Sivu 316 – Hidasta elämää

Tunteiden kieltäminen on sen esittämistä, ettei tunnu – Muistathan, että sinullakin on lupa olla ihminen

Minun kiellettyjen tunteitteni listalla ovat olleet mm. viha, pettymys, epäonnistumisen tunne, yksinäisyys, kateus, mustasukkaisuus, pelko, epävarmuus ja jännitys.

Nyt ymmärrän, että nämä tunteet kuuluvat elämään. Nyt ymmärrän, että vaikka nämä tunteet eivät edelleenkään tunnu mukavilta, ovat ne silti osa kokonaista ihmisyyttä. Nyt ymmärrrän, että minun ei tarvitse koittaa ratkaista tai poistaa näitä tunteita, sillä sen taistelun tulen aina häviämään. Nyt ymmärrän, että tunteet eivät määritä minua ihmisenä.

Olen elänyt ajan, jolloin yritin poistaa tunteet itestäni. Tätä edelsivät useat murrosiässä peräkkäin tulleet kriisit, jotka sisälsivät niin paljon kipeitä tunteita, etten osannut niitä käsitellä. Kontrollista ja syömishäiriöstä tuli minulle keino tukahduttaa tunteita, ja näennäisesti onnistuinkin kasvattamaan kuoren sydämeni ympärille suojaksi.

Näissä kuorissa on sellainen haaste, että niiden ylläpitäminen sattuu VALTAVASTI. Niiden ylläpitäminen saa toimimaan tavoilla, jotka ovat itselle tuhoisia. En sallinut tunteitani, vaan käytin valtavasti aikaa ja elämän voimaani pitääkseni tunteeni vakan alla.

Kuorien tehtävä on tukahduttaa ja kieltää. Kieltäminen on sen esittämistä, että ei tunnu. Se on yritystä poistaa inhimillisyys. Se on yritystä torjua se, mitä ei ymmärrä. Sitä mitä kieltää, ei voi työstää tai hyväksyä.

Kieltämiseen on aina hyvät syyt. Jokaisella omamme. Emme kiellä pelkästään ns. ”negatiivisia” tunteita, vaan myös ns. ”positiivisia” tunteita, kuten iloa, nautintoa, vastaanottamista, naurua, kaunista haikeutta ja liikutusta.

Kieltäminen kuluttaa energiaa. On pidettävä itsensä kiireisenä, on pidettävä tiettyä roolia yllä. Usein sitä mukaa, kun oppii sallimaan tunteita, tuntee olonsa keventyvän. Tulee tilaa. Tulee liikkumavaraa. Ei tarvitsekaan yrittää niin kovasti.

Vaikeiden tunteiden salliminen on usein pelottavaa.

Pelkäämme, että jos koemme väsymystä, meitä pidetään heikkoina.

Pelkäämme, että muut eivät kestä suruamme.

Pelkäämme, että meidät tuomitaan vihastamme tai kateudestamme.

Tai ehkä kiellämme ilon, ettei meitä pidettäisi naiiveina ja tyhminä.

Vältämme ahdistusta, koska uskomme sen nielevän meidät.

Itse tunne ei satuta meitä siinä määrin, kuin se tarina jonka tunteeseen liitämme.

Kun tunnistaa jonkun tunteen olevan itselle hankala, onkin viisasta tutkia: Miksi?

Mitä pelkää, että tapahtuu?

Miten pelkää muiden suhtautuvan?

Tämä tekee näkyväksi sen tarinan, mitä itsellemme kerromme. Kun syyn tiedostaa, sen kaavaa on mahdollista murtaa.

Oleellista ei ole se, hyväksyvätkö muut tunteesi, vaan se, että sinä hyväksyt. Hyvin usein saamme kokemuksia siitä, että ympärillä olevat, aidosti meistä välittävät ihmiset, hyväksyvät meidät kyllä, kaikkine tunteinemme päivinemme. Ihan ihmisinä.

Kieltämisestä seuraa….

Häpeää, piilottelua, ahdistusta, addiktioita, kiirettä, epäilyä, epäluottamusta, kireyttä, jännittyneisyyttä, uhriintumista, yrityksiä kontrolloida, väärinymmärryksiä, jne.

Sallimisesta seuraa…

Avoimuutta, ymmärrystä, halua tutkia, eheytymistä, irtipäästöä, aitoa hyväksyntää, luottamusta, yhteyttä, antautumista, yms.

Aina, kun kohtaat itsessäsi vaikean tunteen, kannustan sinua vastustamisen sijaan kysymään, miten voit antautua tunteelle. Englanninkielen sana surrender (antautua) on kaunis kuvaamaan tunteen sallimista. Lakata vastustamasta.

Salliminen kysyy rohkeutta ja luvan antoa itselle. On lupa tuntea, on lupa olla inhimillinen.

Jos tunteiden salliminen tuntuu vaikealta, voit kirjoittaa tunteestasi tai kertoa siitä jollekin sinulle turvalliselle ihmiselle. Usein pelkäämme, että muut tuomitsevat tunteemme. Useimmiten ihmiset ovat enemmänkin helpottuneita, kun myönnämme ihmisyytemme. En usko, että kenellekään meistä on oikeasti varaa tuomita toisiamme ihmisyydestämme, sillä siinä olemme kyllä täysin samassa veneessä.

Tulevissa osioissa on käsittelyssä mm. seuraavia aiheita: Erottelukyky ja tunteet, tunteiden tunnistaminen ja tunteiden ilmaisu.

On tullut eläinten vuoro!

On tullut eläinten vuoro!

Kirjoitin blogia, jossa puhun elämäni tärkeimmistä sanoista. Julkaisin uudesta tatuoinnistani valokuvan Facebookissa, jossa nämä sanat ovat ikuistettuna ihooni. Tuo kuva sain suuren suosion ”seinälläni”, lähes kuusisataa tykkäystä. Tämä oli varsinainen ajatusten herättäjä ja pisti minut miettimään montaakin asiaa, vaikka samaan aikaan olin sekä hämmentynyt että ilahtunut saamastani huomiosta.

Samaan aikaan toisaalla suomalainen Team Rokka tekee historiaa: Toni Laitinen, entinen rikostutkija kouluttaa koirastaan harvinaisen norsunluukoiran. Norsunluukoira haistamalla löytää norsunluukätköjä jne. aivan kuten vaikkapa huumekoira löytää huumeita. Koira, Rokka, lähtee isäntineen Tansaniaan ja he saavat useita salakuljettajia ja metsästäjiä kiinni. Norsunluussa on heikko hajujälki, mikä tekee koiran työstä haasteellista. Elämä Tansaniassa on rankkaa ja siitä kertoo juuri tv:ssä alkanut sarja Norsunluukoira. Sarjassa voi seurata tarkemmin Tonin ja Rokan työtä yhdessä tansanialaisten kanssa. Jaan lähes päivittäin Team Rokasta julkaistuja uutisia, sydämessä kaihertaa paine, norsut ovat kuolemassa sukupuuttoon ja ainoa syy on niiden salametsästys.

”Salametsästäjät tappavat norsuja saadakseen norsunluuta. 1930-luvulla Afrikassa laidunsi 5-10 miljoonaa norsua, kun tänään norsujen lukumäärä on siitä vain murto osa, eli noin 450 000 – 500 000 yksilöä. On arvioitu, että Afrikassa tapetaan enemmän kuin 80 norsua päivittäin niiden syöksyhampaiden takia.” (lainaus Team Rokan nettisivulta)

Team Rokan mainitseminen on tässä oikeastaan sivuseikka isommassa kokonaisuudessa ja toisaalta juuri se asia, mikä minut herätti miettimään montaa näkökulmaa meidän ihmisten toiminnasta ja ajatusmaailmasta. Jakamani uutiset Rokasta ovat saaneet joitain kymmeniä tykkäyksiä ja saman verran jakoja, vaikka oikeasti ansaitsisivat tuhansia. Näkyyhän Rokka-koira myös uudessa Leonardo DiCaprion dokumentissa ”The Ivory Game”, jonka voi katsoa Netflixistä.

Kysyinkin seuraajiltani, että mitä pitäisi jakaa, että se saisi riittävästi huomiota, että ihmiset alkaisivat jakaa hyvää asiaa?

Ajattelin jakaessani noita uutisia, että siinä hetkessä en keksinyt juuri mitään tärkeämpää kuin mielettömän upean eläinlajin säilymisen tällä rakkaalla planeetallamme, jota kutsumme kodiksi. Ja kaiken lisäksi uskon, että kavereistani Facebookissa lähes kaikkien pitäisi olla eläinrakkaita ihmisiä. Sitten odotin ja toivoin, että kaikki eläinrakkaat ystäväni ajattelevat samalla tavalla ja antavat tukensa tuolle hienolle asialle. Niin ei kuitenkaan käynyt ja tämä iso kysymys jäi itämään mielen sopukoihin pitkäksi aikaa. Mikä voisi olla niin tärkeä asia, että saisi meidät kaikki puhaltamaan yhteen hiileen ja tekemään isoja tai pieniä tekoja jonkun hyväksi kokemamme asian puolesta? Uusi tatuointi tuskin on kaikkea tuota huomiota ansainnut verrattuna moneen muuhun asiaan. Eivätkä norsutkaan ole ainoa huomionarvoinen asia, jolle haluan antaa sydämestäni aikaani ja huomiotani.

Maailma on alkanut herätä, sosiaalinen media on tehnyt maapallostamme rusinan kokoisen.

Kaikki informaatio on ulottuvillamme ja nähtävillä yhden napin painalluksen takaa. Meistä on kiinni se, mitä haluamme nähdä ja mihin huomiomme kiinnittää. Nykyään ei enää tarvitse nähdä kaikkein kammottavimpia uutisia, saadakseen itseä kiinnostavasta asiasta informaatiota. Itselleni tässä on kaksiteräinen miekka, se kuuluisa veteen piirretty viiva? Mitä jakaa mitä ei, niin moni asia kaipaa huomiota? Jos asia on esitetty niin kuin se juuri todellisuudessa on, moni ei tule edes lukemaan siitä. Me pelkäämme nähdä sitä, mikä on totta ja mitä todella ympärillämme tapahtuu. Tämäkin on ihan ymmärrettävää, ihmisen herkkä mieli järkkyy helposti. Jokainen joutuu itse päättämään mitä pystyy ottamaan vastaan ja mitä ei.

Matkani varrella olen tutustunut myös moniin maatalouseläimiin. Yksi hienoimmista kokemuksista on ollut tutustuminen Dudley-lehmään, joka asuu Yhdysvalloissa, Tennesseessä The Gentle Barn nimisellä farmilla. Dudley on varsinainen rakkauden suurlähettiläs. Usein juuri tehotuotannossa elävien eläinten tarinat jäävät meiltä kuulematta juuri niiden karmeuden takia. Dudley on hyvä esimerkki siitä kuinka positiivisella tavalla tätäkin aihetta voi lähestyä. Dudleylla on toisessa takajalassa proteesi, sillä häneltä puuttui kokonaan sorkka tuosta jalasta, kun hänet pelastettiin. Dudleyn luona käy vierailulla viikottain kymmeniä ihmisiä, jotka hän ottaa vastaan omalla hellällä tavallaan. Hän makaa koko vierailun ajan hiljaa paikoillaan ja antaen jokaisen halata itseään vuorollaan. Omalla energiallaan hän kertoo kuinka meistä jokainen voi hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, puutteistamme huolimatta.

Vierailulla Dudleyn luona, The Gentle Barn Tennessee.

Jokaisella meistä on asioita, jotka ovat lähellä sydäntämme. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa ja tehdä muutoksia omassa elämässään, jotka auttavat itseämme ja sitä kautta suurempaa kokonaisuutta.

Tosiasia on se, että jos ei koskaan ole valmis ottamaan vastaan mitään mikä vastaa todellisuutta, muutokset jäävät usein tekemättä. Vanha sanonta on niin totta; ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Olen itse tehnyt tietoisen valinnan, että jaan asioita jotka lähestyvät vaikeitakin aiheita positiivisuuden näkökulman kautta. Haluan jakaa informaatiota omien väylieni kautta mahdollisimman monille, mahdollisimman laajalle. Tämä päätös ei ole ollut helppo, koska itse kuitenkin pyrin katsomaan asioita sellaisina kuin ne ovat ja tiedän, että jos useampi tekisi saman, muutosvauhti olisi valtavan paljon nopeampi kuin mitä se on nyt.

Minä olen aina halunnut olla eläinten ääni ja nyt saan olla sitä todella jokaisena päivänä ja jokaisena hetkenä omassa elämässäni. Haastan sinut lukija tälle matkalle mukaan, annetaan ääni niille, jotka eivät osaa puhua ihmisten kieltä! Nyt on tullut eläinten vuoro. He kaipaavat meidän ääntämme, heidän elämänsä ja olemassaolonsa riippuu täysin meistä ja meidän teoistamme. Etsi itsellesi joku taho, joka tekee eläinten puolesta työtä. Tämän pitää olla sellainen taho johon luotat ja jota haluat auttaa. Ei ole olemassa liian pientä tekoa tai jakoa.

Ehkä sinulla ei ole keinoja auttaa ketään rahallisesti, mutta yksi jako sosiaalisessa mediassa voi osua juuri sellaisen henkilön silmiin, joka voi auttaa enemmän. Meillä kaikilla on koneet ja puhelimet ulottuvillamme, voimme tehdä niin paljon merkityksellisiä asioita sen sijaan, että vain selaamme ja surffaamme. Kaikki informaatio on saatavillamme; on dokumentteja, nettisivuja, haastatteluja, tietoa erilaisista eläinlajeista ja luonnosta, on tiedettä ja viidettä jne. Juuri siellä mistä tätäkin luet, on paljon mistä voit ammentaa inspiraatiota ja polttoainetta omille hyville teoillesi.

Minun sydäntäni lähellä ovat eläimet, minun mielestäni nyt on heidän vuoronsa tulla kuulluiksi!

Rakkaudella,

Maiccu

Jos lasten elämänilo ärsyttää, on syytä pysähtyä ja miettiä, mihin on kadottanut omansa

Vein poikaani aamulla tarhaan. Tarhan pihalla olevat lapset alkoivat huutaa iloisesti poikani nimeä. ”Jee, katsokaa, Elliot tulee! Se on Elliot, Elliot tuli! Hei Elliot!”

Hymy vain leveni poikani kasvoilla tästä jälleennäkemisen riemukkaasta fanfaarista, kunnes tarhan täti käski lapsia olemaan hiljaa. ”Älkää huutako! Kyllä se tulee sieltä huutamattakin!” Hymy poikani kasvoilla jäätyi häpeästä ja syyllisyydestä. Lapset hiljenivät.

Tulin tästä äärimmäisen surulliseksi, vaikka tämä oli tietenkin hyvin inhimillistä. En tuomitse tässä kenenkään käytöstä, koska kukaan ei ole täydellinen, varsinkaan minä, mutta aloin ajattelemaan suurempaa kuvaa. Miten helposti ja huomaamatta me aikuiset viemmekään lapsilta ilon. En tiedä lapsia ja koiria lukuun ottamatta moniakaan muita, jotka AINA tulevat iloisesti ja innokkaasti tervehtimään ja katsomaan kuka tuli. Teoillaan ja sanoillaan osoittamaan, että sinä olet minulle tärkeä.

Silloin, kun lasten luonnollinen elämänilo alkaa ärsyttää, on syytä pysähtyä itsensä äärelle ja miettiä mihin on kadottanut omansa.

Minä rakastan käydä Havaijilla. Sen sanotaan olevan paratiisi maan päällä. Siellä on upea luonto ja meri, mutta niin on Suomessakin. Mikä siitä tekee paratiisin on se energia joka saarilla on. Se syntyy siitä rakkaudellisesta ja aidosti iloisesta huomiosta, jota siellä annetaan aivan kaikille. Jokainen vastaantuleva sanoo sinulle jotain ja katsoo silmiin. ”Aloha! How are you? What a pretty dress.” Kukaan ei ole merkityksetön, ja siksi jokaisella on hymy huulilla. Ilon ja rakkauden energia on käsin kosketeltavaa.

Se energia vahvistaa jotain syvällä sisälläni. Jotain mitä olen lapsena tiennyt, mutta aikuisena välillä unohtanut. Me olemme yhtä. Me välitämme ja iloitsemme toisistamme. Emme ole koskaan yksin.

Millaisessa maailmassa meidän lapsemme saavat kasvaa? Voimme pelätä maailman muuttumista tai voimme laittaa muutoksen käyntiin aloittamalla itsestämme. Me kaikki olemme luomassa lastemme yhteistä tulevaisuutta, ja meilläkin on mahdollisuus paratiisiin maan päällä.

Lapsilla on hyvin varhain pakottava tarve löytää toisen ihmisen katse. Lapsi katsoo toista nähdäkseen sen, kuinka toinen näkee hänet. Toisen ilmeiden, eleiden ja kosketusten tarjoamien vihjeiden ja viestien perusteella lapsi vähitellen rakentaa kuvaa itsestään ja maailmasta.

Meidän aikuisten usein tiedostamaton välinpitämättömyys ja torjunta, syyllistävät sanat tai ilmeet, mitätöinti, vähättely, nöyryyttäminen ja nujertaminen muovaavat lastemme vasta kehittyvää maailmankuvaa turvattomaksi ja voimattomaksi. Jos hän ei saa riittävästi katsekontaktia, häpeän tunne ottaa vallan ja hän alkaa uskoa olevansa arvoton ja vastavuoroisuuteen kelpaamaton. Meidän tulisi osoittaa sanoillamme, katseillamme ja teoillamme, että lapset tuovat meille suunnattoman paljon iloa! Rohkeimmat meistä vielä heittäytyvät mukaan tuohon iloon, onhan se tarttuvaa!

On tärkeää huomata jokainen lapsi, ei vain omaansa. Se on ilmaista ja vie vain hetken, mutta se antaa lisää voimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikille. Jokainen voi tuoda ilon lapsen kasvoille ja vahvistaa lapsen luottamusta maailmaan ja ihmisten hyvyyteen, turvallisuuteen ja rakkauteen.

Heilutetaan ja toivotetaan kivaa seikkailua tarhan keltaliivisille lapsijoukoille kaupungilla. Hymyillään ja sanotaan jokaiselle taaperolle muutama sana junassa. Isketään silmää. Hassutellaan ja lauletaan lasten kanssa, mennään mukaan iloon. Moikataan koululaisia. Kehutaan teinejä. Katsotaan silmiin ja pysähdytään hetkeksi.

Hyväksytään lapset sellaisena kuin he ovat ja annetaan heidän ilmaista itseään vapaasti. Ollaan lumottuja lasten kauneudesta, viisaudesta, ilosta, rohkeudesta ja pyyteettömästä rakkaudesta. Ehkä sitä kautta me löydämme nämä asiat myös jälleen itsestämme.

Jos viemme lapsilta ilon, viemme itseltämme mahdollisuuden paratiisiin.

Herkkyytesi on voimavara – 11 helpottavaa vinkkiä erityisherkille

Monet meistä ovat nykymaailmassa tottuneet kieltämään oman herkkyytensä.

Herkkyyden kokemista tai osoittamista pidetään usein sopimattomana, vaikka meitä on täällä monia, jotka saisivat elämästä enemmän irti, jos osaisimme hyödyntää tunteitamme! Vilkkaat ympäristöt, väkivaltaiset videot tai viikonloput, jolloin et ehdi olla rauhassa – kaikki nämä saattavat synnyttää herkälle erityistä stressiä. Elämä voi tuntua rasittavalta, koska olet voimakkaasti yhteydessä ympäristöösi ja toisiin ihmisiin. Tämä saattaa herättää halun vetäytyä omaan rauhaan – mitä toiset ihmiset, jotka eivät ole yhtä herkkiä, eivät välttämättä ymmärrä.

Monet eivät valitettavasti ymmärrä, mitä erityisherkkyys on, ja oletkin ehkä saattanut kuulla kehoituksia ”karaistua” tai ”antaisit nyt jo olla”. Herkkyys yhdistetään usein heikkouteen, mutta kun herkkä ihminen oppii hallitsemaan energiaansa ja ymmärtämään tunteitaan, hänestä tulee empaattisempi ja aikaansaavempi. Monet meistä tukahduttavat oman herkkyytensä tajuamatta, että herkkyys on voimakas luovan energian lähde, kunhan sen vaan oppii hyväksymään ja suuntaamaan johonkin positiiviseen.

Sinussa ei ole vikaa, etkä ole yksin.

Erityisherkkä ihminen -kirjan kirjoittaneen tutkija Elaine N. Aronin mukaan noin 15–20 prosenttia väestöstä on erityisherkkiä: heidän hermostonsa on luontaisesti herkempi kuin muilla. Tällaisilla ihmisillä on yleensä taipumusta ylivirittäytymiseen, reagoimiseen tunteilla sekä voimakkaaseen empatiaan. Erityisherkkiä on kaikissa luonnetyypeissä, sekä ekstrovertit että introvertit voivat olla herkkiä, mutta herkkyys on introverteillä luultavasti yleisempää.

