Osaan rakastaa

Selasin Hidasta elämää -korttipakkaa ja yksi kortti kosketti tässä hetkessä kaikkein eniten. Kortti jossa lukee ”osaan rakastaa”.

Olen paljon puhunut ja kirjoittanut masennuksesta, tämänkertaista aihettakin olen sivunnut, mutten ihan syvälle ole mennyt. Teema joka on ollut oman kesäni kuuminta hottia – sydämen avaaminen.

Muistan nuorempana ajatelleeni, kun olin oikein masentunut, etten osaa rakastaa. Kehoni muistaa tunteen vieläkin oikein hyvin – sydän oli kuin kivi, se ei hätkähtänyt mistään. En pystynyt vuosiin itkemään, vaikka itkemisen aiheita kyllä olisi ollut. Tiedostin selvästi kyvyttömyyteni rakastaa. Mikään ei tuntunut miltään.

Todelliseen rakkauteen aloin tutustua vasta muutama vuosi sitten. Erään hoitajan toteamus siitä, että sydämeni on tulehdustilassa ja vähän kuin kosteaa ja harmaata sumua täynnä, oli aika hätkähdyttävä.

Sydäntä kuvataan usein lootukseksi, kukaksi, jossa on monta terälehteä. Rakkaus on teemanakin yhtä monitahoinen. On äidin ja isän rakkautta, parisuhderakkautta, eläinrakkautta ja mitä kaikkea. Mutta puhun itse nyt mieluusti siitä kukasta, jonka jo mainitsin; todellisesta rakkaudesta – sisäisestä sellaisesta.

Itse erehdyin luulemaan, ettei minulla oikeastaan ole sydäntä lainkaan. Vaan löytyi se sieltä, kaiken roskan alta. Tunnen nyt, miten se oli supussa, ihan tiukasti kiinni ja suojausten lukitsema. Viisashan tuo kukka oli, pisti lehtensä kiinni aivan kuin talvehtimaan ja parempia aikoja odottamaan. Näitä viisaita sydämiä voi nähdä kaikkialla, ihan joka päivä. Joskus voi oppia katsomaan rakkaudella niitä syitäkin, jotka sai sydämen kivettymään.

Virheen teemme särkyneiden sydänten kanssa usein siinä, että odotamme jonkun toisen tulevan ja kastelevan omaa kukkamaatamme. Haaveilemme siitä miehestä tai naisesta, joka tulee ja saa meidät omalla rakkaudellaan kukoistamaan. Ja saa meidät pelkäämään sitä, että rakkaus viedään meiltä pois. Ja usein viedäänkin, niin kauan, kunnes opimme huomaamaan sen, että todellinen rakkaus tulee sisältäpäin. Näin ainakin itse uskon.

Supussa oleva lootus vavahtelee silloin, kun saamme kokea sydäntä sykähdyttäviä myönteisiä asioita. Mutta joskus kukka lähtee avautumaan vasta, kun joudumme kokemaan jotain raastavan kipeää. Minun ensimmäisen terälehteni taisi avata vaarini kuolema ja toisen esikoiseni syntymä. Luulen, ettei sydämelle jäänyt enää vaihtoehtoa – se ei voinut mennä enempää kiinni, niinpä sen piti lähteä avautumaan, terälehti kerrallaan ja vielä on matkaa sinne, missä on hedelmällisin keskusta.

Tyhjä ”kuppi” ei tarjoa evästä itselle eikä muille. Elävä sydän on elämän lähde, jonka äärellä saa itse levätä ja voimaantua. Ja jos oikein rakkautta pulppuaa, saavat siitä muutkin ravintoa.

Onko sinun kupissasi pohja näkyvissä?

Mitkä asiat kuppia tyhjentävät?

Ja millä saat maljasi taas täyteen?

P.S. Hidasta elämää –kirjoittaja Teemu Syrjälä haastatteli minua kesällä ohjelmaansa ”Tarkastelussa ihminen”. Jotain puhun rakkaudesta siinäkin. Katso, jos aihe kiinnostaa. Video löytyy täältä.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Samaan tahtiin -kaulakorupari

    25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Rakkauspaketti

    53,50  42,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Jotta voisin rakastaa

    28,50  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin