On ok mokata, hajota, romahtaa – ja nousta

Tiedätkö sen tunteen, kun haluat vajota maan alle? Heräät aamuyöllä hikisenä pohtimaan surkeutesi leveleitä, mokasi karmeutta ja seurauksia. Mitä hitsiä menit silloinkin sanomaan ja tekemään? Kohta käyt armotta läpi koko epäonnistumisiesi repertuaaria.

Oma metodini sähellyksen ja surkeuden syövereissä on noudattaa brittiläistä toisen maailmansodan aikaista ohjetta pysyä rauhallisena ja jatkaa toimintaa. Tai no, ainakin jatkan toimintaa.

Teen elämässäni sellaista, mikä tuntuu syvästi sielua säväyttävältä, minulle oikealta. Se ei ole täysin helppoa, mutta ei se ole erityisen vaikeaakaan. Ihmiset tekevät jatkuvasti isoja ja haastavia asioita, ja ihailen heitä ja heidän aikaansaannoksiaan. Itse kirjoitan kirjaa itsensä rakastamisesta. Ei ole kovinkaan mutkikasta vain istua persuuksillaan ja luritella menemään paitsi silloin, kun olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut luvun haavoista, varjoista ja itsensä tuomitsemisesta. Olisi muutakin kerrottavaa, mutta jos koko ajan on sellainen olo, että en jumaleissön vaan osaa tätä ja kaikki mitä teen on pelkkää räpellystä, on hankalaa päästä eteenpäin ja kiinni niihin valoisampiin aiheisiin. Kirjan kanssa ja ilman.

Akilleen kantapääni – siis yksi niistä – on riittämättömyyden tunne, joka tämän tästä pompsahtaa esiin, vaikka kuinka olen asian kanssa diilannut. Olen eheytynyt ja oivaltanut paljon, mutta tarve tulla hyväksytyksi tiukistelee minussa kuin pikaliimattu korva lempimukissa. Vaikka arkipuhteikseni sitoisin kukkakimppuja, viljelisin maata tai tutkisin tilastoja, samat epävarmuudet ja halu tehdä hyvin minulla olisi silloinkin.

Pidin juuri kurssini ensimmäistä osaa ja olin omasta mielestäni valmistautunut huolella, mutta kun h-hetki koitti, sönkötin asiaani (okei, olen ehkä itse ankarin tuomarini) kuin muistinsa menettänyt happivajeessa. Kuukausia huolella kerrostamani epävarmuuden korttitalo lakoontui kasaan heti, kun olin saanut kurssilaiset ovesta ulos. Totesin, etten siis osaa kirjoittaa enkä puhua, pelkään hulluna, unelmani ovat epärealistisia, enkä voi onnistua asioissa joita haluaisin. Toisin sanoen: olen surkea ja epäuskottava. Kuka minä olen sanomaan kellekään mitään itsensä hyväksymisestä?

Ja nyt, jos odotat rumpujen pärinää minulla onkin sinulle vain tämä: on ok hajota ja romahtaa. On ok epäillä itseäsi ja nieleskellä sydän läpättäen silloin, kun muut nukkuvat. On ok tuntea olonsa epäonnistuneeksi, huonoksi ja nollaksi. Niin ei tarvitse olla koko elämän läpi. On ok myös nousta (takaisin) jaloilleen ja tuntea myötätuntoa ja arvostusta itseään kohtaan, vaikkei kaikki menekään ihan suppiloon. Mihin tarvitsemme sitä, että hommat aina ”onnistuvat”?

Kuulin eräältä psykologilta, että moni tulee terapiaan tavoittelemaan parempaa itsetuntoa. Jotta olisi niin sanotusti enemmän munaa elämän edessä, pokkaa ja rohkeutta. Vähemmän tärinää ja punastelua, isommin suvereenia homman haltsaamista. Haluamme suorittaa itseämme säänkestäviksi versioiksi sen sijaan, että riisuisimme sisäiset goretexit. Räntään tarkoitettu matsku pitää kyllä tuulen ja veden loitolla, muttei estä hukkumasta, jos jää yksinään kylmään veteen, vaikka miten sankarina.

Putoaminen tarjoaa mahdollisuuden aitoon, rehelliseen yhteyteen ja läheisyyteen toisten ja itsen kanssa. Sellainen luottamus ja rakkaus syntyy vasta kun voi olla heikko ja pieni itselle ja toisille. Kun toinen leyhyttää sielullaan ilmaa siipieni alle, nousemme molemmat korkeammalle. Suurenmoisuus syntyy siellä missä tunnistamme, että myös pienuutemme ja surkeutemme mahtuu meihin. Emme ole epäonnistumisemme vaan se voima, virtaus ja elämä, joka mahdollistaa sekä nousut että laskut. Voisimmeko antaa itsellemme kredittiä ihan vaan elämisestä?

Kun kovasti tavoittelemme onnistumista ja hyvinvointia, leimaamme herkästi sähellykset, epäilykset ja kärvistelyt edustamaan ei-onnellisuutta, ei-rakkautta, ei-onnistumista. Moni erinäisin speksein menestynyt sanoo skoolaavansa, kun menee päin mäntyä. Uskoakseni, koska myötätunto luo tilaa tarkastella opin paikkoja uteliaasti, ja myös, koska useat asiat eivät ole niin älyttömän vakavia. Toki haluaisimme tuulta purjeisiin ja yläilmoihin liitämään. Mutta mitä jos mahalaskut, kriisit ja itsensä kurjistelu ovatkin olennainen osa onnellisuuden ja eheyden prosessia?

Kuinka voit tietää mistä eheytesi koostuu, ellet koskaan säry ja hajoile? Kipinä sydämesi liekkiin kasvaa myös siitä kitkasta joka syntyy, kun viistät vatsallasi pitkin elämän kaltevia pintoja.

 

Kuva: Ian Schneider/Unsplash

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • 0LAG_1_kan.indd

    Sydänjuttu -kirja

    5 / 5
    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • ruutuvihko2

    Ruutuvihko – Onnea on

    3,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin