Sivu 414 – Hidasta elämää

Herkän paras suoja ei ole paksu nahka – vaan itsearvostus ja omien tarpeiden kuuleminen

Herkkä sisin tarvitsee suojaa

Paras suoja herkälle on lapsesta asti opittu itsensä arvostaminen ja omien tarpeiden kuuleminen ja niiden mukaan toimiminen. Moni meistä on tarvinnut myös lisäsuojaa. Olemme saattaneet rakentaa suojakuoria esimerkiksi suorittamisesta, miellyttämisestä tai järkeilystä. Jotkut ovat saattaneet kovettaa tunteensa välttääkseen haavoittumista.

Pidemmän päälle suojakuori voi kuitenkin olla vähintään yhtä haitallinen kuin on hyödyllinenkin. Kuoren sisällä ihminen on ehkä suojassa haavoittumiselta, mutta voi samalla vieraantua itsestään ja omat todelliset tarpeet, mieltymykset ja tunteet saattavat olla hukassa. Muut ihmiset näkevät vain kuoren, roolihahmon, jonka todellinen sisin jää arvoitukseksi. Siinä tilanteessa tuskin kukaan osaa arvostaa ja kunnioittaa piilotettua herkkyyttä.

Suojakuoret ovat kuitenkin useimmiten tarpeellisia silloin kun niitä on rakennettu. Niistä ei ole tarkoitus väkisin päästä eroon, koska se olisi kuin herkältä kukan taimelta revittäisiin suojalehdet liian aikaisin pois. Viisainta on alkaa tiedostamaan mahdollisia kuoriaan ja lempeästi vahvistaa sisintään, jotta ajan kanssa pikku hiljaa suojakuoret voivat luonnollisesti ohentua ja lopulta pudota.

Pysähtyminen kuulemaan kehon ja mielen viestejä

Monella herkällä on huomaamatta kuukausien tai vuosien aikana kertynyt viritystila kehossa. Se voi ilmetä monin stressin oirein kehossa ja mielessä. Yleisiä oireita ovat mm. univaikeudet, väsymys ja ärtymys, muistiongelmat, päätöksen teon vaikeudet sekä esimerkiksi päänsäryt, lihasjännitykset ja vatsavaivat.

Herkän hyvinvoinnille on ensiarvoisen tärkeää oppia kuulemaan oman kehon ja mielen viestejä ja tarpeita sekä toimia niiden mukaan. Kehon ja mielen tarpeet ovat meillä jokaisella yksilölliset, vaikka joitain yleisiä lainalaisuuksia onkin, ja ne selviävät vain pysähtymällä ja itseä kuuntelemalla.

Löydä koti sisältäsi

Eräs erittäin hyvä keino herkän hyvinvointiin, tasapainoon ja stressinhallintaan on tietoinen hyväksyvä läsnäolo, jota myös mindfulnessiksi kutsutaan. Itse olen harjoittanut sitä pian 10 vuoden ajan. Läsnäolon harjoittaminen osana arkea on ollut merkittävässä roolissa tunteiden tasapainottumisessa, sisäisen rauhan vahvistumisessa ja yhteydessä omaan todelliseen itseen, intuitioon ja sisäiseen ääneen.

Olen huomannut, että stressin, huolen tai pelon hetkellä huomio ja tietoisuus tahtoo karata ympäristöön. Tuntosarvet haravoivat ympäristöä ja tekevät havaintoja. Se on luonnollinen reaktio, mutta olen myös huomannut, että se vie huomion pois omasta läsnäolosta. Ikään kuin jättäisimme laivan (=kehon) vaille kapteenia (=oma tietoisuus) ajelehtimaan. Kehomme jää ikään kuin yksin ja saatamme olla entistä haavoittuvampia ympäristön sekä omien tunteiden ja ajatusten vaikutuksille.

Yksi elämäni suurimpia aarteita on ollut löytää koti sisältäni, omasta kehosta, kehon keskustasta. Tuntuu hyvältä pysytellä sisäisessä kodissaan myös samaan aikaan kun huomioi ympäristöä, omia ajatuksia tai tunteita. Sisällä on rauhan ja turvan tyyssija. Läsnäolo omassa kehossa luo sillan ja yhteyden todelliseen itseen ja pysyvän valon suojan. Tervetuloa kotiin. Kiitos.

Toimituksen lukuvinkki: Erityisherkän lapsen kanssa

Erityisherkkyyteen erikoistunut psykologi Heli Heiskanen on kouluttanut ja auttanut lukemattomia herkän lapsen vanhempia, perheitä ja kasvatusalan ammattilaisia. Heiskasen syvällinen ja käytännönläheinen kirja auttaa ymmärtämään herkkää lasta ja tukemaan häntä niin, että hänen ainutlaatuiset vahvuutensa ja lahjansa pääsevät esille. Runsaasti vertaiskertomuksia sisältävä kirja sopii myös aikuiselle, joka tunnistaa erityisherkkyyttä itsessään tai lähipiirissään.

Saako kaatunutta auttaa?

Mies kaatuu jalkakäytävälle ja jää makaamaan hiljaa valittaen. Valitus muuttuu avunpyynnöiksi, mutta ohi kulkevat myös katsovat ohi askeleitaan kiirehtien.

Tilanne toistuu uudestaan ja ympärille kerääntyy auttajia. Välittäminen on käsin kosketeltavaa ja aitoa. Silti nämä kaksi peräkkäin katsottua videota aiheuttavat pahan mielen.

Lavastettu klippi on kuvattu Pariisissa, vilkkaan näköisellä paikalla päiväsaikaan. Kuvan perusteella ainoa ero miesten välillä on vaatetuksessa. Yksin jäävä mies on vihreässä hupparissa ja farkuissa kun taas samalla paikalla lankeava pukumies saa armon ohikulkijoiden taholta.

Tilanne on provokaatio, mutta koskettava sellainen. Jäin miettimään asiaa laajemmin.

Olin viime viikolla messuilla, jossa valmentaja Panu Luukka jakoi asiakkaaltaan saamansa yrityskulttuurin määritelmän. ”Se on sitä mikä tapahtuu, kun kukaan ei ole näkemässä.”

Millainen on sen yhteiskunnan kulttuuri, jossa kadulla makaavien ihmisten ohitse kävellään ja pyörällä kaatunut itkevä lapsi saa itse kutsua apua paikalle, vaikka ohikulkevia aikuisiakin riittäisi? Mikä saa meidät toimimaan humaanisti, kun tieteellisen kehityksen ansiosta kuopattu jumala ei enää toimi pelotteena ja kotikaupungin kadulla joutuu miettimään oikeanlaista strategiaa kerjäläisiin suhtautumisessa?

En tiedä, mutta toivoisin itse olevani riittävän hereillä näkemään ja kohtaamaan asioita ympärilläni herkästi ja tuntevasti. Suorastaan kaipaan sitä selkärangasta nousevaa refleksiä, joka saa aina tarttumaan asioihin myönteisellä otteella riippumatta siitä, onko se kokonaistaloudellisesti järkevää.

Kannatan humanismia ja empatiaa siitäkin huolimatta, ettei ihmistä pysty auttamaan ellei hän halua tulla autetuksi. Vaikka tämä onkin vaikea laji, uskon sinun silti nyökyttelevän mukanani, koska olet lukenut tänne asti.

Mutta mihin vedetään raja vai vedetäänkö sitä? Pitääkö nistiystävää ymmärtää ja monennellako kerralla turhautunut ensihoitaja voi jättää ottamatta langenneen ja alleen laskeneen kadun miehen ambulanssin kyytiin? Tällaistakin pohdittiin, ainakin rivien välissä, taannoisessa 112-hälytystyöstä kertovassa reality-sarjassa.

Yhteiskunnan kulttuurista puheen ollen; voiko se jättää pienituloisen miehen heitteille ja olla laatimatta lainsäädäntöä, joka velvoittaisi katsastamaan pienituloiset miehet siinä missä vanhat autotkin?

Ehdotus nousi tietoisuuteeni Hesarista, joka, huhtikuun lopulla herran vuonna 2014 kertoi erään kansanedustajan ehdottaneen uutta käytäntöä. Kieli poskella eteenpäin jakamani linkki ei saanut varauksetonta kannatusta ystäväpiirissäni, mutta tavallaan se on samaa pohdinnan kaarta, kuin tuo alussa esiin nostamani kompastuvan farkkumiehen tapaus.

Yksilön vastuu itsestään ja kanssaihmisistään. Virheistä oppiminen ja pysyvät toimintatavan muutokset. Kuka sen tietää, mikä milloinkin toimii?

Isoja kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.

Olen taipuvainen selkeään kannanottoon. Auttaa saa aina, kun sen tekee omilla eväillään ja vilpittömin mielin, kun auttaminen on oman arvion mukaan tarpeen ja ihmistä kunnioitetaan autettaessa.

Näin sen näen.

PS. Sellainen kaino toivomus minulla vielä olisi, että tulevassa mieskatsastuksessa hylätyksi tulemisen jälkeinen käyttökielto ei astuisi välittömästi voimaan. Tai että sen voisi ainakin purkaa jonkun sellaisen henkilön toimesta, joka lupaa ottaa korjaustoimenpiteet kontolleen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Isovanhempien ja lastenlasten yhteiset hetket ovat aikaa, jonka arvoa ei voi mitata rahassa

Näin pujotetaan mato koukkuun, näin tehdään kaarnavene, näin leivotaan mustikkapiirakkaa ja lämmitetään sauna. Pieni ihminen seuraa vieressä silmät tapillaan kun mummi tai ukki ohjastaa. Kummankin sydän on levällään ja hetki on täynnä rakkautta. Kohtaaminen on vahva ja elintärkeä molemmille.

Pienten lasten vanhempien elämä on kovaa tämän päivän Suomessa. Monet melkein läkähtyvät tekemiseen, kiireeseen ja valvomiseen. Kansanluonteeseemme kuuluu myös vääränlaista sitkeyttä ja sisua. On pakko jaksaa vaikka itkua pidätellen ja hammasta purren. Useissa lapsiperheissä elämä on yhtä Selviytyjät-realitysarjaa: päivästä toiseen sinnittelyä ja tasapainoilua, jottei vajottaisi pinnan alle. Pakonomainen pärjääminen on hämmästyttävän monilla koko sukua leimaava tekijä, siksi nuorten perheiden väsymyksestä ja uupumuksesta ei puhuta ääneen, vaikka pitäisi ja kannattaisi.

Samaan aikaan useiden eläkkeelle jääneiden isovanhempien elämä on liian rauhallista. Työelämän tittelit ja asemat on kuorittu ja ihminen on jätetty kuin heitteille etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen. Viikot matelevat ja päivät tuntuvat pitkiltä. Kiireisiltä lapsilta odotetaan puhelua – usein turhaan. Arki on liiankin rutinoitunutta ja siten myös aivoterveyttä nakertavaa. Aivot nauttivat yllätyksistä, joita liian jämähtänyt elämä ei tarjoile.

Elämä 2010-luvun Suomessa on kuormittavaa. Ruuhkavuosia elävät työikäiset, eläkkeellä olevat seniorit sekä lapset voivat meillä huonosti ja aivoperäiset ongelmat ja sairaudet lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla. Toiset läkähtyvät kiireen, velvollisuuksien ja aikapulan keskellä. Toisilla taas on aikaa ja liiankin tyhjä elämä. Yhteiskunnan tasolla ratkaisuja näihin haasteisiin haetaan muun muassa uudesta teknologiasta. Yksisilmäisesti ajatellaan, että ongelmia voidaan ratkaista, kunhan vaan kehitellään ja otetaan käyttöön entistäkin uudempaa teknologiaa: lisää laitteita koteihin, kouluihin ja päiväkoteihin sekä hoitorobotteja ja “halihylkeitä” yksinäisille eläkeläisille. Moni miettii mielessään, että voiko laitevarustelu todellakin olla ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.

Yllättävän usein ratkaisu voisi kuitenkin olla vain puhelinsoiton ja avunpyynnön päässä. Apuahan annetaan vasta kun sitä pyydetään tai huudetaan. Uskon vahvasti, että moni nuori perhe tekisi omille vanhemmilleen ison palveluksen pyytäessään useammin apua. Moni isovanhempi vaihtaisi varmasti mielellään ristikoiden ratkomisen ja Kauniit ja rohkeat aitoon läsnäoloon lapsenlapsensa kanssa. Isovanhempi voisi vastata lapsenlapsen huomion ja sylin tarpeeseen ja lapsenlapsi saisi isovanhemmilta tarvitsemaansa aikaa ja erilaisia käytännön taitoja elämäänsä. Moni huuto jäisi huutamatta ja itku itkemättä.

Hitaan elämän opettajina

Iän myötä ymmärrystä, hyväksyntää ja taitojakin karttuu. Elämänkokemusta kartuttaneilla isovanhemmilla on usein kärsivällisyyttä ja tyyneyttä tarkkailla lastenlastaan sekä ohjata häntä yksilöllisesti lasta kunnioittavalla tavalla. Mummi tai ukki osaa usein intuitiivisesti löytää oikean hetken lapsen kehumiseen ja kannustamiseen. Hiljainen tieto ja kädentaito siirtyvät lempeästi ja pakottamatta lapsenlapselle.

Mummolat ovat mielestäni hitaan elämän oppikouluja. Mummoloissa kuullaan tarinoita ja tehdään asioita, joita ei ehkä kotona tehdä ollenkaan. Siellä hakataan halkoja ja nostetaan perunaa. Mummin kanssa virkataan, marjastetaan ja leivotaan leipää. Ukin kanssa käydään uistelemassa, mato-ongella tai pilkillä ja kalareissun jälkeen ukilta saa vielä ohjeita kalanperkuuseenkin. Käytännön opetus sujuu moniaistisesti ja kärsivällisesti. Kalaa katsellaan, sitä nuuhkitaan ja siitä keskustellaan niin kauan kuin lapsi haluaa. Aito kala on lapsenlapselle todella iso elämys. Se on ihan muuta kuin kaupan kalatiskin valmiiksi savustettu lohifilee.

Miksi mummia tai ukkia ei siis voisi suosiolla korottaa hitaan elämän ja käytännönläheisten taitojen opettajaksi lapsenlapsille? Tämä toisi isovanhemmalle eläköitymisen jälkeen uudenlaista merkitystä ja tarkoitusta työelämän jälkeiseen elämään. Mielestäni pienten lasten ruuhkavuosia elävät vanhemmat voisivat huoletta ja ilman huonoa omaatuntoa jättää hitaan elämän opettamisen omille vanhemmilleen. Kaikkea ei pysty, jaksa eikä tarvitse opettaa lapsilleen itse. Lapsenlapsille hyöty olisi myös ilmiselvä: he saisivat isovanhemmiltaan enemmän aikaa, uusia taitoja elämäänsä ja valtavasti rakkautta.

Aivoterveydenkin kannalta kaikki osapuolet hyötyisivät tästä. Lapsenlapsen kanssa puuhastelu toisi vipinää isovanhemman aivosoluihin, motoriset taidot tai tasapaino saisivat haastetta ja muistikin virkistyisi. Myös lapsenlapsen läheisyys ja kosketus toimisivat lääkkeen tavoin. Hyvänolon hormonit oksitosiini ja endorfiini virtaisivat, ja sekä isovanhemman että lapsenlapsen olo tuntuisi onnelliselta ja rentoutuneelta. Lapsukaisen ja isovanhemman rytmitkin sopisivat yhteen. Kumpikin nimittäin kaipaa lepotaukoa toiminnallisuuden, touhuilujen ja ruokailujen jälkeen.

Olisiko jo aika laajentaa perheen käsitettä oman kodin neliöiden ulkopuolelle? Voisimmeko ajatella palaavamme aikaan, jossa isovanhemmilla oli tärkeä kasvattajan rooli samassa pihapiirissä pyöriviin lapsenlapsiin? Ehkä voisimme laajentua lähiöpoteroistamme kohti suurempaa yhteisöllisyyttä ja hyväksyä myös oman kerrostalolähiön tai rivitaloalueen yksinäiset eläkeläiset lapsiemme vara-isovanhemmiksi. Jos hitaan elämän mummolaan on satoja kilometrejä, varaukkeja ja varamummoja voisi adoptoida lähistöltä lapsen parhaaksi vaikka useammankin.

* * * *

Lisätietoja aivojen hyvinvoinnista täältä

Mielikirjat: Taakkana läheisriippuvuus – Kenen elämää elät?

Ben Malinen: Taakkana läheisriippuvuus – Kenen elämää elät (Kirjapaja, 2014)

Taakkana läheisriippuvuus on teologian tohtori Ben Malisen kirjoittama ja Kirjapajan kustantama kirja (143 sivua). Malinen täydentää kirjallaan yleistajuista kirjasarjaansa, joista aikaisemmin ilmestyneet teokset ovat Häpeän monet kasvot (2003), Elämää kahlitseva häpeä (2010) ja Mustasukkaisuus (2012).

Kirja alussa kerrotaan lyhyesti riippuvuudesta yleensä ja siirrytään sitten käsittelemään läheisriippuvuutta; sen luonnetta, yleisiä ja yksilöllisiä ominaispiirteitä, taustatekijöitä ja lopulta läheisriippuvuuden hallintaa.

Kirjassa määritellään läheisriippuvuus seuraavasti: ” Se [läheisriippuvuus] tarkoittaa, että läheisriippuvainen elää ja imee voimansa itsensä ulkopuolelta tulevasta palautteesta. Ilman toisia ja toisten kautta saatua hyvän olon ja onnellisuuden tunnetta sekä tunnetta omasta arvosta läheisriippuvainen tuntee itsensä vajaaksi, tyhjäksi ja epätäydelliseksi”. Esimerkkinä läheisriippuvuudesta kärsivästä henkilöstä käytetään alkoholistin vaimoa, joka omalla käytöksellään mahdollistaa ja ylläpitää puolisonsa riippuvuutta.

Läheisriippuvainen henkilö elää usein huonosti toimivassa ihmissuhteessa ja ikään kuin häivyttää itsensä ja keskittyy toisen ongelmiin sen sijaan, että katsoisi oman elämänsä ongelmiin ja niiden hoitamiseen. Riippuvuus on suojautumis- ja puolustautumismekanismi, joka peittää alleen pelkoa hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta.

Kirjaa lukiessani itselleni heräsi ajatus siitä, että koska läheisriippuvuudesta kärsivällä ei ole kosketusta itseensä, joutuu hän rakentamaan itsensä toisten silmien kautta. Hänen oma olemuksensa rakentuu toisten kautta, jolloin elämä on pitkillä tuntosarvilla kulkemista – miellyttämistä, toisten tekemisten ja sanomisten paikkailua ja niin edelleen.

Lähdin lukemaan kirjaa ammatillinen kiinnostus edellä, mutta kuten usein kirjoja lukiessa, tämäkin haastoi oman itsen ja omien ihmissuhteiden peilaamiseen.

Kirja on kirjoitettu hyvää suomenkieltä käyttäen; kieli on hyvää ja helppolukuista. Kirja voi parhaimmillaan toimia apuvälineenä ihmissuhdetyössä ja erityisesti oman läheisriippuvuuden tunnistamisessa ja toipumisprosessiin lähtemisessä.

Kirjan osittainen sekavuus, punaisen langan puuttuminen, häiritsi minua lukijana jonkin verran, mutta siitä huolimatta suosittelen kirjaa jokaiselle, joka kipuilee sen tunteen kanssa, että elää muiden armoilla, kokee olevansa läheistensä uhri ja tuntee kasvoillaan ylikävelijän kengänjäljet.

Aaro Löf: Kolmas askel aikuiseen rakkauteen

Kolmas askel aikuiseen rakkauteen on rehellisyys. Syvää alastomuutta sekä valmiutta haavoittua, haavoittaa ja seisoa vahvana läsnä todellisuudelle.

Löydät näistä linkeistä tämän kirjoitussarjan alustuksen sekä ensimmäisen ja toisen askeleen.

Täydellinen alastomuus on ehkä pelottavin ja
antoisin asia jonka kohtaamme rakkaudessa.

Rehellisyys, kuten rakkauskin, on monin tavoin synonyymi avoimuudelle. Se on avoimuutta itseä, sinua ja elämää kohtaan. Tila jossa kaikki sinussa, minussa ja meissä saa liikkua kaikkiin suuntiin. Liikun vahvasti ja voimalla mutta samaan aikaan haavoittuvaisena. Alastomuus toimii sanana hyvin hahmoittaessamme sitä fyysistä, psyykkistä, emotionaalista ja hengellistä avoimuuutta johon viittaan. Aikuiseen rakkauteen kuuluva rehellisyys voidaan jakaa kolmeen eri osaan:

rehellisyys itseä kohtaan
rehellisyys sinua kohtaan
rehellisyys meitä kohtaan

Rehellisyys itseä kohtaan

Olen avoin ja rehellinen siitä mitä olen ja tunnen. Siitä miten toimin ja miten vaikutan toimillani minuun ja toisiin. Olen rehellinen tarpeistani ja kyvystäni rakastaa itseäni aikuisesti. Olen totta itselleni kaikesta siitä mitä on.

Rehellisyys sinua kohtaan

Olen rehellinen minusta sinulle. Rehellinen omista toiveistani, tarpeistani ja haasteistani. Mielipiteistä ja tuntemuksista sinua kohtaan. Otan myös vastaan sinun rehellisyytesi. Sinut kaikkena mitä olet.

Rehellisyys meitä kohtaan

Olen rehellinen siitä mitä me olemme yhdessä. Miten ja miksi ihmissuhteemme on sellainen joka se on. Mitä kaunista meissä on ja mikä meissä on haastavaa. Mikä on minun tuomaani, mikä sinun tuomaasi ja mikä yhteistä. Siitä mitä me olemme juuri nyt.

Olen rehellinen siitä miten annamme aikuisen rakkauden viittä perustekijää; huomiota, hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta.

Toimin totuudellisesti sinua, minua ja meitä kohtaan. Tiedostan, että valitsen ja olen valmis tekemään valintoja. Kannan vastuuni, kykenen luopumaan ja antaudun meissä tapahtuvalle muutokselle.

Alastomuus on haastavaa

Seuraavat katkelmat David Richo:n kirjasta Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa (Basam Books 2012) kertovat niistä totuuden ripauksista joita rehellisyydessä kohtaamme.

”Se, mitä tein sinulle, on sitä mitä itse tarvitsin ja halusin. Osoitin sinulle, miten halusin itseäni rakastettavan.”

”Totean syyttelemättä, mitä oikeasti tapahtui. (Sanon vain, että ”hän jätti minut”, enkä valita, että ”hän teki väärin ja epäreilusti jättäessään minut”.”

”Saatat esimerkiksi toivoa, että kumppanillesi sattuisi jotain ikävää. Jos huomaat haaveksivasi tällaisesta epäsuorasta kostosta, myönnä se, ja pyydä anteeksi. Kun nöyrryt näin sydämesi pohjasta, voit vapautua kostonhimoisista ajatuksistasi. Myöntäminen voi olla hämmentävää, mutta juuri itsensä paljastaminen saa ehdottoman rakkauden kukoistamaan.”

Esimerkkejä ja tilanteista on niin elämässä kuin kirjan sivuilla lukuisia. Valitsin nämä sanat koska minun on ollut vaikea olla rehellinen siitä, että antamisen sijaan olen yrittänyt saada. Samoin on ollut vaikea päästää irti syyllisyydestä sekä syytöksistä ja katsoa mitä todella tapahtui ja mikä on läsnä tässä hetkessä. Haastavaa on ollut myös hyväksyä kuinka vahvasti ja kostonhaluisesti haavani puhuvat sisälläni.

Rehellisyydellä luot ympärillesi maailman jossa sinun on hyvä olla.

Rehellisyys ei ole helppoa silloin kun sitä tarvitaan ja alastomuus pelottaa aina kun olen suojautuneena. Valitsen kuitenkin kohdata todellisuuden alastomana koska se tuo elämäni varjoihin valoa ja kuljettaa minua askel askeleelta lähemmäs sellaista todellisuutta jossa uskon meidän kaikkien voivan paremmin. Mikä tahansa muu ruokkii minussa ja ympärilläni rakkaudettomuutta ja pahoinvointia.

Lyhyesti:

Mitä et salli, suostu näkemään ja hyväksy itsessäsi?
Mitä sinussa et anna toiselle?
Mistä et ole toiselle rehellinen?
Mikä suhteessanne on sellaista miltä suljet silmät?

Aikuinen rakkaus edellyttää, että otat rehellisyyden yhdeksi elämäsi tärkeimmistä viitoista. Sen toimiva toteuttaminen vaatii rakkautta itseä kohtaan, sillä ilman sitä rehellisyys saattaa jäädä vain epätietoiseksi ja karkeaksi väkivallaksi itseä sekä muita kohtaan.

Lue tästä askeleet 1, 2, 3, 4 ja 5.

rakkaudella, aaro

Sannan kynästä: Kontrolli – mielen jekku

Lueskelin tyttärelleni satua. Siinä kolme seitsämästä pienestä kääpiöstä istuskelee sillalla ja tuijottaa vettä. Lumikin pyytäessä heiltä apua askareisiinsa, vastaus kuuluu: ”Meidän pitää vahtia, ettei joki lakkaa virtaamasta.”

Pöhölöä. Mutta toisaalta niin arkipäivää. Testaa, kuinka moneen kysymykseen vastaat KYLLÄ:

Valitsetko kahvipöydässä usein saman paikan?
Epäilyttääkö sinua lähteä etsimään vieraassa kaupungissa ravintolaa tietämättä etukäteen paikkoja tai ruokia, joita ravintolassa tarjoillaan?
Ärsyttääkö sinua, jos tuttu tuote on kaupassa loppu?
Tuletko levottomaksi, jos joku on myöhässä?
Ärsyynnytkö, jos olet suunnitellut ulkoilua ja alkaakin sataa?
Tuletko levottomaksi, jos tavaroita on mielestäsi väärissä paikoissa?
Oletko levoton etkä ”saa mielenrahaa” ennen kuin olet saanut pyyhkiä näkemäsi tahran pois?
Näetkö usein asioita, jotka ovat mielestäsi väärin tai voisivat olla paremminkin?
Yritätkö käännyttää muita, jos muiden näkemykset ovat erilaisia kuin omasi?
Koetko epäonnistuneesi, jos asiat eivät ole menneet kuten olit ajatellut?
Valitsetko usein saman ravintolan ja siellä saman ruoan?
Tuntuuko sinusta epämiellyttävältä valita ns. jokerimatkaa, jonka päämäärää ja majoitusta et tiedä etukäteen?
Stressailetko usein etukäteen aikatauluja ja haluat varmistaa etukäteen, miten ja milloin asiat tapahtuvat?
Teetkö usein listauksia siitä, mitä voisit tehdä paremmin ja miten niitä aiot edistää (esim. laihduttaminen, urheilu, ruokailu, meditaatio, opiskelu), ja jos et pääse tavoitteeseen, rankaiset itseäsi sättimällä?
Oletko mustasukkainen puolisostasi tai ystävistäsi?
Ärsyttääkö sinua, jos et saa asioita hoidettua silloin, kun sinulle sopii?

Usein elämä juuttuu samoille urille, koska jokin osa meistä haluaa pysyä tutussa ja turvallisessa. Voi olla, että turvallisuuden tunne tulee siitä, että meillä on ennalta todistettu tieto siitä, miten asiat menevät – tai ehkä meillä on toive siitä, miten asioiden kuuluisi mennä. Käytämme ison osan energiasta siihen, että saamme pidettyä asiat tuttuina ja turvallisina, omassa kontrollissamme. Kontrolloimme ajatuksilla, suunnitelmilla ja pyrkimällä pitämään asiat staattisina, muuttumattomina.

Kontrolli on kuitenkin vain mielen jekku. Se on pelon konkreettinen ilmentymä. Mitä kovempi kontrollin tarve on, sitä pienempi elinpiiri yleensä on, koska kaikki, mikä ei ole kontrollissa, on pelottavaa. Ja pelko aiheuttaa lisää kontrollia.

Kontrollin vastakohta on vapaus. Pelon vastakohta on rakkaus. Ja nuo vastaparit eivät mahdu samalle puolen pöytää. Myös niin, että jos kontrolloi, ei voi rakastaa, ja jos pelkää, ei voi olla vapaa.

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, jos vaan päästäisi irti, antaisi olla? Jos vaan luottaisi siihen, että joki virtaa? Jos vaan antaisi elämän tapahtua?

Teksti on julkaistu myös sannawikstrom.fi:ssä.

***

AJANKOHTAISTA

Sannan intuitiiviset energiahoidot ja yksilövalmennukset stressin poistoon, tunnekuorman keventämiseen ja oman voiman lisäämiseen MAANANTAISIN. Kysy aikoja sähköpostitse: wikstromsanna(at)gmail.com. (Lahjakortit verkkokaupasta)
Ilmoittaudu uutiskirjeen saajaksi (aihekenttään ”Uutiskirje”, niin saat ensimmäisenä tietoa koulutuksista ja tahtumista: wikstromsanna(at)gmail.com

Känkkäränkkäpäivä?

Olen aiemminkin kirjoittanut sisäisestä lapsesta ja päädyin jälleen kirjoittamaan hänestä. Lapsi on sitten kiehtova olento.

Pohdin paljon ihmissuhteita sekä omaan elämäntilanteeseeni liittyen että asiakastyöni innoittamana. Aina on kiviä käänneltävänä ihmisyyden ymmärtämisen matkalla. Ihmissuhteiden myllerryksessä matkaamme koko elämämme; pohdimme ja pyöritämme.

Ihmissuhteiden kiemurat taitavat olla niitä asioita, jotka aiheuttavat meille eniten kärsimystä. On äitiä, joka kahlitsee ja rikkoo rajoja, on isiä, jolle tuntee olevansa kuin ilmaa tai syntipukki. On puolisoa, joka tekee tai jättää tekemättä ja työpaikan tunaria, joka tekee jokaisesta työpäivästä vaativan.

Yksi iso asia ihmissuhteiden saralla taitavat olla haavoittuneet lapset. Meistä lähes jokainen on jollain tavalla haavoitettu ja niin varmasti kuuluu ollakin – siellä missä on vajavaisuutta, on myös kasvun mahdollisuus, kohtuudella tietenkin.

Olen itse tutustunut sisäiseen lapseeni vasta jonkin aikaa. Mutta että sisälläni asustaa kiva pikkulikka: se tykkää kellohameista ja kynsilakasta ja sillä on sitten nätti nauru, joka saattaa tulla ilmoille milloin sattuu. Usein tuo nätti saparopää on kuitenkin jokseenkin turvaton ja häpeissään ja kaipaa syliin.

Meissä kaikissa asuu sekä lapsi että aikuinen. Minusta tämä on kiehtovaa, koska yhtälössä piilee tervehtymisen mahdollisuus. Kun toimin itselleni parantavana ja huolehtivana aikuisena, lakkaan odottamasta parantavaa käytöstä vääristä osoitteista. Tarkoitan tällä sitä, että ne ihmiset, jotka joskus meitä haavoittivat, eivät useinkaan syystä tai toisesta pysty näkemään haavojamme – koska ovat itse liian haavoilla.

Sisäiset lapset ovat mukana myös ihmissuhteissamme. On mielenkiintoista seurata sitä, milloin sisäinen lapsi aktivoituu ja kaipaa huomiota. Millä kaikilla tavoin lapsi yrittää saada huomiota? Jos ei vapaaehtoisesti, niin väkisin. Oletko koskaan ollut sellaisessa reaktiossa, josta et oikein tunnista itseäsi? Minä olen ja veikkaan, että noissa tilanteissa sillä kellomekkoisella on ollut sormensa pelissä.

Ristiriitaa ja sisäistä taistelua syntyy silloin, kun aikuinen ja lapsi sisällämme ovat kilpasilla. Joskus aikuinen on hyvin ankara eikä anna periksi ”lapsellisille” mieliteoille eikä ilolle, joka pyrkii pintaan. Lapsi haluaisi jäätelön, mutta aikuinen pitää laihdutuskuurista kiinni ja kieltää lapselta jäätelön ja ilon. Minä luulen, että laihiksiakin tarvittaisiin vähemmän, jos sisäiset lapsemme saisivat enemmän huomiota.

Eräänä päivänä tässä päivitin facebookia seuraavasti: ”Päädyin aamulla hyödyntämään lasten varauksetonta viisautta ja kysyin kautta rantain: Mitä jos pelottaa tosi paljon joku juttu ja kuitenkin on unelma, jota kohti tekis mieli mennä. Mitä pitäis tehdä? Johon pojista toinen: ”Pelon voi vaan antaa olla” ja nuorempi jatkoi: ”Ja sitte voi vaan ruveta tekeen sitä unelmaa”.”

Sisäinen lapsi on luonnostaan rohkea ja viisas – se tietää kyllä, mitä aikuinenkin on vailla. Iloa, valoa ja rakkautta – niitä me kaikki tarvitsemme kasvaaksemme.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Ruokakirjat: Hulluna hortaan

2010-luvulla ihmisten keskuudessa levinnyt superfood-innostus on nostanut myös villivihannesten eli hortan käytön uuteen nousuun. Ennen lähinnä hätäravintona käytettyjä kasveja on alettu uudelleen ymmärtämään ja niiden monipuolisuus onkin omaa luokkaansa. Myös muutamissa suomalaisissa huippuravintoloissa villivihanneksia käytetään sesongista riippuen runsaastikin, esimerkkinä tänä vuonna ensimmäisen Michelin-tähtensä ansainnut Chef & Sommelier sekä Ravintola Juuri.

Kirjan tekijöiden Raija ja Jouko Kivimetsän rakkaus villivihanneksiin ja hortoiluun on ilmiselvää. Jouko sai kipinän aiheeseen aikoinaan Kreetalla sikäläisten mummojen opeissa ja oli todella mielenkiintoista lukea, miten monipuolisesti ja ennen kaikkea paljon Kreetalla hortaa käytetään ja kuinka iso osa se on heidän ruokakulttuuriaan. Itse asiassa sana horta on kreikankielinen sana, josta se on sellaisenaan vakiintunut suomen yleiskieleen. Raija on sukunsa miesten innoittamana ollut tekemisissä villivihannesten kanssa koko ikänsä ja kirjoitti jo vuonna 2005 ensimmäisen kirjansa niihin liittyen. Hulluna hortaan – kirja (Mividata 2013) päivittää nyt aihetta 2010-luvulle.

Olin itse varautuneen kiinnostunut kirjaa aloittaessa, koska omat hortakokeilut olivat tähän mennessä melko suppeat. Pari kesää sitten keräsin voikukan lehtiä juhannussalaattiin ja kuivattua nokkosta olen käyttänyt melko harvoin ja lähinnä pirtelöissä. Hortoilun eri vaiheita ja hyötyjä esittelevän johdannon jälkeen olin aiheesta jo paljon enemmän innoissani, enkä olisi voinut kuvitellakaan, kuinka monella eri lailla hortaa voi hyödyntää ja kuinka ravintopitoisia villivihannekset ovat. Esimerkiksi juuri nokkonen on aivan omaa luokkaansa sisältäen runsaasti mm. rautaa, kalsiumia ja magnesiumia. Tunnistin monet villivihannekset kuvista, mutta en aiemmin tiennyt niistä oikeastaan muuta kuin nimen. Seuraavalla pyörälenkillä huomasin, että katse etsiytyi jatkuvasti penkereille ja peltojen vieruksiin: mitä kaikkea sitä voisikaan kerätä seuraavalle aterialle.

Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi hortan kerääminen ja käsittely, sekä miten villivihanneksista saa parhaiten maut irti. Kerättäviä lajikkeita esitellään riittävästi ja mielestäni juuri sellaiset villivihannekset, joita on helppo tunnistaa ja kerätä aloittelijankin. Reseptipuolella on paljon yksinkertaisia ja maukkaan kuuloisia reseptejä ja esimerkiksi vihersmoothien ystävälle kirja tarjoaa tärkeän muistutuksen: Jo pieni pussillinen pakastettua hortaa sisältää noin kymmenkertaisen määrän ravintoaineita verrattuna kaupan ruukkusalaattiin. Tajusin kirjaa lukiessa, että hortaa, oli se sitten kuivattua, tuoretta tai pakastettu, voi käyttää rikastamaan oikeastaan kaikkea mahdollista ruokaa.

Seuraavan kerran kun teet pestoa, kokeile basilikan sijaan valmistaa se nokkosista! Pestoon tarvitset:

5 dl tuoretta ryöpättyä nokkosta
1 dl pinjansiemeniä tai mantelirouhetta
2 valkosipulin kynttä
1 dl neitsytoliiviöljyä
2 rkl sitruunan mehua
½ tl laadukasta merisuolaa
vettä

> Tilaa hortajulkaisut pukinkonttin tästä <

Tarinoita kirkkaasta luolasta: Vain sinä voit ottaa vastuun elämästäsi

Tarinoita kirkkaasta luolasta on kuusiosainen artikkelisarja, jossa käsittelen rakkaussuhteen päättymiseen liittyvää tunnekäsittelyä logoterapeuttisesta viitekehyksestä. Logoterapiasta löysin filosofian omalle elämänkatsomukselleni. Kirkkaalla luolalla kuvaan tilaa, jossa ihminen elää elämäänsä silloin, kun ei ole parisuhteessa, vaan pystyy reflektoimaan omaa itseään sopeuttamatta käytöstään toiseen ihmiseen. Samalla omat toiveet ja halut löytävät selkeämmät ääriviivat ja mahdollisuus oppia kokemaan rakkautta kasvaa.

Parisuhde on kahden ihmisen muodostama vuorovaikutuskenttä, eikä sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta voi vastuuttaa vain toista. Se miksi tunnemme vetovoimaa tiettyä ihmistä kohtaan juontaa juurensa aikaan ennen suhteen alkua, usein lapsuuteen saakka. Puhutaankin liskoaivojen muistista. Siksi meidän tulee tutustua menneisyyteemme, jos aiomme olla seuraavassa suhteessa valppaampia.

Eroon ei ole milloinkaan yhtä syytä eikä siitä ole yhtä oikeaa tarinaa. Lopullinen ratkaisu voi syntyä perusteluna pettämiselle, valehtelulle, kyllästymiselle tai toisen muuttumiselle, mutta taustalla on aina ollut pitkä ja vaiheikas polku, jonka käänteet ovat johdattaneet kohti uusia tapahtumia. Jokainen on vastuussa ensi sijassa itsestään, toista ei voi rakastaa ehjäksi, jos toinen ei ole valmis muuttumaan.

Eronnut kokee pettymystä, häpeää, epäonnistumista, surua ja vihaa. Tunteita kokevat sekä jättäjä että jätetty. Niinkin käy että eroratkaisuun päädytään yhdessä, ilman selviä rooleja siitä kumpi oli aloitteellinen tai molemmat näkevät tilanteen johtaneet asiat eri tavoin.

Viktor Frankl haastaa ihmisen löytämään tarkoituksen kärsimyksestä. Hän kannustaa ihmistä sanomaan ”kyllä” elämälle silloinkin kun ulospääsyä vaikeasta elämäntilanteesta ei tunnu löytyvän. Tässä ihmistä auttavat asennearvot. Logoterapian motivaatioteorian tärkein tekijä on ihmisen tahto tarkoitukseen, jokaisella ihmisellä on tähän sisimmässään halu.

Rakkaussuhteen päättyessä on aika löytää tapahtuneelle tarkoitus, mutta myös monilta osin uusi merkitys omalle tulevaisuudelle. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä valintoja, on vain päätöksiä, jotka johtavat eri suuntiin.

Rakkaussuhteen päättyessä voi tuntua että tulevaisuus on peruutettu ja menneisyydeltä on riistetty sen arvo. Kovimpien tunnemyrskyjen jälkeen havahtuu kuitenkin huomaamaan että elämä jatkuu. Illat ja aamut seuraavat toisiaan. Puhutaan suruvuodesta jonka aikana pitää kohdata ensi kertaa yksin juhlapyhät, lomat, uudet traditiot, uusi sosiaalinen verkosto, mahdollisten lasten kanssa uuden elämän opettelu. Tämän vuoden aikana ihminen on herkässä ja vastaanottavassa tilassa. Kiusaus antautua uuteen suhteeseen on suuri ja houkuttava, ihminen on yksinäinen ja tarvitseva.

Eronneen kannattaisi kuitenkin malttaa olla yksin jonkin aikaa, jotta voisi tutustua itseensä rauhassa paremmin. Käyttää herkkyyskausi oman itsen tutkimiseen. Kuka minä olen? Mistä minä pidän? Mitä minä tarvitsen? Fisherin eroseminaarista tai muusta kasvuryhmästä voisi olla tällöin apua. Jos antautuu uuteen suhteeseen kovin pian, voi oma prosessi keskeytyä. Toisaalta, myös sopivan ihmisen kanssa on mahdollista kasvaa yhdessä. Tällainen ihminen voi olla rakastettu, ystävä tai terapeutti.

Avoimuus on sydämellesi hyväksi

Olemme kaikki kuulleet puhuttavan ”aivoravinnosta” ja muista elimiin vaikuttavista ravinteista, kasveista ja eri yhdisteistä. Myös arkikielessä oleva ”sydänystävällinen” on kohtuullisen tuttu juttu. Vaikka monet näistä leimoista perustuvat enemmän markkinointiin ja yleiseen linjaukseen, kuin todellisiin kehon tarpeisiin, ovat nämä elimistömme toimintoihin viittaavat termit tulleet jäädäkseen. Ajattelin ottaa käsittelyyn sydämen ja ehkä hieman yllättävästä kulmasta.

Sydänterveellistä ravinnetta lyhyellä kattauksella.

On olemassa vahvoja viittauksia siihen, kuinka aivot eivät olekaan kaikessa päätäntävallassa. Oletko esimerkiksi törmännyt siihen, kuinka sydämestä lähtee yhtä paljon hermoja kohti aivoja, kuin aivoista kohti sydäntä? Sydän puhuu ja kommunikoi meille kaiken aikaa. Jos haluamme, voimme noita viestejä kuunnella syvemmin ja tarkemmin. Näin saatamme joskus päästä ymmärrykseen siitä, mitä kehomme meille pyrkii viestimään.

Jos katsomme tilastoja, voimme maalaisjärjellä päätellä että sydän poloinen kaipaa apuamme. Olet varmasti kuullut kalaöljyistä, mausteista, marjoista ja muista ihmeellisistä luonnon antimista, joita sydämemme rakastaa. Kuitenkin kaikkein oleellisimmat jutut jäävät helposti laskuista pois.

Oman isäni kuolema sydänkohtaukseen käynnisti prosessin, jota tällä hetkellä pyrin jakamaan parhaan tietämykseni mukaisesti. Se on pistänyt minut myös pohtimaan sydäntä, sen toimivuutta ja erityisesti sitä, mitä tapahtuu silloin, kun se ei toimi. Muutamia teemoja nousee aina esille.

Keho–mieli -yhteys

Jokainen ymmärtää sen kuinka mieli vaikuttaa kehoon. Ei tarvitse kuin miettiä tulevia ensitreffejä, tai tulevaa tärkeää työhaastattelua. Keho hikoilee, pulssi nousee ja mahassa tuntuu kihelmöintiä. Ilman, että fyysisesti vielä edes olemme noissa jännittävissä tilanteissa, mieli tekee siitä totta. Ja keho toimii todenmukaisesti, eli jännittyneesti.

Silti jostain syystä lopetamme tämän yhteyden katsomista, mitä syvemmälle tunteissa sen kanssa tulemme. Rakkaus, viha, sulkeutuneisuus, avoimuus. Mitkä ovat niiden vaikutukset sydämeen, mitkä ovat sen fysiologiset tuntemukset, mitä syvimmässämme koemme?

Osalle nämä ovat ”foliohattu-kamaa”, osa tietää sen omasta elämästään täydeksi todeksi. Hassua tässä on se, että tiedekin selittää jo näitä ilmiöitä. Hitaasti mutta varmasti.

Kun koemme esimerkiksi sydänsuruja, kehon koko mekanismi kokee jättämisen ja surun, ehkäpä jopa pirstaleiksi menemisen. Väsymys ja poissa tolaltaan oleminen jättävät fyysisen stressitilan hetkeksi kehoon, aivan samoin kuin esimerkiksi raskas kuntoilu tekee. Mutta keho ei ole tyhmä, se haluaa korjata tilanteen ja tehdä kokonaisuudesta entistä vahvemman. Uudistaa kudokset, sulkea haavat ja rakentua entisestään. Se tekee myös meistä ymmärtäväisemmän ja ehkä jollain tasolla entistä inhimillisemmän, kaiken haavoittuvaisuuden jälkeen. Sydämeen jää varmasti jälki, mutta sillä on mahdollisuus uusiutua entisestään.

Miten vaikuttaa, kun jätämme vihaa sisäämme muhimaan? Kuinka sydän reagoi ja miten keho sen ilmentää meille jossain vaiheessa? Sulkeeko sydän itsensä kuoreen, jottei siihen sattuisi enää, vai pystymmekö ottamaan sydänsurut ja siitä kertyvät erilaiset tunteet lahjana, jotka tekevät meistä vahvemman?

Sydän vaatii riittävää tilaa toimiakseen, joten voisi kuvitella, että sydän rakastaa avoimuutta. Koska keho ja mieli ovat erottamattomasti yksi ja sama kapistus, on avoimuus yksi tärkeimpiä elementtejä, joka voi tuoda meille ja sydämelle hyvää oloa. Avoimuus antaa koko kehon avautua, valmistautua vastaanottamaan, sekä pistämään eteenpäin tarvittavat ravinteet. Sekä fyysisellä, että syvemmillä tasoilla.

Mitä enemmän pystymme avautumaan elämälle, sitä enemmän pystymme avautumaan rakkaudelle ja sen päivittäiselle kokemiselle. Mitä tapahtuisi kehollesi, jos jättäisit vihan ja suuttumuksen taaksesi, kuinka sydämesi tähän reagoisi ja muuttaisiko se sinun kokemustasi elämästä yleensäkin?

Tiedän, että isälläni oli patoutunutta tunnetta sisällään, se ilmensi hänen viimeistä kokemustaan elämästään. Minä aion tehdä kaikkeni, jotta olisin tuon läksyn oppinut tässä kehossani. Lempeästi ja luottavaisesti pyrkien avautumaan ympäröivälle maailmalleni. Askel askeleelta, mennään eteenpäin ja kuunnellaan sydäntämme.

Mitä mieltä sinä olet, mitkä asiat vaikuttavat sinun sydämesi kuntoon?

Onko aina pakko olla hyvä ihminen? – Tällainen on ylitarkka omatunto, jonka alle voi kadottaa itsensä

Tuntuuko Sinusta, että Sinun pitäisi olla aina hyvä ihminen? Soimaako omatunto helposti, kun olet sanonut tai tehnyt tai jättänyt tekemättä jotakin, mikä ehkä saattaisi loukata jotakuta tai aiheuttaa pettymystä? Iskeekö jälkiahdistus joskus, kun olet ilmaissut itseäsi ehkä ”liian” spontaanisti tai sanonut mielipiteesi tai tarpeesi ”liian” avoimesti ja suoraan? Tai kun tuntuu, että olet ollut ”liian” hiljaa tai ”liian” jotakin muuta? Tuntuuko vaikealta hyväksyä itselle oikeus ns. terveeseen itsekkyyteen? Vaaditko itseltäsi – ja ehkä myös muilta – epäinhimillisen täydellisiä suorituksia ja ominaisuuksia?

Tarkka omatunto ja herkkä syyllisyydentunne

Yli kymmenen vuoden aikana vastaanotolla ja koulutuksissani olen tavannut lukemattomia herkkiä ihmisiä. Näen toistuvasti, kuinka monella on korostuneen suuri tarve olla hyvä ihminen. Se voi ilmetä monin tavoin, joista tässä muutamia. Monilla omatunto on hyvin tarkka ja syyllisyydentunne alkaa kalvaa pienistäkin asioista. Voi olla vaikea hyväksyä itselle inhimillisiä unohduksia tai virheitä. Melko yleistä tuntuu olevan myös ”jälkipotku”, joka saattaa iskeä monen tunnin tai päivän päästä jostakin tilanteesta. Yht’äkkiä heräät yöllä tai havahdut ahdistavaan ajatukseen jostakin huolimattomasti valitusta sanasta tai tekemättömästä teosta.

Herkkä ihminen nauttii yleensä syvällisistä keskusteluista ja saattaa sopivan ihmisen seurassa olla heti kättelyssä hyvinkin avoin. Jälkikäteen saattaa kaduttaa ja hävettää, että on tullut puhuneeksi hieman liikaakin esimerkiksi henkilökohtaisia asioita. Tai yhtä lailla sisäinen kriitikkosi saattaa moittia siitä, jos esimerkiksi jännityksen vuoksi olet ollut hiljainen etkä ole ottanut omaa tilaasi.

Olen havainnut, että joillekin vahva syyllisyydentunne on suurena hidasteena terveen itsekkyyden ja omien rajojen ilmaisemisen opettelussa. Vaikka muiden mielestä olisi hyväksyttävää kieltäytyä lähtemästä seuraksi lenkille tai muuttoavuksi, saattaa kieltäytyjälle tulla siitä huono omatunto ja pelko, että on loukannut toista vakavasti.

Jokainen on vastuussa omista tunteistaan

Herkkä ihminen saattaa aistia niin vahvasti toisten tunteita, tarpeita ja toiveita, että on ehkä ollut aika luontevaakin oppia luovimaan ja mukautumaan ympäristöön. Moni on myös kuullut arvostelua itseensä tai herkkyyteensä kohdistuen sekä aistinut jopa läheisten arvostelevat ajatuksetkin.

Näistä kokemuksista on voinut vahvistua syvä vastenmielisyys konflikteja ja muiden pettymystä ja arvostelua kohtaan, koska ne tuntuvat niin epämiellyttäviltä. Yksi ratkaisu tähän – useimmiten tiedostamatta tehty – on pyrkiä olemaan aina niin miellyttävä ja huomioon ottava, ettei kenelläkään tulisi mitään sanomista.

Äärimmilleen vietynä herkästä on voinut tulla kameleontti, joka muuntautuu joka tilanteeseen ja ihmiseen ja suorittaa elämäänsä kuin pakon edessä ponnistellen. Sellaisella on kuitenkin kova hintansa, kuten kaikella pakon edessä tapahtuvalla: voit menettää yhteyden omaan itseesi ja väsähtää kaiken miellyttämisen ja suorittamisen alle. Samalla muut eivät voi oppia tuntemaan herkän ihmisen todellista minää ja ihmissuhteet ovat vaarassa jäädä yksipuolisiksi tai etäisiksi. Pidemmän päälle on olemassa myös katkeroitumisen riski, kun itsensä hukkaaminen alkaa vähitellen harmittaa.

Jokainen ihminen on vastuussa omista ajatuksista, tunteista, sanoista ja teoista. Herkät ihmiset useimmiten kantavat tämän vastuun harvinaisen vahvasti ja joskus myös muiden puolesta. Antakaamme sama vastuu toisillekin heidän omista kokemuksistaan. Se on palvelus sekä itsellemme että toisille: meiltä lähtee toisten taakka harteilta ja toiset saavat mahdollisuuden oppia ja kehittyä omien tekojensa kautta.

Olet riittävän hyvä ihminen

Erityisherkkyyteen usein liittyvä ystävällisyys, joustavuus ja hienotunteisuus ovat hienoja piirteitä ja niitä tässä maailmassa kaivataan lisää. Liialliseksi vietynä niistäkin voi kuitenkin tulla kahlitsevaa pakkopullaa ja jatkuvaa painimista syyllisyydentunteen kanssa, kun ei ylläkään omiin ylimaallisen korkeisiin vaatimuksiin.

Onko siis pakko olla hyvä ihminen? Minun mielestäni ei ole. Pakko perustuu pelkoon – esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelkoon – ja kaikki pelosta lähtevä toiminta kahlitsee sisintä ja ruokkii lisää pelkoa. Uskon, että olemme riittävän hyviä ihmisiä ilman sisäistä pakkoakin, ihan vapaaehtoisesti.

Voisimme olla armollisempia itseämme ja sen myötä muitakin kohtaan. ”Riittävän hyvä riittää” on ollut tärkeä motto omassa elämässäni ja monilla asiakkaillani. Sen avulla on voinut vähä vähältä luopua liiasta yrittämisestä ja täydellisyydentavoittelusta. Vaikka haaveissa olisi niin ihana olla täydellisen hyvä ihminen, niin miksi tavoitella mahdotonta ja olla siksi jatkuvasti tyytymätön?

Kun sisäinen itseluottamus ja -arvostus kasvaa, pelko ja alttius muiden mielipiteitä kohtaan vähenee ja armollisuus lisääntyy. Armollisuutta voi opetella myös ajattelemalla vaikealta tuntuvan tilanteensa tapahtuvaksi jollekin rakkaalle ihmiselle. Miten kohtelisit häntä? Näkisitkö hänen kauneutensa ja hyvyytensä yksittäisen teon takaa? Kannustaisitko ja rakastaisitko häntä kaikesta huolimatta? Mikset tekisi itsellesi samoin? Ansaitset sen varmasti yhtä lailla kuin muutkin.

Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja se on kaunista, niin kuin luontokin on eheä ja harmoninen kokonaisuus kaikkine puolineen. Tiedostakaamme ja hyväksykäämme itsemme, toisemme ja tämä hetki sellaisena kuin olemme. Voisimme vihdoin rentoutua ja olla sitä mitä olemme. Kiitos.

Kurkkaa Helin kirja: Erityisherkän lapsen kanssa

Elämä on juhlan aihe – joka päivä

Vappupallo on suomalaisen kevään, työn ja opiskelijoiden juhlan symboli. Vappu ja juhannus ovat suomalaisia, ilon juhlia, joihin kytkeytyy monilla myös iloliemi, mutta se tuskin vahvistaa niiden juhlavuutta. Ne ovat niitä harvoja karnevaaliluontoisia hetkiämme, joiden juhlimista ei tarvitse erikseen perustella. Toki juhlia löytyy muitakin, kuten joulu, pääsiäinen, sekä syntymä-, hää- ja muut merkkipäivät. Niitäkin voi juhlia avoimen iloisesti tai sitten pönöttämällä. Jossain päin maailmaa myös hautajaiset ovat ilon juhlia.

Ilo ja juhla

Juhlan aiheita voi toki olla monenlaisia. Minä, kuten monet muutkin suomalaiset, olen huono iloitsemaan juhlimalla. Ei siksi, ettei ilon ja juhlan aiheita olisi, vaan jotain siihen suuntaan, että juhliminen koetaan pröystäilevänä ja liiallisena. Sana ”juhliminen” on monelle kirosanan luontoinen syntisyyden ilmentymä. Ehkä jostain tuon tyyppisestä kulttuurista johtuen avoimen iloitsemisen ja juhlan kulttuuri on jäänyt turhan vieraaksi.

Vaikka itse juhlin niukasti, ymmärrän, että elämän jokainen, itsestään selvältäkin tuntuva asia, olisi juhlimisen arvoinen. Olisiko niukan juhlimisen taustalla myös jonkinlainen mystinen uskomus siitä, että hyvä häviää jos sen tuo julki. Elämä on kuitenkin osoittanut, että ilo lisääntyy jakamalla.

Mikä on juhlaa?

Niin, ja mikä on juhlaa. Ei juhlimisen tarvitse olla suurta tai kallista. Uskon, että juhla syntyy siitä, kun koen juhlavaa tunnetta, jopa yksin. Ehkä tärkeintä on se, että tunnustan itselleni juhlan aiheen ja teen jotain arjesta poikkeavaa asian ”kunniaksi”. Minulle kyse on ensisijaisesti sen hyvän tunnistamisesta ja arvostamisesta, jota omalle kohdalle on tullut. Tästä näkökulmasta lupa iloita ja lupa juhlia kytkeytyvät mielessäni tiukasti yhteen.

Vieraat tekevät juhlan

Yleensä juhlissa on vieraita. Kun kutsun, vaikka yhdenkin henkilön, juhlimaan kanssani, hän tietysti haluaa tietää mitä juhlin. Silloin minulle tulee oiva tilaisuus kertoa oma iloni, onnellisuuteni tai tyytyväisyyteni ääneen. Samalla kun kerron sen toisille, vakuutan sen entistä vahvemmin myös itselleni. Siinä lienee yksi juhlan ja sen vieraiden keskeinen merkitys.

Muistanko eläneeni?

Meistä jokainen tietää, että arkielämän iloja, onnistumisia ja hyviä asioita ei tule huomioitua lainkaan niin usein, kuin olisi mahdollista ja myös syytä. Hyvät asiat tulevat ja menevät, jättämättä juuri mitään jälkeä elämääni. En huomaa niitä, koska en anna itselleni aihetta huomata niitä. Toisaalta kuitenkin koen, että juuri ne tulisi huomata.

Vappu on yhteinen juhla. Mitäpä jos aloitettaisiin tästä juhlakausi. Luvattaisiin itsellemme, että löydämme ja juhlistamme jotain elämämme hyviä asioita niin usein, että siitä muodostuu arkipäivää. Ei – emme me silti juhlaa menetä. Löydämme aina uudenlaisia tapoja juhlia.

Miltä tuntuisi, jos elämä alkaisi tuntua entistä enemmän juhlalta. Asialta, joka tuottaa muistoja, joihin on mukava palata ja kokemuksia, jotka kertovat että olemme eläneet. Elämä on juhlan aihe – joka päivä – ei vain tippaleivän aikaan.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.