Rakastan sinua sellaisena kuin olet – Myös virheitäsi, heikkouksiasi ja ärsyttäviä piirteitäsi

Tein ilahduttavan havainnon rakkauden saralla. Jälleen. Huomasin, että olen oppinut rakastamaan ihmistä sellaisena kuin hän on – kaikkine vikoineen ja inhimillisine puutteineen. Näkemään rakastamani ihmiset epätäydellisyydessään täydellisenä. Se on ihana tunne. Tekee rakkaudesta pienestä järkähtämätöntä.

Luulisi, että tämä on itsestäänselvyys, mutta näin ei ole ollut aina. Ei minulla, eikä monilla muillakaan. Haluamme nähdä rakastetuissamme heidän hyvät puolensa, mutta petymme kun he tekevät inhimillisiä virheitä. Meidän on vaikea antaa niitä anteeksi ja ponnistelemme palataksemme tilaan, jossa rakkautemme kohde oli virheetön. Ajattelumme on helposti mustavalkoista. Meidän on vaikea hyväksyä harmaan eri sävyjä, sateenkaaren väreistä puhumattakaan.

Jäin miettimään, miten mustavalkoinen ajatteluni on muuttunut sallivammaksi? Sillä vaikka toki olen aiemminkin rakastanut inhimillisiä ihmisiä, on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että minun on ollut vaikea antaa toisen olla toinen. Sellainen kuin on. Olen nähnyt loputtomasti paranneltavaa, virheitä, heikkouksia, ärsyttäviä piirteitä. Kuin katselisi työmaata.

Muutoksen syitä pohtiessani ensimmäiseksi mieleeni tulee avioero ja sen yhteydessä kokemus kaiken hallitsemattomuudesta. Miten ymmärsin, kuinka merkittävä osa minulle tärkeistä asioista on kokonaan kontrollini ulkopuolella. Se oli eksistentiaalinen erillisyyden, yksinäisyyden ja voimattomuuden kokemus, joka havainnollisti tuntuvalla tavalla sen, että rakkaudessakin toinen ihminen on erillinen ja tekee minusta riippumatta valintoja, joilla on vaikutus minuunkin. Toinen ihminen on toinen ihminen. Hänen valintansa eivät ole minun käsissäni.

Avioerokokemus oli tähänastisen elämäni surullisin, mutta samalla se loi edellytykset huomattavasti aiempaa terveemmälle käsitykselle siitä, missä minä lopun ja toinen alkaa.

Jatkumona tälle ymmärsin, mikä on oma vastuuni rakkaudessa.

Mitä ovat ne asiat, joita minä laitan liikkeelle? Miten minun ajatukseni, uskomukseni, reaktioni ja tekoni ohjaavat minun rakkauselämääni? Mikä on minun reviirini rakkaudessa – se alue, johon minä voin vaikuttaa?

Tämä havainto sai minut avioeroni jälkeisinä vuosina suhteissani toimimaan toisin kuin olin tottunut toimimaan. Entisenä tutkijana suhtauduin rakkauteen kuin empiiriseen tapaustutkimukseen: mitä minä (tutkimuksen subjekti) voisin tehdä toisin laittaakseni rakkaudessa (tutkimuskohde) liikkeelle jotain muuta kuin aiemmin (kausaalisuhteet)? Miten voisin rakastaa toisin? Jos haluaisin rakastaa toisin, minun täytyisi myös ajatella, uskoa, reagoida ja toimia toisin.

Näin myös tein. Kun havaitsin itsessäni halun reagoida tietyllä tavalla, kokeilinkin toimia toisin. Ihan vain kuriositeettina – mitä jos en toimisikaan siten kuin olin tottunut toimimaan? Ainahan voisin palata vanhoihin tapoihini, jos kokeiluni osoittautuisivat tuloksiltaan heikoiksi.

Kokeiluni näyttivät minulle, etteivät ”tunteeni” aina opasta oikeaan suuntaan ja että minulla on aina enemmän vaihtoehtoja kuin kuvittelen. Tunteet on tässä hipsukoissa siksi, että päänsisäisestä kakofoniasta tottumaton tuskin erottaa mikä on tunne ja mikä jotain muuta. Havaitsin, että minussa oli skitsofreeninen määrä eri suuntaan vetäviä ääniä. Sisäinen viisas, emootiot, järjen ääni, pikkutyttö, Drama Queen, ego ja ties mitä muuta porukkaa ihan ruuhkaksi asti. Niiden kaikkien seuraaminen samanaikaisesti ei ollut edes mahdollista eikä olisi mitenkään tuottanut johdonmukaista tulosta.

Ne myös tekivät näkyväksi, miten suuri osa vanhoista toimintamalleistani perustui erilaisiin pelkoihini ja suojautumisen tarpeeseen. Toimin usein tilanteissa tietyllä tavalla säilyttääkseni kasvoni tai varmistaakseni selustani, ollakseni sosiaalisesti tai emotionaalisesti turvassa.

Samalla olin emotionaalisesti yksin ja defensiivinen, poltin siltoja perässäni. Tämä oli ehkä vallitsevin suojamekanismini: kiirehtiä lähtemään ja päästämään irti hiukan arvaamattomasti. Omat tunteeni muodostivat muurin, joiden yli en enää päässyt. Voisi sanoa, että kyse oli pelosta ja vallasta.

Tässä yhtälössä toinen ihminen oli jatkuva uhka – ja hänen inhimilliset puutteensa riskejä, jotka olivat vaaraksi minulle ja rakkaudelle. Hain täydellisyyttä ja täydellisyyteen perustuvaa balanssia, joka ei – tietenkään — sietänyt epätäydellisyyttä.

Kokeilujeni myötä opin hyväksymään toiseutta ja inhimillisyyttä, asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään, että tulkintani toisen olemassaolosta eivät aina olleet oikeita. Opin antamaan anteeksi tilanteita, joiden ylitse en aiemmin olisi millään päässyt. Pääsin mustan ja valkoisen ääripäistä ensin harmaan sävyihin ja sitten sateenkaaren väreihin. Menin kokeiluissani yli mukavuusrajojeni ja näin tekemällä opin paljon – ennen kaikkea itsestäni.

Jälkeenpäin arvelen, että muutos tapahtui kahdella alueella: ensinnäkin suhteessa toiseen. On helppo antaa toisen olla sellainen kuin on, kun ymmärtää eksistentiaalisesti rajalliset vaikutusmahdollisuutensa. Toisen rinnalla olemiseen tulee syvä kunnioitus hänen elämäänsä ja valintojaan kohtaan.

Toisaalta suhteessa itseen olen ottanut vastuuta tavalla ja tasolla, joka oli vierasta aiemmin. Oman osuutensa näkeminen voi olla aluksi varsin nöyryyttävää, sillä jos on tottunut löytämään syyt omaan tilanteeseensa olosuhteista, on melkoinen kokemus nähdä oma osuutensa. Pidemmällä tähtäimellä vastuun ottaminen itsestä johtaa voimaantumiseen, sillä samalla kun päästää irti yrityksistä kontrolloida toista, voi löytää oman voimansa.

Muutos on tehnyt samanaikaisesti mahdolliseksi olla etäällä ja tulla lähelle. Se on luonut paremmat edellytykset antaa toisen olla erillinen, mutta myös uskallusta päästää lähelle sekä kykyä tunnistaa omia defenssejä ja nähdä minkälaista yksinäisyyttä omat puolustusmekanismit voivat saada aikaan. Ei tarvitse olla yksin suojamuurien takana, sillä ei ole mitään menetettävää. Päinvastoin. Kohtaamalla toisen voi vain saada. Rakkautta.

Hienointa tässä oivalluksessa on ehkä kuitenkin se, että tämä rakastamisen kyky ei viimekädessä liity toiseen, vaan se on minussa. Se on tehnyt mahdolliseksi rakastaa ehdoitta ja kokonaan, ihmistä sellaisena kuin hän on. Se on tehnyt mahdolliseksi antaa anteeksi, hyväksyä virheitä, antaa tilaa ja kunnioittaa.

Vaikka sateenkaaren värinen rakkaus liittyy kaikin mahdollisin tavoin rakastamiini ihmisiin, se on ennen kaikkea minussa. Se ei katoa minnekään. Milloinkaan. Kulkee mukanani, minne ikinä menenkin.

**

Joskus särkyminen on mahdollisuus suurempaan eheyteen ja kirkkaampaan kauneuteen. Särkymisen siunaus -verkkokurssi on sinulle, joka haluat rakastaa täysin ja kokonaan.

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: