Psykologi Elaine Aron esitti noin 25 vuotta sitten ensimmäisen kerran teoriansa erityisherkkyydestä. Alkuperäinen teoria kuvasi piirteen puhtaasti synnynnäisenä. Piirre on alkuperäisen teorian mukaan kategorinen, eli toiset yksilöt ovat kategorisesti herkkiä ja toiset eivät. Lisäksi piirteen katsottiin toimivan ympäristöherkkyytenä siten, että erityisherkkä yksilö hyötyy keskimääräistä enemmän turvallisista kasvuympäristöistä, mutta kuormittuu enemmän turvattomissa kasvuympäristöissä. Aron ja muut tutkijat käyttivätkin tuolloin kategorista kielikuvaa voikukista ja orkideoista kuvaamaan korkeaa ja matalaa ympäristöherkkyyttä.
Elaine Aronin alkuperäisen teorian jälkeen erityisherkkyyttä on tutkittu maailmalla paljon. Myös Aron itse on päivittänyt teoriaansa uuden tiedon valossa. Erityisherkkyys ei ole nykytiedon valossa täysin synnynnäinen, vaan se kumpuaa temperamenttipiirteiden ja sosiaalisten kokemusten vuorovaikutuksesta, kuten kaikki muutkin aikuisen persoonallisuuspiirteet. Lisäksi piirteen ei enää ajatella olevan kategorinen vaan sijoittuvan jatkumolle.
Aron ja muut tutkijat ovat päivittäneet myös alkuperäistä kielikuvaansa voikukista ja orkideoista tulppaaneilla. Tulppaanit edustavat uudessa kielikuvassa keskimääräistä herkkyyttä. Uuden tiedon valossa erityisherkkyys ei myöskään toimi ympäristöherkkyyden ytimenä; siinä roolissa on ennemminkin temperamenttipiirre negatiivinen emotionaalisuus, joka on toki erityisherkkyyteen liitetyn stressiherkkyyden taustalla.
Alkuperäisen teorian mukaan erityisherkkyys liittyy siihen, miten aistitietoa käsitellään aivoissa. Teorian mukaan erityisherkkä henkilö havaitsee ja kokee aistitiedon syvällisesti. Hänellä on tarkka havainnointikyky suhteessa ympäristön aistitietoon, mutta myös suhteessa omiin sisäisiin kokemuksiinsa. Erityisherkkä yksilö siis käsittelee sisäistä ja ulkoista aistitietoa enemmän ja tarkemmin, mikä saa hänet myös kuormittumaan herkästi korkeavirikkeisissä ympäristöissä.
Erityisherkkyys muodostuu näistä kahdesta piirteestä
Erityisherkkyyden ajatellaan yhä nykyäänkin liittyvän siihen, miten aistitietoa käsitellään aivoissa, mutta myös yksilöllisiin eroihin stressiherkkyyden määrässä. Erityisherkkyyden voidaankin karkeasti ajatella muodostuvan kahdesta eri ulottuvuudesta: aistiherkkyydestä ja stressiherkkyydestä. Tunnistatko näistä piirteistä kumpaakaan itsessäsi?
Aistiherkkyys tekee sinut avoimemmaksi omasta kehosta ja ympäristöstä tulevalle aistitiedolle ja saa sinut kokemaan aistitiedon kokonaisvaltaisemmin, mutta samalla yksityiskohtaisemmin. Aistiherkkyyden taustalla on temperamenttipiirre havaintoherkkyys. Se näkyy pienillä lapsilla eroina siinä, kuinka pienet aistisignaalit ylittävät havaitsemisen kynnyksen ja kuinka pieniä yksityiskohtia lapsi erottelee aistitiedosta.
Jos olet aistiherkkä, huomaat aistitiedosta herkästi pienetkin yksityiskohdat, mutta saatatkin myös ajoittain kuormittua kehostasi tai ympäristöstäsi tulevan aistitiedon määrästä. Todennäköisesti havaitset tarkemmin esimerkiksi visuaalisia yksityiskohtia, tunnet pienempiä eroja kosketuksessa tuntoaistin kautta ja huomaat herkästi esimerkiksi kofeiinin vaikutuksen kehossasi. Jos olet aistiherkkyyden lisäksi empatiakykyinen, niin aistiherkkyys voi saada sinut kokemaan muiden tunteet ja mielialat voimakkaina.
Stressiherkkyys saa sinut kuormittumaan herkemmin stressaavista tilanteista ja aikapaineista. Stressiherkkyyden taustalla on temperamenttipiirre negatiivinen emotionaalisuus, joka toimii ympäristöherkkyytenä siten, että se tekee kehittyvän yksilön herkäksi kasvuympäristön positiivisille ja negatiivisille vaikutuksille. Jos olet stressiherkkä, kuormitut keskimääräistä herkemmin stressaavissa tilanteissa tai esimerkiksi aikapaineista asioiden suhteen.
Jos olet erityisherkkä, voit olla aistiherkkä ja stressiherkkä, mutta saatat tunnistaa itsessäsi vain jompaakumpaa piirrettä. Moni erityisherkistä kokeekin olevansa vain toista edellä mainituista erityisherkkyyden ydinpiirteistä. Erityisherkkien yksilölliseen vaihteluun tuo lisänsä myös se, että vaikka noin 70 prosenttia erityisherkistä kokee olevansa introverttejä, noin 30 prosenttia kokee olevansa ekstroverttejä.
Erityisherkäksi itsensä kokevat yksilöt ovatkin varsin moninainen ryhmä, jotka jakavat toisaalta samoja piirteitä, mutta ovat kuitenkin yksilötason varsin erilaisia. Onkin hyvä oppia ymmärtämään erityisherkkyyttä yleisellä tasolla, mutta myös sitä miten se ilmenee itsessä yksilöllisellä tasolla.
Kirjoittaja Joni Martikainen on psykologi, tietokirjailija ja Ujonrohkaisija-palvelun päätuotekehittäjä. Ujonrohkaisija on kehitetty sosiaalisesti herkille jännittäjillle. Palvelu tarjoaa tutkittua tietoa, yksilöllisen tilannekartoituksen, sosiaalisen harjoitteluohjelman sekä psykologi-asiantuntijan henkilökohtaista ohjausta. Lisätietoja Ujonrohkaisija-palvelusta löydät TÄÄLTÄ.
Näemme usein vahvuutena sen, miten paljon pystymme tekemään.
Miten monta lankaa pitämään käsissä samaan aikaan.
Sen, miten nopeasti pystymme toipumaan särkyneestä sydämestä tai repivästä menetyksestä, tai kuinka nuorena pystymme menestymään tai saavuttamaan jotain maailman silmissä merkittävää.
Äläkä ymmärrä väärin, sellaisissa ominaisuuksissa on voimaa, tietenkin.
Mutta mitä jos elämässä ei olekaan kyse pystymisestä?
Olen alkanut ymmärtää, että juurtunut, solutasolla saakka kannatteleva vahvuus ei synny siitä, että yrittää aina vaan enemmän – vaan siitä, että uskaltaa irrottaa tekemisestä tai jatkuvasta pyrkimisestä. Hidastamaan ja olemaan elämän keskellä silloinkin, kun ei tapahdu yhtään mitään.
Pysähtyessä on usein vastassa kaikki se tunne ja ajatus, mitä ei kiireessä ehdi kokea. Ja niiden alla tyhjä tila – kuka olen, kun en tee mitään? Jokainen, joka on joskus vieraillut tekemisen toisella puolen, laskenut harteiltaan hetkeksi sen, että pitäisi ihmisenä olla juuri nyt mitään muuta, tietää, että kokemus voi olla vähintäänkin intensiivinen.
Ja se, se tekee tekee oman elämänsä äärelle hidastajasta rohkean.
Se, että pystyy kannatella itseään kaikissa niissä puolissa, joita hiljaisuudessa on vastassa.
Rohkeutta on luopua jatkuvasta suorittamisesta ja pystymisestä. Kulkea nopeuden sijaan omassa tahdissa, käsi kädessä oman sisäisen maailmansa kanssa, tietäen ettei elämälle ole aikataulua eikä siitä tee parempaa se miten paljon omistaa, vaan se miten rikkaasti pystyy kokemaan.
Hidastaminen ei tarkoita, että haaveilu tai teot omien unelmien ja tärkeiden asioiden eteen olisi lopetettava – olen vain huomannut suuren eron sillä, tekeekö silkasta elämänhimosta vai siitä, että täyttää sisäistä tyhjää, ettei vieläkään riitä.
Tahdon uskoa, ettei meidän tarvitse koluta ojanpohjien tai uupumuksen kautta päästäksemme irti suorittamisesta, vaan voimme hiljalleen sallia kehoa ja mieltä luottamaan, että toisenlainen tapa olla on turvallista. Se on harjoitusta, jossain määrin elämänmittaista – mutta se tekeekin siitä lohdullista.
Ja jokainen pysähdys, tietoisesti hitaampi askel, vastaanotettu ja koettu tunne tai hiljaisuudessa kuultu oivallus on rohkeutta, joka tekee ihmisestä käsittämättömän vahvan.
Toimituksen vinkki: Rauhoitu ja palaudu tahtia hidastamalla
Hitaammassa tahdissa -kortit ovat sinulle, joka…
…koet vaatimukset koviksi ja elämänrytmin hengästyttäväksi.
…kaipaat keinoja palautumiseen.
…tunnet olosi usein uuvahtaneeksi – sekä mentaalisesti, emotionaalisesti että fyysisesti.
…kaipaat lempeitä ja helppoja harjoituksia rauhoittamaan kehoa: kiihtynyttä sydämensykettä, painetta päässä, kuristusta kurkulla jne.
…haluat muistuttaa itseäsi päivittäin siitä, että nopea vauhti ja tehokkuus eivät ole elämässä tärkeimpiä, vaikka ympäröivän maailman vaatimuksista niin voisi päätellä.
…haluat löytää rauhoittavia harjoituksia ennen nukkumaanmenoa – tai mihin aikaan päivästä hitaampaa hetkeä tarvitsetkaan.
Oletko alakuloinen ja ärtynyt, jos sää ulkona ei ole sellainen kuin olisit halunnut? Ärsyttääkö, kun lapset ovat levottomia ja leikit eivät suju? Mikä neuvoksi?
Useimmiten lapset ovat innostuneita lähtemään ulos säällä kuin säällä. He eivät aseta määritteitä sille, millainen sään tulisi olla. Aikuinen saattaa omilla mielipiteillään lannistaa lapsen riemun ulos lähdöstä, esimerkiksi sanomalla, että nyt ei ole hyvä ulkoiluilma.
Katsoessani ikkunasta ulos huomaan, että sataa räntää. Mutta onko se este ulos lähtemiselle? Mietin, mitähän kivaa saan kokea lasten kanssa räntäsateessa?
Päästyämme ulos lapset ottavat mukaansa lumilapiot ja suuntaavat kulkunsa metsään päin. Lumi on peittänyt alleen tutun metsäpolun. Olin aikeissa mennä edelle avaamaan tietä metsään, mutta lapset haluavat tehdä sen itse. Ahkerasti lapset lapioivat märkää ja painavaa lunta. Yhteistuumin työ sujuu sukkelammin. On mukava seurata, kun eri-ikäiset lapset yhdessä touhuavat. Sisällä leikeissä oli vähän kinastelua, mutta nyt ollaan sopuisia. Usein olen huomannut ulkoleikeissä luonnon rauhoittavan, yhteen kokoavan vaikutuksen.
Hups, joku lapsista horjahtaa polulla ja istahtaa lumeen. Nyt toisetkin lapset hoksaavat pitää tauon lapioinnista ja istuvat vieretysten polun varteen. Istun itsekin lasten viereen. Isommat lapset alkavat tehdä lumipalloja. Pian pallot ovat niin isoja, että niistä voi kasata lumiukon. Maasta löytyy risuja, joista saamme luudan lumiukolle. Ihastelemme komeaa lumiukkoa ja laulamme sille onnittelulaulun. Lasten mielestä lumiukko näyttää olevan iloinen, koska me olemme sen kavereita. Lumiukko on nyt vahtina metsäpolulla.
Mitä lapsi voi saada yhteisestä luontohetkestä?
1. Ilo: yhdessä oleminen ja kokeminen tuottavat lapselle (ja aikuiselle) iloa.
2. Rauhoittuminen: luontoympäristö rauhoittaa kehoa ja mieltä. Kiireetön oleskelu on myös erinomaista vastapainoa älylaitteiden tuomille ärsykkeille.
3. Innostuminen: luonto tarjoaa lapsille erilaisia mielenkiinnon kohteita, esimerkiksi puiden rungot, ötökät sammaleessa, erilaiset ja eri kokoiset kävyt. Lapset ovat innostuneita löytämistään asioista.
Ulkoiltuasi hetken palauta mieleesi tunne, joka sinulla oli ennen ulos lähtöä. Hengitä syvään muutaman kerran. Anna hengityksen kulkea omaan tahtiin. Huomaa, mikä tunne sinulla on ulkoilun jälkeen, kun palaat sisälle. Huomaa myös lasten ilo siitä, kun mahdollistit heille tämän luontohetken. Vaikka nyt fyysinen väsymys voi olla todellinen, niin huomaa, kuinka paljon hyvänolon tunnetta sait kokea inspiroivassa luonnossa.
Kun maailma kuohuu ympärillä pinnistelemme ankarasti ymmärtääksemme sitä paremmin. Luemme kirjoja, kuuntelemme podcasteja, yritämme sisäistää tapahtumia, ennakoida tulevaisuutta, oppia sen varalta.
Tai näin ainakin useimmat meistä. Tämä siitäkin huolimatta, että paradoksaalisesti ahdistuksemme ja huolemme kasvavat kilvan tavoitetun tiedon kanssa. “Tieto lisää tuskaa” ei ole sanontana tyhjästä nyhjäisty.
Pitäisikö pysyä kuplassa ja sulkeutua mökkiin?
Ei suinkaan.
Tieto kasvattaa myös ymmärrystä ja laajentaa mahdollisuuksia.
Uskon silti, että lisääntyvän tiedon taustalla on tärkeämpi taito oppia, tai tarkemmin ilmaistuna hyväksyä.
Mestarimiekkailijan tärkein taito
1600-luvun puolivälissä kirjoitetussa Hagakuressa (japanilaisen samurain käytännön ja hengellinen oppiteos) kerrotaan tarina miekkailun mestarista, joka opetti alaistaan shogunia. Erään kerran tuon shogunin henkivartija tuli mestarin luo ja aneli saada opetusta miekkailussa. Mestari hämmästeli, koska kertoi kykenevänsä näkemään, että kyseessä on jo mestarimiekkailija. Hämillään oleva henkivartija totesi, ettei ole moinen. Hän vakuutti, ettei ole kuuna päivänä opetellut miekkailun jaloa taitoa. Hölmistyneenä mestari tivasi, etteivät hänen silmänsä voi erehtyä. Henkivartijan täytyy olla mestari jossain lajissa. Lopulta henkivartija totesi:
“On olemassa yksi asia, jossa voin sanoa olevani mestari. Kun olin vielä poika ajattelin, että samuraina en saisi missään olosuhteissa pelätä kuolemaa, ja sen jälkeen olen lakkaamatta – siitä on jo useita vuosia – pohtinut kuoleman kysymystä ja viimein on tuo kysymys lakannut minua askarruttamasta.”
Mestarin ilme kirkastui. Hän oli iloinen siitä, ettei arvio ollut mennyt mönkään. Mestari totesi, että miekkailun taiteen perimmäinen salaisuus on kuoleman ajatuksesta vapautuminen. Hän kertoi opettaneensa satoja oppilaita tuota päämäärää kohti, mutta toistaiseksi kukaan heistä ei ollut tavoittanut miekkailun korkeinta astetta.
Paitsi tämä henkivartija tietämättään.
“Te ette tarvitse enää mitään teknistä harjoitusta, te olette jo mestari”.
Erilaisten ryhmien viisi eri tasoa
Dave Loganin, John Kingin ja Halee Fisher-Wrightin kirjassa Tribal leadership kuvataan erilaisten ryhmien evoluutiota viidellä eri tasolla. Havainnot perustuvat tutkimuksiin pienten ja keskisuurten yritysten organisaatiosta. Useat menestyneet urheiluvalmentajat ovat kertoneet inspiroituneensa listasta, joka sisältää viisi eri vaihetta.
Ensimmäinen taso sisältää epätoivon ja vihan tunteita. Vallalla on yhteinen uskomus siihen, että elämä on perseestä. Surullista kyllä, viime vuosien yhteiskunnallinen keskustelu on joissain kuplissa näyttäytynyt tällaiselta.
Toisessa tasossa olevissa ryhmissä on apaattisia ihmisiä. He näkevät itsensä uhreina. Elämä on edelleen perseestä ja siihen osallistutaan passiivisesti. Ilman tätä ryhmää esimerkiksi politiikan ympärillä käytävä keskustelu olisi huomattavasti asiallisempaa ja tylsempää.
Kolmannen tason ryhmässä tärkeintä ovat yksilölliset onnistumiset. Kollektiivi on täynnä yksinäisiä sankareita. Tiedäthän esimerkiksi työyhteisön, jossa jokainen pyrkii ensisijaisesti edistämään omaa uraansa. Toisinaan näkyvästi, useammin hieman salaa toisilta.
Neljännellä tasolla tärkeintä on oman ryhmän onnistuminen. Heimoylpeys on korkealla. Ulkopuoliset nähdään vastustajina ja Talvisota ihmeenä. Suomalainen heimoidentiteetti nojaa vahvasti ajatukseen sisusta ja siitä, että olemme kansakuntana isompia piskuisempi ja sitkeämpi. Se on vahvuutemme.
Viiden, korkein taso on harvinainen tila, jossa tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Vallalla on yhteinen kokemus siitä, että elämä on mahtavaa ja sitä voi rakastaa. Aniharva ryhmä saavuttaa tämän tason.
Esitetyt tasot eivät ole lukittuja, vaan ryhmät liikkuvat usein hanakasti niiden välillä.
Elämää voi ihmetellä, mutta ei täysin ymmärtää
Edellämainitut esimerkit antavat osviittaa siitä, että elämisen korkein taso ei suinkaan piile loputtomassa tiedon tankkaamisessa tai taidon oppimisessa, vaan hyväksymisessä ja rakastamisessa.
Elämäsi on ihme, tuntuu se siltä tai ei. Sen voi oppia näkemään ja sitä voi oppia hengittämään.
Edesmennyt viihdetaiteilija Juha “Watt” Vainio kiteytti usein sanoituksistaan oivaltavasti elettyä elämää.
“Jo mukulana ollessain, kun perunoita söin Tää perusajatus mun alkoi itää. Mä ymmärsin sen, että aivan turhaan elämöin Kun hahmoani hetken saan vain pitää. Mä käymässä vain olen täällä hetken lyhyen, Ja kapallistakaan en ota mukaan. Tää olotila varmasti on väliaikainen. Miksi syyttää suotta pullistelis’ kukaan.”
On aukottomia todisteita, ettei elämää ei voi koskaan täysin ymmärtää. Totuuden lapioimisen sijaan voimme toisinaan antautua tietoisesti ihmettelemään ympärillämme olevaa mysteeriä ja hyväksyä sen, että tieto ei tuo meidät lähimmäs vapautta, vaan se toinen.
“Jos minua kohdellaan väärin, annan samalla mitalla takaisin!” Olen kuullut tämän ajatuksen sovittelutilanteissa monta kertaa muodossa tai toisessa.
Kosto on inhimillistä mutta se on raskas elämänkumppani. Se ylläpitää monia konflikteja ja aiheuttaa terveyshaittoja. Kostonkierre voi pilata vuosikausiksi työkavereiden, sukujen, jopa kansojen välejä. Toiveissa kosto saattaa houkutella suloisuudellaan mutta todellisuudessa se uuvuttaa ja katkeroittaa. Sanakirjan määritelmän mukaan kosto voi ilmetä tekona tai toiveena. Mistä tässä hyvin moniulotteisessa ilmiössä on kyse?
Kostolla on tarkoitus
Evoluutiobiologian näkökulmasta kosto elää syvällä meissä. Laumaelämän vaatimukset ovat historian saatossa muovanneet ihmismielen rakenteita. Yksilöille, joiden on uskottu kykenevän kostamiseen, on annettu valtaa, koska vahva johtaja on ollut koko lauman turva. Voima, valta ja kosto ovat jo varhain nivoutuneet toisiinsa. Lauman selviytyminen on edellyttänyt yhteistyötä, joka taas on vaatinut yksilöiden sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin. Kosto on ollut yksi laumaa koossa pitävä voima, koska siihen sisältyvä pelote on saanut yksilöt harkitsemaan tekojaan. Sen avulla on kontrolloitu yksilöiden aggressioita ja oman edun tavoittelua. Pelolla hallitsemisen perinne on pitkä.
Voiman ja koston liittoa julistaa moni nykyäänkin. Tällöin kostamatta jättämistä pidetään heikkouden ja nöyristelyn merkkinä. “Et kai anna itseäsi kohdeltavan tuolla tavalla?” Väkivaltarikosten motiivina on usein kostaminen, jolla on haluttu palauttaa vahvan yksilön uskottavuus. “Kukaan ei kävele ylitseni” kuuluu kostajan motto. Samansuuntainen ajatusrakenne sisältyy kunniaväkivaltaan. Kostamalla palautetaan häpäistyn suvun maine yhteisössä. Kostaja saa kiitoksen yhteisöltään.
Oikeudenmukainen kosto
Biologisten selitysten ohella on koston merkitystä ovat muovanneet kulttuurikehityksen vaikutukset. Kosto on vaikuttanut valtarakenteiden ja rangaistusjärjestelmien muotoutumiseen heimoilla ja kansoilla. Toisin kuin eläinyhteisöillä on ihmisillä kehittynyt laumakoodi, jossa kolmas, konfliktin ulkopuolinen osapuoli, useimmiten johtaja, on voinut jakaa oikeutta ja rangaistuksia yhteisön jäsenille. “Silmä silmästä, hammas hampaasta” on varhaisimpia auki kirjoitettuja kontrolloituja kostojärjestelmiä. Rangaistus on yhteisön oikeuttama kosto, jonka tarkoituksena sovittaa tai hyvittää pahojen tekojen aiheuttama haitta niin yhteisölle kuin yksilöllekin. Kosto on suloinen, kun tuomari julistaa murhaajalle ankaran tuomion. Koston tunteet voivat saada tyydytyksen, kun uhrin omaiset seuraavat kuolemaan tuomitun teloitusta.
Monet yhteisöt pyrkivät yhteisen edun tähden hillitsemään yksilöiden kostohaluja. Abstraktiin ajatteluun kykenevälle ihmiselle voi avata pitkäkantoisia näkökulmia, joiden valossa kostaminen ei enää näytäkään niin kannattavalta. Esimerkiksi monissa uskonnoissa kostoa hillitsevät ajatusrakennelmat ovat hyvin keskeisiä. Kun pahantekijää odottaa karman lain kohtalo tai viimeinen tuomio, voi usko vapauttaa ihmisen koston tarpeesta.
Oikeusjärjestelmä on monimuotoinen ja perustuu monessa maassa ammattitaitoiseen totuuden etsintään ja eettisyyteen. Vuosituomioita rikollisille jaettaessa ei Suomessa ole kostaminen keskiössä, mutta yleisessä keskustelussa erityisesti väkivalta- ja seksuaalirikollisten kohdalla kostonjano sekoittuu ihmisten oikeudenmukaisuuden tunteisiin ja tulkintoihin. Uskotaan, että kostamalla jotakin pahuuden rikkomaa korjataan ennalleen.
Koston tunteet, kuten halveksunta tai viha, vaikuttavat rikoksentekijöiden kanssa työskentelevien ammattilaisten mielissä siinä missä pahantekijän vapautumista odottavassa yhteisössäkin. Ajoittain nämä tunteet purkautuvat epäasiallisena käytöksenä tai uhkailuna – oman käden oikeuteen perustuvana lisärangaistuksena.
Erään tutkimuksen mukaan yhteisöissä, joissa ihmiset luottavat yhteiskuntajärjestelmän oikeudenmukaisuuteen, ilmenee vähemmän oman käden oikeuteen perustuvaa kostamista kuin yhteisöissä, joissa järjestelmään ei uskota. Oikeusjärjestelmän yksi haaste onkin se, kuinka se vastaa ihmisten oikeudenmukaisuuden tunteeseen. Eikä vain oikeusjärjestelmän vaan myös työpaikan johdon tai koulun aikuisten. Kun ihmisillä, aikuisilla tai lapsilla, tulee tunne, ettei kukaan puutu kiusaamiseen, loukkauksiin tai epäoikeudenmukaiseen kohteluun, he tekevät herkästi itse asialle jotakin. Moni väkivaltarikollinen kertoo, kuinka jo koulussa oppi sen, ettei järjestelmä auta vaan ainoastaan väkivalta lopetti vittuilun.
Kosto ei kannata mutta siitä on hyvä puhua
Edellä esitetty lyhyt katsaus kostoon vetää varmasti monia mutkia suoraksi ja yksinkertaistaa historian kehityskulkuja. Sen tarkoitus on kuvata, kuinka kostoon liittyvät tunteet ja siihen sisältyvä logiikka on ohjelmoitu syvälle ihmismieliin. Yllättävän usein sovittelukeskusteluissa nousee esiin koston sävyjä eikä niiden käsitteleminen ole helppoa, koska kosto on tabu. Kostofantasiasta ääneen puhuminen voi kuitenkin jo itsessään helpottaa sietämätöntä tuskaa.
Oman käden oikeuteen perustuva kostaminen on mille tahansa yhteisölle haaste. Toisaalta järjestelmän kehittäminen tiukemmaksi ja kovemmaksi ei ole ratkaisu. Pelon lisääminen ei korreloi turvallisuuden kanssa. Sen sijaan pitäisi lisätä inhimillisyyttä. Sovittelijana olen nähnyt, että aidosti vapauttavaa ja korjaavaa on kohdata sekä kostoa haluavan että koston kohteen tunteet ja ajatukset. Kostoon sisältyy usein kaksi vahvaa tunnetta: viha ja menetys. Näiden käsitteleminen muutoin kuin kostamalla voi avata jykeviäkin lukkoja.
Itsetunnolla tarkoitetaan muun muassa itseen liittyvää arvostusta, kykyä luottaa itseen, pitää itsestä ja arvostaa itseä kaikista epätäydellisyyksistä ja heikkouksista huolimatta.
Narsistisessa suhteessa nuo kaikki vähintään rikkoontuvat tai voivat kokevat valtaisaa tuhoa narsistisen osapuolen kaltoinkohtelun ja väkivaltaisen käyttäytymisen seurauksena.
Muiden ihmisten suhtautuminen meihin ja se miten he meitä kohtelevat vaikuttavat suuresti käsitykseen, jonka luomme omasta itsestä.
Narsistisessa suhteessa tapahtuvan jatkuvan syyttävän, halveksuvan, väheksyvän ja toista ohittavan käyttäytymisen johdosta kokija menettää usein itsearviointikykyään omaa itseä ja omia kykyjään kohtaan, josta voi seurata suuri epävarmuus, sekä epäluottamus lukuisia elämän osa-alueita kohtaan.
Itsetunnon kohottaja numero yksi
Uusien tutkimusten mukaan itsetunnon vahvistamiseen on olemassa yksi keino, joka peittoaa alleen kaikki muut. Tuo keino on itsemyötätunto.
Lempeä ja myötätuntoinen sisäinen puhe, jota sävyttää lisäksi armollisuus ja hyväksyntä. Suuri vastavoima sille, jota narsistinen suhde edusti.
Pykimys siirtää negatiivisia ajatuksia taka-alalle ei useinkaan juuri auta, vaan voi toimia juuri päinvastaisella tavalla, eli vahvistaa niitä. Tähän itsemyötätunto antaa suurta apua ja tukea.
Itsemyötätunto kasvaa, vahvistuu ja voimistuu, kun keskittää aikansa ja energiansa niiden asioiden tekemiseen, joista saa voimaa ja elämäniloa.
Sellaisten ihmisten seura, jossa todella voi pystyä olemaan oma itsensä ilman suorituspaineita on kuin itsemyötätunnon latauspiste, jossa ajatukset ja tunteet oman itsen riittävyydestä ja rakastettavuudesta voivat kasvaa ja kukoistaa.
Lyhyt harjoitus itsemyötätunnon vahvistamiseen
Palauta mieleesi jokin negatiivinen tapahtuma, joka sai sinut kokemaan itsesi huonoksi ja riittämättömäksi ja tuntemaan ahdistusta tai pahaa oloa.
Palauta mieleesi niitä toistuvia raskaita ajatuksiasi, jotka ovat alkaneet tuon tapahtuman jälkeen vaivaamaan mieltäsi ja laskemaan mielialaasi.
Kysy seuraavaksi itseltäsi:
Mitkä faktat tukevat sitä, että ajatukseni ovat täysin totta?
Entä mitkä faktat taas puhuvat sen puolesta, etteivät ajatukseni ehkä vastaa 100% totuutta?
Kuka tai mikä sai minussa aikaan sen, että olen alkanut kärsimään huonosta itsetunnosta?
Haluanko antaa tuolle ihmiselle tai tapahtumalle vallan määritellä täysin sen kuka olen ja minkä arvoinen olen?
Jos joku muu ihminen, josta todella pidän ja jolle haluan pelkästään hyvää olisi kokenut saman kuin minä, mitä haluaisin hänelle sanoa, jotta hänen olonsa hieman helpottuisi?
Kirjoita lopuksi paperille ylös kaksi tärkeintä lausetta ja ajatusta, jotka tulivat mieleesi tämän harjoituksen aikana ja jotka haluat muistaa myöhemminkin.
Muista toistaa nuita lauseita itsellesi aina sen jälkeen jos/kun huomaat mielesi toistavan vanhaa raskasta tarinaa.
Elämä on toisinaan yhtä hässäkkää. On työt, opinnot, deadlinet, hoidettavat asiat, ihmissuhteet ja harrastukset. Mieli kiertää jatkuvasti asiasta toiseen, tämä on muistettava ja tuo on tehtävä. Joku sanoo, että olisi hyvä rauhoittua, ja olisihan se, mutta miten sen teet tällaisen arjen keskellä? Kun tekemättömät tehtävät hengittää niskaan, on toisinaan hyvin vaikea löytää rauhoittumisen tila. Ahdistus saattaa puristaa rintaa, rauhoittuminen ja hidastaminen tuntuvat vain asioilta suoritettavien joukossa. ”Mitä tässä nyt sellaista joutaa”, sanoo pieni ääni sisällä.
Luonto auttaa olemaan läsnä vaikeiden tunteiden kanssa
Elämäni varrella olen monet kerrat vaikean asian tai tunteen kohdatessani mennyt metsään. Muistan teini-iän haastavia hetkiä, kun kyyneleet polttivat silmiä ja ahdistus puristi rintaa. Kiskoin kengät jalkaan ja juoksin lähimetsään. Siellä kuljeskelin ja saatoin istahtaa pitkäksi aikaa puron varrelle tai puun juurelle. Katselin puiden huojumista tuulessa. Ja siellä kyyneleet löysivät tiensä ulos. Ahdistus suli puron virtoihin ja suru laskeutui jonnekin maan multakerroksiin.
Luonto auttaa selvittämään ajatuksia
Metsään olen mennyt miettimään, selkeyttämään ajatuksiani. Kun olen stressannut työasioita, kun en ole tiennyt mitä tehdä tai kun mieli on käynyt ylikierroksilla. Luontoympäristö rauhoittaa koko kehoa ja mieltä.
Luonnossa voi olla sellainen kuin on
Lähimetsän puut ovat nähneet minut monenlaisessa mielentilassa. Niiden luo olen mennyt, kun on itkettänyt, surettanut, tai ollut yksinäinen olo. Toisaalta ne ovat todistaneet myös onnellisen hymyni, silmieni tuikkeen ja elämäniloni. Joskus maleksin polkuja laahustavin askelin, toisinaan hypähtelen silkasta riemusta. Luonnossa voi olla sellainen kuin on, kaikkine tunteineen ja ajatuksineen.
Luonto kuuntelee -aina
Kun mietin, lähdenkö maailman toiselle puolelle reppureissaamaan ja jätän kaiken tutun, kun palasin matkoiltani ja muistelin matkojeni muistoja. Kun koin ensimmäistä kertaa läheisen ihmisen menetyksen. Kun puhuin puhelimessa uuden tärkeän ihmisen kanssa. Kun sydän tuntui särkyvän ja kun olin maailman onnellisin. Aina olen palannut metsään. Tunteakseni kannattelevan maan ja ollakseni paikassa, jossa on aina lohtua ja rauhaa, vaikka muu maailma tuntuisi olevan ylösalaisin.
Mene siis metsään. (Tai lähipuistoon, jonnekin missä on puita.) Mene silloin kun tuntuu ettet millään ehtisi. Hengitä. Hengitä niin että tunnet hengityksen vatsanpohjassa. Rentouta hartiat. Hengitä rauhallisesti sisään ja ulos, nenän kautta, jos mahdollista. Toista kymmenen rauhallista hengitystä. Nosta katseesi puiden latvoihin. Heiluvatko ne tuulessa? Pysähdy hetkeksi katsomaan heiluvia puiden oksia.
Olen kasvanut luonnon äärellä. Monet lapsuusmuistoni liittyvät leikkeihin metsässä. Luonto on erottamaton osa minua. Mutta ymmärrän, että on paljon ihmisiä, joille luonto on vieras, pelottava ja tuntematon. Haluaisin kannustaa ihmisiä tutustumaan luontoon, koska olen itse kokenut luonnon merkittävän vaikutuksen hyvinvointiini.
Millaisia muistoja sinulla on luonnon lohdutuksesta elämäsi käännekohdissa?
Yksi herkkiä ihmisiä yhdistävä ominaisuus on kuormittumisalttius. Kuormittavia asioita voivat olla muun muassa
kiire
keskeytykset
taustamelu
häiritsevä valaistus
huono akustiikka
liian monta eri tehtävää yhdelle päivälle
epämiellyttävä ilmapiiri
Moni erityisherkkä tai poikkeuksellisen stressaavassa elämäntilanteessa oleva asiakkaani on todennut ettei palaudu enää riittävästi illan tai viikonlopun aikana. Keho ja mieli jaksavat painetta aikansa, mutta jossain vaiheessa on otettava riittävästi aikaa palautumiselle. Jos paahtaa täysillä kaksitoista tuntia yhteen soittoon ja jättää kaiken palautumisen iltaan, keho ja mieli eivät välttämättä ehdi rauhoittua ja taakka kasvaa. Jollei tilanne ei ole vielä päässyt kovin pahaksi, helpottaa kun pitää minitaukoja päivän mittaan.
Kolme keinoa rauhoittumiseen
Tässä kolme helppoa ja toimivaa keinoa kehon ja mielen rauhoittamiseen. Kokeile mikä sinulla toimii ja ripottele näitä hetkiä päivääsi tarpeen mukaan.
Akupisteiden naputtelu. Solisluiden päiden alla rintakehässä on akupisteet, joiden naputtelu vaikuttaa virkistävästi, auttaa hengittämään syvään ja parantaa keskittymiskykyä. Löydät ne seuraamalla solisluita sormilla olkapäiltä kohti niiden yhtymäkohtaa rintakehällä. Tuo siitä kohtaa sormia parin sormenleveyden verran alaspäin. Tunnet pehmeän painanteen solisluiden alla. Naputtele tai hiero näitä pisteitä sormenpäillä muutaman hengenvedon ajan. Hengitä syvään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.
Miniloma. Sulje silmäsi hetkeksi ja kuvittele itsesi lempipaikkaasi tai jonnekin unelmiesi kohteeseen. Eläydy mielikuvaan kaikilla aisteilla: kuvittele tuulenvire tai lämpö ihollasi, luo mukava äänimaisema mielikuvituksessasi, haista miltä tuossa paikassa tuoksuu. Nauti hetken aikaa.
Hengitä sydämen kautta. Sulje silmäsi ja hengitä rauhallisesti. Kuvittele, että hengitys virtaa sydämesi kautta sisään ja ulos. Jokaisella sisäänhengityksellä hengität sydämeesi hyvää oloa ja jokaisella uloshengityksellä päästät irti stressistä. Kuvittele ja pyri tuntemaan kuinka sydänkeskuksesi alue avautuu, pehmenee ja selkeytyy sitä mukaa, kun hengität. Kehoosi laskeutuu rauha.
Lisää vinkkejä palautumiseen ja omien voimavarojen vahvistamiseen löydät Herkän voimakorteista. Kurkkaa kortit täältä!
Me kaikki tiedämme jo tässä vaiheessa niitä perusasioita, mitkä vaikuttavat meidän hyvinvointiimme – ruoka, uni, liike ynnä muut.
Mutta on paljon pieniä asioita, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Nämä ei ole suoranaisesti mitenkään ”huonoja asioista” vaan enemmänkin me ylitehdään niitä arjessa.
Seitsämän yllättävää asiaa, jotka tekevät meidät väsyneiksi
Ensimmäinen on jatkuva puhelimen käyttö. Tämä pieni laite on hivuttautunut meidän arkeemme vuosikymmenessä ja nyt harva pystyy elämään ilman. Jatkuva puhelimen katsominen, räplääminen ja käyttö, vie meidän huomion lisäksi myös aivokemialta tärkeitä palikoita, mikäli jatkuvasti olemme kiinni laitteessa.
Toiseksi on jatkuvat äänistimulaatio. Minäkin rakastan musiikkia yli kaiken, enkä siitä ole luopumassa. Jos käytämme jatkuvasti aamusta iltaan musiikkia vaikuttamaan mielialaan, se alkaa jossain vaiheessa turruttamaan ja käytetyt aivopalikat pitää korvata. Kun otamme välillä hiljaisuutta, myös musiikki ja muut äänet alkavat kuulumaan kirkkaammin.
Kolmanneksi on jatkuva sisällä olo. Me kaipaamme aurinkoa, valoa ja sen tuomaa vaikutusta kehoomme. Loisteputket eivät korvaa elämänmahdollistavaa aurinkoa. Ja vaikka aurinko ei paista, niin ulkona on silti valoa, joka voi ruokkia meidän mielialaa ylemmäs.
Neljänneksi, pelkkää työtä eikä yhtään leikkiä. Olemme vakavaa kansaa ja työt on tehtävä. Hustlaus tekee meidät kiireiseksi ja saa tuntemaan, että teemme muka oikeesti jotain tärkeetä. Vakavuus ei salli leikkiä, taukoja ja pieniä irtautumishetkiä. Monesti emme salli itsellemme iloa, koska koemme sen ajanhukkana, tärkeällä työllemme.
Viidenneksi on liian vähän tai liian paljon liikkumista. Liika passiivisuus, kuten myös liika liikkuminen tekee meidät väsyneiksi. Jossain siinä välimaastossa on hyvä kohta, jossa liikutaan sopivalla ärsykkeellä, välillä haastaen, välillä kevyemmin. Mikäli olo on jatkuvasti väsynyt, voi miettiä omaa liikkumistaan ja suhdetta siihen.
Kuudenneksi, jatkuva katastrofien seuraaminen. On hyvä olla tietoinen mitä maailmassa tapahtuu, mutta voimme jäädä myös tunnekoukkuun näihin ja seurata 24/7 tilannetta. Meidät aivot eivät välttämättä erota sitä tunnetta, mikä näistä tulee, vaan luo aitoa hätääntymistä, pelkoa ja ahdistusta. Tämä syö valtavasti ihmisen voimavaroja. Samoja voimavaroja, jolla voisi oikeasti tehdäkin jotain, joko kriisin eteen tai oman lähiympäristön eteen.
Seitsämäs on sisäinen puhe. Emme välttämättä edes pysähdy sen äärelle, mutta sisäinen puhe voi olla tosi kritisoivaa, negatiivista tai uhkakuvia luovaa. Tämä pitää meidät jatkuvassa valmiustilassa, joka syö meidän elinvoimaisuutta. Jokaisella on sisäinen puhe olemassa, mutta miten suhtaudumme siihen, vaikuttaa siihen, miten se meihin vaikuttaa.
Ratkaisu? Vähennä ja järkeistä kivoja ja tärkeitä juttuja elämässäsi. Pysähdy ja tarkastele mitä ylikäytät, mitä alikäytät ja tee pieniä hienosäätöjä. Me olemme oppineet tietynlaisen automaation ja vaikeinta on usein muuttaa tuota käyttäytymistä. Se kuitenkin palkitsee, sillä kun opettelemme olemaan ilman puhelinta, musiikkia, uutisia, vakavuutta ja muita tekijöitä, voimme itseasiassa vasta alkaa nauttimaan niistä. Meidän aivokemia ei ole loputon ilopankki, vaan tarvitsemme järkevää suhtautumista omaan kehoomme. Me jokainen voimme opetella pieniä askeleita, jotka lopulta tuovat meille sitä kaivattua jaksamista.
Tsemppiä hienosäätöön!
Teemu Syrjälän uutuuskirja Paluu juurille – Tunneyhteydessä luontoon muistuttaa, miten luonto voi auttaa meitä kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Tutustu kirjaan tästä.
Palasin ihanalta transformaatioreissulta marraskuun lopussa. Sellaiselta, joka avaa sydäntä ja pistää hommelit syvillä leveleillä ihan uusiksi. Kotiin palattuani minulla oli tosi kirkas, selkeä, hiljainen rakkauden olo. Tunsin, että tarvitsen ja haluan aikaa olla enimmäkseen itsekseni. Se tarkoittaa, että suurimman osan ajasta jolloin en tee töitä, hengaan itseni kanssa. En puhu puhelimessa, en viestittele, enkä näe ketään muulloin kuin silloin, kun siltä oikeasti tuntuu. Se on ollut ihanaa, mahtavaa, uudistavaa, oivalluttavaa, uutta synnyttävää, luovaa muhistelua.
Samalla olen tullut niiin monesta aikansa kulahtaneesta ihmissuhdedynamiikastani tietoiseksi – ja valinnut irtautua niistä. Olen kuorinut näitä tiedostamisen sipuleita jo tosi pitkään, mutta usein jostakin aivan juurijutusta irtautuminen on pitkäkin prosessi.
Mitä olen löytänyt:
1. Olen usein vetänyt puoleeni / kokenut ihmissuhteissa, että minä olen vastuunkantaja
Sellainen on ollut yksi elämäni ensimmäisistä ihmissuhderoolituksistani. Ei siksi, että kukaan olisi tietoisesti halunnut minulle sellaista, vaan ehkä juuri siksi että tietoisuutta on puuttunut. Ylivastuullisena olen työstänyt itseäni suunnilleen koko elämäni, tiedostan tunteitani, ilmaisen rehellisesti rajojani ja tarpeitani, olen rakentava, tuen ja tsemppaan. Alitajuinen uskomukseni on ollut, että toinen osapuoli ja hänen tarpeensa ovat tärkeämmät kuin minun. Jotta voin itse saada mitä tarvitsen, minä annan ensin itse, tai väistelen joitakin asioita, en vastuuta toista, en rajaa riittävästi. Varmasti tämän aika raskaan alitajuisen mekaniikkani takia olen välillä itsekin tehnyt aika rajuja vetäytymisiä tai rajanylityksiä.
Eihän minun kanssani ole myöskään tarvinnut ottaa täyttä vastuuta tunteistaan, koska minä teen sen muidenkin puolesta. Loppujen lopuksi, koska a) jokin minussa on varhaisista vaiheistani uskonut olevansa vastuussa toisten hyvinvoinnista b) en usko (alitajuisesti) muiden olevan kykeneväisiä ottamaan vastuuta. Ei helevettiläinen. Tajusin, että tämä (tosi alitajuinen) uhrigeimi jatkuu niin kauan, kunnes minä lakkaan pelaamasta. Se tarkoittaa, että on aika entistä syvemmin ottaa vastuu itsestäni ja kuunnella sitä, mitä minä haluan ja tarvitsen.
Se tarkoittaa, että alan havaita entistäkin tarkemmin kohtia, joissa olen ottamassa enemmän kuin oman vastuuni tai ohjautumassa muiden tunteiden ja tarpeiden kautta enkä omieni. Ja sitä, että alan vastuuttaa muita sen sijaan että vain vetäydyn, ja katson, ketkä pysyvät kyydissä. Kaikkihan eivät toki pysy, ja silloin on varmasti hyvä niin.
Totaalisen vastuun ottaminen itsestäni ja uskallus yhä syvemmälle ”itsekkyyteen” eli oman elämäni elämiseen ja itseni jatkuvaan palauttamiseen siihen, mitä minä haluan, eikä mitä minulta halutaan on ainoa tapa mahdollistaa, että voin sydämen asioissa saada mitä haluan. JA: ihmissuhteet muuttuvat sitä läheisemmäksi, mitä rehellisempiä niissä ollaan.
Koska silloin en enää itse hylkää itseäni jotta minua ei hylättäisi, vaan astun kuskin paikalle. Eihän kukaan voi minua hylätä. Rakkaudettomuus voi kyllä sattua, mutta jos olen itse itselleni rakkaudellinen aikuinen ja toimin sen mukaan mikä minulle on hyväksi, en tule enää hylätyksi.
Ja, hello, jos en elä sen mukaan mitä haluan miten voin vastaanottaa sitä mitä haluan? Hästäk vetovoiman laki 2.0.
2. Yhä syvemmällä tasolla muistan: turha hakea rakkautta, hoivaa ja turvaa sieltä, mistä sitä ei ehdoitta ole tähänkään asti tullut
…Niin kauan, kun teen niin, ohjaudun voimattomuudestani ja haavoittuneesta pienestä lapsesta itsessäni. On niin inhimillistä hakata päätä karjalan mäntyyn: se on toiveikas lapsi meissä, joka ajattelee, että jos se turva ja hoiva ja tuki nyt tällä kertaa sieltä tulisi. Mutta nyt aikuisena on oma tehtävämme antaa sille pienelle itsessämme kaikkea, mitä hän jäi vaille, eikä enää ulkoistaa sitä. Heillekään, joiden olisi kuulunut tämä homma hanskata varhaisissa vaiheissamme.
Minulle tämä on tarkoittanut todella vapauttavaa irtipäästämistä, joka olisi ehkä pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. (Ja huom. suhdedynamiikkojensa ydinten kaivelu on prosessi, joskus tajuamme silmänräpäyksessä ja muutos on jo siinä, toisinaan kivulloisista pätterneistä irtautuminen vie paljonkin aikaa, koska sisäisen turvan tarvitsee olla riittävän vahvistunut, jotta itsensä pystyy istuttamaan ihan uuteen rakkauden maastoon). Nyt aikuisena minussa on kaikki mahdollinen turva ja rakkaus olla itseni kanssa, mutta ei siitä voi tulla tietoiseksi niin kauan kun tekee kompromissia, ja hakee turvaa, hoivaa, nähdyksi tulemista ja hyväksyntää tavoilla jotka eivät tee itselle hyvää ja sieltä, mistä sitä ei voi saada.
En voi projisoida omaa hoivatuksi tulemisen tarvettani toisiin – enkä kantaa toisten projektioita / toivomuksia, kun mielin olla vastavuoroisissa, ei-läheisriippuvaisissa ihmissuhteissa. Se tarkoittaa näiden asioiden sanoittamista, näkyväksi tekemistä ja kuumottavien tunteiden kohtaamista. Silloin voimme tulla hoivatuksi myös toisten kanssa, mutta sälyttämättä vastuuta itsestämme toisille.
3. Omassa voimassani kompromissitta oleminen on näkyväksi tulemista kokonaisena itsenäni, joka mahdollistaa rakastetuksi tulemisen kokonaisena itsenäni
Ainoastaan silloin kun olen rehellinen kaikesta itsessäni – tunteistani, tarpeistani ja rajoistani – olen tosi itselleni. Ja vasta kun olen itse tosi itselleni, vedän puoleeni / luon ihmissuhteita, joissa on turvaa tulla rakastetuksi omana itsenään.
Minulle voimassani oleminen on tarkoittanut reissusta palattuani tiukahkoa, kompromissitonta rajaamista. Olen esimerkiksi ilmaissut ystävilleni, että tarvitsen omaa tilaa ja aikaa synnyttää ja luoda uutta, käydä transformaatiotani läpi ja levätä omissa oloissani.Aiemmin, jos olen aistinut esimerkiksi itseeni kohdistuvia toiveita ja odotuksia, olen lähtenyt esimerkiksi tapaamiseen tai pitänyt yhteyttä, vaikka minulle olisi ollut parempi tehdä jotain muuta.
Odotan ihmissuhteissani nykyään sitä – se on minun rajani – että myös muut valitsevat rakastaa itseään, avata omia haavojaan ja kohdata vastuullisesti uhrius-/riippuvuusjuttujaan. Minä en lähde enää kannattelemaan kenekään itsensä pienentämistä tai voimattomuuden fiiliksiä. Luomme elämämme itse. Meillä voi olla valtavan kipeitä ja vaikeita asioita, ja niitä saa surra, saa olla vihainen, saa käydä tunneskaalaansa läpi. Niissä saa tulla tuetuksi ja hädän hetkillä autetuksi – sisäistä vanhemmuutta on sekin, että oppii pyytämään toisilta apua ihan suoraan.
Minua itseäni kiinnostaa aina vain kysymys siitä, kuinka elämä voisi olla mahdollisimman ihanaa, kuinka rakkaudellisuus voisi olla elämässäni ja ihmissuhteissani ja asioissani ja työssäni täysin läsnä, ja ennen kaikkea: kuinka voin voimautua ja viisastua matkan kivuista ja kärvistelyistä. Jos joku ei valitse tätä samaa, en halua enää olla se jonka omat voimat valahtavat toisen voimattomuudesta, tai toisen tsemppaamisesta.
Läheisriippuvuudesta sydänvoimautumiseen eheytymisessä on kyse siitä, että kaikki pienuus, heikkous, haavoittuvuus, selviytymis- ja puolustuskeinot, uhrius ja angsti tulevat kohdatuksi omasta toimestamme (ja siihen saa ottaa apua vastaan). Kun opimme itse tuomaan turvaa ja rakkaudellisuutta kaikkeen haavoittuvaiseen avuttomuuteemme, löydämme suuremoisuutemme – vapaan, rakkaudellisen ja yhä kypsyvän henkilön itsessämme, joka uskaltaa olla oma itsensä, tavoitella unelmiaan ja toteuttaa itseään riippumatta tai syyttämättä.
Tukeminen ehdottomasti kuuluu ihmissuhteisiin, mutta olennaista on tukea toista tämän voimaantumisessa, ei kannatella tämän voimaantumattomuutta
4. Haavoista huolimatta on parasta aina vain rakastaa
Olen käynyt viime vuosina aikamoisia myrskyjä läpi ja ollut aika haavoilla. Mutta ei millään permanenttikynällä suherretuilla vaan sellaisilla, jotka ovat auttaneet minua näkemään selkeämmin läheisriippvuuden ja rakkauden eroa. Auttaneet luopumaan ja irtipäästämään sellaisesta, mikä ei tue kasvumatkaani rakkaudessa ja tyystin itsenäni olemista. Loppujen lopuksi sehän on vain hyvä.
Sydänaukisuus ei tarkoita kaikkiin sokkona luottamista, vaan itseensä luottamista
Ihanalla Havaijin-matkallani koin syvää sydänhoivaa ja tunsin, että on aika päästää sydämen ympärille muotoutuneista suojista irti. Paras tapa saada eheytystä haavoilleen on – ei ikuisesti haavojensa eheyttely, vaan rakastaminen. Elämässäni on uusia (ja vanhoja) rakkaita, joita saan rakastaa.On tärkeää uskaltaa myös heittäytyä, ottaa riskiä, avata uusia ovia – sekä omassa elämässään, että muiden ihmisten kanssa. Se mahdollistuu, kun rajaa selkeämmin: missä minun tarvitsee suojata itseäni tai valita etäisyyttä? Sydänaukisuus ei tarkoita kaikkiin sokkona luottamista, vaan itseensä luottamista.
5. Jos haluaa muutosta ja rakkaudellisuutta, on muutettava toimintaansa
…Juuri nyt se tarkoittaa minulle, että ensinnäkin teen juuri niin kuin tuntuu. Olen kertonut tarpeistani ja myös ottanut etäisyyttä siellä missä olen kokenut, ettei minua kuulla tai minne tarpeeni eivät mahdu. En enää yhtään käy vääntämään ja kääntämään, yritä saada ääntäni kuulluksi. Siellä missä voi tulla kuulluksi ja nähdyksi, se tapahtuu oikeasti ilman ponnistelua ja kärvistelyä.
Olen ottanut etäisyyttä sieltä missä tuntuu, että ihmissuhteessa jokin vähän viiraa. Kun ottaa sellaisen ystävällisen vastuun itsestään, ei tarvitse syyttää toista (tai itseään) tai olla katkera. Voi vain neutraalisti todeta, että tältä musta tuntuu eikä se tarkoita, että kenessäkään on vikaa. Asioiden ei tarvitse olla toisin eikä minun tarvitse mennä mutkalle. Olen mieluummin itsekseni kuin teen enää yhtään kompromissia.
Olen itseni kanssa tosi paljon; hoivaan erinäisiä menneitä / uudelleen aktivoituneita yksinäisyyden / hylätyksi tulemisen haavojani ihan vain itseni kanssa olemalla: antamalla itselleni kaikkea sitä huomiota, turvaa, lämpöä, hoivaa ja tunnetasolla läsnäolemista mitä olisin joskus tarvinnut enkä saanut. Se tuntuu ihanan mahtavalta. Toki olen tehnyt sitä vuosikaudet, mutta nyt on ihan turbo päällä 😀
Koska valitsen olla omassa voimassani ja omistaa kaiken itsessäni, minun tarvitsee eri tilanteissa harjoitella esimerkiksi sitä, etten pyytele itseäni anteeksi. Se on vaikeaa esimerkiksi konfliktissa. Voin pyytää anteeksi tapaani ilmaista asiaa, mutta totuuttani minun ei tarvitse pyytää anteeksi. Ja totuus – se koskee aina ainoastaan minua, ei muita ihmisiä. Rakkaudellisessa kommunikaatiossa on olennaista puhua itsestään, omista tunteistaan ja kokemuksestaan. Jos toinen pystyy kuulemaan, jättämään defenssinsä ja hiffaamaan – ihan mieletöntä: silloin tulen minuna nähdyksi. Jos ei – se taas on olennaista informaatiota siitä, miten lähellä haluan tätä ihmistä olla. Tällaisia rajanvetoja olen käynyt läpi ja kuulostellut.
Ja tämä kaikki suhteiden uudelleen arvioiminen on sellaista, mitä jokaisen meidän olisi kenties aivan erinomaista tehdä välillä. Jos haluaa elää vastavuoroisissa, rakkaudellisissa ihmissuhteissa ja tulla rakastetuksi omana itsenään, sitä tarvitsee todella opetella antamaan myös itselleen. Inventaario omista suhdedynamiikoista – sydämen salapoliisityö – ja uuden toiminnan opettelu ovat ihan olennaisia juttuja, jos haluaa elää rakkaudellisissa ihmissuhteissa. Voimme saada ihan juuri sitä mitä sydän halajaa, mutta siitä tarvitsee ottaa vastuu niin, että antaa itselleen eikä odota, että se tulee ensin ulkopuoleltaan. Tässä hommelissa on energeettinen toimintajärjestys.
Kun tiedostaa ihmissuhteidensa juuridynamiikkoja, niitä voi vapauttaa ja muuttaa. Siihen asti usein projisoimme sisäiset dynamiikkamme muihin ja pyöritämme samoja, tuttuja kuvioita uudelleen ja uudelleen. Surkuhupaisaa siinä on, ettemme voi oikein silloin kohdata toisiakaan ihan sellaisina kuin he ovat, vaan katselemme heitä haavarilliemme kautta. Kun vahvistamme sisäistä turvaa ja hoivaa, voimme opetella luopumaan vanhoista mekaniikoista.
Olen valinnut, että haluan elää ihmissuhteissa, joissa saamme rakastaa ja tulla rakastetuksi tällaisina keskeneräisinä, itsestään vastuun ja itseään rakastavina, opettelevaisina pörhelöinä. Olla kokonainen itsemme, avautua ihanille potentiaaleillemme ja toteuttaa unelmiamme. Se on tuonut elämääni uusia ihmissuhteita joissa läheisyys on läheisempää: on syvää rehellisyyttä, haavoittuvaista näkyväksi tulemista epävarmuuksiensa, rajojensa ja kokonaisuuteensa kanssa. Halua kasvaa yhdessä ja erikseen, halua nähdä toinen ja itsensä hyväntahtoisin rakkauden silmin. Ei sen kautta mitä rakkaudellisuutta toinen voi minulle antaa vaan sen kautta, mitä rakkaudellisuus itseämme kohtaan tässä välillämme voi olla.
En voisi parempaa kuvitella.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Meillä kaikilla on asenne, tai oikeammin monta, lähes jokaiseen asiaan omansa ja välillä samaankin asiaan useampi. Huudellessamme asennetta apuun mitä erinäisimmissä tilanteissa, miellämme sen usein ”suo, kuokka ja Jussi -tyyppiseksi” sisukkuudeksi ja sinnikkyydeksi, sellaiseksi että periksi ei anneta, ja pari perkelettä vielä perään.
Asenne on kuitenkin paljon muutakin.
Arkikäytössä asennetta voi kuvata suhtautumistavaksi. Suhtautumiseksi itseen, toisiin ihmisiin, tilanteisiin, asioihin, maailmaan, elämään ja aivan kaikkeen. Suhtautuminen voi olla torjuvaa tai sallivaa, hyväksyvää tai hylkäävää ja kaikkea näiden väliltä.
Asenne on mielen asia, tarkemmin ottaen kahden mielemme, tietoisen ja tiedostamattoman, joista jälkimmäisen osuus on hallitseva, koska asenne on matkan varrella sinne keräilemäämme dataa; ajatuksia, uskomuksia, arvoja, tunteita, kokemuksia, tarpeita ja tahtoa.
Me koemme elämämme jokaisen hetken oman mielemme kautta.
Asenne on siis pitkälti kooste menneisyydestämme, kaikesta siitä, minkä kanssa olemme olleet vuorovaikutuksessa maailmaan putkahdettuamme. Läheiset, ystävät, vihamiehet, uskomusjärjestelmämme, aikakautemme ja kulttuurimme näkyvät, kuuluvat ja säätävät asenteessamme. Myös seuraamamme media sekä kulloinkin vallalla oleva ns. yleinen mielipide sosiaalisine ryhmäpaineineen.
Asenteella on väliä. Enemmän kuin paljon ja paljon enemmän kuin tulemme ajatelleeksi, sillä asenne on se, joka määrittelee, millaiseksi me elämämme koemme. Onko se hyvää vai huonoa, arvokasta vai arvotonta ja onko se puolellamme vai meitä vastaan.
Asenne ohjaa kaikkea toimintaamme, useimmiten tiedostamattamme. Asenne näkyy ja kuuluu reaktioissamme ja tekemisissämme ja se välittyy väistämättä myös kanssakulkijoillemme.
Mielenkiintoista on, että nykytutkijoista yhä useammat arvelevat, että asenne määrittelee myös luonteemme ja temperamenttimme.
Etteivät ne olisikaan geeniperimämme määrittelemiä ominaisuuksia, kuten olemme tottuneet uskomaan. Olen kyllä kovasti taipuvainen kyseiseen arveluun itsekin.
Meistä kaikista löytyy sekä myönteisyyttä että kielteisyyttä, mutta tärkeää on niiden keskinäinen voimasuhde.
Myönteinen asenne on voima, jonka jokainen meistä voi halutessaan valjastaa palvelemaan omaa kasvuaan, onnistumisiaan, unelmiaan, kokonaisvaltaista hyvinvointiaan ja ennen kaikkea elämää omana aitona itsenään.
Kielteinen asenne puolestaan on voima, jonka valjastamme, usein tiedostamattamme, rajoittamaan ja estämään yllä mainittua hyvää tapahtumasta. Vaikka kielteisen asenteen ”äänenkannattajat” vakuuttelevatkin välillä itseään ja muita pessimistin pettymättömyydestä, kielteisestä asenteesta ei ole mitään hyötyä, haittaa kyllä.
Koska asenne on opittua, meistä jokaisella on halutessaan mahdollisuus muuttaa asennettaan millä tahansa elämänalueella myönteisemmäksi, olkoon tarve työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin tai terveyteen liittyvää. Muuttaminen edellyttää korjaamistarpeen tunnistamista ja tunnustamista, aitoa muutoshalua sekä vähän vaivannäköä.
Vapautuminen rajoittavasta ja raskaasta kielteisyyden painolastista tekee tilaa kasvulle, innostukselle, intohimolle, ilolle, kiitollisuudelle ja rakkaudelliselle rohkeudelle.
Asenteen muuttaminen ei muuta myllerryksiä, joita maailmassa ja lähiympäristössämme tapahtuu, mutta se muuttaa meitä itseämme. Mielenkiintoista on myös se, että oman asenteen muuttaminen muuttaa usein myös lähellämme olevien muiden ihmisten asennetta meihin.
Voit lukea lisää asenteesta ja sen korjaamisen hyödyistä uudesta kirjastani Muuta asenteesi, muuta elämäsi. Voit ostaa kirjan tästä.
Miten ja minkä kautta valitset luoda yhteyttä itsesi ja toisten kanssa? Menneisyyden haavojen, vai tämän hetken ja tulevien mahdollisuuksien? Haavoilleen ja suruilleen saa saada ja vastaanottaa nähdyksi ja kuulluksi tulemista, hoivaa ja eheytymistä. Läheisriippuvuudesta eheytyminen ja emotionaaliseen kypsyyteen kasvaminen on sitä, ettei menneisyyden varjojen tai elämän surun aiheiden anna värittää koko maisemaa. On iso valinta pohtia, haluaako toisiin olla yhteydessä menneisyytensä vai sydämensä kirkkaiden, ehkä vielä tuntemattomien mahdollisuuksien kautta.
Tapa bondata murheiden, haavojen, juorujen ja hankaluuksien kautta on tapa pienentää itseä ja hallita suhdetta, yrittää saada nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeitaan täytettyä toisen kautta. Tämä EI tarkoita, ettei murheitaan ja surujaan saa jakaa, vaan vastuullista tiedostamista siitä, millaisia energioita ihmissuhteisiinsa tuo. Kaikilla on vaikeita vaiheita, ja silloin saa olla hajalla, tarvita apua ja olla raskaissa energioissa. Mutta koko ihmissuhteen ei tarvitse perustua siihen. Se on itsensä ja toisten pienentämistä, kasvun vastustamista.
Voi olla, että on oppinut tällaisen tavan hakeutua yhteyteen toisten kanssa ympäristössä, jossa on kilpailtu siitä, kenellä on vaikeinta, suurimmat pulmat ja pahimmat kivut. Siinä on kysymys yrityksestä saada huomiota, hoivaa, nähdyksi ja kuulluksi tulemista läheisriippuvaisella tavalla. Mutta myös hyvinvointinsa kautta voi olla yhteydessä, lähellä – ja luoda lisää hyvinvointia. Jossakin on joskus myös saattanut kokea toisten kateuden tai kilpailun ikävällä tavalla nahoissaan – ehkä ihan läheistenkin taholta. Silloin on oppinut pienentämään itseään, jotta kuuluisi joukkoon ja pysyisi turvassa.
Millaista olisikaan tulla nähdyksi ja kuulluksi säkenöinnissään, kasvussaan, uusissa valinnoissa, ihanassa vastuussa omasta elämästään? Koska saahan vallan siivilleenkin nousta. Se kysyy päättäväistä sitoutumista hyvään mistään riippumatta (ei väkisin positiivista ajattelua, vaan emotionaalisen kypsymisen asennetta) ❤️ Se kysyy sitä, että uskallat haastaa sekä itseäsi että toista omaan säkenöintiinsä, valitsemaan voimautumisen ja vaikeuksista ammentamisen asennetta. Kenen kanssa saat kasvaa? Millaista yhteyttä, puhetta, tasapainoa ja vastuullisuutta elämästäsi, unelmien vaalimista ja iloa valitset tuoda elämääsi ja ihmissuhteisiisi?
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
