Poikani kuuntelevat mielellään hevimusiikkia. Minä en moisesta paljon ymmärrä, enkä ole edes kiinnostunut. Kuitenkin, keväisenä iltana tuntui välttämättömältä mennä heidän huoneeseensa, katsomaan, mikä upea musiikki siellä soi. Jep. Sitähän se oli – hevimusiikkia – kait. Ei ilmeisesti perusheviä, kuitenkin hevimuusikon tekemää.
Kyselin muusikon nimeä. Jason Becker. Kyseinen herra oli tietysti minulle täysin tuntematon. Kuulin lisää muusikosta. Hänen tarinansa yhdistettynä kuulemaani musiikkiin oli pyörryttävä yhdistelmä. Sellainen, joka sai sydämeni miltei repeämään. Edelleenkin kyyneleet tulevat silmiini tätä musiikkia kuunnellessa.
Esiintymislavalta vuoteen pohjalle.
Miehen tie on traaginen. Kerron tarinan lyhyesti, olet sitten hänen musiikistaan mitä mieltä tahansa. Mies oli nuorena (80 -luvun lopulla) erityisen lupaava hevikitaristi. Maailman luokkaa.
Sitten kaverin sormet alkoivat kangistua ja liikkuminen hankaloitua. Hevarin hommat eivät enää luontuneet. Tutkimuksissa herralla todettiin ALS-lihasrappeuma. Siis mikä tauti. Yksinkertaistettuna, sairastuneelta menee ensin kyky liikkua ja voimat käsistä. Lopulta häntä ruokitaan letkulla ja kuolema koittaa hengityslihasten pysähtyessä. Kun sairaus todettiin, elinaikaa ennustettiin olevan enintään viisi vuotta. Ei kuulosta millään muotoa innostavalta tulevaisuudelta.
Hengityskoneeseen
Niin, entä herra Jason Becker? Hän joutui hengityskoneeseen vuonna 1995. Muiltakin osin hän on seurannut sairautensa käsikirjoitusta, kuitenkin sillä erotuksella, että on edelleen elossa. Kohta 25 vuotta taudin toteamisen jälkeen. Maailmantason lupaus ei pysty liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan, ei edes puhumaan. Hän voi ilmaista itseään ainoastaan silmiensä liikkeillä. Luulenpa, että oma elämänhaluni olisi tuossa tilanteessa liian kovalla koetuksella.
Kun hevikitaristi sidottiin hengityskoneeseen ja sänkyynsä, hän oli 25 -vuotias. Normaaliin ihmisikään nähden odotettavissa on vielä 50 vuotta sitä samaa. Elämää sängyssä. Vailla kykyä nousta ylös, kääntää edes kylkeä, rapsuttaa kutittavaa nenää, maiskuttaa ruokaa tai edes, perkele kirota ääneen omaa tilaansa. Hänen kohtalonsa oli olla ihmisen muotoinen uppotukki, joka kuitenkin tuntee ja ajattelee.
Iloa toivottomuuden peräkammarista!
Katkeruutta, pelkoa, ketutusta, raivoa, toivottomuutta, täydellistä merkityksettömyyttä. Tuollaiset tunteet tuntuisivat enemmän kuin luonnollisilta. Olinhan hän vain soittanut ja halunnut soittaa kitaraa suurilla lavoilla. Esiintyä ja hullaannuttaa yleisönsä taidoillaan. Olihan hän vain halunnut antaa itsensä musiikkina heille, jotka häntä halusivat kuulla. Voisiko ero toteuman ja toivotun välillä olla paljoa suurempi? On turha uskoa, että osaisin edes kuvitella, miltä hänestä on tuntunut.
Entä sitten se musiikki, jota olin juuri kuullut. Se, joka oli tämän herran säveltämää, vaan ei soittamaa. Musiikki, joka henkii iloa, innostusta, rakkautta, energiaa ja kaikkea sellaista, jota ainakin minä haluan elämässäni kokea. Musiikki, joka oli herättänyt minut noihin tunteisiin normaalin arki-illan rutiineista. Musiikki, jota halusin ehdottomasti kuulla lisää. Mistä se oli kotoisin?
Se oli kotoisin koneen avulla hengittävän uppotukin silmistä. Hänellä on apuväline, jolla hän säveltää musiikkia silmiensä liikeiden avulla. Hän säveltää sieltä, sängyn pohjalta. Musiikkia, joka herättää niitä tunteita, joita me, terveinä tallustavat ja keskimäärin hyvin voivat ihmiset, haluaisimme kokea. Sänkynsä pohjalta ja liikkumattomin raajoin. Hän auttaa meitä kokemaan jotain sellaista, jota me iloksemme tarvitsemme.
Reilu peli? Sitä en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kun me katsomme peiliin ja ajattelemme tätä tositarinaa, voimme täydellä varmuudella tehdä oman osamme itsemme ja yhteiseksi iloksi. Meidän jalkamme voivat kävellä, kätemme liikkua ja kykenemme puhumaan. Meillä on varmasti vähintään samat mahdollisuudet tuottaa iloa, kuin Herra Backerillä. Käytämmekö ja täytämmekö mahdollisuutemme?
Totta. Ei hevikitaristi ole sen suurempi sankari kuin kukaan muukaan. Ei – hänen ammattinsa ei tee hänestä sankaria. Hänesta tekee sankarin hänen asenteensa ja rakkautensa elämää kohtaan. Se tekee meistä jokaisesta sankareita.
PS. Tässä musiikki, jonka kuulin ja joka vei minut tämän tarinan äärelle.
Hänestä on ollut juttu myös Iltasanomissa.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
