Elämän äärellä: kohtaamisia

Joka aamu seison samalla bussipysäkillä samojen ihmisten kanssa. Törmään lähikaupan kassaan leikkipuistossa. Juoksulenkillä lahden ympäri samat tyypit juoksevat vastaan, aina siinä samassa tutussa kohdassa. Ryhmäliikuntatunnilla salissa rehkii taas se sama nainen, jonka kanssa olemme jumpanneet rinta rinnan jo useamman kuukauden. Tekisi mieli alkaa moikata heitä kaikkia, mutta tunnen, kuinka joku jarruttaa. Jostain syytä sitä ei vain oikein kehtaa, alkaa ujostuttaa ja sanat tarttuvat kurkkuun. Emmehän tunne toisiamme muuta kuin ulkonäöltä, vaikka näemmekin heitä enemmän kuin suurinta osaa ystävistämme. Ja voihan myös olla, että kukaan heistä ei ole kiinnittänyt huomiotaan minuun ikinä.

On täysin normaalia, tavallista ja hyviin käytöstapoihinkin kuuluvaa tervehtiä bussikuskia, kaupan kassaa, lapsen opettajaa, työpaikkaruokalan emäntää. Mutta mikä sitten jarruttaa tervehtimästä heitä, joita näemme jatkuvasti, mutta emme oikeasti tunne tai emme ole heidän kanssaan vaikkapa asiakaspalvelutilanteessa, jossa olisi sopivaa alkaa jutella? Monena aamuna olen hihitellyt itsekseni, kun olen miettinyt, josko sitä kajauttaisi kovaäänisen huomenta-tervehdyksen aamulla bussipysäkille saapuessa. Se on jäänyt ajatuksen tasolle. On niin paljon helpompi katsoa maahan ja leikkiä, että ei muka huomaa toista. Paljon vaikeampaa on katsoa toista suoraan silmiin ja vaikka sitten sanoa vain hei. Ehkä kyseessä on pelko siitä, että toinen ei vastaakaan tervehdykseen. Tekeekö tervehtijä tyhjille seinille puhuessaan itsestään silloin typerän? Vai lopulta – onko sillä edes mitään maailman merkitystä, tekeekö itsestään typerän vai ei. Kerranhan täällä ollaan, ainakin tässä samassa fyysisessä muodossa.

Vuosia sitten ohjaamillani ryhmäliikuntatunneilla kävi aktiivisesti eräs tyttö, johon sitten sattuman kaupalla törmäsin myös ravintolassa ja niinpä aloimme jutella ja jatkossa myös moikata. Kun olimme tutustuneet hieman enemmän ja etunimensä lisäksi sain tietää hänen sukunimensä ja kotipaikkakuntansa, huomasimme, että olemmekin pikkuserkkuja.

Asuessani naapurikaupungissa ja viedessäni lasta päiväkotiin, tapasimme joka aamu saman, kahta koiraa ulkoiluttavan naisen. Aluksi katselimme maahan, sitten aloimme tervehtiä ja lopulta jäimme aina vaihtamaan muutaman sanan. Monesti tuon naisen kohtaaminen pelasti väsyneen aamun ja sai hymyn huulille.

Eilen odotin bussia ja samalla räpelsin kännykkääni. Yhtäkkiä nostin katseen luuristani ja huomasin, että bussi oli jo ajamassa ohitseni. Nostin käteni ja syöksähdin kohti bussia, joka pysähtyi. Pyysin kuljettajalta anteeksi ja totesin olleeni vähän muissa maailmoissa. Hän vastasi iloisesti nauraen, että ei se haittaa, se on ihan joka päiväistä nykymaailmassa. Seisoessani bussin välikössä jonkun naisen vieressä, ampiainen alkoi pörrätä kintereilläni. Vaihdoin paikkaa, ja varoitin vierustoveriani. Bussin takaosasta tuli  mies apuun ja poimi ampiaisen nenäliinaansa. Tästä saimme aikaiseksi hassun pienen keskustelun.

Kesällä olin matkalla uimarannalle autolla ja käännyin isommalta tieltä pikkutielle, kun juuri siinä kohdassa kävellyt iäkäs hattupäinen herrasmies viittilöi minua pysähtymään. Avasin auton ikkunan ja kurotin hänen puoleensa pelkääjän paikan ylitse. Mies kysäisi, että saako soittaa. Toistin hänen esittämänsä kysymyksen ja aloin kaivaa puhelinta käsilaukustani, kun herra nostikin kävelykeppinsä rinnalleen ja jatkoi: niin, saako soittaa, ilmakitaraa. Hölmistyneen ilmeeni nähtyä hän purskahti nauruun ja jatkoi matkaansa.

No mitä yhteistä kaikilla näillä kohtaamisilla itselleni vieraiden ihmisten kanssa sitten on? Kaikki ne jättivät minuun jälkensä.  Yksi voimakkaamman, yksi heikomman, yksi sellaisen, etten kohtaamista ehkä enää ensi viikolla muista. Kaikista näistä pienistä hetkistä tuli kuitenkin todella hyvä mieli. On myös hyvä muistaa, että vaikka itsellä olisikin laaja lähipiiri, kaikilla ei ole ihmisiä ympärillään kovin montaa. Silloin jokin yksittäinenkin muutaman sanan vaihtaminen vieraan kanssa voi tuntua merkittävältä.

Se, että moikkaa puolituttua tai alkaa jutella vieraan tai vaikka sitten sen saman naaman kanssa, joka siinä vieressä tänäkin aamuna seisoi, ei vaadi paljon vaivaa. Vaivan sijaan se vaatii rohkeutta, avoimuutta, kiinnostusta toisiin ihmisiin ja ehkä pienen hypyn pois mukavuusalueelta. Joka tapauksessa se antaa paljon. Toistuvasta tai satunnaisestakin kohtaamisesta voi syntyä vaikka mitä, tiedä, vaikka tapaisi tulevan parhaan ystävän, tulevaisuuden elämänkumppanin tai kadotetun sukulaisen. Jos toinen ei halua keskutella, ei se mitään, sitä on syytä kunnioittaa. Kuitenkin voit olla itsestäsi ylpeä, että sinä uskalsit tehdä jotain ehkä täysin uutta itsellesi.

Tänään haastankin sinut (ja itseni) moikkaamaan näitä tuttuja vieraita ihmisiä. Tehdään me aloite! Toki aina ei huvita olla seurallinen, mutta edes joskus. Jos ei joka päivä, niin vaikka sitten kerran kuussa.

Hauskoja kohtaamisia!

P.s. Tervetuloa myös lueskelemaan kehoon, mieleen, sieluun ja tunteisiin keskittyvää Vastaisku ankeudelle -hyvinvointiblogiani, jonka löydät lisäksi Facebookista.

Sää on hyvä small talkin aihe! Kuva elokuisen myrskyn lähestymisestä.