Kun päivissämme on asioita, jotka saavat meidät innostumaan ja ruokkivat sisintämme, ne tuovat elämäämme seikkailun ja vapauden tuntua. Elämässä on kuitenkin myös realiteetteja; paljon asioita jotka vaativat ennalta suunnittelua ja järkevyyttä…mutta onko järkeily kumminkaan aina järkevin vaihtoehto?
Jos nostamme aina järkeilyn ja loogisuuden intuition ja intohimon edelle, löydämme helposti itsemme toistamasta samoja tuttuja kaavoja joita seuraamalla elämä alkaa tuntua samalta päivältä kerta toisensa perään.
Meille on järjen lisäksi annettu tunteet ja intuitio. Siihen on syynsä, että jotkut asiat nostavat meissä intohimon kutsun seikkailuun, halun astua tuntemattomaan siitä huolimatta, oliko se järkevää vai ei.
Kuten kaikessa, myös järjen ja tunteiden seuraamisen välille on hyvä löytää sopivaa tasapainoa elämässä, jotta elämä tuntuisi täydeltä. Sopivasti suunnittelua ja sopivasti spontaaniutta, vakavuudelle vastapainona leikkisyyttä – sopivasti järkeä ja sopivasti järjettömyyttä.
Miten löytää sopiva tasapaino järkeilyn ja järjettömyyden välille?
Sen mitä sisimmässään kaipaa voi kuulla vain hiljentymällä omien tunteidensa ja tarpeidensa äärelle. Onko vaikkapa asioita joita ajatellessa sisälle syttyy innostuksen kipinä, mutta joille ei ole antanut tarpeeksi huomiota ja järjestänyt elämässään aikaa toteuttaa? Kenties jotain mistä haaveilee ennen nukkumaanmenoa?
Toisinaan parhaat reissut syntyvät sivupoluista tutun reitin varrella ja ikimuistoisimmat hetket tunteen johdattamista spontaaneista valinnoista. Elämässä monet asiat jotka tuovat meille suurinta iloa ja täyttymystä, tai vievät meitä kohti oman näköistämme elämää, eivät välttämättä aina ole niitä näennäisesti järkevimpiä ja siksi joskus järkevintä voi olla järkeilemättä liikaa.
Haluan lempeästi muistuttaa, että sairauden ja kroonisen kivun hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovuttaisin. Tai sitä, etten haluaisi enää parantua tai kuntoutua.
Eikä se myöskään tarkoita sitä, että kipu tai sairaus lakkaisivat olemasta, oireet olisivat muuttuneet jotenkin siedettävämmiksi tai kieltäisin kaikki ikävät sekä raskaat tunteet, joita kipu ja sairaus minussa herättävät.
Mitä hyväksyminen tarkoittaa?
Sen sijaan hyväksyminen tarkoittaa minulle sitä, että kohtaan sairauteni ja ymmärrän, että sen kohdalle pitää pysähtyä. Sitä ei voi juosta pakoon tai piilottaa. Sen sijaan opetellen elämään sovussa sen kanssa.
Yritän keskittyä tähän hetkeen, kiitollisuuteen ja asioihin, jotka tuovat valoa elämääni. Tämä kyky on, josta saan itse usein kiitosta ja joskus sitä myös ihmetellään, miten pystyn siihen kaiken kivun ja uupumuksen keskellä. Voin kuitenkin myöntää, että viime kuukausina positiivista mieltäni on haastettu ja valonsäteet ovat olleet harvassa.
Onnekseni elämänasenteeni on käynyt myös läpi ison kasvumatkan lempeämmän elämän myötä, ja se on muuttunut pysyvästi valoisammaksi. Aiemmin elämäni näyttäytyi melko tummien linssien läpi ja positiivisuus tuntui väkinäiseltä. En varmasti olisi näistä koettelemuksista selvinnyt sen mielenmaiseman kanssa.
Sairauden hyväksyminen on tietyllä tapaa sitä, että antaa itselleen luvan elää sen kanssa. Hyväksyn, että nyt on näin, vaikka se tuntuu välillä epäreilulta ja pahalta.
Hyväksyminen on irti päästämistä ja luopumista menneestä. En pidä väkisin kiinni siitä, mitä ennen oli. Joskus mieli karkaa haikailemaan menneeseen, mutta sitten palautan sen takaisin tähän hetkeen – keskityn jälleen mahdollisuuksien näkemiseen ja uusien ovien avaamiseen.
Esimerkki omasta elämästä: jos en voi enää juosta, voin joogata. Jos en voi enää tehdä työtäni, kouluttaudun uudelleen ja alan tehdä töitä omilla ehdoillani. Jos voimani eivät riitä siihenkään, luotan, että löydän muita tapoja elää merkityksellistä elämää ja pärjätä taloudellisesti.
Hyväksyminen tarkoittaa myös sitä, etten yritä vimmaisesti etsiä koko ajan uusia hoitokeinoja, koska sillä vain väsytän itseni ja pakenen todellisuutta. Jälleen realistisesti kohtaan tilanteeni – nyt on näin ja luotan, että toivoa on. Etenen kuntoutumisen polulla omaan tahtiin ja haen apua, mutten pakonomaisesti.
Hyväksyminen on lempeyttä itseäni, sairauksiani ja kipujani kohtaan.
Yritän keskittyä tähän hetkeen, kiitollisuuteen ja asioihin, jotka tuovat valoa elämääni.
Mistä kyky nähdä valonsäteitä saa voimansa?
Ensinnäkin se on taito, jota voi harjoitella ja kehittää eikä se aina ole helppoa. Yritän keskittää suurimman osan ajatuksistani niihin asioihin, jotka elämässäni ovat vielä hyvin. Vaikka kuinka pieniä tai ohimeneviä olisivatkin. Keskityn toivoon ja lempeyteen.
Minulle positiivisuus ei ole jotain päälle liimattua iloa tai väkinäistä hymyä, jolla yritetään piilottaa todellisuus tai ohittaa surut. Siihen kuuluu myös rehellisyys ja todellisuuden kohtaaminen. Positiivisuus on valon näkemistä.
Ja sitä valoa elämääni tuovat rakkaus, perhe ja läheiset ystävät. Valo syntyy arjen pienistä iloista ja onnistumisista. Yhtä lailla valonsäteitä kumpuaa merkityksellisyyden tunteesta, jota työni minulle tuo. Sitä kumpuaa vertaistuen voimasta ja siitä, että saan asua saariston rauhassa.
Nyt, kun elän kirjaimellisesti päivä kerrallaan ja elämä tuntuu jatkuvalta selviytymistaistelulta, on entistä tärkeämpää keskittyä asioihin ja ihmisiin, jotka ovat niitä valonlähteitä – ja vältettävä niitä, jotka laskevat varjoja niiden eteen. Suojelen itseäni turhilta ärsykkeiltä, uutisilta ja maailman tuskalta – teen tämän, koska muuten en ehkä jaksaisi.
Nyt on pidettävä kaksin käsin elämästä kiinni, pyydettävä apua ja oltava itseni puolella.
Yritän keskittää suurimman osan ajatuksistani niihin asioihin, jotka elämässäni ovat vielä hyvin.
Kelpaanko kivun ja sairauden kanssa?
Olen kantanut myös huolta siitä, voinko itse näyttäytyä heikkona, uupuneena sekä kipujeni kanssa – ja samaan aikaan olla edelleen se henkilö, joka esimerkillään antaa muille valonsäteitä ja toivoa sekä auttaa muita eteenpäin. Tai jaksanko näyttäytyä ylipäätänsä ollenkaan.
Olen kuitenkin saanut useita rohkaisevia ja myötätuntoisia kiitosviestejä siitä, että juuri se aitous antaa voimaa; on helpottavaa huomata, ettei ole ainoa, joka painii kivun ja kuormituksen keskellä. Anna siis sinäkin rohkeasti kivullesi kasvot. Näytä sairautesi todellisuus myös muille.
On täysin luonnollista, että kivulias ihminen kamppailee huolen, pelon, toivottomuuden, surun ja jopa huonommuudentunteen kanssa. Tällaiset tunteet kuuluvat kiinteänä osana kivun kanssa elämiseen. Kipu aktivoi meissä hätää ja horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Ja kipukokemuksen pitkittyessä herää usein myös ärtymystä ja katkeruutta – uupumuksesta puhumattakaan.
Totuus on, ettei minullakaan aina ole ratkaisua olotilan muuttamiseksi, mutta sen tiedän, että lempeys itseä kohtaan auttaa kivun hyväksymisessä ja tunnetaidot kipukokemuksen kanssa selviämisessä. Olen löytänyt työkaluja, joilla pärjään kivun kanssa. Tärkeintä on kohdata kipu sekä antaa tunteille tilaa – kuunnella, mikä niiden viesti on.
Nämä lempeät sanat auttavat sinua eteenpäin: ”Minä kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen – kivun ja sairauden kanssa. Annan kivulle sen tarvitsemaa rakkautta. Ja kävi, miten kävi, olen itseni puolella.”
Tuntuuko sinustakin vaikealta luottaa itseesi vaikeuksien keskellä tai kun on oma jaksaminen on vähissä? Tutustu Annukan kirjaan Matka itsesi puolelle.
Tässä hieman kieli poskessa laadittu lista siitä mitä kaikkea olisi hyvä hankkia, jotta tuntisi itsensä kunnon kansalaiseksi ja nyky-yhteiskunnan arvostetuksi jäseneksi. Jokainen meistä voisi varmasti jatkaa listaa omalta osaltaan ja lisätä sinne suosikkinsa.
Onko tässä sitten jotain vikaa? Näitä asioitahan ihmiset haluavat, katsomosta huudetaan.
Varmasti monet haluavatkin, mutta väitän, että moni myös kokee valtavaa sosiaalista painetta, jotta saisi ruksittua mahdollisimman monta kohtaa listalta. Listaa seuratessaan moni myös väistämättä kokee epäonnistuneensa.
Tiedättehän elämänkulun ideaalin, joka meihin iskostetaan pienestä pitäen. Se menee suunnilleen näin. Huoleton ja turvallinen lapsuus. Opiskelupaikka ja pieni sekoilu sallittu. Sitten sopiva kumppani ja vakituinen työpaikka. Yhteinen asuntolaina, pari lasta ja koira. Kesämökki, vene ja padelia kavereiden kanssa torstai-iltaisin. Eläkeläisenä talvet Kanarialla.
Itse havahduin yhtenä päivänä siihen, että turvallisuushakuisesta luonteestani huolimatta, olenkin uinut vastavirtaan. Minulla ei ole vakituista työpaikkaa, ei lapsia, eikä omistusasuntoa. Parisuhteessa sentään olen ja lapsuudenkotini muistuttaa kesämökkiä. Vaikka nautin elämästäni juuri näin ja siitä, että omistan lähinnä vain reikäiset sukkani ja haahuilevat ajatukseni, aina välillä puseroon hiipii epäilys. Olenko sittenkin aivan epäonnistunut tolvana?
Ajatus kertoo siitä, kuinka syvälle kollektiiviseen tajuntaamme on istutettu tietynlaiset elämisen normit. Toivoisinkin, että voisimme tiettyjen yhteiskunnan arvokkaiksi määrittämien päämäärien tai erilaisten asioiden omistamisen sijaan tavoitella ennemminkin sisäistä rauhaa ja tyytyväisyyttä. Mikäli alussa mainittu lista johtaa näihin, niin sehän on vain hienoa, mutta tuntuu, että läheskään aina näin ei ole.
Toivoisin, että meidän olisi joskus helpompi tehdä myös valtavirrasta poikkeavia valintoja. Itse uskon, että elämä, onnellisuus ja rakkaus asuu lopulta niissä kaikkein pienimmissä ja ohikiitävissä hetkissä. Se on leuto tuuli iholla ja lupaus keväästä. Se on ystävällinen hymy kassajonossa. Se on ystävä tai kumppani, joka näkee sinut. Se on vapautta liikkua ulkona ja luonnossa ajattelematta lakkaamatta euribor-korkoa.
Se on rohkeutta elää niin kuin haluaa, sen sijaan, että eläisi niin kuin muut haluavat.
Heitin Sydänjuttu-kirjassani ilmoille kuulostelun: käytätkö elämänvoimaasi soutamiseen vai äyskäröimiseen? Se tarkoittaa toisin sanoin sitä, elätkö enemmän selviytymiskeinojesi kuin sydänvoimasi kautta?
Itse olen vetänyt aiemmin paljon enemmän selviytymiskeinojen varassa eli äyskäröiden kuin soudellen ja laulellen. Ja kyllä ne vanhat tutut selviytymiskeinot vieläkin joskus tärähtävät päälle; toisinaan alan kannatella, paahtaa, sivuuttaa itseäni, häsmäköimään toisten asioita ja tunteita enemmän kuin omiani. Mutta tosi paljon vähemmän kuin aiemmin.
”Saakeli minä täällä leivon saaristolaisleivät munavoit eikä kukaan kiitä ja kuraiset kengät täällä vaan lojuu”
Ja me suomalaiset ollaan niin megahyviä pienentämään itseämme. Sitten mökötetään puolisolle tai läheisille, marttyroidaan että saakeli minä täällä leivon saaristolaisleivät munavoit eikä kukaan kiitä ja kuraiset kengät täällä vaan lojuu. Tai vietetään koko ilta somessa sohvannurkassa sen sijaan että joogattais, käytäis kävelyllä tai tehtäis jotain muuta sellaista, mikä tuntuu aina niin ihanalta – ettei vaan alettaisi voimautumaan.
Usein me ollaan paljon tottuneempia pienentelemään kuin olemaan omassa voimassamme, joten vaikka teorian tasolla haluttaisiinkin voimautua elelemään enemmän ilon kautta, vedetään kuitenkin vähän selkä kyyryssä, koska se on tuttua ja turvallista. (Ei siksi, että meissä olisi mitään vikaa vaan siksi että luulemme niin.)
Usein olemme tottuneita itsemme pienentämiseen ja ajattelemme, että iloinen ylpeys itsestä ja omien sydänjuttujen esiintuominen on ylpistelyä ja ylimielisyyttä (eli about suurinta syntiä)
Sitten me ihmetellään, että on se kumma sissus saakeli kun en yhtään tiedä mikä musta tulis isona, miks mä aina niittailen itseäni, en uskalla rajata, mun ihmissuhteet on tällaisia vähän kämäsiä enkä uskalla sanoa mitä ajattelen ja haluan, enkä lähteä Madeiralle yksin enkä mennä rumpukurssille ja muutenkin v*tuttaa.
Myös itsensä pienentäminen on selviytymiskeino. Se kumpuaa häpeästä, siis sieltä missä meidän tunteisiin ja tarpeisiin ei ole viritytty kannustavasti ja kuulevasti (ja haloo miten monen kohdalla näin on ollut? Ei siksi ettei olisi haluttu vaan koska ei ole osattu – me ollaan just vasta tultu sodista ja selviytymistaisteluista, eikä tunnehommeleille ole paljoakaan ollut tilaa). Varhaisissa vaiheissa syntynyt häpeä saa uskomaan ja luulemaan, että mun tunteissa, tarpeissa, toiveissa, rajoissa, unelmissa, ajatuksissa ja sisäisyydessä on jotain vikaa, joten mun oikea paikkahan on joko uuninpankolla hiljaisuudessa tai ovimattona kärvistellessä. Ei suinkaan missään sellaisen parissa, mikä saa mun sydämen laulamaan ja iloitsemaan koska enhän mä nyt ole sen arvoinen.
Olethan, kuten se yksi kosmetiikkafirmakin jo aikaa sitten totesi.
Suurimman osan (tai siis kaikkien) asiakkaideni kanssa käydään reissua itsensä pienentämisestä, häpeästä ja syyllisyydestä omaan sydänvoimaan. Se tarkoittaa myös, että uhriutuminen eli maailman ja toisten syyttäminen sekä uskomukset siitä miksi en pysty kykenemään ja tottumukset ja tavat sutia itseään sivuun ja pitää itsensä pienenä ja hiljaisena nousevat päivänvaloon – ja vapautetaan.
Itsestään vastuun ottaminen on myös sitä, ettei alistu toisten epävarmuuteen eli itsensä pienentämiseen, josta myös kaikenlainen kateus, vallankäyttö ja dissaaminen kumpuavat. Kun itse voimautuu, oppii sellaiselle viittaamaan kintaalla vaikka se välillä satuttaisikin. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee!
Ei meistä tarvitse mitään Kolumbuksia kaikista tulla vaan oman pienen hyvän elämämme (niin kuin eräs rakkaani männäpäivänä totesi) eläjiä. Itsemme näköisiä ja kokoisia. Ja saa se sydänkin tässä elämässä laulaa. Täähän tosiaan on sun elämä ja ihan itse voit antaa itsellesi luvan, et tarvitse sitä nyt enää keneltäkään muulta.
Sydänvoima on omien lahjojensa, halujensa, ei-halujensa ja säkenöintinsä omistamista
Me pienennetään itseämme, koska pelätään, mitä noi muut aattelee. Mutta mitä enemmän tekee omia sydänjuttujaan, sitä vähemmän miettii mitä muut ajattelevat. Se muiden ajattelemisen ajatteleminen on projektio epävarmuudesta itsensä suhteen. Me piennetään itseämme, koska pelätään jäävämme yksin, pelätään olevamme ylimielisiä. Ja sitten alimielisyyksissämme teemme valintoja, jotka ovat ihan jees, mutta eivät kyllä mitään intohimoja herätä. Ja sitten ihmettelemme, että miks mä oon näin tyytymätön ja enhän saisi olla, kun kaikki on ihan hyvin.
AIJAI mikä soppa! Ihan suotta.
Sydänvoima on omien lahjojensa, halujensa, ei-halujensa ja säkenöintinsä omistamista. Ensin tarvitsee alkaa katsoa itseään voimavarojensa eikä oletettujen huonouksiensa kautta. Mutta kun on tottunut katsomaan itsessään kaikkea sitä mikä MUKA on viallista ja huonosti asiaa sen kummemmin edes kyseenalaistamatta, pakenee voimaansa.
Sydänvoimautuminen on elämästään 100% vastuun ottamista. Sen tiedostamista, mihin kaikkeen on onnensa riippuvaisena ripustanut sen sijaan että eläisi sitä. Miten eri tavoin piiloutuu ja pienentää itseään. Miten eri tavoin toteuttaa uhriutta ja luulee olevansa voimaton vaikka oikeasti ei edes testaile voimaansa. Miten eri tavoin jättää rajaamatta ja tunkee itsensä postimerkin – tai sen uuninpankon – kokoiselle läntille, ettei vain tarvitsisi ottaa vastuuta lahjoistaan ja tuoda niitä haavoittuvaisesti enemmän näkösälle. Ja ihan suorastaan alkaa kokea itsensä vähän ihanampana.
Sydänvoimautuminen on elämästään 100% vastuun ottamista
Oma itseni pienentäminen on ihan herkillä tämän tästä. Kuvaan vaikka jonkun videon ja sitten ajattelen seminolona tai epävarmana, että emmänyttämmöstä voi julkaista. Sitten vähän hymyilen itseäni ja julkaisen kuitenkin. Epävarmuus, häpeä ja ajoittainen tuhkan päälleen heitteleminen on on ihan luonnollista näkösällä olon jänskäystä, mutta ei siihen tarvitse jumittua. Toteutan vapaana sydänjuttujani, luon ja ilmineeraan taipumuksiani. Saan siitä itse iloa – ja ilmiselvästi usein siitä saa iloa, voimaa ja kaikenlaista hyvää muutkin. Rakastan työtäni ja sepä onkin hauskaa, koska niin monelle muullekin se tuo elämään rakkautta ja eheytymistä.
Pitkä matka on tultu penkalla kärvistelystä ja siitä fiiliksestä, että tää elämä vaan menee ohi ja noi muut tekee kaikkea jännittävää, ja ei musta oo paljon mihinkään muuta kuin otsa hiessä paahtamaan jotain mikä ei niin hirveästi edes sytytä.
Kyllä tässä elämässä saa kokea kaikkea säkenöivää jos niin valitsee – meidän arvo tulee itsellemme näkyväksi kun me TEHDÄÄN ASIOITA JA VALINTOJA jotka tuntuvat itsellemme hyvältä (muutakin kuin suklaan nakertamista ja netflixin katsomista, joka sekin on todella jees, mutta saahan sitä nyt vähän enemmänkin kokea).
Eli ensin ei tarvitse jotenkin löytää mitään megavoimautuneisuutta ja itsearvostusta jotta voi lähteä sinne rumpukurssille (siinä se elämä sitten hujahtaakin äyskäröidessä ja sitä ihmettä odotellessa) vaan tehdä valinta, että perhana mä haluan kokea enemmän sydänvoimaani tässä elämässä, tehdä se juttu jonka nyt uskaltaa itsensä ja syömmensä hyväksi – ja voilà SITTEN alkaa tapahtua voimautumista, itsensä pienentämisen, ovimattoilun, vertailun ja onnen odottelun sijaan.
Jos ei pidä itseään tärkeänä ei koskaan tunnista, että mulla ois jotain tärkeää annettavana. Omaa arvoaan alkaa löytää usein konkreettisimmin sen myötä, että haastaa itseään kutsuvien, mutta vähän jännittävien juttujen ääreen. Ne pelottavat, koska luvassa on sydänvoimautumista – ja sen äärellä joutuu luopumaan itsensä pienentämisestä ja alkaa kokea sydänlaulua!
Silloin alkaa yhä enemmän tunnistaa voimavarojaan, lahjojaan ja sitä mitä itsellä on annettavana. Mutta jos ei pidä itseään tärkeänä ei koskaan tunnista, että mulla ois jotain tärkeää annettavana. Ei sillä tavalla tarvitse laiffiaan elää! Kaikilla meillä on reissumme tuomaa viisautta, jotakin mihin meillä on taipumuksia ja ihan omaa, ainutlaatuista ihanuuttamme. Siihen saa yhteyden, kun alkaa TOIMIA.
Ja sun ei tarvitse haluta mitään mitä et halua eikä niitata itseäsi mistään itsensä pienentelystä eikä olla mitään muuta kuin olet. Lempeys – ei laiskuus sisäisyytensä suhteen vaan myötämielisyys – on suurinta sydänvoimaa.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Kaipaamme elämäämme valtavasti nautintoa, niin seksuaalista kuin elämän muitakin nautintoja. Usein haemme sitä tiedostamattakin monin keinoin. Nautinnon tarve saattaa olla niin kipeän suuri, että elämä kaikkineen tuntuu tyhjältä ja valjulta. Levottomat -elokuvan sanoin ”Kun mikään ei tunnu miltään”. Mitä me silloin oikeastaan tarvitsemme?
Itsearvostus on lupaa nautinnolle
Monilla on lupa nauttia vähän, sillä tavalla pienesti, ettei vaan mene herkutteluksi tai överiksi. On opittu tyytymään vähään, etenkin sen hyvän olon suhteen. Ja on opittu, että ensin on tehtävä valtava määrä, saatava aikaan, oltava riittävän hyvä ja sitten voimme ansaita nautintoa. Kun sisällä on arvoton olo, ei ole useinkaan lupaa syvemmälle nautinnolle.
Arvottomuus on kulttuurisesti hyvin ominaista suomalaisille. Arvostus opitaan muiden ihmisten kautta, ja se peili on usein kuvajaiseltaan karu. Kun kehuja, lempeitä tunteita, kosketusta ja kauniita puheita on tiukasti säästelty, niin emme tiedä mitenkään, kuinka arvokkaana muut meitä pitävät. Sisälle pesiytyy arvottomuuden möykky, jota vahvistaa se, ettemme uskalla ottaa lopulta vastaan enää sitä hyvääkään, mitä peili peilaisi. Joskus möykky on niin ruma, että katselemme sitä vihan ja syyllisyyden kautta, emmekä itsessämme muuta näekään.
Itsearvostus on tietoista hyväntekemistä juuri sinulle
Ulkopuolisen arvostuksen varassa?
Moni kipuilee elämässä odotellen peilin kertovan ”ken on maassa kaunehin”. Ihanteellisimmillaan tärkeät ihmissuhteet näin tekevätkin. Sinne peiliin voi aidosti peilata myös itsensä ja lähteä tietoisesti kuvaa katsomaan sekä vahvistamaan arvokkuuden tunnetta itsessään. Jos möykky sisällä on suuri ja kipeä, niin se vaatii kaksin verroin ymmärrystä, rakkautta ja nautintoa kertomaan, että hyvää oloa on lupa ottaa vastaan.
Itsearvostuksen lähteillä
Aina emme saa muilta ihmisiltä sitä, mitä kaipaamme. Silloin meillä on tärkeä tehtävä tarjoilla sitä itsellemme. Usein olemme päättäneet, ettei se tunnu yksin tai itsekseen miltään, mutta kyse on sallimisesta, läsnäolosta, luvan annosta ja tietoisesta opettelusta. On vahvistettava usein sitä ajatusta, että itselleen on lupa tarjoilla mahdollisimman hyvää vain siksi, että on ihminen ja elää ainutkertaista elämää. Ja sitten on lähdettävä tietoisesti tarjoilemaan sitä hyvää, omanlaisen nautinnon muodossa, sitkeästi ja usein.
Nautinnon hetkiä tietoisemmin ja syvemmin
Kun sinulla on ihana hetki, vaikka sen kahvi- tai teemukin äärellä, päätä, että sinulla on lupa nauttia siitä nyt täysin siemauksin. Lisää taustalle lempeää musiikkia, joka antaa tilaa rauhalle. Hengitä hitaasti nenän kautta sisään ja hitaammin ulos. Nuuhki ihanaa tuoksua ja mieti makua suussasi, ennen kuin sitä edes siellä onkaan. Keskity aistimaan kupin lämpöä ja sen vaikutusta käsiesi iholla. Parhaimmillaan tarjoat juoman itsellesi niin, että muki on siihen täydellinen, sinulle rakas ja tuo mukavia muistoja. Kun kaadat juomaa suuhusi, anna sen lämmittää koko kehosi kulkemalla mielesi kanssa juoman mukana viimeiseenkin äärilaitaan sinussa. Suo tämä hetki ilman pakkoa mistään, vain siksi, että olet ansainnut. Koska olet.
Alussa on ajatus. Kaikki meidän ihmisten maailmassa lähtee ajatuksesta, jokaisen teon alussa on ajatus. Sanonta ”Hyvin ajateltu, on puoliksi tehty” lieneekin melko osuva.
Ajatuksia on siis syytä ajatella.
Ajatuksia sanotaan aivojen kieleksi ja niitä voidaan pienin osin myös mitata, koska ne aiheuttavat sähköisiä impulsseja aivoissa. Meillä ei silti toistaiseksi ole pitävää näyttöä siitä, että ajatukset todella majailisivat aivoissa, kuten ei ole näyttöä mielenkään olokolosta. Molempien voisi sanoa olevan kaikkialla ja ei missään. Molemmat ovat jotain näkymätöntä ja paikantamatonta, jotain, jonka voimme vain kokea.
Juuri tuon kokemisen johdosta mieli ja ajatukset ovat kuitenkin tärkeistä tärkeimpiä. Meillä ei ole muuta tapaa kokea tätä elämäämme kuin oman mielemme kautta. Iso osa mielen sisältöä on ajatuksia ja ajatusten vaikutusvalta muuhun sisältöön, kuten esimerkiksi uskomuksiin ja tunteisiin on suunnaton. Ajatukset muodostavat myös ison osan asenteestamme.
Ajatuksilla on väliä. Paljon.
Niillä on väliä siitä huolimatta, että ne eivät ole ollenkaan tosia, vaan ihan ikiomia tulkintojamme asioista, ihmisistä, elämästä ja maailmasta. Omien mielenmalliemme suodattamia ja muotoon taivuttamia.
Me kuitenkin pidämme ajatuksiamme hyvinkin tosina, joskus jopa ainoina totuuksina. Sitten saattaakin käydä helposti niin, että taistelemme niiden puolesta jopa henkeen ja vereen.
Luulemme aivan liian paljon tietävämme, kun meidän tulisi tietää luulevamme. Olisikin suurta viisautta tiedostaa oman ajattelunsa vajavaisuus, mutta olemme huonoja kohtaamaan ja sulattelemaan mielipiteitä, joiden valossa omat tulkintamme näyttävät vääriltä. ”Älä kuule tule mulle sanomaan, minä kyllä osaan ja tiedän tämän homman, en tarvitse tähän muiden mielipiteitä.”
Jos haluamme kasvaa viisaammiksi, on tärkeää avartaa omaa ajatteluaan ja katsoa asioita omistaan erilaisista vinkkeleistä. Kukaan meistä ei ehdoin tahdoin halua tyhmentää itseään, mutta jos emme kykene ajattelun ja näkökulmien avartamiseen, niin sellaista meille sattuu.
Erilaisten mielipiteiden ja ajatusten kuuntelemista ja makustelua voi ja kannattaa treenata. Kun saat itsesi kiinni siitä, että olet sulkemassa korvasi ja silmäsi ja esittämäisilläsi kenties heti kärkeen tuhahdellen oman mielipiteesi, voitkin pysähtyä ja keskittyä kuuntelemaan uteliaana, mitä eriävän mielipiteen omaavalla ihmisellä on sanottavanaan. Melko usein tuon toisen näkökulma on vähintään yhtä hyvin mietitty ja perusteltu kuin omasikin. Eikä se ole omaasi yhtään arvottomampi. Se on ainoastaan erilainen.
Ajatusten erilaisuus viisastuttaa nyrjäyttämällä sopivasti omaa ajatusmaailmaamme. Joskus se saattaa suorastaan räjäyttää tajunnan.
Ei pidä myöskään unohtaa, että totuuden siemen voi löytyä joskus itsestä täysin järjettömältäkin vaikuttavasta näkemyksestä. Sanon totuuden siemen, koska ainoita oikeita totuuksia ei taida olla olemassakaan.
Kaikki uusi ja elämäämme mullistava – kehitykseksi kutsuttu – on lähtenyt jonkun tai joidenkin uusista, vanhasta ja totutusta eriävistä ajatuksista, joihin on hyvin usein suhtauduttu aluksi naureskellen, vähätellen ja pilkatenkin.
Vaikka ajatukset ovat huijareita, ne vaikuttavat silti elämäämme väistämättömän väkevästi. Ne vaikuttavat uskomuksiimme, tunteisiimme, arvoihimme, asenteeseemme ja toimintaamme luoden todellisuuden, joka on aivan eri kuin jonkun toisen todellisuus. Vaikutus on kaksisuuntainen, uskomuksemme, arvomme, tunteemme ja niistä muodostuva asenne vaikuttavat puolestaan ajatuksiimme.
Kun vielä ajattelemme tuttujen ja uomiinsa urautuneiden tapojemme mukaan, joiden mukaan myös toimimme samaan tuttuun ja turvalliselta tuntuvaan tapaan, voi sanoa, että elämme jonkinlaisessa omassa kehässämme. Kehän tunnusmerkki on, ettei se johda eteenpäin.
Pidetäänhän huolta ajattelumme avartamisesta, vilpittömästä uteliaisuudesta ja arvostuksesta erilaisia näkemyksiä kohtaan? Samalla pidämme huolta omasta sekä ajattelukumppaniemme hyvinvoinnista ja kasvusta ja keskinäisestä kanssakäymisestämme.
Voit lukea lisää asenteesta ja ajatusten merkityksestä kirjastani Muuta asenteesi, muuta elämäsi. Voit ostaa kirjan tästä.
Toisinaan elämässä tapahtuu asioita, mitkä eivät ole välttämättä niin toivottuja. Nämä ovat tilanteita missä kaipaamme usein toisen ihmisen lohdutusta. Osa lohduttamisesta on tehokkaampaa kuin toinen ja osa jopa pahentaa oloa. Avaan tässä tekstissä, että mitä tällaisissa tilanteissa mahdollisesti saattaa tapahtua. Karrikoiden lohduttamisen taidot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään.
Lohduttamisen tarkoituksena on auttaa toista ihmistä käsittelemään tunteita, mikäli hän on esimerkiksi vihainen, ahdistunut, epätoivoinen, surullinen tai järkyttynyt. Tämä vaatii vuorovaikutustaitoja, mutta myös tunteiden ymmärtämistä. Samalla, kun lohdutettavan olo paranee, vaikuttaa se myös hänen ja lohduttajan suhteeseen positiivisesti. Jos taas lohduttamisessa ei onnistuta niin hyvin on sen vaikutukset luonnollisesti negatiiviset.
Osa lohduttamisesta on tehokkaampaa kuin toinen ja osa jopa pahentaa oloa.
Ensimmäinen hyvin tyypillinen tyyli lohduttaa on kieltää toisen tunteet. Puhutaan alhaisesta henkilökeskeisyydestä. Tällöin toisen näkemystä saatetaan kritisoida tai hänelle kerrotaan, että miten hänen tulisi toimia ja tuntea. Kyse on turhasta neuvomisesta. Tilannetta pyritään ratkaisemaan toisen puolesta. Tällöinen lohdutettava ei saa tunteidensa kanssa sitä tilaa, mitä hän todennäköisesti olisi kaivannut. Tällaisen lohduttajan voisikin olla hyvä kysyä itseltään, että miksi minulla on tarve ratkaista toisen ongelmat? Toki on myös tilanteista, missä kaipaamme läheisen neuvoa, mutta se tässä kohtaa erikseen.
Samalla, kun lohdutettavan olo paranee, vaikuttaa se myös hänen ja lohduttajan suhteeseen positiivisesti.
Toinen ja myös ei niin onnistunut tyyli lohduttaa on sellainen, missä huomio pyritään kiinnittämään jonnekin muualle. Pois huolestuttavasta tilanteesta. Tarkoituksena on usein vähentää toisen tuskaa suuntaamalla huomio muihin asioihin, mutta tässä tapauksessa pintaan nousseet tunteet jäävät jälleen käsittelemättä. Tähän saattaa liittyä usein myös yltiöpositiivisuutta, jolloin haastavat tunteet pyritään peittämään jollakin mukavammalla asialla. Ajatus hyvä, lopputulos huono.
Toki on hyvä muistaa, että toisinaan huomion suuntaaminen toisaalle voi myös olla järkevää. Kuten esimerkiksi tilanteessa, missä lohdutettavalla on alkamassa tärkeä työtehtävä, mikä vaatii keskittymistä. Tilanteet ja tavat lohduttaa eivät siis ole aukottomasti joko hyviä tai huonoja. Taito lohduttaa vaatii kuitenkin lohduttajalta tilannetajua.
Ihmiset, jotka ovat taitavia antamaan emotionaalista tukea, ovat myös pidetympiä.
Kolmas tyyli lohduttaa on sellainen, missä toinen todennäköisesti saa sitä, mitä on tullutkin hakemaan: Tulee kuuluksi ja nähdyksi asiansa kanssa. Henkilökeskeiset lohduttajat tunnistavat toisen viestin ja antavat tilaa toisen tunteille. He auttavat haastavassa tilanteessa olevaa ilmaisemaan tunteita kuuntelemalla ja mahdollisesti selvittämään syitä, miksi tunteet saattavat tuntua. Loppujen lopuksi parhaimmillaan kyse on taidosta olla läsnä.
Hyvässä lohduttamisessa on paljolti siis kyse siitä, että missä määrin vuorovaikutus tunnustaa tai tarkentaa ahdistuneen tunteita ja näkökulmia. Ihmiset, jotka ovat taitavia antamaan emotionaalista tukea, ovat myös pidetympiä. Samalla tällaisilla ihmisillä on myös syvempiä ja kestävämpiä ihmissuhteita. Ja toki on hyvä muistaa, että asiaan vaikuttaa myös vastaanottajan ominaisuudet. Loppuun vielä kiteyttäisin näin: Lähtökohtaisesti sinun ei tarvitse ratkaista toisen ongelmia tai suunnata hänen huomiotaan johonkin muualle. Kyse on taidosta kuunnella, olla läsnä ja antaa toisen tunteille tilaa.
Epäonnistunut lohduttaminen voi johtaa kitkaan ihmisten välillä ja aiheuttaa konfliktin. Teimme tällaisia tilanteita varten Riidan ratkaisu -kortit yhdessä vankilapastori Jukka Vänskän kanssa. Kortit voi tilata täältä.
Oletko huomannut ajautuvasi usein tilanteisiin, joissa olet valmis joustamaan kerta toisensa jälkeen, mutta toinen ihminen ei koskaan jousta omista periaatteistaan? Moni meistä kamppailee samanlaisten tilanteiden kanssa työelämässä ja jopa läheisimmissä ihmissuhteissamme. Kaikissa ihmissuhteissa tarvitsee tehdä kompromisseja, mutta ilman vastavuoroisuutta tilanne on epäreilu.
Erityisesti kiltit, herkät ja tunnolliset ihmiset joustavat usein liikaa ja väärissä tilanteissa, jopa oman henkisen hyvinvointinsa kustannuksella. Omista rajoista täytyy pitää huolta, koska muuten koko elämä on vain muiden ihmisten miellyttämistä.
Työpaikoilla ongelmat näkyvät helposti. Jotkut työntekijät ovat aina valmiita tekemään ylitöitä, vaihtamaan työvuoroja tiimikaverin kanssa tai tekemään osan myös muiden ihmisten töistä, kunhan työt saadaan tehtyä. Hyvässä työyhteisössä kaikki toimivat samojen periaatteiden mukaan. Usein käy kuitenkin niin, että vastuu kaadetaan yhden tunnollisen työntekijän harteille.
Mieti, että kuinka usein muut ihmiset ovat suostuneet joustamaan töissä sinun pyynnöstäsi?
Älä anna muiden pitää sinua itsestäänselvyytenä. Huolehdi siitä, että myös sinun toiveita kuunnellaan ja sinun mielipiteitäsi arvostetaan.
Läheisimmissä ihmissuhteissa tilanne on usein vaikeampi. Olemme tottuneet tietynlaiseen tapaan toimia kumppanin, perheenjäsenen tai vaikka hyvän ystävän kanssa. Emme halua olla ihmissuhteissa itsekkäitä, tahdomme että toisella on hyvä olla. Jos emme tee niin kuin toinen toivoo, meille voi tulla helposti olo, että olemme liian itsekkäitä.
Moni meistä ottaa varsinkin parisuhteessa vaivihkaa vastuunkantajan roolin. Kotityöt jakautuvat epätasaisesti, toisen vapaa-ajasta tulee arvokkaampaa kuin toisen. Jos olette molemmat sopineet kumppanin kanssa menonne päällekkäin, joustatteko tilanteissa vuorotellen? Jos olet itse aina tulossa puolitiehen vastaan ja toinen seisoo paikallaan, suhteessa on ongelmia.
Muista, että sinulla on oikeus piirtää omat rajasi. Sinä saat tavoitella omia unelmiasi. Sinun menosi ovat ihan yhtä tärkeitä kuin muiden. Sinun elämäntehtäväsi ei ole miellyttää muita.
Itsensä arvostaminen ei ole itsekkyyttä, se on rakkautta.
TOIMITUKSEN VINKKI: Kiltti ja tunnollinen, ethän unohda itseäsi
Miten sanoa ei, kun sen aika on? Miten asettaa rajat ja pitää niistä kiinni? Miten oppia arvostamaan itseään niin, että ei koe niin voimakasta tarvetta joustaa ja miellyttää muita?
Kiltin voimakortit toimivat rohkaisijana, ajatusten herättäjänä ja lempeänä muistuttajana siitä, että aina ei tarvitse miellyttää muita ja jokainen meistä ansaitsee tulla kohdelluksi arvostavasti.
Nämä kortit ovat Sinulle, joka…
…laitat usein muiden tarpeet itsesi edelle
…et osaa sanoa “ei”
…koet usein tulevasi muiden ihmisten tallomaksi
…opettelet tervettä rajanvetoa
…haluat oppia pitämään myös itsestäsi hyvää huolta.
Liian usein törmään keskusteluissa huolettomaan tokaisuun ”Mutta jos olisin täysin rehellinen, sanoisin…”. Miksi toimimme näin? Ketä kuvittelemme säästävämme ja miltä? Mitä luomme tällä toiminnalla ympärillemme?
Elämässä voi olla hetkiä, jolloin on varmasti helpompaa olla sanomatta juuri sitä mitä ajattelee. Voi olla itse vaikka niin kuormittuneessa tilassa, että ei yksinkertaisesti koe, että olisi voimia aloittaa rehellisyydestä mahdollisesti kumpuavaa vuoropuhelujatkoa. Mitä enemmän olen elämässäni kaivanut voiman rippeet noissakin epävarmoissa hetkissä olla rehellinen, sitä helpompaa siitä on tullut. Matkaan on sisältynyt kuitenkin monia vaiheita. Aika usein kyse on enemmän suhteestani muihin, kuin oikeastaan itsestäni.
Mitä jos sillä, että kiertelemme ja väistelemme totuutta, aiheutamme enemmän solmuja ja epämääräisyyttä? Mitä jos sittenkin, kaikesta pelosta huolimatta tai, ehkä juuri siksi, meidän tulisikin vapauttaa pelot sanomalla rakentavasti ja rehellisesti mitä ajattelemme ja tunnemme? Mitä jos eheyttäisikin myös ihmiset meidän ympärillämme, eikä rikkoisikaan heitä?
Rehellisyys on aseista riisuvaa, syvää turvallisuutta itselle ja muille
Annan esimerkin omasta elämästäni. Kun erosin, lapset olivat 8- ja 11- vuotiaita. Meillä oli aina ollut erittäin läheinen ja mutkaton suhde. Olin koittanut olla heille reipas ja pärjäävä. Pitänyt itseni kasassa, vaikka olinkin jo pitkään tuntenut olevani yksin, rakkaudeton ja uupunut. Lopulta kun en jaksanut enää pinnistellä, hain eroa ja se sattui meihin kaikkiin rajusti, muttei lamauttavasti. Omassa maailmassani parisuhteen osalta oikeastaan mikään ei erossa päättynyt, se oli ennemminkin minulle Sannan reippausnäytelmän loppu. Erityisesti lapsille ja itselleni.
Aloin puhua eron jälkeen lapsille rehellisemmin kuin koskaan, miten näin maailman, mitä tunsin ja mitä ajattelin. Sanoitin heille ääneen omaa matkaani, joka alkoi eron jälkeen. Ei ollut enää mitään kannateltavaa, pystyin keskittymään vain olemaan, elämään ja olemaan läsnä itselleni ja sitä kautta myös muille. Erityisesti lapsilleni. Joka päivä koin tulevani syvemmin ja syvemmin hyväksytyksi, kuulluksi ja nähdyksi. Myös lapset alkoivat sanoittaa asioita minulle ja yhteytemme syveni entisestään. Vaikka ero oli monella tavalla suuri helpotus, liittyi siihen myös paljon sellaista näkyväksi tulemista omista tarpeista, että saatoin itkeä rajustikin ja olla usvaisessa tilassa. Kaikki nuo hetket elin läpi tyttöjeni silmien edessä. Mitä avoimemmin tunsin, olin ja elin juuri sellaisena, kun olin, sitä enemmän lapset rentoutuivat ja rauhottuivat.
Sä olet maailman turvallisin ihminen mulle
Erään sikiöasennossa olohuoneen lattialla itkemisen ja ”En tiedä selviänkö tästä” vaikerruksen aikana nuorempi lapseni sanoi ”Tule äiti tänne mun viereen, niin rauhoitut, mutta itke vaan. Sä olet maailman turvallisin ihminen mulle, ehkä mä voin olla sitä nyt sulle.” Arvaatte varmasti, ettei itku ainakaan loppunut. Se alkoi kuitenkin tulla eri kohdasta minua kuin aikaisemmin. Tuo hetki on yksi elämäni syvimmistä nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksista. Rehellisenä, sellaisena mikä olen.
Vastaavia kokemuksia on lukuisia myös työelämästä. Kun olen johtajana sanonut, etten tiedä tai, että minua pelottaa, ettemme selviä. Kysynyt kuka voisi auttaa, tai kysynyt, näkeekö joku muu selkeämmin tulevaan, kuin itse. Tai sanonut, etten jaksa, etten tiedä olenko enää oikea ihminen kyseiseen työhön. Joka kerta tilanteista on selvitty, ja mikä parasta, enemmän yhdessä. Joka kerta tilanteisiin on myös muiden osalta palattu, ja olen saanut kuulla, miten valtavasti turvaa ja inhimillisyyttä he ovat kokeneet, kun olen sanonut nuo itseä pelottavat rehelliset ajatukset ääneen. Esimerkkejä on runsaasti myös parisuhteesta ja ystävistä.
Parasta on kun jollain on elämässä tiukka paikka ja hän soittaa minulle jakaakseen omia vellovia ajatuksiaan ”Soitin koska tiedän, että sanot rehellisesti, mitä ajattelet tästä kaikesta.” Yhteistä kaikissa tilanteissa on se, että kun on rohkeasti mutta rakentavasti rehellinen ja avoin, samalla tulee kurkottaneeksi toisia kohti. Se luo sellaista turvaa itselle ja muille, jota on vaikea muuten tavoittaa. Se avaa tilan olemiselle ja inhimillisyydelle, sille, että kaikki voivat pikkuhiljaa olla rehellisesti sitä mitä ovat. Voitko tämän parempaa kasvualustaa antaa kenellekään – Itsellesikään.
Vinkki:
Kun seuraavan kerran huomaat väistäväsi totuutta, pysähdy hetkeksi. Hengitä muutaman kerran sisään ja ulos. Koita uskaltaa sanoittaa rehelliset ajatuksesi, vaikka näin: ”Tiedätkö, äsken, kun puhuimme … huomasin, että vastasin sinulle niin, miten ajattelin, että haluaisit minun vastaavan. Jos olen aivan rehellinen, olisin oikeastaan halunnut sanoa, että…. Anteeksi jos tämä tuntuu sinusta hankalalta, mutta ehkä arvostat kuitenkin enemmän sitä, että voit luottaa minuun.” Uskallan luvata, että tämän sanottuasi koet poikkeuksetta toiseen syvemmän yhteyden ja yhteisen turvallisuudentunteen, kuin koskaan aikaisemmin. Sillä, missä ja kenen kanssa harjoittelun aloitat, ei oikeastaan ole merkitystä – Kaikki me kaipaamme turvaa ja yhteyttä toisimme.
Rohkeasti rehellinen -kirjassa lisää pohdintoja sinulle, joka … haluat, että elämäsi olisi täydempää ja kevyempää. … haluat luoda syvempää yhteyttä itseesi ja muihin olemalla rehellisempi. … olet väsynyt elämän roolileikkeihin.
Minua on lapsesta asti vaivannut tunne siitä, että pitäisi olla jotakin enemmän, etten riitä tällaisena kuin olen. Tiedän, etten ole ainut. Riittämättömyys on tunne, joka tuntuu jäytävän lähes jokaista meistä jossain elämän vaiheessa. Jos tuota tunnetta lähtee tarkastelemaan syvemmin, löytyy sen alta usein varsin inhimillisiä kokemuksia kuten pelko hylätyksi tulemisesta.
Kipeän tunteen kohtaaminen on arvokasta ja toimii avaimena entistä myötätuntoisempaan minäsuhteeseen. Joskus on myös helpottavaa katsoa asioita laajemmin ja hahmottaa, mistä kaikesta riittämättömyyden tunne voikaan kummuta. Ehkä ei olekaan sattumaa, että niin moni meistä kipuilee saman kokemuksen kanssa.
Jos katsomme maailmaa ympärillämme, voi huomata, että moni ulkoinen asia suorastaan ruokkii riittämättömyyden tunnetta. Kutistavat normit, kuten oletukset siitä, miltä meidän tulisi näyttää tai miten meidän tulisi elää elämäämme, saavat monet meistä pienentämään itseämme.
Yhteiskunnan rakenteet puristavat meitä eriarvoisin tavoin. Me naiset ja erilaisiin, limittäisiin vähemmistöihin kuuluvat tiedämme tämän. Monilla meistä on kokemuksia tilanteista, joissa emme tulleet kohdatuiksi tasaveroisesti, omana itsenämme.
Myös kulttuurinen ympäristö, tämä aika, jonka pohjavireenä on jatkuva kasvu, kilpailu ja kiihtyvä tahti ohjaavat suorittamiseen ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Ei ole ihme, että uuvuttaa ja ajaudumme kuin huomaamatta kauemmaksi omasta ytimestämme.
Ulkoapäin hiipivien vaatimusten, odotusten ja paineiden keskellä on hyvä pysähtyä paitsi tutkailemaan syvempiä tunteitaan myös tarkastelemaan asiaa laajemmin. Ehkä kyse ei olekaan vain minusta, omasta epäonnistumisesta tai siitä, että olisin jotenkin puutteellinen tai vääränlainen. Ehkä se, mikä pitäisi korjata, onkin jossain muualla.
On tärkeää päästä käsiksi siihen, mikä sisällä jäytää ja löytää lempeyttä ja hyväksyntää itseään kohtaan. Yhtälailla arvokasta on hahmottaa, että omat tunteet ja ajatukset eivät ole pelkästään omia. Myös moni muu kokee samoin.
Tämä systeemi, jossa me ihmiskuntana elämme, on monilta osin sellainen, jota ei voi kutsua inhimilliseksi ja kestäväksi. On varsin luonnollista tuntea se nahoissaan. Mutta itsesyytöksien ja jatkuvan piiskaamiseen sijaan, voimme auttaa sulattamaan riittämättömyyden tunnetta tiedostamalla ulkoapäin tulevat kytkökset ja luomalla enemmän tilaa sisäiselle äänellemme, sille, mikä resonoi syvällä ytimessä, kehossa, sielussa ja sydämessä.
Itsensä arvostaminen voi olla vaikeaa, mutta myös radikaalia. Sen tietoinen harjoittaminen voi toimia vastalauseena yhteiskunnan puristaville rakenteille ja järjestelmälle, joka ei aina tunnu suinkaan olevan ihmisyyden puolella. Se voi auttaa meitä paitsi voimaantumaan sisäisesti myös herättämään kipinän, jota tarvitaan yhteisen muutoksen tekemiseen. Sillä jokaisella meistä on synnyinoikeus tuntea oma valonsa ja voimansa, ja jokaisen meistä liekki voi olla osaltaan muuttamassa tätä maailmaa kohti parempaa, kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Muistathan, että sinä olet arvokas ja sinua tarvitaan.
Seuraavat 3 voimarunoa ovat sinulle sisko, jotta muistaisit syvimmän olemuksesi:
Omista voimista huolehtimisen taito on valtavan suuri taito
Meissä on voimaa tarttua asioihin ja puolustaa itseämme. Joskus kuitenkin menetämme voimamme ja luiskahdamme tilaan, jossa tunnemme itsemme heikoksi, ahdistuneiksi ja voimattomiksi.
Me kaikki haluamme tulla nähdyksi, ja saada kiitosta ja tunnustusta tekemisistämme, mutta jos etsimme hyväksyntää vain itsemme ulkopuolelta, valtaa hyvinvoinnistamme on muilla.
Rajoilla mielenrauhaa
Jokainen haluaa kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi, eikä siitä tarpeesta tarvitse pyrkiä pois. On kuitenkin hyvä opetella säätelemään sitä millaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin energiaansa käyttää.
Muilla ihmisillä on meihin valtaa, ja usein he eivät edes asiaa ymmärrä. Aika usein me itse annamme heille valtamme avaimet, ehkä nostamme heidät jalustalle, ehkä odotamme hyväksyntää, kuulumista, näkymistä, arvostusta, rakkautta, tunnustusta, palkintoa ponnisteluistamme. Saatamme olla riippuvaisia työasioissa, perhesuhteissa, parisuhteessa, ystävyyssuhteessa, tai lastemme suosiosta. Voit kysyä itseltäsi, onko joustamisesta tullut tapa selviytyä?
Lempeä energia, mielenrauha ja luomisen ilo löytyy oman elämän arvojen tarkistamisen ja rajojen asettamisen avulla
Jotta voit olla luova ja vapaa elää rauhassa omassa elämässäsi, on aika ottaa takaisin oman voimasi avaimet, jotka johtavat mielenrauhaan ja myötätuntoon. Elvyttyämme huomaamme energian lisääntyneen ja tunnemme intoa uusiin haasteisiin ja luotamme kykyihimme. Voimamme ovat suuremmat kuin uskommekaan.
Kuljeta itseäsi tilanteisiin, joiden varjoa kannat mukanasi yhä
Mieti kohtauksia elämäsi varrelta, joissa valtasi on otettu sinulta pois.
Millainen tämä tilanne oli?
Millaisia ihmisiä tähän tilanteeseen liittyi?
Kuka olit silloin ja miltä sinusta tuntui?
Millaisissa tilanteissa tämä vanha voimattomuuden tunne aktivoituu sinussa?
Sinun ei tarvitse antaa voimaasi pois.
Muiden ihmisten sanat ja teot voivat edelleen satuttaa sinua, voit oppia erottamaan itsesi heidän tunnereaktioistaan ja hyväksyä oma reaktiosi niihin, voit lepytellä itseäsi, ja kertoa itsellesi lempeästi, sinun ei tarvitse reagoida, ei toimia tai tarjota ratkaisuja. Huokaise syvään ja muistuta itseäsi siitä, että tässä hetkessä olet turvassa.
Lempeät rajat
Kun ajattelet voimasi omanasi pitämistä, et enää jousta hyväksyntää saadaksesi tai pyörrä mielipiteitäsi hylätyksi tulemisen pelosta.
Mieti;
Suuttuuko joku tai pahoittaako joku mielensä, jos et enää anna hänelle valtaa päättää sinun elämäsi asioista?
Millaisia havaintoja, tunteita tai ajatuksia sinussa nousee pintaan tämän toisen ihmisen reaktiosta?
Miksi juuri sinun pitäisi ottaa muiden ihmisten tunnekuona vastaan?
Oletko joustanut jo liikaa?
Myötätunto on portti voimaan
Emme voi antaa toisille anteeksi, ennen kuin annamme anteeksi itsellemme. Emme voi kukoistaa ja olla oma itsemme ennen kun ymmärrämme miten tärkeää on huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.
Usein on paljon helpompaa antaa anteeksi muille kuin itselle, anteeksiantamisen prosessi on kuitenkin tärkeä vapauttaja uuteen vaiheeseen ja itsetuntemukseen josta käsin voi tehdä onnellisuuttaan vahvistavia valintoja.
Pohdi;
Oletko jäänyt kiinni itsesyytöksiin?
Vaaditko itseltäsi yhä liikaa?
Onko sinun vaikeaa sanoa ei?
Mitkä ovat ne kolme hyvää asiaa, jotka tapahtuvat elämässäsi, kun otat aikasi, energiasi ja tilasi itsellesi?
Kirjoitustehtävä;
Kirjoita sanat, joilla armahdat itsesi.
Täydennä lause;
”Tänään, oman itseni ja hyvinvointini vuoksi, haluan antaa itselleni anteeksi tarpeeni……..
Istun lasten kanssa kuistin portailla. Lapset kyselevät toisiltaan mitä nyt tehdään täällä ulkona. Mielenkiinnolla odotan mitä lapset haluavat touhuta.
Usein me aikuisina herkästi tyrmäämme puheillamme tai käytöksellämme lapsen oman idean tai ajatuksen mielikuvitusleikistä. On tärkeää antaa lapsen etsiä itse virikkeitä ja keksiä, mitä hän haluaisi leikkiä.
Viime yönä on ollut kova tuuli ja puista on pudonnut oksia maahan. Joku lapsista ehdottaa risujen keräämistä. Koko porukka innostuu lähtemään mukaan tähän leikkiin. Lapset sanovat olevansa ”risunkerääjätraktoreita”. Risuja on aika paljon, kun ne kerätään yhteen kasaan. Isommat lapset alkavat katkomaan risuja ja pyrkivät tekemään niistä samanpituisia. Lasten mielikuvassa nämä lyhyet tikut ovat isoja puita, tukkeja, niin kuin aikuisten metsätyömaalla. Lapset asettelevat tukit järjestelmällisesti yhteen pinoon metsäpolun viereen. 4-vuotias metsuri kertoo minulle tilanneensa jo tukkirekan hakemaan tukit. Minun tehtävä tässä leikissä on toimia liikennepoliisina.
Aikuisena saatamme helposti itse ottaa jonkin roolin leikissä, mutta voisimmeko sen sijaan suostua siihen osaan, jonka lapsi osoittaa? Tällainen lapsen antaman leikkiroolin ottaminen osoittaa lapselle, että aikuinen arvostaa ja pitää tärkeänä lapsen itse keksimää leikkiä.
Lapset laittavat pidemmistä oksista puomin esteeksi polulle. He opastavat minua ohjaamaan liikenne toiselle metsätielle, koska työmaa-alueelle ei saa mennä. Kuuluu valtava pärinä, kun metsäkoneet ahkeroivat työssään. Koneita täytyy välillä tankata. Kuljettajat peruuttavat kätevästi tankkausasemalle. Katselen ihastuneena, kun pienemmät lapset ottavat mallia isompien toiminnasta. Liikennepoliisia pyydetään apuun, kun haalari tarttuu oksan haaraan. ”Onneksi työhaalari ei revennyt”, tuumaa 3- vuotias.
Tässä vaiheessa ehdotan lapsille kotiin lähtöä. Kukaan lapsista ei innostu kotiin lähdöstä, koska heidän mukaan ottamansa eväät ovat vielä syömättä (ei meillä tällä kertaa ole oikeita eväitä mukana). Lapset tarjoavat minullekin lämmintä kaakaota ja pullaa. Yhdessä sovimme, että ensi kerralla otetaan oikeat eväät mukaan.
On tärkeää, että aikuisena kuuntelemme myös lapsen omia toiveita ja ideoita ja toteutamme niitä mahdollisuuksien mukaan. Aikuisen on hyvä huomata, että lapsen ideat voivat olla hyvinkin yksinkertaisesti ja helposti toteutettavissa.
Kotimatkalla 2-vuotias aikoo taittaa oksan kasvavasta puusta. Siihen 4-vuotias oikein topakasti sanoo, ettei puista saa ottaa oksia.
Kun opetamme lapsille jo pienestä pitäen mitä metsässä voi tehdä ja mitä saa ottaa, hän oppii tuntemaan paitsi oikeuksiaan, myös yhteistä vastuutamme luonnosta.
