Erään taksikuskin tarina

Eräs taksikuski kirjoittaa:

Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.

Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.

Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.

Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.

”Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.

Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.

Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. ”Eipä tässä mitään”, sanoin, ”kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”

”Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: ”Voisitko ajaa kaupungin kautta?”

”Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.

”Ei se mitään”, hän sanoi. ”Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”

Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. ”Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. ”Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.

”Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.

Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, josssa hän oli aikoinaan työskennellyt.

Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisali, jossa hän oli käynyt nuorena.

Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.

Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: ”Olen väsynyt. Mennään.”

Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.

Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.

Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.

”Paljonko olen velkaa sinulle?”, hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.

”Et mitään”, sanoin.

”Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.

”On muitakin asiakkaita”, vastasin.

Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.

”Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, ”kiitos.”

Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.

En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämäärättömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?

En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.

Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.


Vapaasti suomennettuna Kent Nerburnin kirjasta Make Me an Instrument of Your Peace: Living in the Spirit of the Prayer of St. Francis (HarperOne, 1999)