Maailmanlopusta syntyikin uusi elämä – ”En saa enää kiinni kaipuusta vanhaan”

Oli vuosi 2008, marraskuu. Eräänä lauantaina herään liian aikaisin siihen, että mieheni kolistelee laatikoita. Mies on ollut pikkujouluissa, lapsi on ollut mummolassa ja edessä olisi aikuisten päivä. Ihana päivä. Kun avasin silmäni, tiesin välittömästi, että jotain oli pielessä. Pahasti. Merkillistä, miten sen voi tietää. Miten kolahdus voi erota toisesta kolahduksesta niin selvästi. Tämä oli sellainen huonoa ennustava kolahdus. Siinä hetkessä oli jo kaikki, mikä tulisi tapahtumaan seuraavien vuosien aikana. Laatikon kolahduksesta alkoi eräs avioeroprosessi.

Ensimmäisen talven vain itkin ja viimeistelin väitöskirjaani. Väittelisin maaliskuussa – ironista kyllä – aiheenani ydinperhe. Itkin, söin lääkkeitä että jaksaisin saatella väitöskirjan painokuntoon, kävimme pariterapiassa ja yritimme pysyä yhdessä. Mitä enemmän suhteestamme puhuttiin, sitä huonommalta se näytti. Kun sitä alettiin kuorimaan, tuli jokaisen kerroksen alta uusi, aiempaa perustavampi ongelma.

Vuotta myöhemmin tehtiin eropäätös, ja siitä talvesta muistan vielä vähemmän. Makasin yksin puutaloidyllissäni olohuoneen villamatolla ja minulla oli suunnaton ikävä lastani, ihanaa 5-vuotiasta, joka sinkoutui prosessissa kahden kodin kiertoradalle. Olin murskana, siruina, pieninä palasina. Ääriviivani olivat kadonneet. Ympärillä oli pimeää ja hiljaista. Menetin kaiken, mikä oli minulle tärkeää. Ystäväni olivat huolissaan, toivat ruokaa ja lähettivät lääkäriin. En pystynyt tekemään töitä. Psykiatri kirjoitti lausuntoon, että ”erittäin perhekeskeiset arvot”. Minulla vain ei ollut enää perhettä.

Ainoa asia, jonka sumussani käsitin oli, että en halua muuttua katkeraksi. En halua olla yksi niistä ihmisistä, jotka määrittelevät itsensä eron kautta ja käyttävät hyväkseen jokaisen tilaisuuden mustamaalata ex-puolisoaan. Halusin jatkaa elämää ja olla taas joku päivä onnellinen – mutta en tiennyt miten. Miten se olisi mahdollista? Miten voisi olla onnellinen ilman kaikkea sitä, mikä oli ollut niin tärkeää?

Vaikka se olin minä, joka lopulta halusin eroa, olin vihainen ja katkera, jokaisella solullani koin olevani olosuhteiden uhri ja tilanteessani tahtomattani. Ehkä olinkin, mutta joka tapauksessa olin siinä tilanteessa. Tilanne oli totta, oli mielipiteeni siitä mikä hyvänsä.

Tässä kohtaa tein valinnan. Lopetin uimasta vastavirtaan, päästin irti ja annoin veden viedä. Näin se nyt oli. Olimme eronneet, en voinut mitään sille, että lapsella oli nyt kaksi kotia, enkä saisi asua hänen kanssaan koko ajan. En voinut mitään ikävälle, minun oli elettävä sen kanssa. En voinut mitään oikein millekään, mikä merkitsi minulle kaiken. Mielikuvissani seisoin keskellä valkeaa kimmeltävää lumihankea, enkä tiennyt minne kulkea. Minulla ei ollut mitään käsitystä minkälaisen askeleen ottaisin, minne päin liikkuisin, mihin tähtäisin. Minulla ei ollut tilanteeseeni karttaa, ja se ahdisti minua suunnattomasti. Vain minä ja valkea hanki, koskemattomuus, tallaamaton maasto. Voisin astua minne vain, voisin heittäytyä puhtaaseen tyhjyyteen ja tehdä lumienkelin, mutta olin siihen kykenemätön. Koko vanha elämäni, vanha karttani ja entiset maamerkkini olivat poissa. En osannut liikahtaa. Terapeuttini kehotti suhtautumaan lumihankeen kuin seikkailuun, mutta inhosin ajatusta seikkailusta. Halusin vanhan elämäni.

Näistä lähtökohdista antauduin virtaan. Uimataidottomana, kykenemättömänä nauttimaan uutuudenviehätyksestä – itse asiassa inhoten sitä – , mutta tietoisena siitä, että kaikki vanha oli mennyttä. Lopullisesti, oikeasti, pysyvästi. En enää koskaan saisi elämääni sellaisena kuin se oli ollut. Taika oli särkynyt, palaset eivät enää asettuneet paikoilleen, vaikka pitkään olin pinnistänyt kaiken tahdonvoimani pitääkseni kuvion koossa.

Jollen päästäisi irti, muuttuisin siksi katkeraksi naiseksi, joka en halunnut olla. Ja niin minä päästin. Irti. Päästin irti halusta kontrolloida ja ohjata elämääni, vaikuttaa isoihin asioihin, joihin en voisi vaikuttaa, päästin irti vanhoista kaavoistani ja vähitellen vanhoista haavoistanikin. Heittäydyin tyhjän kannateltavaksi tietämättä kannatteleeko se. Tässä minä olen. Tyhjyys, kannattele minua.

Siitä hetkestä, niistä valinnoista ja aluksi kovin pienistä teoista ja harjoituksista, alkoi minun uusi elämäni. Uuden elämäni ensimmäinen askel oli päästää irti ja hyväksyä elämäni sellaisena kuin se oli. Elämässä on paljon asioita, joihin voi ja pitää vaikuttaa, mutta elämässä on myös lukemattomia asioita, joihin ei voi vaikuttaa mitenkään. Otin vastaan elämäni, asetuin seisomaan keskelle sitä, katselemaan miltä se nyt näytti. Se näytti vieraalta. Vihasin sitä. Vähitellen tulin uteliaaksi ja annoin elämälleni mahdollisuuden näyttää, mitä se oli minulle tuonut. Päätin luottaa, että se ei tuonut vain kipua ja särkyä, ainaista ikävää, vaan myös lupauksia ja uusia avauksia. Kunhan malttaisin odottaa ja katsoa, minkälainen hopeareunus uudessa elämässäni olisi.

Tästä uudesta elämästäni minä kirjoitan. Pohdin sitä, miten se mikä joskus näyttää maailmanlopulta voi avautua uudeksi elämäksi. Elämäksi, jota ei voi edes verrata siihen vanhaan – ei siksi, että ne olisivat asetettavissa rinnakkain vertailuasetelmaan akselilla parempi-huonompi, vaan siksi, että ne ovat täysin ja kokonaan erilaisia. En voisi kuvitella itseäni vanhalle elämänviivalleni. En saa enää kiinni kaipuusta, en tavoita särkymisen tunnelmaa tai toivetta saada palata aikaan ennen sitä.

Tämä hetki on kaikki. Kun vain päästää irti vanhasta ja siitä mikä ei enää voi olla, voi tulla jotain kokonaan uutta ja uniikkia, kaunista omilla ehdoillaan ja vanhaan rinnastamatta. Elämää tässä, nyt. Täydesti, kokonaan, jarruttamatta ja kasvot valoa kohti. Elämä on seikkailu ja minä olen kasvanut seikkailijaksi. Lopulta.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: