Joskus empaattisinta on sanoa ”ei”

marikav_blogi

Olin pari viikkoa sitten lentokentällä lähdössä viikonlopuksi reissuun. Suuntasin lähtöportille varttia ennen sen aukeamista ja katselin itselleni istumapaikkaa. Kaikki portin lähellä olevat tuolit olivat varattuja, paitsi yksi. Kysyin viereisessä tuolissa istuvalta, bisnestyyliseltä mieheltä englanniksi, oliko paikka vapaa. Mies vastasi luontevalla, vahvasti suomalaiskorosteisella englannilla, että kyllä on, istu vaan. Tein työtä käskettyä.

Koska minua ei välttämättä tunnista ensikuulemalta suomalaiseksi, mies ystävällisesti käänsi minulle englanniksi virkailijan suomenkieliset kuulutukset lennon ylibuukkauksesta. Hymyilin hänelle hieman vaivautuneesti samalla, kun ajattelin, että jos nyt sanon hänelle ymmärtäväni suomea, hän voi nolostua. Mikäli näin kävisi, hänen epämiellyttävä tunteensa olisi minun syyni, koska olin pantannut häneltä tietoa. En halunnut aiheuttaa hänelle mahdollista hankalaa oloa, jonka superherkästi toisten tunteita aistivana joutuisin myös itse kokemaan voimakkaasti.

Istuin hiljaa miehen vieressä. Tuttu syyllisyyden ja häpeän tunne siitä, että olin epäonnistunut toisen tunteiden huomioimisessa ja olotilan helpottamisessa, pyyhkäisi ylitseni. Olin juuri ylittänyt sen korkeimman harjan, kun tajusin, että enhän ollut edes sanonut miehelle mitään enkä voinut tietää, miten hän olisi reagoinut, jos olisin avannut suuni. Elin jälleen vanhaa ylivastuullisuuden ja syyllistymisen tarinaani läpi, vaikka siihen liittyvä tilanne ei ollut ehtinyt edes tapahtua muualla kuin omassa mielikuvituksessani. Myötätuntoinen huvittuneisuus kumpusi sisälläni. 

Kun sanoin “ei”, sanoin samalla “kyllä”

Annoin ajatukseni tilanteen jonkinlaisesta korjaamisesta mennä ja päätin käydä kokemuksen loppuun itsessäni. Häpeän viimeiset rippeet katosivat horisonttiin, kun siirsin huomioni päästäni sydänkeskukseeni ja keskityin vain olemaan kehossani, tuijottaen terminaalin ikkunasta pimenevässä illassa laskeutuvia ja nousevia koneita. Minussa nousi rauha, joka kerros kerrokselta valtasi kehoni, mieleni ja tunteeni.

Siitä rauhasta käsin päätin viimein sanoa itsessäni “ei” sille kuluttavien ajatusten ja tunteiden kierteelle, joka niin monta kertaa vastaavissa tilanteissa oli seuraavaksi vienyt energiani: pitkittyneille itsesyytöksille ja analyysille siitä, miten minun olisi pitänyt toimia ja riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteille siitä, kun en osannut hoitaa tapahtunutta toisen tunnekokemusta paremmin huomioiden.

Samalla sanoin “kyllä” luottamukselle, armolle ja hyväksynnälle, jotka nousivat sydämestäni ja täyttivät sen tilan, joka vatvomiselta ja itseni syyllistämiseltä vapautui. Sanoin “kyllä” liikutukselle ja täyttymykselle siitä, että pystyin valitsemaan voiman ja vapauden ylivastuullisuudessa rypemisen sijaan.

nainen_kaupunki

Toisten tunteet eivät ole sinun syytäsi

Herkästi toisten tunteita ja tarpeita aistiva ja niistä liikaa vastuuta ottava ihminen voi olla lapsesta asti elänyt kierteessä, jossa hän ylianalysoi toisten tunnekokemuksia ja olotiloja ja miettii jatkuvasti omaa osuuttaan niiden aiheuttamisessa. Mikäli henkilö on kasvanut ympäristössä, jossa häntä on syyllistetty toisten vaikeista kokemuksista, hänen ihmissuhteensa voivat olla toistuvaa perusteettomien itsesyytösten ja häpeän aaltojen sarjaa.

Aikuisiällä tämä kärjistyy suhteissa, joissa toisen osapuolen selviytymiskeinona on ulkoistaa vastuu tunteistaan – ja erityisesti niistä vaikeista – kokonaan toisen harteille.

“Koska sinä teit ja sanoit noin, minusta tuntuu tältä”, sanoo tunteistaan avoimesti vastuuton.

“En tarkoittanut sitä, anteeksi, yritän olla niin, että sinusta ei tuntuisi enää pahalta,” sanoo ylivastuullinen itsesyyllistäjä.

Molemmat ylläpitävät osaltaan epätasapainoista ja tuhoisaa dynamiikkaa eikä kumpikaan huolehdi tai pysty olemaan kunnolla läsnä itsessään.

Herkkinä, toisten tunne-energioita helposti aistivina olemme tuskallisen tietoisia muiden kärsimyksestä ja teemme usein liikaa omalla kustannuksellamme sen helpottamiseksi. Ajattelemme, että ottamalla toisten taakan harteillemme pystymme parantamaan heidän oloaan. Toimimalla näin teemme kuitenkin päinvastoin. Me pikemminkin eväämme heiltä mahdollisuuden keskittyä omiin kokemuksiinsa ja niissä piileviin oivalluksiin siitä, miten he suhtautuvat itseensä ja elämään. Samalla, kun keskitymme pelkästään toisiin, eväämme tämän mahdollisuuden myös itseltämme.

Myötätunto on läsnäoloa, jossa saa yhteyden omaan voimaansa

Jotta voimme kasvaa ja laajentua ihmisinä, kaiken, mikä rajoittaa meitä, on ensin tultava esiin tiedostettavaksi, käsiteltäväksi ja muunnettavaksi. Siksi on tärkeää, että emme herkkinä ja toisten tunteita helposti aistivina keskity koko elämäämme kannattelemaan muita, vaan käännämme huomion itseemme. Vain näin voimme tiedostaa ja tehdä jotain niille meissä oleville uskomuksille, jotka estävät meitä astumasta kunnolla omaan voimaamme ja olemasta kaikkea, mitä voimme olla.

Jotta voimme toimia toisten kärsimyksen helpottamiseksi niin, että syntyy syvää muutosta, on meidän ensin toimittava niin itseämme kohtaan. Meidän on siis välillä sanottava “ei” rajattomalle myötäelämiselle ja myötätunnolle muita kohtaan ja “kyllä” syvän myötätunnon synnyttämiselle itseämme kohtaan.

nainen_pellolla

Kun me herkät, helposti toisten tunteita aistivat ja niihin ensisijaisesti keskittyvät ihmiset alamme keskittyä enemmän omiin tunteisiimme, avaamme samalla itsessämme oven uudelle empatian ja eheyttävän läsnäolon tasolle. Suostuessamme kokemaan omien inhimillisten tunteidemme koko ravisuttavan skaalan pystymme tekemään niin myös muille ilman, että yritämme epätoivoisesti helpottaa heidän oloaan tai fiksata heitä. Luotamme siihen, että he selviävät tunnemyrskyistään ihan kuten mekin. Voimme tukea heitä myskyn silmässä pelkästään olemalla läsnä ilman, että meidän täytyy lähteä mukaan heidän kaaokseensa.

Myrskyn laannuttua voimme yhdessä pohtia, mitä tunteemme meille kertovat siitä, mitä itsestämme ja maailmasta ajattelemme. Onko taustalla joku uskomus, jonka mukaan olemme jollain tapaa kelpaamattomia, riittämättömiä tai huonoja? Ja jos kyllä, niin mihin se perustuu ja onko se oikeasti totta?

Avaimena syvään empatian tilaan, joka ei kuluta meitä loppuun, on sallia itsemme tuntea ihan kaikki tunteet silloin, kun ne nousevat, mutta sen jälkeen katkaista kierre, jossa jäämme vellomaan niiden jälkimaininkeihin päivä- tai viikkokausiksi. Tämä vaatii sopivien metodien löytämistä niihin hetkiin, kun tunne riehuu joko itsessämme tai kun tuemme jotain toista hänen haastavassa kokemuksessaan.

Tässä neljä askelta, jotka toimivat minulle ja joita voit kokeilla:

  1. Siirrä huomiosi toisten ihmisten tunteiden aistimisesta omaan sisäiseen tilaasi.
  2. Salli kaikki tunteet, jotka sinussa nousevat. Tunnustele niitä kehossasi. Sinun ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään.
  3. Siirrä huomiosi päästäsi rinnan keskelle sydänkeskukseesi. Voit pitää silmät auki tai sulkea ne, jos sinulla on siihen mahdollisuus. Tunnustele, mitä sinussa nousee. Kun siirrät huomiosi päästäsi sydämeesi, et ole pelkästään mielesi tarjoamien, usein kaavamaisten ratkaisujen varassa, vaan saat käyttöösi myös sydämesi viisauden, joka voi tuoda tiukkaan tilanteeseen odottamattoman yksinkertaisen, mutta toimivan ohjeistuksen ja selkeyden.
  4. Mikäli haluat ja sen on tarpeen, toimi tai kerro, miltä sinusta nyt tuntuu, mitä tarvitset ja ajattelet.

Kun olemme syvän myötätunnon, läsnäolon, rauhan ja voiman tilassa itsessämme, muut voivat tuntea sen ja saada yhteyden tuohon samaan tilaan itsessään. Siinä tilassa voimme yhdessä olla kaikkea sitä, mitä olemme ja laajentua siksi, mitä emme edes vielä tiedä olevamme.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Ale!

    Tikapuut rakkauteen -kirja

    27,90  23,72  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin