Sivu 289 – Hidasta elämää

Yksinäinen, älä jätä itseäsi yksin – Yhteys toiseen ihmiseen voi aueta, kun löytää ensin yhteyden itseensä

Kumiseva tyhjyys ympärillä, kolkkous ja kärvistys. Aamulla herätessä, päivällä ja illalla. Arkisina ja viikonlopun hiljaisina hetkinä. Olo, että jotakin vikaa minussa on, outoa tai väärää. Sivussa olemisen tunne. Ei hajuakaan, kuinka päästä sinne keskelle, missä muut ovat. Ja vaikka kuinka yrittäisi, tunne käy kenties vain äänekkäämmäksi. Joskus olotila on kuin suojaava peitto, melkein makean suolainen, upottava ja turvallinen. Tuttu paikka, jossa itseään lääkitsee sillä, millä osaa ja voi. Minä lääkitsin itseäni makealla, alkoholilla, loputtomilla päiväunelmilla ja suorittamisella.

Odotin, että elämä alkaisi. Odotin rakkautta. Joskus ihan tiettyjä ihmisiä, vuosikausiakin. Kaikkien rakkauksienikin keski- ja lopputulema oli yleensä se, että koin olevani yksin. Ystävyyssuhteista ja elämän tohinoista huolimatta tuntui usein, että jotain puuttui. Ihmettelin, kuinka toiset näyttivät olevan vapaita ja tekivät sitä mihin elämä kutsui.

Ei yksinäinen ole tehnyt mitään väärin. Yksinäinen ei ole viallinen. Voi olla, että joskus yksinäisyyttä saa melkein kuin ”synnyinlahjana”, jotakin sellaista vierauden kokemusta, joka kulkee mukana ison osan elämää. Tai sitten yksinäisyys voi tulla elämän vaiheina – pohjaton, raastava kaipaus jonkun rakkaan luo, siihen mitä kahden sydämen ja ihon välillä on.

Yksinäisyyteen liittyy erillisyys ja monesti erillisyyden pohjana on viallisuuteen uskominen tai syvä arvottomuuden kokemus. ”Jotain on mennyt pieleen, koska koen tätä yksinäisyyttä.”

Yksinäisyys on ehkä kulttuurisestikin stigmatisoitu tunne: sitä pitäisi voida välttää ja jos sitä kokee, on kenties ikään kuin jotenkin sössinyt hommansa. Emme kollektiivisesti oikein osaa suhtautua yksinäisyyteen. Uskomme usein yhdessä, että se kertoo viallisuudesta, vaikka se kertookin kenties yhteydettömyydestä. Ja mitä vikaa on yhteydettömyydessä? Se on kokemus muiden joukossa. Ehkä hyvin merkityksellinenkin kokemus. Ehkä jopa kutsu.

Yksinäiseltä puuttuu yhteyden tuomaa täyteyttä. Homma on paradoksi: tarvitsemme ja saamme tarvita ja kaivata toisiamme. Mutta saamme myös voimautua syvään yhteyteen itsemme kanssa, jolloin rakkaus ei riipu ulkopuolella olevasta. Tällainen eheytyminen on kuin sinnikästä salapoliisityötä – mutta täysin mahdollista.

Mistä siis syntyy uskomus, että yhteyden kokeminen on riippuvaista toisista? Mistä syntyy sydämen sykkyröityminen? Kenties yhteys on joskus – ehkä niin varhaisessa kohdassa, ettei sitä edes muista – satuttanut niin syvästi, että sille sydämensä uudelleen avaaminen tekee liian kipeää. Erityisesti, jos on haavoittunut suhteessa ensimmäisiin yhteyden tarjoajiin, varhaisiin huoltajiinsa. Jos tuossa yhteydessä on ollut jotain säröistä, oppii usein yhteydettömän suhteessa olemisen mallin sekä toisiin että itseensä. Yhteydettömyyden kaivertava olotila on silloin tutuin tapa olla olemassa.

Silloin uskoo alitajuisesti, että myös lääke yhteydettömyyteen tulee toisten kautta. Mittaa ja arvioi yhteyden tai yhteydettömyyden kokemusta suhteessa toisiin. Uskoo voivansa täyttyä ja kokea rakkautta vain muiden kautta. Itsessäni ja asiakkaideni (ja ylipäänsä ihmisten kanssa) olen usein todistanut syvää, alitajuista uskomusta, että arvomme mitataan yhteydessä muihin, rakkaudessa toisiin. Tuo uskomus aiheuttaa osaltaan, että itseään on vaikeaa täyttää ja on vaikeaa ottaa vastaan sellaista viisasta apua, joka opettaa olemaan voimauttavassa yhteydessä omaan itseen.

Mutta on jokamiehen ja -naisen oikeus kokea yhteyttä. Jokainen saa oppia eheään suhteeseen itsensä kanssa. Saa oppia olemaan kuulolla ja yhteydessä omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Saa oppia luomaan sisällään turvallista tilaa, jossa itseään kykenee kannattelemaan myötätuntoisesti. Se on eri asia kuin selviytyminen, joka synnyttää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Oman sisäisyyden kannatteleminen – siis syvä yhteys itseen – synnyttää täyttymystä, sydämen avautumista ja kykyä huolehtia tarpeistaan. Silloinkin, kun esimerkiksi yhteyden tarve toisiin ei täyty tavalla, jolla toivoisi.

Yksinäisyyden kokemus on totta ja tekee joskus tosi vaikeaksi avautua jollekin uudelle. Yksinäisyydessä sydän on sykkyrällä ja sekin voi sattua, kun sykkyrä alkaa aueta. Mutta vain minä voin uskaltautua kyseenalaistamaan uskomukseni siitä, että minussa on jotain vikaa (kun en kelpaa). Minulle yksinäisyyteni osoitti jokaisen arvottomuuteeni uskovan osasen, kun sain turvaa alkaa niitä katsoa. Arvottomuuden kokemuksesta luopuminen on vaatinut sinnikästä päättäväisyyttä kohdata kipujani, uskomuksiani ja epätasapainoista riippuvuuttani.

Mitä syvemmin olen rohkaistunut rakastamaan itseäni kaiken pelottavan, synkän, syövyttävän ja upottavan läsnä ollessa, sitä syvemmin olen avautunut yhteyteen ytimeni kanssa. Aloin oivaltaa, ettei mikään synkkyys kerro siitä, että minussa on vikaa. En enää jättänyt itseäni yksin.

Ajattelen, että pohjimmiltaan yksinäisyys on sielun kaipausta ihmisensä luo. Syvin yhteys on yhteyttä omaan sieluun, ytimeen. Rakkauteen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sieluni on synkassa kaikkien tunteideni kanssa. Se ei tuomitse mitään eikä arvota kokemuksiani hyviin eikä huonoihin, toisin kuin mieleni (joka vastustaa varsinkin yksinäisyyttä). Ihmeellistä kyllä, kun olen syvässä, myötätuntoisessa yhteydessä itseeni, mukaan mahtuu yksinäisyyttäkin. Se kuuluu ihmisyyteen, tähän kauniiseen seikkailuun – mutta yksinäisyyden ei kuulu eikä tarvitse määrittää kokemustani ihmisenä. Kokemustani ihmisenä saa määrittää totuus minusta: olen yhteyden arvoinen, aina.

Tutustu Annan uutuuskirjaan Sydänvoimaa muutokseen:

Aiempi kirjani Sydänjuttu voimauttavan ja rakkaudellisen suhteen luomisesta itseen on ilmestynyt Otavan Hidasta elämää -sarjassa.

Kuva: Natalia Luchanko

Rakastumisen huuma hellitti – Mihin rakkaus hävisi?

Kun ihminen rakastuu, kaikki rullaa. Ainakin tunteiden, fiilisten puolesta ja myös rakkauden kokemisessa.
Uusien ihmissuhteiden alussa lähes poikkeuksetta ihminen kokee rakkautta. Kun aika kuluu, rakkaus on monesti harmittavasti hävinnyt. Silloin usein syytämme toista ihmistä ”en ole enää rakastunut” tai ”en koe enää rakkautta”.

Mitä jos sen sijaan pysähtyisimme miettimään, mihin rakkaus oikeastaan hävisikään.

Kun menemme ihmissuhteeseen, kaikessa pöhinöissämme usein unohdamme, että annamme itselle luvan tuntea rakkautta, iloa ja suuria tunteita. Mutta koska toisen ihmisen kanssa on niin mahtavaa, annamme hänelle kaiken vallan rakkaudessa. Unohdamme rakastaa itseämme, koska odotamme sitä toiselta ihmiseltä. Hänhän täyttää rakkauden tyhjiösi.

Me lakkaamme rakastamasta itseämme. Me lakkaamme huolehtimasta omista tarpeistamme, toiveistamme ja haaveistamme. Me laitamme toiset (kumppanin, lapset yms.) etusijalle, unohtaen muistaa itseämme. Sen sijaan, että muistaisimme tämän, syytämme toista siitä, että HÄN ei täytä tarpeitasi. Me teemme toiset ihmiset vastuulliseksi omasta onnestamme.

Jos sinusta tuntuu, että olet unohtanut kuinka rakastat itseäsi, palaa siihen hetkeen, joka oli ennen näitä ihmissuhteita ja muista miltä rakkaus tuntui. Meistä moni on käynyt tämän polun ja tietää, että toinen ei oikeasti ole vastuussa sinun rakkauden kokemisesta tai sen puuttumisesta, vaikka toista olisi helppo syyttää.

Ota vastuu omista tarpeistasi ja muista kunnioittaa niitä. Se on myös omien rajojen tekemistä ja niiden opettelemista, havainnoimista ja uudelleen kalibroimista. Iällä ei ole mitään tekemistä uhriutumisen kanssa. Mitä pidempi aika siitä on, kun et ole antanut itsellesi lupaa kokea rakkautta, sillä suuremmalla syyllä anna, helvetti soikoon, se lupa itsellesi jo tänään. Ja muista, että olet kaiken sen rakkauden arvoinen.

10 kohtuullista vaatimusta – pystyisitkö sinä edes yhteen näistä?

Luin uutisia siitä, kuinka suomalaiset ovat käyttäneet vuotuiset luonnonvaransa loppuun huhtikuussa ja koko ihmiskuntakin elokuussa. Uutisjuttujen yhteydessä oli mielestäni hienot kymmenen kohtuullista vaatimusta, jotka voisivat osaltaan auttaa korjaamaan tilannetta.

Kymmenen kohtuullista vaatimusta (Hyväksytty Kolilla 24.10.2009)

1. Elämäntavan syvällinen muutos on välttämätön. Pelkkä teknologia ei pelasta.

Olen käynyt läpi elämäntavan muutosta. Kiinnostuin ensin puhtaammasta ravinnosta ja olen kokeillut hyvin erilaisia tapoja syödä, jotta tiedän, mikä minulle sopii. Ruokailutottumusten muutosta seurasi kiinnostus henkisempään elämään. Luin paljon toisten kirjoituksia ja aloin julkaista omia ajatuksiani. Huomasin, että kaikki ajatukset on elettävä todeksi ja vasta kun todellisuudessa tekee valintoja ja päätöksiä niiden mukaisesti, alkaa oma elämä muuttua. Koen, että elämäntapani on käynyt läpi syvällisen muutoksen, kun olen alkanut elämään tietoisemmin ja tekemään arvoihini perustuvampia valintoja kuin aiemmin, jolloin valintojani ohjasivat pitkälti oppimani roolimallit.

2. Tarvitaan yhteisiä sitovia rajoituksia kulutukseen. Tulevien sukupolvien pöydästä syöminen on lopetettava.

Minusta tämä on hieno ajatus, joka alkuperäiskansojen kulttuureissa on ymmärretty nykyistä paremmin. He pyrkivät elämään niin, että luontoa ja ympäristöä suojellaan tulevia sukupolvia varten. Jokainen sukupolvi pitää ympäristöstään huolta oman aikansa. Välillä tämä näkökulma tuntuu kokonaan unohtuneen, kun jokainen omistaja miettii, miten jonkin maa-alueen voisi parhaiten hyödyntää, käyttää ja ”tuhota”, jotta saa siitä itselleen mahdollisimman paljon rahaa.

3. Energian käytön vähentäminen on ainoa mahdollisuus vastata riittävän nopeasti ilmastokriisin haasteeseen. Kulutusta on supistettava oikeudenmukaisesti ja hallitusti.

Huomaan, että yksittäisten tekojen tekeminen, kuten lamppujen sammuttaminen aina kun valoa ei tarvitse, tuntuu pieneltä ja merkityksettömältä teolta, mutta se voi olla hyvä alku. Pakon edessä pystyisimme yhdessä isoihinkin muutoksiin. Uskon kuitenkin, että uusien teknologioiden myötä emme välttämättä edes joudu suurten kielteisten muutosten eteen.

En haluaisi nähdä asioita liian negatiivisessa valossa ja uskon, että uusien innovatiivisten teknologien avulla, kuten muuttamalla merivettä juomavedeksi, sähköautojen ja uusiutuvien energialähteiden sekä fuusioenergian myötä menemme eteenpäin hyvällä tavalla. Ihmiskunnalla menee muutenkin PAREMMIN kuin koskaan aiemmin (ks. esim. Rob Dial).

4. Ydinenergian ja uraanikaivosten tilalle kotimainen, hajautettu ja uusiutuva energiantuotanto.

Julkisen tahon säätämillä laeilla ja tuilla on suuri merkitys. Kansalaisina voimme tuoda mielipiteemme esille osallistumalla julkiseen keskusteluun ja valitsemalla, kenelle annamme äänemme. Mitä energiamuotoa hän kannattaa?

5. Mainontaa on rajoitettava. Se luo keinotekoisia tarpeita.

Minusta mainontaa voitaisiin hyvin rajoittaa, koska se on häiritsevää ja epätasa-arvoistavaa. Ne, joille on kertynyt suurimmat pääomat, voivat suurissa määrin mainostaa tuotteitaan ja palveluitaan ja toiset, joilla mahdollisesti olisi ympäristöystävällisemmät, terveyttäedistävämmät ja paremmat tuotteet, eivät pysty käyttämään mainontaan yhtä suuria summia rahaa. Tuotteissa myös maksamme itse tämän massiivisen mainonnan kustannukset.

6. Paikallisen tiedon tuhoaminen on lopetettava. Kokemusperäistä viisautta tarvitaan ekologisesti kriisiytyvässä maailmassa.

Isovanhemmillamme, vanhemmillamme ja heidän ikäpolvellaan on paljon sellaista tietoa, joka voisi hyödyttää meitä kollektiivisesti. Myös vanhoilla kulttuureilla ja alkuperäiskansoilla on ajatuksissaan ja tavoissaan viisauksia, joita on poljettu yritysten taloudellisten vaatimusten edessä.

7. Luonnonvarojen kuluttamista on verotettava progressiivisesti.

Tällöin organisaatiot voisivat ottaa hieman pitkäjänteisempää harkintaa mukaan päätöksentekoon, koska ei ole oikein ajatella, että käytämme kaikki mahdolliset resurssit heti saadaksemme mahdollisimman paljon rahaa muutamille ihmisille. On kyseenalaista, että yritykset voivat omistaa (vuokraus olisi parempi vaihtoehto ja jonkin yleishyödyllisen/julkisen tahon pitäisi omistaa maat) maa-alueita, koska tällöin kukaan ei välttämättä pysty kunnolla katsomaan kokonaisuutta, vaikka onneksi jotkin julkiset tahot niin yrittävät. Luonnon köyhtyminen, saastuminen tai meluistuminen vaikuttaa suoraan alueella asuvien ihmisten terveyteen ja onnellisuuteen, eikä heille kukaan maksa korvauksia ja usein heidän mielipiteensä eivät merkitse tarpeeksi.

8. Asevarustelu on lopetettava. Se vie ihmiskunnalta voimavarat ilmastokriisin torjunnasta.

Minusta on henkistymisen kautta tullut suuri sotien vastustaja. Varmasti jokainen meistä niitä sydämessään vastustaa. Kohta meillä ei ole sotia sen vuoksi, että vaikka valtioiden päämiehet vallanhimoissaan ilmoittaisivat olevansa sodassa, yksittäiset miehet ja naiset eivät lähde rintamalle. Kun yksittäiset ihmiset muuttavat ajattelutapaansa, ja huomaan tätä tapahtuvan koko ajan laajemmassa mittakaavassa, ei sotia syty. Pieniä konflikteja näemme varmasti, mutta en usko suuriin sotiin, koska ihmiset länsimaissa ovat kasvaneet sellaisen ajattelutavan ylitse, että niillä ratkaistaisiin jokin poliittinen ongelma. Ihmiset ovat tulleet liian fiksuiksi lähtemään sotimaan, vaikka joku kansankiihottaja niin haluaisi.

9. Rajallisella maapallolla on luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa kasvua.

Olen oivaltanut, että jatkuva kasvu tapahtuu henkisen kehityksemme ja ihmisenä kasvun myötä, mutta ei taloudellisena kasvuna, josta vain osa ihmisistä hyötyy ja toisilta tuhotaan ympäristö. Olemme siis todellakin jatkuvassa kehityksessä, mutta jotkin talousprofessorit ovat olleet väärässä väittäessään, että talouskasvu on jatkuvaa. Hyvinvointia saamme muualtakin kuin kulutuksesta, kuten raikkaasta hengitysilmasta sisällä ja ulkona, puhtaasta vedestä, ruoasta ja koulutuksesta ja ne pitää huomioida, kun pohditaan hyvinvointivaltioita ja tulevien sukupolvien edellytyksiä hyvään elämään. Muuten tämän hetken taloudellisen kasvun kiihdyttämiseksi tuhotaan näitä resursseja, mikä on lyhytnäköistä ja typerää. Henkinen pääoma ja tasapainoisuus on yhtä tärkeää, kuin että meillä on palveluita ja kulutustavaraa.

10. Kohtuus arvoonsa. Se on vapautta kulutusriippuvuuksista.

Kohtuus tulee mielestäni siitä, että voimme voida hyvin hieman vähemmälläkin kulutuksella ja rakentamisella ja tällöin suojelemme luonnonresursseja tuleville sukupolville ja itsellemme. Kohtuus tulee pienistä ja suurista valinnoista ja päätöksistä sellaisten arvojen perusteella, jotka huomioivat muutkin asiat kuin taloudellisen näkökulman. Paremmalla teknologialla ja elämäntavoilla ei myöskään tarvita enempää työpaikkoja, vaan työtä riittää paremmin jaettavaksi, kun elinkustannukset ja elämäntavat kohtuullistuvat.

Tarvitsemmeko kuolemaa muistaaksemme elää? Äkillinen kuolema on aina trauma läheisille – miten selvitä eteenpäin?

Kesälomani kynnyksellä sain pysäyttävän uutisen kollegan ja ystävän äkillisestä poismenosta. Sairaskohtaus. Vain kaksi viikkoa aikaisemmin olimme istuneet meren äärellä ja suunnitelleet isänpäiväksi pidettäväksi yhteistä viikonloppuworkshopia Väri & Ruoka. Vielä viikko ennen kuolemaa viestittelimme tarkoista päivämääristä, kustannuksista ja Korfun upeista maisemista, missä ystäväni oli juhlistamassa perheineen elämänsä puoltaväliä 40-vuotispäiväänsä. Itse olin ollut samassa paikassa 16-vuotiaana. Ystäväni pyysi, että varaan ja vahvistan tilavarauksemme kurssia varten isänpäivälauantaiksi.

Vain puoltatoista kuukautta aikaisemmin ystäväni oli hypännyt pois vakityöstä ja stressaavasta työympäristöstä. Hän halusi hypätä kohti uutta ja tuntematonta ja toteuttaa loppuelämänsä unelmaa. Kuolinpäivänä saapuivat paperit uuden yrityksen hyväksymisestä kaupparekisteriin.

”Eihän sitä kuule tiedä, mitä me vielä ehditään, kun nuoria ollaan vielä”, hän kirjoitti minulle viimeisimmissä viesteissään. Nauroimmme ja hykertelimme uusille suunnitelmillemme.

Työuramme kulki samoja reittejä: kohtasimme ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten freelance-toimittajina eräässä suuressa lehtitalossa, paljon myöhemmin palkollisina toisessa suuressa lehtitalossa ja nyt molempien tuleva yrittäjyys. Elina Maria ja Elina Maarit, samanikäiset lapset ja kutakuinkin samanlaiset suunnitelmat edessä. Pysähdys.

On vaikea nähdä mitään tarkoitusta nuoren terveen ihmisen, 40-vuotiaan äidin äkilliselle sairaskohtaukselle ja poismenolle. Elämä ei ole reilua.

Tämä sama ihminen oli se ainoa kollega toisesta toimituksesta, joka vetäisi minua hihasta tasan neljä vuotta sitten yhteisen työpaikkamme ulkoterassille ja pahoitteli isäni äkillistä poismenoa – sydänkohtaus 63-vuotiaana.

Äkillinen kuolema

Kun äkillinen kuolema kohtaa läheisen tai ystävän, se on aina jonkinasteinen trauma. Luonnollisessa kuolemassa omaisen on mahdollista jättää jäähyväiset, mutta äkillisessä kuolemantapauksessa tätä mahdollisuutta ei ole. Itselläni oli pakonomainen tarve nähdä vielä isäni hänen yllättävän yöllisen sydänkohtauksensa jälkeen, jättää hänelle hyvästit. Terapeuttisessa mielessä se olisi surevalle hyväksi todeta konkreettisesti, että läheinen on kuollut ja hyvästellä hänet. Näin painajaista, jossa arkku vieri edessäni ja minä juoksin perässä ja yritin saada sitä kiinni, en saanut. Ruumiinavauksen viivästymisen vuoksi, en kerennyt hyvästellä isääni. Hautaustoimistosta suositeltiin, etten hyvästelisi ruumista enää niin myöhäisessä vaiheessa.

Äkillisen kuolemantapauksen yhteydessä sokki voi tulla niin voimakkaana, että yhteys tunteisiin katkeaa, ja sureva saattaa tarvita ammatiapua. Traumapsykologian ja traumapsykoterapian keskus Synolonin toimitusjohtaja, psykologi Soili Poijula on hoitanut surevia ja tutkinut surun ja trauman hoitoa. Jo 1960-luvulta lähtien on käyty keskustelua, voiko surusta sairastua. Voi.

Nykyisin on olemassa tutkimustietoa surun kielteisistä vaikutuksista fyysiseen ja psyykkisen toimintakykyyn. Suru on vakava terveysriski ja surevien kuolleisuus on muuta väestöä korkeampi. Surusta voi tulla sairaus. Osa läheistensä menettäneistä surevista ei toivu luonnollisesti, vaan tarvitsee ammattiapua. Traumaattinen suru on seurausta läheisen ihmisen äkillisestä tai väkivaltaisesta kuolemasta. Traumaattiseen suruun liittyy voimakkaita ja tuskallisia muistoja kuolleesta, kyvyttömyys hyväksyä asiaa todeksi ja vaikeus uskoa elämän jatkuvan ilman kuollutta.

Akuutin surun vaiheet: sokki, tuska, syyllisyys, katumus, ahdistus, pelko, yksinäisyys, masennus. Omainen elää tunteiden vuoristorataa.

Kriisitilanne voi paljastaa, että surijalla ei ole olemassa riittävästi resursseja tai tukiverkkoa. Viimekädessä haaste kohdistuu kuitenkin ihmiseen itseensä ja läheisten ihmisten tukeen, joka on toipumisprosessissa hyvin tärkeää. Akuutin surun aikana perheen, sukulaisten ja ystävien tuki on tärkeintä. Usein kuulee sanottavan, että haluaisin mennä tapaamaan surevaa, mutta kun en tiedä mitä sanoisin. Moni sureva onkin ihmeissään kun hänen luokseen ei tulla.

Itse olin yksin viisivuotiaan uhmäikäisen lapsen kanssa, kun isäni yllättäen kuoli. Tuo syksy oli karmaiseva näin jälkikäteen ajateltuna ja oikeastaan siitä vielä monta hetkeä, kuukautta ja vuotta eteenpäin. Shokkivaiheessa vain toimittaa ja järjestelee asioita, tunteille ei vielä silloin ole tilaa. Itselläni kaikki resurssit menivät yksin lapsen kanssa selviytymiseen, tunteen työnsin syrjään. Tunteet saattavat tulla paljon myöhemmin, sitten kun niille on tilaa. Uupumus, viha ja sen alta kumpuva suru saattavat tulla vasta vuosienkin päästä. En olisi selvinnyt ilman ammattiapua. Uskalla siis hakea ammattiapua. Se ei ole osoitus heikkoudesta, vaan rohkeudesta.

Älä häpeä tunteitasi. Kaikki ne vihan, surun, apatian, masennuksen, raivon ja yhtälailla ilon tunteet ovat sallittuja. Ne tulevat ja menevät. Salli ne itsellesi, sillä muuten sairastut. Et ole negatiivinen, hullu, sairas tai hankala ihminen, vaikka vihaisit ja huutaisit. Olet pohjimmiltasi surullinen.

Miten selvitä eteenpäin:

