Kun aloin harjoittelemaan tietoista läsnäoloa, luulin sen olevan keskittymistä. Keskityin kainalot hikisinä ja otsasuoni pullottaen laskemaan hengityksiä ja lopettamaan ajattelun. Yritin pysäyttää alati lörpöttävää mieltäni saamatta aikaan kovinkaan kummoisia tuloksia. Luulin aidosti, että vain keskittymällä ja mahdollisimman puhtaalla suorituksella voisin saavuttaa mielentyyneyden. Jossain vaiheessa ajattelin ongelman olevan siinä, etten ollut vielä löytänyt oikeanlaista keskittymisen kohdetta ja niinpä kokeilin hengitysten laskemisen lisäksi muun muassa kynttilänliekin tuijottamista, useita erilaisia mantroja, numeroiden laskemista, ajatusten nimeämistä ja nenänpäähäni tuijottamista.
Sinnikkäällä harjoittelulla saavutinkin lopulta hehkuvia hiljaisuuden hetkiä meditaatiotyynyllä, mutta jostain syystä tyyneys ei oikein tuntunut koskaan kulkeutuvan arkeen. Harjoittelu väsytti enemmän kuin antoi energiaa. Minusta tuntui, että olin yrittänyt tukkia mieleni suun ilmastointiteipillä ja kun tietoisuusharjoituksen jälkeen otan teipin pois, mielelläni oli aika lailla sanottavaa teipityksestään. Tajusin lopulta, että olen itse asiassa jatkuvassa sodassa mieleni kanssa. Olin aiemmin yrittänyt pakottaa kehoni tiukkaan, kontrolloituun täydellisyyteen, ja nyt yritin tehdä mielelleni saman. Yritin pakottaa sen hiljaiseksi, tyyneksi ja selkeäksi. Oivallus oli sanalla sanoen mullistava. Tajusin, että minun oli löydettävä toisenlainen tie.
Minun täytyi löytää tapa, jossa en ollut jatkuvassa sodassa itseni kanssa. Lopulta löysin opettajia, jotka auttoivat minua tutkimaan mitä olin kuvitellut hyväksyvän tietoisen läsnäolon olevan. Minä olin ajatellut sen olevan vaikka mitä. Olin ajatellut sen olevan suoritus, johon kurinalaisuudellani voin päästä. Olin ajatellut sen olevan jonkinlaista hallittua ja hillittyä harmoniaa. Lähinnä tyyntä ja tyylikästä. Näin mielessäni hiljaisia, rauhallisia ihmisiä istumassa meditaatiotyynyillään tai haahuilemassa kävelymeditaation rauhassa puun lehtiä ihmetellen.
Halusin oppia kuinka voin olla läsnä itseni kanssa rauhallisemmin, vähemmän sotaisammin ja enemmän lempeämmin. Se tarkoitti myös uudenlaisen meditaation löytämistä. Tavan, joka ei ole niin sidottu tekniikkaan, vaan enemmän vain läheisyyteen sen kanssa mitä minussa kullakin hetkellä tapahtuu. Oikeastaan kyse on ennemmin tekniikan ja suorittamisen riisumisesta tai poisoppimisesta ja sitoutumisesta tai antautumisesta siihen, mitä kullakin hetkellä on. Meditaatio ei ole keskittymistä. Keskittyminen on aina kahtiajakoista. On joku, joka keskittyy ja toinen johon keskitytään. Meditaatio on rentoutumista tietoisuuteen, jossa kaikki on sallittua ja virtaavaa.
Paranemisessa yksi vaikeimmista ja tärkeimmistä askelista on palata omaan paranemisen sitoumukseensa ei niinkään tekona vaan asenteena ja aikomuksena. Jokainen toipumisen tien kulkenut on takuuvarmasti hetkittäin vajonnut takaisin ojaan. Se on vääjäämätön osa paranemista. Harva paranee heti ja kerralla. Paraneminen ei ole suoritus. Se on rakkauden sallimista. Se on palaamista yhä uudelleen turvaan, selkeyteen ja myötätuntoon. Se on avun pyytämistä rikkinäisenä ja rikkirevittynä, ja avun vastaanottamista. Vaatii valtavaa rohkeutta nöyrtyä kipeältä tuntuvan totuuden edessä. Totuudessa on kuitenkin aina mahdollisuus. Totuus tekee vapaaksi ja siinä jokainen hetki on uusi mahdollisuus. Jokainen hengitys. Elämä on loputtoman armollinen. Se ei koskaan menetä toivoaan.
Sain eilen jakaa upean ihmisen kanssa jähmettynyttä, panssarin kaltaista rintakehää ja puristavaa painetta, kun hän yritti ilmaista omaa todellista tunnettaan. Omaa vihaansa. Hän oli pienenä oppinut, ettei vihaa ja omaa tahtoa ole turvallista ilmaista. Ainakaan äänekkäästi. Ainoastaan rakentavasti, etukäteen suunnitellusti ja hymy kasvoilla. Hintana oli turtunut ahmiminen ja patoutunut viha, joka naamioitui ainaiseen hymyyn ja ystävällisyyteen. Sain eilen kokea hänen kanssaan kauneinta tietämääni meditaatiota. Vapautumista, kun ihminen antaa luvan itselleen. Sain jakaa hetket, kun vanha kipu tuli ulos naamioitumattomana totuutena. Yksinkertaisina sanoina, jotka värisivät sitä mystistä kauneutta, joka on vain paljaudessa, haavoittuvuudessa ja totuudessa. Paraneminen on yksikertaisesti tietoisuutta, sallimista ja rakkaudelle luvan antamista. Kun kivun jälkeinen helpotuksen aalto huuhtoi asiakkaani yli, keho rentoutui, sydän pehmeni ja hengitys vapautui. Me molemmat täytyimme hiljaisuudesta, jossa on kaikki.
Tutkimustuloksia ja teoreettista ”totuutta” kunnioittavassa ympäristössä oma kokemus saattaa jäädä helposti huomiotta. Eikö oma kokemus sitten ole vakavasti otettavaa informaatiota, jos se näyttää olevan ristiriidassa tutkimustulosten kanssa?
Näin mielenkiintoisen mainosständin kampaamon ulkopuolella. Hiustuotteita mainostava teksti meni jotakuinkin näin: ”Yli 70% koki hiustensa näyttävän tuuheammilta jo 4 viikon käytön jälkeen.” Hiusten paksuutta ei siis ollut mitattu käytön jälkeen, vaan käyttäjät olivat jakaneet oman kokemuksensa. 70%, vautsivau! Se on iso prosentti ihmisiä, jotka kokevat saaneensa hyödyn tuotteesta.
Jokunen vuosi sitten menin valittelemaan jotain hormonivaivaani terkkarille. Terkkari naurahti minulle ja sanoi, että minulla ei voi olla sellaisia oireita, koska sellaisia ei ole todettu. Koin siis kipua, josta halusin eroon, mutta terkkarin mukaan asialle ei voitu tehdä mitään, koska minulla ei vaan voinut olla sellaisia oireita. Okei.
Mikä ikinä oma kokemuksemme onkaan – kipu tai kivuttomuus, hiusten tuuheus tai latteus – jos se tuntuu kehossa, se on meille totisinta totta. Jos kokemusta ei kuulla ja kuunnella kunnioittavasti vaan vedetään aina ensimmäisenä vastaukseksi tutkimustuloskortti hihasta, ihminen lakkaa olemasta ihminen. Ihminen ei ole kasa rajallisia tutkimustuloksia, ihmista ei voida kokonaisuutena määritellä teorioilla tai sanoilla. Yksikään ihmisen ulkopuolella oleva asia ei määritä häntä niin paljon kuin oma kokemus.
Kun ihminen kohdataan kunnioittavasti hänen kokonaisvaltaisen kokemuksensa kanssa, vasta silloin ihminen nähdään kokonaisuutena, todellisena.
Minä uskon siihen, että silmiin katsominen, kokemuksen kuunteleminen ja kunnioittaminen, lämmin kosketus ja parantava läsnäolo ovat luottamuksen perusta. Kun kokemus kuullaan ensin ilman vastustusta ja epäilyä, ihminen on myös vastaanottavaisempi tutkimustuloksille ja teorioille. Sillä kaikki on koko ajan hirvittävän loogista ja yhteensopivaa. Ristiriitoja ei varsinaisesti – pohjimmiltaan – ole, on vaan asennevammoja ihmisyyttä kohtaan.
Eletään melkoisen eriskummallista ja toisaalta hyvin erityistä aikaa.
21.12.2012 päivämäärään liittyi maya-kalenterin pitkän syklin taite ja sen odotettiin olevan mitä hurjimpien katastrofien aikaa. Mediarumban alle jäi syklintaitteen todellinen tarkoitus, ihmiskunnan tietoisuuden avautuminen. 2013 tuntui olevan kuin pehmeämpi siirtymä kohti uudistuvaa tietoisuutta, mutta vuoden 2014 alusta asti tahti näyttää ottaneen uuden vaihteen. Olemme olleet vuosisatojen ajan ruususen unessa ja nyt heräämme avaamaan silmät ja katsomme asioita uudella tavalla, ajattelemme omilla aivoilla ja toimimme vapaasta tahdosta ja avoimesta itseilmaisusta käsin. Olemme päivä päivältä yhä tietoisempia.
Uudistuva tietoisuus nostaa pintaa tunteita ja oivalluksia hyvin syvältä ja aiheuttaa monenmoista uudelleen arviointia ihmissuhteissa, työssä, elintavoissa ja kaiken tekemisen todellisissa vaikuttimissa. Näemme asiat entistä kirkkaammin ja selvätietoisemmin. Hyppy pois oravanpyörästä, tuntuu olevan päivän trendi ja esimerkki tietoisesta valinnanvapaudesta.
Tietoisuuden evoluutio
Vuoden 2014 alusta lähtien elämä on ollut monella ihmisellä hyvin haasteellista ja takkuilevaa. Koen että näiden prosessien taustalla on, sekä fyysisen, että psyykkisen itsen muuntuminen vanhasta uudeksi ja tietoisuuden avautumiseen liittyvä harppaus. Herkistymme aistimaan, tuntemaan ja kokemaan entistä kirkkaammalla tietoisuudella. Jos itsessä tai elämässä on jokin, mikä estää tietoisuuden vapaata virtaa, siinä kohdassa tunnistaa muutostarvetta, haastetta tai oireilua. Olemme läpikäymässä uudeksi syntymää.
Unettomuutta ja välillä jatkuvaa väsymystä, särkyjä, sairauksia, parisuhteiden päättymisiä, paradokseja, kränää ja jos jonkin sortin hässäkkää. Listaan kuuluu myös keskittymiskyvyttömyyttä, unohtelua ja muistamattomuutta! Voimakkaat tunnetilat saattavat aaltoilla ilman erityistä selitystä aivan laidasta toiseen. Syvä toivottomuus, itkuisuus ilman erityistä syytä, tai voimallinen onnellisuuden tunne sydämessä, kuin voisi rakastaa koko maailmaa.
Toisilla on vahvoja psyykkisiä kokemuksia ja erikoisia näkyjä tai unia, toisilla kohtaamisia avaruusolentojen tai enkeleiden kanssa. Syvällisiä sielukumppanuus kohtaamisia ja ihmeellistä synkronismia, omat toiveet toteutuvat yllättävällä tavalla. Telepaattinen kommunikointi lisääntyy.
Todellinen potentiaalimme näyttäytyy voimallisesti ja jokaiselle hyvin henkilökohtaisella tavalla. Haasteen keskellä on myös upeita mahdollisuuksia ja onnistumisia.
Kaiken pyörityksen keskellä on myös tunne, että jotakin suurta ja positiivista on syntymässä. Ilmassa tuntuu olevan, sekä varjon, että valon nosteet, ellei suorastaan kamppailu, ja itse voi valita kummalla aallolla ratsastaa. Voi luottaa, että taustalla on suuri suunnitelma ja kaikki tapahtuu juuri oikealla tavalla, juuri oikeaan aikaan. Vaikka lopputulos ei vielä ole valmis, helpottaa heti, kun hyväksyy tilanteen ja antautuu sille mikä on käsillä nyt. Kaikki selviää ja tällä kaikella on tarkoituksensa.
Aika
Vuorokauden tunnit eivät riitä enää kuten ennen. Aika nopeutuu ja samalla tuntuu, että kaikki tapahtuu yhtä aikaa! Kaikki elämän palapelin palaset on heitetty ilmaan ja mihin ne sitten laskeutuvatkaan? Valmiita vastauksia tähänkään asiaan ei tunnu olevan. On vain elettävä päivä kerrallaan ja luotettava oman sydämen opastukseen. Kokonaisuus hahmottuu juuri oikeaan aikaan.
Päätöksiä pitää tehdä nopeasti, suuriakin. Synkronismi lisääntyy ja tulevaisuuden ennustettavuutta ei ole. Suunnitelma muuttuvat lennossa. Mieli on kovilla. Sen on vaikea hahmottaa ja pysyä perässä näissä nopeutuvissa tapahtumissa. Intuitio ottaa entistä suuremman roolin, sen varassa on helpointa nopeitakin ratkaisuja.
Olen itse kokenut keskeneräisten projektien ja yllättävien käänteiden keskellä, että parasta on vain hyväksyä ja antautua tälle kaikelle. Yksi hetki ja yksi asia kerrallaan siedän, sitä että en tiedä. Luotan että omassa avautuvassa intuition ja tietoisuuden ohjauksessa, kaikki menee juuri parhain päin.
Aikuisten ja myös enenevästi nuorten elämä tuntuu pyörivän erilaisten vaatimusten keskellä – myös hyvinvoinnin ja terveyden osalta. Eikä siis ihme, että meillä on niin paljon haasteita hyvinvoinnin ja jaksamisen kanssa.
Nykyajan ihminen tuntuu elävän suoritusyhteiskunnassa. Suoritamme työtä, opintoja, harrastuksia ja jopa syömistä sekä sitä, millaisia valintoja teemme näillä eri osa-alueilla (ovatko eri valinnat oikeita vai vääriä ja kenen mielestä). Kysymys kuuluukin, miksi suoritamme elämää ja jos luopuisimme vuorenkokoisten vaatimusten asettamisesta itselle, mitä siihen voisi tulla tilalle?
Mitä ja keitä varten suoritamme? Yritänkö työssä tai harrastuksessa tehdä kaiken mahdollisimman täydellisesti. Tai nuorilla ja opiskelijoilla: ovatko opintoihin ja arvosanoihin asetetut tulostavoitteet itse laatimia (omia voimavaroja kunnioittaen) vai opettajien tai vanhempien asettamia? Mitkä uskomukset ohjaavat minua työntekijänä tai opiskelijana? Millaiset ajatukset itsestäni vaikuttavat toimintatapoihini ja siihen, miten kenties stressaannun siitä mitä teen ja valitsen? Hyväksynkö itseni, vaikka en suorituksillani yltäisikään täydellisyyteen? Ja mitä minulle tapahtuisi, jos luopuisin täydellisyyteen pyrkimisestä?
Miksi harrastan, mitkä ovat syvimmät motiivini?Harrastanko sen vuoksi, koska niin vaan kuuluu nyky-yhteiskunnassa ihmisten tehdä, jotta kelpaisi. Ja perheellisten kohdalla, pitääkö lapsenikin harrastaa aktiivisesti monta kertaa viikossa, jotta perheemme olisi ”normaali”?
Liikunko kehon tarpeita kuunnellen, nauttien ja olemalla hetkessä, vai liikunko pakonomaisesti pelkoenergialla sen vuoksi, etten sairastuisi eikä painoni nousisi, ja että näyttäisin hyvältä? Jos olen sattunut syömään ja herkuttelemaan omasta mielestäni liikaa, lähdenkö sen jälkeen syyllisyyden ja jopa itsevihan taakka kehossani, hampaat irvessä lenkkipolulle tai jumppaan kuluttamaan ylimääräiset kalorit kehostani?
Ja ravintovalinnoissa; yritänkö noudattaa ”sitä oikeaa” tapaa syödä asiantuntijoiden antamien ohjeiden mukaan, vai kuuntelenko omaa kehoani, mitä keho kulloinkin tuntuu kaipaavan?Syyllistänkö ja jopa rankaisenko itseäni, jos en pysty noudattamaan ruokavalintoihin tai syömiseen liittyviä ohjeita ja sääntöjä? Millä tavoin rankaisen itseäni? Kriittisillä ajatuksilla itseä kohtaan ja sen myötä entistä kovemmalla suorittamisella, mitä tahansa se sitten onkin. Mitä arvelet, mitähän kehoni sanoisi tästä kaikesta, jos se kertoisi oman näkökulmansa ja totuutensa?
Minä ainakin sain muutaman uuden oivalluksen itsestäni ja uskomuksistani kirjoittaessani näitä kysymyksiä! Mutta tiedostin samalla, miten aikaisemmin olin hyvin kriittinen itseäni ja kehoani kohtaan, ja olen jo muuttunut näiltä osin paljon armollisemmaksi ja hyväksyvämmäksi, kun ikää ja elämänkokemusta on tullut lisää. Kaikista kokemuksista oppii.
Mielestäni pinnan alla kytee se, ettemme kykene hyväksymään itseämme sellaisena kuin olemme. Olemme sitten lapsia, nuoria tai aikuisia. Emme myöskään rakasta omaa kehoamme sellaisena kuin se on. Aina kehostamme löytyy pientä tai suurta vikaa, jota yritämme muuttaa ja muokata pois, toisenlaiseksi, täydellisemmäksi. Meidän aikuisten tulisi kaiken lisäksi toimia esimerkkeinä lapsille ja nuorille itsensä ja oman kehon hyväksymisessä. Kuinka lapsi oppii hyväksymään itsensä ja rakastamaan itseään, jos me vanhemmat emme sitä tee…
Pyrimme joskus hallitsemaan suorittamalla erilaisia asioita, liikkumista, syömistä jne. saavuttaaksemme tiettyjä tavoitteita. Joskus tämän jatkuvan suorittamisen taustalla voi olla myös pelko pysähtyä. Voinko kuvitella pysähtyväni kuuntelemaan sitä, mitä kehoni viestii – tai millaisia ajatuksia päässäni pyörii 24/7 – se voi olla hyvinkin pelottavaa kohdata.
Jos sinä olisit valmis pysähtymään itsesi äärelle, toivon että tekisit itsellesi seuraavat kysymykset ja vastaisit niihin sisimpääsi kuunnellen:
Mitä ajattelen itsestäni nyt, tänään ja tässä hetkessä?
Olenko tänään tehnyt parhaani, vai olisiko minun pitänyt pystyä parempaan?
Olenko ollut riittävän hyvä työntekijä, vanhempi, puoliso, omasta kunnostaan ja ulkonäöstään huolehtija…?
Pidänkö itsestäni sellaisena kuin juuri nyt olen?
Välitänkö itsestäni ja kehostani? Vaikka kehoni oireilisi ja kipuilisi, tai näyttäisi mielestäni epätyydyttävältä?
Rakastanko itseäni ja omaa kehoani, tässä ja nyt? Vaikka kehoni oireilisi ja kipuilisi, tai näyttäisi mielestäni epätyydyttävältä?
Tee vielä itsellesi nämä tärkeät käänteiset kysymykset, jotka ohjaavat sinua uusien mahdollisuuksien äärelle:
Jos ajatukseni itseäni kohtaan ovat hyväksyviä, miten se tuntuu omassa kehossani?
Jos tunnen työ- tai koulupäivän jälkeen tehneeni tänäänkin parhaani, millaisin mielialoin ja voimin loppupäiväni kuluu?
Jos ajattelen itsestäni armollisemmin työntekijänä, vanhempana, puolisona jne., miten se vaikuttaa itseeni ja ihmissuhteisiini kaikissa niissä rooleissa, joissa elämääni elän? Millaista energiaa minusta välittyy kanssaihmisiin?
Jos pidän itsestäni sellaisena kuin nyt juuri olen, eikä minulla ole tarvetta ryhtyä muuttamaan itseäni toisenlaiseksi, mitä tunnen kehossani ja millaisia tunteita koen? Nyt? Onnellisuutta? Iloa ja rauhaa sydämessäni? Hengityksen vapautta? Kehon rentoutta päästä varpaisiin?
Jos välitän itsestäni ja kehostani, millaisia valintoja teen hyväksynnän ja itseni arvostamisen ilmapiirissä?
Jos rakastan itseäni ja omaa kehoani joka päivä ja joka hetki, miten se muuttaa elämääni tästä eteenpäin?
Voitko huomata, että vaikka hyväksyt itsesi, välität itsestäsi ja rakastat kehoasi, et menetä elämässäsi mitään tärkeää!Itse asiassa kun vapaudumme jatkuvasta itsen ja kehon arvostelemisesta, saamme tilalle rauhaa, lempeyttä ja armollisuutta – ensin itseä ja sen seurauksena muita ihmisiä kohtaan. Keho alkaa luottaa enemmän isäntäänsä/emäntäänsä, jolloin alkukantaiset stressireaktiotkin alkavat haihtua pois tarpeettomina. Olemme luovempia ja voimme luottaa yhä enemmän kehon viesteihin, mikä juuri minulle sopii, tässä hetkessä.
Lukuvinkkejä:
Lise Bourbeau: Kuuntele kehoasi, rakasta itseäsi! (Basam Books 2012)
On vappu 2011. Takana on noin 700 huonosti, osittain tai ei ollenkaan nukuttua yötä. Lapsi itkenyt. Mies on tullut syöpähoidoista ja makaa omassa paranemishuoneessaan ovi kiinni. Katson keltaista isoa pahvia, johon on merkitty kaikki hoidot. Siitä on leikattu jo muutama viikko irti, revitty roskiin. Se on minulle voimauttava rituaali, joka osoittaa, että pahvi pienenee, tilanne etenee.
Lapsi tulee pian kaksi. Hän ymmärtää jo paljon enemmän kuin edellisvuonna. Kaikesta huolimatta haluan, että hän saa kokea vapun ilon. Edellisenä päivänä olen kamppaillut oven edessä, että uskallan lähteä kauppaan ostamaan vappuherkkuja ja -iloja. Olen seissyt oven edessä kuten joka aamu ennen kuin olen vienyt lapsen päiväkotiin: Käyn reitin tarkoin läpi. Hengitän syvään. Keskityn. Sanon itselleni, että pystyn siihen, reitti on tuttu. Sydän hakkaa enkä meinaa saada happea. Lähden ovesta ulos ja keskityn jokaiseen askeleeseen, jotta maa ei pettäisi alta.
Edellisenä päivänä olen siis tehnyt saman työn ulko-ovella. Halusin mennä kauppaan. Mutta en halunnut saada yksin autossa paniikkikohtausta. Nyt kävelen eteiseen ja katson Hello Kitty -ilmapalloa, joka on yön aikana luhistunut maahan, se on puoliksi tyhjä. Lapsi herää ja alkaa itkeä pettymystään. Hän itkee syvältä ja kovaa. Hänen ihana Hello Kitty -ilmapallonsa. Siinä hetkessä haluaisin itkeä. Vaikka olen aiemmin sanonut, että en voi itkeä, koska sitten en enää pysty huolehtia asioista. Ja kuka asioista huolehtisi jollen minä. Pyyhin lapsen kyyneleet ja lupaan käydä ostamassa uuden.
Taas yhden unettoman yön jälkeen teen tutun harjoituksen ulko-ovella. Hengitän syvään, kerron itselleni, että selviän kauppareissusta. Käyn hakemassa uuden ilmapallon.
Jääkaapissa taitaa olla myös simaa ja munkkeja. En oikein enää muista. Ehkä meillä on serpentiiniäkin. Mutta sinä vappuna en jaksa lähteä mihinkään, en muista söimmekö edes niitä munkkeja. Olisin vain niin kovin halunnut tarjota lapselle vappuiloa. Toinen ilmapallo piti ilmansa vapun yli. Siinä oli iloa riittämiin.
Tässä on oikeastaan kaikki, mitä tuosta vapusta tai ajasta muistan. Mutta muutama yö sitten, kun lapsi heräsi yöllä ja valvoin, näin silmissäni, miten ilmapallo luhistui maahan. Ja itkin. Ehkä kolmannen kerran samaa ilmapalloa. Mutta kyyneliä riitti vielä.
Kaksi huonosti nukuttua yötä takana, ja mietin, miten kiitollinen minun täytyykään olla, että selvisin niistä 700:sta. Miten kiitollinen olen siitä, että kyyneleet tulivat nyt, eikä minun tarvitse pelätä, etten selviä.
Sen, mikä kiusaa sisällä, on päästävä ulos. Tunteet on käytävä uudelleen läpi ja annettava niiden tulla ja mennä. Aurinkoisen päivän saattelemana kiitin pakatuista tunteista, jotka olivat palvelleet siihen saakka, ja tiesin, että ne oli purettu eikä minun tarvitse enää kantaa niitä mukanani.
Haastattelin muutama viikko sitten coaching-guru Daniel Sá Nogueiraa. Hän esitti mielenkiintoisen ajatuksen – asian, jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi.
Miksi ihmeessä koulussa opetetaan aineita, joiden pitäisi valmistaa meitä elämää varten, mutta opetussuunnitelmasta puuttuu se tärkein asia – aine, joka opettaisi meitä elämään onnellisesti.
Daniel hämmästeli asiaa tällä tavalla:
”Koulussa on aineita, kuten kielet, matematiikka ja historia, mutta meillä ei ole ainetta, joka opettaisi meitä käytännössä elämään. Miten käsitellä rahaa, miten käyttäytyä ihmissuhteissa, miten löytää ystäviä, miten toteuttaa unelmansa ja miten löytää elämän tarkoitus. Järkyttävää! Eikö koulun pitäisi auttaa meitä löytämään elämälle merkitys? Minusta sen pitäisi olla koulun ykköstavoite, mutta se ei ole edes kakkonen, kolmonen tai kymmenes.”
Täytyy sanoa, että hemmetin hyvä kysymys.
Voisiko syynä olla se, että edes aikuiset eivät hallitse näitä taitoja – eivät opettajat, vanhemmat tai poliitikot, jotka päättävät opetussuunnitelmasta. Ainakaan useimmat.
Jos edes aikuiset eivät tiedä, että on tekniikoita, joilla onnettoman avioliiton voi pelastaa tai tylsän työn vaihtaa unelmien työhön – miten lapset voisivat oppia nämä asiat?
”Ihmisillä saattaa olla velkaa, terveysongelmia tai salaisia unelmia, kuten matkustelu tai kirjan kirjoittaminen. Useammat ihmiset eivät tiedä, että unelmien toteuttamiseen on yhtä lailla tekniikoita kuin matematiikkaan tai kielioppiin. On asioita, joita toistuvasti tekemällä olet lähempänä unelmaasi”, Daniel kuvaili.
Kuvitus: Pinja Metsäkoivu
Omasta mielestäni ”elämäntaidon” opetussuunnitelmassa pitäisi ehdottomasti olla ainakin seuraavat alakohdat, jota käymättä ei peruskoulun päättötodistusta liikenisi.
1) Miten kuuntelet intuitiotasi ja löydät kutsumukseksi
2) Miten käsittelet negatiivisia tunteita, konflikteja tai elämän vastoinkäymisiä ymmärtäen samalla, että ne ovat inhimillisiä ja osa elämää
3) Kuinka keskityt positiivisiin asioihin ja kiitollisuuteen etkä vain murehdi tai toisaalta tukahduta negatiivisia tunteita
4) Miten tunnistat vanhemmilta ja edeltäviltä sukupolvilta peräisin olevat tunnelukot ja vapaudut niistä
5) Miten hyväksyt ja rakastat ensin itseäsi, sitten muita
6) Miten nautit hetkestä ja olet läsnä, etkä ajatustesi orja
Uskoisin, että näillä taidoilla olisi paljon enemmän merkitystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle kuin maantiedon tai kolmannen vapaaehtoisen kielen opeilla. Elämäntaidot voisivat jopa estää riippuvuuksien tai sairauksien syntymistä, koska ihminen on kokonaisvaltainen organismi, jossa mieli ja henki vaikuttavat fysiikkaan ja päinvastoin.
Toki, ei asia ole aina näin yksinkertainen. Ihmiset tulevat erilaisista elämän lähtökohdista, toiset suotuisimmista kuin toiset, ja heillä on jo kouluiässä eri määrä haasteita käsiteltävänä. Mutta tähänkin auttaisi ihmisten erilaisuuden ja oman polun hyväksymisen opettelu jo kasvuiässä sen sijaan, että suomalaisen yhteiskunnan perisynnit – kateellisuus ja erilaisuuden halveksuminen – päästettäisiin kukoistamaan.
Loppujen lopuksi asia on kuitenkin yksinkertainen: kaikki haluavat olla hyväksyttyjä, rakastettuja ja elää merkityksellistä elämää.
Mitä on vapaus? Sanoisin, että minulle vapaus on sitä, että voin juosta, kävellä tai pyöräillä paikasta toiseen. Vapaus on myös valinnanvapautta: minulla on tieto mahdollisuudesta lähteä esimerkiksi torikahville ilman esteitä – vaikka en menisikään. Vapaus on sitä, että voin tehdä työtä, joka on minulle tärkeää. Vapaus on sitä, että kalenteri ei vie minua vaan minä vien kalenteria. Vapaus on lomassa. Vapaus on myös hiljaisessa hetkessä laiturin nokassa ja hyöhenen lennossa taivaalla.
Vai onko tuo vapautta? Olenko riippuvainen eteeni tuoduista tilanteista, jotta voisin kokea olevani vapaa? Esitin tuon kysymyksen eilen itselleni, kun pääsin pitkästä aikaa lenkkipolulle ja kehossani virtasi suuri määrä vapausenergiaa (toisin sanoen ”meni kylmikset”). Tunnustellessani vapauden tunnetta kehossani ymmärsin, että mieleni on ankkuroinut vapauden tunteen mainitsemiini hetkiin. Vapaus ei oikeastaan ole niissä hetkissä, vaan siinä leimassa, jonka olen joskus niihin liittänyt.
Jos liitän vapauden vain ja ainoastaan tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin, on vaikea kokea vapautta, kun ei pääse liikkumaan, kun ei ole varaa torikahviin, kun ei voi tehdä juuri siinä hetkessä itselle tärkeää työtä tai istua laiturin nokassa kaikessa rauhassa, lomalla.
Asiaa lenkillä mietiskellessäni ja täydellisessä vapauden tunteessa surffatessani vastaani tuli ystävä, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli talven alusta saakka istunut MS-taudin takia pyörätuolissa. Hänen olemuksensa loisti, koska hän koki olevansa niin vapaa: hän pääsi vihdoin ulos – ja kaikki oli mahdollista!
Kun jatkoin matkaa, olin yhä vakuuttuneempi siitä, että vapaus on ennen kaikkea mielentila. Se on sellainen mielentila, jonka voisin ankkuroida mihin tahansa hetkeen – jos kerran olen joskus aikoinaan sen osannut ankkuroida muutamiin, minulle vapautta edustaviin hetkiin.
Samassa hetkessä musiikin seasta piippasi viesti: vapauden joogaa ohjaava ystäväni kirjoitti, että jos satun juoksemaan hänen työhuoneensa ohi, hänellä on minulle tuliainen. Mikä sattuma, olin juuri juoksemassa hänen työhuoneensa ohi. Piipahdin sisään. Hän oli tuonut minulle tuliaisiksi… Arvaatteko jo mitä? Kaulakorun, jossa oli höyhen.
Minusta alkoi tuntua, että vapaus on sitä, etten juokse pelon teitä, seuraa uskomusten liikennemerkkejä, tuijota pakon aikataulua enkä laske suoritteiden kilometrejä. Vapaus on sitä, että tein tai olin missä tahansa, ymmärrän, että kaikki on koko ajan mahdollista. Aina on mahdollista ottaa ensimmäinen askel, tai viimeinen johonkin tiettyyn suuntaan, aina on mahdollista vaihtaa suunnitelmaa ja reittiä. Aina on mahdollista ottaa elämä vastaan niin ihmeellisenä kuin se on tullakseen, hetki hetkeltä, aina uudelleen.
Vapaus on sitä, että antaa elämälle mahdollisuuden yllättää.
Yksi ystävä laittoi pari päivää sitten viestin, että aikoo irtisanoutua merkittävästä työstä ja asemasta. Tyhjän päälle. Toinen sanoi samana päivänä, että nyt saa riittää! Kolmas puhuu huomaamattaan, että ”sitten, kun lopetan tässä duunissa”. Ja kaikki yhden päivän aikana.
Pösilöitäkö koko jengi? Laittaa nyt hukkaan akateeminen koulutus, potentiaalinen ura ja merkittävä titteli ihan vaan sen takia, että… Ei oikein minkään takia. Tai no siksi, että havahtuu siihen, että on väärällä polulla. Mutta ei ole kiireessä pystynyt näkemään uuttakaan.
Onko tuossa siis joukko luusereita, luovuttajia, mukavuudenhaluisia haahuilijoita? Ei. Tuossa on joukko tulevia menestyjiä. Kun ymmärtää, että oma potentiaali on paljon suurempi kuin mitä nykyinen työ tai ammatti antaa periksi, menestyjä uskaltaa vanhan menetyksen uhallakin lähteä kasvattamaan siipiään, etteivät ne surkastu. Kun teininä päätetty ammatti ei enää myöhemmin tunnu omalta, on uskallettava olla enemmän. Enemmän sitä, mitä nykyään on.
Menestyjät ovat niitä, jotka tuntevat itsensä ja pystyvät hyödyntämään koko oman potentiaalinsa, ylittämään omat rajoituksensa ja innostumaan omasta tekemisestään vielä silloinkin, kun muut pudistelevat päätään hulluudelle. Menestyjillä on visio ja sitoumus.
Joskus saattaa mennä hetki, että löytää uuden polkunsa, ehkä innovaation tai oivalluksen. Ulkopuolisista se saattaa näyttää passiiviselta, ”tekemättömyys” saattaa näyttää laiskottelulta. Mutta se, että päästää irti liian pienestä ja – herttinen sentään – on hetken aikaa, ei tarkoita, etteikö jonkin suuren siemen olisi itämässä. Jos tekee mieli paheksua ”luovuttajia” tai ”pösilöjengiä”, kannattaa muistaa, että siemen on täynnä informaatiota ja kasvupotentiaalia, vaikka mitään ei pinnalle näykään.
Tulee se päivä, kun tammi kukoistaa, ja seisomme kaikki sen juurella ihailemassa sen suuruutta ja kadehtimassa sitä, ”miten se tuon teki”. Silloin kannattaa muistaa, että oli ajat, kun epäilijöitä oli enemmän kuin kastelijoita. Jokainen menestystarina tuntee tämän kohdan.
Ja tänään on yksi niistä päivistä, kun ympärillämme on monta luuserin asuun pukeutunutta menestyjää. Iloitaan heidän rohkeudestaan, sillä Suomi ei tule pärjäämään keskinkertaisella tyytymisellä, vaan rohkeudella, palolla ja uusilla innovaatioilla.
Teksti on julkaistu myös Sannan koulutussivustolla: sannawikstrom.fi.
AJANKOHTAISTA:
24.–25.5. ensimmäinen avoin Tiedostava kirjoittaminen® -koulutusKIRJOITTAJILLE. Lisätietoa linkistä: sannawikstrom.fi.
Tulevana sunnuntaina 27.4. järjestettävään UNELMAtyöpajaanon vielä muutama paikka vapaana; ystävän voi ottaa mukaan -50%! Ilmoittaudu wikstromsanna(at)gmail.com
Monille tulee luuston hyvinvoinnista ensimmäisenä mieleen kalsium ja sen tärkeys elimistölle. Tähän liittyy paljon yksinkertaistuksia ja monia elementtejä jätetään helposti pois. Tämän tekstin tarkoitus on lisätä ymmärrystä helposti ja yksinkertaisesti. Antaen toivottavasti työkaluja, joilla pystyt omaan luuston hyvinvointiin vaikuttamaan. Minua ainakin nämä vinkit ovat ihan fyysisellä tasolla auttaneet.
Suomessa on lonkkamurtumien määrä noussut 70% kymmenessä vuodessa (1992-2002). Luku on aika suuri. Vaikka nautimme Suomessa eniten maitoa maailmassa asukaslukuun nähden, kärsimme silti yllättävän paljon luukadosta, murtumista ja luun haurastumisesta. Jos kyseessä olisi pelkkä maidon juonti ja kalsiumin saanti, meillä taitaisi olla hommat aika hyvin. Kysymyksiä alkaa nousemaan. Ainakin minulla. Jos sinulle joku sanoo, että saat kaiken tarvittavan kalsiumin parista lasillisesta maidosta, voit ehkä kysäistä häneltä seuraavista asioista.
Kalsiumin yhteys muihin ravinteisiin
On yleisesti hyvinkin tiedetty, että D-vitamiinia tarvitaan kalsiumin imeytymiseen. Ilman sitä kalsium ei toimi niin hyvin kuin haluaisimme. Mutta mistä harvemmin puhutaan on magnesiumin tärkeys yhtälössä. Magnesium ja kalsium ovat superkaksikko, jotka mahdollistavat lukuisien elintoimintojen toteutumisen. Ne työskentelevät niinkuin batman ja robin, kaksikkona taistellen elimistön alamaailmaa vastaan. Yhdessä, ei erikseen. Missä batman menee, siellä tarvitaan myös Robinia, eli magnesiumia ja kalsium tarvitaan molempia.
Eli, jos syöt runsaasti kalsiumia, mutta et magnesiumia, luovuttaa luusto sitä puuttuvan määrän elintärkeisiin toimintoihin kehossa. On hyvä muistaa, että magnesium vaikuttaa yli 300 aineenvaihduntaprosessiin ja entsyymitoimintaan. Monissa yhteyksissä kalsiumia jopa pelätään, mikä ei sekään ole kaikista kestävin lähestymistapa. Jos nimittäin syömme suuria määriä magnesiumia, mutta jätämme kalsiumin poissa, keho nappaa tarvittavan kalsiumin suurimmista varastoista, eli hampaista ja luustosta. 99% kehon kalsiumista sijaitsee näissä varastoissa. Arvaat varmaan jo missä magnesiumia on suuri määrä. Kyllä, luustossa on n.60% kehon magnesiumista.
Tällä parivaljakolla on monta yhteistä tehtävää, joista tärkeimpiä on;
– Veren ja solujen Ph:n säätely
– Aineenvaihdunta prosesseihin
– Hermoimpulssien ylläpito (aivot & selkäydin muodostavat keskushermoston)
– Lihasten toiminta
– LUUSTON VAHVISTAMINEN
On hyvä ymmärtää, että neljä ensimmäistä ovat keholla tärkeämpiä prosesseja, joihin se haluaa kalsiumia ja magnesiumia käyttää. Näistä mikäli jää vielä ylimääräistä, sijoittaa keho ylimääräisen kalsiumin ja magnesiumin luustoon ja hampaisiin
Magnesiumia tarvitaan kalsitoniinin (kilpirauhasen erittämä hormoni) aktivoitumiseen. Kalsitoniini lisää luuta muodostavien osteoblastien määrää ja vähentää luuta hävittävien osteoklastien aktiivisuutta. Tämä tärkeä hormoni nostaa kalsiumin määrää luustossa ja pitää sen siellä, ilman että sitä imeytyisi pehmytkudoksiin. Monet pitävät liiallisia kalsium määriä pehmytkudoksissa vaarallisina ja jopa niveltulehduksia edistävänä tapahtumana. Magnesiumia siis tarvitaan, että homma toimii oikealla tavalla.
Kalsium supistaa lihaksia, kun taas magnesium rentouttaa niitä.Polariteetti, vastavoima on vahvasti näkyvillä. Yö muuttuu päiväksi, pimeys valoksi, lepo aktiivisuudeksi, jing yang, passiivinen aktiivinen, maskuliininen feminiininen. Tämä puoli helposti unohdetaan maailmassamme, jossa keskitytään ”hyvään ja pahaan”. Toista tarvitaan, toista ei – ajatusmaailmaan. Kun taas kehossa toimivat prosessit kuuluvat aina molempiin suuntaan meneviin toimintoihin. Eli tähän aiheeseen liittyen, myös magnesiumia tarvitaan voimakkaisiin luihin.
D-Vitamiini
D-vitamiinia siis tarvitaan myös luuston hyvinvointiin. Sen arvo aletaan ymmärtää täällä pohjolassakin. Paras lähde on luonnollisesti aurinko, jota meille ei ihan älyttömästi suoda talvisaikaan. Sen takia, sitä kannattaa napata lisäravinteena, mittauttaen tasot terveyskeskuksessasi.
Mistä suomalaisilla on puutosta? D-vitamiinia ja magnesiumia ehdotetaan usein ensimmäisten joukossa. On hyvä ymmärtää, että d-vitamiini vaatii prosesseihinsa myös magnesiumia. Jos otat suuria määriä d-vitamiinia, mutta elät jo valmiiksi magnesiumin puutoksessa, lisääntynyt aineenvaihdunnallinen työ kuluttaa magnesiumia lihasten (ja mahdollisesti luuston?) säilytyspaikasta. Voisiko siis olla, että lähes epidemiamainen ilmiö vähäisestä d-vitamiinista voisi johtua osittain myös vähäisestä magnesiumin saannista? D-vitamiinia tarvitaan kalsiumin imeytymiseen, magnesiumia tarvitaan tasapainottamaan kalsiumia ja mahdollistamaan d-vitamiinin imeytymisen.
”Many of the benefits man gets from the sunshine he can get from greens. Anyone in the city should especially think of greens as a means of getting sunshine to the body” – Dr.Bernard Jensen, from Health Magic through chlorophyll-
Tässä hetkessä jolloin kalsiumin saanti on suurta ja samaan aikaan magnesiumin saanti vähäistä voi olla haastava, jopa vaarallinen yhdistelmä. On hienoa jos saamme nykyisin edes 200mg/pv magnesiumia, kun esi-isämme menneisyydessä on arvioitu saavan minimissään 500-900mg/pv. Korkea kalsium / matala magnesium yhdistelmä, yhdistettynä mahdollisesti jopa kalsium lisäravinteisiin voi pistää meidän kalsium/magnesium tasapainomme, jopa 10:1 suhteeseen, jopa korkeammaksi. Tämä voi olla terveydemme kannalta kaikkea muuta, kuin optimaalista. Monet pitävät liiallisia kalsiumvarastoja (pehmytkudoksessa) vaarallisina, jotka voivat aiheuttaa kalkkeutumista mm. valtimoissa.
Kalsiumia ei tarvitse pelätä, se tekee paljon hyvää kehossamme. Mutta pelkkä keskittyminen yhteen ravintoaineeseen, voi tehdä hallaa muille osille, jotka vahingoittavat kokonaisuutta.
Piitä (Pii on välttämätön luiden, nivelten ja esimerkiksi kollageenin muodostukselle. Puutos johtaa pitkien luiden epämuodostumiin)
Booria
K2-vitamiini. Tämä elintärkeä vitamiini kuljettaa ravinnosta saamamme kalkin oikeisiin paikkoikin. Sen parhaita lähteitä ovat eläinkunnan tuotteet, kuten juusto kananmuna, voi ja sisäelimet.
Sitten on yksi tärkeä juju (aina pitää olla joku juju, muuten ei elämä ois yhtään hauskaa), joka vaikuttaa magnesiumin ja kalsiumin imeytymiseen. Se on tietenkin liike ja liikunta. Keholla liikkuminen on välttämätöntä luuston vahvistumiselle. Ilman liikettä yllä olevista asioista ei juuri apua ole. Samaan aikaan sokeri heikentää luuston kuntoa, erityisesti luuston tiheyttä. Liikkumattomuus yhdistettynä korkeaan sokerin saantiin heikentää luustoa hyvin vahvasti.
Hyviä lähteitä:
Magnesium:
Lehtivihreä (kasvien klorofylli, eli viheraine), tästä voidaan ehdottomasti mainita kotimainen nokkonen, jossa on sekä magnesiumia, että kalsiumia, pinaatti, tummanvihreät lehtikasvikset, pähkinät, siemenet, erityisesti kurpitsansiemenet, manteli, seesami, parapähkinä, tietyt kalat, kuten makrelli, kaalikasvit, pavut ja linssit, tumma/musta riisi, avokado, spirulina, mustaherukka, karpalot, tumma suklaa/raaka suklaa (jota kuitenkaan ei kannata päivittäin nauttia, vaikkakin kaakao on maailman ravintorikkaimmista ruista. Se sisältää suuria määriä oksaalihappoa, joka ärsyttää suolen seinämää. Tätä on myös monissa kasveissa, kuten raparperissa, punajuuressa ja pinaatissa. Oksaalihappo sitoo kalsiumia. Tätä ei kuitenkaan kannata pelätä, koska tälläkin on myös terveysvaikutuksia runsaasti. Mutta kaiken aikaa käytettynä, kuten kaakaon muodossa se estää mineraalien imeytymistä jonkin verran. Muista käyttää kierrätystä ruokavaliossasi näiden aineiden kanssa. Esim. kahden viikon raparperikuuri keväällä on erittäin suositeltavaa!)
Kalsiumin lähteitä:
Tummat lehtivihreät, hyvälaatuiset maitotuotteet, joissa on myös tärkeitä rasvoja, kiinankaali, parsakaali, manteli, sardiinit, laadukkaat juustot, kuivatut viheryrtit, laadukas heraproteiini, kaalikasvit. Muista myös villivihannekset.
Askeleita hyväkuntoiseen luustoon:
1. Aloita (jatka) kuntoiluharrastusta. Parhaimpana pitäisin raskasta, fyysistä harjoittelua esim. kuntosalilla. Olen itse harrastanut puolet elämästäni tanssia ja en ole saanut juuri muutoksia luustooni. Kun aloitin raskaamman harjoittelun koko luumassani lisääntyi mittausten mukaan merkittävästi jo reilussa puolessa vuodessa. Luuston on todettu luutuvan jopa 90 ikävuoden jälkeen! Koskaan ei ole siis liian myöhäistä panostaa luiden kuntoon!
2. Syö riittävästi magnesiumia. Joko ravinnosta tai lisäravinteena.
3. Syö riittävästi lehtivihreää, viherkasveja ja/tai villivihanneksia. Erinomainen piin lähde on peltokorte.
4. Nuku ja juo riittävästi vettä
5. Nauti D-vitamiinia väh.50-100 mikrogrammaa, mittauta tasosi, jotta tiedät saatko riittävästi
6. Nauti C-vitamiinia, aminohappoja, marjoja ja muita tummansävyisiä kasviksia
7. Nauti laadukkaita kalsium lähteitä ravinnosta, ravintolisien sijaan. 2011 British Medical Journal julkaisi meta-analyysin (kokoomatutkimus, eli tutkimuksen, joka yhdistää useita tutkimuksia tutkittavasta aiheista), joka kertoi kalsium lisien olevan enemmän riski, kuin hyödyllinen ihmiselle. Kokoomatutkimus sanoi kalsium lisien olevan jopa aiheuttamassa sydänkohtauksia ja muita sydänterveyteen liittyviä oireita. (2)
8. Iloitse pähkinöistä ja siemenistä, mieluiten liotettuna yön yli.
9. Pienmineraaleille, nauti puhdistamatonta merisuolaa veden seassa.
10. Skippaa sokeri kokonaan, niin makeisista, virvoitusjuomista, sekä muista tuotteista, joissa on sokeria.
Bonus: On myös pientä havaintoa siihen suuntaan, että naiset tarvitsevat kalsiumia saadakseen seksuaalisissa toiminnoissa tyydytyksen. Tämä voi liittyä siihen, että kalsium on mukana endorfiinien, eli välittäjäaineiden tuotannossa.
Kuvat: Ulla Maija Takkunen (lukuunottamatta luukuvaa) / www.teemusyrjala.com
Lisäluettavaa:
1. National Institutes of Health, Office of Dietary Supplements. 2011. Dietary Supplement Fact Sheet: Calcium. ”Calcium Intakes and Status.”
2. Bolland, MJ, A Grey, A Avenell, GD Gamble, and IR Reid. 2011. ”Calcium Supplements with or without Vitamin D and Risk of Cardiovascular Events: Reanalysis of the Women’s Health Initiative Limited Access Dataset and Meta-Analysis.” Epub BMJ (Apr 19): 342:d2040.
3. Feskanich, D, WC Willett, and GA Colditz. 2003. ”Calcium, Vitamin D, Milk Consumption, and Hip Fractures: a Prospective Study among Postmenopausal Women.” Am J Clin Nutr (Feb) 77(2): 504-11.
4. Durlach, J. 1989. ”Recommended Dietary Amounts of Magnesium: Mg RDA.” Magnes Res (Sep) 2(3): 195-203.
”Ennen kuin oli kirjoitettua kieltä, oli laulu. Kaikki tieto kulki suullisesti ja tallentui muistiin. Muistissa oli menneitten sukupolvien viisaus.”
Jussi Huovinen, 90, on kotikylänsä Hietajärven ainoa asukas. Hän on viimeinen elossa oleva suomalainen, joka on oppinut vuosituhansia vanhoja runolauluja suullista tietä, omalta äidiltään ja isältään. Hanneriina Moisseinen, 35, on kuvataiteilija ja sarjakuvataiteilija, joka haluaa oppia Jussin lauluja ja kaikkea sitä viisautta, joka niihin kätkeytyy.
Elokuvateattereissa pyörii parhaillaan harvinaisen koskettava dokumenttielokuva Laulu. Kyseessä on lähes meditatiivinen, elokuvan kielellä vanhoja lauluja lähestyvä teos, jossa kamera on pyrkinyt tallentamaan läsnäolon ja kohtaamisen hetket.
Elokuva seuraa Hanneriinaa ja Jussia kaksi ja puoli vuotta. Laulu on se voima, joka yhdistää ihmiset ajasta ja paikasta riippumatta ja kiinnittää heidät osaksi jotakin suurempaa. Se lohduttaa silloin kun kipu on suurin, ja sen avulla ilo moninkertaistuu.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Selma Vilhunen, jonka lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin tammikuussa 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana. Olimme Selmaan yhteydessä uuden Laulu-dokumenttielokuvan tiimoilta.
Mistä idea tähän elokuvaan tuli?
Olemme olleet Hanneriina Moisseisen kanssa ystäviä jo joitakin vuosia ennen elokuvaidean syntyä. Marraskuussa 2009 Hanneriina tuli luokseni kylään katsomaan silloin alle vuoden ikäistä tytärtäni. Hän kertoi minulle silmät innostuksesta loistaen, kuinka oli saanut viimeinkin tavata pitkäaikaisen idolinsa, Suomen viimeiseksi tituleeratun runolaulajan Jussi Huovisen. Hanneriinan ensikosketus Jussi Huovisen laulu- ja kerrontaperinteeseen oli tapahtunut Juminkeon äänitearkistossa Kuhmossa, missä Hanneriina oli kuullut Jussin kertoman sadun eli starinan nimeltä Sen synty.
Starinasta tuli nimikertomus Hanneriinan ja Markku Niemisen yhteisteokseen, sarjakuvakirjaan Sen synty ja muita Vienan Karjalan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (Arktinen Banaani 2005). Vasta vuosia myöhemmin Hanneriina oli saanut mahdollisuuden tavata Jussin, ja tapaaminen oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Hanneriina oli kokenut hyvin voimakkaasti, että hän haluaa oppia Jussilta ”kädestä pitäen” paitsi hänen laulujaan ja starinoitaan, myös kaikkea sitä viisautta, joka niihin kätkeytyy. Hän ehdotti Jussille, että tulisi tälle joksikin aikaa apulaiseksi ja oppilaaksi, ja että hän voisi asua vaikka Jussin pihapiiriin rakennetussa perinnetalossa, joka on tarkka kopio Jussin synnyinkodista. Jussi oli vastannut, että ”A, rupeamma nuapureina asumah”.
Kun Hanneriina kertoi suunnitelmastaan, koin samankaltaisen voimakkaan tunteen siitä, että olisi tärkeää tallentaa elokuvakameralla jotakin siitä sanattomasta viisaudesta, jota Jussi Huovisen kaltainen mies välittää sille joka haluaa kuunnella.
Miksi halusit lähteä tekemään elokuvaa viimeisestä runonlaulajasta?
Elämme informaatiotulvan keskellä, kännykkämme, televisiomme ja tietokoneemme pursuavat faktaa, joka vanhenee päivässä tai joskus jopa tunnissa. Samaan aikaan olemme unohtaneet suuren osan siitä, mistä tulemme. On olemassa myös toisenlainen tapa hahmottaa maailmaa, sellainen jossa korostuvat yhteisöllisyys, luonnon kiertokulku ja pysyvyys. Vanhat tarinat, laulut ja runolaulut edustavat tällaista maailmankatsomusta.
Varmuus siitä, että haluan tehdä elokuvan tästä aiheesta, tuli oikeastaan heti sillä hetkellä, kun tapasin Jussi Huovisen. Olin toki odottanutkin, että kohtaisin viisaan vanhuksen, jolla on voimakas läsnäolo. Voidaan sanoa, että odotukseni lunastuivat, moninkertaisesti. Halusin tehdä elokuvan, koska ajattelen, että kansanperinne ei ole ainoastaan jotakin joka on menneessä ja johon tutustutaan arkistoissa. Kansanperinne on tässä ja nyt. Se on sitä, että sukupolvet kohtaavat toisensa ja oppivat toinen toisiltaan. Vanha antaa viestikapulan nuorelle, mutta samalla hän oppii nuorelta jotakin siitä, millaisessa maailmassa elämme tänään. Kansanperinne myös uusiutuu joka hetki, koska se on osa arkea. Se on kaikki ne laulut, joita laulamme juuri tänään, lohduksi, iloksi, jakaaksemme maailman toistemme kanssa.
Millainen kokemus elokuvan tekeminen oli?
Olen hyvin kiitollinen Hanneriinalle ja Jussille siitä, että he ottivat minut mukaansa niinkin pitkäksi aikaa. Jussiin tutustuminen vaikutti minuun syvästi. Myös se, että sain oppia tuntemaan paremmin Hanneriinan tapaa ajatella ja työskennellä, on ollut tärkeää myös omalle henkiselle kehitykselleni. Koen, että yksi elokuva on vain pieni kurkistusikkuna kahden suuren taiteilijan sisäiseen maailmaan. Moni niistä ajatuksista ja kokemuksista, jotka virisivät Laulun kuvausten ja leikkaamisen aikana, jäävät elämään minussa pitkään. Tulevaisuus näyttää millaisiin oivalluksiin ne johtavat.
Käytännössä elokuvan tekeminen ei ollut aina helppoa. Lapseni oli vielä vauva, kun aloitimme kuvaukset, se teki pitkistä kuvausmatkoista omalla tavallaan haasteellisia. Ensimmäisen kuvausvuoden lopussa Jussi Huovinen sairastui melko vakavasti. Tämä jakso on mukana elokuvassakin. Luulimme jo jonkin aikaa, että oli tullut Jussin aika siirtyä tuonilmaisiin, mutta onneksi hän lopulta toipui niin hyvin, että tuntuu että hän voi nyt paremmin kuin aikoihin.
Mitä Hanneriinan ja Jussin seuraaminen opetti sinulle elämästä?
Jollakin tavalla koen, että samat oppitunnit toistuvat elämässä, opetusmetodit vain vaihtuvat ja ymmärrys syvenee, ainakin toivottavasti. Tämän elokuvan tekeminen opetti minulle nöyryyttä ja herkkyyttä, välillä kantapään kautta. Olen oppinut kuuntelemaan kuvattaviani paremmin, ja luopumaan omista ennakko-odotuksistani.
Dokumenttielokuvaa tehdessä minulla saattaa toisinaan olla ikään kuin käsikirjoitus omassa päässäni, jonka mukaan oletan ihmisten toimivan. Mutta eiväthän ihmiset tai elämä koskaan toimi niin kuin minä olen käsikirjoittanut! Se ei tarkoita sitä, etteikö elokuvalla voisi olla jokin tietty teema ja näkökulma jo aloitusvaiheessa. On vain oltava herkkä sille, että nuo teemat voivat tulla esiin hyvin monilla eri tavoilla.
Sekä Hanneriinan että Jussin elämää seuranneena olen saanut vahvistusta sille käsitykselle, että se mikä elämässä todella merkitsee, on ulottuvillamme jo nyt. Yhteys luontoon ja yhteys toisiin ihmisiin ovat ne asiat, jotka antavat olemassaolollemme merkityksen, kaikki muu on toissijaista. Jussi opettaa, että luonnossa on valmiina kaikki laulut, ja ylipäänsä kaikki mitä me tarvitsemme. Hanneriina sanoo, että luonnosta saa vastauksen oikeastaan mihin tahansa mieltä painavaan kysymykseen. Jussi opettaa myös, että tärkeintä runolaulun esittämisessä on se, että tekee sen omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Se riittää, silloin esitys on täydellinen. Se on lohdullinen ja voimistava ajatus.
Selma Vilhunen, ohjaaja
Selma, mitä hidastaminen sinulle merkitsee?
Juuri nyt hidastaminen merkitsee minulle sitä, että yritän löytää tasapainon työn ja perheen välillä. Työrintamalla on tullut nyt yhdellä rytinällä paljon uusia, mielenkiintoisia haasteita. Opettelen työntämään tietokoneen ja kännykän syrjään ja aikatauluttamaan tekemisiäni niin, että päivät eivät lipsuisi siihen, että teen hiukan töitä koko ajan. Toisaalta en halua tuntea liiaksi syyllisyyttä siitä, että rakastan työtäni. Hidastaminen on minulle myös sitä, että työn lomassa voimme työtovereiden kanssa istua ja heittää läppää tai avautua huolistamme, eikä ole kiire mihinkään. Silloin usein syntyvät myös parhaat ideat. Hidastaminen on elämänasenne:
Jokainen kohtaaminen ja jokainen hetki on ainutlaatuinen.
”Ja sitten Jeesus muuttui keijuksi ja kertoi niille rouville, että kaikki on hyvin.”
Nelivuotiaamme oli oppinut päiväkotiryhmän kirkkokäynnillä, mistä pääsiäisessä on kysymys.
Olemme päässeet hänen kanssaan ensi kertaa kiinni teemoihin kuten evoluutio ja uskonto. Samalla niin oma tieteellinen kuin henkinenkin maailmankuvani kirkastuu. Ja samalla olen pohtinut, miten tieteellinen ja henkinen sopivat yhteen.
Tiede selittäämaailmaa jatkuvasti enemmän. Kasvava tietomäärä tuo elämään kuitenkin uusia kysymyksiä ja tutkimusaloja. Maailma monimutkaistuu.
On vaikea toteuttaa suosituksia esimerkiksi ruoan, liikunnan, unen ja muun terveellisen elämän suhteen. Jos yrittää miettiä vain ulkoapäin miten pitäisi elää, menee pahasti solmuun.
Suomessa valtionkirkko menettää kannattajiaan, mutta oman käsitykseni mukaan henkisyys kasvaa. Kiihtyvässä muutostahdissa ihminen tarvitsee jotakin kapitalismia suurempaa selvitäkseen. Monenlaiset henkiset suuntaukset, kuten jooga, erilaiset terapia- ja parannusmuodot sekä kaikenlainen self help -kirjallisuus kelpaa suurelle ihmisjoukolle.
Tämä ei tietenkään ole aivan uusi asia, onhan maailma ollut täynnä uskontoja, uskomuksia ja henkisyyttä aina, mutta useimmiten opit ovat tulleet perintönä. Nyt tuntuu sille, että etsiminen on henkilökohtaista ja että ihmisten on tärkeää löytää oma suhteensa henkisiin oppeihin.
Arvostamani tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti Hesarin esseessään huhtikuun alussa näin:
”Kun katson tätä hetkeä ja tästä eteenpäin, en todellakaan tiedä, mitä henkisesti rikas ja täysi elämä voisi olla. Mutta kun katson taaksepäin, minusta näyttää, että esi-isillämme oli jotakin, mitä meillä ei ole nyt. Heillä oli käsitys tai ymmärrys elämän taustalla vaikuttavasta, ihmistä suuremmasta voimasta, joka antoi järjen ja merkityksen elämälle, kulttuurille ja koko kosmokselle.”
Henkisyyttä ja tieteellisyyttä on hiljaisen viikon kynnyksellä pohdittu Hesarin tiede-sivuilla muutenkin. Tämän viikon esseessään Kaaro sanoo, että aikamme suuri mysteeri on, miksi monet ovat niin onnettomia materiaalisen hyvinvoinnin keskellä.
Hän pohtii, että maailma muuttuu niin nopeasti, että sukupolvien välille syntyy valtavia kulttuurisia hypähdyksiä. Samalla olemassa olon merkitys katoaa.
”Tällä hetkellä länsimaiden hurja kulttuurinen muutos tuntuu muuttavan lähes kaikki merkitykset kysymykseksi kustannuksista, mikä kaventaa ihmisenkin merkityksen taloudelliseksi ilmiöksi.”
Joogisen näkemyksen mukaan olemme siirtymässä parhaillaan uuteen aikaan. Muutos ei koskaan ole kivutonta, ja murrosvaiheessa liike on nopeaa: rysähdyksiä, yhteenottoja, mullistuksia ja törmäyksiä tapahtuu voimalla, aivan kuten olemme nähneet Pohjois-Afrikassa, Ukrainassa ja Syyriassa. Mieleen tulevat myös taannoiset mellakat Lontoossa, oikeistoradikalismin nousu monissa länsimaissa ja monenlainen fundamentalismi, jotka kaikki ovat reaktioita ajan muuttumiseen.
Muutos ja sen kyydistä putoaminen, kaikkiin ympäristön vaatimuksiin vastaamisen mahdottomuus, synnyttää myös masennusta ja riittämättömyyttä.
Tätä pohtii myös HS:n tiede-sivuille kirjoittanut kielentutkija Janne Saarikivi:
”Kysyisin, miten on mahdollista, että kaksi ihmistä näkee saman maailman ja silti toinen näkee pelkkää tyhjyyttä ja toivottomuutta siinä, missä toinen näkee kauneutta ja ihmeitä.”
Merkityksettömyys on huiman vauhdin ja tämän ajan suuri loukko.
Tiedetoimittaja Kaaro ei ole löytänyt kaikkia vastauksia tieteen kautta, ei pysyvää vapauden ja keveyden tunnetta. Hän kysyykin, voiko uskonto kadota tuosta vain ilman seurauksia.
Minun mielestäni uskonto, tai pikemminkin henkisyys, ei taatusti voi kadota ilman seurauksia. Henkisyyden katoaminen tarkoittaisi, että menetämme yhteyden juuriimme, historiaamme, luontoon – ja toisiimme. Näin ei onneksi vielä ole käynyt.
Miellän henkisyyden hieman eri asiaksi kuin uskonnon. Uskonto viittaa uskomiseen (jopa ilman kokemusta – johonkin, mikä on tulevaisuudessa mahdollista). Henkisyys on ainakin omassa maailmassani enemmän kokemuksellista: tunne ja vahva henkilökohtainen tietoisuus jostakin suuremmasta. Henkisyyttä voi siis olla uskonnon sisällä, mutta uskonto ei välttämättä ole henkistä, se voi olla myös pelkkiä uskomuksia tai rituaalien noudattamista.
Jooga esimerkiksi ei ole uskonto, mutta siihen liittyy olennaisesti tietoisuus jostakin suuremmasta. Joogassa kysymys ei ole uskonasiasta vaan nimenomaan kokemuksesta – sielusta, rakkaudesta, yhteydestä, energiasta, jumaluudesta, jonka osia kaikki olemme – miksi sitä haluaakin nimittää.
Kundaliinijoogaa kutsutaan tietoisuuden joogaksi. Tietoisuus on jotakin, mitä tiede ei ainakaan vielä pysty täysin selittämään, sitä kyllä tutkitaan laajasti. Tietoisuus on jotakin subjektiivista, mutta silti universaalia.
Yhdyn Kaaron ajatukseen siitä, etteivät uskonnot tai henkinen maailma ole kiinnostuneita selittämään todellisuuden luonnetta, vaan kertomaan, mikä on ihmisen paikka ja tarkoitus. Ne ovat omiaan antamaan lohtua ja suurempaa merkitystä. Tietoisuutta siitä, että on jotakin suurempaa kuin minä, jotakin pyhää.
Tieteellinen maailmankuva selittää ihmisen eläimellistä puolta: rationaalista ohjautuvuutta, palkinnon perässä juoksemista, rangaistuksen välttämistä. Tähänhän maailmamme sääntöineen pitkälti perustuu.
Henkinen maailmankuva selittää ihmisen jumalaista puolta. Se ohjaa ihmistä kohti omaa totuutta ja ikuisuutta, sisältäpäin kumpuavaa onnea. Koska olemme kaikki osia jossakin suuremmassa henkisessä kokonaisuudessa, olemme yhteydessä myös kaikkeen tietoon ja vastauksiin. Niihin pääsee käsiksi sisäisen hiljaisuuden ja intuition kautta.
”Kaiken kylmyydessä ei kukaan rakenna elämäänsä sen tiedon varaan, että yksikään atomi ei koskaan häviä”, kielentutkija Janne Saarikivi toteaa.
Uskon, että ihminen tarvitsee elämäänsä suuremman merkityksen, jotakin mitä tavoitella, jotakin millä edistää omaa henkistä kasvua ja jonkinlaisen kokemuksen maailman hyvyydestä.
Tiede ei kilpaile henkisyyden kanssa. Se selittää saman asian toista puolta. Tiede ei vielä ymmärrä intuition ja tietoisuuden voimaa, mutta eiköhän tämäkin ole tapahtumassa.
Näinä aikoina on tärkeää pitää hyvää huolta itsestään ja kanssaihmisistään. Tarvitaan myötätuntoa ja rakkautta, ihan niin kuin se keijuksi muuttunut Jeesuskin opetti.
Viisaus tarkoittaa tässä ajassa kylmää päätä ja lämmintä sydäntä.
Olen miettinyt kasvisruokavalioon siirtymistä, sillä vatsani turpoaa kun syön lihaa eikä se tunnu sulavan kunnolla. Mutta olen huolissani saanko tarpeeksi proteiinia. Mihin proteiinia tarvitaan ja mitä olisivat hyviä kasviproteiinien lähteitä?
Proteiinia eli valkuaisainetta, kuten myös hiilihydraatteja ja rasvoja, tarvitaan jotta keho toimii normaalisti. Proteiinit ovat solujen rakennusainetta. Proteiinit koostuvat yhteensä 20 eri aminohaposta, joista kymmentä ihminen ei pysty itse valmistamaan vaan ne täytyy saada ravinnosta. Aminohappoja tarvitaan monipuolisesti erilaisissa kehon toiminnoissa kuten mm. entsyymitoimintaan ja hormonitoimintaan, lihaskudosten ylläpitoon ja immuunipuolustukseen.
Aiemmin luultiin että keho ei saisi kaikkia tarvitsemiaan aminohappoja kasvisruokavaliosta, mutta nykyisin tiedetään, että tämä ei pidä paikkaansa. Kasvisten proteiinit ovat erilaisia kuin eläinkunnan proteiinit, niiden aminohappokoostumus on erilainen. Tärkeää on saada ylipäätänsä ravinnosta tarpeeksi energiaa, ettei koko proteiiniannos mene vain energiantarpeen täyttämiseen.
Proteiininlähteitä on valtavasti, mutta niiden proteiinipitoisuus vaihtelee myös paljon. Monissa kasviproteiineissa on enemmän proteiinia kuin lihassa. Esim. soijarouheessa voi olla 49% proteiinia, kun taas uunissa paistetussa kalkkunan rintafileessä 36% ja uunissa paistetussa naudanpaistissa 30% (Lähde: Fineli). Plantforce*-riisiproteiinissa puolestaan proteiinipitoisuus on jopa 90%.
Kaikki ihmiset ovat yksilöitä. Siinä missä toisen keho tarvitsee lihaa, toiselle sopii paremmin kasviproteiini. Kasviproteiineissakin on eroja, esim. toiselle sopii soija kun toiselle ei. Siksi oman kehon kuuntelu onkin tärkeää ja omien tuntemusten seuraaminen. Joka tapauksessa laatuun kannattaa kiinnittää huomiota. Eläinproteiinilähteinä esim. sianliha yleisesti ottaen happamoittaa kehoa aikalailla. Ja siinäkin on eroa tehokasvatetun ja laadukkaan luomuporsaanlihan välillä. Vapaana kasvavien eläinten liha kun on eri laatuista (ja eri makuista!) kuin nopeasti ruokittujen tehotuotettujen eläinten liha.
Hyviä eläinproteiinin lähteinä ovat mm. hirvi, peura, kauris, vapaana kasvanut kala, kananmuna, luomulihat ja maitotuotteet. Kasviproteiinin lähteitä ovat mm. riisi, hamppu, soija, palkokasvit, täysjyvävilja, pähkinät ja siemenet. Kaikkia aminohappoja ei tarvitse saada samalla aterialla, vaan kannattaa kiinnittää huomiota päivän kokonaissaantiin. Myös erilaisia kasviproteiinien lähteitä voi yhdistellä samalla aterialla, jolloin saa helpommin välttämättömät aminohapot monipuolisesti ravinnosta. Eri puolilla maapalloa kasviproteiineja onkin osattu yhdistää siten, että aminohappoja on saatu monipuolisesti esim. Intiassa riisi ja linssit samalla aterialla.
Pähkinät, siemenet ja pavut kannattaa liottaa vedessä, jolloin ne sulavat paremmin. Myös ruokien yhdistelyyn kannattaa kiinnittää huomiota, eli hyvin proteiinipitoisia ruokia ei kannata nauttia samalla aterialla kuin hyvin hiilihydraattipitoisia ruokia. Esim. peruna ja liha vaativat erilaisia ruoansulatusentsyymejä sulaakseen, eli niitä ei kannata syödä samalla aterialla, jolloin ruoka sulaa helpommin eikä vatsa turpoa yhtä herkästi. Myös ruoansulatusentsyymit ovat hyvä tuki, esim. Digest Gold-ruoansulatusentsyymit yhdessä pääruoan kanssa otettuna helpottaa nopeasti turvotusta. Myös riittävä nesteiden juonti ja liikunta on tärkeää. Ja kannattaa muistaa, että juominen aterian yhteydessä laimentaa ruoansulatusnesteitä ja hidastaa ruoansulatusta eli aterian yhteydessä ei kannata juoda.
Proteiinintarve ihmisillä vaihtelee. Normaalitarve on yleensä noin 1 gramma painokiloa kohden päivässä. Aktiiviliikkujilla, kasvissyöjillä, iäkkäillä, pienillä lapsilla, raskaana olevilla ja imettävillä äideillä tarve on yleensä suurempi. Raskauden edetessä proteiinintarve kasvaa ja viimeisen kolmanneksen aikana proteiinin tarve on kaikkein suurin. Tällöin ateriat kannattaa ottaa pienempinä annoksina mutta useasti päivässä ruoansulatuksen helpottamiseksi. Imetyksen aikana puolestaan ensimmäisen puolen vuoden aikana äidin proteiinintarve on suurin. Painonpudotuksessa puolestaan kannattaa muistaa, että proteiini auttaa pitämään nälkää loitolla ja auttaa lihaskudoksen säilymisessä painonpudotuksen aikana. Kohtuus on hyvä kaikessa, niin myös proteiinien osalta, eli liikaproteiini ei myöskään ole hyväksi keholle.
Lootusklinikan ravintoterapeutti Susa Hanyi kerran sanoi mielestäni osuvasti, että jos ei ole erityistarpeita eli on ns. perusterve ihminen, niin silloin helppo muistisääntö on syödä henkilön oman kourallisen verran proteiinia päivässä. Kehon aminohappotilanteensa voi myös mitata, jolloin saa oman yksilöllisen aminohappotilanteen tietoonsa.
Reseptivinkki: Plantforce*-riisiproteiini on puhdas ja laadukas kasviproteiininlähde ja sisältää kaikki välttämättömät aminohapot hyvin imeytyvässä muodossa. Ohessa herkullinen smoothieresepti Plantforce-riisiproteiini Vaniljalla.
1 kourallinen pinaattia (voit kokeilla jäädytettyä), noin 30g
1/2 jäädytetty tai kypsä banaani
1/2 tl jauhettua kardemummaa
Valinnainen: 1 tl hunajaa
Sekoita kaikki tehosekoittimessa. Erityisesti vaniljan makuinen riisimaito täydentää reseptiä hyvin ja silloin ei hunajaa välttämättä tarvita. Jäädytetty banaani antaa parhaan koostumuksen, mutta kypsä banaani toimii myös hyvin. Mikäli tarvitset täyttävämmän aterian, kannattaa tehdä kaksinkertainen annos.
Terveisin,
Emili Osara
luontaistuoteneuvoja
* Kirjoittaja toimii kauppiaana yrityksessä, joka tuo maahan kirjoituksessa mainittua Plantforce -proteiinia.
