Osaatko erottaa omat unelmasi muiden haaveista?

hidasvanhemmuus_tunniste

Sanotaan, että meillä kaikilla on kaksi perhettä. Toinen on se, jossa elämme ja toinen on se, jonka olisimme halunneet. Mitä pienempi ero näiden kahden perheen välillä on, sitä onnellisempi ihminen on, ja tietysti myös toisinpäin. Itselläni tämän sisäisen ristiriidan yhteensovittamiseen on mennyt kauan.

Lähtökohtaisesti pidin tavoiteltavana elämää, joka olisi mielestäni ollut kovin normaalia ja tavallista: omakotitalo lähiössä, 2,7 lasta pienellä ikäerolla, harrastaisimme säännöllisesti liikuntaa yhdessä, meillä olisi koira tai kissa, mieheni olisi sopivasti menestynyt, tekisimme muutaman ulkomaanmatkan vuodessa, tiedättehän – suurin murheeni olisi valinnan vaikeus keittiötasojen pintamateriaalien liian laajasta valikoimasta keittiöremontin yhteydessä.

suurin murheeni olisi valinnanvaikeus keittiötasojen pintamateriaalien liian laajasta valikoimasta keittiöremontin yhteydessä.

Se, että kuvasin juuri tarkasti vanhempieni menneisyyden valintoja ja haaveita, ei onneksi jää lähes 40-vuotiaana huomaamatta. Eikä myöskään se, että oma elämäni on muotoutunut aivan toisenlaiseksi. Oman tarinani voin kertoa kahdella tavalla: sain kaiken äsken listatun jo aikaisin, ja päädyin menettämään sen vastentahtoisesti tai sitten niin, että elämän taitekohdissa olen itse valinnut toisin kuin olin alun perin kuvitellut tekeväni.

Monesti voi kestää lähes koko elämä oppia erottamaan omat haaveensa ja toiveensa vanhempiensa omista. Tähän ei liene mitään oikotietä, sillä siihen tarvitaan väistämättä kasvamista ja itsetuntemusta. Kriisit ja menetykset nopeuttivat itselläni tätä, mutta niitä en kenellekään toivo. Siksi kannattaakin myös hyvinä aikoina haastaa itseään hankalien kysymysten ääreen.

Oppiakseen tunnistamaan omia haaveitaan täytyy erottaa sisäinen motivaatio ulkoisesta. Millaisista asioista saan oikeasti voimaa, iloa ja voimavaroja itselleni? Teenkö tietoisesti näitä asioita? Elänkö nyt, pakenenko suorittamiseen tai onko elämäni tauolla? Kuuluuko sisäisessä puheessani edelleen vanhemman ääni vai omani?

Toinen avain kaikessa yksinkertaisuudessaan on hyväksyä nykyisyys ja tehdä sillä parhaansa. Jos asettaudun lapsen asemaan aistimaan sitä, miten vanhempani haluaisi toisenlaisen perheen, toisenlaisen puolison, toisenlaisen lapsen – miten onnettomalta se tuntuukaan. Todella moni meistä on kasvanut vanhemman kanssa, joka olisi toivonut itselleen toisenlaisen elämän, ja mitä luultavammin olemme kärsineet tuosta sanoittamatta jääneestä kaipuusta.

Vanhempana haluan näyttää monin tavoin lapsilleni, että juuri teidät olen halunnut elämääni. Vaikka elämä ei ole moneltakaan osin mennyt kuten olisin toivonut, tänään iloitsen tästä.

Vanhempana haluan näyttää monin tavoin lapsilleni, että juuri teidät olen halunnut elämääni. Vaikka elämä ei ole moneltakaan osin mennyt kuten olisin toivonut, tänään iloitsen tästä. Valitsen asioita ja menen kohti haaveita, joista innostun. Haluan kasvattaa lapsia, jotka löytävät oman tiensä helpommin kuin minä. Tähän toivottavasti auttaa vanhempi, joka edelleen opettelee aktiivisesti tuntemaan itseään, sekä pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja voimavaroistaan.

Minna Jaakkola

asiantuntija, Kasvatus- ja perheneuvonta ry.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: