Onko sauna sinullekin täydellisen rentoutumisen paikka? – 5 tapaa löytää pyhyyttä arjesta

Mainosyhteistyö Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa.

Johannes Lahtela ja Annina Holmberg Kuva: Jonne Räsänen / Otava

Kirjailija Annina Holmberg ja pappi Johannes Lahtela kertovat omista pyhyyden kokemuksistaan kirjassa Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin (Otava, 2022).


Entä jos pyhä on jotain sellaista, mikä alkaa siitä hetkestä, kun sanat loppuvat ja tilalle tulee kaiken nielevä ihmetys, ihastus? Niin kuin katsoessa juuri loistoonsa puhjennutta orkideaa tai pysähtyessä aistimaan kesäisen vesisateen pisara pisaralta; kun kelluu alastomana järvessä, rakkaan rantasaunan löylyjen pehmentämänä.

Pää pilvissä, kiviä kengissä -kirjassa koko ihmiselämän voi nähdä eräänlaisena pyhiinvaelluksena, jonka tarkoituksena on löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää kuin se, mitä järjellä voimme ymmärtää. Joskus pyhyys voi myös yllättää ihmisen arkisessa tilanteessa ilman, että sitä on tietoisesti edes tavoitellut.

Tässä 5 tapaa kokea pyhyyttä ihan tavallisessa elämässä. Otteet on poimittu kirjasta Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin (Otava, 2022):

1. Luovaan tekemiseen uppoutuminen

Äitini kanssa opin, että taide on rakkautta. Hän opetti, että luominen tapahtuu aina hiljaisuudessa, hyvässä hengessä ja rakastaen. Verstaalla opin hiljentymään, mutta ennen kuin tähän rakkaudelliseen hetkeen pääsi, arki piti jättää taakse. Työhuoneella aina sovimme, ettemme puhuisi työskennellessämme. Pölyisessä tilassa kuului vain hetkittäisiä ääniä, kun savimöykky mätkähti muovailualustaa vasten tai kaiverruspuikko kolahti pöydälle.

Äidin työmatka kodistamme keramiikkapajaan oli minulle pyhiinvaellus. Ennen lähtöä valmistimme eväät ja äiti teki kahvia termoskannuunsa. Talvisin matka taittui kävellen, muina aikoina pyöräilimme. Olin niin innoissani matkoistamme taiteen rauhaan, että vatsanpohjassani toisinaan nipisteli.

2. Matka historialliseen paikkaan

Kreikka on taiteen tyyssija niille, jotka arvostavat antiikin perintöä. Jumaltarut ja kristinusko kohtaavat siellä arkisissakin kohteissa, ja pelkästään seikkailemalla löytää hyvää ja kaunista. Itselleni on käynyt niin, että kartan johdatettua hypetettyyn paikkaan perillä onkin koittanut pettymys, kun taas silmät auki kulkien vailla varsinaista päämäärää vastaan on tullut ihmeitä.

3. Puhdistavat ja uudistavat löylyt

Pyhin on savusauna savolaisessa saaressa, jossa kiukaalle ei heitellä vettä vaan sitä valellaan lempeästi, jolloin se sihauttaa niin makeat ja kissamaisesti naukuvat löylyt, että lauteilla olija vaipuu välittömästi pumpuliseen nirvanaan. Kun hän pääsee sieltä vielä sametinpehmeään järveen, jota mahdollisesti valaisee kuutamo ja hunnuttaa usva, taivas ei voisi olla lähempänä.

Sellaisen saunan pelkkä ajatteleminenkin rentouttaa, ja rentous on tila, josta (jos ei nukahda) on vain lyhyt askel pyhyyteen.

Kun nautin saunassa pitkistä löylyistä fyysisesti riisuttuna, tunnen hien virtaavan ja kehoni puhdistuvan. Tämä kokemus vaikuttaa sisäiseen maailmaani, ajatuksiini, mieleni tilaan: rauhoitun, pysähdyn ja koen itseni uudistuneeksi.

4. Yhteys tähän hetkeen ja toiseen ihmiseen

Joka ikinen päivä on mahdollista nähdä kauneutta, pyhyyttä ja hyvyyttä – en vain aina ole siinä tilassa, että ymmärtäisin todella havainnoida tätä kaikkea. Oma mieleni askaroi liiaksi tunteissa, omissa mielipiteissä, menneissä tapahtumissa ja tulevaisuuden poltteissa. Pyhyys johtaa aina vahvemmin tähän hetkeen, toiseen ihmiseen.

5. Leikkimielisyyden löytäminen

Pelit lautapeleistä roolipeleihin ovat alusta saakka olleet minulle ilon, yhteisöllisyyden ja luovuuden lähde. Niiden kautta olen saanut erilaisen kosketuksen pyhyyteen, johonkin korkeampaan ulottuvuuteen. Aikuisena, raitistuttuani, löysin uudestaan itsestäni sen kadoksissa olleen hyväntuulisen pojanviikarin.

Parin vuosikymmenen aikana ystäväni Jani ja minä olemme pelanneet yhdessä satoja tunteja. Näiden pelituntien aikana olemme Janin kanssa uskoutuneet toisillemme. Öisin olemme vaihtaneet kokemuksiamme yrittäjän paineista, läheisen kuolemasta, parisuhteista ja lapsista. Jokainen pelikerta on jättänyt lämpimän jäljen yhdessä vietetystä hetkestä. Pyhyys on hiipinyt välillemme huomaamatta, salaa.

Kokemukseni perusteella kaikenlaisen pyhän kohtaamisen lopputuloksena on lapsenmielinen leikkimielisyys ja elämänilo. Pelien kautta olen päässyt käsiksi tällaiseen kepeyteen. Voi myös kysyä, onko eskapismissa ylipäätään mitään pahaa, väärää. Eikö olekin hyvä välistä vain keskittyä viihtymään, nauttimaan ja leikittelemään? Kannattaako kaikkeen suhtautua niin ryppyotsaisesti? Pitääkö taiteen tai pyhän olla vakavamielistä?

Lisää ajatuksia pyhyydestä ja pyhiinvaelluksesta voit lukea Annina Holmbergin ja Johannes Lahtelan kirjasta Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin. Kirjan löydät Suomalaisesta kirjakaupasta TÄÄLTÄ.

3 syytä, miksi itseään ei kannata vertailla muihin

Kirjoittaja Elina Ryynänen on 24-vuotias sosionomi, punaisen huulipunan rakastaja ja Ajatusaallokko Oy:n toinen perustaja. Elina on kiinnostunut ihmisyydestä, herkkyydestä, runoudesta, tyylistä ja lempeämmästä yritysmaailmasta.

Itsensä vertailu muihin on tavallista ja teemme kaikki sitä silloin tällöin. Kirjoitin muutaman ajatuksen siitä, miksi vertailua ei aina kannata tehdä – Olipa kyseessä luovan työn tai itsensä vertailu muihin.

Älä vertaa itseäsi muihin, sillä…

… olette aivan eri kohdassa matkaa

Kuinka helppoa on verrata itseään muihin ja kokea riittämättömyyden tunnetta. Kaikki näyttävät edistyvän omissa asioissaan, paitsi minä. Miten helppoa on verrata ja unohtaa, että toinen on voinut tehdä samaa asiaa kymmenen vuotta ja itse on vasta aloittanut. Mikä merkittävintä, ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja lähtökohtia. Sinulla on voinut olla esimerkiksi enemmän haasteita ja vastoinkäymisiä kuin vertailemallasi ihmisellä.

Olemme ihmisinä taipuvaisia niin jossittelemaan kuin Entä jos? -ajatteluun. Olen saanut tästä itsenikin kiinni: Olin kaksi vuotta kirjoittamatta yhden yhtä runoa vaikean elämäntilanteen takia. Luovuus oli aivan tukossa. Ennen jossittelin, mitä kaikkea olisinkaan voinut saada aikaan tuona aikana. Kunnes taas muistan sen, että jokainen meistä kulkee omaa polkuaan, omaan tahtiinsa. Välillä eteen tulee asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Joillekin niitä tulee enemmän, toisille vähemmän. Älä vertaa matkaasi toisen reittiin, sillä ette ole samassa kohtaa etenemässä. Onko teillä käytössä edes sama kartta?

… koko totuus ihmisistä ei löydy sosiaalisesta mediasta

Nykyään voi helposti eksyä sosiaaliseen mediaan ja verrata itseä kehen tahansa sieltä. Olipa kyseessä julkisuuden henkilön tai hyvän päivän tutun tekemiset. Näemme monesti tekemisestä vain lopputuloksen, mutta emme haasteita sen takana. Näemme toisen elämästä pienen palan, josta puuttuvat monesti kaikki elämän varjopuolet. Tämä on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä omat rajat ja yksityisyys ovat tärkeitä. Kaikkia asioita ei tarvitse jakaa nähtäville.

Vertailemme ja saatamme toivoa itsellekin kaikkea sitä hyvää, mitä toisen ihmisen elämässä näkyy olevan. Moni haluaisi kaiken tämän hyvän, mutta harva olisi valmis ottamaan kantaakseen myös toisen elämän myrskyt ja vastatuulet. Sen sijaan, että vertailisimme itseämme toisiin, voisimmeko inspiroitua ja motivoitua toisistamme?

… se voi tukkia luovuuden

Jos suurin osa ajasta ja voimista menee toisten tekemisen seuraamiseen ja vertailuun, luovuus saattaa ottaa tästä osumaa. Hetkittäin voikin pysähtyä ja tarkastella, mihin suuntaan on menossa. Keskitynkö liikaa muiden tekemiseen vai onko näkökulma tarpeeksi omassa? Laske rimaasi luovassakin tekemisessä, sillä aloittaminen on vaikeaa, jos tavoittelemme heti kuuta taivaalta.

Palaan vielä hiukan sosiaaliseen mediaan, koska sieltä löytyy hurja määrä taitavia ihmisiä, niin käsitöiden ja taiteen parista, unohtamatta Lifestyle -tyylisen sisällön luojia. Olen aika ajoin pohtinut, sopiiko luova tekeminen edes sosiaaliseen mediaan – Tuleeko tykkäyksistä ja kommenteista tai niiden puuttumisesta ahdistusta? Katoaako oma ääni ja luovuus, jos jatkuvasti yrittää miellyttää Instagramin algoritmejä? Nämä asiat riippuvat varmasti ihmisestä ja kuinka näihin asioihin suhtautuu. Sosiaalisesta mediasta voi kuitenkin parhaillaan saada paljon hyvää mieltä, inspiraatiota ja kannustusta saman henkisiltä ihmisiltä. Unohda tykkäysten ja seuraajien määrä, sillä luovuutesi ja tekemisesi on merkittävää, jos se on sitä sinulle itsellesi.

On hyvä muistaa, että kaikilla tulee aikoja, kun luovuus tuntuu olevan jumissa. Se on normaalia eikä syytä paniikkiin ole. Jos pystyt anna itsellesi ja luovuudellesi aikaa. Ja mikä tärkeintä, ethän vertaile itseäsi tai luovaa työtäsi muihin, sillä ihmisyydessä ja luovuudessa emme voi kilpailla.

Miksi jotkut ihmiset ärsyttävät ja mitä se kertoo sinusta itsestäsi?

Oletko sinäkin huomannut olevasi joskus vihainen jonkun ihmisen käyttäytymisestä? Tai yksinkertaisesti olevasi ärtynyt, kun ajatteletkin tätä ihmistä? Tätä psykologista ilmiötä kutsutaan projektioksi. Mitä projektio kertoo sitten meistä itsestämme?

Mielellämme on kyky heijastaa toiseen ihmiseen piirteitä, joita emme kenties hyväksy tai tunnista itsessämme. Projektio voi olla positiivinenkin eli voimme heijastaa toiseen piirteitä, joita esimerkiksi kaipaisimme itsellemme. Voidaan jopa sanoa, että aina kun annamme palautetta toiselle, puhumme myös jollakin tasolla itsestämme.

Mitä nämä piirteet ja osat meissä oikein ovatkaan? Yksi tapa käsitellä niitä hahmoterapiassa on työskentely polariteettien eli ääripäiden kanssa. Polariteetit perustuvat ajatukseen, että jokainen ihminen koostuu kenties tuhansista ominaisuuksista, joilla kaikilla on myös vastakohta. Jotkut polariteetit ovat selkeitä tai ilmeisiä, kuten ”maskuliininen/feminiininen”, ”heikko/vahva”, ”iloinen/surullinen”. Kaikilla piirteillä on myös plussat ja miinukset henkilölle.

Polariteetit liittyvät yksilön taustaan ja sisäisen todellisuuden käsitykseen. Ihmisen sisäinen todellisuus koostuu niistä piirteistä ja ominaisuuksista, jotka ovat hahmoterapeutti Joseph Zinkerin mukaan tietoiselle minälle hyväksyttäviä, ja niistä, jotka ovat itselle hyväksymättömiä. Esimerkiksi olen mieluummin fiksu kuin tyhmä tai myötätuntoinen kuin ankara. Tullakseen ”kokonaiseksi”, henkilön on hyvä tiedostaa ja pyrkiä hyväksymään piirteensä.

Minun on ollut vaikea hyväksyä itsessäni jotain polariteetteja. Minulle nopea/hidas on ollut keskeinen polariteetti, jonka tunnistan olevan peräisin vanhemmiltani. Isäni on hidas ja rauhallinen, äitini ollessa nopea. Tunnistettuani nämä olen pystynyt hyväksymään ne osaksi itseäni ja näin olemaan armollisempi eri tilanteissa.

Henkilön ollessa liiaksi ”jumissa” piirteensä kanssa ei elämä ole silloin usein tasapainossa. Sillä tällöin ei ole vaihtoehtoja toimia joustavasti tilanteen mukaan. Esimerkiksi jos henkilö on ”jumissa” käsityksen kanssa, jossa hänen täytyy olla ahkera, eikä voi sallia itselleen sen polariteettia, laiskuutta, niin henkilö ei voi sallia itselleen esimerkiksi joutenoloa edes vapaa-ajallakaan. Voi olla, että tätä piirrettä ei ole hyväksytty lapsuudenkodissa ja henkilössä elää uskomus, joka ei salli hyvääkään tekevää laiskuutta. Tämä voi johtaa jopa uupumiseen. Henkilö voi myös heijastaa tämän uskomuksen toiseen ihmiseen, jonka joutenolo tai ”hällä väliä”-asenne ärsyttää.

Hahmoterapiassa polariteettien kanssa voidaan työskennellä monin eri tavoin. Olennaista on lisätä henkilön tietoisuutta omista puolistaan ja tutkia niihin liittyviä polariteettejä. Mitä hyötyä ja haittaa näistä puolista on? Näin henkilön tietoisuus itsestä alkaa laajeta ja voi muodostua uusia valintoja. Näistä valinnoista voi syntyä muutos.

Me kaikki projisoimme eli heijastamme piirteitämme eli sisäistä maailmaa toisiimme. Emme kenties voisi esimerkiksi rakastua, jos emme näkisi toisessa jotain itsestämme ja mitä arvostamme.

Voit tutkia omia projektioitasi esimerkiksi seuraavien harjoitusten avulla:

Harjoitus 1: Jos huomaat arvostelevasi jonkin ihmisen käytöstä tai piirteitä, kirjoita piirteet ylös ja lausu ne itsellesi muodossa ”minä olen…”. Mikä on suhteesi noihin piirteisiin tai niiden vastakohtiin?

Harjoitus 2: Valitse jokin esine huoneestasi. Kuvaile esinettä sinulle merkityksellisin adjektiivein. Kun olet saanut kaikki adjektiivit listattua, niin lue ne muodossa ”minä olen…”. Mitkä adjektiiveista kuvaavat myös sinua?

TOIMITUKSEN VINKKI:

Tämän jutun kirjoittajan, hahmoterapeutti Julle Takasen Valot ja varjot minussa -korttipakan avulla voit oppia tuntemaan itsesi paremmin ja tutustua myös kumppaniin, ystävään, tai vaikka työkaveriin aivan uudesta näkökulmasta – ja ehkä myös ärsyyntyä vähemmän. Korttipakkaan voit tutustua TÄÄLLÄ.

Artikkelin kuva: Isi Parente / Unsplash

Valoa ja toivoa on sielläkin, missä kaikki tuntuu tärisevän liitoksissaan

Kevään ensimmäiset auringon lämmittävät säteet saapuvat kasvoilleni ja saavat havahtumaan siihen, että luonto, kaikki kuitenkin jatkaa kulkuaan. Linnut palaavat muuttomatkaltaan, metsä herää, ihmiset kaivautuvat ulos kodeistaan.

Kävelyllä istahdan lumesta sulaneelle rantakivelle ja katselen maahan. Muurahaiset ovat heränneet, ne kuhisevat kaisloissa ja hiekan seassa tokkuraisina. Maassa lojuvalle hiilenpalaselle on istahtanut leppäkerttu. Minä katselen sitä kuin maailman suurinta ihmettä.

Pitkästä aikaa sisimmässä tuntuu laajenevalta, että valo voittaa — eikä vain voita, jyräten pimeää pois, vaan asettuu yhtä vahvana sen viereen, muistuttamaan, että pimeydenkin keskellä on aina toivoa. Valoa on sielläkin, missä kaikki ympärillä, ja joskus itsessä tuntuu värisevän liitoksissaan.

Vaikka näinä aikoina epävarmuus ja muut tukalat tunteet täyttäisivät tilaa, on tärkeää muistaa, että se on vain yksi puoli tarinaa. On muistettava tarrautua niihin hetkiin jotka saavat ihmiskehon jokaisen solun rentoutumaan ja huokaisemaan helpotuksesta.

Lopulta on kyse siitä, miten intiimisti voi nojautua kokemaan elämää ja sen kaikkia puolia. Sen muistamisesta, että yhtä vahvasti, kun voi sukeltaa syvyyksiin, voi löytää, nähdä ja tuntea iloa, keveyttä, onnea.

Mitä avoimemmin uskallamme surffata elämän kanssa silloinkin, kun se tärisyttää sisäisiä mannerlaattoja paikoiltaan, sitä vahvempia meistä tulee. Sillä vahvuus ei ole sitä, ettei koskaan sattuisi, vaan sitä, että uskaltaa kohdata elämän kaikkia puolia. Koko spektriä. Nähdä valon siellä, missä on pimeää. Ja toisaalta suurimmassakin loistossa sen taakse piiloutuvat varjoisat osat.

Tänä keväänä valo lävistää tajunnan ja laskeutuu muistuttamaan tästä – luottamuksesta ja kokonaisesta elämästä itsestään.

Ja siinä me oltiin, kevään ensimmäisenä kuhisemaan nousseet muurahaiset.
Leppäkerttu.
Ja minä.

Käännän katseen kohti aurinkoa, ja lähetän kevyen tuulen matkaan jokaiselle sitä tarvitsevalle keveämpiä hengähdyksiä,
sekä paljon toivoa heille, jotka eivät vielä ole havainneet valon läsnäoloa.

Pelko viestii aina turvan tarpeesta – ja sitä voi oppia luomaan itselleen ahdistusten keskellä

Pelko on luonnollinen tunne, joka serveeraa kaikin hienoin tavoin – siitä ei ole tarkoituskaan päästä eroon. Mutta on aivan eri asia elää turvattomuuden vallassa kuin oppia kohtaamaan pelko tunteena ja voimautua. Pelon tunne siis itsessään on ihan okei – sen tarkoitus ja tehtävä on jeesata a) pysymään hengissä b) tunnistaa mikä on tärkeää c) tunnistaa ja astua itselle autenttiseen.⁠⁠ Mutta HUOM!!! ei todellakaan tarvitse eikä kenties edes pidä jäädä tilanteisiin, jotka herättävät pelkoa. Tässä asiassa on valtaisia sävyeroja.

Pelko voi auttaa pysymään skarppina, kasvamaan ja oppimaan uutta silloin, kun se virittää meitä ihan siivittävään kasvustressiin. Mutta jotta näin voi tapahtua, tarvitaan sisäistä TURVAA. Kun pelottaa, psyyke viestii aina siitä että nyt tarvitaan turvaa. Ja aivan olennainen elämässä hyvinvoimisen taito on oppia luomaan itselleen sisäistä turvaa. Se mahdollistaa, että läheisriippuvuudesta voi alkaa eheytyä: ei enää ole riippuvainen siitä, että jokin ulkopuoleltani pelastaisi, toisi turvaa, veisi pahan olon pois, muuttaisi elämän.

Turvattomuus – eli pelkojen vallassa tavalla tai toisella eläminen – on tosi yleistä meillä suomalaisilla (selviytymisen lähihistorian ja siitä seuranneiden sukupolvenylisten tunnetraumojen vuoksi). Siitä seuraa juurikin luottamuksen puutetta, paahtamista, suorittamista, miellyttämistä, jumittamista, sitä ettei oma laiffi oikein virtaa, pelkoja, jännitystä, ahdistusta, ja myös kaikenlaista rassaavaa huttua ihmissuhteissa.

Pelkojen kanssa on helpompaa olla, eikä niistä tarvitse enää niin kovasti pyrkiä poispäin, kun oppii luomaan itselleen turvaa. Vaikeisiin, pelottaviin tilanteisiin voi myös oppia preppaamaan itseään turvaa luomalla. Se ei ole pelon ”hallitsemista” tai kontrolloimista, vaan pelon kanssa myötätuntoisesti elämistä. Ohjaksissa silloin on kuitenkin sydämesi, aikuisuus sinussa. Itseään on siis ihan turhaa niitata johonkin reippauteen – jostakin päästä se pakotus kupruaa sitten ulos: kenties jumittamisena tai ilottomuutena.

 

Kun pelon äärelle pysähtyy ja antaa sen tuntua, voi oppia seuraavaksi kysymään itseltään, mikä mulle toisi turvaa, kuinka voisin jeesata itseäni ja mikä mua auttaisi olemaan tämän kaiken kanssa?⁠

Kun sisäinen turva syntyy ja syvenee, uskaltaa pelätä – ja kulkea eteenpäin, siitä huolimatta.⁠ Uskaltaa olla kyssäreiden tilassa, vaiheessa. Kauhuskenaarioiden myllyttäminen puolestaan on defenssi, jonka kautta yrittää saada suojaa ja turvaa – jotta olisi ”varautunut kaikkeen”. Itseään yrittää suojata pelon tuntemiselta kehossaan, ja väistää avuttomuutta ja kipua. Mutta se ei ole pelon kohtaamista vaan pelon vallassa pyyhältämistä, eikä auta käsittelemään pelkoa.

Tunnetaidot avaavat tunteiden myötä voimautumisen ihan uusille leveleille. Peloista, ahdistuksista, ketutuksista ja häepästä voi oppia häpeilemättä voimautumaan. On ihan tajunnanräjäyttävää, kun oppiikin kannattelemaan tunnetta ja kohtaamaan sitä – ja kun huomaa, että vaikka tää tuntuu pahalta, mä itse asiassa voimaudun. Koska tunnen tämän tunteen sisältämän voiman, elämänenergian – ja annan myötätuntoisesti sen kulkea lävitseni. Älyllistämättä, analysoimatta, pakenematta, projisoimatta, loputtomasti kauhuskenaroimatta.

Alla juttuni sisäisen turvan vahvistamisesta käytännön ohjeineen ja video turvan ja turvattomuuden syntymisestä:

3 tapaa vahvistaa sisäistä turvaa

 


Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Hyvää tarkoittavat neuvot eivät aina ole paras tapa lohduttaa

 

”Teet vain näin, niin kyllä se siitä”

Se ei ole useinkaan näin yksinkertaista. Ihminen, jonka voimavarat ovat vähissä ei halua kuulla simppeleitä ratkaisuja haasteisiin, joiden kanssa on paininut pitkän aikaa. Ehkä koko ikänsä. Positiivisuus on hyvä juttu ja ratkaisukeskeisellä lähestymistavalla on paikkansa, mutta niitäkin voi käyttää toisen ihmisen tunteiden sivuuttamiseen.

Silloin, kun kyse on henkisistä haavoista, joiden kanssa ihminen on yrittänyt pärjätä jo pitkään, hyvää tarkoittava tsemppaus tai neuvo voi olla kuin läpsäisy päin naamaa. ”En taaskaan tullut kuulluksi” tai ”Tunsin taas epäonnistuneeni, kun en osaa suhtautua asioihin paremmin” ovat fiiliksiä, joita pieleen menneestä kohtaamisesta syntyy. Meistä varmaan jokainen tietää miltä se tuntuu kun toivoisi, että toinen vain kuuntelisi, eikä tarjoaisi neuvoja.

Miten me sitten voisimme kohdata raskaassa elämäntilanteessa olevan ihmisen paremmin? Me voimme kuunnella empaattisesti kun hän kertoo kokemastaan. Voimme todeta ”Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuollaista” ja kysyä miltä hänestä tuntuu. Voimme myös kysyä, mitä hän olisi tuossa tilanteessa kaivannut ja kertoa että olemme tukena parhaamme mukaan.

Jokainen meistä kaipaa kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Jos empaattinen kuunteleminen sivuutetaan ja syöksytään suoraan ratkaisuihin, kohdatuksi tulemista ei tapahdu. Silloin ei synny luottamusta ja helpotuksen tunnetta, joka veisi eteenpäin, vaan vastustusta ja turhautumista. 

Toisen ihmisen vaikeiden tunteiden kohtaaminen ei aina ole helppoa. Se voi herättää omia kohtaamattomia tunteitamme ja avuttomuutta. Meidän täytyy kuitenkin uskaltaa tuntea eikä vain järkeillä, jos haluamme päästä kohti helpotusta. Tunteita kun ei oikein voi analysoida pois. 

Ole armollinen itsellesi — mutta miten?


Kun joku tuskailee riittämättömyyden tunnettaan, kiireessä tekemättä jääneitä asioitaan tai arjen pieniä epäonnistumisiaan, ensimmäinen kuuntelijan suusta kuuluva neuvo on yleensä olla itselleen armollinen. Tämä neuvo on helppo antaa, mutta vaikea toteuttaa itse silloin, kun armollisuudelle todella olisi tarvetta.

Moni haluaisi olla itselleen armollinen ja myötätuntoinen, kohdella itseään lempeästi ja rakastaen. Miksei se siltikään onnistu niillä hetkillä, kun tarve on suurin?

Erityisesti nuorempana olin itselleni todella armoton. En edes tiedostanut asiaa, mutta ruoskin itseäni jokaisesta pienestäkin virheestä — myös asioista, jotka eivät olleet, näin jälkikäteen katsottuna, millään tavalla edes virheitä. Vielä nykyäänkin olen armoton tekemisiäni kohtaan, vaikka se ei välttämättä aina näy ulospäin. Olen kuitenkin enenevissä määrin oppinut myös sivuuttamaan näitä itsekriittisiä ääniä, jotka lähtevät kiertämään kehää päässäni arkisissa tilanteissa.

Jotta voi tuntea myötätuntoa itseään kohtaan, itseään täytyy kunnioittaa sekä omia tunteita ja ajatuksia arvostaa sellaisenaan. Kun koen häpeää sanomisistani tai kiukkua epäoikeudenmukaisuudesta, jota kohtaan, ajattelen nykyään usein ensimmäisenä, että: ”Hei, minun on oikeus tuntea näin ja se, että tunnen näin, ei tee minusta huonompaa ihmistä kuin muut.” Se helpottaa, vaikkei poista sisäistä kriitikkoa lopullisesti.

Miten lisätä armollisuutta ja myötätuntoa itseään kohtaan?

Vaikka on sallittavaa, ja toivottavaakin, ottaa tunteet vastaan sellaisenaan ja kuulostella niitä arvostelematta, on eri asia, antaako tunteen viedä mukanaan niin, että projisoi oman epävarmuutensa muihin tai vaikenee vähätellen omia tuntemuksiaan. Hienointahan olisi, jos uskaltaisi vain avoimen kepeästi kertoa, millaisia tunteita juuri minulla, juuri siinä tilanteessa heräsi. Olisi hienoa sanoittaa tunteensa itseä tai muita arvostelematta.

Olen lukuisia kertoja todennut, että avoin tunteiden sanoittaminen avaa myös keskustelukumppaneitani ymmärtämään, ja siten myös itseäni olemaan armollinen näitä ajatuksiani ja tunteitani kohtaan. Vaikeneminen lisää väärinymmärryksiä ja siten itseni ruoskimista. On tietysti myös hyvin ymmärrettävää, että kaikissa tilanteissa ei ole syystä tai toisesta turvallinen ilmapiiri omien kokemustensa kertomiseen. Silloin sanoiksi pukeminen voi olla helpompaa esmerkiksi jonkun turvallisen, tilanteesta täysin ulkopuolisen, ihmisen seurassa.

Itsemyötätuntoon kuuluu osaltaan myös se, että osaa olla armollinen itseään kohtaan myös silloin, kun toimii epäsuotuisalla tavalla; jos tiuskaisee toiselle tai jättää kertomatta, kun toisen sanat tuntuvat pahalta. On inhimillistä, että aina ei toimi, kuten haluaisi. On inhimillistä, että aina ei toimi, kuten muut tilanteessa odottavat. Itseäni helpottava ajatus näissä tilanteissa on, että samankaltaisia tilanteita tulee eteen vielä lukuisia. Minulla on mahdollisuus toimia samankaltaisessa tilanteessa joskus myöhemmin toisin. Ei haittaa, jos joskus epäonnistun, kun perustoiveenani ja elämänmittaisena tavoitteenani on kunnioittava, avoin ilmapiiri.

Ps. Silloin, kun et jaksa pohtia itseäsi syvällisesti, kiva tapa itsemyötätunnon lisäämiseen on hemotella itseään ehdoitta! Ehkäpä ostamalla itsellesi kukkia tai jotain erityisiä herkkuja? Tai varaamalla ajan hierontaan tai hemmotteluhoitoon? Ihan vaan, koska voit, ei siksi, että olet sen ensin jotenkin ansainnut. <3

Osaatko sinä olla armollinen itsellesi oikeilla hetkillä?

10 hyvän elämän reseptiä – Näiden muistutusten äärelle on aina välillä hyvä pysähtyä

Löysin Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptejä -kirjasta 10 sellaista reseptiä, joiden kohdalle meidän jokaisen tulisi aina silloin tällöin pysähtyä.

 

    1. Anna asioiden olla siten, miten ne ovat.

    2. Kuuntele itseäsi ja tee valintasi sen mukaan.

    3. Entä jos kaikki onkin ihan hyvin nyt?

    4. Merkitse kalenteriisi ”ei mitään” – aikaa.

    5. Älä usko ajatuksiasi ja tunteitasi väsyneenä.

    6. Sano se kaikki hyvä, mitä ajattelet.

    7. Älä odota onnellisuutta, vaan ole kiitollinen, niin onni uskaltautuu esiin.

    8. Jonain päivänä: päästä pakattu tunne vapaaksi.

    9. Päästä irti, anna mennä – se on osa elämää.

    10. Älä manaa arkeasi, vaan kiitä siitä.

 

Jo klassikoksi muodostunut Hyvän elämän reseptit -kirjasta löydät lukuisat muut hyvän elämän reseptit. Kirja on täynnä valoisia ajatuksia ja oivaltavia huomioita arjen pienistä onnellisista ja onnettomista hetkistä. Hyvän elämän reseptejä -maksipokkari on myynnissä mm. Hidasta elämää -puodissa.

On taito osata pysähtyä elämän ihmeellisyyden ääreen, vaikka huolet painavat ja ympärillä kohisee

 

Tietoisuus on kuin vesi – ääretön valtameri. Se täyttää lasin, kattilan, ammeen, joen uoman tai laakson. Vesi ottaa aina sille tarjotun astian muodon.

 

Lempeys olla läsnä pienissä paikoissa

Kun olemme huoliemme luomassa pienessä, jännittyneessä ja pelokkaassa paikassa, olemme kuin pienessä ahtaassa astiassa, vaikka voisimme täyttää merenkin kokoisen alueen.

On taitoa, nöyryyttä ja viisautta olla lempeästi läsnä omissa pienissä supuissa ja ahtaissa paikoissa pakenematta ja antaa niiden pehmentyä ja laajentua hyväksyvässä syleilyssämme. Inhimillinen puolemme kaipaa lempeää huolehtimista. Sitä ei saa ohittaa.

