyse äärimmäisestä minäkeskeisyydestä, empatiakyvyn puutteesta ja kilpailullisuudesta. Narsistisia piirteitä voi olla eri määrissä ja eri vahvuisina eri ihmisillä ja ihminen voi käyttäytyä hyvin narsistisesti myös ilman diagnosoitua persoonallisuushäiriötä.
Suhteen alku
Suhde narsistiin tai narsistiseen henkilöön alkaa usein hyvin vauhdikkaasti ja intensiivisesti. Rakkauspommitus (engl. love bombing) on niin intensiivistä, että narsistin kumppani voi kokea ikään kuin rakastumisen myös itseen.
Narsistin taidokkaasti toteutettu ylenpalttinen kumppanin imartelu, huomiointi ja jalustalle nostaminen näkyvät myös seksuaalisessa kanssakäymisessä, joka voi tehdä suhteesta korostuneen ainutlaatuisen ja täydellisen tuntuista.
Narsistin kumppani saa siis kokea myös vahvaa tunnetta siitä, että on seksuaalisestikin äärimmäisen haluttava ja erityinen.
Narsistiset piirteet ovat pysyviä ja nuo piirteet tulevat esiin elämän kaikilla eri osa-alueilla, erityisesti lähimmissä ihmissuhteissa. Seksi ja seksuaalisuus eivät ole erillinen osa ihmistä, joten narsistiset piirteet näkyvät luonnollisesti myös seksissä narsistin kanssa.
Pääosaa näyttelee suoritus ja ihailun tarve
Seksissä narsistille on kyse fyysisestä suorituksesta. Mitä paremmin, kiihkeämmin ja mielikuvituksellisemmin keinoin hän seksiä toteuttaa, sitä suurempi mahdollisuus narsistille on saada kumppanilta ihailua ja ihmetystä, kehuja ja kannatusta. Narsistin ytimessä vaikuttava huono itsetunto ja horjuva minäkuva tarvitsevat nimittäin jatkuvaa ylikorostuneen suurta hoivaa ja nostatusta.
Ainutlaatuisen intohimoinen, kiihkeä ja hekumallinen seksi on oiva tapa saada kumppani anelemaan ja odottamaan lisää, palvelemaan ja sitoutumaan narsistisen ihmisen seuraan. Narsisti tietää tämän itse varsin hyvin ja käyttää tätä manipulointikeinoa hyväkseen.
Narsististen suhteiden seksuaalielämä voi olla hyvin aktiivista ja toimia suurena lohtuna, sekä läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden kaipuun täydentäjänä narsistin kumppanille. Arjen vaikeuksien rinnalla hyvältä tuntuva seksielämä voi tuoda tarvittavaa kontrastia ja tasapainoa, jotta motivaatiota riittäisi parisuhteen jatkamiseen narsistin kanssa.
Vaikka narsistin kumppani kokisi suhteen seksielämän olevan parasta ikinä, niin kuin olen kuullut monen narsistin kanssa seurustelleen sanoneen, ei kyse kuitenkaan ole valitettavasti millään tapaa narsistin kumppanista, vaan jälleen: narsistista itsestä ja pelkästään narsistista itsestä.
Koska narsisti on tunnekylmä eivät narsistiset suhteet perustu narsistin puolelta tulevaan romanttisuuteen, aitojen tunteiden osoittamiseen tai hellään ja rakastavaan läheisyyteen. Tämän vuoksi ”rakastelu” ei sen syvässä merkityksessä ole pätevä sana kuvaamaan seksiä narsistin kanssa.
Seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö
Roolileikit ja narsistin tyydyttäminen eri tavoin. Kolmansien tai useampien osapuolien mukaanotto. Sivusuhteet. Fantasiat ja fetissit. Täysin sallittuja, ihania ja nautintoa tuottavia silloin, kun niiden toteuttamiseen on molempien osapuolien halu ja lupa. Sopimuksia on myös lupa ja velvollisuuskin purkaa ja/tai muuttaa heti, jos ne eivät enää suhteen jommasta kummasta osapuolesta tunnu miellyttäviltä.
Suhteessa narsistin kanssa on kuitenkin kyse vain narsistin itsekeskeisistä haluista ja toiveista, sekä tarpeesta ja tavoitteesta saada lisää vallan tunnetta toiseen ihmiseen, kuin orjuuttamalla toista, joka nostaa ja hivelee narsistin kokemusta saada erityiskohtelua ja vielä täysin oikeutetusti -hänen mielestään.
Narsistisissa suhteissa näkyvät joskus usein voimakkaasti ja raadollisestikin seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö. Kumppani voi olla pakotettu tekemään seksuaalisia tekoja, joita hän ei itse halua tai joista hän ei itse nauti. Pitkään jatkunut ovela ja röyhkeä manipulointi, patologinen valehtelu, mykkäkoulu, sekä väkivallan uhka tai väkivallalla pelottelu voivat saada kumppanin alistumaan tekoihin, joita narsisti häneltä vaatii.
”Susta on tullut vuosien myötä niin tylsä! Täähän on vain leikkiä kulta, leikkiä, jolla sä tuotat mulle sellasta nautintoa, jota kukaan muu ei osaa. Sä oot taitavin. Sä oot tässä paras. Anna mun nauttia sun taidoista, sä et voi viedä tätä multa.”
”Kyllä mä tiesin, ettei susta oo tähän! Ei sun luovuus ja leikkisyys riitä. Perus-seksiä lauantaisin, sitäkö sä odotat ja siihenkö sä luulet kenenkään koskaan tyytyvän? Hah! Salli mun nauraa. Säälittävää!”
”Mä en valinnut näin tylsää seksi-elämää. Mä en suostu tähän. Seksi ja seksuaalisuus tukee ihmisen mielenterveyttä, hyvinvointia, jaksamista, kaikkea! Jos sä viet tän multa mä lupaan, että mä teen ensin sun elämästä helvettiä ja lopuks mä tapan itteni!”
Aikuismaiset ja kypsät keskustelut seksistä ja seksuaalisuudesta narsistin kanssa tyssäävät usein narsistin itsekeskeisyyteen ja tarpeettomuuteen nähdä asioita mistään muusta, kuin omasta näkökulmasta käsin, ennen kuin keskustelut ovat edes alkaneet.
Rajat ja miksi niitä asetetaan?
Narsistiset piirteet tulevat esiin tyypillisesti vasta silloin, kun sitoutuminen suhteeseen on jollain tapaa varmistunut. Tämän jälkeen alun rakkauspommitus vaihtuu täysin päinvastaiseen käyttäytymiseen. Narsistin kumppani kokee hämmennystä ja epävarmuutta, sekä häpeää ja syyllisyyden tunteita.
”Miten on mahdollista, että suhteellemme kävi näin? Miten on mahdollista, että hän on yhtäkkiä kuin eri ihminen? Olenkohan tulossa hulluksi, juuri niin kuin hän väittää?”
Vaikka punaiset liput olisivatkin liehuneet aina silloin tällöin on narsistin imartelu saanut sokaistua ne pois näkökentästä ja näin vaarallinen leikki on saanut jatkaa kulkuaan.
”Seis ihan välittömästi! Mitä ihmettä tapahtuu? Tämän on loputtava heti! En siedä mitään tällaista, enkä aio vastaanottaa tällaista enää toista kertaa! Minä lähden nyt ja aika näyttäkööt ansaitsetko seuraani enää koskaan.”
Ajatella, jos tiukka raja asetettaisiin heti ensimmäisellä huonon kohtelun kerralla. Ehkä jonain päivänä se osataankin, ihan jokaisen osalta meistä. Tämä olisi äärimmäisen tärkeää, koska vain äärimmäisen tiukat rajat suhteessa narsistin kanssa ovat ne, jotka estävät asioiden luisumisen ja pahentumisen yhä vakavimpiin ja narsistin kumppania vaurioittaviin tilanteisiin. Ja jotta motivoidumme asettamaan rajoja ja pitämään niistä itse kiinni on olennaista pohtia niiden taustalla olevia itselle tärkeitä asioita: Miksi asetan tämän rajan? Miksi en salli huonoa kohtelua? Minkälaisen suhteen itse haluan? Mitä ehdottomasti tarvitsen, jotta voin hyvin ja olen onnellinen?
Rajojen asettamisella ei siis tarkoiteta pelkästään rajoja suhteessa toiseen, vaan erityisesti itseemme. Tiedostaessamme narsististen piirteiden aiheuttamaa patologista (pysyvää, sairaalloista) käyttäytymistä voimme olla itse jämäkämpiä suhteessa siihen, missä menee oma sietokykymme raja ja kuinka pidämme itse itsemme pois vahingollisista ihmissuhteista.
Rajaa voi esittää narsistille satoja kertoja, mutta sitäkin tärkeämpää on olla itse tietoinen omista rajoista, siitä, milloin itse pysäyttää ihan oikeasti huonon kohtelun. Narsistin kanssa avainsana on ajoissa, heti silloin kun ensimmäinen huonon kohtelun merkki saapuu, vaivihkaa naamioituna tai suoraan ja selkeästi.
”Tämä riittää! Jatkuvat pienet vihjailut vioistani ja puutteistani, ne piirteet, joihin aluksi kerroit rakastuneesi, saa nyt loppua. Lähden nyt pois ja aika jälleen näyttäköön syntyikö tuo puhe todella stressistäsi ja lapsudentraumoistasi, vai näytitkö juuri vain todellisen luonteesi.”
Muista siis nämä asiat liittyen seksiin narsistin kanssa:
narsismissa on kyse äärimmäisestä minäkeskeisyydestä, empatiakyvyn puutteesta ja kilpailullisuudesta
narsistiset piirteet tulevat esiin myös seksissä ja seksuaalisuudessa
seksi on narsistille fyysinen suoritus, jolla hän hakee lisää pönkitystä huonolle itsetunnolle ja horjuvalle minäkuvalle
seksi voi toimia vallan välineenä narsistille
kumppanin kehumisen taustalla on aina jokin narsistin oma tarve, ei aito yhteys tai rakkaus sellaisena, kuin se tavallisesti nähdään ja koetaan
Lisää tietoa narsismista, vertaistarinoita, terapeuttista apua ja tukea narsismia lähisuhteissa kokeneille löydät kirjastani Toivu satuttavasta suhteesta.
Yksinäisyyttä on monenlaista — kaikista yksinäisyyden tunteista on hyvä puhua
Yksin oleminen ja yksinäisyys ovat kaksi toisistaan erotettavaa asiaa. Voi toki olla, että hyvin ulospäin suuntautuva ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi lähes aina yksin ollessaan — se on hänen kokemuksensa, eikä sitä tule vähätellä. On kuitenkin paljon tilanteita, joissa ihminen kyllä viihtyy hyvin yksikseen, mutta tuntee itsensä silti yksinäiseksi. Käsittelen yksinäisyyttä tässä kirjoituksessa eri näkökumista ja oman pohdintani kautta.
Yksin oleminen on yleensä voimavaroja lisäävää silloin, kun se on itse valittua ja ajallisesti rajattua. Se, että ympärillä on ihmisiä silloin, kun on hankalaa tai muuten vain todellinen tarve keskustelukumppanille, tuo turvaa myös yksin vietettyihin hetkiin.
On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät voi valita yksin oloaan. He ovat yksin myös silloin, kun kaipaisivat tukea ja turvaa. Yksinäisyys on usein pysyväisluonteinen tunne siitä, että ei ole ketään, kenelle puhua, kenen kanssa nauraa tai itkeä. Toki yksinäisyyttä voi tuntea myös silloin, kun vierellä on läheisiä. Yksinäisyyttä voi tuntea kuka tahansa, milloin tahansa. Arjen kiireet, liikkuva elämäntyyli ja nyky-yhteiskunnan pinnallinen, nopeatempoinen viestintä lisäävät varmasti osaltaan yksinäisyyden tunnetta. Emotionaalisen yksinäisyyden kokemus on varmasti monille tuttua — on sosiaalisia verkostoja, mutta syvempi merkityksen tunne suhteista puuttuu.
Mistä aika ajoin kalvava yksinäisyyden tunne johtuu?
Itse havahdun usein miettimään, mistä omat kokemukseni yksinäisyydestä kumpuavat. Minulla on kuitenkin lähipiiriä ja rakastavia ihmisiä elämässäni. Moni ystävä asuu nykyään toisella paikkakunnalla, joidenkin kanssa yhteydenpito on harvempaa ja rajattua.
Ehkä juuri se, että en koe itseäni merkitykselliseksi osaksi arkea näiden lähipiirini ihmisten elämässä, lisää yksinäisyyden kokemusta. En jaa heidän kanssaan arjen pieniä, mutta tärkeitä hetkiä, spontaaneja ideoita ja sitä arjen luottamusta, mitä näen muiden jakavan toistensa kanssa. Arjen pyörteissä on vaikea löytää sielunkumppaneita, niitä, joiden kanssa palaset vain loksahtavat kohdilleen ja on helppo olla vain.
Ehkä osaltaan myös se, ettei aina tule nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään lisää yksinäisyyden kokemusta. Ehkä se, että häpeilee tätä kaikkea, lisää yksinäisyyden tuntemusta. Olisi hienoa, jos häpeä yksinäisyyden ympäriltä hälvenisi — yksinäisyyden tunteet ovat luonnollisia ja osa arkeamme, niitä ei tarvitse pelätä.
On ihmisiä, joilla todella on tilanne, että he ovat yksin. Ei ole ketään, kenelle soittaa. Ei ole ketään, jota kutsua juhlimaan onnistumisia tai jakamaan suruja. Siksi omia yksinäisyyden kokemuksia usein tulee vähätelleeksi, onhan jollain asiat huonommin.
Haluan ajatella, että vaikka olisi pääosin onnellinen, iloinen ja tyytyväinen, voi silti avoimesti kertoa, jos yksinäisyys toisinaan kalvaa. Kuten kaikessa vuorovaikutuksessa, avoimuus lisää avoimuutta. Yksinäisyydestä puhuminen ei tarkoita, että kaipaisi sääliä tai edes ratkaisuja tilanteeseen. Yksinäisyydestä puhuminen tarkoittaa, että jaan kokemukseni ja annan toisillekin luvan tuntea niin seurassani.
Se oli kasari-vuosikymmen, kun luin jostain aikakausilehdestä helsinkiläisestä Kasvisravintola Aurinkotuulesta, jonka suosittu annos oli nimeltään Paratiisilautanen. Sekä ravintolan, että annoksen nimi oli niin houkutteleva, että päätin käydä Aurinkotuulessa syömässä tuon kuuluisan annoksen, kun olen seuraavan kerran käymässä Helsingissä.
Niinpä eräänä kevättalvisena päivänä pääsin lunastamaan itselle antamani lupauksen. Tilatessani annosta minulta kysyttiin, haluanko pienen, keskikokoisen, vai ison annoksen. Empimättä yhtään halusin ison. Ajattelin tilatessani, että helsinkiläisten annokset eivät liene kovin isoja kuitenkaan. Tarjoilija varmaan yllättyi, sillä hän näytti mittailevan minua silmillään, en nähkääs ole mitenkään iso ihminen.
Oli minun vuoroni hämmästyä, kun sain annoksen eteeni: se tosiaan OLI ISO! Nimensä mukaisesti se näytti värikkyydessään paratiisimaiselta. Söin sitä ensin tovin silmilläni samalla miettien, että jaksankohan koko annosta syödä. Annos oli kokonaan ns. elävää ravintoa, eli sitä ei ollut keitetty ei paistettu, eikä mitenkään kuumennettu. Siinä oli ainakin ituja, raasteita, erilaisia versoja, siemenmureketta, hapankaalia… Kaikki, mitä annoksessa oli, oli todella hyvää, oli kuin olisin valoa syönyt. Söin kaiken, mutta aikaa siihen meni peräti kaksi tuntia! Se oli tosiaan värikäs ja pitkä lounas.
Koskaan en ole tuntenut oloani yhtä ravituksi, kuin tuon lounaan jälkeen. Nälkää tunsin vasta seuraavana päivänä. Mietin, että voisin syödä tuollaisen aterian joka päivä, mutta ottaisin pienemmän annoksen, ehkä kokeilisin sitä keskikokoista. Hitaasti syömistä jatkaisin mieluusti, se kun sopii ateriointiin.
Olin tuon aterioinnin aikaan kasvissyöjä, en kylläkään mikään tiukkapipo, sillä työelämässäni jouduin monenlaisiin tilanteisiin ruokapatojen äärellä. Jos jossain oli tarjolla ainoastaan lihakeittoa, otin keittoa kyllä, mutta jätin lihapalat pataan. Tuohon aikaan oli paljon vähemmän vaihtoehtoja ruoka-aineille, kuin nykyisin on. Nyt olisi helpompaa olla kasvissyöjä, mutta en kannata minkään pois sulkemista ruoan suhteen, ellei sitten ole oikeasti allerginen jollekin.
Pienen ikäni olen tehnyt ruokaa itse kotona, jopa kasvattanut aineet, vehnänorasta kasvattelin talviaikaan tarjottimella työpöydällä, kesäisin kasvimaalla. Ravintoloissa olen syönyt harvoin. Toivon silti, että Paratiisilautasen kaltaisia annoksia olisi ruokapaikoissa saatavina edelleen. Olisi iso työ valmistaa sellainen ateria itse kaikkine idättämisineen ja raastamisineen.
Hmm, laitan kuitenkin herneenversoja kasvamaan, kun mennään kevättä kohti.
Ahdistuneisuuden tunne on osa ihmisyyttä. Jokainen kokee sitä joskus, vaikka intensiteetti voi vaihdella paljon.
Ahdistus voi olla oire siitä, että jotkut tunteet ovat piilossa ja kaipaisivat tunnistamista ja käsittelyä. Sekin tiedetään, että osa ihmisistä on geneettisesti alttiimpia ahdistukselle, sillä samalla tavoin kuin temperamenttipiirteet, niin myös alttius ahdistuneisuushäiriöihin voi periytyä. Ahdistuneisuus voi liittyä myös joihinkin persoonallisuuspiirteisiin.
Tiettyjä altistavia geenejä ei ole kuitenkaan vielä pystytty löytämään, vaan kyseessä on monen muuttujan summa. Se että toinen ahdistuu näennäisen pienestä asiasta ja toinen porskuttaa keveästi isojenkin haasteiden kanssa voi siis olla ihan annettu ominaisuus. Ahdistuneisuutta kuvataan usein jännittyneisyytenä, pelkona, paniikkina tai puristuksen tunteena. Jotkut puhuvat kivusta tai kihelmöivän epämiellyttävästä tunteesta kehossaan.
Ahdistus ei näy aina ulospäin, hymyilevä ihminen voi olla lamaavan ahdistunut, vaikka ulospäin toiselta näyttääkin. Ahdistus voi viedä unet, toiselle taas on helppoa paeta pahaa oloa nukkumalla. Päihteet ovat valitettavan monelle tapa lääkitä ahdistustaan, vaikka siitä hetken helpotuksen jälkeen seuraa vain lisää ongelmia.
Ahdistuksen tunne syntyy usein ihan omien ajatustemme perusteella. Me murehdimme mennyttä tai katastrofoimme tulevaa. Sanotaankin, että murehtiminen on tunteiden välttelyä, koska emme ole silloin nykyhetkessä läsnä. Ahdistuneisuudesta kärsivän olisi tärkeää muistaa, että ne emme voi hallita ajatuksiamme, mutta voimme valita kuinka suhtaudumme niihin. Mielen tehtävänä on tuottaa joka päivä lukemattomia ajatuksia, meidän vastuullamme on valita, mitkä niistä haluamme ottaa todesta. Meidän ei tarvitse pelätä ajatuksiamme. Me emme nimittäin ole sama asia kuin ajatuksemme tai edes tunteemme. Sinulla on vapaus päättää, mitkä niistä otat vakavasti tai kuinka haluat niitä jatkohyödyntää.
Tunteiden välttely vahvistaa niitä
Hankalien tunteiden pakeneminen johtaa yleensä siihen, että ne ottavat meistä kovemmin kiinni. Ja se johtaa siihen, että me yritämme vain enemmän pyristellä niistä eroon. Tästä seuraa ikävä kehä, josta voi olla vaikea päästäå irti. Kun haluat siis vähentää omaa ahdistustasi, opettele olemaan vaikeiden tunteiden kanssa. Pyri hyväksymään ikävä tunne, vaikka et siitä pidäkään. Ole halukas tutkimaan tunnettasi, viettämään aikaa sen kanssa. Tällä tavalla alat kesyttää tunnetilaasi, ja mielesi huomaa, ettei sen tarvitsekaan vahtia ja ratkaista jokaista tuntemusta.
Jos ahdistuksesi on kestänyt pitkään, se tuntuu sietämättömältä ja huomaat elämäsi kaventuvan sen tähden, on aika hakea apua. Kenenkään ei tarvitse selviytyä yksin vaikeuksien kanssa. Hae apua, sitä on saatavilla.
Ahdistuneisuuden hoidossa saadaan parhaita tuloksia kognitiivisen käyttäytymisterapian puolella, jossa ihmistä opetetaan kohtaamaan vaikeat ja pelottavat tunteet. Käytännössä tämä on pitkälti sitä, että ihmistä autetaan hyväksymään ahdistus osana elämää ja olemaan välttelemättä vaikeita tunteita. Työskentelyn olennainen osa ovat kotitehtävät, omien arvojen pohtiminen ja tietoisen läsnäolon harjoitukset.
5 harjoitusta helpottamaan oloa ahdistuksen hetkellä
Palleahengitys. Istu ryhdikkäästi tuolilla ja hengitä muutaman kerran syvään niin, että palleaa kohoaa rennosti hengityksen mukana. Kiinnitä tietoisesti huomiota siihen, että rentoutat vatsasi. Kun hengität ulos, puhalla vähän pitempään kuin hengitit sisäänpäin. Jo pari tietoista syvää pitkää hengitystä voi auttaa ahdistusta laskemaan.
Mene makaamaan mukavalle alustalle ja laita toinen käsi sydäm ja toinen vatsalle, hengitä luonnolliseen omaan tahtiisi,
Havainnoi ajatuksiasi, tunnistatko murehtimista? Muistuta itseäsi siitä, että nykyhetki on turvapaikkasi.
Sano itsellesi ääneen tai kirjoita paperille kokemiasi tunteita ja kehontuntemuksia. Kuvailu voi auttaa ottamaan etäisyyttä ahdistukseen ja saada oivaltamaan jotain sen syistä.’
Mene kävelylle luontoon, vaikka lähteminen tuntuisi vaikealta. Vie huomio luonnon kauneuteen ja aistien kautta kokemiisi asioihin,.
Tunnetaitojen oppiminen ei ole koskaan liian myöhäistä ❤️ Hankalienkin tunteiden on mahdollista opetella pärjäämään missä tahansa elämänvaiheessa. Tutustu Tunnekarttakirjaan tästä.
Jos aistit herkästi toisten tunteita ja koet, että on sinun vastuullasi helpottaa niitä, arvontuntosi saattaa olla riippuvainen siitä, miten hyvin osaat työstää muiden hankalia tunne-energioita.
Kun yrität ratkaista toisissa aistimiasi vaikeita tunteita sopeuttamalla itseäsi niiden mukaisesti, yrität todennäköisesti saada heihin turvallisia yhteyden kokemuksia.
Yrität tasapainottaa heidän ailahtelevaa tunnemaailmaansa, jotta heissä vapautuisi kapasiteettia syvempään ja aidompaan yhteyteen myös sinun kanssasi.
”Kunhan saan hänelle edes hetkeksi paremman olon, sitten hän pystyy olemaan minuakin varten.”
Kun tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaikka miten yrittäisit, saatat syyttää siitä itseäsi.
Uskot, ettet ole osannut käyttää empatiakykyäsi riittävän hyvin toisen olon helpottamiseen, jotta hän voisi antaa sinulle sitä hyväksyntää, lämpöä ja yhteenkuuluvuutta, jota häneltä kaipaat.
Koet epäonnistuneesi siinä, mihin sinun tulisi empatiakykyäsi ja energiaasi ohjata – toisten kannatteluun tunnetasolla, jotta he voisivat paremmin ja pystyisivät huomioimaan sitten myös sinua.
Kun et onnistu jo lähtökohtaisestikin mahdottomassa tehtävässäsi, leimaat sekä itsesi että herkkyytesi arvottomaksi. Koet olevasi vääränlainen ja kelpaamaton suhteisiin, jotka tuntuisivat vakailta, turvallisilta ja vastavuoroisuudessaan tasapainoisilta.
Siksi yrität seuraavalla kerralla ehkä vieläkin kovemmin, jotta arvottomuuden, turvattomuuden ja syyllisyyden kierre katkeaisi ja saisit kokea yhteyttä toiseen tavalla, joka tuntuisi sinustakin hyvältä.
Sen sijaan, että näin kävisi, päädyt kuitenkin uuvuttamaan itsesi kertaalleen suhteessa tai tilanteessa, jossa todistelet kelpaavuuttasi molemminpuoleisesti kunnioittavaan yhteyteen kantamalla rajattomasti toisen raskaita tunnetaakkoja – kunnes et enää yksinkertaisesti jaksa.
Kun rakkaus on ehdollista
Överiempaattisesti eli toisten tunteista ylivastuullisesti toimivan käsitys hänen omasta arvostaan ja kelvollisuudestaan rakkauteen – ja ylipäätään kaikenlaisiin suhteisiin – on ehdollistunut.
Hän kokee, että saadakseen olla suhteessa muihin, hänen täytyy mennä mukaan heidän tunteisiinsa ja elää niissä kuin ne olivat hänen omiaan. Koska hän on tehnyt tätä niin kauan, hän ei erota, mitkä tunteet nousevat hänestä itsestään ja mitkä ovat lähtöisin jostain muualta.
Hänessä asuu kaipaus syvempään yhteyteen toisten kanssa, jota hän ei koe saavansa ratkaistua ilman, että hän tekee itsestään toisenlaisen: muille sopivamman, hyödyllisemmän, helpomman ja siten arvokkaamman ja kelpaavamman.
Hän ajautuu helposti epävakaiden ja turvattomien suhteiden kierteeseen, jossa hän mukauttaa tunnetilojaan ja toimintaansa toisten tunteiden, tarpeiden, odotusten ja motiivien mukaisesti.
Samalla hän hylkää itsensä yhä uudestaan ja häntä rasittava tunnekuorma ja yhteydettömyyden tunne kasvavat yhä suuremmiksi.
Hän voi ajautua niin kauaksi omasta keskuksestaan, ettei hän enää tunne omia tunteitaan, vaan keskittyy autopilotilla siihen, mitä muissa tapahtuu.
Hän on jatkuvasti väsynyt eikä palaudu koskaan kunnolla.
Hän kokee, että hänen herkkyytensä ominaisuudet ja kyvyt ovat kelpaamattomia eikä niillä ole muiden silmissä mitään arvoa.
Hän tuomitsee kaipuunsa syvään yhteyteen toisten kanssa vääräksi, hävettäväksi ja mahdottomaksi täyttää.
Hän voi myös kokea, ettei hänellä ole lainkaan valtaa vaikuttaa siihen, minkälaisia ihmisiä ja suhteita hänen elämäänsä tulee.
Se, mitä sinä koet, on arvokasta
Kun olemme sitoneet arvontuntomme siihen, miten hyvin pystymme helpottamaan toisten hankalia tunteita ja saamaan heihin sen kautta turvallisen yhteyden, vedämme toisten tunteiden ehdoilla elämisen äärimmilleen.
Investoimme ihan liikaa energiaa suhteisiin, joissa toinen osapuoli on usein tunnetasolla etäinen, välttelevä ja saavuttamattomissa.
Saatamme nähdä tietoisella mielellämme hyvinkin selkeästi, että voimavarojemme laittaminen näihin suhteisiin ja tilanteisiin tuo vain samat turhauttavat tulokset.
Siitä huolimatta tunnekehossamme aktivoituvat kipupisteet saavat meidät keskittymään toisessa nouseviin tunne-energioihin ja yrittämään ratkaista niitä turvallisen ja toimivan suhteen tieltä – jos vaikka tällä kertaa asiat menisivätkin toisin, vakaa ja varma yhteys syntyisi ja vanha taika raukeaisi.
Totuus kuitenkin on, että nämä suhteet eivät kaavaa useinkaan murra – ainakaan sillä tavalla kuin haluaisimme.
Jotta pystymme käyttämään empatiakykyämme ja intuitiotamme luomaan elämäämme suhteita ja asioita, jotka eivät vain vie voimiamme, vaan antavat meille myös iloa, rauhaa ja tukea, meidän on sallittava itsemme nähdä tilanne semmoisena kuin se on:
Haemme edelleen tuntoa ja todisteita omasta arvostamme ja rakastettavuudestamme liikaa ihmisiltä tai tilanteista, jotka eivät pysty niitä meissä riittävästi tukemaan ja vahvistamaan.
Kun annamme itsemme hyväksyä sisäisen lapsemme kantaman ristiriidan siitä, miten joku, jonka olisi pitänyt lapsuudessamme pystyä kanssamme turvalliseen yhteyteen, ei ole siihen kyennyt ja olemme silti rakastaneet häntä, meille avautuu mahdollisuus lopettaa todisteiden hakeminen arvostamme ihmisiltä, jotka eivät niitä pysty, halua tai osaa meille antaa.
Sen sijaan voimme kääntää vahvan empatia- ja myötäelämisen energiamme kohti itseämme ja olla entistä enemmän hereillä sille, mitä tunteita, ajatuksia ja muita sisäisiä viestejä meissä nousee.
Kun emme yritä perustella ja selitellä kokemuksiamme pois, vaikka ne olisivatkin vastoin sitä, mitä oletamme muiden meiltä odottavan, alamme antaa yhä enemmän arvoa sille, keitä me olemme ja mitä meissä tapahtuu.
Se avaa meille entistä vahvemman yhteyden itseemme.
Siinä yhteydessä voimme rakastaa itseämme ja tuntea sisäsyntyisen arvomme juuri semmoisena kuin olemme, tapahtuipa elämässämme mitä tahansa. Silloin voimme kokea olevamme turvassa.
Siitä olotilasta käsin voimme valita elämäämme ihmisiä, jotka pystyvät jakamaan turvallisia yhteyden kokemuksia kanssamme ja näkevät arvomme ilman, että meidän tarvitsee sitä heille jatkuvasti todistella.
”Voita pelkosi”, meille julistetaan sormella osoittaen. Ei ole ihmisen osa, että elää pelosta käsin. Voittaja käärii hihat ja kipuaa kukkulan pelottomaksi kuninkaaksi. ”En enää pelkää, olen vapaa”, hän julistaa ja nostaa kädet ilmaan.
Kuulostaako raskaalta? Niin minustakin.
En tiedä sinusta, mutta ainakin itselläni on elämässä monia sellaisia pelkoja, joista niskalenkin saaminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta suoritukselta. Siis se, etten enää tuntisi moista pelkoa lainkaan, ja kehittyisin immuuniksi sille. Tuntisin oloni aina turvalliseksi pimeän keskellä tai tummassa vedessä uidessani. En hikoilisi ahtaissa paikoissa ja uskaltaisin kohdata ihmisiä päivittäin avoimesti ja itsevarmasti rintakarvat hulmuten.
No way!
Omista peloista ei tulisi rakentaa valloitettavaa vuorta. Jos huipulle kipuaminen vaatii kohtuutonta suorittamista, vähempikin riittää. Pelkoja ei tarvitse aina voittaa, useimmiten riittää, että kulkee niitä kohti. Itselleen voi antaa luvan sanoa ”otin tänään nämä askeleet, ja se riittää.”
Askel kerrallaan
Kolmas kirjani Luolatarinoita – Suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva julkaistaan helmikuussa. Yksi kirjan kirjoittamisen lähtökohdista oli, että halusin kohdata ahtaan paikan kammoni. Janosin päästä paikkoihin, joiden tukkeena tuo halvaannuttava tunne jumitti.
Lähdin kulkemaan kohti pelkoa. Ensimmäisellä kerralla en uskaltanut, en vielä toisellakaan. Kolmannella kerralla otin askeleen, seitsemännellä kerralla toisen. Päätin, että tuli mitä tuli, reagoin esiin nousevaan pelkoon. En lähtenyt taistelemaan sitä vastaan, en valloittamaan vuorta. Lamaantumisen sijaan valitsin kuitenkin joka kerta toimia, yrittää kulkea kohti.
Kerta toisensa jälkeen se, etten laittanut päätäni pensaaseen vaan reagoin, nosti itseluottamustani. Lopulta pääsin pisteeseen, jossa altistin itseni ahtaaseen tilaan. Jumaliste, että tärisin! Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahtunut, joten toistin tekoni.
Ajan myötä totuin ajatukseen, että pelko ei tunteena häviä, mutta sitä kohti voi kulkea.
Löysin luolista ja onkaloista mitä huikeimpia paikkoja, jotka olisivat jääneet kokematta, mikäli olisin lamaantunut pelkojeni edessä. Halutessasi voit lukea lisää löydöksistä ja tavastani kohdata pelkoja myöhemmin helmikuussa ilmestyvästä kirjastani.
Kyky reagoida lisää elinvoimaisuutta
Kun katson jo elettyä elämääni taaksepäin, huomaan eniten hampaankoloon jättäneen ne hetket, jolloin lamaannuin pelkoni edessä niin, etten kyennyt reagoimaan. Vesipuiston hurjin liukumäki jäi kokeilematta ja kiehtovan uuden ihmisen edessä käännyin pois sen sijaan, että olisin tutustunut häneen. Epäoikeudenmukaisuutta kokiessani en noussut puolustamaan itseäni vaan annoin hetken valua sormieni välistä.
Pelkojen edessä lamaantuminen on joka kerta vähentänyt elinvoimaisuuttani. Olen valinnut jäädä pieneksi. Tämä usein siksi, että en ole uskonut kykeneväni voittamaan tuota pelkoa. Pääni sisällä on ollut harhainen kuva siitä, että pelko täytyisi jotenkin tuhota lopullisesti, jotta voisin olla vapaa siitä. Harva meistä kokee selkäpiitä karmivien tunteiden keskellä olevansa oman pelkonsa terminaattori.
Mutta hasta´la vista beibi, siinä se onkin!
Pelkoa ei tarvitse voittaa, riittää että sitä kohti valitsee kulkea, niillä voimilla mitä juuri sillä hetkellä on. Näin tehdessä usko omaan kykyyn selviytyä voimistuu, mikä osaltaan lisää elinvoimaisuutta. Tällöin alkaa rakentua myös pohja uudenlaiselle identiteetille. Se ei nojaa pelkoon ja muistuta, mitä pahaa saattaa tapahtua, vaan rakastaa ja rohkaisee ottamaan selvää, mihin kaikkeen pystyt.
Siksi valitsen ryömiä luolaan, vaikka yhä välillä pelottaa.
Luolatarinoita – suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva on tarinallinen tietokirja kotimaamme jännittävistä ja vähemmän tunnetuista luontokohteista, joita harvat osaavat etsiä. Se on myös kiehtova kuvaus omien pelkojen kohtaamisesta.
Monia hirvittää pelkkä ajatus luolaan menemisestä, vaikka ihmiset ovat käyttäneet niitä ammoisista ajoista lähtien turvapaikkoinaan ja tallelokeroinaan. Suomessa eri luolat ovat toimineet näyttämöinä niin ryöväreille, tietäjille kuin sotakarkureille, mistä todistavat lukuisat tarinat.
Harri-Pekka Pietikäinen (s. 1980) on tietokirjailija, jonka viimeisin teos Pinnan alla – elämäni valkohain kanssa pureutui ihmisen ja ikonisen pedon kohtaamiseen. Pietikäinen kirjoittaa luonnosta ja lähestyy kirjojensa aiheita kulttuuriantropologisesta kulmasta käsin.
Tunteet ja tuntemukset ovat minulle tärkeitä, ne toimivat osaltaan kompassina, jonka kautta elämässä suunnistan – sillä jokaisella tunteella on aina viesti, joka kaipaa nähdyksi tuloa. Tarve, joka tarvitsee huomiota.
Silti, minullakin on tuntemuksia, joita mieluummin jättäisin kohtaamatta.
Yksi niistä on tyhjyyden tunne. Sellainen tyhjyys, joka tuntuu sydäntilassa ja vatsassa ammottavalta mustalta aukolta, joka nielaisee valon mennessään.
Muistan lapsuudestani, kun koin tuon tunteen ensimmäistä kertaa, ja siitä tuli nuoruusvuosiksi matkakumppani, jota en halunnut. Pyrin välttelemään tunnetta erilaisin tuhoisin keinoin, kuitenkaan koskaan pääsemättä karkuun. Vieläkään, yli kolmekymppisenä, monet kerrat sisimpääni itsekseni sekä ammattilaisen kanssa myllänneenä ja historiani kanssa sovun tehneenä, musta merkityksettömyyden aukko ei ole se mieluisin tunne kohdattavaksi. Uskon, etten ole ainoa, joka tunnistaa tämän.
Silti, tyhjyydelläkin on meille asiaa.
Joskus sen taustalla on muita tunteita, kokemuksia tai tarinoita, jotka ovat jääneet matkan varrella vaille huomiota. Joskus tyhjyys on kokemus merkityksettömyydestä. Tyhjyyden tunne voi saada ihmisen säntäilemään hätääntyneenä paikasta, asunnosta, ihmissuhteesta, seksikumppanista tai matkakohteesta toiseen. Täyttämään kehoa ruoalla tai kieltäytymään siitä. Ottamaan vielä yhden lasillisen tai tarttumaan omaan tuttuun selviytymiskeinoon kerta toisensa jälkeen. Ja se on vain inhimillistä.
Joitakin kuukausia sitten sydänsurujen keskellä musta aukko asettui sydämeni takaosaan ja koko kehoni jäykistyi puolustautumaan: ei, et ole tervetullut tänne. En kuitenkaan enää halunnut asettua vastustamaan tai täyttämään tilaa muulla, sllä tiesin, ettei tunne katoaisi ennen kuin se saisi huomioni. Niinpä minä asetuin istumaan tuohon tyhjään tilaan ja katsoin sisään, kohdaten sen, mitä siinä hetkessä pelkäsin eniten. Minä vain istuin ja pitelin itsestäni kiinni.
Se, mitä tyhjyydestä ja sen kautta avautuneiden muiden tunteiden alta löysin, oli rakkautta. Rakkautta, joka ei koskaan katoa, ei mene pois, ei häviä. Sellaista rakkautta, josta me kaikki synnymme, ja jonka kautta pohjimmiltaan täällä elämme, joka meitä kaikkia yhdistää. Mikään ei ole minun, eikä silti menetettyä.
Tyhjyyden kohtaamisen kautta löysin syvää turvaa, sillä vaikka joskus siltä tuntuisi, elämässä mikään ei ole turhaa. Emme ole yksin, emmekä koskaan ole merkityksettömiä.
Teos, jonka maalasin kokemusteni pohjalta (Every ending is a new beginning, 2021)
Jokaisen kokemus tyhjyydestä on uniikki, eikä kirjoittamani välttämättä resonoi sinulle ollenkaan. Tärkeämpää on kuitenkin harjoitella tutustumaan omaan kokemukseensa, joskus hitaasti, joskus avun kanssa. Oppia ymmärtämään, mistä tyhjyydessä on itsellä kysymys ja millaista viestiä se kantaa.
Tyhjyyden ei tarvitse olla pelottavaa, se voi olla osa syvää ihmiskokemusta. Tyhjyys voi merkitä puhdasta elämän kanvasta, jolle maalata seuraava tarina. Paikkaa, jossa katsoa syvemmin omia tarpeitaan.
Tyhjyyskin voi olla omalla tavallaan täynnä – elämää itseään.
Kolme keinoa, joilla kohdata omaa tyhjää oloa
1. Kosketa ja liikuta kehoa
Jos mielessä myllertävät katastrofiajatukset, kosketus palauttaa takaisin tähän hetkeen – sillä kehomme on aina tässä. Se ei voi olla missään muualla. Kosketus on hoitavaa ja voi luoda turvan kokemusta itselle. Jos tunne tuntuu lamauttavalta kehon sisällä, myös liike voi auttaa. Tunnustele, millaista liikettä kehosi kaipaisi? Ravistelua, venyttelyä, tanssia, jotain muuta? Kun liikut, tunne sisälläsi liikkuu.
2. Kirjoita ja sanallista
Sisäistä tyhjyyttä voi olla helpompi hahmottaa sanojen kautta. Itselleen voi kirjoittaa lohduttava kirjeen, aivan kuin kirjoittaisit parhaalle ystävällesi. Jos kirje ei tunnu omalta, voit esimerkiksi listata sanoja tai asioita, joita tunne nostaa itsessä esiin, ja mitkä asiat ja teot helpottaisivat oloa.
3. Anna huomiota itsellesi ja/tai anna toisen nähdä sinut sellaisena kuin olet
Yksi myötätuntoisimmista teoista on tulla nähdyksi sellaisena haavoittuvaisena, ainutlaatuisena ihmisolentoja, joka on. Tätä voi harjoitella siten, että antaa itsensä tuntea myös inhottavia tunteita, antaa huomiota kaikille kokemuksilleen ja joskus niille omille välttelytekniikoillekin.
Yhtä hoitavaa voi toisaalta olla se, että antaa turvallisen ihmisen nähdä sinut tunteen keskellä. Voit puhua, sanallistaa, itkeä – sillä mitään ei tarvitse kantaa vain omilla harteillaan, kaiken voi jakaa. Emme ole täällä yksin, vaan aina yhteydessä toisiin.
HUOM. Jos tyhjyyden tunne on valtavan voimakas, pitkäaikainen matkakumppani tai harjoitukset aiheuttavat epämukavaa oloa, ethän jää yksin. Käännythän tarvittaessa ammattiavun puoleen. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä kohdata itsekseen. <3
Toimituksen vinkki: Hidasta ja rauhoitu
Hitaammassa tahdissa -kortit ovat sinulle, joka…
…koet vaatimukset koviksi ja elämänrytmin hengästyttäväksi.
…kaipaat keinoja palautumiseen.
…tunnet olosi usein uuvahtaneeksi – sekä mentaalisesti, emotionaalisesti että fyysisesti.
…kaipaat lempeitä ja helppoja harjoituksia rauhoittamaan kehoa: kiihtynyttä sydämensykettä, painetta päässä, kuristusta kurkulla jne.
…haluat muistuttaa itseäsi päivittäin siitä, että nopea vauhti ja tehokkuus eivät ole elämässä tärkeimpiä, vaikka ympäröivän maailman vaatimuksista niin voisi päätellä.
…haluat löytää rauhoittavia harjoituksia ennen nukkumaanmenoa – tai mihin aikaan päivästä hitaampaa hetkeä tarvitsetkaan.
Narsistin peili on siitä erikoinen, että se näyttää ainoastaan täydellisen kuvajaisen. Se näyttää narsistille itselleen kaunista ja särötöntä kuvaa, johon hän itse voi ihastua aina uudelleen. Narsistin omakuva on täydellinen eikä sitä pysty kukaan rikkomaan. Narsisti ei ole ihminen meidän muiden kuolevaisten tapaan vaan hän on yli-ihminen.
Narsisti vihaa niitä, jotka yrittävät näyttää hänelle realistisempaa kuvaa hänestä itsestään. Hänen hoviinsa ei mahdu se totuudentorvi, joka yrittää saada narsistin ottamaan ja kantamaan vastuuta hänen omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.
Poistiko hän sinut juuri somesta, kun et silittänyt häntä myötäkarvaan?
Narsistin kumppanille saattaa jossain kohtaa tulla sellainen olo, että jotain outoa on meneillään. Narsisti alkaa olla levoton ja hän alkaa käyttäytyä eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän saattaa jopa sanoa, että hänellä on tylsää.
Narsistin kumppani alkaa epäillä, että toisella on jotain outoa meneillään. Uskollisuutta vakuuttanut, pian narsistiksi paljastuva henkilö, on alkanut piilossa etsiä seuraavaa kohdetta. Kumppanin kysyessä asiasta, narsisti saattaa vastata: ”Ai miten niin? Mitä mulla muka voisi olla meneillään?”. Ja kumppani hiljenee.
Narsisti alkaa ehkä häivyttää kumppaniaan vähitellen niin, ettei tämä heti huomaa tai tajua, mitä tapahtuu. Sormus saattaa ”unohtua” kotiin ja somesta häviää parisuhdestatus ”vahingossa” pois. Kumppanin olo huononee ja epävarmuus lisääntyy. Epävarmuutta tai epäilyä ei saa sanoa ääneen, sillä narsisti suuttuu tosi helposti. Kun huuto alkaa, vaikenee kumppani ja jää taaskin vaille vastauksia.
Puhelinta piilotteleva ja sen kanssa naureskeleva narsisti jatkaa peliään. Hänen suhtautumisensa kumppaniin on muuttunut välinpitämättömäksi ja kylmäksi.
Kumppanin kysyessä, oletko ollut uskollinen, narsisti vastaa: ”Miksi mulla olis joku toinen?” tai: ”Miten sä voit aina olla noin epäileväinen, mulla alkaa mennä hermo suhun”. Kun kysyt vielä, on vastaus usein kysymys, johon et voi millään tavalla tarttua.
Kumppani tuntee, että narsisti ei ole enää heidän suhteelleen läsnä vaan hänelle on alkanut muodostua oma elämä heidän kumppanuutensa ulkopuolelle. Narsistin kysymysvastaukset kuitenkin tekevät sen, että uhri epäilee sekä toista että itseään eikä enää tiedä, mikä on totta. Ja se jos mikä saa kenet tahansa voimaan hirvittävän huonosti. Usein uhri menee kaikenlaisesta sumuttamisesta niin sekaisin, ettei hän saa öitään nukuttua ja hänen kaikki energiansa hukkuu siihen, että hän yrittää saada jostain langanpäästä kiinni ja ymmärtää, mitä hänen elämässään ja parisuhteessaan tapahtuu. Narsistin uhri ottaa usein kaiken vastuun parisuhteen tilasta itselleen ja tuntee valtavaa häpeää ja syyllisyyttä.
”Jos minä olisin toisenlainen, en näin tylsä, kyselevä, epävarma, ruma, niin minä kelpaisin tuolle toiselle”, näin narsistin kumppani alkaa tuntea ja ajatella ja hänen minäkuvansa särkyä pala kerrallaan. Mitä pienempiin osiin kumppani hajoaa, sitä enemmän narsisti saa valtaa ja häntä ärsyttää kumppanin heikkous, juuri se, jonka hän itse on saanut aikaan. Hajota ja hallitse-taktiikka tehoaa kyllä, kun sen vaikutuspiirissä riittävän kauan oleilee.
Kumppani, joka alkaa ottaa asioista selvää ja haluaa oikeasti tietää totuuden, on narsistille kuin piikki lihassa. Kun uhri alkaa olla lähellä totuutta ja tietää jo, että hänelle valehdellaan, narsisti alkaa huutaa ja raivota. Kun huuto ja raivo eivät hiljennä kumppania, saattaa hän poistua uhrin elämästä yhtä kiihkeän teatraalisesti kuin siihen aikanaan tuli.
Narsisti lähtee suhteesta, kun seuraava uhri on jo katsottu ja usein myös jo ”kokeiltu” – tätä narsisti ei koskaan myöntäisi: hänen hyvyytensä on näet tuollaisen yläpuolella. Narsistin kulissi ja maine pitävät – kun lähtee näyttävästi, ei nolo moka ja pettäminen ehkä paljastu. Narsisti tekee kaikkensa, jotta hänen maineensa kunnollisena ja hyväntahtoisena ihmisenä säilyy. Narsistin tarinat suhteen päätyttyä osoittavat kaikki sellaisiin suuntiin, joiden keskellä ei kukaan huomaa katsoa sinne, mihin kuuluisi: narsistiin itseensä. Vastuu on narsistille nimittäin sellainen polttopallo, jota hän ei näppeihinsä ota – ei hyvällä eikä pahalla.
Narsisti osaa harhauttaa puheillaan hyvin taitavasti. Hän saa uhrinsa näyttämään tyhmältä, hullulta, vainoharhaiselta, mustasukkaiselta, tyrannilta ja kotihirviöltä ja vaikka miltä kamalalta, vaikka oikeasti hän on itse se tarinan ilkimys. Kaiken tarinoinnin tarkoitus on aina sama: narsistin peiliin ei saa tulla säröä. Eikä tulekaan, koska hän jää niin harvoin kiinni valheistaan. Ja jos tulee, pakenee hän luolaansa ja viihtyy siellä hyvin yksinään – parhaassa seurassaan. Toki tulee sekin päivä, kun narsisti, ”savun hälvettyä”, tulee ulos luolastaan – käsipuolessaan uusi uhri, joka pitää huolen siitä, että narsistin maine kasvaa ja kilpi kimaltelee ja kaikki ovat jo unohtaneet sen, mitä aiemmin tapahtui (tai niin narsisti luulee). Käsipuolessa hymyilee onnellisena se uhriparka, joka hetken aikaa uskoo ne iltasadut, joissa kaikki narsistin eksät ovat noitia ja konnia ja narsisti itse sankari, uhri, hyväntekijä, marttyyri, kunkku tai kuningatar.
”Trauman käsittelyssä on yhtä paljon kyse sen muistamisesta, miten selviydyimme kuin siitä, mikä on mennyt rikki”. Näin kirjoittaa traumatutkija Bessel van der Kolk kirjassaan Jäljet kehossa ja nostaa esiin jotakin arvokasta: Että muistaisit kaiken kipeän ohella myös sen, mikä on kannatellut sinua pimeässä.
Kokemus toimijuudesta, edes pienikin sellainen, voi olla merkittävä tekijä paranemisen polulla. Van der Kolk tarkoittaa toimijuuden tunteella mahdollisuutta hallita omaa elämäänsä. Tämä taas perustuu siihen, millainen suhde ihmisellä on omaan kehoonsa.
Oman äänen löytyminen edellyttää, että ihmisen on oltava läsnä omassa kehossaan, läsnä sisäisille tuntemuksilleen. Tämä on dissosiaation, kehosta etääntymisen ja itsensä kadottamisen vastakohta, mikä on tyypillistä monille trauman kokeneille.
Vaikka traumaan liittyy usein kokemus itsensä kadottamisesta, se ei tarkoita, etteikö elämään voisi sisältyä myös ajoittaisia yhteyden välähdyksiä – hetkiä, jolloin jokin tai joku saa sinut havahtumaan, helpotuksen piipahtamaan luonasi, hyvän olon häivähtämään ja muistuttamaan siitä, että on olemassa jotakin parempaa.
Nuo pienet ohikiitävät hetket voivat olla niitä, jotka auttavat sinua jaksamaan. Tuovat hetkellisen helpotuksen sisäisen hädän, jähmettyneisyyden, pakenemisen ja taistelun äärelle. Ne ovat kuin langanpäitä, joihin tarrautumalla voit kiskoa itsesi pinnalle. Ne ovat sinun voimavarojasi.
Kaikki pelastusrenkaat eivät toki ole yhtä toimivia, mutta tässä yhteydessä en viittaa keinoihin, jotka turruttavat hädän (kuten riippuvuuksilla on tapana), vaan niihin hetkiin, joissa aito hyvä olo käväisee sisimmässä. Ehkä tuo valonlähettiläs on ihminen, ehkä eläin, kenties jokin harrastus, paikka tai kokemus luonnon äärellä. Oli se mikä tahansa, sillä voi olla käänteentekevä rooli elämässäsi.
Itselleni kannattelevia tekijöitä elämän varrella ovat olleet muun muassa liikunta ja hevosten kanssa vietetty aika. Ne ovat tuoneet arkeeni tarvittavia hengähdystaukoja, voimaa sekä kokemuksen siitä, että minun on yhä mahdollista löytää takaisin syvään yhteyteen.
Kun joskus pysähdyt katsomaan taaksesi ja rakennat tarinaasi uudelleen, palaa siihen, mikä on auttanut sinua selviytymään. Se tuo voimaa myös paranemiseen.
Lähde: Bessel van der Kolk, Jäljet kehossa (Viisas elämä 2019).
Kehoyhteyden vahvistamisesta ja traumasta toipumisen kokemuksista voit lukea lisää myös kirjastamme Kotona kehossa – Matka kehon ja sielun sopukoihin. Kurkkaa kirja täältä:
Elämä on kuriton ja oikukas eikä useinkaan tottele vahvaa tarvettamme varmuusajatteluun, ennakoimiseen, ennalta tietämiseen, selkeyteen, hallintaan ja kontrolliin.
Oikkuilusta tuiki tuntuvana muistutuksena vaikkapa viimeisimmät pari vuotta vikkelän viruksen viedessä ja meidän vikistessä. Muistutuksena siitä, ettei ihminen voi kontrolloida kaikkea. Ei saada maailmaa mallilleen eikä haluamallaan tavalla hallintaansa, vaikka niin välillä erehtyy kuvittelemaan.
Kontrolli karkaa käsistä, vaikka mitä tekisimme ja miten taistelisimme. Elämän kurinpalautukseen eivät yllä edes parhaat asiantuntijat, viranhaltijat, päättäjät tai muut gurut. Siihen ei yllä tiede eikä huippuunsa kehitetty teknologiakaan.
Varmuuden puute aiheuttaa meissä hämmennystä ja pelkoa, pahimmillaan paniikkia ja pakokauhua, koska mielemme mielipuuhia, etenkin öiseen aikaan, on uhkien, riskien ja pelon paisuttelu, sen kaikkein pahimman ja kamalimman kuvittelu.
Aivomme ja kehomme viestivät keskenään neuropeptidien välityksellä. Neuropeptidit kiinnittyvät soluihimme, joissa käynnistyy ajatusviestien mukainen hormonieritys. Hormonit säätelevät paljon muun lisäksi tunteitamme. Kun ajattelemme pelokkaita ja huolestuneita ajatuksia, joita ulkopuoleltamme jopa ahkerasti ravitaan, alamme tuntea itsemme nopeasti ahdistuneiksi.
Mitä enemmän ajattelemme pelkoajatuksia, sen enemmän lisäämme ahdistusta. Syntyy pelkoajatusten ja ahdistuksen itseään ruokkiva noidankehä. Vahvistamme uudelleen ja uudelleen samoja hermoyhteyksiä ja ylläpidämme näin kehossamme stressikemikaalien, adrenaliinin ja kortisolin jatkuvaa eritystä, mikä voi pitkään jatkuttuaan sairastuttaa.
Pelon ravitseminen aiheuttaa muutakin tuhoa. Pelko kaventaa ja kutistaa ajatteluamme ja näköalojamme, joten voikin miettiä, ovatko pelon ja paniikin aiheuttamat ajatukset ja niitä seuraavat reaktiot ja teot aina kovin viisaita. Pelko naamioituu myös usein aggressiivisuudeksi, syntipukkien etsimiseksi, syyllistämiseksi ja ankaraksikin tuomitsemiseksi. Pelko saa ihmiset helposti toisiaan vastaan.
Pelko on lähes aina mielikuvituksemme tuotos ja kohdistuu kaiken lisäksi useimmiten tulevaan, josta emme ennusteista ja todennäköisyyksistä huolimatta mitään tiedä.
Mutta suurimmankin epävarmuuden keskellä meillä on halutessamme mahdollisuus valita ajatuksemme, asenteemme ja niiden myötä pitkälti myös tunteemme ja tuntemuksemme.
Voimme valita taistelun tai hyväksymisen.
Taistelu vie voimat ja tekee rumaa jälkeä. Hyväksyminen edistää oman sisäisen mielenrauhan vahvistamista ja vaalimista, omassa voimassa pysymistä. Hyvinvointiamme ja ympärillämme olevien muidenkin ihmisten hyvinvointia.
Hyväksymisellä tarkoitan ymmärrystä siitä, että kaikkea tapahtuu. Sinulle, minulle, meille ja muille. Myös ymmärrystä siitä, mihin voimme itse vaikuttaa ja mihin emme. Usein emme voi vaikuttaa siihen, mitä ympärillämme tapahtuu, mutta sisäiseen mielenrauhaamme voimme. Paljonkin.
Pelon vastustaminen ja poispakottaminen ei toimi, mutta voimme olla jonkin pelkoa lempeämmän ja hyvää tekevämmän puolella. Tätä kutsutaan korvaamiseksi. Voimme korvata pelkoajatuksia ajatelemalla myötätuntoisia, itseämme ja muita ymmärtäviä, arvostavia ja rakkaudellisia ajatuksia. Näin saamme kehomme tuottamaan stressihormonien sijaan hyväolon hormoneja. Ne taas vahvistavat meissä turvan ja luottamuksen tunnetta. Sen turvan, jota kipeästi kaipaamme.
Mielenrauha, tyyneys ja omassa voimassa pysyminen edellyttävät korvaavien ajatusten säännöllistä toistoa. Uudet, alussa hennot ja hauraat hermoradat kapaavat vahvistusta.
Mitä enemmän keskityt tietoisesti ajattelemaan turvaa ja luottamusta lisääviä ajatuksia, sen enemmän vahvistat ja vaalit mielenrauhaasi. Sen paremmin pysyt omassa voimassasi ja totuudessasi elämän kaiken arvaamattomuuden keskellä.
Voit lukea lisää pelosta ja sen korvaamisesta turvan tunteella uudesta kirjastani Muuta asenteesi, muuta elämäsi. Voit ostaa kirjan tästä.
