Oletko koko elämäsi ajan tuntenut, että sinun huolesi ja murheesi ovat mitättömiä? Onko jatkuva valmiustilassa eläminen muita varten jäänyt pysyväksi olotilaksi? Sairastuitko lapsena hylkäämisen pelkoon? Oletko kannatellut tai jäänyt vanhempasi lohduttajaksi, huolehtijaksi kenties hengenpelastajaksi? Lopulta olet kokenut ainoaksi vaihtoehdoksi haudata omat murheesi, ajatuksesi, tarpeesi, tunteesi ja huolesi syvälle sisällesi.
Lausahduksesta: olit niin kiltti lapsena, on tullut loppuelämän kirous. Jatkuvassa valmiustilassa eläminen on elämistä tietämättä kuka oikeasti itse on. Tunnistatko tästä itsesi?
Olen itse ollut vuosikymmeniä jatkuvassa valmiustilassa pienestä lapsesta lähtien niin, etten häiritsisi kotona ketään, että olisin mahdollisimman huomaamaton kiltti kuuntelija ja kannattelija. Koin, että omat tunteet ja ajatukset piti piilottaa, jotta perhe selviytyisi päivästä toiseen. Omiin murheisiini ei lohdutusta tippunut. Lopulta jäin myös toisen vanhempani hyvin negatiivisen asenteen ja jatkuvan valittamisen ja lannistamisen jalkoihin pitkälle aikuisikään saakka. Työnsin omat tarpeeni syrjään sillä seurauksella, että lopulta en enää tunnistanut omia tarpeitani. Kun itse sitten sairastuin uupumukseen, tuli jatkuvassa valmiustilassa ja kannattelijana eläminen tiensä päähän. Heitin ylitunnollisen kiltin tyttären ja huolehtijan hanskat naulaan. Tunnistin hyvin vahvasti, että näin ei voi jatkua. Se on mahdollista myös sinulle. Laadin sinulle alle käytännöllisen reseptin, miten sinäkin voit onnistua, toimia itsesi parhaaksi, palauttaa omanarvontunteesi ja alkaa vihdoin elää omaa elämääsi.
Kaikki alkaa siitä, että alat tarkastella omaa elämääsi uudesta näkökulmasta, myötätunnosta ja omanarvontunnosta käsin. Tämä tarkoittaa käytännössä, että listaat ensiksi ylös asiat, joita teet oman itsesi vuoksi ja ne asiat, joita teet jonkun toisen vuoksi. Vertaile ja tee havaintoja: minkä asioiden haluat jatkuvan ja mihin haluat muutoksen. Tämän jälkeen tarkastelet, millä tavoin pidät oikeasti itsestäsi huolta ja teetkö ylipäätään asioita, jotka ilahduttavat sinua itseäsi. Kolmanneksi teet toivomasi elämäntilanteen suunnitelman, esimerkiksi aluksi kahdeksi viikoksi eteenpäin. Suunnitelmaan kirjoitat ylös, miten tulet pitämään itsestäsi huolta paremmin käytännössä ja mitkä asiat tekevät elämästäsi elämisen arvoisen. Neljänneksi otat vastuun elämästäsi, ryhdyt toimeen ja toteuttamaan suunnitelmaasi.
Toimeliaisuus ja että teet elämästäsi mielekkään ja tasapainoisen lisää elämänhallinnan ja itsesi johtamisen tunnettasi, itsesi hyväksymistä ja arvokkaana pitämistä. Elämäsi ei ole riippuvainen toisten mielipiteistä.
Näin unta, jossa esitin pääroolia ruotsinkielisessä näytelmässä. Istuin peilin edessä teatterin pukuhuoneessa ja maskeeraaja kokosi tukkaani sotkuiselle nutturalle päälaelleni. Huulilleni hän levitti kirkuvan punaista huulipunaa, joka taatusti näkyi teatterisalin takariviin saakka. Teatteri oli vanhassa natisevassa tuulen pieksemässä puutalossa jossain pienessä merenrantakaupungissa. Väkevä roolihahmoni oli yhdistelmä Myrskyluodon Maijaa ja Pikku Myy:tä: vapauden kaipuinen, rohkea, määrätietoinen, temperamenttinen ja järkkymätön rakkaudessaan. Näytelmässä liihotin lavalla nuttura uhmakkaasti tutisten. Olin voimakas ja vapaa! Jäin herättyäni hetkeksi vuoteeseen mutustelemaan unta ja sen tunnelmaa. Purskahdin itkuun, sillä unen roolihahmo edusti niin kipeän kauniilla tavalla monia sellaisia puolia itsestäni, jotka olen vuosien saatossa joutunut piilottamaan. Unessa olin vapaa olemaan kokonainen minä.
Olen vastakohtien ihminen: arka ja rohkea, sosiaalinen ja introvertti, iloinen ja melankolinen, armoton ja lempeä, synkkä ja valovoimainen, energinen ja rättiväsynyt, spontaanisti innostuva ja erittäin harkitseva, aikaansaava ja aloitekyvytön, ja vaikka mitä vielä. Sisälläni liikkuu paljon enemmän kuin ulospäin näkyy. Näytän ne vähemmän aurinkoiset puolet tai tulisuuden vain hyvin pienelle joukolle läheisiä ihmisiä. Olen näytellyt säyseää niin hyvin, että olen saanut kuulla olevani ”eteerisen rauhallinen”. Näkisittepä pääni sisälle! Mieleni on jatkuvassa liikkeessä ja sen meteli hiljenee oikeastaan vain mökkisaunan lauteilla, luonnossa samoillessa, musisoidessa tai silloin, kun onnistun meditoidessa pääsemään syvään rauhan tilaan. Välillä on kerta kaikkiaan uuvuttavaa asuttaa tätä kehoa ja mieltä.
Pienestä pitäen olen kokenut olevani toisenlainen kuin muut. Olin vakava, mietteliäs ja intensiivinen lapsi. Sain ala-asteen opettajalta palautetta ”Kunpa vain hymyilisit useammin.” Olin myös herkästi hermostuva jääräpää ja totuuden torvi. Ne eivät olleet varsinaisia huippuominaisuuksia ystäviä jaettaessa. Tyypillisesti minulla olikin vain yksi hyvä ystävä kerrallaan. Porukoissa oli hankala olla. Uppouduin usein omiin ajatuksiini ja olin aivan surkea sosiaalisten pelien pelaamisessa. Tässä yhteydessä en tarkoita mitään pihaleikkejä tai joukkuelajia, vaan niitä kirjoittamattomien sääntöjen kyllästämiä sosiaalisia roolipelejä, joita me kaikki näyttelemme ylläpitääksemme tiettyä mielikuvaa itsestämme ja saadaksemme erilaisia sosiaalisia palkkioita, kuten hyväksyntää. Koin jo varhain, että minun piti olla jotain muuta kuin olen kuuluakseni joukkoon. Itsenäni olin joko liikaa tai liian vähän. Olin usein yksinäinen ja väärin ymmärretty.
Teini-iässä yksinäisyyteni huipentui, sillä en todellakaan sopinut joukkoon. Minua eivät kiinnostaneet ikäisteni keskustelunaiheet tai mielenkiinnon kohteet. Olin ja olen edelleen aivan superallerginen kaikenlaiselle pinnallisuudelle ja ilkeämielisyydelle. Näissä molemmissa etenkin teinitytöt ovat valitettavan lahjakkaita. En kerta kaikkiaan osannut olla osana sellaista porukkaa, joten olin mieluummin yksin. Pärjäsin kuitenkin monin tavoin erinomaisesti. Menestyin koulussa erinomaisen muistini ansiosta, olin lahjakas taideaineissa, minulla oli mukava poikaystävä ja olin usein lavalla esiintymässä milloin missäkin produktiossa. Kulissien takana kuitenkin itkin yksinäisyyttäni ja rääkkäsin itseäni laihdutuskuureilla ja ylenpalttisella liikunnalla.
Muistan edelleen sen hetken kun päätin ryhtyä toisenlaiseksi ja alkaa sensuroimaan itse itseäni sopiakseni paremmin joukkoon. Istuin opiskelukaverin kanssa lounaalla ja avauduin hänelle sydänsuruistani. Kesken paatokseni huomasin, että olin puhunut jo liian paljon ja liian avoimesti. Sen näki kyllä vastaanottajan ilmeistä ja kehonkielestä. Häpesin puheripuliani ja päätin visusti pitää tästä lähin syvimmät tuntoni omana tietonani ja olla vähemmän intensiivinen. Vuosien varrella näitä sosiaalisia kömmähdyksiä ja niistä seuranneita hylkäämisen kokemuksia ja häpeän tunteita kertyi sen verran paljon, että iso osa minusta meni piiloon. Sen hintana on ollut tunteiden patoutuminen, oman voiman ja omien rajojen hukkuminen ja useampi uupumus.
Haasteistani huolimatta elän tänä päivänä onnellista elämää. Ympärilläni on rakastavia samanhenkisiä ihmisiä ja olen onnistunut luomaan itselleni olosuhteet, joissa saan olla sitä mitä olen ja luontaiset kykyni pääsevät esiin. Hyviä puolia on paljon! Luovan energian puuskassa saan valtavasti aikaiseksi ja pääsen sellaiseen flow-tilaan, että tekeminen on vaivatonta ja aika lentää kuin siivillä. Uhmakkuuteni ja jääräpäisyyteni ansioista olen toteuttanut monia haaveitani, vaikka niiden järkevyyttä on ihan asiantuntijoiden toimesta kyseenalaistettu. En ole koskaan kunnioittanut auktoriteetteja elleivät he ole kunnioitustani ansainneet, vaan ajattelen ja selvitän mieluiten itse. Siitä on ollut todella paljon hyötyä. Samoin siitä, että innostuessani uppoudun johonkin asiaan niin täysillä, että opiskelen siitä kaiken mahdollisen. Saan niin paljon ideoita, että voisin myydä niitä muille toteutettavaksi. Tarkastelen ihmisiä ja maailmaa ja opin sitä kautta paljon. Näen epäkohdat ja taistelen tärkeiden asioiden puolesta. Olen ominaisuuksieni tähden valinnut mahdollisimman vapaan työn, jossa saan itse sanella mitä teen, mihin tahtiin, missä ja kenen kanssa. Läheisissä suhteissani olen äärimmäisen lojaali. En siedä epäystävällisyyttä, ylimielisyyttä tai petollisuutta, vaan arvostan rehellisyyttä ja aitoutta. Omat haasteeni ovat auttaneet minua ymmärtämään monenlaisia ihmisiä ja olemaan tuomitsematta suoralta kädeltä. Ikinä ei voi tietää minkä asioiden kanssa toinen ihminen kamppailee.
Jos tunnistat itsesi tästä tarinasta, on hyvin mahdollista, että sinulla on niin sanotun neurokirjon piirteitä, kuten ADHD tai autismikirjo. Aivosi ja hermostosi toimivat toisella tavalla kuin neurotyypillisillä. Taustalla voi olla myös kehityksellistä traumaa ja PTSD-oireita (traumaperäinen stressihäiriö). On tärkeää ymmärtää, että vaikka haasteet eivät näy päälle, ne ovat todellisia, ja aiheuttavat merkittäviäkin haasteita toimintakyvylle. Lapset ja nuoret, joilla on neuropsykiatrisia haasteita tarvitsevat usein ohjausta ja tukea arkeen ja sosiaalisiin tilanteisiin. Oireiden varhainen tunnistaminen helpottaa paineita ja säästää monilta väärinymmärryksiltä. Aina ei tarvita diagnoosia, mutta itsensä on hyvä tuntea. Silloin tietää oman sietokykynsä rajat, heikkoudet ja vahvuudet, eikä tule niin herkästi laittaneeksi itseään tilanteisiin, joissa rikkoo henkisiä tai fyysisiä rajojaan. On tärkeää löytää ympärilleen ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Myös työyhteisössä olisi hyvä sallia erilaiset tavat kokea, hahmottaa ja tehdä asioita. Meillä ”epätyypillisillä” on kykyjä, jotka voivat olla iso rikkaus. Ne pääsevät kukoistamaan kun saamme tehdä asioita sellaiseen tahtiin ja tyyliin, ettei meidän tarvitse polttaa itseämme loppuun yrittäessämme sopeutua enemmistölle suunniteltuun maailmaan.
Ihminen ei koskaan havaitse asioita tyhjiössä, vaan suhteessa niiden ympäristöön. Mikä tahansa havainto on aina havaintojärjestelmän, havainnon kohteen ja havainnon kohteen ympäristön summa. Sama periaate pätee ihmisen ajatteluun. Ihmiset tulkitsevat asioita aina suhteessa niiden viitekehykseen.
Esimerkiksi symboli kolmetoista tulkitaan kirjoitettuna eri lailla riippuen siitä onko sen ympärillä numeroita (12, 13, 14) vai kirjaimia (A, 13, C). Numeroiden keskellä kolmetoista tulkitaan luonnollisesti jatkumoksi lukusarjalle kaksitoista, kolmetoista, neljätoista. Sen sijaan kirjainten keskellä se tulkitaan herkemmin B-kirjaimeksi, eli jatkumoksi aakkosille A-kirjaimesta lähtien.
Jos siirrät kätesi kylmästä vedestä haaleaan, haalea vesi tuntuu lämpimältä. Sen sijaan, jos siirrät kätesi kuumasta vedestä haaleaan, haalea vesi tuntuukin nyt kylmältä. Vastaavasti 69 prosenttia ihmisistä arvioi lasin olevan puoliksi tyhjä, kun täydestä lasista kaadettiin puolet pois. Sen sijaan 88 prosenttia vastasi sen olevan puoliksi täysi, kun tyhjä lasi täytettiin puoliväliin. Edellisissä esimerkeissä veden lämpötila tai määrä lasissa ei muutu, vaan ainoastaan viitekehys vaihtuu.
Psykologiassa kahden objektiivisesti samanlaisen vaihtoehdon arvioimista erilaisiksi sen mukaan, missä viitekehyksessä ne esitetään, kutsutaan kehystämisvaikutukseksi. Vaikutukselle ominaista on, että sisällöltään saman viestin esittäminen eri viitekehyksessä johtaa saman viestin erilaiseen tulkintaan.
Vaihtoehtojen esittely voi olla taktinen myyntikikka
Tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että valittaessa kahden mikroaaltouunin välillä noin kuusikymmentä prosenttia suosi halvempaa, mutta pienempää mikroaaltouunia. Kun mukaan lisättiin yksi molempia vielä suurempi ja kalliimpi vaihtoehto, noin kuusikymmentä prosenttia suosikin alun perin kalliimpaa, mutta suurempaa mikroaaltouunia, joka nyt edustikin jonkinlaista keskitietä halvan ja pienen, sekä kalliin ja suuren mikroaaltouunin välissä.
Tätä on verrattu siihen, että tarjoilija kysyisi sinulta haluatko naudan vai porsaan lihaa. Vastaisit, että haluat nautaa. Myöhemmin tarjoilija tulee ja pyytää anteeksi virhettään. Ruokalistalla on sittenkin nautaa, porsasta ja lammasta. Sanot tarjoilijalle, että siinä tapauksessa haluat porsasta. Arkijärjellä ajateltuna, jos nauta on suositumpi kuin porsas niiden kahden ollessa vaihtoehtona, riippumatta siitä miten suosittua lammas on, sen esittelemisen vaihtoehtojoukkoon ei tulisi muuttaa naudan ja porsaan keskinäistä järjestystä. Näin kuitenkin tapahtuu mikroaaltouunien kohdalla.
Monet pintapuolisesti samanlaiset vaihtoehdot eivät välttämättä ole samanlaisia, vaan tulkinta niistä riippuu siitä missä viitekehyksessä niitä tulkitaan. Monessa arkipäiväisessä päätöksessä ihmiset kuvittelevat tekevänsä itse valintansa, vaikka valinta on tehty heidän puolestaan jo kysymyksenasettelussa.
Asuntovälittäjät saattavat näyttää asiakkaalleen ensin huonolaatuisen ja kalliin asunnon, jotta varsinainen myyntikohde näyttäisi hyvälaatuiselta ja halvalta. Elektroniikkakauppa saattaa asettaa tuotteen rinnalle heikomman tuotteen, joka saa varsinaisen tuotteen näyttämään hyvältä. Myös autokauppiaat tietävät, että jos ostat 20 000 euron auton, ostat siihen herkästi ylimääräisiä lisätarvikkeita, koska niiden hinta suhteessa auton hintaan tuntuu pieneltä. Samanlailla kehystämisvaikutusta voi käyttää hyväksi ainakin vakuutusten myynnissä, pankkilainoissa, työsopimuksissa, hoitomuotojen valinnassa ja äänestäjien mielipiteisiin vaikuttamisessa.
Kun teet päätöstä, kannattaa pohtia näitä
Jokaista viitekehystä ei ole mielekästä pysähtyä miettimään, mutta tärkeiden ja kalliiden päätöksten edessä voit vähentää viitekehysten vaikutusta tulkintaasi pysähtymällä miettimään seuraavia asioita:
Mitkä ovat kyseisen päätöksen viitekehykset? Valinta-arkkitehtuuri syntyy väistämättä, suunnitteli sen joku tai ei. Ihmisen ei ole mahdollista havaita asioita tyhjiössä. Usein viitekehykset on kuitenkin joku suunnittelut, useimmiten saadakseen sinut valitsemaan tietyn vaihtoehdon todennäköisemmin kuin toisen. Tärkeän päätöksen edessä onkin hyvä pysähtyä kysymään, mitkä ovat kyseisen päätöksen viitekehykset?
Kuka viitekehyksen on valinnut? Kysy itseltäsi, kuka on saanut määritellä kyseisen päätöksen
valinta-arkkitehtuurin. Kenellä on valta kuvata vaihtoehdot eri valintojen välillä? Onko viitekehyksen rakentajalla motiivi saada sinut suosimaan yhtä vaihtoehtoa enemmän kuin toista?
Minkä pysyvän viitekehyksen kautta voisin asiaa lähestyä? Kun autokauppias lupaa sinulle auton oston yhteydessä annat vararenkaat 600 eurolla, saatat helposti ajatella, että miksei, eihän 600 euroa ole enää mitään ”tässä konkurssissa”. Voit kuitenkin myös pysähtyä miettimään 600 euroa jonkin kiintopisteesen kautta. Voit yrittää esimerkiksi ajatella kuinka monen viikon ruokarahat tai kuinka monen työtunnin palkka 600 eurossa on. Kun ajattelet rahojasi jonkun kiinteänä pysyvän kehyksen kautta, eivät muuttuvat kehykset pääse niin helposti vaikuttamaan valintoihisi.
Kiinnostaako sinua oman arkiajattelusi ymmärtäminen ja kehittäminen?
Ilman tunnetaitoja suhteemme ovat läheisriippuvaisia. Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta se on käytännössä hyvin totta. Läheisriippuvuus on alitajuista, aikuisuuteen jatkuvaa uskomusta siitä, että a) tunteisiini ja tarpeisiini ei ole lupaa b) ne voivat täyttyä vain toisten kautta. Opimme joukon selviytymiskeinoja, joiden kautta yritämme saada turvan, rakkauden, yhteenkuulumisen, merkityksellisyyden ja nähdyksi tulemisen tarpeita täytettyä. Noita keinoja ovat mm. miellyttäminen, suorittaminen, projektio, kieltäminen, syyttäminen, itsen sivuuttaminen, lääkitseminen ja passiivis-aggressiivisuus. Suurimmalla osalla meistä on käytössä koko repertuaari – eikä se haittaa. Selviytymiskeinojaan voi oppia huomaamaan ja alla olevat tunteet ja tarpeet voi oppia tunnistamaan ja löytämään. Silloin elämä muuttuu – alamme todella voimautua.
Kollektiivisesti emme ole oppineet varhaisissa vaiheissamme (tai myöhemminkään) tunnetaitoja, koska maassamme on yhä aktiivinen, kollektiivinen tunnetrauma sotien jäljiltä. Turvattomuus, yhteydettömyys tunteisiin ja puhumattomuus ovat ihan “luonnollisia” ja ymmärrettäviä seurauksia ajalta, jolloin on jouduttu selviytymään hengissä karmeissa olosuhteissa, menetetty rakkaita ja yritetty koota elämän rippeitä, rakennettu uudelleen perusturvan kadottua kokonaan.
Nyt alkaa olla riittävästi turvaa ja tilaa kohdata ja hoivata hoivaamatonta, löytää uudelleen yhteys syvään turvaan ja tunteisiin. Saamme oppia ja opetella.
Mistä tunnistaa, ettei ihan tunne tunteitaan ja osaa kannatella, säädellä, purkaa ja kommunikoida niitä? (Listaa voi lukea tosi lempeänä itselleen – moni meistä tunnistaa joko monta tai joitakin seuraavista asioista. Se on ihan okei 🙂 )
Ellemme tunnista ja tunne vihaamme, emme osaa rajata vaan miellytämme, passiivis-aggressivoimme, uhriudumme tai suoritamme ilon ja hyvinvoinnin kustannuksella. Jos emme tunnista pelkoamme, emme uskalla olla yksin silloin kun tarvitsee – isossa ja pienessä kuvassa – toimia sydämemme puolesta, arvioida ihmissuhteitamme ja tehdä tietoisia, itsearvostavia valintoja. Emme uskalla mennä kohti sydämemme unelmia ja ottaa riskejä, koska pelko on kielletty ja tukahdutettu. Toimimme sen ajamana ja yritämme väistää sitä, sen sijaan että kannattelemme ja kannustamme itseämme.
Ellemme tunnista ahdistusta (eli pelkoa) tai surua, emme tunnista, missä tarvitaan lohtua, aikaa, rakkaudellisuutta ja tilaa.
Ellemme osaa säädellä tunteitamme ja rauhoittaa itseämme, pelkomme kaatuvat ihmissuhteidemme päälle – emme vapaudu turvattomasta kiintymyksestä ja läheisyyden haavoista aikuiseen rakkauteen. Jos emme uskalla kokea iloa, haemme sitä muiden kautta ja jatkamme kenties sukupolven ylisiä kärsimysnäytelmiä ihmissuhteissa ja kaikkialla. Jos emme tunne ja tunnista tunteitamme kehossamme, emme tunnista tarpeitamme vaan ihan oikeasti luulemme että muiden pitäisi lohduttaa, tukea, pönkittää itsetuntoamme ja kuunnella vuodatuksiamme – ja että emme pärjäisi ilman sitä. Jos emme tunnista tunteitamme, emme tiedä, että meillä on niihin lupa sellaisenaan kaikkine ristiriitaisuuksineen ja haemme j a t k u v a s t i validaatiota muilta luullen että rakkaus on sitä, että saamme validaatiota. Jos emme tunnista tunteitamme, emme voi ottaa haavoittuvaista läheisyyden riskiä toisten kanssa ja tunnistaa, ketkä ovat siihen meille sopivia. Ilman tunnetaitoja emme voi rakastaa aikuisesti. Ilman tunnetaitoja kenties loukkaannumme tästä kuvailusta ja luulemme olevamme huonoja. Silloin pidämme häpeää, huonouden kokemusta ja syyllisyyttä ihan totena identiteettinämme. Tunnetaitoja voi nyt aikuisena oppia – ne ovat konkreettisia, kognitiivisia taitoja käytännön työkaluin. Niiden myötä alamme kypsyä emotionaalisesti rakkaudelliseen aikuisuuteen itsemme ja toisten kanssa. Silloin voimme rakentaa syviä hyviä ihmissuhteita ja elää elämän arvaamattomassa pörhellyksessä hyvinvoiden, sydämemme puolella, myötämielisinä tätä kaikkeutta kohtaan, elämän virtauksessa.
Kun oppii tunnetaitoja, oppii myös puhumaan tunteistaan, avaamaan toisille kokemustaan. Oppii tarvitsemaan toisia terveellä tavalla, mutta ei enää ole riippuvainen toisista. Oppii, että omiin haluihin, ei-haluihin, tarpeisiin ja toiveisiin on lupa. Turvattomasti kiintyneet oppivat luomaan itselleen ja tuomaan suhteisiinsa enemmän turvaa ja alkavat irtautua menneestä ja siitä, mitä kumppaneihin ja ystäviin ovat usein projisoineet.
Tunnetaitojen myötä alkaa oivaltaa, että oma elämä on oma, että on itse vastuussa tunteistaan, mutta ei kenenkään toisen tunteista. Oppii hahmottamaan, että se mitä toinen tekee, ei tee, sanoo tai ei sano ei ole ollenkaan olennaista siinä mitä itse tunnemme. Olennaista on vain tuntea tunteensa ja oppia kuulemaan sisäistä viisauttaan siitä, mitä nyt tarvitsee ja kuinkahan olisi parasta toimia. Saa yhteyden rakkaudelliseen itsensä uudelleen vanhemmoimiseen – turvaa ja rajoja tuovaan sisäiseen isään ja hoivaa ja rakkaudellisuutta tuovaan sisäiseen äitiin. Siihen meissä, joka kuulee ja tuntee tunteemme, ymmärtää ja rauhoittaa niiden keskellä. Silloin voimme alkaa toimia tunteitamme kunnioittaen – lakkaamme sivuuttamasta itseämme ja miellyttämästä toisia, koska opimme rakastamaan itseämme. SE muuttaa elämässä oikeastaan kaiken.
Kuva: Unsplash.com
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Valmensin aikoinaan salibandya. Muistan valmentajavuosiltani erään tapauksen ajalta, jolloin toimin tyttöjen juniorijoukkueen apuvalmentajana. Valmennustiimimme koostui muutamasta eri valmentajasta. Yksi heistä kantoi niin sanotun vastuuvalmentajan viittaa.
Joukkueemme kynti sarjataulukon pohjamudissa. Olimme saaneet jo useassa peräkkäisessä ottelussa kuonoomme. Koska tulos ohjaa tekemistä, puimme valmennuksen kesken päämme puhki sen puolesta, kuinka saisimme kurssin käännettyä.
Erään hävityn ottelun jälkeen yhden pelaajan isä tuli luoksemme. Hän haukkui tuohtuneena lyttyyn koko valmennusfilosofiamme sekä tavan, jolla joukkuetta johdettiin. Kritisointi kohdistui yhtä lailla pelitapaamme kuin myös harjoitusten sisältöihin. Varsinkin pelitavan suhteen isällä oli kosolti totuuksia, jotka marmoriin hakattuna olivat hänen mielestään selkeä ratkaisu kaikkeen.
Kun saarna päättyi, vastuuvalmentajamme nyökytti rauhassa päätään. Tunsin hänet kiivasluonteisena, joten varauduin verbaaliseen vastahyökkäykseen.
Moista ei tullut.
Sen sijaan vastuuvalmentaja kohautti olkapäitään ja totesi: “saatat olla oikeassa, ehkä asiat toimisivat paremmin jos tekisimme kuten vaadit. Homman nimi on silti tämä. Minä vastaan tämän joukkueen valmennuksesta ja teen sitä koskevat tarvittavat päätökset. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä asiat sitä kautta. Homma ei toimi muuten.”
Haluamme olla osa suurempaa kokonaisuutta
Meillä ihmisillä on yksilöllinen tapa nähdä ja kokea asioita. Siinä missä yhdelle joku asia edustaa elämän perustaa, on se toiselle tyhjänpäiväisyys. Jos emme koe oloamme turvatuksi, alamme puolustaa omia näkemyksiämme.
Tällöin taannumme usein mittelemään keskinäisiä voimiamme viskelemällä eri tunnetiloja. Arvostelemme ääneen vastapuolen kompetenssia ja pyrimme mitätöimään vasta-argumentit.
Kolikolla on myös toinen puoli. Kun löydämme heidät, ketkä näkevät ja kokevat meidän tavoin, käytämme valtavan määrän energiaa sen miettimiseen, mitä he minusta ajattelevat.
Haluamme olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta, jonka miellämme itsellemme tärkeäksi. Pelkona on, että joudumme hylätyksi. Pahimmillaan sen vuoksi, että tuomme itsemme näkyville kokonaisena. Jatkuva paljastetuksi tulemisen tunne nakertaa sisintä ja synnyttää epävarmuutta, jonka myötä tyydymme usein myötäilemään silloinkin kun haluaisimme esittää eriävän näkemyksen.
Kaikki eivät tykkää minusta tai siitä miten toimin
Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä on se, etteivät kaikki tykkää minusta tai siitä miten toimin. Kaikki mitä sanon tai teen ei kerää pelkkää ylistystä tai edes hyväksyntää. Harhainen pyrkimys miellyttää ihmisiä rajoittaa oman potentiaalin ulosmittaamista ja pahimmillaan saa pelkäämään onnistumista.
Mitä he ajattelevat minusta, jos onnistun? Pitävätkö pöyhkeänä?
Ihmisten kanssa toimiminen vaatii jatkuvaa kykyä sietää epämiellyttäviä tunteita ja kykyä punnita sitä, mitkä tunteet kuuluvat minulle ja mitkä taas eivät.
Esimerkiksi joukkueurheiluvalmennuksessa on jatkuvasti läsnä erilaiset tavat nähdä ja kokea. Oma kokemukseni juniorivalmennuksen parissa on osoittanut, että niihin sisältyy myös suuria tunteenpurkauksia.
Nuori urheilija kokee, että valmentaja kohtelee häntä kaltoin. Hänen vanhempansa näkevät valmentajan ammattitaidottomana. Valmentaja kokee seurajohdon toiminnan sekavana. Seurajohto näkee valmentajan, vanhemmat ja urheilijan kiittämättöminä.
Ilmiö ei rajoitu pelkästään junioripuolelle, vaan on nähtävissä myös monen lajin huipulla (joskin vanhempien rooli on silloin usein jo hieman pienentynyt).
Vaikka meillä on yhteinen päämäärä, saatamme edetä sitä kohti keskenään hyvin erilaista reittiä.
Johtajan tärkein tehtävä on johtaa
Johtaja toimii aina kilpenä suurille tunteille sekä erilaisille tavoille nähdä ja kokea. Oli kyse sitten urheilujoukkueen tai minkä tahansa muun yhteisön johtamisesta, löytyy aina heitä, ketkä tekisivät asiat eri tavoin. Mikäli johtaja vaimentaa soraäänet, hän menettää auktoriteettinsa. Tänä päivänä ihmisiä ei voi johtaa enää ylhäältä päin käskyttämällä.
Samalla johtajan tärkein tehtävä on tehdä päätöksiä. Yleensä kritisoijat eivät ole samassa asemassa, eivätkä haluaisikaan olla. Päätösten tekeminen vaatii luonnetta. Ihmisillä on perin yksilöllinen tapa nähdä ja kokea päätösten vaikutukset.
Tämän päivän johtamisen ydinhaaste ei liene enää autoritäärisyys, vaan kykenemättömyys aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita. Norsunluutornien poistumisen myötä johtaja joutuu opettelemaan tunteiden hallintaa siinä määrin, että ymmärtää olevansa vapautettu vastuusta johdettaviensa tunteista. Vierestä johdettavan kipuilu tuntuu todellisemmalta kuin ylhäältä ohjatun. Siitä huolimatta päätöksiä ja linjavetoja on tehtävä silloinkin, kun ne aiheuttavat epämiellyttäviä tunteita.
Se on johtajan tehtävä.
Tämä siitäkin huolimatta, että kaikki eivät tykkää tai ole samaa mieltä.
No, kuinka salibandyjoukkueemme taival jatkui isän ripityksen jälkeen?
Vastuuvalmentajan napakka mutta kunnioittava vastaus toi meille hetkellisen työrauhan. Muistaakseni vielä seuraavaa ottelua emme voittaneet, mutta sitä seuranneesta taisi irrota vähintään tasapeli. Joka tapauksessa joukkueen arki jatkui ja pelaaminen sekä pelaajat kehittyivät tavalla, josta toiset tykkäsivät ja toiset taas eivät.
Ja aurinko nousi taivaalle.
Harri-Pekka Pietikäisen uutuuskirja Tunne pelkosi, vapaudu elämään tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.
Edelleen tunteita käsittelevissä teorioissa ja psykologiassa puhutaan usein ”negatiivisista” ja ”positiivisista” tunteista. Ei siis ihme, että myös arkipuheessa tunteet jaotellaan positiivisiksi ja negatiivisiksi. Mutta onko sellaisia oikeasti olemassa? Tunnetaitojen kehittymisen kannalta vastaus on: ei ole.
Kieli vaikuttaa asenteisiimme myös tiedostamatta. Siksi on hyvä välillä tutkia sitä, miten asioista puhumme. Miten puolihuolimaton ja hyvää tarkoittava kielenkäyttö ylläpitää asenteita, jotka eivät välttämättä ole meille hyväksi.
Kielitoimiston sanakirja määrittelee negatiivisen kielteiseksi. Kielteinen taas saa merkitykset ”epäedullinen, epäsuotuisa, huono, haitallinen”. Kun siis puhumme negatiivisista tunteista, tarkoitammeko:
Toivottavasti emme tarkoita, sillä tunnemekanismi ja kaikki tunteet on olemassa ihmisellä ihan hyvästä – ja positiivisesta – syystä. Jokaisella tunteella on tehtävänsä ihmisen elämässä: tunteet pitävät ihmisen hengissä. Toiset tunteet vievät kohti laumaa, toiset pois uhasta. Tunne aiheuttaa kehossa voimakkaan reaktion, jotta ihminen toimisi elämää ylläpitävästi. Tunne saa siis aikaan kehossa paineen toimia. (On sitten eri asia, totteleeko toimintayllykettä. Tunnetaitojen avulla oppii tekemään parempia valintoja toiminnan suhteen – koska meillä on kehittyneet aivot, jotka kykenevät siihen!)
Voi kuitenkin olla, että jos tunne tuntuu epämiellyttävältä tai se ei ole kollektiivisesti sallittu tunne, asenteemme tunnetta kohtaan on negatiivinen.
Näin ollen kaikilla tunteilla on aina hyvä tarkoitus. Ne eivät siis voi olla huonoja, haitallisia tai epäedullisia. Ainoat haitalliset tunteet ovat niitä, jotka olemme padonneet sisuksiimme, koska uskomme, että ne ovat vääriä tai huonoja. Nuo tunteet saavat sisällämme paljon pahaa aikaan – myös ahdistusta. Voi kuitenkin olla, että jos tunne tuntuu epämiellyttävältä tai se ei ole kollektiivisesti sallittu tunne, asenteemme tunnetta kohtaan on negatiivinen. Voimme siis hyvinkin suhtautua tunteeseen negatiivisesti.
Jos kielemme antaa epämiellyttäville tunteille kerta toisensa jälkeen leiman ”negatiivinen”, sen viesti – tietoisesti tai tiedostamatta – on, että tunne on huono tai haitallinen. Jos taas suhtaudumme joihinkin tunteisiin huonona tai haitallisena, padomme ja piilottelemme tunteita, emmekä opi käsittelemään niitä. Toisin sanoen emme opi käsittelemään negatiivisena pidettyjä tunteita.
Jotta tunteet eivät kantaisi vanhoja asenteita ja vanhentunutta tietoa kielen kautta, toivoisin, että puhuisimme nykyään mieluummin
– vaikeista tunteista,
– hankalista tunteista tai
– epämiellyttävistä tunteista.
Näin osoittaisimme kielen avulla, että arvioimme tunnetta sen kokemuksen sisällön mukaan emmekä asenteen mukaan. Tunne on aina kokemus, joka on kokijalleen todellinen. Jokainen kokemus saa tulla näkyväksi, jotta voimme olla kokonaisia ihmisiä.
Kyse on vain siitä, miten hankalia ja epämiellyttäviä tunteita tuo esiin.
Terkuin, Sanna Wikström suomen kielen maisteri ja tunnetaitojen puolestapuhuja
Räjähdysherkkien tunteiden käsittelyyn lapsille, nuorille ja aikuisille Angstin purku -kortit:
Ystäväni soitti ääni väristen. Oli selvinnyt, että hänen toistakin lasta oli kiusattu koulussa. Vanhempi lapsi oli kärsinyt kiusaamisesta miltei koko alakoulun. Nyt nuorempikin oli samassa tilanteessa.
Vanhemmalle lapselle koulun aikuiset olivat sanoneet aiemmin, että ”toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”. Nyt nuoremmalle sanottiin nyt koulussa: ”Älä välitä.” Noilla sanoilla koulun aikuiset hoitivat tilanteen.
Äidin äänen värinä alkoi muuttua raivoksi: ”Miksi lapsen, jota kiusataan, pitää ohittaa kaikki tunteensa? Miksi kiusattu jätetään käsittelemään tunteensa yksin? Miksi lapselle sanotaan epäsuorasti, että se, mitä hän tuntee, ei ole tärkeää?”
Miksi-kysymysten lista jatkui pitkään. Ymmärrettävästi.
Keskustelun aikana ymmärsin, että tällaisissa tilanteissa kiusattu jätetään tosiaan yksin selviytymään. Mutta tajusin myös, että niin jätetään kiusaajakin. Jos aikuiset katsovat toisaalle, lapset jätetään selviytymään yksin.
Nykyaikana pitäisi olla itsestäänselvää, että kiusattua ei jätetä tunteidensa kanssa yksin. Kiusaaminen saa usein aikaan pitkäaikaisen trauman, jonka vaikutukset kantavat jopa läpi elämän. Kiusaaminen voi mennä aikuisen silmin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos: aikuinen voi itse kävellä tilanteesta kotiin ja pohtia, mitä tekee iltaruoaksi. Kiusattu lapsi kantaa kokemustaan mukanaan joka hetki – jopa läpi elämänsä: Se menee toisesta korvasta sisään ja sukeltaa syvälle sydämeen. Ja sinne se jää.
Kiusattu voi oireilla vetäytymisenä ja hiljaisuutena, mikä voi aikuisen silmiin olla “hyvää käytöstä”. On oltava herkkä näkemään ja kuulemaan lasta, joka ei ymmärrä, mitä tapahtuu tai miten hiljaiset tunteet voivat laittaa hänet jumiin. On myös huomattava, jos lapsi muuttuu itse aggressiivisemmaksi tai pahantuuliseksi. Jokainen lapsi reagoi omalla tavallaan.
Toisaalta nykyaikana pitäisi olla itsestäänselvää, että myöskään kiusaajaa ei jätetä yksin selviämään. Miksi lapsi kiusaa toista? Mikä on se paha olo, joka purkautuu uhittelevana tai jopa uhkaavana käytöksenä? Mikä on se kokemus ja tunne, joka saa aikaan toimintayllykkeen ja sitä kautta toiminnan, joka vahingoittaa toista?
Meidän ei pidä jättää katsomatta kiusaajan käytöksen taakse. Kukaan ei synny ilkeänä. Jokainen lapsi yrittää selvitä yksin monenlaisten kipeiden kokemusten ja tunteiden kanssa. Me emme voi aikuisina katsoa toisaalle, kun lapsi oireilee. On meidän kaikkien tehtävä katsoa kohti, nähdä pintaa syvemmälle. Sitä ihan jokainen lapsi kaipaa.
Jos aikuinen sanoo, että kiusaamisesta ei kannata välittää, sanooko hän sen samalla itselleen, jotta ei tarvitsisi puuttua vaikeaan tilanteeseen ja tulla haavoittuvaisten, vaikeiden tunteiden äärelle?
Meidän jokaisen aikuisen on pidettävä jokaisen lapsen puolia. Katsotaan kohti, katsotaan tarkkaan, otetaan todesta ne pienimmätkin jutut, jotka ovat nousevat esiin. Ei ole olemassa liian pieniä tilanteita, tunteita tai huolia. Ei ole liian pientä oireilua tai ongelmakäyttäytymistä.
Onko meillä aikuisilla aikaa, kiinnostusta ja uskallusta kohdata vaikeitakin asioita lasten elämässä ja sen myötä omassa tunnemaailmassamme? Vaikeiden asioiden äärellä nimittäin myös aikuinen joutuu kohtaamaan vaikeita tunteita itsessään.
Vaikeudet, kiperyydet ja kipeydet eivät varmasti tule loppumaan, mutta voimme aikuisina vaikuttaa siihen, että lapsi voi kohdata ne tukeutuen ja luottavaisena. Kun lapsi saa kokemuksen, että hänet nähdään kokonaisena – käytöksen takaakin – hän saa kokemuksen, että hänestä välitetään. Elämä välittää hänestä. Hänellä on paikka tässä maailmassa – kaikkine tunteineen.
Tehdäänhän, oi tehdäänhän, se jokaiselle lapselle mahdolliseksi?
Oletko ihminen, joka täyttää muiden jälkeensä jättämät lovet? Venyt ja vanut, kun joku ei pidä lupauksiaan tai täytä osuuttaan? Saat homman hoitumaan omalla energiallasi, vaikka sen homman hoitaminen ei olisi sinun vastuullasi – ei ainakaan yksin.
Oletko ihminen, joka pehmentelee jonkun toisen käytöstä tai sanomisia? Kun joku on sosiaalisesti estynyt tai pahalla tuulella, höpisetkö puuta heinää täyttääksesi hiljaisuuden tai yritätkö tehdä kaiken hyväksi omalla energiallasi ja toiminnallasi?
Piilotatko itsessäsi toisen ihmisen aikaansaamia jälkiä, kuten suru, joka vaihtuu yhtäkkiä hymyksi astuessasi kadulle?
Periaatteessa se, että homma menee jokseenkin putkeen, ja soljuu maaliin, on kai mukava asia. Kuitenkin, paikattuani muiden ihmisten puutteita vuosikymmenten ajan haluan kertoa niistä vaaroista, jotka asiassa olen sittemmin huomannut ja joiden vuoksi tuon tapani muuttanut.
Kun paikkaat muiden ihmisten puutteita, riskinä nimittäin on….
1. Rakkaudeton olo
Kun kannat vastuuta muista liiallisesti, se kuluttaa sinun ikiomaa energiaasi. Tuon energian – ja ajan – voisit myös säästää oman hyvinvointisi parantamiseen. Kun sinä voit hyvin ja seisot omilla jaloillasi, ymmärrät ettei aikuisten ihmisten tehtävä ole tukea, kannatella ja “pelastaa” toisiaan jatkuvasti. Vain sovitusti niin, että kumpikin osapuoli sen tiedostaa, ja silloinkin puolin ja toisin. Liiallista paikkaamista voi myös olla jatkuva anteeksianto, joka tapahtuu aina samaan suuntaan. Silloin omalla itselläsi, hyödyntämällä jaksamistasi ja sinnikkyyttäsi, yrität tilkitä syntyneen aukon olemattomiin. Mitä enemmän tällaisia kohtia ihmissuhteessa on, sen huonommin se voi. Ja sen omituisemmaksi kaikki käy.
Muiden turhanpäiväisestä kaitsemisesta ja paapomisesta voi tulla itselle tyhjä ja rakkaudeton olo. Vaikka itse osaat pitää asioistasi huolta, ei se tarkoita, ettet ansaitsisi huomiota ja keskittymistä omiin asioihisi. Velvollisuutesi on kulkea eteenpäin kohti syvempää hyvinvointia, ei suinkaan jäädä räpistelemään jonnekin, jossa joku vielä harjoittelee perustasoa (ellei hän sitten ole lapsi, tosin lapsenkin on annettava oppia yrityksen ja erehdyksen kautta). Tukea voi kulkemalla mukana toisen elämässä (jos se hyvältä tuntuu), mutta tietä ei voi kulkea toisen puolesta.
2. Toinen ei opi
Teoillamme on aina viesti. Näin minä toimin ja näin minulle on OK toimia. Ja kun toimit jollain lailla, se on itse asiassa paljon vahvempi viesti muille ihmisille, kuin sitä perässä seuraavat saarnat, syyllistykset ja vannotukset, kuinka näin ei saisi koskaan enää käydä.
Valitettavasti rajanvetoa ei tehdä pelkästään sanallisesti, vaan tekojen on tultava oman totuuden mukaisiksi. Et siis yksinkertaisesti enää paikkaa toisen ihmisen toimintaa. Mitenkään. Kaikki me opimme ja kuinka nopeasti opimmekaan, kun teoriasta ja jossittelusta siirrytään käytäntöön. Jotkut suhteet eivät tosin kestä sitä, että toispuoleinen kannattelu loppuu. Se on hyväksyttävä. Tuollaisen suhteen päättyminen on parantavaa todellisuudessa molemmille osapuolille.
3. Tyhjyyden, outouden tai virheiden pelko
Joskus on myös niin, että täytät muiden jättämiä tyhjiä aukkoja ihan turhaan. Joskus pelkäämme epätäydellisyyttä. Hiljaisuutta kesken keskustelun. Myöhästymistä. Oudon kuvan jättämistä. Mutta joskus jokainen meistä joutuu jättämään oudon kuvan. Entä jos työstäisitkin epätäydellisyyden hyväksymistä sen sijaan, että väkisin yrittäisit tehdä kaikesta hyvää tai saisit kaiken menemään ympäristössäsi “oikein”? Meillä jokaisella on omat tapamme, ja joidenkin tavat ovat kuin Picasson maalaus. On arvokkaampaa kummallekin osapuolelle antaa tilaa, kuin roikkua väkisin mukana mahdottomassa, korjata toisen jälkiä ja kantaa kaunaa. Mikäli jälkimmäinen näistä toteutuu, voi olla, että tuolloin kärsimme piilevästä läheisriippuvuudesta ja suurin avuntarvitsija olisimmekin me itse.
Ratkaisu
Kun löydämme itsemme tilanteesta, jossa olemme tukeneet toista ihmistä liikaa, kenties jo pidemmän aikaa, se on todellisuudessa positiivinen muutoksen ja kasvun portti. Ja kun uskallamme kulkea tuon kaaren läpi, saatamme huomata, että vaihtoehtoja on enemmän kuin ne perinteiset kaksi ääripäätä. Kommunikaatio avaa ja vapauttaa. Hengähdyshetki ja mietintätuokio auttaa. Ei ole tarvetta önkyttää automaatiolla. Rohkeus on tärkeää ja siksi meille on annettu avuksemme vihan tunne.
Rajanveto ei aina tarkoita jonkin loppua, vaan usein myös sen saman vanhan uutta parempaa alkua. Kuin puu, joka kohtaa uuden kevään ja tekee entistä kauniimpaa satoa. Niin kirkasta uutta vihreää, jonka läpi paistaa valo.
Se on mahdollista sinunkin elämässäsi ja kenties sisälläsi tunnet jo sen väreilyn.
❤️:lla Riikka
Minusta ja palveluistani löydät lisää alta tai täältä.
Jos tuntuu, ettet aivan riitä tai kelpaa omana itsenäsi, et ole kokemuksesi kanssa yksin. Tarve tulla nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi jää monen kohdalla vajaaksi. Miksi näin on ja mitä asialle voisi tehdä?
“Me jokainen toimimme sekä arvostuksen antajina että vastaanottajina. Ratkaisu ei löydy jokaisen itsetuntoa vahvistamalla tai lakkaamalla välittämästä siitä, mitä muut ajattelevat. Meidän tulee suunnata katseemme sekä itseemme että toisiimme. Ratkaisu on ihmisten välinen, ei ihmisten sisäinen.
Tarvitsemme toistemme kohtaamista, runsaammin hyväksyviä katseita, enemmän kohottavia sanoja ja lisää läsnäoloa. Yhtä lailla meidän on tärkeä oppia ottamaan vastaan meille tarjottu arvostus ilolla ja kiitoksella, kursailematta, kieltämättä sitä ja kiemurtelematta siitä irti.”
Tässä kolme Töllin kirjasta poimittua asiaa, joihin voimme vaikuttaa. Niillä on vaikutusta siihen, miten pystymme kohtaamaan muita, tulemme nähdyiksi ja pystymme antamaan ja ottamaan vastaan arvostusta.
Mielen rauhoittaminen
Huomiomme hajoaa, kun mieli ylikuormittuu. Tässä ajassa yleinen ongelma on, että mielemme seikkailee – emme pysähdy toistemme äärelle emmekä siksi näe toisiamme ja tule itse nähdyiksi.
Eräs syy mielen levottomaan vaelteluun on se, että laitteiden kautta koko maailma on käsissämme. Meidän on vaikea rauhoittua ja olla läsnä. Siinä missä fyysisesti kevyeen elämään tottunut kehomme tarvitsee enemmän kuormitusta, mielemme tarvitsee vähemmän kuormitusta. Ärsyketulvan sijaan tarvitsemme rauhoittumista, yksinkertaisuutta, jopa tylsyyttä tuottavia rutiineja.
Kohtaaminen kasvotusten
Numeroiden ja sometykkäysten tuottama ilo haihtuu nopeasti, mutta aito kohtaaminen lämmittää pitkään. Kun kohtaamme kasvotusten, näemme, miten toinen reagoi, miten hän sanoo ja katsoo. Etänä tunne ja kokemus eivät välity yhtä hyvin. Nähdyksi ja kohdatuksi tuleminen on ennen kaikkea tunne ja kokemus.
Olemme jo alkaneet tottua etätapaamisiin ruudun välityksellä jopa siinä määrin, että samassa tilassa kohtaaminen voi tuntua vaikealta. Osa tutkijoista näkee tämän muutoksen johtavan kohtaamattomuuden kasvuun.
Yksinäisyyden vähentäminen
Kohtaamattomuudesta versoo epäluuloa, eripuraa ja yksinäisyyttä. Yksinäinen ei koe tulevansa ajatuksineen kohdatuksi. Myös kavereiden kanssa, perheen parissa tai puolison kanssa voi olla yksinäinen, jos ei koe olevansa tärkeä, jos mielekästä yhteistä aikaa ei ole ja jos tarvitsemaansa tukea ei saa.
Läheisyys rakentuu arjen pienistä teoista. Ystävälliset sanat, ystävällinen ja hyväksyvä katseen kohtaaminen sekä huomioiva käytös ovat aivoille toistuvia hyvän olon ruiskeita, jotka vahvistavat kokemusta, että olemme osa yhteisöä.
Tutustu Pekka Töllin sydäntä lämmittävään ja ajatuksia herättävään uutuuskirjaan Minä näen sinut – Arvostuksen pyskologiaa (Tammi 2024) TÄÄLLÄ
Turvattomuus näkyy meissä usein niin, ettemme ihmissuhteissa osaa ja uskalla ihan ilmaista tunteitamme, tarpeitamme, toiveitamme ja rajojamme suoraan. Se myös mutkistaa ihmissuhteita, luo kaikenlaista soossia ja ankeutusta.
Usein olemme oppineet aika läheisriippuvaiset tavat kommunikoida ja pelkäämme tulevamme torjutuksi tai hylätyksi ja jäävämme yksin. Pelot kumpuavat suoraan siitä osasta meitä, jolle on käynyt näin omia tunteita ilmaistessa – yleensä varhaisissa vaiheissamme. Alamme luulla, että kiukku tai kyyneleet ovat väärin emmekä saa tarvita apua tai lohdutusta tai ettei meillä saa olla rajoja.
Opimme kaikenlaisia kikkakolmosia; tuntosarvet ojossa kulkemista, oletusten tekemistä, epäsuoraa kommunikaatiota, väistelyä, passiivis-aggressiivisuutta ja toisten manipuloimista äkäisyydellä tai puhumattomuudella. Kun ei ole oppinut että omat tunteet, tarpeet, toiveet ja rajat olisivat tervetulleita, niitä oppii sutimaan sivuun. Kuinka niitä silloin osaisi oikein toisillekaan ilmaista?
Vetäytyminen, möksöttäminen ja epäsuoruus kumpuavat juuri sieltä. Samalla jää yksin tai ei ainakaan koe tulevansa usein kovin kuulluksi ja ymmärretyksi. Mitään syvää läheisyyttä selviytymiskeinoilla ei varsinaisesti luoda; kaikki pelosta kumpuava kommunikaatio ja toiminta luo suhteisiin ja itsellemme lisää epävarmuutta ja turvattomuutta.
Opettelemalla muutamaa uutta juttua vuorovaikutuksessaan ottaa vastuuta itsestään – ja voimautuu yllättävästi – sekä tuo ihmissuhteisiin omalta osaltaan turvaa ja läheisyyttä.
Sen sijaan että valittaa nukkuneensa megahuonosti ja tuo vähän ankeuttavia viboja, voi ilmaista toiselle tarvitsevansa tänään päikkärit ja pyytää tapaamisen siirtämistä. Sen sijaan että tekee oletuksia toisen toiveista ja oloista v0i kysyä suoraan, mitä tämä toivoisi. Ja sen sijaan että kitkeryyttelee mielessään, kun joutuu aina tekemään muiden työt tai tuntee tulevansa tallotuksi tai hyväksikäytetyksi, voi opetella itse sanomaan “ei tänään” tai “mietin hetken ja palaan sitten” – eli rajaamaan. Jos haluaa, että toinen huomioisi enemmän sitä voi opetella neutraalisti pyytämään ilman, että syyttää tai arvostelee toista.
Jotta uskaltaa alkaa kuulla itseään – todellisia olojaan – ja voi alkaa pikku hiljaa harjoitella esimerkiksi rajaamista ja pyytämistä, tarvitaan sisäistä turvaa. Sitä voi aikuisena opetella.
Turva myös vahvistuu, kun opettelee uusia tapoja kommunikoida. Alkaa oivaltaa, ettei oikeastaan pelkääkään menettämistä tai yksin jäämistä niin paljon kuin on luullut. Itsestä löytyykin se voimassaan oleva aikuinen, joka kyllä tässä ihan pärjää vaikka joku vetäisikin herneet nenään. Niin joskus käy, kun ilmaisemme rajojamme.
Sisäinen turva vahvistuu, kun avaa suunsa eikä enää luule, että ensin pitää olla jossain utopistisessa megarohkeudessa jotta voisi rajata tai ilmaista näkemyksiään.
1. Puhu omasta kokemuksestasi
Toiselle tulee helposti olo että syytetään ja vaaditaan, jos puhumme enemmän siitä mitä hän tekee, ei tee, sanoo tai ei tee kuin siitä miltä itsestämme tuntuu. Omasta kokemuksesta kertominen on paljon haavoittuvaisempaa kuin toisen käyttäytymisen analysoiminen. Läheisyys syntyy juuri haavoittuvuudessa. Kokemuksemme ja tunteemme ovat universaaleja; jos puhut yksinäisyydestäsi tai surustasi toiselta vaatimatta eli luulematta että se on toisen aiheuttamaa, hän luultavasti pystyy samaistumaan.
Läheisriippuvaiset solmut ja sopat syntyvät siellä, missä ei oteta vastuuta omasta kokemuksesta vaan syytetään toista tai tehdään johtopäätöksiä ja oletuksia kuulematta toisen kokemusta.
Jos toisessa kuitenkin herää vahvasti defenssi on mahdollista, että hän on itse niin tarvitseva ettei pysty kuulemaan sinun maailmaasi. Silloin hän ehkä pikemminkin tarvitsee sinulta jotakin kuin haluaisi sinut sellaisena kuin olet, eikä läheisyys välttämättä voi syvetä.
2. Kerro, mitä tunnet ja tarvitset – pyydä suoraan
Turvaton meissä ei yleensä edes tiedä, että omiin tarpeisiin olisi lupa. Läheistä ja rakkaudellista ihmissuhdetta on kuitenkin vaikeaa luoda ilman, että alkaa pikku hiljaa tunnistaa tarpeitaan. Muuten niiden täyttymistä odottaa huomaamattaan toiselta – ilman, että edes pyytää sitä mitä kaipaisi.
Suoraan pyytäminen on oman toiveen sanoittamista. Pyytäminen on riski: toisella saattaa olla muuta meneillään tai hän ei ehkä kuule tarvettasi. Olet kuitenkin itse kuullut sen, ja voit pyytää joltain toiseltakin tai kehittää luovia ratkaisuja jotta tarpeesi voi tulla kohdatuksi.
Toiselta voi pyytää: “ottaisitko syliin tai kuuntelisitko mun huolta?” Tai: “toivon, että viikonloppuna tehtäisiin jotain yhdessä”.
On ihan eri juttu vuodattaa toiselle tunti pahaa oloaan kuin kysyä, voisiko toinen kuunnella ja tukea ja milloin olisi sopiva hetki. Jos sellaista ei ikinä ilmaannu, voitkin kenties havainnoida suhteesta jotain olennaista.
Jos huomaat, että ihmissuhteessa toiveitasi ei kuulla eikä niihin vastata vaikka vastuullisesti pyydät, voit pohtia onko tämä suhde sellainen jossa saat riittävästi vastakaikua.
Kerro tarpeestasi toiselle suoraan ilman vihjailua, passiivis-aggressiivisuutta, marttyyriutta tai syyttämistä. On eri juttu sanoa, että: “Ois niin kiva kun joku muukin joskus täällä siivoaisi” kuin että “Haluan, että me otetaan käyttöön siivousvuorot”. Tai “Miksi sä et koskaan panosta meidän suhteeseen?” versus “Musta olisi ihanaa viettää sun kanssa enemmän kahdenkeskistä aikaa – toivon, että me aletaan nyt järjestää sellaista”. Tai “Kaipaan sua – milloin sulle sopisi juttelu?”.
3. Ilmaise rajojasi – pyydä aikalisä jos et uskalla heti sanoa ei
Usein pelkäämme toisen loukkaamista tai pettymyksen aiheuttamista. Silloin häsmäköimme jo reippahaisesti toisen tontilla ja olemme yleensä projisoineet omat yksinjäämisen pelkomme toiseen. Sivuutamme itseämme jotta toiselle ei tulisi yksin jäämisen tunne, mutta olemmekin jo autioittaneet itsemme. Aidolle läheisyydelle, joka syntyy juurikin aidon itsemme ilmaisemisesta, ei silloin jää paljon tilaa.
Omat rajat löytyvät sen myötä, että alkaa tunnistaa omia olojaan. Väsymys ja uupumus kertovat usein, että kiukku on sivuutettu ja ärtymys nielty, eli rajaamisen tarpeen signaalit on ohitettu.
Ei kannata ehkä ajatella olevansa tosi huono rajaamaan, vaan pikemminkin valita, mitä haluaa rajaamisessa juuri nyt opetella. Sekin voimauttaa.
Ei:n sanomista voi harjoitella aikalisää pyytämällä. “Mietin yön yli”. Tai sellaiseen johon on jo suostunut, voi palata myöhemmin ja kertoa tulleensa toisiin ajatuksiin.
Rajaaminen on omista tarpeista kopin ottamista: sitä, että lähtee keskustelusta pissalle kun tarvitsee ja sitä, että ilmaisee että itsellä on juttelulle aikaa tänään vain puoli tuntia. Tai juurikin sitä että tunnistaa tarvitsevansa lepoa tai omaa tilaa. Rajojen ilmaisu lähtee vahvasti omien fyysisten (ja henkisten) tarpeiden kuuntelemisesta ja niiden mukaan toimimisesta. Niiden täyttäminen ja täyttyminen ei ole toisen tai ihmissuhteesi tehtävä vaan sinun.
Tasavertaiseen ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta, jotka ottavat rakastamisen riskiä, ilmaisevat sisäisyyttään ja rajojaan. Voimme ottaa vastuun vain omasta ilmaisustamme. Harjoitteleminen SAA tuntua haastavalta, eikä siinä tarvitse “onnistua”. Elämämme ensimmäisissä kiintymyssuhteissa – eli synnyinperheissämme ystävällisen mutta suoremman kommunikaation opettelu saattaa joskus olla vaikeinta. Suosittelen asiakkaitani ja kurssilaisiani aloittamaan läheisyyden taitojen harjoitukset ensin jonkun sellaisen kanssa, joka tuntuu mahdollisimman turvalliselta.
Kun opettelet pyytämään suoraan, ottamaan tuumaustaukoja ja puhumaan ihan vain omasta tunteestasi, voimaudut ja tuot suhteisiisi turvaa.
Kuva: Unsplash.com
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Kirjoittaja Riikka Riihonen on lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lasten ja nuorten kognitiivinen psykoterapeutti ja tietokirjailija, jonka uusin kirja on Täysillä tyttö – Miten tukea itsetuntoa sekä muita asioita, joita vanhemman on hyvä tietää (Kirjapaja 2024). Riihonen on kiinnostunut erityisesti lasten ja nuorten tunnesäätelyn kehityksestä ja tukemisesta sekä myönteisestä vanhemmuudesta. Aiemmin hän on kirjoittanut kirjat Kuinka kiukku kesytetään (2020) ja Aada ja kiukkuleijona (2020).
Itsetunto on eräs tyypillisimmistä teemoista, joita mietitään lastenpsykiatrin vastaanotolla. Vanhemmat tai ammattikasvattajat ovat saattaneet havaita, että lapsi ei kestä pettymyksiä kovin hyvin. Lapsen voi olla haasteellista kokeilla uusia taitoja. Hän ei välttämättä uskaltaudu leikkiin muiden kanssa. Voi olla, että pettymys itseen purkautuu vihamielisenä käytöksenä toisia kohtaan tai vaikkapa itsen satuttamisena. Näissä tilanteissa aikuiset ovat yleensä huolissaan lapsen huonosta itsetunnosta.
Hyvä itsetunto auttaa kestämään mokat ja vastoinkäymiset
Itsetunto on arvio siitä, minkälainen olen ja mitä ominaisuuksia, taitoja tai puutteita minulla on. Itsetunnon voi sanoa olevan hyvä silloin, jos pidän ominaisuuksista, joita minulla on. Matala itsetunto tarkoittaa siis sitä, että en pidä ominaisuuksista ja piirteistä, joita itselläni näen.
Kukaan tuskin kokee itseään vahvaksi ja taitavaksi joka asiassa. Aivan pikkulapsien minäkäsitys on kuitenkin vielä melko mustavalkoinen, ja useimmat heistä todella rakastavat itseään sellaisena kuin ovat. Tätä on aikuisena ihana seurata vierestä! Kun lapsi hieman kasvaa, minäkuvaan tulee harmaankin sävyjä: lapsi huomaa, että joku luokkatoveri saattaa sittenkin olla häntä parempi matematiikassa, tai hän voi itse olla parempi juoksija kuin naapurin Jesperi. Aletaan ensimmäistä kertaa verrata itseä muihin. Siksi kouluikä on itsetunnon kannalta usein haasteellista aikaa.
Hyvä itsetunto on sellainen, jota ei tarvitse paljonkaan ajatella. Hyvä itsetunto mahdollistaa suoriutumisen omalla tasolla: ei tule otettua liikaa paineita onnistumisesta, mutta myöskään alisuoriutuminen ei ole todennäköistä. Olennaista hyvässä itsetunnossa on mielestäni, että se mahdollistaa uusien asioiden kokeilemisen eli epämukavuusalueelle menemisen.
Tällä on merkitystä, sillä suurin osa ihmiselämästä vietetään jollain tavalla epämukavuusalueella. Jos jokainen pieni virhe tai moka vie pohjan pois kaikelta, arjesta tulee hyvin raskasta. Jos taas kestää pienet mokat ja vastoinkäymiset, se suojaa psyykkiseltä kärsimykseltä.
Mitään taikanappia ei valitettavasti itsetunnon kohottamiseen ole. On kuitenkin useita asioita, jotka auttavat itsetunnon vahvistamisessa.
Mielestäni itsetunnon kanssa työskentely on kuin isohkon talon rakennusprojekti: on aloitettava perustuksista ja jatkettava sitkeästi tiili tiileltä. Palkinto eli hyvin rakentunut itsetunto saavutetaan ehkä vasta pitkällä tulevaisuudessa. Silti on aikuisena uskottava, että itsetunnon talo on mahdollista pystyttää.
Miten lapsen itsetuntoa voi tukea?
Tässä tapoja kohottaa lapsen itsetuntoa – nämä keinot sopivat vanhemmille sekä kaikille lasten kanssa tekemisissä oleville aikuisille.
1. Aito välittäminen
Erityisesti pienen lapsen itsetunto rakentuu hoivasuhteessa tärkeimpien hoitajien, eli useimmiten vanhempien kanssa. Pieni lapsi tarvitsee miellyttäviä, lempeitä ja kokonaisvaltaisia hoidetuksi tulemisen kokemuksia päivittäin. Ne voivat olla ihan tavallisia leikki-, syömis- tai nukkumaanmenotilanteita, joissa lapsi ja vanhempi jakavat iloa ja lapsi kokee lämmintä huolenpitoa. Näiden kokemusten kautta hän kokee itsensä myönteisenä – rakastamisen arvoisena. Siksi pienelle lapselle ei voi koskaan osoittaa liian paljon hellyyttä ja välittämistä. Hellyys ja välittäminen kuuluvat kuitenkin myös isommille lapsille ja nuorille.
2. Myönteiset kokemukset elämästä ja maailmasta
Myönteisten kokemusten voima on mahdollisuus, jonka avulla voidaan korjata paljon silloinkin, jos lapsen itsetuntoa ei ole voitu pienempänä vahvistaa tai jos lapsi on joutunut kasvamaan turvattomasti. Tarjoamalla lapselle omantasoisia haasteita, mahdollisuuksia oppia uusia taitoja, mukavia leikkitilanteita sekä pieniä seikkailuita, voidaan kohottaa lapsen itsetuntoa.
Jokainen kokemus esimerkiksi vaikeasta tilanteesta selviämisestä, jonkin asian yrittämisestä tai onnistumisesta ovat tiiliä, joilla itsetunnon taloa muurataan. Suoriutuminen vaikkapa aamutoimista, kouluunlähdöstä, kokeeseen valmistautumisesta, esiintymistilanteesta tai vaikka ruuanlaitosta perheelle voivat olla tällaisia minäpystyvyyttä vahvistavia kokemuksia.
3. Runsas ja aito myönteinen palaute
Aito myönteinen palaute on itsetunnolle tärkeää. Myönteinen palaute voi olla spontaania lapsen tekemisten ihastelua, tai kehuminen voi olla tietoinen ratkaisu silloin, kun lapsi tekee jonkin aikuisen toivoman asian, kuten pienen kotityön.
Myönteinen palaute toimii erityisen hyvin, kun se liittyy johonkin lapsen tekemiseen tai toimintaan. Tällainen kohdennettu myönteinen palaute rakentaa sekä itsetuntoa että lisää todennäköisyyttä siihen, että lapsi tai nuori toimii samalla tavalla uudelleenkin. Huomaa, että epäaidot tai falskit kehut ja sarkastiset palautteet eivät vahvista itsetuntoa.
4. Mokien ja virheiden normalisointi
Jokainen epäonnistuu ja tekee virheitä. Uuden taidon oppiminen vaatii yleensä sekä harjoittelun palastelua pienempiin osiin, säännöllistä taidon treenaamista että kykyä kestää ne kerrat, jolloin onnistumisia ei heti tapahdu. Jos jokainen pieni virhe tai epäonnistuminen merkitsee maailmanloppua, on väistämätöntä, että kaikki psyykkiset voimavarat kuluvat näistä toipumiseen.
Olisi tärkeää, että lapset ja nuoret oppivat kääntämään vastoinkäymiset kokemuksiksi, jotka ovat tärkeitä, ehkäpä väistämättömiä tai ainakin ihan tavallisia palasia uuden oppimisessa. Olisi myös hyvä, että elämään ei suhtautuisi liian vakavasti. Itselleen voi oppia nauramaan, ja omia huonoja puolia ja heikkouksia sietämään ja ymmärtämään tai ehkäpä jopa lempeästi sallimaan. Tällaiseen suhtautumiseen tarvitaan mallia aikuisilta. Yritä siis aikuisena elää todeksi sellaista ajatusta, että virheet välttää ainoastaan, jos ei tee mitään. Lapsi tai nuori huomaa sallivan suhtautumisesi virheisiin ja pystyy soveltamaan sitä itsekin.
5. Joustava ajattelu
Kognitiivisena psykoterapeuttina minusta on mahtavaa tutkia ajatuksia ja mielikuvia. Mielensisällöt ovat ihmisen luovuuden ytimessä – ajattelu on kiehtova psyykkinen voimavara. Ajatukset itseen, muihin ja maailmaan liittyen eivät silti aina ole täyttä totta, vaan vain hetkellinen arvio tilanteesta.
Usein tartumme liian tiukasti negatiivisiin ajatuksiimme ja uskomme erityisesti ne täytenä totena. Itseen kohdistuvat negatiiviset ajatukset ja mielikuvat saavat aikaan vaikeita tunteita, kuten surua, syyllisyyttä, pettymystä, häpeää ja vihaa. Niin liian kriittiset ajatukset voivat olla mukana heikentämässä minäkuvaa ja itsetuntoa. Olisikin tärkeää, että yrittäisimme luoda joustavan suhteen ajatteluun ja ymmärtäisimme ajatusten ja mielikuvien dynaamisen muuttuvan luonteen.
Ajatukset eivät ole todellisuus, vaan ne ainoastaan heijastavat todellisuutta ja usein vieläpä hiukan vääristyneesti. Jos voisimme testata ajatusten paikkansa pitävyyttä, saattaisimme todeta vain osan vastaavan todellisuutta. Kouluikäisen lapsen itsetunnon tukemisessa on siksi paikkansa ajatuksia koskevalla tiedolla: lapset tarvitsevat tietoa, että kaikki päähän pälkähtävä ei aina ole aivan totta, ja että itseen kohdistuvia ajatuksia saa ja voi
kyseenalaistaa.
6. Aikuisen usko lapseen
Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä haluaisin sanoa meille kaikille vanhemmille, miten tärkeää on, että uskomme lapselle olevan mahdollista saavuttaa hyvä elämä. Lapsi vaistoaa, uskommeko hänen pärjäämiseensä tai siihen, että hän voi selvitä vaikeista asioista. Jos luovutamme lapsen suhteen, hänen on vaikea itsekään löytää itseluottamusta.
On myös tärkeä huomata lapsen vahvuudet ja tukea niitä. Jokaisella ihmisellä on omanlaisensa vahvuudet ja kyvyt: on yhtä arvokasta olla loistava kokki kuin haka matematiikassa tai kuvataiteen taituri. Hyvä itsetunto syntyy myös siitä, että arvostamme erilaisuutta ja näemme arvokkuutta jokaisessa ihmisessä.
Jos sinulla on tytär tai lähelläsi kasvaa tyttöjä, lastenpsykiatri Riikka Riihosen Täysillä tyttö avaa näköalan tyttöjen maailmaan tässä ajassa. Kirja kertoo tyttöyden voimasta, tyttöjen kasvun haasteista sekä aikuisten mahdollisuuksista olla tuki ja turva erilaisten paineiden keskellä:
Täysillä tyttö – Miten tukea itsetuntoa sekä muita asioita, joita tytön vanhemman on hyvä tietää (Kirjapaja 2024)
antaa vanhemmille ja kasvattajille konkreettisia keinoja tyttöjen itsetunnon, rohkeuden ja oman äänen tukemiseen
kannustaa vanhempia ja tytön läheisiä huomaamaan omien uskomustensa ja totunnaisten tapojen merkityksen tytön kasvulle ja identiteetille
auttaa hahmottamaan tyttöjen psyykkisen hyvinvoinnin edellytyksiä ja niitä ristiriitaisia odotuksia, joita moni tyttö nykypäivänä kohtaa
antaa tietoa myös mielen oireista ja siitä, miten vanhempi voi tukea tyttöä vaikeuksissa.
Pidimme tänään jälleen syötävän askartelupajan lasteni kanssa leipomispäivän muodossa.
Monien lajikkeiden joukosta löytyi lasteni ja meidän aikuistenkin suosikki.
Nämä vadelmaleivokset hurmasivat maullaan. Rapea kuori, täyteläisellä vadelmatäytteellä vie kielen mennessään.
Ja nämä leivokset hellivät kehoa, sillä niissä ei ole lainkaan sokeria, vaan sen sijaan vitamiineja, proteiinia ja hyviä hiilihydraatteja.
Vadelmaleivos ohje
(Ohjeesta tulee 4 pientä leivosta)
Pohja:
2,5 dl kaurahiutaleita
10 kuivattua taatelia
Ripaus suolaa
Ripaus kanelia
VAIHE 1) Pehmitä taateleita hetki kuumassa kiehautetussa vesitilkassa.
VAIHE 2) Kaada vesi pois ja soseuta sauvasekoittimella yhteen kaikki pohjan ainekset.
VAIHE 3) Tasoittele taikina voideltujen piirakkavuokien pohjille ja reunoille.
Täyte:
Pussillinen pakaste vadelmia
2 kananmunaa
Noin 6 rkl maitorahkaa
Hunajaa oman maun mukaan
Ripaus vaniljaa
VAIHE 1) Kiehauta vadelmat (jos eivät ole kotimaisia).
VAIHE 2) Lisää joukkoon loput aineet ja soseuta. Tarkasta maut ja mausta mieleiseksi.
VAIHE 3) Kaada taikinaa piirakkapohjien päälle ja paista 200 asteessa noin 15-20 min.
