Kapeat ruusujen reunustamat kujat, suolaisen merituulen tuoksu ja leppoisa ilmapiiri. Nämä kolme asiaa nousevat ensimmäisenä mieleen muistellessani kesäistä lomamatkaamme ruusujen saarelle Gotlantiin. Kesällä haaveet muuttuivat todeksi, kun toteutimme pitkään mielessä olleen Visbyn matkan yhdessä Ystäväpariskunnan kanssa. Hotelli Visbyn vanhassa kaupungissa osoittautui oikeaksi valinnaksi, sillä siitä oli lyhyt matka joka paikkaan. Visbyssä helppoa on, kun kaikki on lähellä ja kävelemällä pääsee joka paikkaan. Taukopaikkoja löytyy ihanista pienistä puutarhakahviloista 300 makuvaihtoehdon jäätelöbaariin.
Parin päivän kaupungissa kävelyn jälkeen tuntui siltä, että saarta voisi katsella vähän laajemmin ja päätimme vuokrata auton, mutta sesonkiaikana se ei ollutkaan ihan niin helppoa! Viimein pienen huoltoaseman yhteydestä löytyi myös vuokra-autoja ja yksi pieni punainen auto vapaana. Se oli kuin meille tarkoitettu, joten tuumasta toimeen, auto alle ja menoksi!
Ihan siinä nuoruusvuodet tulivat mieleen, kun me ”tytöt” nökötimme käsilaukkuinemme pikkuauton takapenkillä ja unelmiemme miehet edessä. Suunnaksi otimme saaren eteläosan. Jo muutaman kilometrin päässä Visbyn ulkopuolella pääsee kokemaan saaren tunnelman aidoimmillaan. Päivän aikana ehdimme käydä pienen kylän kesätapahtumassa, kalastajakylän kesäjuhlilla ja talviturkit heitettiin saaren eteläisimmässä kärjessä Itämereen.
Kalastajakylän kesäjuhlille jouduimme vähän vahingossa. Päätien varressa oli odotettu jäätelö – ja kahvikyltti. Takapenkiltä tuli tiukka vaatimus, että sinne on käännyttävä, koska kahvittelupaikkoja ei turhan tiheässä ollut. Ajettuamme jonkin matkaa hiekkatietä vastassa oli liikenteenohjaaja kirkkaassa huomioliivissään, joka ystävällisesti ohjasi meidät pysäköimään automme muiden perässä pellolle. Siinä sitten hieman ihmettelimme, että mihinköhän olemme menossa. Eihän sieltä heti pois kehdannut lähteä ja ne jäätelötkin poltteli mielessä. Niinpä menimme rohkeasti muiden perässä ja toivoimme, ettei nyt ainakaan mihinkään yksityistilaisuuteen päädyttäisi!
Lopulta päädyimme pienen idyllisen kalastajakylän rantaan, jossa oli täydessä vauhdissa olevat kesäjuhlat. Siellä me paikallisten mukana nautimme ihanasta kesäpäivästä ja myyntitiskien antimista. Aina ei voi tietää mihin joutuu ja siinä se matkustamisen viehätys onkin. Päivä oli mukava ja monta kaunista paikkaa saimme nähdä ja ihastella.
Neljä päivää oli sopivan pituinen loma, siinä ehti hyvin nähdä ja kokea. Seuraavaksi kerraksi jäi vielä saaren pohjoisosaan tutustuminen, jossa tippukiviluolat ja Raukit, eli kalkkikivimuodostelmat ovat varmasti näkemisen arvoisia. Matkustustavaksi valitsimme lentämisen, näin ei matkoihin kulunut turhan kauan ja perillä oloon jäi mukavasti aikaa. Lomakohteena Gotlanti täytti kaikki odotukset. Peppi Pitkätossun henkisiä pieniä kujia, hyvää ruokaa, ihania kahviloita ja ystävällisiä ihmisiä. Ihanaa lomaa ruusujen saarella on mukava muistella sitten syyspimeillä ja talvipakkasilla. Seuraavaa lomaa odotellessa, missä se sitten ikinä onkin.
Lapsen kommentti vie minut hetkessä ajatusten pyörremyrskyyn. Alkoipa pään sisällä tapahtua liikettä. Epämoderni. Maistelen tuota sanaa ja varsinkin sen käsitettä. Minä vanhanaikainen? Huomaan nolostuvani, sillä luulin olevani kovinkin moderni mummo.
Itsepuolustusvaihde menee päälle suorastaannaurettavan nopeasti. En kuitenkaan ala puhua ääneen, vaan sukellan ajatusten maailmaan. Minäkäsitykseni vaatinee päivityksen, sillä ”lasten suusta…” Sisäinen puolustuspuhe kuitenkin jatkuu: minähän pidän itsestäni huolta aamuisilla venyttely- ja joogatuokioilla, tanssin, pyrin syömään terveellisesti, kokeilen innoissani uusia ruokareseptejä, käytän nettiä keittokirjana, instailen kuvia ja videoitakin…
Äh. itsekehu ei kuulu vahvuuksiini, paitsi salaa, tietenkin. Siispä myönnän turvautuvani toisinaan jälkipolvien apuun tietokoneen ja älypuhelimen kanssa. Varsinkin uudet ohjelmaversiot tuovat eteen tilanteita, joista en omin avuin selviä. Tuollaiset tekniset ongelmat näyttävät sen tosiasian, että olen tapojeni ja tottumusteni sokeuttama. Ajat muuttuvat. En omassa lapsuudessani nähnyt untakaan tietokoneista saati kännyköistä. Tämän päivän lapset jopa alle kouluikäisinä käyttävät noita laitteita vaikeuksitta ja opastavat meitä vanhempiakin.
Vajoan taas muistoihin
Mieleeni tulee tapaus kansakouluajoilta. Taisin olla neljännellä luokalla, elettiin 50-luvun puoliväliä. Tunnilla lienee ollut puhetta radio-ohjelmista, kun eräs poika kertoi silmät loistaen isänsä luvanneen ostaa kotiinnäköradionheti kun niitä saa. Koko luokka, opettajakin, rähähti nauramaan! Näköradio, haha! Poika näytti pettyneeltä luokan reaktioon, mutta sanoi isänsä lukeneen lehdestä, että Amerikassa niitä jo on. Emme silloin todellakaan tienneet näköradiosta, koko käsite tuntui tarulta. Emme aavistaneet, että jo seuraavalla vuosikymmenellä televisio alkaa olla yleinen myös täällä syrjäseudulla, kotikylälläni niitä oli ensin vain muutamassa kodissa.
Muistan vieläkin ensimmäisen näkemäni tv-ohjelman. Se sattui olemaan näytelmä vanhan miehen kuolemasta ja vaimon neuvokkuudesta saada miehen sielu – jonka hän oli ottanut paperipussiin – sisään taivaan portista. Tarina oli erikoisuudessaan oudon kiehtova, joten se jäi mieleen senkin vuoksi. Emma Väänänen ja Leevi Kuuranne olivat näytelmän pääosissa.
Mielenkiintoista olisi tietää, millaisia ovat tämän päivän lasten mieliinpainuneet kokemukset, kun he ikäihmisinä niitä muistelevat. Tiede ja tekniikka kehittyvät koko ajan huimaa vauhtia. Emme osaa nyt kuvitellakaan, mitä uutta on edessä, mikä mielikuvitukselliselta tuntuva saisi naurahtamaan?
Tovin kuluttua herään vihdoin todellisuuteen. Huomaan tuntevani kiitollisuutta lapsen kommentin aikaansaamasta ajatusten ravistelusta. Hiukan arastellen uskaltaudun kysymään, mitä hän mahtoi tarkoittaa sanomalla minua epämoderniksi.
Vastaus tulee nopeasti: ”No, kun sinä aina kerrot noita vanhoja juttuja!”
Lihomisen pelosta puhuminen voi tuntua pinnalliselta. Sellaiselta, että siitä ei saisi puhua. Sillä sehän on pinnallista!
Ja silti tämä pelko koskettaa monia. Sen taakse kyllä kytkeytyy syvempiä pelkoja, joihin ei ole välttämättä yhteydessä.
Syömishäiriövuosinani lihomisen pelko oli hallitsevin pelkoni. Lihominen oli symboli epäonnistumisesta, heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Se pelko maskeerasi syvempiä pelkojani, jotka liittyvät arvostelluksi tuloon ja hylätyksi tuloon.
Väitin itselleni pitkään syömishäiriöstä toipuessani, että siinä ei ollut kyse ulkonäöstä. Tunnistin hakevani kontrollin tunnetta ja turvaa, mutta en nähnyt, miten kontrolli ja turvallisuus liittyivät myös ulkonäköön.
Meillä ihmisillä on luontainen kaipuu tulla hyväksytyksi, sellaisena kuin olemme.
Maailma, jossa elämme, näyttää kuitenkin vahvasti ihailevan tiettyjä ominaisuuksia ja väheksyvän toisia.
Näin syntyy ihanteita siitä ”millainen minun tulee olla kelvatakseni” ja ”mitä ei saa olla, etten tule torjutuksi”.
Tässä ajassa nämä ihanteet liittyvät vahvasti kehoon, aikaansaamiseen ja ulkonäköön. Nämä paineet koskettavat jollain tapaa jokaista.
Mutta tuleeko ihmisen kauneus ja viehättävyys ulkoisista asioista?
On totta, että meillä on erilaisia mieltymyksiä. Ja iso osa niistäkin mieltymyksistä on opittuja. Pienenä lapsena kukaan meistä ei luokittele ihmisiä ulkomuodon mukaan, vaan sen mukaan, miten toisen ihmisen kanssa kohtaa. Onko toisen kanssa hyvä olla. Myöhemmin vasta opimme ihanteet ja sen mikä on ”cool”.
On vähän surullista ja karua, mutta silloin kun olin kontrolloinut, rajoittanut ja koittanut pakottaa kehoani tiettyyn muottiin… Olin henkisesti epäviehättävä.
Ja voi, miten janosin hyväksyntää. Mutta silti, jos kehuja tuli ”vahvasta itsekurista” tai kehoni ulkomuodosta, se itseasiassa koski.
Se vahvisti pelkoa, että itsenäni en ikinä riittäisi. Se lisäsi pelkoa siitä, että jos annan kehoni löytää luonnollisen kokonsa, niin olisin totaalisen epäonnistunut ja heikko luuseri.
Kun on vuosia tottunut hakemaan arvoa kehostaan, on sanomattakin selvää että yhdessä yössä ei tapahdu muutosta. Minulle on ollut usean vuoden matka (johon en olisi mitenkään kyennyt ilman tukea) alkaa näkemään itseäni ihmisenä, kehon sijaan.
Ihmisenä, joka tuntee.
Ihmisenä, joka kaipaa.
Ihmisenä, joka tarvitsee.
Ihmisenä, jolla on persoona. Joka miellyttää joitakin ja joitakin ei. Ihmisenä joka on erehtyväinen.
Ihmisenä, jolla on sydän.
Ihmisenä, jolla on keho.
Vaikeina hetkinä minun on ollut hyvä muistuttaa itseäni siitä, mitä todellinen kauneus minulle on. Kauneutta on minulle nähdä välittämistä. Sitä, että joku kuuntelee. Sitä, että joku osaa lämmöllä nauraa itselleen. Sille, että uskaltaa olla erehtyväinen. Kauneutta on antaa elämän tuntua. Koska se tuntuu.
Mieti hetki ihmisiä, keitä sinä pidät aidosti kauniina ja viehättävinä. Onko siinä kyse ulkoisista piirteistä vai jostain muusta?
Toki ihmisen ulkoista kauneutta saa ihailla, mutta muistetaan, että jokaisen ulkomuoto on mysteeri. Sanotaan, että on Jumalan työn pilkkaa arvostella ulkomuotoaan. Sinulle on annettu juuri se keho, juuri ne piirteet, jotka tähän elämään ovat sinulle ne oikeat.
Minulle tuli kiloja lisää.
Mutta sain myös elämäni takaisin. Minulle tuli myös selluliittia. Mutta minulle tuli elämään iloa. Ajattelen, että en ”lihonut” vaan keho sai löytää luonnollisen kokonsa. Se varmasti elää, sillä ihmiskeho vanhenee ja muuttuu. Se on vaan osa tätä juttua. Kehoni on mitä se on.
Luonnostaankin on hetkiä, jolloin mieleen iskee ajatukset siitä, että kehoni olisi vääränlainen. Liian vähän jotain ja liikaa jotain. Luotan, että minulla on kyky tunnistaa nuo ajatukset ja antaa niiden mennä. Minun ei tarvitse toimia niiden mukaan. Voin keskittyä johonkin, jolla on minulle väliä. Muistaa, että aina jos keskityn siihen mikä minussa on vikana, kärsin.
Kun viisi vuotta sitten haaveilin omasta blogista, minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, mitä siitä olisi tarkoitus tulla. Halusin vain purkaa sisintäni ja kokeilla siipiäni uudella tavalla. Olin silloin uupumuksesta toipumisen alkumetreillä, joten annoin itselleni luvan lopettaa milloin tahansa.
En kuitenkaan lopettanut. Reilut neljä vuotta myöhemmin blogin materiaaleista syntyi Löydä elämän taika -kirja, joka on jo löytänyt tiensä tuhansien käsiin ja sydämiin.
Entinen suorittajaminäni olisi tästä kaikesta hyvin häkeltynyt. Se luuli, että aina pitää olla tarkka suunnitelma ja tietää, mihin on menossa. Sitten noudatettiin suunnitelmia tiukasti ja puskettiin läpi vaikka harmaan kiven.
Mutta jos jotain olen viime vuosina oppinut, niin tämän: Joskus on vain parasta seurata iloa ja sitä kutkuttavaa tunnetta vatsassa, kun jokin kutsuu. Jos askel siihen suuntaan tuntuu oikealta, huomaat sen kyllä. Jos tuo suunta lakkaa kutsumasta, aina voi lähteä muualle. Epäonnistumisia ei ole, on vain tunne siitä, mikä tuntuu juuri nyt omimmalta. Siihen saattaa toki liittyä myös kuplivaa jännitystä ja omien pelkojen kohtaamista, mutta sekin voi tapahtua luontevasti ja itselleen myötämielisesti. Parhaimmat uudet askeleet laajentavat sinua ja mukavuusaluettasi juuri sopivassa määrin.
Minun kohdallani uusi askel on tämä: oma podcast nimeltä Taikaelämää. Siinä juttelen ajatuksiani hyvinvoinnista ja henkisestä kasvusta. Introjakso sisältää lisää pohdintaa uuden aloittamisesta ja siitä, mitä taikaelämällä tarkoitan. Kuuntele vaikka iltakävelyseurana! Ehkä sinäkin rohkaistut aloittamaan jotain, josta olet haaveillut…
Kuvittele istuvasi kanssani ruokapöydässä vastakkaisilla puolilla. Sanon sinulle ”minä olen tässä, missä sinä olet?”
Mitä sinussa tapahtuu kun kuvittelet tilanteen?
Minusta tuntuu, etten saa sinuun kontaktia. Että sinussa liikkuu asioita. Ajatuksia, tuntemuksia, energiaa. Levottomuutta. Missä sinä olet?
Minussakin tapahtuu ajatuksia. Impulsseja toimintaan. Muistikuvia tehtävistä, menneistä ja tulevista. Huomaatko näitä tapahtumia itsessäsi? Pudotan itseni tähän huomaamalla sen, mitä minussa tapahtuu. Toisinaan halu mennä mukana kaikessa tuossa sisällössä on voimakas, pidänhän osaa noista ajatuksista, tehtävistä ja impulsseista itsenäni. Mutta kun vain huomaan tuon sisällön, rentoudun. En paina mitään pois tai yritä vältellä, sillä sisällön huomaaminen riittää tekemään itseni ja tuon sisällön välille tilaa.
Kerro minulle mitä sinussa tapahtuu. Missä sinä olet?
Sinun ja minun välillä oleva kontakti on suorassa suhteessa siihen, miten olet kontaktissa todellisuuteen. Jos jokin on välillämme, se jokin on myös sinun ja todellisuuden välissä. Siksi kysyn, missä sinä olet. Kenties haluat saapua kanssani tähän?
Tiedän, että vaatii voimaa pysähtyä ja katsoa tuota kaikkea. Kannatella sitä sisällään, sen sijaan, että annat oman hereillä olevan liekkisi sammua ja menet mukana siinä kaikessa. Mutta mitä enemmän teet niin, sitä enemmän vahvistut ja sitä enemmän todellisuus, kaikki tuo sisältö, alkaa ruokkia liekkiä sinussa. Sinua.
Kysymykseni ei ole älyllinen. En kaipaa siihen mielen selityksiä, vastauksia tai analyysejä. Se on kutsu. Missä sinä olet?
Epäilen hetken, voinko kirjoittaa otsikon noin ehdottomaan muotoon? Tieto nousee kehostani ja tiedän, kyllä voin. Tämä on minulle totta, ja samalla niin vaikeaa. Kuten monille meistä. Elämme kaikki omassa maailmassamme ja vaikka kuinka kurottelemme kohti totuutta, suurin osa keräämästämme tiedosta perustuu tulkintaan. Onneksi tulkinta taas perustuu usein kokemukseen ja tietoon, intuition herkkyyteen. Kuitenkin, on tärkeää muistaa, että kompastumme helposti pelkoihimme kun pohdimme toisen ihmisen käyttäytymisen syitä. Siksi kannattaakin kysyä itseltä, mistä voin olla varma siitä, että tiedän, mihin ajatukseni perustuvat?
Mitä avoimuus merkitsee? Onko se sitä, että kerron kaikki ajatukseni pääni sisältä? Kalenterini salaisuudet? Onko se valmiutta puhua? Onko ekstrovertti siis luonnostaan avoin? Vai voisiko introvertti viestiä jopa enemmän omalla hiljaisemmalla tavallaan? On sanottu, että vuorovaikutuksesta parhaimmillaankin vain kolmasosa perustuu sanoihin. Eleet, ilmeet ja molekyylit puhuvat välillämme vahvemmin. Olemme kuitenkin taipuvaisia uskomaan usein enemmän sanoja, jopa tekojen kustannuksella. Kaikki hylkäämistä parisuhteessaan pelänneet tietävät tämän. Pelko joutua yksin on suurempi, kuin itselleen uskollisena oleminen.
Avoimuus on helpompaa silloin, kun toinen on läheinen ihminen. Läheinen on sellainen, jonka vierellä uskaltaa olla paljas ja näkyvä, kenen turvaan voi luottaa. Läheisyys edellyttää kuitenkin ensin itselleen läheisenä olemista. Kysymys kuulukin, tunnetko itsesi? Ja kuinka suuri osa itseäsi jää hämärään, ja jota juuri sen takia olisi syytä tutkia?
Itseensä turvaava ihminen blokkaa muiden ihmisten lisäksi elämästään mahdollisuuden ymmärtää itseään paremmin, koska kohtaaminen on varmin tie itsetuntemukseen. Työhön tai harrastuksiin pakeneminen voi olla osa tätä suunnitelmaa, jota ihminen harvoin itsekään on nähnyt olleensa rakentamassa. Voi tuntua hyvin turvallista elää kuoressaan kohtaamatta muita ihmisiä kuin pinnallisesti, mutta se estää myös helposti kasvun kohti omaa potentiaalia.
Pohdittavaa
Mitä et milloinkaan voisi kertoa toiselle ihmisille. Miksi ja mitä sitä seuraisi?
Mistä asioista sinun on vaikea puhua läheisillesi? Mitä se kertoo itsestäsi?
Kuinka helppoa sinun on kertoa tarpeistasi tai kieltäytyä asioista, joita et halua?
Mitä saat läheisimmistä ihmissuhteistasi itsellesi? Tekevätkö ne sinulle hyvää?
11 syytä, miksi jokaisen kannattaisi opetella meditoimaan.
Alitajunnan roskakuski. Jo muutaman minuutin päivittäinen meditaatioharjoittelu puhdistaa alitajunnan sopukoita ja mahdollistaa elämän virtauksen. Tuoreilla ajatuksilla, tavoilla ja energialla on tilaa virrata sisään.
Neutraali mieli. Meditointi tekee mielen kirkkaammaksi ja auttaa suhtautumaan asioihin neutraalin joogisen mielen kautta.
Parempi keskittyminen. Meditaatio on keskittymistä. (Se ei siis ole silmät kiinni istumista.) Meditaatio tarkoittaa, että mitä tahansa oletkin tekemässä, olet todella tekemässä sitä.
Tyhjä tila. Jos hiljaiset hetket täyttää televisio tai tietokone, eivät aivot saa tarvitsemaansa lepoa tai mieli rauhaa. Siksi tietoiselle meditaatioharjoittelulle on tässä ajassa enemmän tilausta kuin ennen.
Kasvava tietoisuus. Keskittyminen kasvattaa tietoisuutta. Meditaation avulla voi muun muassa vähentää pelkoa, itsekkyyttä, epäjohdonmukaisuutta ja päättämättömyyttä sekä tuoda elämään enemmän armoa, sitoutumista ja tavoitteiden saavuttamista.
Tunteiden salliminen. Meditointi kasvattaa kykyä selvitä tunteiden aiheuttamista myrskyistä.
Itsensä tunteminen. Meditointi yksinkertaisesti helpottaa ”oman paikkansa löytämistä”. Se auttaa päästämään irti alitajuisista tavoista ja tuntemaan sisäistä rauhaa ja tekee näin maailmasta paremman paikan elää.
Mielen kouluttaminen. Meditointi harjoittaa mieltä, joka on joogan oppien mukaan olemassa sielun palvelemiseksi. Monella meistä mieli kuitenkin hihkuu ja hyppii asiasta toiseen kuin villi apina.
Luottamus intuitioon. Kun mieli oppii palvelemaan sielua, toimii intuitio vahvana ja elämä on makea virtaus, jossa asiat tulevat luokse sen sijaan että niiden perässä täytyisi juosta. Elämä on onnellista ja rentoa ilman turhaa hötkyilyä.
Tilaisuus oppia. Meditaation arvo on sen tekemisessä. Tulokset kannattaa unohtaa ja keskittyä vain nykyhetkeen. Aina läsnäoloa ei meditoidessa tunne, mutta silti meditaatio kannattaa tehdä. Mitä tahansa meditaation aikana tapahtuu, on henkilökohtaista oppimista.
Syvä rauha. Mieli rauhoittuu meditaation aikana, kun hyväksyy kehon tuntemukset. Kun pitää tietoisuuden mukana, tarkkailee mitä itsessä tapahtuu eikä reagoi, saa tuntemuksiin etäisyyttä. Samalla hiljainen aika yksittäisten ajatusten välissä kasvaa. Vähitellen tämä aika pitenee ja johtaa meditatiiviseen, värähtelevään hiljaisuuteen.
Kirjailija Riku Korhonen kirjoitti eräässä kolumnissa, että eniten häntä häiritsee elämäntaito-oppaissa manipuloiva sävy, ”kuin vastaanottaisi ylivoimaisia kehotuksia parantua länsimaisuudesta yhden ihmisen yrtein”.
Miksi meidän pitäisi tuoda länsimaiseen kulttuuriin jotakin sellaista, mikä ei sinne sovi?
Meillä on markkinatalous, kasvu, pärjääminen, materialismi, menestys ja individualismi. Ne edustavat kieltämättä erilaista arvomaailmaa kuin vaikka ikivanhat intialaiset opit.
~ ~
Länsimaisuus, niin kuin ihmisyys, on kuitenkin paljon muutakin. Se on esimerkiksi valinnan- ja liikkumavapautta, mahdollisuuksia tehdä toisin, ottaa kantaa, ottaa vastuuta ja vaikuttaa.
Elämme keskellä turbulenssia. Geopoliittisesti ja maailmantaloudessa tapahtuu vähän väliä yllätyksiä, joita ei osattu ennustaa. Globaalissa taloudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja pankkikriisi näkyy myös tavallisen suomalaisperheen kukkarossa.
Elämänrytmi kiihtyy eksponentiaalisesti (viisi vuotta sitten oli hitaampaa, puhumattakaan kymmenistä vuosista), ja entistä useammat eivät yksinkertaisesti kestä tämän ajan painetta. Monet meistä uupuvat, harva voi väittää ettei huomaisi sitä lähiympäristössään.
~ ~
Kundaliinijoogan mestari Yogi Bhajan kehotti oppilaitaan olemaan kuin majakoita, jotka loistavat ja mahdollistavat alusten rantaan pääsyn. Ja suurinta käyttöä majakoille on myrskyisillä ja karikkoisilla vesillä.
Opastaminen ei tapahdu neuvomalla, vaan esimerkillä. Ei sillä, että näyttää kartalta, kuinka luovia, vaan seisomalla majakkana keskellä tyrskyjä. Monet yrittävät niin kovasti neuvoa muita tai toteuttaa muiden neuvoja (tai molempia), että hukkaavat itsensä aallokkoon.
~ ~
Hyvinvointikirjallisuutta kirjoitetaan paljon, sillä sille on tarvetta. Mutta henkinen kasvu ei tapahdu kirjoissa – vaan elämällä. Länsimaisessa yhteiskunnassa ei monellakaan alalla arvosteta ikää ja kokemusta, mutta joogille niistä ei ole mitään muuta kuin etua. Ja kun katsoo, miten Aasia jatkuvasti kehittyy ”länsimaisempaan” suuntaan, on jooga kenties saapunut länteen selvitäkseen.
Valitettavasti kukaan ei pysty kertomaan kenellekään muulle, kuinka elää hyvin. Oman äänen on löydyttävä itsestä – mutta sen löytämiseen on olemassa paljon työkaluja. Minun työkaluni on kundaliinijooga.
On silti aivan sama, löytyykö apu ja voima arkeen kundaliinijoogasta, kestävyysurheilusta tai säännöllisestä päiväunien ottamisesta. Uskon kuitenkin, että ihmiset jotka tiedostavat elävänsä keskellä hullunmyllyä ja ottavat vastuun ja sitoutuvat itseensä, selviävät arjesta paremmin. He käyttävät omaa napaansa sen sijaan että tuijottaisivat sitä.
On aivan sama mitä elämässäsi teet, kunhan teet sen sydämestäsi.
Ja sitä tehdessäsi, muista hengittää, sillä happi on polttoainetta, jolla majakan liekki loistaa.
En nyt puhu vahvuudesta, jossa voimakas tunne-elämä ja kyky aistia herkästi muiden ihmisten tunnetiloja ja ympäristön ärsykkeitä teljetään paksun panssarin ja lävistämättömän kuoren taakse.
En myöskään tarkoita sitä, että ottaa toisten tunnetiloja vastuulleen ja taakkoja kantaakseen. Se ei ole vahvuutta, vaan turhaa itsensä uhraamista, joka vie voimat ja tekee herkkyydestä raskaan kivireen.
Ennemminkin tarkoitan sitä, että uskaltaa kohdata elämän semmoisena kuin se tulee, vaikka se tuntuu luissa ja ytimissä ja saattaa välillä haavoittaa meitä syvältä. Samalla siihen sisältyy se, että sallii itsensä vetää rajoja ulkopuolelta tuleville vaatimuksille, vaikutteille ja kuluttaville tunne-energioille, jotta voi huolehtia hyvinvoinnistaan ja elää itseään kuunnellen.
Herkkyyden ja vahvuuden suhde on hakenut minussa muotoaan koko ikäni. Muistan, kun pohdimme lukion filosofian tunnilla sitä, mitä vapaus on ja nuoruuden voimassani sanoin: ”Annan toisille vapauden ajatella minusta, mitä he haluavat.” ”Eikö tuo ole todella vahvaa?”, opettaja kysyi. Muistan jääneeni miettimään opettajani kommenttia pitkäksi aikaa.
Vaikka lukioaikainen näkemykseni on kulkenut matkassani jossain muodossa, olen kuitenkin käynyt läpi myös murtumisen vaiheen, jossa tunsin olevani totaalisen epäonnistunut ja kelpaamaton tähän maailmaan. Koin olevani kaikella tapaa niin vääränlainen, että jopa kaupan kassan myrtynyt ilme sai minut ottamaan itseeni, syyllistymään ja kyseenalaistamaan ihmisarvoni.
Ennen tuota kipeätä, mutta tarpeellista murtumista elin kauden, jossa en todellakaan ollut auki itselleni ja elämälle. Pidin herkkyyttäni piilossa ylivastuullisen suorittamisen ja tekovahvuuden takana.
Minulla oli hommat hallussa – sekä omat että muiden. Koin, että lunastaakseni paikkani erityisesti työssäni, minun piti joka päivä varmistaa, että olinhan yhä tervetullut ja tarvittu. Koska aistin herkästi toisten ihmisten tunnetiloja, menin kerta toisensa jälkeen liikaa mukaan työyhteisön tunneilmapiirin heittelyihin ja yritin muokata omaa toimintaani siihen sopivaksi. Kulutin paljon voimia tapahtumiin ja asioihin, joiden kannatteleminen tai ratkaiseminen ei kuulunut minun vastuulleni. Hymyilin ja hillitsin itseni, vaikka miten olisi väsyttänyt, ärsyttänyt, vihastuttanut ja olisin itse ollut tuen tarpeessa.
Kun tätä oli jatkunut muutaman vuoden, puuduin joksikin aikaa lähes kokonaan niin omille kuin muidenkin tunteille. Pahimman turtumisen aikaan ystäväni, joka oli myös työkaverini, sanoi, että minusta olit tullut niin välinpitämätön, ettei hän ei enää tunnistanut minua. Se kommentti oli minulle merkittävä herätys. Tajusin olevani ihan poikki. En jaksanut omalta uupumukseltani asettua enää juuri lainkaan toisten ihmisten asemaan tai välittää siitä, miten he näkivät asiat.
Se, mikä tasapainoisesti käytettynä on yksi herkkyyteni mukanaan tuomista vahvuuksista – voimakas myötäelämisen kyky – oli kääntynyt itseään vastaan, kun en ollut huolehtinut jaksamisestani.
Mitä enemmän olen antanut tilaa herkkyydelleni ja sen eri puolille näkyä ja tuntua, sitä enemmän myös käsitykseni vahvuudestani on muuttunut.
Nykyään vahvuus tarkoittaa minulle sitä, että antaudun kokemaan kaiken, mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu kiertelemättä, piiloutumatta ja kovettumatta. Jos en olisi herkkä nainen, joka kokee elämän voimakkaasti, mihin tarvitsisin vahvuutta ja uskallusta antautua sille, mitä elämä ja ihmiset eteeni heittävät? Mihin tarvitsisin rohkeutta kohdata itseni yhä syvemmin ja mennä kerros toisensa jälkeen minussa nousevan pelon läpi, vaikka tuntuu, että kuolen? Ja antaa kuoleman tulla yhä uudestaan niille rakenteille itsessäni, joita en enää tarvitse?
Herkkyyteen juurrutettu vahvuus tarkoittaa minulle elämistä täydesti, itseni ja toisten kohtaamista ihmisyytemme kaikissa puolissa totaalisesti. Ja samalla luottamuksen säilyttämistä siihen, että elämä toimii loppupeleissä aina minun parhaakseni haasteista ja epäilyksistä huolimatta.
Se ilmenee tilanteissa, joissa itseen sattuu todella paljon, mutta pohjimmiltaan haluaa silti hyvää muille, edes pienen häivähdyksen verran. Kun tuntee kuristavaa kateutta, mutta on sen syövereistä noustuaan avoin näkemään, että tunne on vain viesti omasta käyttämättömästä potentiaalista. Kun tunnustaa, että tämä kaikki on nyt vähän liikaa, ei enää jaksa ja tarvitsee apua. Kun sanoo ”ei” pyynnöille silloin, kun on aika levätä. Kun on läsnä omille ja toisen tunteille ja kokemuksille tuomitsematta, vastustamatta, kieltämättä ja yrittämättä muuttaa, korjata tai parantaa itseä tai toista.
Herkkyydestä kumpuava vahvuus sisältää koko elämän kierron hyväksymisen ja juhlistamisen: niin syvän haavoittuvuuden ja vanhojen kahleiden hajoamisen kuin takaisin jaloilleen nousemisen, lentoon lähdön, pakahduttavan ilon, yltäkylläisen kukoistamisen ja vapaana virtaavan rakkauden ja luovan energian voiman. Meistä jokainen voi kokea tämän kaiken, jos vain sallimme sen itsellemme.
Jos olet tyytymätön oloosi, tekemiseesi ja elämääsi, on sinun ryhdyttävä muuttamaan tilannetta. Miten yksinkertaista ja kuitenkin niin monimutkaista. Monille.
Joku nokkela on loihenut lausumahan, että tuumasta toimeen on maailman pisin työmatka. Ei pöllömmin lausuttu. Tätä tukee omakin näppituntumani vuosien valmennuskokemuksen pohjalta. Kuilu sanoista tekoihin on suuri ja pelottava. Monelle mahdoton ylitettävä.
Voit lukea satoja viisaita kirjoja ja kirjoituksia, saada briljantteja oivalluksia, kehitellä oivalluksia ideoiksi ja ideoita suunnitelmiksi, ymmärtää itseäsi ja analysoida pelkojasi, mutta tämä kaikki ei muuta vielä mitään, jos jäät sohvan nurkkaan istumaan ja odottamaan ihmeitä tapahtuvaksi. Uskon kyllä ihmeisiin. Niitä tapahtuu. Mutta vasta, kun ryhdyt hommiin antaaksesi niille tilaa ja mahdollisuuden. Ryhdyt itsekin niitä tekemään.
Unelmiesi toteutuminen riippuu siitä, mitä teet tänään. Aloita siis heti.
Olemme varsinaisia taitureita kehittelemään varteenotettavaltakin kuulostavia syitä lykätä ryhtymistä. ”Pitää miettiä” on kaikkien muiden mutkujen ja sitkujen lisäksi yksi yleinen vitkuttelukeino. Muutos on usein ja useimmille pelottavaa. Niinpä mielellä on otollinen maaperä suoltaa ilmoille innostuksen sijaan riskiä riskin perään. Kaikkea kamalaa ja kamalasta kamalinta. Mieli on supertaitava suurentelemaan kauhukuvia. Sillä ei ole mitään häpyä eikä rajaa. Ja niin se saa muutoshaluisimmankin tyypin tarttumaan rystyset pinkeinä kauhukahvoihin ja painamaan jarrupoljinta nilkka krampissa.
Mielenasiallakin on kuitenkin upea ja mahdollisuuksia täynnä oleva kääntöpuolensa. Voit halutessasi valjastaa mielen apuriksesi ja matkakumppaniksesi. Voit luoda erinäisten kehon rentoutustekniikoiden, visualisointien ja mielikuvittelun avulla innostusta, mielettömiä mahdollisuuksia ja nerokkaita ratkaisuja riskien, uhkien ja ongelmien sijaan. Mielikuvituksella ei ole mitään rajaa hyvässäkään.
”Kunnon rentoutus on paras voimistava lääke, mitä voit itsellesi antaa.”– José Silva
Mitä suurempaa muutosta haluat, sen pienemmin askelin on hyvä lähteä liikkeelle. Vaikka sinulla onkin suunta ja päämäärä, mihin olet menossa, keskity askeliisi sekä ”tässä ja nyt -hetkiin”. Nauti tekemisestäsi ja matkastasi. Ole myös joustava ja valmis muuttamaan suunnitelmiasi, jos ja kun jokin ei toimi, tai löydät jotain parempaa.
”Tekeminen ei koskaan riitä, jos laiminlyöt olemisen.” – Eckhart Tolle
Jos tavoittelet päämäärää väkisin vääntäen ja puskien – kuvitellen sen tuovan onnen ja autuuden – tulet todennäköisesti pettymään, luovuttamaan ja ehkä katkeroitumaankin. Energia on matalaa kaikessa tekemisessä, jonka päätarkoituksena on rahan, ihailun, kiitoksen ja kunnian tavoittelu. Energia on korkeaa ja vapaana virtaavaa, kun tekemisessä on tunteita, innostusta, intohimoa, lämpöä ja rakkautta.
Se miten ja mihin käytät energiaasi, vaikuttaa siihen, käytätkö elämäsi tarjoamat mahdollisuudet hyvinvointisi hyväksi. Käytä energiasi ja askeleesi viisaasti. Olet sen arvoinen!
Odotan innolla tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.
Tein ilahduttavan havainnon rakkauden saralla. Jälleen. Huomasin, että olen oppinut rakastamaan ihmistä sellaisena kuin hän on – kaikkine vikoineen ja inhimillisine puutteineen. Näkemään rakastamani ihmiset epätäydellisyydessään täydellisenä. Se on ihana tunne. Tekee rakkaudesta pienestä järkähtämätöntä.
Luulisi, että tämä on itsestäänselvyys, mutta näin ei ole ollut aina. Ei minulla, eikä monilla muillakaan. Haluamme nähdä rakastetuissamme heidän hyvät puolensa, mutta petymme kun he tekevät inhimillisiä virheitä. Meidän on vaikea antaa niitä anteeksi ja ponnistelemme palataksemme tilaan, jossa rakkautemme kohde oli virheetön. Ajattelumme on helposti mustavalkoista. Meidän on vaikea hyväksyä harmaan eri sävyjä, sateenkaaren väreistä puhumattakaan.
Jäin miettimään, miten mustavalkoinen ajatteluni on muuttunut sallivammaksi? Sillä vaikka toki olen aiemminkin rakastanut inhimillisiä ihmisiä, on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että minun on ollut vaikea antaa toisen olla toinen. Sellainen kuin on. Olen nähnyt loputtomasti paranneltavaa, virheitä, heikkouksia, ärsyttäviä piirteitä. Kuin katselisi työmaata.
Muutoksen syitä pohtiessani ensimmäiseksi mieleeni tulee avioero ja sen yhteydessä kokemus kaiken hallitsemattomuudesta. Miten ymmärsin, kuinka merkittävä osa minulle tärkeistä asioista on kokonaan kontrollini ulkopuolella. Se oli eksistentiaalinen erillisyyden, yksinäisyyden ja voimattomuuden kokemus, joka havainnollisti tuntuvalla tavalla sen, että rakkaudessakin toinen ihminen on erillinen ja tekee minusta riippumatta valintoja, joilla on vaikutus minuunkin. Toinen ihminen on toinen ihminen. Hänen valintansa eivät ole minun käsissäni.
Avioerokokemus oli tähänastisen elämäni surullisin, mutta samalla se loi edellytykset huomattavasti aiempaa terveemmälle käsitykselle siitä, missä minä lopun ja toinen alkaa.
Jatkumona tälle ymmärsin, mikä on oma vastuuni rakkaudessa.
Mitä ovat ne asiat, joita minä laitan liikkeelle? Miten minun ajatukseni, uskomukseni, reaktioni ja tekoni ohjaavat minun rakkauselämääni? Mikä on minun reviirini rakkaudessa – se alue, johon minä voin vaikuttaa?
Tämä havainto sai minut avioeroni jälkeisinä vuosina suhteissani toimimaan toisin kuin olin tottunut toimimaan. Suhtauduin rakkauteen kuin empiiriseen tapaustutkimukseen: mitä minä (tutkimuksen subjekti) voisin tehdä toisin laittaakseni rakkaudessa (tutkimuskohde) liikkeelle jotain muuta kuin aiemmin (kausaalisuhteet)? Miten voisin rakastaa toisin? Jos haluaisin rakastaa toisin, minun täytyisi myös ajatella, uskoa, reagoida ja toimia toisin.
Näin myös tein. Kun havaitsin itsessäni halun reagoida tietyllä tavalla, kokeilinkin toimia toisin. Ihan vain kuriositeettina – mitä jos en toimisikaan siten kuin olin tottunut toimimaan? Ainahan voisin palata vanhoihin tapoihini, jos kokeiluni osoittautuisivat tuloksiltaan heikoiksi.
Kokeiluni näyttivät minulle, etteivät ”tunteeni” aina opasta oikeaan suuntaan ja että minulla on aina enemmän vaihtoehtoja kuin kuvittelen. Tunteet on tässä hipsukoissa siksi, että päänsisäisestä kakofoniasta tottumaton tuskin erottaa mikä on tunne ja mikä jotain muuta. Havaitsin, että minussa oli skitsofreeninen määrä eri suuntaan vetäviä ääniä. Sisäinen viisas, emootiot, järjen ääni, pikkutyttö, Drama Queen, ego ja ties mitä muuta porukkaa ihan ruuhkaksi asti. Niiden kaikkien seuraaminen samanaikaisesti ei ollut edes mahdollista eikä olisi mitenkään tuottanut johdonmukaista tulosta.
Ne myös tekivät näkyväksi, miten suuri osa vanhoista toimintamalleistani perustui erilaisiin pelkoihini ja suojautumisen tarpeeseen. Toimin usein tilanteissa tietyllä tavalla säilyttääkseni kasvoni tai varmistaakseni selustani, ollakseni sosiaalisesti tai emotionaalisesti turvassa.
Samalla olin emotionaalisesti yksin ja defensiivinen, poltin siltoja perässäni. Tämä oli ehkä vallitsevin suojamekanismini: kiirehtiä lähtemään ja päästämään irti hiukan arvaamattomasti. Omat tunteeni muodostivat muurin, joiden yli en enää päässyt. Voisi sanoa, että kyse oli pelosta ja vallasta.
Tässä yhtälössä toinen ihminen oli jatkuva uhka – ja hänen inhimilliset puutteensa riskejä, jotka olivat vaaraksi minulle ja rakkaudelle. Hain täydellisyyttä ja täydellisyyteen perustuvaa balanssia, joka ei – tietenkään — sietänyt epätäydellisyyttä.
Kokeilujeni myötä opin hyväksymään toiseutta ja inhimillisyyttä, asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään, että tulkintani toisen olemassaolosta eivät aina olleet oikeita. Opin antamaan anteeksi tilanteita, joiden ylitse en aiemmin olisi millään päässyt. Pääsin mustan ja valkoisen ääripäistä ensin harmaan sävyihin ja sitten sateenkaaren väreihin. Menin kokeiluissani yli mukavuusrajojeni ja näin tekemällä opin paljon – ennen kaikkea itsestäni.
Jälkeenpäin arvelen, että muutos tapahtui kahdella alueella: ensinnäkin suhteessa toiseen. On helppo antaa toisen olla sellainen kuin on, kun ymmärtää eksistentiaalisesti rajalliset vaikutusmahdollisuutensa. Toisen rinnalla olemiseen tulee syvä kunnioitus hänen elämäänsä ja valintojaan kohtaan.
Toisaalta suhteessa itseen olen ottanut vastuuta tavalla ja tasolla, joka oli vierasta aiemmin. Oman osuutensa näkeminen voi olla aluksi varsin nöyryyttävää, sillä jos on tottunut löytämään syyt omaan tilanteeseensa olosuhteista, on melkoinen kokemus nähdä oma osuutensa. Pidemmällä tähtäimellä vastuun ottaminen itsestä johtaa voimaantumiseen, sillä samalla kun päästää irti yrityksistä kontrolloida toista, voi löytää oman voimansa.
Muutos on tehnyt samanaikaisesti mahdolliseksi olla etäällä ja tulla lähelle. Se on luonut paremmat edellytykset antaa toisen olla erillinen, mutta myös uskallusta päästää lähelle sekä kykyä tunnistaa omia defenssejä ja nähdä minkälaista yksinäisyyttä omat puolustusmekanismit voivat saada aikaan. Ei tarvitse olla yksin suojamuurien takana, sillä ei ole mitään menetettävää. Päinvastoin. Kohtaamalla toisen voi vain saada. Rakkautta.
Hienointa tässä oivalluksessa on ehkä kuitenkin se, että tämä rakastamisen kyky ei viimekädessä liity toiseen, vaan se on minussa. Se on tehnyt mahdolliseksi rakastaa ehdoitta ja kokonaan, ihmistä sellaisena kuin hän on. Se on tehnyt mahdolliseksi antaa anteeksi, hyväksyä virheitä, antaa tilaa ja kunnioittaa.
Vaikka sateenkaaren värinen rakkaus liittyy kaikin mahdollisin tavoin rakastamiini ihmisiin, se on ennen kaikkea minussa. Se ei katoa minnekään. Milloinkaan. Kulkee mukanani, minne ikinä menenkin.
**
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2
Sanna Wikström: 102 oivallusta elämästä 20€ (norm. 26,90€)