Herkät ihmiset ovat usein taiteilijoita, ja päin vastoin, sillä herkät usein pohtivat asioita paljon sekä ovat tietoisempia omista tunteistaan ja kykenevät paremmin viestimään niitä muille oman työnsä kautta. Hektisen elämän vastapainoksi herkille tekee hyvää pysähtyä joka päivä lataamaan akkujaan ja tulemaan tietoiseksi, mitkä asiat arjen keskellä vaikuttavat heidän vointiaan parantavasti tai huonontavasti.

Kaikkein tärkeintä on opetella hyväksymään itsesi ja tunteesi sellaisena kuin ne ovat – ei kieltää tai välttää niitä tai tuntea syyllisyyttä niiden kokemisesta. Oman herkkyytensä tukahduttaminen ei koskaan ole terveellinen valinta. Kun erityisherkkänä opit tulemaan toimeen herkkyytesi kanssa, voit käyttää tätä ominaisuuttasi monin tavoin hyväksesi, jolloin siitä tulee yksi suurimmista voimavaroistasi.

Jos tiedät tai tunnistat olevasi erityisherkkä, nämä 11 asiaa voivat auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja voimaan paremmin oman arkesi keskellä.

1. Aikaa rentoutumiselle

Meluisat, vilkkaat ympäristöt – kauppakeskukset, konsertit, isot juhlat – voivat häiritä herkän ihmisen herkästi reagoivaa hermostoa. Samoin turboahdetut aikataulut ja voimakkaan henkisen paineen tilanteet, kuten työhaastattelu tai ensimmäinen päivä uudessa koulussa, ovat herkälle ylistimuloivia. Jos tiedät päätyväsi sinua uuvuttavaan tilanteeseen, suunnittele itsellesi jo etukäteen aikaa purkaa paineita ja ottaa rennosti rauhallisessa paikassa jälkikäteen. Parasta on, jos voit olla yksin.

2. Merkitykselliset ihmissuhteet

Tutkija Elaine N. Aronin mukaan herkät tylsistyvät tai muuttuvat rauhattomiksi ihmissuhteissa, joista puutuu merkityksellinen kanssakäyminen. Tämä ei tarkoita sitä, että herkkä olisi taipuvainen hyppäämään ihmissuhteista toiseen, vaan sen sijaan herkät tekevät enemmän töitä luodakseen läheisyyttä ja kiinnostavia keskusteluja. Se tarkoittaa myös sitä, että herkät ovat valikoivia sen suhteen, millaisia ihmisiä ylipäätään päästävät elämäänsä.

Monet herkät ihmiset ovat ihmissuhteessa upea kumppani, sillä he ovat hyvin tietoisia paitsi siitä, mikä on hyväksi heille itselleen, mutta myös siitä, mikä on hyväksi muille. He huomioivat tarkkaan sen, mitä heidän kumppaninsa haluaa. Herkkä kykenee selvittämään nopeasti, mikä kumppania miellyttää ja toimimaan tuon tiedon mukaan. Tämä toimintatapa pätee myös ystäviin, perheenjäseniin ja työkavereihin. Lyhyesti sanottuna: herkän saa onnelliseksi se, että hän saa muut onnelliseksi.

3. Ihmiset, jotka ovat tukena

Herkät ihmiset saattavat itkeä paljon tai olla kovin tunteellisia. Elaine N. Aron on todennut, että herkät eivät voi tehdä muuta kuin osoittaa tunteensa: he näyttävät vihansa, he näyttävät onnellisuutensa. Tämän ominaispiirteen ymmärtäminen ja hyväksyminen on todella tärkeää – varsinkin erityisherkän lähipiirin olisi olennaista oppia ymmärtämään näitä taipumuksia.

4. Lempeät, terveet tavat käsitellä konflikteja

Rakkaan ihmisen kanssa riiteleminen on aina inhottavaa. Mutta herkät ihmiset tuntevat usein konfliktitilanteissa olonsa vielä enemmän ahdistuneiksi – ja tällöin käynnistyy sisäinen taistelu sen välillä, sanoako ääneen sen, minkä uskoo olevan oikein, vai ollako hiljaa, jotta toinen osapuoli ei reagoi vihaisesti. Usein herkkä valitsee omien tarpeidensa alistamisen ”yhteisen hyvän” nimissä ja päätyy välttämään sanaharkkaa.

Toisaalta herkät voivat olla erinomaisia konfliktien ratkaisijoita, koska heillä on kyky nähdä tilanne toisen osapuolen näkökulmasta. He ovat voimakkaan empaattisia ja voivat helposti asettua toisen ihmisen asemaan.

5. Aikaa saada asioita tehdyksi

Herkät ihmiset pitävät usein hitaammasta elämänrytmistä. He haluavat harkita kaikkia vaihtoehtoja ennen päätöksen tekemistä ja pohtivat säännöllisesti omia kokemuksiaan. Tiukat aikataulut ja tapahtumasta toiseen kiirehtiminen ovat herkkien inhokkeja – kun taas rauhalliset viikonloppuaamut, jolloin asioita saa tehdä kaikessa rauhassa omaan tahtiin, ovat rauhoittavia ja palauttavia.

6. Paljon unta

Liian vähäinen uni (useimmille ihmisille tämä tarkoittaa alle 7 tuntia yössä) saa keskivertoihmisen ärtyneeksi ja vähemmän tuotteliaaksi, mutta univaje saattaa tehdä herkän ihmisen elämästä lähes sietämätöntä. Riittävä uni auttaa rauhoittamaan rasittuneita aisteja sekä prosessoimaan ajatuksia ja tunteita. Liian vähäinen uni saattaa saada pienetkin stressin aiheet tuntumaan moninkertaisesti voimakkaammilta.

7. Terveellinen ruokailu säännöllisin väliajoin

Epäsäännöllinen ja liian vähäinen syöminen saattaa saada kenet tahansa nälkäkiukun partaalle. Tutkija Elaine N. Aronin mukaan äärimmäinen näläntunne saattaa sotkea herkän ihmisen mielialaa tai keskittymistä. Jotta vältyt känkkäränkältä ja hämmennykseltä, kannattaa pitää huoli tasaisesta verensokerista syömällä terveellisiä aterioita ja välipaloja säännöllisesti pitkin päivää.

8. Kofeiinittomat juomat

Herkät ihmiset ovat (yllätys yllätys) herkkiä kofeiinille. Kofeiiniherkkyyden voi tunnistaa esimerkiksi siitä, että jopa niinkin aikaisin kuin puolenpäivän jälkeen nautittu kahvi tai vihreä tee saattaa häiritä yöunia tai saada olosi levottomaksi ja ylikierroksille. Jos tiedät olevasi herkkä kofeiinin vaikutuksille, kannattaa rajoittaa kahvin, teen ja muiden kofeiinipitoisten juomien nauttimista. Muistathan, että kofeiinia on myös esimerkiksi suklaassa! Mitä tummempi suklaa, sitä enemmän kofeiinia.

9. Omaa tilaa

Jos asut yhdessä muiden kanssa, huolehdi siitä, että sinulla on oma rauhallinen tila, jonne voit vetäytyä, kun tarvitset pakopaikan melulta ja muilta ihmisiltä. Häiritsevät ulkopuoliset äänet voit häivyttää esimerkiksi kuuntelemalla lempimusiikkiasi.

”Älä koskaan pyydä anteeksi herkkyyttäsi tai tunteellisuuttasi. Anna sen olla merkki, että sinulla on suuri sydän etkä pelkää näyttää sitä muille. Tunteidesi näyttäminen on merkki voimasta.”
– Brigitte Nicole

10. Aikaa sopeutua muutokseen

Muutokset eivät ole helppoja kenellekään, mutta herkille ihmisille kaikenlaiset muutokset voivat olla todella rankkoja. Jopa positiiviset muutokset, kuten uuden ihmissuhteen aloittaminen tai omaan unelmakotiin muuttaminen, saattavat kiihdyttää herkkää liikaa. Tällaiset ihanatkin uudet tilanteet saattavat vaatia tavallista pidemmän sopeutumisjakson.

11. Kauneus ja luonto

Ympäröivä maailma vaikuttaa useimpiin herkkiin ihmisiin erityisen vahvasti – varsinkin sotkuiset, kaoottiset tai suoranaisesti rumat ympäristöt saattavat tuntua jopa ahdistavilta. Vastavuoroisesti luonto, kauniit maisemat ja lempipaikat sekä yksinkertaiset, siistit asunnot ovat herkille rauhoittavia ympäristöjä. Tankkaa siis itsellesi voimaa lempipaikoistasi ja tee kodistasi kaunis, rentouttava ja sisäistä rauhaasi kasvattava keidas.

Tärkeintä on hyväksyä oma herkkyytesi sen kiistämisen tai siitä eroon pyrkimisen sijasta. Herkät ovat uskomattomia johtajia, kumppaneita ja ystäviä. Herkkien suuri empatiakyky, luovuus ja havainnointitaito ovat ominaisuuksia, joita maailmamme kipeästi tarvitsee.

Lähteet:
tinybuddha.com
introvertdear.com

Oletko sinä erityisherkkä? Millä tavalla se näkyy elämässäsi? Sinun kokemuksesi on tärkeä, kerro se HIDASTA ELÄMÄÄ -SIVUSTON KESKUSTELUALUEELLA.

Kuinka pohjalta ja alakulosta noustaan? – Tässä yksi tarina

Kirjoittaja Mervi Bergström on henkinen valmentaja ja hypnoterapeutti. Hänen uusi Opi hiljentymään -verkkokurssinsa on viisi viikkoa kestävä meditoinnin peruskurssi, joka tutustuttaa sinut meditointiin ja tietoiseen läsnäoloon. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoosi-terapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.

Kävin siellä ihan pohjalla minne kukaan ei halua vapaaehtoisesti mennä. Minä menin. Ihan vapaaehtoisesti annoin itseni romahtaa. En vaan jaksanut enää olla läsnä itsessäni ja elämässäni.

Minut pelasti meditointi. Tuttu tapani hiljentyä olemaan läsnä itseni kanssa. Tapa, jonka olin oppinut vuosia aikaisemmin. Noina pahoina aikoina, pimeinä päivinä se oli vaikeaa. Kävin läpi keski-iän kriisiä. Avioeron tuskaa. Henkistä itseni etsintää. Kipuilin tunnelukkojeni kanssa. Olin masentunut. Yksin ja eksynyt. Henkiset ihmiset kutsuvat tuota aikaa sielun pimeäksi yöksi. Allekirjoitan pimeyden.

Sielun pimeä yö on henkistä extremiä.

Se on testi siihen miten osaamme luopua siitä, mikä ei ole meille tarkoitettu. Sinusta saattaa tuntua siltä, että koko maailma on tullut hulluksi. Että sinä olet tullut hulluksi. Ihmiset, joihin turvasit, kävelevät ulos elämästäsi. Paras ystäväsi pettää luottamuksesi. Rakastajasi jättää sinut. Aviomiehesi laittaa avioeron vireille. Menetät työpaikkasi. Teet konkurssin. Menetät rakkaan ihmisen kuolemalle. Sairastut. Se on enemmän kuin masennus, koska nyt sinulla on edessäsi isot teemat. Kysyt Isoja Kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Etsit omaa paikkaasi. Omaa minääsi. Olet suorittanut elämää niin kauan. Elänyt sitä normien ja yhteiskunnan mukaan.

Moni elää sielun pimeää yötä koko ajan. Suorittaen elämää. Selviytyen siitä. Koskaan kysymättä, pyytämättä sitä mikä saa sielun liekkeihin. Hitaasti kuollen sisältä.

Minäkin olin suorittanut elämää niin kauan. Olin sulkenut oman syvimmän olemukseni pois niin kauan, että olin vieras itselleni. Minut laitettiin katkolle. Minut laitettiin testiin. Ympärilläni oli vahva seinä, jonka yli en nähnyt vaikka näkijä olenkin. Ryvin pohjalla. Halusin, että minut pelastetaan. Olin vihainen, koska kukaan ei tullut pelastamaan minua. Kirosin viikkoja, kuukausia huonoa onneani. Sitten saapui päivä, kun ymmärsin, että en voinut siirtää kipuani kenenkään muun harteille. En voinut antaa sitä pois. Minun tuli kohdata se ihan yksin.

Se oli kuoleman hetki, jolloin ihan oikeasti halusin kuolla. Se oli niin syvältä! Elämällä ei ollut mitään merkitystä. Toivoa ei yksinkertaisesti ollut. Jos olin luullut olleeni pohjalla, nyt vajosin pohjan pohjalle. Olin koko ajan niin väsynyt. Nukuin paljon. Nousin aamuisin laittamaan lapset kouluun ja heti heidän lähdettyään ryömin takaisin sänkyyn noustakseni uudestaan hoitamaan iltaruoan ja lasten läksyt. Elin kuin zombie muutaman kuukauden. En juurikaan muista mitään muuta noilta ajoilta, kuin sen miten väsynyt olin.

Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle.

Olin väistellyt tunteitani tyydyttävästi kolmekymmentä vuotta. Kaikki mitä minulle oli sattunut elämäni aikana oli johdattanut minua väjäämättä kohti hetkeä, jolloin minun oli pakko kääntyä ja kohdata pelkoni sydän vapisten. Tiesin, että jos en sitä uskaltaisi tehdä, niin mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi. Minä en muuttuisi paremmaksi. En edes tiennyt mitä pelkäsin. Oliko se yksinäisyys? Hylätyksi tuleminen? Rakkauden puute? Avun vastaanottaminen? Omien pahojen tekojeni tunnustaminen? Sen, että olin ihan oikeasti paska, itsekäs ihminen, joka ei osannut tuntea kiitollisuutta, anteeksiantoa eikä rakkautta edes itseään kohtaan.

Masennukseni aikana minulla oli suuri tarve olla yksin. Janosin hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Halusin oppia tuntemaan itseni. Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle. En enää halunnut elää itseni vieressä, vaan itsessäni. Minua vaivasivat jatkuvasti päässäni pyörivät ajatukset. Mieleni oli kuin vanha gramofonilevy, joka soitti samaa levyä joka päivä. Samat pahaa mieltä aiheuttavat ajatukset, muistot ja mielikuvat nousivat mieleeni kerta kerran jälkeen ja vaikka miten yritin viedä ajatukseni pois siitä mitä oli tapahtunut, positiiviseen tulevaisuuteen keskittyminen oli vaikeaa. En vain osannut enää tyhjentää mieltäni ajatuksista.

Meditoinnistani puuttui hileet ja bileet – mutta vastaukset alkoivat tulla

Kokeneena meditoijana koin tämän turhauttavana. Olin meditoinut vuosia ja omasta mielestäni olin siinä hyvä. Nyt tilanne oli kokonaan toinen. Mielessäni pyörivät vain isot, vastausta odottavat kysymykset. Miksi? Minkä takia? Miksi voin niin pahoin? Mihin olin kadottanut kaiken toivon tulevaisuuden suhteen? Piruko minua riivasi?

Jatkoin meditointia. Siitä oli tullut vuosien varrella tapa ja tunnollisesti hiljennyin joka päivä. Sanotaan, että meditoinnin aikana Korkein puhuu meille ja muina aikoina me Korkeimmalle. No, minulle ei kyllä kukaan puhunut yhtään mitään noiden pimeiden kuukausien aikana. Tietoisuuteni oli täynnä sitä samaa mitä se oli kaikkina muinakin aikoina – ahdistusta. En silti halunnut antaa periksi. Uskoni siihen, että jopa lyhyistä lyhyinkin tyhjä hetki mielessäni työntäisi kaoottisen mieleni syrjään antoi minulle voimaa. Mutta nyt oli kyllä henkiset tekniset kiksit ja niksit vähissä. Nyt meditoinnistani puuttui hileet ja bileet.

Mutta vastaukset alkoivat tulla. Aloin kutsua niitä valon välähdyksiksi. Saatoin herätä aamuyön tunteina johonkin aivan kirkkaaseen ajatukseen, joka täydellisesti vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen. Olin ihmeissäni noista tiedon hippusista ja kirjoitin ne muistiin. Kuukausien kuluessa ymmärsin myös miksi minut oli pysäytetty. Masennukseni ei ollut sattumaa. Minut oli pysäytetty, jotta oppisin uuden tavan tehdä terapeutin työtäni. Minulle annettiin nyt ne keinot, joilla voisin myös auttaa muita ihmisiä vapautumaan tunnelukoistaan.

Ja niin syntyi tunnelukkoterapiani. Kuten myös uusin viisi viikkoa kestävä meditaatiokurssini. Jaan sitä tietoa ja kokemusta mitä itse olen oppinut ja elänyt. Opetan ns. aktiivista meditointia. Sitä miten mielen voi hiljentää. Ottaa sen hyötykäyttöön kysymällä kysymyksiä ja antamalla intuitiolle lupa avautua olemalla läsnä tässä hetkessä. Sitä miten ihan oikeasti meillä on kaikki tieto jo valmiina tuolla jossain mielen syvyyksissä, josta se pulpahtaa pintaan, jos sen vain sallimme oppimalla olemaan hiljaa.

Hiljentyminen on ihmiselle yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Tarvitsemme tuon hiljaisen hetken joka päivä. Tuon hetken, jonka aikana mieleen muodostuu tyhjää tilaa. Tuon tilan ei tarvitse olla pitkä tila. Mutta sen tarvitsee olla tietoisesti haettu tila, jonka aikana otamme yhteyden siihen keitä olemme. Hiljentyminen rauhoittaa ja antaa perspektiiviä elämään. Se ei vain tasapainota mieltä, vaan myös kehoa. Kun mieli ja keho ovat rauhallisesti sopusoinnussa, stressi vähenee ja elämä maistuu erilaiselta. Olemme läsnä tässä hetkessä eläen ja kokien vahvasti elämää kuten se kuuluu elää. Nauttien siitä. Ja kuten minun tapauksessani, parantuen masennuksesta ei lääkkeiden, vaan meditoinnin avulla.

On ok mokata, hajota, romahtaa – ja nousta

Tiedätkö sen tunteen, kun haluat vajota maan alle? Heräät aamuyöllä hikisenä pohtimaan surkeutesi leveleitä, mokasi karmeutta ja seurauksia. Mitä hitsiä menit silloinkin sanomaan ja tekemään? Kohta käyt armotta läpi koko epäonnistumisiesi repertuaaria.

Oma metodini sähellyksen ja surkeuden syövereissä on noudattaa brittiläistä toisen maailmansodan aikaista ohjetta pysyä rauhallisena ja jatkaa toimintaa. Tai no, ainakin jatkan toimintaa.

Teen elämässäni sellaista, mikä tuntuu syvästi sielua säväyttävältä, minulle oikealta. Se ei ole täysin helppoa, mutta ei se ole erityisen vaikeaakaan. Ihmiset tekevät jatkuvasti isoja ja haastavia asioita, ja ihailen heitä ja heidän aikaansaannoksiaan. Itse kirjoitan kirjaa itsensä rakastamisesta. Ei ole kovinkaan mutkikasta vain istua persuuksillaan ja luritella menemään paitsi silloin, kun olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut luvun haavoista, varjoista ja itsensä tuomitsemisesta. Olisi muutakin kerrottavaa, mutta jos koko ajan on sellainen olo, että en jumaleissön vaan osaa tätä ja kaikki mitä teen on pelkkää räpellystä, on hankalaa päästä eteenpäin ja kiinni niihin valoisampiin aiheisiin. Kirjan kanssa ja ilman.

Akilleen kantapääni – siis yksi niistä – on riittämättömyyden tunne, joka tämän tästä pompsahtaa esiin, vaikka kuinka olen asian kanssa diilannut. Olen eheytynyt ja oivaltanut paljon, mutta tarve tulla hyväksytyksi tiukistelee minussa kuin pikaliimattu korva lempimukissa. Vaikka arkipuhteikseni sitoisin kukkakimppuja, viljelisin maata tai tutkisin tilastoja, samat epävarmuudet ja halu tehdä hyvin minulla olisi silloinkin.

Pidin juuri kurssini ensimmäistä osaa ja olin omasta mielestäni valmistautunut huolella, mutta kun h-hetki koitti, sönkötin asiaani (okei, olen ehkä itse ankarin tuomarini) kuin muistinsa menettänyt happivajeessa. Kuukausia huolella kerrostamani epävarmuuden korttitalo lakoontui kasaan heti, kun olin saanut kurssilaiset ovesta ulos. Totesin, etten siis osaa kirjoittaa enkä puhua, pelkään hulluna, unelmani ovat epärealistisia, enkä voi onnistua asioissa joita haluaisin. Toisin sanoen: olen surkea ja epäuskottava. Kuka minä olen sanomaan kellekään mitään itsensä hyväksymisestä?

Ja nyt, jos odotat rumpujen pärinää minulla onkin sinulle vain tämä: on ok hajota ja romahtaa. On ok epäillä itseäsi ja nieleskellä sydän läpättäen silloin, kun muut nukkuvat. On ok tuntea olonsa epäonnistuneeksi, huonoksi ja nollaksi. Niin ei tarvitse olla koko elämän läpi. On ok myös nousta (takaisin) jaloilleen ja tuntea myötätuntoa ja arvostusta itseään kohtaan, vaikkei kaikki menekään ihan suppiloon. Mihin tarvitsemme sitä, että hommat aina ”onnistuvat”?

Kuulin eräältä psykologilta, että moni tulee terapiaan tavoittelemaan parempaa itsetuntoa. Jotta olisi niin sanotusti enemmän munaa elämän edessä, pokkaa ja rohkeutta. Vähemmän tärinää ja punastelua, isommin suvereenia homman haltsaamista. Haluamme suorittaa itseämme säänkestäviksi versioiksi sen sijaan, että riisuisimme sisäiset goretexit. Räntään tarkoitettu matsku pitää kyllä tuulen ja veden loitolla, muttei estä hukkumasta, jos jää yksinään kylmään veteen, vaikka miten sankarina.

Putoaminen tarjoaa mahdollisuuden aitoon, rehelliseen yhteyteen ja läheisyyteen toisten ja itsen kanssa. Sellainen luottamus ja rakkaus syntyy vasta kun voi olla heikko ja pieni itselle ja toisille. Kun toinen leyhyttää sielullaan ilmaa siipieni alle, nousemme molemmat korkeammalle. Suurenmoisuus syntyy siellä missä tunnistamme, että myös pienuutemme ja surkeutemme mahtuu meihin. Emme ole epäonnistumisemme vaan se voima, virtaus ja elämä, joka mahdollistaa sekä nousut että laskut. Voisimmeko antaa itsellemme kredittiä ihan vaan elämisestä?

Kun kovasti tavoittelemme onnistumista ja hyvinvointia, leimaamme herkästi sähellykset, epäilykset ja kärvistelyt edustamaan ei-onnellisuutta, ei-rakkautta, ei-onnistumista. Moni erinäisin speksein menestynyt sanoo skoolaavansa, kun menee päin mäntyä. Uskoakseni, koska myötätunto luo tilaa tarkastella opin paikkoja uteliaasti, ja myös, koska useat asiat eivät ole niin älyttömän vakavia. Toki haluaisimme tuulta purjeisiin ja yläilmoihin liitämään. Mutta mitä jos mahalaskut, kriisit ja itsensä kurjistelu ovatkin olennainen osa onnellisuuden ja eheyden prosessia?

Kuinka voit tietää mistä eheytesi koostuu, ellet koskaan säry ja hajoile? Kipinä sydämesi liekkiin kasvaa myös siitä kitkasta joka syntyy, kun viistät vatsallasi pitkin elämän kaltevia pintoja.

Kuva: Ian Schneider/Unsplash

Joskus empaattisinta on sanoa ”ei”

Olin pari viikkoa sitten lentokentällä lähdössä viikonlopuksi reissuun. Suuntasin lähtöportille varttia ennen sen aukeamista ja katselin itselleni istumapaikkaa. Kaikki portin lähellä olevat tuolit olivat varattuja, paitsi yksi. Kysyin viereisessä tuolissa istuvalta, bisnestyyliseltä mieheltä englanniksi, oliko paikka vapaa. Mies vastasi luontevalla, vahvasti suomalaiskorosteisella englannilla, että kyllä on, istu vaan. Tein työtä käskettyä.

Koska minua ei välttämättä tunnista ensikuulemalta suomalaiseksi, mies ystävällisesti käänsi minulle englanniksi virkailijan suomenkieliset kuulutukset lennon ylibuukkauksesta. Hymyilin hänelle hieman vaivautuneesti samalla, kun ajattelin, että jos nyt sanon hänelle ymmärtäväni suomea, hän voi nolostua. Mikäli näin kävisi, hänen epämiellyttävä tunteensa olisi minun syyni, koska olin pantannut häneltä tietoa. En halunnut aiheuttaa hänelle mahdollista hankalaa oloa, jonka superherkästi toisten tunteita aistivana joutuisin myös itse kokemaan voimakkaasti.

Istuin hiljaa miehen vieressä. Tuttu syyllisyyden ja häpeän tunne siitä, että olin epäonnistunut toisen tunteiden huomioimisessa ja olotilan helpottamisessa, pyyhkäisi ylitseni. Olin juuri ylittänyt sen korkeimman harjan, kun tajusin, että enhän ollut edes sanonut miehelle mitään enkä voinut tietää, miten hän olisi reagoinut, jos olisin avannut suuni. Elin jälleen vanhaa ylivastuullisuuden ja syyllistymisen tarinaani läpi, vaikka siihen liittyvä tilanne ei ollut ehtinyt edes tapahtua muualla kuin omassa mielikuvituksessani. Myötätuntoinen huvittuneisuus kumpusi sisälläni.

Kun sanoin “ei”, sanoin samalla “kyllä”

Annoin ajatukseni tilanteen jonkinlaisesta korjaamisesta mennä ja päätin käydä kokemuksen loppuun itsessäni. Häpeän viimeiset rippeet katosivat horisonttiin, kun siirsin huomioni päästäni sydänkeskukseeni ja keskityin vain olemaan kehossani, tuijottaen terminaalin ikkunasta pimenevässä illassa laskeutuvia ja nousevia koneita. Minussa nousi rauha, joka kerros kerrokselta valtasi kehoni, mieleni ja tunteeni.

Siitä rauhasta käsin päätin viimein sanoa itsessäni “ei” sille kuluttavien ajatusten ja tunteiden kierteelle, joka niin monta kertaa vastaavissa tilanteissa oli seuraavaksi vienyt energiani: pitkittyneille itsesyytöksille ja analyysille siitä, miten minun olisi pitänyt toimia ja riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteille siitä, kun en osannut hoitaa tapahtunutta toisen tunnekokemusta paremmin huomioiden.

Samalla sanoin “kyllä” luottamukselle, armolle ja hyväksynnälle, jotka nousivat sydämestäni ja täyttivät sen tilan, joka vatvomiselta ja itseni syyllistämiseltä vapautui. Sanoin “kyllä” liikutukselle ja täyttymykselle siitä, että pystyin valitsemaan voiman ja vapauden ylivastuullisuudessa rypemisen sijaan.

Toisten tunteet eivät ole sinun syytäsi

Herkästi toisten tunteita ja tarpeita aistiva ja niistä liikaa vastuuta ottava ihminen voi olla lapsesta asti elänyt kierteessä, jossa hän ylianalysoi toisten tunnekokemuksia ja olotiloja ja miettii jatkuvasti omaa osuuttaan niiden aiheuttamisessa. Mikäli henkilö on kasvanut ympäristössä, jossa häntä on syyllistetty toisten vaikeista kokemuksista, hänen ihmissuhteensa voivat olla toistuvaa perusteettomien itsesyytösten ja häpeän aaltojen sarjaa.

Aikuisiällä tämä kärjistyy suhteissa, joissa toisen osapuolen selviytymiskeinona on ulkoistaa vastuu tunteistaan – ja erityisesti niistä vaikeista – kokonaan toisen harteille.

“Koska sinä teit ja sanoit noin, minusta tuntuu tältä”, sanoo tunteistaan avoimesti vastuuton.

“En tarkoittanut sitä, anteeksi, yritän olla niin, että sinusta ei tuntuisi enää pahalta,” sanoo ylivastuullinen itsesyyllistäjä.

Molemmat ylläpitävät osaltaan epätasapainoista ja tuhoisaa dynamiikkaa eikä kumpikaan huolehdi tai pysty olemaan kunnolla läsnä itsessään.

Herkkinä, toisten tunne-energioita helposti aistivina olemme tuskallisen tietoisia muiden kärsimyksestä ja teemme usein liikaa omalla kustannuksellamme sen helpottamiseksi. Ajattelemme, että ottamalla toisten taakan harteillemme pystymme parantamaan heidän oloaan. Toimimalla näin teemme kuitenkin päinvastoin. Me pikemminkin eväämme heiltä mahdollisuuden keskittyä omiin kokemuksiinsa ja niissä piileviin oivalluksiin siitä, miten he suhtautuvat itseensä ja elämään. Samalla, kun keskitymme pelkästään toisiin, eväämme tämän mahdollisuuden myös itseltämme.

Myötätunto on läsnäoloa, jossa saa yhteyden omaan voimaansa

Jotta voimme kasvaa ja laajentua ihmisinä, kaiken, mikä rajoittaa meitä, on ensin tultava esiin tiedostettavaksi, käsiteltäväksi ja muunnettavaksi. Siksi on tärkeää, että emme herkkinä ja toisten tunteita helposti aistivina keskity koko elämäämme kannattelemaan muita, vaan käännämme huomion itseemme. Vain näin voimme tiedostaa ja tehdä jotain niille meissä oleville uskomuksille, jotka estävät meitä astumasta kunnolla omaan voimaamme ja olemasta kaikkea, mitä voimme olla.

Jotta voimme toimia toisten kärsimyksen helpottamiseksi niin, että syntyy syvää muutosta, on meidän ensin toimittava niin itseämme kohtaan. Meidän on siis välillä sanottava “ei” rajattomalle myötäelämiselle ja myötätunnolle muita kohtaan ja “kyllä” syvän myötätunnon synnyttämiselle itseämme kohtaan.

Kun me herkät, helposti toisten tunteita aistivat ja niihin ensisijaisesti keskittyvät ihmiset alamme keskittyä enemmän omiin tunteisiimme, avaamme samalla itsessämme oven uudelle empatian ja eheyttävän läsnäolon tasolle. Suostuessamme kokemaan omien inhimillisten tunteidemme koko ravisuttavan skaalan pystymme tekemään niin myös muille ilman, että yritämme epätoivoisesti helpottaa heidän oloaan tai fiksata heitä. Luotamme siihen, että he selviävät tunnemyrskyistään ihan kuten mekin. Voimme tukea heitä myskyn silmässä pelkästään olemalla läsnä ilman, että meidän täytyy lähteä mukaan heidän kaaokseensa.

Myrskyn laannuttua voimme yhdessä pohtia, mitä tunteemme meille kertovat siitä, mitä itsestämme ja maailmasta ajattelemme. Onko taustalla joku uskomus, jonka mukaan olemme jollain tapaa kelpaamattomia, riittämättömiä tai huonoja? Ja jos kyllä, niin mihin se perustuu ja onko se oikeasti totta?

Avaimena syvään empatian tilaan, joka ei kuluta meitä loppuun, on sallia itsemme tuntea ihan kaikki tunteet silloin, kun ne nousevat, mutta sen jälkeen katkaista kierre, jossa jäämme vellomaan niiden jälkimaininkeihin päivä- tai viikkokausiksi. Tämä vaatii sopivien metodien löytämistä niihin hetkiin, kun tunne riehuu joko itsessämme tai kun tuemme jotain toista hänen haastavassa kokemuksessaan.

Tässä neljä askelta, jotka toimivat minulle ja joita voit kokeilla:

Siirrä huomiosi toisten ihmisten tunteiden aistimisesta omaan sisäiseen tilaasi.
Salli kaikki tunteet, jotka sinussa nousevat. Tunnustele niitä kehossasi. Sinun ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään.
Siirrä huomiosi päästäsi rinnan keskelle sydänkeskukseesi. Voit pitää silmät auki tai sulkea ne, jos sinulla on siihen mahdollisuus. Tunnustele, mitä sinussa nousee. Kun siirrät huomiosi päästäsi sydämeesi, et ole pelkästään mielesi tarjoamien, usein kaavamaisten ratkaisujen varassa, vaan saat käyttöösi myös sydämesi viisauden, joka voi tuoda tiukkaan tilanteeseen odottamattoman yksinkertaisen, mutta toimivan ohjeistuksen ja selkeyden.
Mikäli haluat ja sen on tarpeen, toimi tai kerro, miltä sinusta nyt tuntuu, mitä tarvitset ja ajattelet.

Kun olemme syvän myötätunnon, läsnäolon, rauhan ja voiman tilassa itsessämme, muut voivat tuntea sen ja saada yhteyden tuohon samaan tilaan itsessään. Siinä tilassa voimme yhdessä olla kaikkea sitä, mitä olemme ja laajentua siksi, mitä emme edes vielä tiedä olevamme.

6 syytä miksi emme saa muutosta aikaiseksi

Vuodenvaihde lähestyy ja osalla meistä pyörii jo uusi elämäntapamuutos mielessä. Kaikki olemme varmasti joskus huomanneet kuinka ohjeistukset ja hyvätkään aikomukset oman tai toisten hyvinvoinnin parantamiseksi eivät aina siirry käytäntöön. Miksi näin on? Käyn alla läpi 6 asiaa, joiden olen työssäni nähnyt vaikuttavan muutoksen onnistumiseen.

1. Motivaatio ja esteet toiminnalle

Usein puhutaan siitä, että onko motivaatio kohdallaan. Eli yksinkertaistaen onko kiinnostusta tehdä asioita. Vaikka motivaatiota olisi, ei se mielestäni ole kuitenkaan lupaus asioiden tekemisestä. Motivaation yhteydessä pitäisi myös miettiä sitä, että onko mukana ns. vastamotivaation lähteitä, jotka ovat estämässä tekemistä ja muutosta. Esimerkiksi, jos ohjeistuksen mukaan pitäisi liikkua, voi univaje tai loppuunpalaminen motivoida enemmän sohvalle kuin lenkkipolulle. Toisinaan taas vastamotivaation lähteet ovat paljon mitättömämpiä, mutta voivat silti vaikuttaa negatiivisesti uusien tapojen toteuttamista. Näin voi esimerkiksi käydä, jos on addiktoinut sometukseen, joka voi viedä aikaa uudelta toiminnalta. Isona vastavoimana toimii myös muutoksen pelko.

2.Ohjeistus ja ennakko-odotukset

Itse pidän tärkeänä sitä, että ymmärtää miksi asioita tehdään. Ymmärrys asiasta sellaisenaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se saisi tekemään asioita. Eikä se mielestäni sen ensisijainen tarkoitus olekaan. Asioiden ymmärtäminen voi auttaa muuttamaan muutoksen esteenä olevia ennakko-odotuksia ja arvoja ajan kuluessa. Näin etenkin silloin, jos uusi tieto esitetään ei-uhkaavalla tavalla ja ihmisen omia arvoja kunnioittaen.

Jos esimerkiksi kroonisen kipuongelman yhteydessä pelkän fyysisen hoidon lisäksi puhun myös unesta ja sen tärkeydestä kivunhallinnassa, voi se olla yllätys asiakkaalle. Kun hoito ei vastaakaan odotuksia, saattaa se saada aikaiseksi vastarinnan tulevaa ohjeistusta kohtaan. Mikäli näin käy, ei ongelma mielestäni ole kuitenkaan kuuntelijassa vaan hoitoa antavassa henkilössä, joka ei ole onnistunut hahmottamaan asiakkaan odotuksia ja hänen sen hetkistä kykyä ottaa uutta tietoa vastaan.

3. Valmius ja kyky muuttaa toimintaa

Muutos on prosessi ei tapahtuma. Vaikka tietäisimme kuinka hyvää muutos voisi tehdä, emme välttämättä saa mitään aikaiseksi. Syynä voi olla se, että emme ole vielä valmiita ottamaan tekemisen ensimmäisiä askelia. Tähän on monia syitä ja teorioita. Yksi ehkä eniten käytetyistä teorioista on transteoreettinen muutosvaihemalli. Siinä on yleensä viisi vaihetta, joiden välillä kuljemme välillä eteenpäin ja välillä taaksepäin. Asiaan kuuluuvat myös repsahdukset. Repsahdukset auttavat meitä oppimaan uutta ja saavuttamaan parempia tuloksia.

Vaiheet:

Esiharkinta – tässä vaiheessa ihminen ei tiedosta oman käyttäymisensä vaikuttavan negatiivisesti terveyteensä, eikä tästä syystä koe tarpeelliseksi muuttaa käyttäytymistään. Painostettaessa hän menee puolustuskannalle, eikä halua ottaa neuvoja vastaan. Tässä vaiheessa tavoitteena voisi olla pikkuhiljaa herätellä ihminen arvioimaan omaa terveyskäyttäytymistään – ei kuitenkaan nalkuttamalla.
Harkinta – tässä henkilö tunnistaa elämäntavoissaan ongelmia, joita hänen pitäisi muuttaa. Hän harkitsee muutosta tulevaisuudessa, mutta suunnitelmaa ei vielä ole. Itse oivaltaminen on tärkeää. Tässä kohtaa rakennetaan luottamusta ohjaajaan. Ihmiselle on annettava oma rauha miettiä asioita ilman muutospaineita.
Päätöksenteko – henkilö kokee muutoksen tarpeelliseksi, mutta on mahdollisesti vielä epätietoinen siitä mitä pitäisi tehdä. Päätöksentekovaiheessa on tärkeää, että ihminen löytää realistisen muutossuunnitelman. Tässä lisätieto ja keinot muutokselle ovat tervetulleita. Olisi hyvä jos me terapeutit/valmentajat emme kuitenkaan tekisi lopullista päätöstä vaan se lähtisi liikkeelle ihmisestä itsestään. Suunnitelman pitäisi olla mahdollisimman konkreettinen.
Toiminta – tässä vaiheessa tehdään jo oikeasti niitä juttuja. Ja parhaiten onnistutaan hyvin tehdyn suunnitelman pohjalta. Suunnitelman lisäksi tarvitaan tukea ja kannustusta. Pelkän hehkutuksen ja innostuksen lisäksi on tärkeä käsitellä myös hankalatkin tunteet ja hetket muutoksen teossa. Mikäli mahdollista olisi hankalia hetkiä muutoksen matkalla hyvä miettiä jo etukäteen, jotta niihin voidaan varautua.
Ylläpito – nyt homma kulkee, mutta edelleen joudutaan tekemään tietoisesti työtä. Hyvät viestit niin ympäristöstä kuin omasta kehosta vahvistavat sitoutumista muutokseen.

Vielä kerran – muista, että repsahduksia tulee ja ne eivät ole epäonnistumisia vaan osa oppimista. Älä siis tunne niistä huonoa omaatuntoa. Huonolla omallatunnolla ja uhkakuvilla aikaansaadut muutokset kestävät heikommin kuin positiivisella asenteella saadut muutokset.

VAPAAEHTOISUUS, KYVYKKYYS JA YHTEISÖN HYVÄKSYNTÄ

4. Yhteisön ylivalta

Jotta hommaa olisi mahdollista muuttaa, pelaavat siinä mukana myös seuraavat kolme tärkeää asiaa. Ne ovat tekemisen vapaaehtoisuus, tunne siitä, että kykenee muutokseen ja etenkin yhteisön hyväksyntä muutokselle. Jos ympäristö on kiinnostunut enemmän dokaamisesta ja pizzan syömisestä kuin tukemaan sinua ruokavaliomuutoksissa, voi olla aika vaikeaa muuttaa tapoja. Ympäristön esimerkillä ja tuella on valtava merkitys sille kykenemmekö muuttumaan tai edes huomaamaan, että omissa elintavoissa voisi olla jotain parannettavaa. Tavat yksinkertaisesti tarttuvat.

5. Stressi

Stressi on iso mörkö kaapissa. Ensin se voi estää meitä huomaamasta, että asiat eivät ole aivan niin kuin niiden pitäisi olla. Ei ole harvinaista, että stressin myötä keho tai parisuhde on aika huonossa jamassa ennen kuin huomaamme huolestuttavan tilanteen. Tämä johtuu siitä, että stressi heikentää aivo-alueen toimintaa, joka yhdistää kehosta ja ympäristöstä tulevan viestin ymmärrettävään muotoon. Toisekseen stressi vähentää kykyämme keskittyä ja samalla olemme viettiemme vietävissä. Tämä tarkoittaa sitä, että tahdonvoimamme on heikentynyt – ja kun meillä ei ole tahdonvoimaa, ei muutoksestakaan tule mitään. Mikäli stressi/rasitus jatkuu pitkään tai on erittäin voimakasta, voi se aiheuttaa sairauskäyttäytymistä. Tässä tilanteessa mikään muu kuin sohvalla makoilu ei oikein kiinnosta – ei edes ne normaalit asiat.

6. Yksi asia kerrallaan

Kun lautaselle ladotaan tarpeeksi asioita, niin ei ole mikään ihme jos elämäntapamuutos ei onnistu. Moni meistä ammattilaisistakin sortuu tähän liiallisten tehtävien antamiseen (myös minä). Mutta tämä ei ole pelkästään ammattilaisten kompastuskivi, vaan myös muutokseen heränneiden varsin yleinen virhe. Ne ”pienet” muutokset, joilla meidän pitäisi aloittaa, eivät tunnu miltään. Onkin aika yleistä kuulla pettyneellä äänellä ”en mä ole tehnyt mitään”. Kun tästä vastauksesta huolimatta kyselee muutoksista, voi lista tehdyistä asioista olla kerrassaan riittävä. Niitä ei vain osata arvostaa tänä suurinpudottaja aikakautena, jossa tavoitteet ovat aivan epärealistisia. Jos olemme jatkuvasti pettyneitä omaan suoritukseen, ei se kannusta muutokseen.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Mikäli et tunne olevasi vielä valmis elämäntapamuutokselle, makustele asiaa ilman paineita ja lupauksia.
Kun olet valmis muutokseen, varmista, että kykenet kyseiseen muutokseen – eli pystyt toteuttamaan sitä pitkäjänteisesti arkesi sisällä.
Pilko muutos pieniin helppoihin kokonaisuuksiin ja tee tarkka suunnitelma, se antaa paremman tuloksen.
Varmista, että muutos seuraa sinun arvoja – ei minun.
Muutos hyväksytään siinä ympäristössä jossa sitä teet.
Varmista, että muutos on vapaaehtoinen – eli teet sen omasta tahdosta, etkä sen takia, että Kristian käskee.
Pysy elämän perusasioissa ilman kikkailua.
Pyydä ystävältä ja/tai ammattilaiselta tukea.
Poista esteet muutokselle. Esim. nälkäisenä tai univajeessa et jaksa liikkua.
Vähennä kitkaa. Eli tee asiat mahdollisimman helpoksi. Jos olet menossa 10minuutin iltakävelylle, kaiva lenkkivaatteet esille jo aamulla.
Nuku riittävästi ja pyri säätelemään stressiä kestokyvyllesi sopivaksi. Älä tee isoja muutoksia kovan stressin alaisena.
Uskalla olla muutoksen suhteen ”epätäydellinen”.

Jos mikään muu ei jäänyt tekstistä mieleen, niin toivottavasti sait ainakin sen ajatuksen, että kaiken ei tarvitse mennä aina ihan pilkulleen.

Imperfect is the new perfect!

– Kristian

Egon kanssa käsi kädessä

Elämää eletään tuntemalla ja jokaisella tunteella on sinulle tärkeä viesti. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja niiden pitää antaa tulla ja sitten mennä. Rohkeus kuunnella ja oppia tunteidemme viestistä laajentaa energiaamme ja auttaa meitä kiipeämään ylöspäin voiman maailmaan. Mutta joku estää meitä matkallamme voimaan, haastaa ja vastustaa, leikkii kanssamme.

Ettemme vain luulisi että tämä on parasta mihin pystymme. Se supattelee korviimme ärsyttäviä ja jumittavia lauseita, vetää meitä mukaan pelkoon ja pitämään nykyisestä tasostamme kovasti kiinni. Ilman egon tunnistamista ja ymmärtämistä luulemme olevamme nämä ajatuksemme, luulemme olevamme mielipiteemme, luulemme olevamme tunteemme ja kehomme ja silloin olemme unessa. Ego karjuu korvaamme sitä lujempaa mitä enemmän unessa olemme, sillä se haluaa herättää meidät nauttimaan tästä elämästä, kiipeämään aina korkeammalle ja korkeammalle. Samoin tekevät lapsemme.

Miten ego voitetaan, miten lapsi rauhoitetaan? Kiipeämällä yhdessä rakkauteen, käsi kädessä.

Kun egomme on meitä voimakkaampi, se aiheuttaa meille pelkkää kärsimystä ja elämä on tuskaista. Kun annamme sille huomiota, se auttaa meitä löytämään heikkoutemme ja vahvuutemme ja kannustaa meitä aina vain korkeammalle. Kun löydämme voimamme, se kunnioittaa meitä.

Monilla ego on vielä hyvin piilossa, laiminlyötynä, huomaamattomana. Sillä on liikaa tilaa ja valtaa ja se käyttäytyy kuin ilkikurinen kakara, jolle ei ole opetettu käytöstapoja eikä rajoja. Ego pelkää. Joten se huutaa, haukkuu, syyttää ja kiukuttelee, sillä se ei vielä osaa muuta. Se tarvitsee rajoja ja voimakkaamman komentoa. Sen huomion ja rakkauden tarve pakottaa meidät oppimaan miten olla esimerkillisiä ja viisaita vanhempia. Jos se olisi hiljaa ja kiltisti, emme kasvaisi ja kehittyisi.

Ego on kuin väsymätön pikkulapsi, joka viihdyttää ja naurattaa jutuillaan siitä asti, kun aamulla avaamme silmämme, siihen asti kun ne suljemme. Se on kuin lapsi, jota rakastamme, mutta välillä haluamme kuristaa. Pakahdumme ylpeyteen sen jutuista ja kekseliäisyydestä, vaikka välillä se saa meidät raivon ja epätoivon valtaan. Se pitää meidät varpaillamme ilman tylsiä hetkiä.

Opetellaan siis tuntemaan egomme kuin opettelisimme tuntemaan lapsemme. Annetaan sille huomiota ja kuunnellaan sitä kärsivällisesti, joka päivä. Opetellaan tunnistamaan sen lempilauseita ja taitavimpia temppuja. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sen kivempaa on leikkiä vastakohtien leikkiä sen kanssa.

Ego herää heti henkiin kun se haluaa auttaa meitä. Ego voi elää vain menneisyydessä tai tulevaisuudessa, joten heti, kun emme elä hetkessä, se kyllä ilmoittaa olemassaolostaan. Samoin tekevät lapset. Ripustautuvat kaulaan juuri kun olemme stressaantuneita ja vitkuttelevat kun meillä on kiire. Opettavat meitä huomaamaan mikä olisi parempi vaihtoehto.

Ego palvelee ja kannustaa meitä väsymättä, neuvoen mitä pitäisi tehdä, jotta ymmärtäisimme mitä ei kannata tehdä. Tai neuvomalla mitä emme ainakaan saa tehdä, jotta ymmärtäisimme että juuri se olisi parhaaksemme. Hauskaa, eikö? Se on kuin lapsemme. Osa meitä. Emme voisi inhota lastamme. Miksi inhoaisimme osaa itsestämme? Siis rakastakaamme sitä.

Ego on uskollinen ja aina mukana oleva, pirun sarkastinen ja pahantuulinen, mutta kunnioitettavan tehokas totuuden- ja suunnannäyttäjä. Ego puskee meitä tehokkaasti ylös rakkauteen – mutta vain jos tunnistamme sen ja osaamme leikkiä vastakohtien leikkiä. Jos uskomme sen sanat totuudeksi, eikä meillä ole voimaa olla rohkeita ja turvallisia sen rinnalla, se tekee elämästämme raskasta. Jos jäämme jumiin matalalle tasolle, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin muuttua todella hankalaksi. Se ärsyttää meitä aina ylemmäs, joskus niin kauan ja lujaa, että murrumme. Murtuneena ei auta kuin vihdoin oppia kuuntelemaan, ei ole muuta mahdollisuutta kun kiivetä ylemmäs, sillä kärsimykselle on löydyttävä vaihtoehto. Aina on vaihtoehtoja, on egon viesti meille.

Egon ilkikurinen ja haastava luonne haluaa tiputtaa meitä alaspäin, sillä näin se testaa jatkuvasti, pystymmekö pitämään voimamme. Meillä on tapana unohtaa, mutta ego muistuttaa. Näin tekevät myös lapset, testaavat jatkuvasti onko sallittua tuntea aivan kaikkea? Mikä tunne ärsyttää eniten, vain koska olemme sen itseltämme kieltäneet? Voivatko luottaa meihin, löydämmekö itsestämme voiman ja rakkauden jotta voimme nähdä sen myös heissä? Olemmeko heille se turvallinen vanhempi, vaikka he kuinka kiukuttelisivat ja testaisivat kärsivällisyyttämme? Vaikka he haukkuisivat tyhmäksi ja roikkuisivat painona jaloissamme? Kun pysymme neutraaleina, hyväksyvinä ja ymmärtävinä, jopa rakastavina, olemme voimakkaita ja näytämme mallia voimasta.

Kun edistymme kiipeämisessä ylöspäin, egommekin edistyy. Näytämme myös vanhempina lapsillemme mallia elämästä ja varsinkin siitä, miten täällä maailmassa pysytään voimissaan. Kuljemme käsi kädessä tikapuita ylös ja alas. Koemme kaiken yhdessä, tuntien elämän täysillä, sillä tunteissa ei ole mitään pelättävää. Kun me lopetamme pelkäämisen, egokin lopettaa pelkäämisen.

Kun pääsemme pysyvästi rakkauden tasolle, löydämme pyyteettömän rakkauden myös egoamme kohtaan. Rakkaudella sen paha olo ja kärsimys häviää ja se on vapaa. Rakkaus on vapauttavaa.

Lapsikin lopettaa kiukuttelun heti kun saa rakkautta.

**Tara Langen kirja Tikapuut rakkauteen ilmestyi osana Hidasta Elämää -kirjasarjaa huhtikuussa 2017.**

Levoton ja paha olo voi viedä elämästä ilon – 13 vinkkiä ahdistuksen karkottamiseen

Pelottaa ja on paha olla. Olo on jännittynyt ja tuskainen. Ahdistaa.

”Ahdistuneisuus tekee sen, että ihmisellä on levoton ja paha olo. Hän tuntee kuin pelkäävänsä jotain, mutta ei pysty konkretisoimaan pelon kohdetta. Ajatukset pyörivät omassa itsessä ja huoliajatuksissa.”

Psykologi Eija Honkala

Pelko itsessään on evolutiivisesti hyvä ominaisuus, sillä se varoittaa meitä vaarasta. Kasvaessaan äärimmäisyyksiin pelko kuitenkin heikentää ihmisen toimintakykyä ja rajoittaa elämää. Ahdistus on pelonsekainen ja huolestunut tunne, kuitenkin ilman konkreettista pelon kohdetta. Ahdistus leimaa ajattelutapaa ja saa uskomaan, että itsessä on jotain vikaa, ettei kelpaa mihinkään eikä ole minkään arvoinen.

Ahdistuneisuus tekee ympäristön havainnoinnoista vaikeaa, eikä iloa tunnu löytyvän. Pelot epäonnistumisesta, muiden mielipiteistä, hylätyksi tulemisesta ja menettämisestä valtaavat mielen. Sydän tykyttää, henkeä ahdistaa ja vapisuttaa. Ahdistus ottaa vallan ja se tuntuu jatkuvan ikuisuuden. Kokemukset ahdistuksen herättämistä ajatuksista ovat todellisia ja lamaannuttavia. Lue alta ahdistuksen kanssa kamppailevien nuorten jakamia kokemuksia:

muut ajattelevat minun olevan valehtelija
kaikki vihaavat minua
ahdistus ottaa vallan minusta ja käskee panikoimaan
olen jatkuvan tarkkailun ja arvostelun alla
minun täytyy olla täydellinen tai edes lähellä sitä
liimaudun peleihin ja kirjoihin välttääkseni sosiaalista kanssakäymistä
minusta ei ole mihinkään, en pysty olemaan onnellinen
kun opettaja pyytää luokassa vapaaehtoista, tunnen paniikin nousevan rinnastani
luen ahdistuneisuuden terveysriskeistä ja ahdistun entisestään
olen jatkuvasti epävarma ja haluan varmistaa, että minusta edelleen välitetään
nuo ohikulkijat nauroivat varmasti minulle
ihmiset uskovat minun olevan töykeä tai aina pahalla tuulella
nukkumaan mennessä koen edelleen häpeää viisi vuotta sitten tapahtuneista asioista

Tietoinen läsnäolo helpottaa ahdistusta

Vaikka ahdistus saa uskomaan tilanteen olevan jatkuva ja ikuinen, näin ei kuitenkaan onneksi ole. Ahdistusta voidaan hoitaa esimerkiksi kognitiivisella terapialla. Ahdistuksen taustalla olevat ajatukset pyritään löytämään ja niitä opetellaan kyseenalaistamaan. Vaihtoehtoisten realististen näkemysten etsiminen on tärkeää ahdistuksen hoidossa.

Tietoisen hyväksyvän läsnäolon taito helpottaa ahdistusta. Voimalauseet, oma keho ja aistit auttavat ankkuroimaan meitä todellisuuteen ja rauhoittavat. Meditaation lisäksi psykologi Eija Honkala suosittelee itsehoidoksi realiteettitestausta: “Kuinka monta kertaa ahdistavat tai pelottavat asiat ovat oikeasti tapahtuneet? Ymmärrän, että tämä on vain tapani ajatella.” Myös itsemyötätunnon harjoittaminen ja hyväksyvä elämänkatsomus voivat tuoda apua ahdistukseen.

Näillä vinkeillä ensiapua ahdistukseen:

aikalisä – joogaa, kuuntele musiikkia, meditoi, käy hieronnassa, rentoudu
tasapainoinen ruokavalio – kehosi tarvitsee terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, älä jätä ateroita välistä
alkoholi ja kahvi – vähennä näitä, sillä nämä voivat laukaista paniikkikohtauksia
riittävä uni – stressistä kärsivä keho ja mieli vaativat enemmän unta
liikunta – pidä huolta omasta terveydestäsi, päivittäin
syvähengitys – hengitä syvään sisään ja hitaasti ulos
kymmeneen laskeminen – tarvittaessa toista kahteenkymmeneen asti
itsemyötätunto – kukaan meistä ei ole täydellinen eikä siihen kannata edes pyrkiä, ole ylpeä itsestäsi sillä teet aivan varmasti parhaasi ja olet arvokas juuri omana itsenäsi
epävarmuuden hyväksyminen – kaikkea ei voi eikä pidäkään hallita
nauru – huumori auttaa vaivaan kuin vaivaan ja nauru pidentää ikää
positiivisuus – kaikesta voi selvitä eikä mikään ole ikuista, ei edes huono olo
vertaistuki – hae juttuseuraa tai liity itse vapaaehtoiseksi auttaaksesi muita
tunnista tausta – kirjoita päiväkirjaa ahdistuksesta ja pohdi, voitko muuttaa elämääsi vähemmän stressaavaksi

Lähteet:
Asiantuntijahaastattelu, Psykologi Eija Honkala
themighty.com
themighty.com
terveyskirjasto.fi
adaa.org

Käytätkö paljon näitä neljää sanaa? – Ne rajoittavat mahdollisuuksiasi elämässä

Ajatukset ja kieli kertovat paljon sisäisestä maailmastamme ja esimerkiksi niistä rajoituksista, joita itsellemme asetamme. Toisaalta käytetty kieli vahvistaa ajatuksia, tunteita ja kokemusta, ja ohjaa näin myös toimintaamme – myös tiedostamatta.

1. Pitää/täytyy/tarvitsee/on pakko

”Meidän pitää/täytyy/tarvitsee/on pakko saada tämä projekti valmiiksi tänään, joten minun pitää/täytyy/tarvitsee/on pakko jäädä ylitöihin.” Voi olla, että joku haluaa, että saat työn valmiiksi tänään. Tai voi olla, että se on luvattu asiakkaalle valmiiksi tänään. Mutta sitä ei pidä/täydy/tarvitse/ole pakko tehdä – säilyäkseen hengissä. Niinpä niin, täytyy/pitää/tarvitsee/on pakko -ilmaukset antavat primitiivisille aivoille suoran käskyn hengissäsäilymisestä, mikä laukaisee stressireaktion. Samalla oma toimintakykysi ja potentiaalisi kutistuu!

2. Ei pysty

”Ei pysty” antaa viestin: ”ei ole mitään mahdollisuutta”. Tietoinen mieli kyllä ymmärtää, että tämän vaihtoehdon lisäksi on olemassa kyllä muita mahdollisuuksia. Mutta tiedostamattomalle mielelle asia ei ole niin yksinkertaista, sillä se ei ymmärrä kontekstia tai jatkotulkintoja. Tietoiselle ja tiedostamattomalle mielelle kannattaa antaa yhdenmukaista viestiä, sillä molemmat mielen puolet poimivat imurin lailla vihjeitä ja reagoivat noihin vihjeisiin.

”En pysty” voisi sanoa toisin, rajaamatta mahdollisuuksia: ”Voi olla tulee olemaan hankalaa, kunnes olen harjoitellut riittävästi.”

3. Huono

Ajatuksen tasolla jaottelu hyvään ja huonoon rajaa ajattelun liikkumavaraa. Ja rajaus on sitä paitsi huijausta, koska todellisessa maailmassa hyvää ja huonoa ei ole olemassa. Ajatellaanpa vaikka kerrostalo- ja omakotitaloasujaa. Kerrostaloasuja katsoo ikkunasta ulos ja sanoo sateisesta kelistä: ”Onpa huono keli.” Samaan aikaan omakotitaloasuja katsoo ikkunasta kasvimaan suuntaan ja iloitsee vesisateesta: ”Ihanaa!” Keli ei siis itsessään ole hyvä tai huono. Huonous on suhteellista. Jos jokin ei ole yhtä hyvää kuin kuin joku toinen, se ei ole silti huono – se ei vain ole niin hyvää tai optimaalista jollakin mittarilla mitattuna.

4. Yrittää

Sanan ”yrittää” merkitykseen sisältyy mahdollisuus epäonnistumiseen. ”Yritän ehtiä ajoissa” tarkoittaa eri asiaa kuin ”tulen ajoissa”. Jos aina vaan yrittää tehdä asioita, asiat jäävät tekemättä, koska niissä ei ole tekemisen draivia. Suomen kielessä vieläpä on kohtuu iso ammattikunta nimeltä ”yrittäjät”. Kyllä se on vähän masentavaa. Älä yritä, vaan tee. Älä ole yrittäjä, ole tekijä.

lähde: bulletproof.com

Konfliktien välttely ihmissuhteissa ei toimi – Rehellisyys on arvokkaampaa kuin vaikeneminen tai hymistely

Kukapa nyt konflikteista pitäisi. Emme voi kuitenkaan koskaan välttyä niiltä täysin. On osa elämää kohdata erimielisyyksiä, välillä rajumpia ja välillä hellempiä. On osa elämää, että joskus konfliktit tuovat ihmisiä lopulta lähemmäs toisiaan, joskus kauemmas.

Usein suurimmat haavamme elämässä liittyvät kokemuksiin, joissa olemme kokeneet tulleemme torjutuiksi tai kelpaamattomiksi sellaisina kuin olemme. Tällöin konflikteista on tullut mielellemme uhka omasta riittävyydestämme.

Aiemmin välttelin konflikteja hinnalla millä hyvänsä ja pelkäsin ilmaista omia rajojani. Seurauksena oli heikentynyt itsekunnioitus, oman äänen hukkuminen, alistuminen ja epätasavertaiset ihmissuhteet.

Tämä näkyi elämässä jatkuvana varautuneisuutena; tunteena, kuin kävelisi lasinsirpaleilla, toisten reaktioiden varomisena, hyvittelynä, vaikenemisena ja passiivis-aggressiivisuutena. Jep, tuota viimeistä kohtaa nyt ei ainakaan ole kiva myöntää.

Hinnalla millä hyvänsä konflikteja välttävästä, tulee huolikone, kuin ”pelokas peura”, joka ei enää uskalla ilmaista tunteitaan elämän tärkeissä ihmissuhteissa. Tuntuu turvattomalta.

Surullista kyllä, sitä usein syyllistää itseään terveestä vihan, pettymyksen, loukkaantumisen tai epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Rento oleminen, luonnollinen ilo, leikkisyys, luottamus sekä vilpittömyys alkavat väistyä sivuun, sillä elämä menee näennäisen rauhan säilyttämiseen. Olo on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen.

Tiedän liian hyvin, että konfliktien välttäminen ei lopulta toimi. Se tuo ehkä hetken helpotuksen, mutta syö sisältä käsin ja lisää omaa huonoa oloa ja ahdistusta.

Kohtaamattomia asioita ei pääse pakoon. Ne ovat vielä vastassa. Joko siinä samassa muodossa tai toisessa. Tämä on hyvä.

Elämä jaksaa kyllä kysyä: Oletko valmis oppimaan? Oletko valmis ilmaisemaan, mikä on sinulle tässä tilanteessa tärkeää?

Entä jos konfliktit, riidat ja tulisemmat kohtaamiset ovatkin arvokkaita ilman puhdistajia ja selkeyttäjiä? Ehkä ei olekaan parempi olla hiljaa ja näennäisesti rauhassa, kuin tuntea pinnan alla väreilevä jännite. Entä jos konflikti ja erimielisyys voivatkin olla mahdollisuus johonkin aidompaan? Mitä jos sen kissan nostaminen pöydälle onkin suurinta rakkautta sinulle?

Silloin, kun minusta on tuntunut vaikealta kertoa, mitä todella tunnen, olen kääntynyt kysymään itseltäni:

Toivonko minä, että toinen on minulle rehellinen, vaikka olisinkin eri mieltä?

Miten toivoisin, että minua kohtaan toimitaan, jos tilanne olisi päinvastoin?

Olen aina tullut siihen tulokseen, että arvokkainta on rehellisyys. Se on arvokkaampaa, kuin harhaisesti ylläpidetty rauha tai hymistely.

Kunnioittavissa ja hyvissä ihmissuhteissa on turvallista olla eri mieltä, riidellä ja kohdata vaikeita asioita. Hyvän ihmissuhteen mittari ei suinkaan ole se, että ei ikinä riitelisi, vaan enemmänkin se, että erimielisyyksiä ja haasteita voidaan käsitellä turvallisesti.

Jokainen ansaitsee elämäänsä ihmissuhteita, joissa on turvallista olla eri mieltä. Kiukutella. Pyytää anteeksi. Saada anteeksi. Olla ihminen. Rosoinen ja pehmeä.