JOS MAHDOLLISTA, KÄY HYVÄSTELEMÄSSÄ VAINAJA: Toipumisen kannalta on suuri merkitys sillä, että voit jättää jäähyväiset läheisellesi, jotta vältyt tunteelta, että joku vain yhtäkkiä hävisi elämästä. Pidä oikeuksistasi kiinni nähdä vainaja mahdollisimman nopeasti kuoleman jälkeen. Jos tämä ei kuitenkaan tunnu hyvältä, älä tee sitä. Kuuntele itseäsi.
PUHU: Se, että puhuu asiasta mahdollisimman yksityiskohtaisesti, tekee asiasta todellisen ja helposti lähestyttävän. Puhu myös lapsellesi avoimesti ja oikeilla nimillä asioista. Itse puhuin traumaterapeuttini kanssa sekä kävin samanaikaisesti eroseminaaria, joka osaltani oli pitkälle surutyötä isästäni.
HAKEUDU AMMATTIAVUN PIIRIIN: Hakeudu trauma-tai kriisiterapeutin/psykologin luokse. Kunnilla on myös tarjolla erilaisia ilmaisia vertaistukiryhmiä äkkikuoleman kohdanneille. Jos et jaksa itse selvittää näitä asioista, pyydä että joku tekee sen puolestasi.
ITKE: Kunpa pystyisit itkemään, sillä se helpottaa. Anna sen tulla, huuda, itke, hakkaa tyynyä, paru, sure niin kauan kuin on tarve. Älä häpeä tunteitasi. Kaikki tunteet ovat sallittuja.
LIIKU: Kävele, pyöräile, juokse, ui tai samoile metsissä. Tee ihan mitä vaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Itse kävelin kyseisenä vuonna sporttrackerin mukaan 700 kilometriä lähimetsissä ja kuvasin kännykälläni kaikkea mitä huvitti.
ITSEHOITO: Käy hieronnoissa, kasvohoidoissa, kosmetologilla, lymfahoidossa, kampaajalla, mikä ikinä saa olosi tuntumaan paremmalta. Itse ravasin terapian lisäksi vyöhyketerapiassa, hieronnoissa yms. hoidoissa helpottaakseni oloani.
ARKI: Lapsi/lapset, puoliso tai lemmikki on monelle läheisensä menettäneelle tapa pysyä arjessa kiinni. Jos sinulla ei ole mitään näistä, hakeudu vertaistukiryhmään. Ihmisten läsnäolo auttaa.
VERTAISTUKI: Samoja kokeneiden tarinat helpottavat oloa. Saat myös itse purettua omaa pahaa oloa. Tulet nähdyksi ja kohdatuksi itkuisena, poissa tolaltasi, ihan missä olotilassa ja miten rähjäisenä vain.
PYYDÄ APUA: Pyydä rohkeasti apua. Jos sinulla ei ole läheisiä tai he eivät syystä tai toisesta auta, käänny kaupungin sosiaalitoimen piiriin. Kotiapua ja lastenhoitoapua on saatavilla.
AUTA: Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, tilanteessa jossa itse tarvitsisi apua, niin avun antaminen muille saattaa helpottaa omaa tuskaista oloa. Tämä tosin toimii vasta shokkivaiheen mentyä ohi. Auttamisesta, vapaaehtoistyöstä tms. tulee uskomattoman hyvä fiilis.
VAIHDA MAISEMAA: Matkusta hetkeksi pois. Kun pääsee kotiympyröistä hetkeksi kauemmaksi, olo saattaa helpottua. Itselläni kuukauden Chilen matka tuona talvena oli ainakin hetkellinen pelastus. Joku voisi ajatella, että se on pakoa surun työstämisestä, mutta mitä sitten. Jos se helpottaa oloasi edes hetkeksi, mitä pahaa siinä on, oma lääkärini ohjeisti.
KIRJOITA: Kirjoittaminen on uskomaton apu surutyöskentelyssä. Kun vain kirjoittaa ilman mitään päämäärää omista fiiliksistä, se helpottaa.
MAALAA: Maalaa, räiski, tuhraa, sotke. Mikä tahansa luovatyöskentely auttaa. Se voi maalaamisen sijasta olla myös käsityöt, virkaaminen, ompeleminen, nikkarointi ihan mikä vain käsillätekeminen.
NUKU: Nuku, nuku ja nuku. Mikään unimäärä ei voi olla liikaa surun keskellä. Jos et saa nukutuksi, hae lääkettä.
OLE JA HENGITÄ: Tuska ja ikävä tulee aaltoina shokkivaiheen jälkeen, tulee ja menee. Hengitä syvään ja anna surun tulla. Suru ei ehkä koskaan mene kokonaan ohi, mutta se muuttaa muotoaan ja sinä kestät sen kyllä. Älä pelkää surua.
HYVÄKSY: Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin emme pysty vaikuttamaan ja tosinaan varsin epäreilujakin asioita. Sen asian toteaminen ja hyväksyminen helpottaa. Kaikki ei todella ole hallinnassamme. Vaikka kuinka pitäisit itsestäsi huolta, liikkuisit, söisit terveellisesti, nukkuisit ja olisit positiivinen, voit silti kuolla tänään tai joku läheisesi voi yhtälailla kuolla. Tämän asian hyväksyminen on minulle ollut vaikeinta.
SURE: Sure juuri niin kauan kuin sinusta tuntuu. Se ei ole itsekästä, se ei kerro negatiivisuudestasi tai mistään muustakaan. Se on tunne, joka kuuluu tuntea ja juuri niin kauan kun itsestä siltä tuntuu. Se suru saattaa kulkea loppuelämän mukanasi tavalla tai toisella. Sitä ei tarvitse poistaa itsestä, paeta tai lopettaa. Se voi olla kumppanisi, jolle puhut ja jonka tunnet ja kohtaat lempeästi elämäsi loppuun asti.

Vinkkejä läheisille, miten kohdata sureva:

Tarjoa apua, lastenhoito, siivous, autokyyti, ihan mitä vain apua.
Vie ruokaa, käy kaupassa.
Kuuntele ja kysy.
Ole läsnä.
Soita ja/tai mene kylään pyytämättä.
Ole saatavilla aina ja kerro se myös surevalle.
Selvitä, mistä saat ammattiapua läheisellesi ja ohjaa hänet ammattilaisen luokse; kriisiryhmä, kriisiapu, vertaistukiryhmä, psykologi, traumaterapeutti yms.

Omistettu sydämelliselle, lämpöiselle, lahjakkaalle, kauniille, luovalle ja rohkealle paratiisilinnulle, joka eli ja oli juuri sellainen kuin halusi ja teki juuri sitä, mikä tuntui hyvältä ja omalta. Lohdullista on se, että hän muisti elää rohkeasti 40 vuodessa varmasti sen, mitä moni meistä ei edes 80 vuodessa rohkenisi. Voimaa jokaiselle läheisensä äkillisesti menettäneelle!

Miten näkymätön lapsi voi kasvaa aikuiseksi, joka hyväksyy itsensä?

Muumeissa on tarina näkymättömästä Ninnistä. Ninni oli ehkä ihan tavallinen tyttö. Häntä hoiti täti, joka oli sarkastinen ja inhottava. Pikkuisesta tytöstä tuli ilkeilyn vuoksi näkymätön. Me kaikki tarvitsemme pienestä pitäen silmiä, jotka sanovat, että olet ihana, rakastettu ja hyväksytty.

Noiden silmien kautta on mahdollisuus kasvaa ihmiseksi, joka rakastaa ja hyväksyy itsensä. Aina tuossa on puutteita, mutta noin suunnilleen se menee. Myöhemminkin voi mennä jotain vinoon; esimerkiksi koulukiusaaminen ja kaltoin kohtelu parisuhteessa tai työpaikalla voivat vavisuttaa ihmisen olemusta sen perustuksia myöten. Toki lapsuuden vahva pohja on turvana silloinkin.

Kysymys on tarpeista ja tunteista, ehkä jostain muustakin. Jos tarpeitamme ei lapsuudessa huomioida, jäämme perustavanlaatuisesti jotain vaille. Puhutaan tunnelukoista, jotka syntyvät vaille jäämisen seurauksena. Ninni ei saanut lupaa omille tunteilleen ja muuttui näkymättömäksi. Näkymättömyys on suojautumis- ja selviytymiskeino.

Näkymätön toisille

Jos on lapsuudessa joutunut kokemaan sitä, että on näkymätön, saattaa aikuisenakin päätyä paikkoihin, joissa saa kokea tuota samaa.

Ihmismielen on taipumus löytää ne olosuhteet, jotka ovat vanhastaan tuttuja ja turvallisia. Tunnelukkojen, sisäisten tuntosarvien, avulla ihminen suunnistaa kuin vaistonvaraisesti niiden ihmisten läheisyyteen, jotka vahvistavat tunnelukkoja ja kertovat tuttua lapsuuden tarinaa.

Eikä se ole kenenkään syy, kun ei tiedosta, ei pysty valitsemaan toisin. Miten ihmeessä löysitkin puolison, joka ei näe, ei kuule eikä välitä tarpeistasi? Miten ”sattumalta” sait töitä paikasta, joka ei välitä yhtään siitä, mitä tunnet? Koska on sinun vuorosi loistaa?

Näkymätön itselle

Kun on näkymätön toisille, on varmasti sitä myös itselleen. Näkymättömänä tulee piileskeltyä vähän kuin peiton alla pimeässä. Tekisi mieli tulla peiton alta pois, mutta kun ei uskalla. Joskus tarvitaan joku juttu, joka pakottaa peiton alta pois. Juttu voi olla pimeyteen kyllästyminen tai ihminen, joka näkee ja ottaa todesta.

Näkymättömälle äärimmäisen vaikeita ovat tilanteet, joissa joutuu olemaan hetkellisestikin näkyvä; esiintymistilanteet, näkyvänä olemisen hetket voivat olla kammottavan jännittäviä ja voimia vieviä. Paljastumisen pelko vaivaa ja olo on tuskallisen epämukava. Kysymys on häpeästä, josta voisi puhua myös arvottomuuden, vääränlaisuuden tai kelpaamattomuuden kokemuksena.

Näkymättömän on usein hyvin vaikea tunnistaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Monesti näkymättömyyteen taipuvainen ei yhtään tiedä, mitä haluaa eikä osaa tehdä elämäänsä koskevia pieniä eikä isoja päätöksiä. Hänelle on tärkeää tehdä oikein ja niin kuin kuuluu tehdä. Varmuuden vuoksi tulee tehtyä paljon ja aika paljon liikaakin.

Miten tulla näkyväksi?

Näkyvyys on omien tarpeiden ja tunteiden tiedostamista ja niiden kuuntelemista. Matka omaan ytimeen on omiin tunteisiin ja tarpeisiin tutustumista; avoimuutta ja rohkeutta niiden äärellä.

Hiirenaskel kerrallaan on mahdollista tutustua todelliseen itseen. Matkalla omaan ytimeen voi joutua suremaan, vihaamaan ja kaikkea muutakin ikävää. Tiedän, miten paljon työtä ja rohkeutta näkyväksi tuleminen vaatii, mutta kyllä se kannattaa ja palkitsee – näkyvänä ei tarvitse niin kovin paljon tuijottaa toisten silmistä heijastuvaa hyväksyntää tai sen puuttumista.

Kuva: Mika Wallasvaara

Lisää aiheeta voit lukea tai kuunnella kirjasta Masennus ja tunnelukot:

Kehontuntemukseen on monta tietä

Jokaisella meistä on sisäsyntyinen kyky aistia kehoamme, ja kehontuntemuksen edistämiseen on monta tietä. Psykofyysisesti toimivana fysioterapeuttina kehontuntemus ja kehotietoisuus ovat olennainen osa työtäni. Eikä vain asiakasta ajatellen, vaan aivan yhtä tärkeää on tehdä itsekin työtä oman kehotietoisuutensa kanssa.

Silloin kun kehotietoisuus toimii hyvin, kykenemme aistimaan tarkasti kehomme tilaa sekä sisäisesti että ulkoisesti niin, että tämä kyky edistää hyvinvointiamme. Tunnistamme ajoissa esimerkiksi sen, jos olemme olleet liian kauan samassa asennossa, jonka seurauksena haemme itsellemme parempaa asentoa tai tunnistamme kehon kaipuun lähteä liikkeelle. Aktiiviliikkujilla taas hyvä kehontuntemus auttaa tunnistamaan harjoittelun yksilöllisiä rajoja. Pääkoppa kun saattaa haluta enemmän kuin keho jaksaisi. Hengityksen tiedostaminen on erityisen tärkeää, koska se on silta kehon ja mielen välillä. Hengitystapamme kertoo meille joka hetki psykofyysisestä tilastamme.

Keho aistii myös ulkopuolelta tulevaa tietoa eri aistikanavien kautta. Kehoon tulevaa kosketusta, ääniä, näköaistimuksia, hajuja, makuja. Tätä sisäisten ja ulkoisten aistimusten mukana tuomaa informaatiota saapuu aivoihin arviolta kolme miljardia bittiä sekunnissa! Aivot onneksi karsivat siitä suurimman osan pois, ja tietoinen aivojen osa kykeneekin ottamaan tietoa vastaan vain 50 bittiä sekunnissa. Paljon informaatiota siis kulkeutuu ei-tietoisen järjestelmän kautta lävitsemme, ja myös nämä ulkoa tulevat ärsykkeet ovat nykyaikana merkittäviä stressin aiheuttajia.

Aivoja ja kehoa ei voi erottaa toisistaan; kun jotakin tapahtuu aivoissa, samaan aikaan myös keho reagoi ja päinvastoin. Erilaiset elämän rasitustekijät ovatkin tässä mielessä mielenkiintoinen ilmiö kehotietoisuuden kannalta. Ajatellaanpa vaikka stressitilaa, jolloin aivojemme alimmat osat, aivorunko ja limbinen järjestelmä, yrittävät pitää meidät elossa. Ne siis aktivoituvat hätätilaan jopa pienissä stressitiloissa ja lähettävät aktivoitumiskäskyjä mm. stressihormoneja erittäville rauhasille ja sekä lihaksille olla valmiustilassa.

Tällaisissa tilanteissa kadotamme ainakin hetkellisesti kehontuntuman. Taistele-pakene-jähmety -tilan pitkittyessä haasteet kasvavat. Osittain kehontuntuman heikentymisen seurauksena koemme sekä fyysisiä että psyykkisiä oireita, joita emme välttämättä heti osaa yhdistää tilanteeseemme. Tällaisia oireita ovat esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten kivut, migreeni ja muut päänkivut, vatsaoireet, ahdistus ja unettomuus. Viimeistään näitä oireita kohdatessamme meidän kannattaa pysähtyä kuuntelemaan kehoamme, eikä karata kauemmas kehosta, vaikka se tuntuisikin ainoalta vaihtoehdolta.

Kun pysähdymme kuuntelemaan kehoa, alamme automaattisesti rauhoittua. Yhä uudelleen saan itse tästä todisteita, ja joka kerta on yhtä ihanaa kokea asiakkaidenkin oivallukset: ”Miten ihmeessä tämä tapahtui, minähän en tehnyt oikeastaan mitään, olin vaan ja hengittelin, ja silti kehoni rentoutui!”.

Esittelen tässä erilaisia keinoja, jotka auttavat edistämään kehontuntemusta. Nämä keinot sopivat suurelle osalle ihmisistä, mutta joissakin menetelmissä saattaa olla rajoitteita. Esimerkiksi vakavissa psyyken tai kehon sairaustiloissa ne eivät välttämättä ole yksilöllisellä tasolla itsehoidollisesti sopivia. Tällöin suosittelen ehdottomasti kokeneen terapeutin kanssa työskentelyä.

Mindfulness- ja muut tietoisen läsnäolon harjoitukset, kuten keho- ja hengitystietoisuus. Tästä voit kuunnella oman versioni kehon ja hengityksen kuuntelusta.
Kehotietoiset aktiiviset rentoutusharjoitukset, kuten Jacobsonin jännitä-rentouta -harjoitus. Itse ohjaan tätä osana Sovelletun rentoutuksen menetelmää.
EFT eli tunteiden ja stressin vapautusmenetelmä, joka on helppo oppia itsehoitoon. EFT:ssä olennaista on tutkia kehossa olevia tunteita ja tuntemuksia, oli sitten hoidon kohteena kipu, lihasjumi tai vaikkapa ahdistus. Kun keho ja tunteet on kohdattu, akupisteitä tietyllä tavalla naputtelemalla puretaan aivoihin syntynyt uhkareaktio, jonka seurauksena voi havaita selkeitä fysiologisia rentouden ja rauhoittumisen merkkejä.
TRE-”tärinäterapia”, joka vapauttaa kehosta ja mielestä stressiä fyysisemmällä tavalla ja parantaa kehontuntumaa. Tiettyjen alkuliikkeiden ansiosta alaraajojen ja lantion lihakset alkavat spontaanisti vapista, ja tämä vapina sekä rentouttaa fyysisesti että tasapainottaa koko autonomista hermostoa.
Muita hyviä menetelmiä, joita voit alkuun ohjatusti kokeilla: eri joogan muodot, Feldenkrais, Essential Motion sekä BBAT Basic Body Awareness Therapy, jota voi opetella menetelmää opiskelleen fysioterapeutin kanssa. Kaikkia näitä menetelmiä yhdistää se, että niissä kuunnellaan omaa kehoa, miten liikkeet vaikuttavat kehoon ja hengitykseen sekä miten juuri minä ja kehoni haluaisimme olla ja liikkua aitona itsenämme, elää ja hengittää. Näitä siis erityisesti suosittelen, itsekin kaikkia kokeneena!

Kun alat tiedostaa kehoasi, sinulla on entistä paremmat mahdollisuudet ennaltaehkäistä tai jopa parantaa stressiperäisiä oireita. Kuuntelethan kehoasi, ennenkuin se alkaa huutaa sinulle <3

Artikkelikuva: Depositphotos

Seisot siinä vierelläni ja puristat kättäni

Viime vuodet olen saanut olla vastuullisessa tehtävässä. Olen oppinut neuvottelemaan, joustamaan, kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ja näitä harjoittelen edelleen. Olen oppinut mitä on rakkaus ja kärsivällisyyteni on kasvanut. Olen kokenut huolta ja pelkoa, josta kukaan ei varoittanut minua etukäteen (onneksi!). Sydän on ollut täynnä iloa ja ylpeyttä, joka on ylittänyt kaikki odotukseni!

Olen kantanut, lohduttanut, kieltänyt ja kannustanut. Halannut, suukotellut, lukenut, laulanut ja pukenut. Olen ollut väsynyt, kärsimätön ja tehnyt virheitä. Ja silloinkin rakastettu. Olen pyytänyt ja saanut anteeksi. Joka kerta.

Olemme yhdessä ihmetelleet elämää. Olen oppinut Pokemoneista ja planeetoista. Sinut olen opettanut nauttimaan tarinoista ja leipomaan. Olet opettanut minulle, että ”ei maailma siihen kaadu” silloin kun se on tuntunut kaatuvan. Siinäkin olet ollut oikeassa. Paikallaan se vielä kulkee. Olet opettanut myös sen, että keskellä kiirettä voi olla kiirehtimättä. Miten sen osaatkin niin hyvin? Opeta minua siinä vielä lisää!

Olet näyttänyt minulle, miten monenlaista rohkeutta on olemassa. Olet mennyt pelkoasi kohti silloin kun sitä on vaadittu. Pelon voittamista olemme yhdessä juhlineet. Vahva luottamuksesi elämään on auttanut minua silloin kun uskoni on salaa horjunut.

Näet asioista valoisat puolet ja löydät arjesta huumorin. Olet rakas poika ja veli. Ihan omanlaisesi, ainutlaatuinen ja harvinainen myös kirjaimellisesti. Toivon, että näet itsesi niin kuin minä näen. Toivon, että löydät oman polkusi elämässä ja kuljet sitä pitkin rohkeana ja luottavaisena.

Vaikeaa on suojella ja samalla houkutella elämään. Olenko rohkaissut sinua aina silloin kun olet kaivannut kannustusta? Olenko huomannut ne pienetkin hetket, jolloin olet tarvinnut lohdutusta? Olenko riittänyt, olenko luottanut? Oletko valmis? Olenko valmis? Onneksi en ole tässä yksin.

Kaikki nämä kysymykset risteilevät tänään mielessäni. Seisot siinä vierelläni ja puristat kättäni. Ekaluokkalaisena – pienenä ja isona yhtä aikaa. Sinä rohkeana ja minä haikeana. Molempia jännittää. Mietin, kumpi meistä onkaan kasvattanut kumpaa? Onneksi yhteinen matka jatkuu vielä. Rakkautta loppuelämä.

Salla Frisk
Asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry

Innostavat tavoitteet saavat sinut haluamaan, että unelmasi toteutuvat

Muutos pakottaa pois tutulta ja turvalliselta mukavuusalueelta ja tuntuu siksi epämukavalta ja pelottavalta.

Itsen tunteminen sekä omien tavoitteiden kirkkaus lisäävät rohkeutta. Itselle rakkaiden, omien arvojen mukaisten ja merkityksellisten asioiden tunnistaminen. Mitä haluaa, miksi haluaa, miten haluaa, kenen kanssa haluaa.

Jos unelmasi ei millään lailla pelota, se ei ole tarpeeksi suuri.

Kun mietit tavoitteitasi, niin aivoissasi vapautuu dopamiinia, joka saa sinut haluamaan todella tehdä asioille jotakin. Se auttaa sinua ottamaan vastuun itsesi johtamisesta.

Tavoitteellisuuden merkityksestä ollaan montaa mieltä. Yhdessä ääripäässä ovat tarkasti määriteltyjen, mitattavien tavoitteiden ja suunnitelmien kannattajat, joiden mielestä unelmien eteen on myös nähtävä kovasti vaivaa. Toisessa taas ne, joiden mukaan unelmat ja oma kutsumus ovat toteutettavissa ilman ponnistuksen häivääkään. On vain ilmaistava maailmankaikkeudelle oma tahtonsa, sitten odotettava ja vastaanotettava.

Itse uskon molempiin ja paljoon näiden väliltäkin. Hyödynnän iloisesti sekä konkreettisia ja mitattavissa olevia tavoitteiden ja välietappien suunnitelmia että tiedostamattoman (alitajunnan) mieletöntä voimaa.

Kun haluat muutosta, tee itsellesi sinun näköiset, innostavat ja ryhtymiseen houkuttelevat tavoitteesi. Sovella vaikka jotain näistä.

1. Mieti mitä haluat

Tavoitteet antavat sinulle tärkeää tietoa siitä, mistä pidät ja mistä et. Tekemisesi päämäärän on hyvä olla selkeä, mutta se ei saa olla päähänpinttymä. Kyse on siitä, että pysähdyt miettimään, mitä todella haluat. Onnellisuus ei synny siitä mitä saavutat, vaan siitä mitä teet joka päivä.

Kuuntele sydäntäsi ja listaa asioita, jotka täyttävät sinut intohimolla, innostuksella ja rakkaudella ja ovat linjassa arvojesi kanssa.

Tavoitteet helpottavat valintojasi. Valintojen vaikeus on siinä, että niitä seuraa aina muutos. Mitä kirkkaampi suuntasi, sen helpompia valintasi.

Tavoitteet haastavat sinut toimimaan, kunhan huolehdit siitä, että haasteet kohtaavat kykysi sopivassa suhteessa.

Innostavat ja osaamiseesi nähden sopivalle tasolle asetetut tavoitteet auttavat sinua myös oivaltamaan, että sinun on mahdollista saavuttaa unelmasi.

2. Mieti mistä syystä haluat

Miksi haluat, on tärkeämpää, kuin mitä haluat. Syyt, joiden vuoksi pidät muutosta tärkeänä ovat motivaatiosi voimanlähde. Mitä merkityksellisempiä syyt ovat, sen vahvempi on motivaatiosi ja sen todennäköisempää myös onnistumisesi.

Vahva motivaatio ja muutosvoima kumpuavat syvältä sisältäsi, kun tiedät muutoksen koituvan hyväksesi ja parantavan elämääsi.

3. Mieti, miten voit saavuttaa sen, mitä haluat

Edelleen tärkeämpää, kuin mitä haluat, on miten toteutat unelmasi. Mikä olisi sinulle oikea tapa ja reitti? Onko mahdollisuuksia kenties useampia?

Kohdista huomiosi itse tekemiseen, niin siitä tulee päämääräsi. Älä tee koskaan mitään päämäärän vuoksi, vaan siksi, että rakastat itse tekemistä.

Kaikki työskentely päämäärän saavuttamiseksi tapahtuu tässä ja nyt.

4. Mielikuvittele

Mielikuvittelu ei ehkä korvaa toimintaa, mutta se saa sinut janoamaan sitä.

Etenkin visualisointi siitä, miten teet päämäärääsi pääsemisen. Tuskin mäkihyppääjäkään mielikuvittelee itseään palkintopallille. Sen sijaan hän visualisoi onnistuneen hyppysuorituksen sentti sentiltä yhä uudelleen ja uudelleen, niin että se tallentuu alitajunnan muistiin. Myös solumuistiin, kuten oikeakin harjoittelu.

Tiedostamattomalla mielellä on mieletön voima. Se hoitelee yli 90 prosenttia hommistamme. Sen kyvyt jäävät kuitenkin käyttämättä, ellemme ohjaa sitä tietoisesti.

Ajatuksesi huijaavat. Luulet niiden olevan totta, vaikka ne ovat vain ajatuksia. Hyvässä ja pahassa. Mutta sinäkin voit huijata ajatuksiasi. Valjastaa ne tietoisesti työskentelemään hyväksesi. Samalla valjastat alitajuntasi.

Kun tiedät mitä haluat, sinun on mahdollista saada alitajuntasi hyväksymään ajatuksesi ja toiveesi. Tulet huomaamaan, että alitajuntasi ryhtyy apuriksesi.

5. Päästä irti ja nauti siitä, mitä on

Aito muutos edellyttää luottavaista mieltä sekä rentoa ja joustavaa asennetta. Pyrkimistä pyrkimättä.

On tärkeää, että säilytät avoimen mielen ja sydämen ja olet valmis korvaamaan suunnitelmasi löytäessäsi parempia. Tavoitteiden tarkoitus ei ole kangistaa sinua kaavoihin. Ne ovat hyödyllinen työkalu – hyvä renki, mutta huono isäntä.

Tavoitteet eivät saa myöskään johtaa suorittamiseen eivätkä väkisin läpi harmaan kiven puskemiseen. Molemmat ovat energian haaskaamista ja saavat sinut voimaan huonosti. Ne jumittavat, hidastavat, estävät, turhauttavat ja stressaavat. Usein uuvuttavatkin, koska niihin liittyy paljon huonoja tunteita.

On tärkeää, että säilytät vastoinkäymisissäkin rentouden ja myönteisen tunneyhteyden unelmaasi ja tekemiseesi. Sinä voit ja sinun tulee johtaa omia toimiasi, mutta lopputulokset eivät ole pomotettavissasi.

Asiat eivät aina mene, kuten haluat ja olet suunnitellut. Luota siihen, että sillekin on syynsä. Syyt, jotka ymmärrät myöhemmin. Varallesi on olemassa jotain muuta – kenties vielä parempaa.

Odotan tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.

Kipeälle asialle ei tarvitse kyetä nauramaan – On tärkeää kertoa se myös vitsailijalle

On yllättävän yleistä, että miellyttämishaluinen nauraa silloinkin, kun hän on loukkaantunut.

Olen löytänyt itseni nauramasta ja esittämästä rentoa silloinkin, kun olen oikeasti kokenut kommentit loukkaaviksi.

Vasta myöhemmin olen havahtunut siihen, että nauru on ollut puolustautumismekanismi. En ole kyennyt tilanteessa myöntämään, että jotkut heitot tuntuvat pahalta. Tarpeettomilta. Minun ei tarvitse nauraa sellaiselle, joka satuttaa.

”Onpas sun vatsa löystynyt”

”Kaikella rakkaudella, mutta sun kirjoitusvirheet on tosi ärsyttäviä”

”Ootkos sä nyt vähän dramaattinen”

Mielestäni palautetta voi antaa, mutta se mikä ratkaisee, on tapa jolla se annetaan.
Ja mikä on palautteen antajan tarkoitus? Onko tavoitteena saada toinen tuntemaan olonsa tyhmäksi, vai palveleeko palaute oikeasti – ja ketä?

Joskus, ja itseasiassa valitettavan usein huumoria käytetään alistamiseen. Huumorin nimissä loukkaaminen on muka hyväksyttävä muoto ”sanoa suoraan”.

Voi olla hyvin pelottavaa myöntää, että huumorilla sanotut asiat ovat satuttaneet. Ja silti se on tärkeää, itsensä puolella olemista. Kaikelle ei tarvitse voida osata nauraa.

Onneksi on jälkiviisaus. Jälkeenpäin voi myös kertoa, että se mitä sanottiin, ei tuntunut hyvältä. Ja voi miten tervehdyttävää on voida saada anteeksipyyntö ja antaa anteeksi. Tuskin kukaan haluaa satuttaa. Joskus ihmiset sanovat asioita sen enempää ajattelematta. Se on elämää.

Parhaimmillaan suoruus siitä, mikä ei tunnu hyvältä, lisää kunnioitusta ihmisten välillä.

Ajattelen, että me itse määrittelemme ne henkilökohtaiset asiat joille olemme valmiita nauramaan. Jos jokin asia on vereslihalla, ei sille edes kannata yrittää nauraa. Se on itseasiassa itse itsensä pilkkaamista ja omien tunteiden mitätöintiä.

Parhaimmillaan huumori on tärkeä defenssi, joka auttaa meitä kohtaamaan elämän kipeitäkin juttuja kevyemmin. Taito nauraa itselleen LEMPEÄSTI voi olla suuri voima itsetuntemuksen tiellä.

Rakkaus vai parisuhde – kumpaa etsin, ja onko niillä edes eroa?

Tapasin ihanan ihmisen – juuri sen, jota olin toivonut elämääni jo pitkään. Muruseni. Kirjoitukseni sai monet onnittelemaan: onneksi olkoon, ihanaa! Löysit Sen Oikean!

Onnittelut saivat minut tuntemaan itseni vaivautuneeksi. Paradoksaalisesti rakkauden löytyminen oli saanut minut pohtimaan irtipäästämistä.

Tunne irtipäästämisestä oli vahva, mutta en oikein tiennyt, mistä pitäisi päästää irti.

Mieleeni palautuu lukuisat blogikirjoitukseni aiheesta. Olin pyytänyt saada rakastaa rakkaudesta, en välttämättömyydestä olla parisuhteessa.

Mikä minua pelotti? Miksi ihmeessä minulle on ollut tärkeä etsiä rakkautta, vaan ei parisuhdetta? Mikä on niiden välinen ero – ja onko sellaista?

Tätä ihmetellessäni käsiini osuu Oshon Rakkaus, vapaus, yksinolo -niminen kirja. Hutera erotteluni täsmentyy.

Rakkaudesta ja parisuhteesta puhuttaessa on kuin puhuisi kahdesta eri asiasta. Kuin puhuisi ensin sielusta ja sitten ihmisestä. Kuin puhuisi ensin visiosta ja sitten siitä, miten se toteutui. Kuin puhuisi sanoista ja sitten yrityksestä tavoittaa jotain sanojen ulkopuolelta.

Rakkaus on vapautta. Sillä ei ole mitään sidoksia, se on vailla pyyntöjä. Rakkaus on ehdotonta. Se on intohimoista rauhaa, tyynen ja intensiivisen kohtaaminen, vastakohtien keskikohta. Se karkaa määritelmiä. Se on jotain, mitä kohti kulkea. Se on siinä, kun suljet silmäsi. Tunnet sen, mutta jos yrität pukea sanoiksi mitä se on ja missä oikeastaan olet kun olet rakkaudessa, eivät sanat tavoita mitään.

Jos ajattelen itseäni ja sitä tunnetta jonka koen yhteydessä rakkauteen, paikannan sen omaan keskikohtaani. Se on siellä, varmana, rauhallisena. Se ei vakuuttele eikä se kaipaa vakuuttelua. Se tunnistaa toisen kevyestä ilmasta, ilman sanoja, ilman lupauksia, ilman mitään. Se luottaa hetkeen pelkäämättä.

Parisuhde sen sijaan on täynnä puhetta ja määritelmiä. Käsityksiä siitä, mitä haluaisimme, mitä emme haluaisi. Muistoja siitä, mitä se on joskus ollut ja mitä haluaisi kokea uudestaan ja mitä ei enää koskaan. Näemme parisuhteita ympärillämme, vertailemme ja haluamme samanlaista tai erilaista. Asetamme tavoitteita ja luomme mielikuvia.

Kun ajattelen parisuhdetta, olen enemmän ihminen. Koko inhimillisyydessäni, muistoineni, vanhojen kokemusteni ja pettymysteni kanssa, varovaisena ja joskus loukattuna. Minulla on historia, jota kannan itsessäni ja toistan ajatuksissani ja teoissani. Eksyneenä pelot ottavat vallan.

Toisinaan tuntuu, kuin rakkaudessa ja parisuhteessa olisi kaksi eri ihmistä. Kun kaikki on hyvin, on helppo rakastaa ja olla rakkaudessa. On helppoa olla keveydessä ja keskeneräisyyttä pelkäämättä. Luottamus rakkauteen kannattelee itsellään ja pyytämättä. Rakkaus tulee jostakin omasta viisaasta paikasta käsin, tyynenä ja varmana. Se ei pyydä mitään.

Mutta kun on hankalaa, tulehtunutta, yhteentörmäyksiä… tuntuu parisuhteen odotukset ja vaatimukset täyttävän rakkauden tilan. Kahden sanattoman luottamuksen varassa olleen tilalla onkin yhtäkkiä kaksi omien traumojensa, haavojensa ja kaavojensa varassa reagoivaa ihmistä.

Mistä siis haluan niin kovasti päästää irti? Tajuan yrittäväni päästää irti parisuhteesta ja kaikesta mitä siihen liitän. Kaikesta mikä siinä saa vaatimaan ja hätääntymään. Pelkään eläväni uudestaan todeksi jotain, mitä ei enää haluaisi toistaa: sisäisiä odotuksiani tai maailman minuun kirjoittamia ihanteita. Liitän parisuhteen käsitteeseen kaiken rakastamiseen liittämäni negatiiviset ja pelottavat puolet. Haluaisin rakastaa vapaasti ja pelottomasti – ilman ihmisyyteni taakkaa.

Olemme viisaita, kauniita, mutta olemme myös ihmisiä, joilla on historia, joilla on satuttavia muistoja ja tunnejälkiä, toimimattomia tapoja hoitaa vaikeita tilanteita. Olemme siis ihmisiä, joissa on ikuinen viisaus, mutta myös maailmalliset haavat ja kaavat.

Ihmisyyteen kuuluu ristiriita sen välillä, keitä olemme ja keitä haluamme olla. Mielikuvissani rakastan eteerisesti, tasapainoisesti, hauskasti ja ihanasti. Todellisuudessa säännöllisin väliajoin hukun itseltäni, itken räkäisiä itkuja ja pyydän, että minut vakuutettaisiin rakkaudella. Eikä se toinenkaan ole aina sofistikoitunein versio itsestään – ja rakastan häntä silti. Ihan suunnattomasti.

Rakastan murustani siitä huolimatta, että hän on epätäydellinen – ehkä jopa juuri siksi että hän on epätäydellinen. Hänen epätäydellisyytensä tekee hänestä hänet. Hän on ihminen. Olen rakastunut juuri häneen. Toivoisin itsekin tulevani rakastetuksi ihmisenä, sellaisena kuin olen juuri nyt – en sellaisena kuin voisin olla, jos olisin virheetön.

Olenko yrittänyt kasvaa ulos ihmisestä minussa? Rakastaa kuin valo?

On armollista myöntää, ettei tarvitse olla täydellinen. Ei tarvitse osata rakastaa ilman haavoja ja kaavoja – sillä niitä meissä kaikissa on. Että saa rakastaa kokonaisena ihmisenä. Pyrkien kohti rakkautta ja poispäin siitä, mikä ei palvele, mutta lempeänä itselleen ja toiselle siitä, että täydellisyys ja rakkaus ovat hetkissä sanojen ja asioiden välissä. Ihojen kosketuksessa. Yhteisessä intentiossa etsiä ja halussa löytää. Parhaalla mahdollisella tavalla.

Osho asettaa sanansa näin:

”Rakkaus on kuin avara taivas. Kun rakastat, kohoat korkealle. Mutta suuri, avara taivas synnyttää luonnollisesti pelkoa. (…) Jos pelkää rakkautta, rakkauden kasvukipuja, on sama kuin jäisi pimeään vankityrmään.”

Rakkaus kirkkaimmillaan on tavoitettavissa hetkissä, kohtaamisissa, kosketuksessa – mutta se on jättimäinen paikka ihmiselle asettua asumaan. Koska olemme ikuisessa tulemisen tilassa, emme pääse pakoon ihmisyyttämme. Eikä pidäkään. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää. Rakastamassa, mutta myös itkemässä räkäisiä itkuja. Kasvamassa räkäisiä itkuja itkiessämme.

Voimme olla toisen ihmisen lähellä pelkoamme vältellen. Voimme myös rakastaa koko inhimillisyydessämme pyrkien menemään pelon läpi, paljaana, väistelemättä kohtaamista, mahdollista hylätyksi tulemista. Antautumalla itsensä kustannuksella kohtaamaan toinen, sellaisena kuin tämä on.

Ja juuri siinä on rakkauden kauneus, erityisyys ja hetkellisyys. Rakkaus ei olekaan päätepiste, se on matka. Juuri se, joka on määränpäätä tärkeämpi.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Älä niittaudu arjen alkumetreihin (vaan käytä loman paukut rakkaudella)

Kun lomalla on latautunut, tuntuu ihanalta ja inspiroivalta palata arkisiin tohotuksiin. Onkin aika paljon annettavaa maailmalle! Työpaikalla, läheisille, itselleenkin. ”Nyt mä aloitan kuntokuurin. Laihdutan kesäkilot. Herään joka aamu aikaisin. Kuuntelen enemmän, puhun vähemmän. Juon vain vihreää teetä. En hermostu. Vietän virkeää elämää.”

Mutta voimat alkavat hiipua, jos luopuu siitä, mikä lomalla oli olennaista. Loma on itseä varten, mutta niin saa olla arkikin. Sen sijaan, että loman jälkeen käyttää kaikki paukut tohotukseen, voisikin muistaa virkeyden alkuperän. Akut latautuvat, kun saa vain olla. Saa syödä tämän grillimakkaran ja nautiskella. Saa tuntea mitä tuntee, saa kuulostella sisäisyyttään. Saa tehdä sitä mistä tulee levollinen olo. Ei tarvitse olla muuta eikä muualla.

Mitä jos loma ei olisikaan mikään poikkeustila? Miksei grillimakkaroita voisi syödä ihan onnellisena ja iloiten arkenakin? Mitä jos kysyisikin sisäisiltä akuilta: mitä sellaista voin antaa itselleni arjessa, mikä lomalla tuntuu niin hyvältä?

Ei ole tarkoitus lannistaa, mutta loma- ja juhlakausien jälkeen aloitetaan eniten kuntosalijäsenyyksiä ja laihiksia. Tilastojen mukaan salien käyttö myös hiipuu usein muutaman viikon jälkeen. Aiehan on hieno: ”pistän tän homman nyt kuntoon ja huolehdin itsestäni.” Mutta homman kuntoon laittamisestakin tulee herkästi suoritus. Suorittaminen perustuu uskomukseen, ettei ihan riitä sellaisena kuin on, arvottomuuden tunteeseen. Siksi yritetään olla jotain muuta kuin ollaan (laihempia, vähemmän hermostuvia, enemmän kuuntelevia, ei-kahvinkittaajia). Arvottomuuden tunteeseen perustuva toiminta ei ole kestävää kehitystä.

Kestävää kehitystä on itsensä hyväksyminen: itselle myötämielinen resurssienhallinta ja huoltaminen. Kun tekee asioita itsensä hyväksi sen mukaan, mikä kulloinkin intuitiivisesti oikealta tuntuu – ei ollakseen muunlainen – alkaa tapahtua. Hyvän salliminen itselle on kontrollin ja suorittamisen vastakohta. Kysymys ei ole itsensä lahjomisesta tai mairittelusta, joka sekin saattaa johtaa ähkyyn ja pankkitilin hupenemiseen. Kierre syntyy, jos jatkuvasti niittaa itseään ja rehkii ollakseen toisenlainen – ja sitten taas retkahtaa, koska kaipaa helpotusta ja mielihyvää.

Itselle hyvän salliminen on sen kuulostelua, mikä minua auttaisi jaksamaan ja voimaan hyvin. Grillimakkaroita ei todennäköisesti tule vedettyä överisti, jos itselleen sallii monenlaista hyvää. Jos pyytää apua silloin kun tarvitsee, ja sanoo ei kun ei jaksa. Jos uskaltaa elää itseään varten: valita asioita, jotka tuntuvat itselle oikeilta. Jos uskaltaa katsoa sisäisyyttä painavia asioita silmästä silmään. Jos uskaltaa päästää vanhoista kivuista irti. Jos uskaltaa pelätä. Jos uskaltaa kokeilla, ottaa uusia askeleita. Jos uskaltaa kyseenalaistaa sen, mikä ei tunnu toimivan.

Mitä siis tarvitset, jotta voisit huolehtia siitä, että elo tuntuisi hyvältä? Mitä tarvitset, jotta voit arjessa, lomalla ja juhlassa helliä resurssejasi, ilman pakkoa? Mitä voisit antaa itsellesi enemmän? (Nämä ovat usein voimauttavampia kysymyksiä kuin ne, jossa pohditaan, mistä pitäisi luopua ja mihin tavoitteeseen pitäisi päästä. Sellaiset toisinaan pohjautuvat ajatukseen puutteesta ja pitävät yllä puutteen kierrettä tavalla tai toisella.)

Laihikset, kuntokuurit ja kiroilunlopettamislupaukset hiipuvat jossain vaiheessa, jos olemme ankaria itsellemme. Ei tarvitse olla lepsukaan. Ei tarvitse tyytyä huonoon oloon ja sen tilkitsemiseen. Resursseistaan myötätuntoisesti huolehtiminen mahdollistaa elämässä eteenpäin menemisen – ei rutistamisen, vaan ilon kautta. Koska rakkaus on kestävää kehitystä.

Kuva: Unsplash.com

Tommy Hellsten: ”Ihminen ei riitä itselleen elämänselitykseksi”

Kirjoittaja Tommy Hellsten on teologi, terapeutti, kouluttaja ja kirjailija, joka tunnetaan elämäntaidollista menestysteoksista, joista tunnetuimpia ovat Virtahepo olohuoneessa (1991), Ihminen tavattavissa (1996) ja Saat sen mistä luovut (2000).

Koska ihminen on selittämätön, hänessä on kaipuu selittämättömään. Ihminen kaipaa jotain, jota hän ei pysty hallitsemaan ja joka on häntä itseään suurempi. Ihminen ei riitä itselleen elämänselitykseksi. Usein tätä kaipuuta emme edes tunnista. Koemme vain epämääräistä rauhattomuutta ja tyhjyyttä, vaikka kaikki ulkoisesti olisikin hyvin. On kuin tämä kaikki ei sittenkään riittäisi. Tässäkö kaikki, kuulee usein sanovan ihmisen, joka on kaiken ulkoisen jo saavuttanut. Ajaessaan jotain takaa ihminen kuvittelee täyttymyksen olevan seuraavan saavutuksen takana. Ja saavuttaessaan sen, hän lähtee uuteen taka-ajoon. Miksi? Koska ihminen ei voi saada tarpeeksi sitä mitä ei tarvitse. Mysteeri kaipaa kotiaan, sinne jonnekin, kaiken yläpuolelle, kaiken taakse. Ihminen etsii syvyyttään ja korkeuttaan, sitä selittämätöntä ja suurta, jonka aavistaa kaiken takana. Ensimmäinen askel sen löytämiseksi on tunnistaa ja tunnustaa oma tyhjyytensä.

Liittykäämme ihmettelijöiden joukkoon, heidän, jotka ihmettelevät maailman moninaisuutta ja kirjavuutta. Heitä ei kiinnosta oikeassa oleminen, he nimittäin tietävät, että kukaan ei kuitenkaan ole lopullisesti oikeassa tai väärässä. Jokainen katsoo maailmaa siitä kohdasta missä juuri nyt on. Toisena hetkenä, toisessa kohdassa maailma näyttää erilaiselta. Kaikki siis riippuu katsojasta ja siitä mistä hän maailmaa hahmottaa. Tämä on helppo ymmärtää, jos lukee aiemmin lukemansa kirjan uudelleen muutaman vuoden päästä. Sitä lukee kuin uutta, löytää asioita joita ei aiemmin oivaltanut. Kirja on sama, mutta lukija on vaihtunut. Joku onkin osuvasti sanonut, että katsoessamme toista ihmistä, emme näe häntä vaan itsemme.

Tommy Hellstenin tekstien pohjalta on syntynyt korttipakka Elää, uskaltaa – 52 korttia rohkeampaan elämään.

> Tutustu korttipakkaan Hidasta elämää -puodissa <