“En jaksa.”
“Kyllä sinä vielä jaksat.”
“Olen oikeasti uupunut.”
“No jos vähän järjestellään asioita. Nukut viikonloppuna sitten. Hoidetaan ainakin tämä yksi asia.”
“Mutta tämä kiristävä kipu päässä on jatkunut jo päiviä.”
“Et voi olla noin heikko. Ota itseäsi niskasta kiinni ja anna mennä vaan!”
Miltä tämä dialogi kuulostaa? Kauhistuttavalta? Vai ehkä tutulta?
Meistä useampi on käynyt tällaisen keskustelun. Ei välttämättä toisen ihmisen kanssa vaan itsekseen – kehon ja mielen välillä.
Ehkei dialogi ole aina noin selkeää vastaanväittämistä, mutta hiljaisuuskin on ohittamista. Olemme usein nimittäin oppineet neuvottelemaan kehomme kanssa silloin, kun sen pitäisi aivan erityisesti tulla kuulluksi. Olemme oppineet neuvottelemaan väsymyksen kanssa, kyseenalaistamaan kehomme rajat ja etsimään perusteluja sille, miksi sen viesti ei tarkoita sitä, mitä se sanoo. On helpompaa etsiä kiertotiet, raivata reitti optimoinnin ja organisoinnin maailmaan – juuri niiden strategisten toimintojen luo, jossa mieli on hyvä – sinne, missä mieli voittaa kehon 6-0.
Sillä mieli on hyvä siinä. Se osaa ohittaa. Se osaa perustella.
Se osaa katsoa kalenteria, velvollisuuksia – ja etenkin se osaa huomioida muiden ihmisten tarpeita. Se osaa muistuttaa siitä, että muutkin jaksavat – ja eilen sinäkin jaksoit, viime viikolla jaksoit. Lohdun sana siltä on, että kun vielä jaksat, niin pian kyllä helpottaa.
Mutta keho ei perustele. Se vain kertoo, missä mennään eikä sen viesti aina sovi siihen elämään, jota yritämme elää.
Kun kehon viesti ei sovi suunnitelmaan
On helppo kuunnella kehoa silloin, kun se sanoo jotain, minkä haluamme kuulla. Levänneenä, energisenä, odotetun uuden äärellä ja läheisten keskellä kehon kuunteleminen tuntuu luonnolliselta ja sen viestit ovat selkeitä. Tällöin on helppo puhua yhteydestä itseen. On helppo puhua intuitiosta ja siitä, miten hyvältä tuntuu olla läsnä omassa kehossa.
Mutta entä silloin, kun keho sanoo jotain muuta? Kun se kertoo, että tänään olo on kaikesta taakasta raskas. Tai kun nyrkki puristuu omien rajojen merkiksi, tai suru puristaa rintakehän kasaan. Kun sydän hakkaa kuormituksesta ylimääräisiä lyöntejä tai kun tuttu kipu kietoo kehon sykkyrälle. Tai kun se tarvitsee lepoa juuri silloin, kun mieli huutaa muuta.
Näissä hetkissä mutkaton yhteys itseen hapertuu. Tällaisina hetkinä omat ääriviivat katoavat, mieli suuntautuu kauemmas omasta kehosta, olosta tulee tukala. Voi olla, että tässäkin kohtaa voi ymmärtää olevansa ylikuormittunut ja väsynyt. Voi olla, että silti on helpompi purra hampaat yhteen ja jatkamme ohittaen kehon tarpeet. Voi olla, että tiedämme tarvitsevamme lepoa ja silti huomata, ettei “EI” kuulu sanavarastoon – ja antaa “KYLLÄ”-sanan täyttää kalenterin.
Mitä jos mieli antaisi mahdollisuuden sille, että kehon kuiskaus onkin totta?
Kehon ohittaminen ei aina näytä itsensä hylkäämiseltä. Päinvastoin, se voi näyttää vastuullisuudelta. Se voi näyttää siltä, että asiat hoituu.
Kukapa meistä ei haluaisi olla luotettava, pitää lupaukset, olla tuottamatta pettymystä. Vastuullisuuden viitta on niin painava, että voi olla vaikeaa huomata, milloin siitä on tullut itsensä jatkuvaa ylittämistä.
“Tämä on vain yksi päivä”, mieli kuiskaa. Ja keho yrittää kertoa, että samanlaisia päiviä on ollut jo aika monta. Mieli vastaa: “Kaikilla on välillä raskasta.” Ja keho kertoo, ettei se enää palaudu siitä, mikä ennen oli vain raskasta. Mieli lohduttaa: “Mutta eihän tämä voi olla näin vakavaa.”
Mitä voisikaan tapahtua, jos kehon ja mielen välinen vuoropuhelu olisi tasa-arvoista?
Mitä jos mieli antaisikin mahdollisuuden sille, että kehon kuiskaukset ovatkin totta?
Kehon jokainen tuntemus ei ole käsky
Kehon kuunteleminen ei ole sitä, että luovumme harkinnasta. Eikä se myöskään tarkoita, että jokainen tuntemus on käsky.
On vaikea rakentaa elämää niin, että tekisi aina vain sen, mikä tuntuu sillä hetkellä helpolta. On luonnollista esimerkiksi pelätä niitäkin uusia asioita, jotka ovat hyviä. Yhtä lailla keho voi vastustaa hyvääkin muutosta. Se voi olla ylivirittynyt tilanteissa, joissa mielen tasolla ei ole mitään pelättävää.
Mutta tässäkin hetkessä on mahdollista kuulla pelko – ja silti mennä eteenpäin. On mahdollista olla epävarma ja silti valita toisin, sillä aito valinta syntyy suhteessa itseen, suhteessa kehoon, ei ohittamalla tämä. Olennaisinta on tässäkin tilanteessa kuulla ja kysyä: Mitä tarvitsen, jotta voisin jatkaa turvan reunustama?
Välttelemme kuulemasta siksi, että tiedämme sen muuttavan jotain
Kehon kuunteleminen voi tuntua vaikealta juuri siksi, että joskus tiedämme jo valmiiksi, mitä se tulee sanomaan – ja se ei sovi suunnitelmaan.
Jos pysähtyy, huomaakin kuinka väsynyt on. Jos on hetken hiljaa, huomaa, kuinka paljon onkaan kantanut. Jos kuuntee itseään rehellisesti, ei ehkä enää pysty jatkamaan samalla tavalla.
Onko niin, että välttelemme kuulemasta siksi, että tiedämme sen muuttavan jotain?
On paljon helpompaa asettaa deadlineja ja puristaa, kuin pysähtyä kysymään, miksi elämä vaatii ehkä enemmän kuin on annettavana. On paljon helpompaa ajatella, että olen vain vähän väsynyt, kuin myöntää, että olen ollut liian kauan ilman riittävää lepoa.
Uskon sinua
Kehon kuunteleminen alkaa kuulemisesta, aidosta hiljentymisestä. Entä, jos alun dialogi olisikin tällainen:
“En jaksa.”
“Minä kuulen. Kerrotko lisää? Mitä on tapahtunut ennen tätä hetkeä? Mitä olet kantanut? Mitä olet ohittanut? Mitä tapahtuisi, jos uskoisin sinua?”
Minä kuulen. Kuinka voimakas luottamus tähän kytkeytyy.
Kuulemisesta alkaa usein ketju, joka voi jo viedä pitkälle – siihen, että jonakin päivänä voi sanoa myös, että minä kuulen – ja minä myös uskon.
Uskon, vaikka en olisi vielä aivan valmis siihen, mitä se tarkoittaa. Mutta opettelen.
Se, jos jokin, on todellista rohkeutta.
