Tämä on ehkä parhain parisuhdevinkki, jonka olen koskaan saanut. Yksinkertaisin ja silti joskus niin vaikea toteuttaa. Kun asiat etenevät tiettyyn pisteeseen, voi puhumisen eteen nousta patoutuneiden tunteiden muuri. Olisi pitänyt puhua aikaisemmin.
Siksi puhuminen on niin tärkeää. Puhumalla oppii tuntemaan itsensä ja toisensa paremmin. Puhumalla pysyy kärryillä siitä, mitä toisen sisimmässä on meneillään, millaisia ovat omat ja toisen tarpeet parisuhteessa. Puhuminen on myös helpoin tapa vahvistaa henkistä yhteyttä ja tutustua toisiinsa yhä uudelleen.
Parisuhdeterapeutti Eevi Vuoriston ja seksuaaliterapeutti Marika RosenborginParisuhteen keskustelukortit ovat luotu tähän tarkoitukseen. Pakka sisältää yhteensä 45 kysymyskorttia, jotka nostavat esiin teemoja menneisyyden opeista, tästä hetkestä ja toiveista. Kortit sopivat hyvin sekä tutustumisvaiheeseen että pidempään parisuhteeseen.
Tässä 6 kysymystä, jotka sytyttävät keskustelun ja auttavat teitä tutustumaan toisiinne syvemmin:
1. Mistä asioista pidät kumppanissasi eniten? Nimeä ainakin kolme asiaa.
2. Miten haluat rakkautta osoitettavan sinulle? Kaipaatko sanoja, tekoja, kosketusta, seksiä, palveluksia tai lahjoja?
3. Jos koet itsesi loukatuksi, miten tyypillisesti reagoit? Mitä kaipaisit silloin toiselta?
4. Millaisen mallin parisuhteesta olet nähnyt lapsena? Miten se on vaikuttanut sinuun tänä päivänä?
5. Mitä haluaisit kuulla kumppanisi sanovan sinulle juuri nyt? Milloin olet viimeksi kuullut nuo sanat?
6. Millaisen haluaisit suhteenne olevan vuoden kuluttua? Entäpä kymmenen vuoden päästä?
Toisilla meistä keho ja mieli reagoivat herkemmin valon puutteeseen. Jopa 40% suomalaisista kärsii kaamosoireilusta, jota kutsutaan myös kaamosväsymykseksi tai kaamosrasitukseksi. Noin prosentilla oireet pahenevat masennukseen asti. Kaamosväsymys ei ole pelkästään asennekysymys, vaan tutkimuksissa on havaittu muun muassa perimän vaikutus kaamosoireiluun.*
Toisilla meistä on geneettinen taipumus, joka altistaa valon vähenemisestä johtuville psyykkisille ja fyysiselle oireille.
Itse olen kärsinyt kaamosoireista niin kauan kuin muistan. Olen oppinut tulemaan niiden kanssa toimeen ja löytänyt keinoja helpottaa oloa, mutta oireet eivät silti katoa. Voin elää suhteellisen normaalia arkea, mutta olen silti talviaikaan sisältä eri ihminen.
Muun muassa näistä oireista tunnistan aina kaamosväsymyksen saapuneen:
1. Aamuisin olo ei ole virkeä, vaikka olisin nukkunut 8-9h.
2. Mieli ja energia ovat pääosin matalalla. Tämä sitä huolimatta, että olen mestari nostattamaan mielialaani ja tiedän, mitkä asiat itseäni auttavat.
3. Olo on usein sumuinen ja takkuinen. Koen pimeään talviaikaan huomattavasti vähemmän innostusta ja paljon useammin voimattomuutta, ahdistusta, ärsyyntymistä ja yleistä ”mitään sanomattomuutta” kuin valoisina vuodenaikoina.
4. Aivot käyvät hitaammalla ja saan paljon vähemmän aikaan. Tähän auttaa onneksi armollisuus ja se, jos saan rytmitettyä viikon töitä oman energiani mukaan.
6. Arki tuntuu huomattavasti raskaammalta. Vaikka kaikki olisi hyvin, kiitollisuutta pitää kutsua tietoisesti esiin. Penseästä olotilasta on helppo lähteä syyllistämään itseään, vaikka armollisuus toimii tässäkin paremmin.
Itselleni pimeä aika tuntuukin usein pitkältä armollisuusharjoitukselta kirkasvalolampulla höystettynä. Onneksi välissä on myös paljon valonpilkahduksia, hellittämistä, mieltä piristäviä asioita, energiaa nostattavia harrastuksia, joogamatolla hengittelyä, sielun sopukoissa sukeltelua, ystävien parantavaa seuraa, toisen kainaloon käpertymistä, kauniita talvipäiviä, ulkoilua, puiden tuijottelua, kirjoihin ja sarjoihin uppoutumista, kynttilöitä siellä täällä jne.
Nykyään onneksi moni asia kantaa läpi kaamoksen. Kirkasvalolampun ja lempeän hyväksynnän lisäksi minulle on ollut tärkeintä löytää ne asiat, jotka sytyttävät edes hetkeksi sisäisen valon pimeän vuodenajan keskelle.
Sinulle, joka painit juuri nyt kaamosväsymyksen kanssa, on kaksi asiaa, jotka haluan sanoa: Et todellakaan ole yksin. Ja ei – kyseessä ei ole huono asenne.
PS. Ethän epäröi hakea apua, jos pimeä uhkaa hukuttaa.
Olen laulaja & lauluntekijä. Sanoitan ja sävellän omia kappaleita sekä suomeksi että englanniksi. Olin kirjoittanut kappaleita nuoresta asti, mutta pitkään aikaan minulla ei ollut mitään paikkaa, jossa treenata tai keikkailla. En päässyt eteenpäin, ja olin siitä surullinen ja ärtynyt.
Tapasin ohimennen erään ihmisen, joka puhui olleensa juuri bändinsä kanssa keikalla. Nyökkäilin hänen kertomukselleen, mutta sisälläni kuohui. Tämäkin ihminen oli saanut huikeita mahdollisuuksia! Miksi minä en saanut mitään?
(Mielestäni) tyly neuvo
Kun keikkatarina oli lopussa, sanoin nyreästi, että minäkin haluaisin laulaa, mutta minulla ei ole mitään mahdollisuuksia siihen. En tuntenut uudesta kotikaupungistani ketään muusikoita, eikä minulla ollut mitään bändiä.
”Sun pitää perustaa.”
tuttavani sanoi tylyllä äänensävyllä, sellaisella jolla usein kuulee ihmisten sanovan ”Siinähän se etsimäsi tavara on, silmiesi edessä – katso niin näet”. Mikä ärsyttävä tyyppi, ja miten epäempaattinen suhtautuminen! ajattelin aluksi. Hänen olisi pitänyt olla ymmärtäväinen ja päivitellä kanssani tilannettani.
Kun pääsin kotiin, aloin onneksi miettimään asiaa hieman aikuismaisemmin. Ehkä tuttavani puhui kokemuksesta. Ehkä hän ajatteli oikeasti olla kannustava ja osoittaa minulle ilmiselvän suunnan – tee jotakin asialle!
Niinpä rohkaistuin. Laitoin ilmoituksen muusikoiden.net -sivustolle ja etsin soittokavereita. Ensimmäinen hakija oli juuri passeli basisti, joka ymmärsi mitä halusin musiikillani saavuttaa. Kaiken lisäksi olimme molemmat vasenkätisiä, joten kumpikin meistä piti soitintaan ”väärinpäin” eivätkä oman kitarani ja basson kaulat törmänneet. Soitimme yhdessä yli 5 vuotta.
Voi olla hyvin jännittävää, jopa pelottavaa, miettiä mitä ihan oikeasti haluaa. Mitä jos asiat menisivätkin niin kuin haluat ja haaveilet? Miltä elämä näyttäisi ja mitä siihen kuuluisi? Miltä se tuntuisi?
Mieli siirtää onnellisuutta aina seuraavaan tavoitteeseen, eikä oikeastaan haluakaan saavuttaa kaikkea – sittenhän pitäisi vaan olla tyytyväinen ja onnellinen!
Jos et ole tyytyväinen johonkin, muuta se!
on nykyään yksi rakkaimmista elämänohjeistani.
Keskityn siihen tilanteissa, joissa
minun tekee mieli uhriutua
en näe heti ulospääsyä
keskityn pohtimaan tilanteen hankaluutta
Mitä minä voin tehdä tilanteen muuttamiseksi? Mitä voin tehdä itse, jotta tilanne olisi parempi? Mitä voin itse tehdä, riippumatta siitä mitä muut tekevät?
Bannerin kuva: Täysii-seminaarin 2020 aloitusnumero, kuvaaja Ansku S.
Kirjailija Juha Vuorinen kertoo, millaisia oivalluksia matka alkoholismin vuosista tähän päivään on tuonut. Nämä 5 asiaa kantavat Juhaa elämässä:
Kiitollisuus. ”Kaikkien vastoinkäymisten, mokaamisten ja rypemisten ansiosta mä nautin tällä hetkellä tästä seesteisestä elämästä ihan hirveen paljon. Monelle tämä elämä jota mä nyt elän, on itsestäänselvyys, mut mulle tää on kiitollisuuden aihe.”
Omien arvojen mukaan eläminen. ”Ihan viime aikoina mä oon alkanu entistä enemmän oivaltaa että nyt niinku käännä katse Juha itseesi ja mieti, kuka sä olet. Ja mitkä arvot on sulle tärkeitä.”
Tunteiden tunteminen rohkeasti ja aidosti. ”Oon sanonu mun lapsille, että muistakaa aina, että kyyneleet on sielun pesuvettä. Tulee ne ilosta, surusta tai naurusta. Kun ne tulee puhtaasti, ne aina pesee sun sielua.”
Vastuun ottaminen omasta elämästä. ”En yritä väittää että kaikki pallot elämässä olis meidän käsissä, mut sen uskallan väittää että meillä on paljon enemmän palloja käsissä kuin me kuvitellaan.”
Oman ajan käyttö. ”Mieti tarkasti mihin sä käytät aikaas. Että tekisit sellasia asioita, mitkä oikeesti lähtee sieltä sydämestä et tän mä haluan tehdä. Eikä niin että tuijottaa sitä että kuinka paljon tästä saa rahaa.”
Luottamus elämään. ”Elämä kantaa. Elämä pitää sust huolen.”
Kuulen tämän usein kun kerron että olen sukeltanut valkohaiden kanssa tai ryöminyt sisään ahtaaseen luolaan.
En silti miellä kumpaakaan edellä mainituista erityisen rohkeaksi teoksi.
Todellinen rohkeus ei ole (tarpeettomien) riskien ottamista. Se on enemmänkin omiin valintoihin sitoutumista – silloinkin kun niiden seuraukset eivät ole kirkkaat ja välittömät.
Rohkeus on elämään luottamista
Elämä tarjoaa monia sen kaltaisia valintatilanteita, jotka useimmat meistä tunnistavat. Muistatko kuinka aikoinaan koulun pihalla oli mahdollisuus asettua heikomman puolelle väkivahvoja kiusaajia vastaan? Mitä valitsit?
Myös ihmissuhteeseen sitoutuminen tai siitä irtaantuminen on valinta joka määrittää paljon. Sitä on myös työpaikan vaihtaminen tai vaikka vaan lepotauon ottaminen kesken kiireisen työpäivän. Edellä mainitut esimerkit vaativat rohkeutta, sillä niissä on läsnä epävarmuus tulevasta. Kysymys siitä, miten minulle mahtaa käydä jos valitsen näin.
Rohkeus onkin ennen kaikkea luottamista.
Kun rohkenee valita, antautuu elämälle
Tehtyjen valintojen jälkimainingissa myös pelot näyttäytyvät uudenlaisessa valossa. Paljastuessaan ne ovat jotain muuta mitä luulimme niiden olevan.
Valkohai ei olekaan silmitön tappaja, vaan viihdekuvaston runtelema upea ja uljas eläin. Luolaan ei jääkään jumiin ja se ei sorru, vaan pysyy paikoillaan kuten vuosituhannet aiemmin ja mahdollistaa pääsyn upeisiin maailmoihin. Elämä ei myöskään pääty eroon tai hyväpalkkaisesta työpaikasta luopumiseen tai vastaavasti siihen, että uskaltaa sitoutua uuteen ihmiseen tai haasteeseen.
Mikäli tekee valinnat rohkeasti omien arvojensa mukaisesti, ne alkavat pikkuhiljaa voimistaa omanarvontuntoa.
Mitä jos valitsen väärin?
Toisinaan pelkäämme, että valitsemme väärin. Tällöin on vaarana, että jätämme kokonaan valitsematta ja jäämme ajelehtimaan. Valitsematta jättäminen lamaannuttaa ja pidemmän päälle halvaannuttaa.
Rohkaisu piilee siinä, että ei ole olemassa oikeita tai vääriä valintoja, on vain valintoja. Kun teet valinnan ja sitoudut siihen, reagoit samalla eteen tuleviin haasteisiin. Jo yksi kerta voimistaa itseluottamusta.
Valitseminen ja tehtyyn valintaan sitoutuminen ovat mitä suurinta rohkeutta. Tehdä kuten oikeaksi kokee – silloinkin kun ei ole täysin varma.
Purin jokin aika sitten ystävälleni huoliani. Koin asiani tärkeäksi ja murheeni raskaaksi. Kerroin peloistani ja hekumoin skenaarioilla, mitä saattaisi tapahtua jos valitsen väärin.
Ystäväni viskeli hartioitaan ja totesi ykskantaan “no mitä sitten”.
Parempaa apua valintojen tekemiseen en ole kuuna päivänä saanut.
Parisuhde on syvässä kriisissä. Avioerotilastot huutavat punaista ja Tinder-sovellus on kovassa käytössä. Katsoi asiaa mistä näkökulmasta tahansa, kaverin kanssa kahvipöydässä tai lehtien otsikoissa, kokemuksen tai tilastojen kautta, jotain on pahasti pielessä. Se näyttää koskevan, sinua ja minua ja kaikkia muita.
Niitä oikeita ihmisiä etsitään ja löydetään, kunnes on jälleen aika etsiä ja löytää. Tilastojen nojalla vain noin puolet etsimisistä ja löytämisistä päättyy pitämiseen. Pitämiseen päättyvien suhteiden onnellisuudesta ei tiedä kukaan, sillä tilastot kertovat ainoastaan pitämisestä. Tilastojen taakse kätkeytyy jättimäinen määrä sydänsärkyä ja täyttymättömiä toiveita sekä tuntematon määrä onnea.
Näin me näkemiämme merkkejä tulkitsemme.
Ennen vanhaan kaikki oli paremmin. Heinäpelloilla kohdattiin niitä oikeita, sitten solmittiin elinikäisiä avioliittoja ja perustettiin onnellisia perheitä. Ja onnea riitti, vaikka kuinka ja monen lapsen verran. Lopuksi kiikuttiin työteliään, yksinkertaisen ja hyvän elämän päätteeksi keinutuolissa, muisteltiin menneitä ja kuoltiin.
Paitsi että huh, mikä nostalgia.
Wikipedia kertoo, että nostalgia-sana on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Katselemme kaihoten taaksepäin ja toivomme, että pääsisimme sinne, minne kuulumme. Kotiin.
Nostalgia edellyttää historian häivyttämistä nykyisyydestä. Näin historian kerrokset, niihin liittyvät tapahtumat ja kiistat, surut ja tuskat ja täyttymättömyydet, epäoikeudenmukaisuudet ja julmuudet häviävät. Se, mikä joskus oli, näyttää luonnolliselta, oikealta ja annetulta. Kuin siellä menneisyydessä olisi se, missä meidän kuuluisi olla nyt.
Pieni aikaikkuna taaksepäin, kurkistus siihen, miten asiat joskus olivat:
Avioliitot olivat elinikäisiä siksi, ettei avioeron mahdollisuutta ollut. Sen minkä Jumala oli yhdistänyt, sitä ei ihminen voinut erottaa. Niinpä liitot kestivät eliniän, jollei niistä sitten karattu tai solmittu (eroamatta) uutta liittoa vanhan päälle. Niinkin tehtiin.
Vilkaisu keskiajan avioerokiistoihin – kyllä, sellaisiakin oli – antaa perspektiiviä siihen, etteivät liitot olleet yksinkertaisia silloinkaan. Esimerkiksi Martti Luther piti kaksinnaimista pienempänä pahana kuin avioeroa. Hän piti aviollisia kriisejä sietämättömänä vitsauksena.
Historioitsijat ovatkin pohtineet liittojen päättymisen ja avioerojen välistä suhdetta: jotkut ovat sitä mieltä, että liittojen päättymisen määrä on ollut vakio siihen katsomatta, kuinka moni avioliitto on päättynyt avioeroon. Ero ja avioero ovat nimittäin kaksi eri asiaa. Niinpä liittoja on todennäköisesti päätetty muilla keinoilla kuin avioeron kautta.
Myös ennen vanhaan on etsitty keinoja päästä pois sieltä, missä on kauheaa ja onnetonta. Hyväksyttyjen keinojen puuttuessa on ratkaisut löytyneet toisaalta. Kirveestä, karkuruudesta, kaksinnaimisesta.
On myös syytä muistaa, etteivät avioliitot perustuneet niinkään onnen etsintään, vaan kotitalouksien ylläpitämiseen, selviytymiseen sekä vaurauden ja vallan kasvattamiseen. Ne olivat myös hierarkkisesti organisoituneita niin, että mies ja vaimo olivat kuin yhtä – muttei suinkaan romanttisessa mielessä yhtä, vaan sillä tavalla, että mies oli tämän ykseyden pää, päätös- ja puhevalta. Naisilla ei siis ollut oikeuksia, jotka meille nykyisin ovat itsestäänselvyyksiä. Näin suhdedynamiikka poikkesi radikaalisti nykyisestä – oikeastaan niin paljon, ettei voida edes puhua suhteesta, eikä siksi sen dynamiikastakaan.
Lisäksi, elinikäinen liitto tarkoitti jotain ihan muuta kuin nykyään, sillä elinikä oli lyhyempi: esimerkiksi 1700-luvun Ruotsissa avioliitot kestivät keskimäärin 14 vuotta, kunnes kuolema korjasi miehen tai vaimon.
Avioero on siis oikeastaan korvannut kuoleman ja vaihtoehtoiset – usein lainsuojattomat ja traagiset — tavat päättää suhteita. Kun haikailemme koko modernin ihmisen eliniän kestäviä onnellisia suhteita, kaipaamme jotain, mitä historiassa ei vielä koskaan ole nähty. Mikäli elinikäisiä onnellisia parisuhteita voisi olla, keinot eivät löydy historiasta.
Kun mielikuvat menneestä ja toiveet nykyisyydessä puuroutuvat, oletamme, että entisajan eliniän kestäneissä avioliitoissa oltiin onnellisia, koska ihmiset osasivat jotenkin elää paremmin luontonsa mukaisesti. Olemme tuskissamme, kun emme löydä tietä tuohon samaan elinikäisyyteen ymmärtämättä hintaa, joka elinikäisyydestä maksettiin.
Nostalginen katse aikaansaa kaipuun kotiin, jota ei koskaan ollut.
TV-kasvo, radioääni, mediapomo ja poliisi Kristiina Komulainen kertoo, kuinka muutos on seurannut häntä läpi elämän niin uralla kuin yksityiselämässä. Toisaalta jatkuva muutos myös kutsuu häntä puoleensa:
”Must tuntuu, että mulla on sieluun upotettu joku tällanen muutosgeneraattori. Halusinpa tai en, niin kun mä meen johonkin projektiin tai asiaan, niin mulla on joku sisänen voima ja tarve kehittää sitä eteenpäin.”
Nämä asiat Kristiina kertoo oppineensa muutoksesta:
Muutos voi herättää myös häpeää ja se on ok. ”Kun on eläny tietynlaisessa, ni saattaa tulla häpeän tunne, kun vanhat ajatukset alkaa romuttua, et eiks tää ollutkaan totta.”
Muutoksen taustalla on paljon työtä. ”Kyllähän siinä on duunii ihan hirveen paljon takana. Jos vaikka katsot maailmanmestaria, että siinä se nyt on, niin vaikka se on klisee, niin verta hikeä ja kyyneleitä se vaatii. Et paljon tehään duunia siellä taustalla.”
Epäonnistumiset ovat osa muutosta. ”Siinä kompuroidaan. Siis paljon epäonnistumisia. Tääki on niin klisee, mut mä oon mokaillu ihan hirveesti.”
Liian nopea muutos voi olla rikkovaa. ”Jos sä teet liian nopeesti muutoksen, sä voit rikkoa ja joutua ottamaan hirveen takapakin. Jos mä meen ja pusken liian lujaa eteenpäin asiakkaan kanssa, se saattaa tehdä kilometrin hypyn taaksepäin. Sun pitää antaa tilaa ja kuunnella ja haistaa sitä, että missä me liikutaan tässä.”
Muutos tuntuu usein epävarmalta. ”Sä joudut kyseenalaistaa siinä matkan varrella ittes monta kertaa. Sulle tulee hetkittäin se et noniin et nyt mä tiedän ja nyt tää lähtee ja tää on niin oikee valinta ja siitä mennään viikko kaks ja sä oot silleen et ei, mitä hittoo! Ja tätä moni ei käsitä ja sit siinä kohtaa tulee paniikki, kun sulla tulee ekan kerran se tunne, että mitä hittoo mä oon menny tekee. Se kuuluu siihen prosessiin.”
Muutoksen tarkkaa lopputulosta ei näe etukäteen. ”Mul on tietty maali mihin mä oon menossa, mutta mä en tiedä reittiä. Mun elämä on aina menny silleen, et mä tiedän selkeesti pari askelta eteenpäin, mut mä en tiedä sitä koko polkua ja harvallahan se menee niin.”
Tein someen videon turvan luomisesta uudessa ihmissuhteessa. Videota oli toivottu, ja minä olin lykännyt sen tekemistä koska kirjoitan tätä kirjaa. Kuvatessani ajattelin, että näytän räjähtäneeltä, meikkivoiteeni on liian tummaa, puhun epäkonkreettisesti enkä osaa edes säätää kameran valotusta. Postasin videon vaikka olo siitä oli epäileväinen. Kuka tästäkään nyt mitään saa irti. Yhtäkkiä tunsin olevani poissa kropastani, päässä humisi eikä ajatus kulkenut lainkaan. Tuntui, kuin olisin juossut maratonin ja olo itsestä oli ihan liiskana.
Olin videon kuvaamisen jälkeen ajatellut jatkaa kirjoittamista, mutta puuhasta ei tullut mitään: tuntui kuin ilma ympärillä olisi tervaa, hengittäminen raskasta ja esteenä jokin näkymätön, ylitsepääsemätön muuri. Miksi ihmeessä kirjoitan taas kirjaa?
Aloin hahmottaa ahdistuksen läpi, että olisi hyvä vähän hoivata itseäni. Asetuin liikkumaan lempeästi ja pikku hiljaa tunsin palaavani kehooni. Tajuntaani humahti: ahaa – tämähän on häpeää. Vanha tuttuni oli lemahtanut kylästelemään.
Ensimmäinen tietoinen ja konkreettinen kokemukseni häpeän tunteen suoraan kohtaamisesta tapahtui terapiassa. Taitava ja lämmin auttajani oli johdatellut minut vanhaan muistoon, tilanteeseen, jossa minulla oli ollut asiaa, mutta minuun ei oltu kiinnitetty mitään huomiota. Kroppa vetäytyi kasaan ja koko olemus kääntyi sisäänpäin: olen huono, en ole kuulluksi tulemisen arvoinen, rakastaakohan tuo tärkeinkään minua. Nämä eivät olleet lapsen maailmassa tietoisia ajatuksia, vaan sanatonta ja hahmotonta pahaa oloa.
Aikuisena häpeä harvemmin ilmenee olona siitä, että oonpa nolo. Se voi ilmetä esimerkiksi alemmuuden tunteena, riittämättömyytenä, jäytävänä kateutena, uskaltamattomuutena, roisina häpeämättömyytenä, täydellisyyteen pyrkimisenä, tavoitteesta toiseen pinkomisena, itsensä niittaamisena, tai niin, ettei tunne pääsevänsä kohti omia juttujaan.
Laurence Hellerin ja Aline Pierren mallin mukaan häpeän juuret ovat sikiöajassa ja ensimmäisissä elinkuukausissa. Äidin emotionaaliset ja hermostolliset tilat vaikuttavat sikiön hermoston kehitykseen. Jos vauvan perustarpeet jäävät jollain tapaa tyydyttymättä eli hän ei saa riittävästi ruokaa, kosketusta, unta ja rauhoittamista vaan joutuu esimerkiksi itkemään tyynnyttämättä pitkiä aikoja, hermostossa alkaa kehittyä pitkittynyttä yli- tai aliviritystilaa, eli turvattomuutta.
Se alkaa luoda pohjaa niille toistuville ajatuksille ja tunteille, joiden kautta itseämme koemme. Jo näin varhaisen hermoston kehityksen vinoutumisen kautta alkaa syntyä uskomusta, etteivät tarpeemme voi täyttyä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että systeemissämme jylläävä häpeä olisi äitien aiheuttamaa. Arvottomuuden syntymekanismi liittyy sosiaalisiin tilanteisiin sekä siihen, kuinka tunteemme ja tarpeemme tulevat kohdatuiksi, mutta sen juuret ovat hermostomme kehityksen alkuvaiheissa.
Lapsen luonnolliseen olemukseen kuuluu tunteidensa kanssa toista kohti kääntyminen ja avoin ilmaisu: olen vihainen, surullinen, pettynyt, iloinen, innoissani. Kun lapsen tunnetta ei kuulla vaan sivuutetaan, niitataan, selitetään pois tai siitä rankaistaan, lapsi jää autenttisen, sisäisen kokemuksensa kanssa yksin eikä opi tunnistamaan ja kannattelemaan tunteitaan. Kun huolehtija komentaa, kieltää tai kritisoi tätä jatkuvasti, lapsen sympaattinen hermosto aktivoituu toistuvasti. Sama jännitystila syntyy turvattomassa ympäristössä, kireässä ilmapiirissä tai tunneyhteyden toistuvasti katkeillessa. Kun lasta ei auteta rauhoittavalla peilaamisella ja tunteiden sanoittamisella, tämä ei pääse takaisin parasympaattisen hermoston aktivoitumistilaan eli turvan kokemukseen. Silloin häpeä eli uskomus huonoudesta tai viallisuudesta alkaa kroonistua osaksi kokemusta itsestämme. Lapsi oppii hahmottamaan omia sisäisiä liikkeitään vaaraan johtaviksi ja vääränlaisiksi.
Psykofysiologi Stephen Porgesin polyvagaalista teoriaa mukaillen: arvottomuuden ja häpeän kokemus on aina myös hermostollinen reaktio, koska parasympaattiseen hermojärjestelmään kuuluva vagus-hermo aktivoituu ja synnyttää tunteen vaarasta ja siihen reaktiona pakene tai taistele tai jäädy -tilan.
Häpeää syntyy tietysti myös silloin, kun meitä sheimataan, kritisoidaan, kiusataan, eristetään tai jätetään huomioimatta. Luulemme, että epämääräinen huono olo tarkoittaa meidän olevan huonoja näine tunteinemme, ajatuksinemme, toiveinemme ja tarpeinemme. Yhteys omiin rajoihinkaan ei voi vahvistua, koska rajat suojaavat tarpeitamme. Silloin epäilee ja selittää pois tuntemuksiaan siitä, mikä ei tunnu hyvältä ja syyllistää itseään siitä, mikä tuntuisi hyvältä. Autenttinen itse sysäytyy sivuun ja meissä alkaa kehittyä erilaisia puolustus-ja selviytymiskeinoja miellyttämistä, suorittamista, ylikiltteyttä, tunteiden nielemistä, itsen pienentämistä ja rajattomuutta eri tavoin. Ne vievät energiaa autenttiselta elämänilon ja vapautuneen itsen kokemiselta.
Arvottomuuden ja riittämättömyyden juuret ovat varhaisissa häpeäkokemuksissamme, ja niitä on lähes kaikilla. Luultavasti harvan hoivaajan tarkoitus lasten kanssa on, että näille syntyisi huonouden kokemusta, eikä sen mekanismi automaattisesti liity siihen, että ajattelisimme kenenkään olevan huonon. Häpeä siirtyy sukupolvelta toiselle siellä missä kaikki tunteet ja tarpeet eivät ole okei.
Joku kehittää häpeäänsä peittääkseen pärjääjän, menestyjän, superrohkean tai henkisen olemuksen, jotta ei tarvitsisi kohdata itsessä sitä pelkoa, ettei riitä ja tule rakastetuksi tekemättä mitään tai muuttumatta mitenkään. Toinen oppii ajattelemaan, ettei mikään hyvä kuulu itselle tai että on ihan turha tavoitella hyvää oloa. Jollekin häpeä voi näkyä niin ettei koskaan saa ylimentalisoinniltaan kiinni siitä, minkä tekeminen, kokeminen tai toteuttaminen voisi olla kivaa ilman, että se on järkevää tai kannattavaa.
Defenssit ja selviytymiskeinot syntyvät luonnollisesti ja loogisesti liittyen niihin ominaisuuksiin tai puuhiin joiden kautta olemme saaneet myönteistä huomiota – tai jos olemme saaneet kielteistä huomiota, ominaisuuksiin ja puuhiin joiden myötä meidät on jätetty rauhaan.
Usein asiakkaideni kanssa löydämme kasvuvaiheita tutkaillessamme, että sisäisten puoltemme valinnat ja toiminta jollain tavalla muistuttavat toisen vanhemman toimintaa tai käyttäytymistä. Alitajuisesti olemme yhteyden kaipuussamme yrittäneet tulla jollakin tapaa samankaltaiseksi, toisen maailmaan kuuluvaksi tai sen kannattelijaksi. Pohjimmiltaan kyse on pyrkimyksestä kokea yhteyttä ja turvaa ja tulla nähdyksi, kokea olevansa arvokas, tuntea kuuluvansa johonkin. Jos en autenttisine tunteineni ja ajatuksineni kelpaa, niin kävisikö sitten tällainen versio?
Teksti on ote kirjastani Sydänvoimaa muutokseen. Muutamassa seuraavassa artikkelissani avaan, kuinka häpeä elämään vaikuttaa, ja kuinka himmaava häpeä hellittää.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Sinulla on joskus saattanut olla ulkopuolisena hyvä aikomus auttaa osapuolia kohti sopua tilanteessa, jossa vastakkain on kaksi ryhmää. Jostakin kumman syystä tilanne onkin ohjautunut juuri päinvastaiseen suuntaan ja eskaloitunut entisestään. Tässä artikkelissa käsittelen mahdollisia syitä, miksi asia ei ole edennyt haluamaasi suuntaan. Vanha sananlasku kiteyttää hyvin: ”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla”.
Aikaisemmassa artikkelissa avasin polarisaatiotilanteen viittä eri roolia, joita ovat yllyttäjät, liittyjät, hiljaiset, sillanrakentajat ja syntipukit. Näistä ehkä kompleksisin ja samalla hyvin mielenkiintoinen on hyvää tarkoittava sillanrakentaja, joka luulee tekevänsä hyvää, mutta pahentaa tilannetta. Tässä artikkelissa avaan hiukan lisää tuota roolia osana vastakkainasettelua.
”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla”
Polarisaatiotilanteessa sillanrakentajat ovat niitä, jotka kykenevät ymmärtämään eri osapuolia valitsematta puolta. Usein sillanrakentajat ajattelevat, että jos osapuolet vain ymmärtäisivät toisiaan paremmin, niin heidän välilleen voitaisiin rakentaa sopu. Tämän seurauksena sillanrakentaja alkaa luomaan yhteyttä osapuolien välille ja tässä kohtaa onkin hyvä kysyä, että pysyykö kannettu vesi kaivossa? Voiko kukaan ulkopuolinen rakentaa tämän tyylisessä tilanteessa yhteyttä napit vastakkain olevien välille ja onko se ylipäätään sopua edistävää?
Sillanrakentaja pyrkii usein tuomaan vastakkain oleville ryhmille toista puolta esiin positiivisessa valossa. Hän saattaa haluta osoittaa, että vastapuoli ei ole ollenkaan niin paha, miltä toisesta puolesta näyttää. Tarkoitus on hyvä ja hän pyrkii kertomaan osapuolista myönteisiä asioita toisilleen, mutta todellisuudessa aikomus syventää kuilua. Tämä nimittäin vahvistaa ryhmien identiteettiä entisestään. Saattaa käydä myös niin, että sillanrakentaja ehdottaa kohtaamista, missä osapuolien edustajat pääsisivät purkamaan tilannetta.
Tämä nimittäin vahvistaa ryhmien identiteettiä entisestään.
Otetaan esimerkkinä vaikka tilanne, missä vastakkain ovat asettuneet taloyhtiössä ihmiset, joilla on kotieläimiä ja ne, joilla ei ole. Kitkaa tuo etenkin se, että kuinka lähellä kerrostalon ulko-ovea koiraa saa kusettaa ja kuinka paljon koira saa haukkua päivässä, jotta se pysyy vielä normaalin rajoissa.
Polarisaatiotilanne on voinut kasvaa ja kehittyä vuosia, alakerran ilmoitustaululle on ehkä ehditty jättää lukuisia nimettömiä lappuja ja hissikeskustelut pyörivät pääasiassa aiheen ympärillä. Sillanrakentaja ehdottaa yhtiökokouksessa, että aihetta käsiteltäisiin yhteisessä keskustelutilaisuudessa, missä molempien ryhmien edustajat pääsisivät ääneen. Tässä kohtaa kysymys: kuka on oikea ihminen edustamaan ryhmää yksilöitä ja onko sellaista henkilöä edes olemassa?
Jos polarisaatiota todella halutaan purkaa, niin olisi hyvä antaa tilaa kuvion hiljaisille.
Nyt tulee tärkeä seikka: ongelmalliseksi tässä muodostuu identiteettipuhe. Vaikka tarkoitus on hyvä ja puhe vastakkain olevista rymistä positiivista, niin se edelleen vahvistaa sitä, että on olemassa kaksi erillistä ryhmää. On olemassa me ja sitten on olemassa ne toiset. Ihmiset jaotellaan edelleen kahteen ryhmään ja positiivinen identiteettipuhe lietsoo entisestään tilannetta.
Toinen erityisen mielenkiintoinen kulma kuviossa on tuo aikaisemmin esittämäni kysymys: kuka voi edustaa kaikkien puolesta keskustelussa ryhmää, jossa lopulta kaikki ovat yksilöitä? Jos polarisaatiota todella halutaan purkaa, niin olisi hyvä antaa tilaa kuvion hiljaisille ja tuoda heitä mukaan keskusteluun.
Oletko jäänyt yksin vastakkainasettelutilanteessa tai haluaisit lukea aiheesta lisää? Lisää tietoa maalittamisesta ja tukea maalituksen uhreille löydät täältä.
Paraneminen on kokonaisvaltaista puuhaa. Pitää olla valmis mylläämään omiin juuriin asti, kohdella hellästi kaikkea vanhaa ja kipeää ja istuttaa siemen kerrallaan uutta. Toisinaan prosessi tuntuu ikuisuudelta ja tietyllä tapaa se onkin.
Paranemisella ei nimittäin ole päätepistettä, hetkeä, jolloin voisi nostaa kädet pystyyn ja huutaa ”valmis”. Silti tuolla elämän mittaisella matkalla on etappeja, jolloin voi katsoa taaksepäin ja tuntea kiitollisuutta siitä, mihin asti on tullut.
Seuraavat 3 runoa ovat sinulle, joka kuljet paranemisen polulla. Ehkä olet parhaillaan kädet kyynärpäitä asti mullasta tai ehkä istut juuri nyt sisäinen työmaasi äärellä ja tunnet helpotusta. Toivon, että sanat löytävät ytimeesi ja antavat sinulle voimaa jatkaa.
Tämä artikkeli on osa Bonfire.fi -bisnesmedian ja Hidasta elämää -hyvinvointimedian välistä sisältövaihtoa. Bonfire.fi -bisnesmedia on yli 170 bisnesvaikuttajan sisällöistä pääosin koostuva arvopohjainen ja moniääninen media, joka haluaa sisällöillään rohkeasti ravistella olemassa olevia liike-elämän rakenteita.
Tarina sisältää muutoksen. Paikallaan olemisesta ei synny hyvää tarinaa. Mutta miten voisimme hyödyntää tarinaa elämässämme muutoksen tukena, tai työssämme asiakkaiden muutoksen edistäjänä?
Myös työssäni tarinallistajana muutos on keskiössä, miten haluamme yrityksissä muuttaa asiakkaamme elämää paremmaksi ja miten voimme tarinallistamalla tukea tuota muutosta?
Tarinallistamistyötä ohjaa yrityksen oma ydintarina, jonka avulla muotoillemme palveluympäristöjä, palveluprosesseja sekä markkinointiviestintää tarinallisempaan muotoon. Mitä jos voisimme ohjata myös oman elämämme muutosta tarinan avulla?
Tarina muutoksen tiellä on tehty epäterveistä uskomuksista
Hyvinvointimme koostuu arkisista valinnoista ja näihin vaikuttaa ainakin osittain tarina, jota kerromme itsellemme. Kuka olen, mikä on minulle mahdollista, mikä ei? Ansaitsenko voida hyvin, kerronko itselleni tarinaa, joka rajoittaa minua? Olenko muodostanut kokemuksistani kertomuksen, jota elän tahtomattani todeksi?
Ensin on tultava tietoiseksi tarinastamme. Sen jälkeen voimme luopua siitä, tai ainakin sen sisältämistä rajoittavista tekijöistä.
Tänään annan itselleni luvan muutokseen
Voimme lähestyä oman hyvinvointimme tarinaa täydentämällä alla olevia lauseita. Kuin salapoliisi etsimme esteitä, millaiset uskomukset rajoittavat meitä?
Minä voin hyvin kun….
Minä en voi hyvin kun…
Uskon, että voisin paremmin jos…
Minusta tuntuu, että en…
Usein kun teen asioita, jotka eivät ole minulle hyväksi huomaan, että…
Silloin sanon itselleni, että olen…
Jos olisi itseni paras ystävä sanoisin, että minun olisi hyvä…
Lisäksi kehottaisin itseäni lopettamaan…
Jos kehoni osaisi puhua se sanoisi, että…
Annan itselleni anteeksi, että…
Tiedän, että olen toiminut näin, koska…
Nyt olen valmis muutokseen…
Päästän irti ajatuksista, jotka…
Käsikirjoittajien suosittu ohje kuuluu kill your darlings. Tämä tarkoittaa, että kaikesta mikä ei kuulu juuri tähän tarinaan täytyy luopua, olivat ideat miten hyviä tahansa. Rajoitukset, joihin kiinnitymme, ovat vähän kuin kullannuppuja meille. Saatamme pitää kiinni epäterveistä uskomuksista, koska olemme kiinni niiden tuottamassa identiteetissä. Voisitko kirjoittaa itsellesi lapun, joka antaa luvan muutokselle. Millaiselta tuo näyttäisi?
Uusi tarina ohjaa kohti hyvinvointia
Millainen käsikirjoitus ohjaisi unelmaelämääsi? Kirjoita itsellesi tarina, joka kuvaa elämää sellaisena kuin sen haluat. Miltä päiväsi näyttävät? Mitä harrastat? Mitä ajattelet itsestäsi? Kuinka vietät aikaasi? Mitä tekee sinut iloiseksi päivän aikana? Mitkä pienet yksityiskohdat ja asiat saavat sinut voimaan hyvin? Mitä syöt? Miten liikut? Miten lepäät? Miten rentoudut? Kuinka käytät vapaa-aikaasi? Mikä voimauttaa sinua? Mikä saa sinut tekemään aina vain parempia valintoja itsesi hyväksi?
On hyvä löytää myös omia henkilökohtaisia symboleja muistuttamaan uudesta tarinasta. Millä muistutat itseäsi kiitollisuudesta uutta elämääsi kohtaan?
Elämä ilman tarinaa – olisiko vapaapudotus mahdollista?
Lopulta ehkä olisi parasta, jos voisimme elää ilman mielemme maalaamia tarinoita. Olemme parhaimmillamme silloin, kun hyväksymme elämän sellaisena kuin se kulloinkin itsensä meille tarjoilee. Kaikki muutos lähtee hyväksynnästä, sinä riität, elämä epätäydellisenä, on vallan hyvää.
Nyt matka muutokseen voi alkaa, uudella tarinalla tai sitten ilman tarinaa, jos vapaapudotus houkuttelee. Millaisen tarinan elämä tarjoaa sinulle koettavaksi juuri tänään?
Kirjoittaja on Tarinakone Oy:n yrittäjä, tietokirjailija ja kouluttaja Anne Kalliomäki, joka on tarinallistamisen edelläkävijä Suomessa. Annen tarinapajoissa tunnistetaan yrityksen ydintarina ja opitaan erottumaan tarinakokemuksella. Anne on myös Visit Finland Akatemian valmentaja.
Sanon usein asiakkailleni, että mitä jos sun ei tarvitsisi vielä uskoa, että muutos on mahdollista? Että mitä jos tutkittaisiin, miten omaa toimintaa voi miniaskelin lähteä viemään suuntaan, joka tukee, ravitsee, suojaa itseä? (Eli luodaan turvaa, muun muassa).
Muutos aiheuttaa stressiä. Siihen TARVITAAN stressiä – ja sitä TURVAA. Syvään muutokseen, ihan uuden kokemiseen tarvitaan sitä, että jokin meissä sheikkautuu ihan uuteen paikkaan. Turvan kautta se (uusi / muutos), mitä stressi yrittää meissä saada aikaan, pääsee tapahtumaan. Jos ei ole turvaa, muutoksia on vaikeaa viedä läpi, koska vaikeissa tunteissa alkaa uskoa, että ei tää hei onnistukaan, ei ollut oikea valinta, ei pysty kykenemään.
Muutos ei (usein) tapahdu mukavuusalueilla ja siellä, missä mikään toiminnassa / omissa lähestymistavoissa ei muutu. Ja SE herättää myös haastavia tunteita ihan lähtökohtaisesti.
Mutta kasvun / laajentumisen stressiin suostuessa (joka voi olla myös tosi myönteistä) tapahtuu myös ulkoisia muutoksia – kun paradigmat sisäisesti muuttuvat, voimme vetää puoleemme ihan uusia kokemuksia.
Lue juttuni sisäisen turvan vahvistamisesta täältä
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