 

Taito kokea laajuutta

On myös toinen taito, jota voi kehittää. Se on tulla tietoiseksi suuresta olemuksestamme ja antaa itsensä ottaa laajoja tilavia avaruuksia.

Nyt kevään kunniaksi haluan muistuttaa, jostakin laajasta ja ihmeellisestä, joka voi unohtua päivittäisen arkisen selviytymisen, tehtävien perässä juoksemisen ja informaatiokohinan keskellä.

 

Aurinko – tähtemme

Auringon valovoima on täällä taas talven jälkeen. Se herättää luonnon lisäksi myös aivomme ja kehomme. Ihmeellinen on vuodenaikojen matka.

Haluan jakaa yhden Hidasta elämää Metsä ja meditaatio -kortin kanssanne. Se inspiroi minua juuri tänään.

AURINKO – MEIDÄN TÄHTI (12)

Anna itsesi tehdä tietoisuuden matka avaruuteen ja näe, että aurinko massiivinen tulipallo – tähti – jota pieni maa kiertää. Reilusti yli miljoona maapalloa mahtuisi auringon sisään.

Tunne ihmetys ja kunnioitus tuota äärettömän voimallista asiaa kohtaan, jonka voit nähdä taivaalla lähes joka päivä.

”OIVALLAN AURINGON SUURUUDEN JA PYHYYDEN ELÄMÄN LÄHTEENÄ”

 

Voit jatkaa tutkimusta ja oivaltaa, että olemme planeetalla aurinkoa kiertämässä. Olemme avaruudessa. Planeettamme, pieni rakas kotimme, on avaruuden äärettömyydessä. Anna tietoisuuteesi sukeltaa itsesi ulkopuolelle ja täyttää yhä isompia ja isompia tiloja. Väistämättä laajentumisen matka herättää syvää ihmeen ja kiitollisuuden kokemusta, jos olet onnistunut sukeltamaan mielesi pienten katujen ja kujien ulkopuolelle.

 

Palaa takaisin omaan elämääsi

Lopuksi palaa takaisin kehoosi. Elämääsi. Suhteisiisi. Anna samaan aikaan olla läsnä pienuutesi ja olemuksesi valtavuus. Kun olet kokenut laajuutta, niin silloin on usein helpompaa mennä vielä suuremmalla lempeydellä ja hyväksynnällä omiin pieniin kipeisiin paikkoihin. Jos taas olosi on vain yksinkertaisesti hyvä, niin nauti siitä nyt.

 

Elämän ja ihmeellisen luonnon tutkimisen ja meditatiivisten oivallusten äärelle pääset myös Metsä ja meditaatio -korttien kanssa. Tutustu tästä kortteihin  ja osta ne ystävällesi tai itsellesi kaveriksi metsäretkille tai meditaatiohetkiä varten.

 

 

Unsplash kuvat: Andrey Grinkevic / Daoudi Aissa / Kent Pilcher


Seuraava inspiroiva metsään uppoutumisen menetelmän ohjaajakoulutukseni löytyy täältä.

 

Näetkö toisessa piilevän mahdollisuuden turvalliseen suhteeseen – vaikka käytös kertoisi muuta?

Jos helpotat toisten hankalia tunteita rajattomasti heidän puolestaan, jotta olisit riittävä, arvokas ja rakastettava, vedät empatian överiksi.

Kun toimimme överiempaattisesti, uskomme, että meidän täytyy huolehtia toisten tunteista ja tarpeista omiemme kustannuksella, jotta voimme saada heihin turvallisen ja vastavuoroisen yhteyden.

Ajattelemme, että meidän täytyy aina ensin hoitaa, parantaa ja tasapainottaa toisia tunnetasolla. Vasta sitten meillä on oikeus saada heiltä sitä hyväksyntää, tukea ja rakkautta, jota kaipaamme.

Kun vedämme empatian överiksi, näemme usein toisessa ihmisessä piilevän kyvykkyyden tai mahdollisuuden turvalliseen tunneyhteyteen ja vastavuoroiseen jakamiseen.

Keskitymme täysillä hänen tunteidensa ja tarpeidensa täyttämiseen, jotta hänen olonsa tasapainottuisi ja hän voisi viimein panostaa vakaaseen suhteeseen kanssamme.

Kun toimimme näin, yritämme todentaa sitä, mikä saattaisi ehkä olla suhteessa joskus mahdollista sen sijaan, että katsoisimme rehellisesti, mitä siinä oikeasti tapahtuu.

Koska pystymme näkemään ihmisissä ja tilanteissa usein todella paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, joka voisi tulla käyttöön, sekoitamme sen siihen todelliseen kapasiteettiin, joka henkilössä tai tilanteessa todella on sillä hetkellä käytettävissä.

Ero kapasiteetin ja potentiaalin välillä voi olla käytännössä todella iso. Tämä johtaa jatkuviin pettymyksiin, kun se, minkä toivomme olevan mahdollista, ei toteutudukaan.

Näet ihmisten ytimeen, vaikka he eivät itse pystyisi siihen

Kun empaattisen ja intuitiivisen tiedon saamisen ja hakemisen kykymme toimivat voimakkaasti, toisten potentiaali näyttää ja tuntuu meille hyvin konkreettiselta. Siksi meidän on niin vaikeaa erottaa sitä heidän varsinaisesta kapasiteetistaan.

Koska sinulla on kyky nähdä toiset moniulotteisesti, näet ihmisten ytimeen, vaikka heillä itsellään ei olisi itseensä kovinkaan vahvaa ja syvää yhteyttä.

Tämä on vienyt sinut todennäköisesti ojasta allikkoon useampaan kertaan, kun olet yrittänyt saada yhteyttä siihen osaan heissä, joka näkyy sinulle kirkkaana, mutta tuntuu olevan heidän itsensä tavoittamattomissa.

Kun katsot asioita kaunistelematta, erotat kapasiteetin ja potentiaalin selkeämmin toisistaan

Kun sekoitat toisen kapasiteetin ja potentiaalin, koet toistuvaa epätoivoa ja voimattomuutta.

Epätoivo syntyy, kun et saa toisen kanssa aikaan riittävän vastavuoroista ja vakaata suhdetta, vaikka miten yrittäisit saada häntä yhdistymään siihen rakastavampaan, aidompaan ja avoimempaan itseensä, jonka hänessä koet olevan.

Voimattomuus on sinulle tuttua todennäköisesti jo elämäsi varhaisvaiheista, kun olet yrittänyt saada vakaata yhteyttä vanhempaasi tai huoltajaasi.

Olet jopa saattanut joutua tunnetasolla vanhemmaksi omalle vanhemmallesi. Olet hoivannut ja kannatellut häntä, vaikka olit itsekin vasta lapsi. Olet tehnyt sen, jotta hänen olonsa parantuisi ja hän olisi pystynyt olemaan rinnallasi ja tukenasi.

Samalla olet tottunut suhdedynamiikkaan, jossa yrität saada toista ottamaan käyttöön enemmän siitä potentiaalista, jota hänessä koet olevan.

Kun laitat kaikki paukkusi toisten ihmisten potentiaalin esiin houkuttelemiseen, oma potentiaalisi jää tutkimatta ja käyttämättä. Elämäsi tuntuu lipuvan ohi etkä saa ohjattua energiaasi asioihin, joita haluaisit aidosti kokea, tehdä ja luoda.

Jotta voit kokea itseäsi kokonaisesti, mukaan lukien ne ulottuvuudet, jotka näet niin selkeästi muissa, on ratkaisevaa, että opit erottamaan toisten ihmisten sen hetkisen kapasiteetin ja mahdollisesti heissä olevan potentiaalin toisistaan.

Se onnistuu, kun sallit itsesi nähdä kaunistelematta, miten muut toimivat ja mitä tilanteissa tapahtuu.

Kun et yritä selitellä asioita paremmiksi sen perusteella, mitä kaikkea kykysi lukea muita intuitiivisesti sinulle kertookaan, voit ohjata voimavarasi suhteisiin ja asioihin, joiden kasvuun voit oikeasti vaikuttaa.

On mahdollista, että ihminen tai tilanne voi muuttua. Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ole yrittää saada toista ottamaan vastuuta kasvustaan ja uuvuttaa itseämme empatialla, jotta näin tapahtuisi.

Meidän vastuullamme on keskittyä itseemme ja ottaa käyttöön kaikki se potentiaali, joka meissä haluaa tulla esiin. Silloin voimme puhjeta kukkaan ja luoda elämää, joka tuntuu meille aidosti omalta.

Miten ymmärsin vetäväni empatian överiksi – Tunnistatko itseäsi tästä?

Vaikka aistit herkästi toisten tunteita, se ei tarkoita, että ne kuuluvat sinun vastuullesi.

Tämän ymmärtämiseen on mennyt minulta lähes koko tähänastinen elämäni.

Olen uskonut, että on minun velvollisuuteni helpottaa ja poistaa toisten raskaita tunteita täsmäämällä olotilani niihin ja ottamalla ne tunnettavakseni, kannettavikseni ja muunnettavikseni.

Olen myös kokenut olevani syyllinen toisten hankaliin tunteisiin vain, koska olen olemassa. Siksi olen uskonut, että olen lähtökohtaisesti vääränlainen ja ei-tervetullut tähän maailmaan.

Vaikka näen nyt selkeästi, ettei ole minun tehtäväni poistaa toisten hankalia tunteita, olen aikaisemmin sukeltanut toistuvasti liian syvälle toisten tunne-energioihin ja kadottanut samalla yhteyden itseeni.

Mitä väsyneempi olen ollut ja mitä merkityksellisemmältä suhde on tuntunut, sitä vaikeampaa minun on ollut pysyä omassa tilassani ja antaa toisen ottaa vastuun omastaan.

Miten aloin herätä överiempatialle itsessäni

Heräsin överiempatialle itsessäni ensimmäistä kertaa vähän päälle parikymppisenä.

Yliopistovuodet Lontoossa olivat olleet onnellinen ajanjakso. Luovuuden virta huuhtoi mennessään suorituspaineet ja muiden laatimat määreet siitä, miten ja missä laajuudessa asioita tehtiin. Sain olla juuri sellainen kuin olin. Kaista oli auki ilmaista itseäni ja tehdä uutta niin paljon kuin sielu sieti.

Siksi muutos, jonka koin, kun siirryin työskentelemään painostavan henkilön alaisuuteen, oli murskaava.

Aluksi tuntui, että meillä synkkasi. Olihan hän palkannut minut useiden hakijoiden joukosta. Vaikka jaoimme yhteisen vision ja tunnelma oli alkuun myönteinen, aika pian huomasin ilmassa väreilevän kireyden ja pelon. Pian tajusin, että en ollut aistimuksieni kanssa yksin. Myös muut paikassa työskentelevät varoivat sanomisiaan johtajan seurassa.

Viikkojen edetessä heristin tuntosarveni äärimmilleen. Virittäydyin pinnan alla kupliviin raskaisiin ja uhkaaviltakin tuntuneisiin värähtelyihin. Koin, että minun täytyi olla jatkuvasti hereillä sille, millä tunnetaajuudella hän sattui olemaan. Hillitsin omia tunteitani ja ilmaisuani, jotta hän ei kokisi minua häiritseväksi eikä jännite kasvaisi liian suureksi.

Vaikka yritin tehdä itsestäni sopivamman ja sivuuttaa sen, miltä tympeä ja ajoittain epäkunnioittavaksi äitynyt kohtelu minusta tuntui, paine sisälläni kasvoi. Mitä ailahtelevammaksi ja kylmemmäksi hänen suhtautumisensa muuttui, sitä enemmän aistin hänen tunteitaan ja yritin purkaa niiden painetta kallistumalla energeettisesti häntä kohti.

Olin jatkuvassa valmiudessa toimimaan hänen tunteidensa mukaan. Yritin tehdä kannattelevaa tilaa, jossa voisimme keskustella tilanteesta avoimesti ja purkaa jännitteet. Uskoin, että hän halusi minun toimivan näin. Ja ehkä halusikin, mutta hänen ehdoillaan.

Hän halusi valita, miten ja milloin hän kaatoi raskaat tunteensa minun ja muiden niskaan kiukutteluna, passiivisaggressiivisena viipyilynä tai avoimina vihanpuuskina.

Olipa tilanne mikä hyvänsä, hän vaikutti odottavan, että meidän olisi pitänyt tuntea ja muuntaa hänen hankalien tunteidensa lataukset hänen puolestaan. Överiempatiani ohjaamana tein työtä käskettyä.

Olin yhä herkemmin valmiudessa sille, mitä tunne-energioita aistin hänessä nousevan ja täsmäsin omaa olotilaani niiden mukaisesti. Jos hän oli matalissa vesissä, en minäkään uskaltanut olla iloinen. Tai jos olin, korjasin sen mahdollisimman pian vastaamaan sitä värähtelyä, jossa muutkin olivat.

Mitä enemmän vietin aikaa raskaissa ja turvattomissa taajuuksissa, sitä kauemmas ajauduin siitä, miltä minusta oikeasti milloinkin tuntui. Kunnes väsyin niin pahasti, että ainoa vaihtoehtoni oli lähteä.

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna kävin tuolloin överiempaattisen toimintamallini kunnolla läpi ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Sen jälkeen kierroksia onkin ollut useita.

Haastavat suhteet ovat tuoneet näkyviin piilotetut tunteeni

Niin voimia vievää kuin kuormittavien tilanteiden kokeminen uudestaan on ollutkin, jokainen heilahdus pois keskuksestani on ohjannut minua tutkimaan överiempaattista toimintamalliani yhä tarkemmin.

Jos en olisi menettänyt voimiani, tuskin olisin lähtenyt etsimään työkaluja sen juurisyiden hoitamiseen ja päässyt kasvun polullani eteenpäin.

En todennäköisesti olisi nähnyt, miten voimakkaasti olen valjastanut empatiakykyni ja intuitiivisen tiedon lukukykyni muiden tunteiden aistimiseen ja treenannut niitä ajoittain ylikuntoon. Ja kuten tiedämme, ylikunto ei ole tavoiteltava tila, vaan tarkoittaa, että jotain rasitettu enemmän kuin sillä on ollut mahdollisuus palautua.

Enkä myöskään sitä, miten monella eri tasolla voin hakea ja vastaanottaa empaattista ja intuitiivista tietoa ja hyödyntää sitä, kun valitsen, mihin ohjaan voimavarojani ja energiaani.

Kuoppien kautta olen ymmärtänyt, että överiempaattinen ei todellakaan ole yli-ihminen eikä kaiken ratkaiseva parantaja, joka pelastaa maailman hankalilta tunteilta, kun muut katsovat vierestä.

Kun katson tilanteita, joissa olen vetänyt empatian eniten överiksi, näen, miten ne kaikki ovat nostaneet valoon tunteita, joita olen itsessäni padonnut. Samalla ne ovat tuoneet näkyviin tunnetason tarpeitani, jotka ovat olleet täyttymättöminä koko ikäni. Kuten turvan kokemisen tarpeen.

Haastavissa suhteissa olen hakenut arvostusta, hyväksyntää, turvaa ja rakkautta ihmisiltä, joilla ei ole ollut arvostusta, hyväksyntää, turvaa ja rakkautta riittävästi itsessään, itselleenkään. Joten miten he olisivat voineet antaa niitä minullekaan. Tai poistaa minusta sen kivun ja parantaa ne haavat, joita he eivät ole itsessäänkään hoitaneet. Kuten en minäkään ole voinut poistaa heistä.

Olen yrittänyt tätä niin monta kertaa niin monen kanssa, että tiedän, että ratkaisu ei löydy toisista. Se on kuitenkin ohjannut minut sinne, mistä vastaukset ovat löytyneet: itseeni.

Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, etten voi keskittyä pääosin muiden tunteiden helpottamiseen, jos haluan kokea omiakin tunteitani ja ymmärtää tarpeitani. Vaikka yrittäisin miten ratkaista toisten sisäistä kaaosta, yhteydettömyyttä ja turvattomuutta, jotta kokisin itse oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi, lähestymiseni ei toimi.

Ainoa kestävä ja oikeasti tuloksia tuova keino on vahvistaa omaa sisäistä arvoani, turvaani, voimaani ja rakkauttani. Silloin voin jakaa näitä energioita vapaasti ja vakaasti niiden kanssa, jotka ovat myös löytäneet ne itsestään.

Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Katso ja tilaa kirja täältä!

Pidätkö väkisin kiinni vanhasta tutusta ja turvallisesta? – Usein pelkäämme muutosta, mutta tästä syystä se on turhaa

Mikään ei pysy samana ikuisesti. Uusiudumme jatkuvasti.

Silti meillä ihmisillä on taipumus pitää vanhasta kiinni, olipa siihen suurempaa syytä tai ei. Vanha on tuttua, turvallista ja helppoa. Olemme turvan- ja mukavuudenhaluisia.

Siksi joskus muutumme vasta kun on ihan pakko. Selkä seinää vasten. Se tuntuu silloin pahalta, mutta on jälkikäteen katsottuna onnenpotku. Asioiden tulee kärjistyä, jotta ne ratkeavat.

Kriisi voi joko tappaa tai parantaa. Kun katsomme taaksepäin, saatamme huomata, kuinka elämä ei olisi ollut enää elävää ja virtaavaa ilman kohdattua kriisiä. Se olisi ollut jo valmiiksi kuollutta. Sen rinnalla kumpikin vaihtoehto, kuolema (ero, jonkin päätös) tai kukoistus, ovat sittenkin hyviä kumpikin. Eläviä ja hengittäviä teitä, joista joskus jokaisen on kuljettava.

Joskus muutos on kovin hidasta. Se saattaa tekeytyä poterossaan vuosikausia. Lopulta kuuluu vain pieni poksahdus ja kaikki siirtyy uusille urille. (Kenties juuri sinä siirryt uudelle uralle, jota olen vatvonut ikuisuuden?) Tuo pieni poksahdus on naurettavan helppo. Se on se ääni, kun kaikki vain yhtäkkiä laskeutuu paikoilleen ja alkaa tapahtua. Sitä ennen on koluttu läpi tuskat ja pelot, soudettu syvät ristiaallokot. Itketty ja epäröity. Anna arvo epävarmuuden kohtaamiselle, sillä lopulta juuri sieltä kumpuaa se sato, jonka jonain päivänä korjaat iloisena ja rohkeana. Mitään ei voi poistaa. Voi vain lisätä perään lauseen, joka alkaa sanoilla: siksi/siitä huolimatta aion.

Se, että uusiudumme jatkuvasti on hyvä asia. Se voi tuntua pelottavalta, mutta onneksi yksi on kuitenkin totta. Oma ydin ei muutu.

Puitteet muuttuvat. Taloja, puita, junia ja autoja tulee ja menee. Vuodenajat vaihtuvat. Roolit ja asetelmat muuttuvat. Se, mikä olet syvällä sisimmässäsi, ei koskaan. Ja oikeastaan vain muutoksen kautta pääset tutustumaan entistä paremmin siihen, kuka todella olet!

Muutoksen, joka riisuu pois sen, mikä ei koskaan ollut ihan sinua. Muutoksen, joka etsii ja löytää asioita, joita tarvitset ja kaipaat (myös niitä, joita et alun perin huomaa mahdollisiksi).

Joten annathan itsellesi tilaa uudistua? Annathan vuoden pyörän raksuttaa sinua aina vain lähemmäs elämää, josta voit tuntea olevasi onnellinen?

Mistä jarruttavasta asiasta olisit valmis luopumaan jo tänään?

❤️:lla Riikka


Lisää minusta, taideterapiasta ja taiteestani löydät täältä.

 

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image