Joskus tuntuu siltä, niin kuin maailma huutaisi EI joka suunnasta. Minne käännynkin, ovet pysyvät kiinni. Alan pelätä, ettei minulle ehkä olekaan paikkaa maailmassa, enkä saa sellaista muotoutumaan.
Tuntuu kuin unelmani olisivat kauempana kuin vielä koskaan ennen. Mutta kun mietin asiaa, eiväthän unelmani voi koskaan olla kaukana. Ne ovat aina minua lähimpänä. Juuri tässä näin. Voin silmänräpäyksessä nähdä kaiken sen, mitä voisi olla. Kaikki muu on ehkä vielä kaukana, mutta unelmani eivät koskaan.
Ja tämän ajatuksen myötä puristunut sisimpäni pehmenee. Pääsen hiljalleen liukumaan tähän hetkeen ja takaisin elämän merkityksellisyyteen. Mihin kaikkialle olinkaan ehtinyt jo kiirehtimään? Varjoihin ja pilvisiin paikkoihin, joita ei edes ole olemassa vielä, mutta jotka ehdin jo kuvitella.
Huulilleni sulaa tietävä hymynkare. Olen kokenut tämän ennenkin. Kun odotan risteyksessä, mutta ne junat, joihin haluaisin nousta, eivät otakaan minua kyytiin. Kun ei:tä ei ole vain yksi, vaan ne tulevat yhtenä rintamana, yhtä aikaa.
Elämässä pitää tunnistaa hetki, milloin pitää malttaa odottaa ja milloin taas antaa mennä. Entä jos kaikki ne ei:t olivat ohjausta oikeaan suuntaan? Sellaiseen suuntaan, joka voi olla paljon sopivampi kuin se, minne luulin tietäväni reitin ja aikataulun.
Ehkä ei onkin ei nyt. Ehkä, mutta ei vielä. Ehkä tämä ei ole oikea suunta. Kenties on jokin syy, miksi juuri nyt pitää odottaa. Ehkä en koskaan saa tietää, miksi. Tai joskus myöhemmin näen isomman kuvan ja voin ymmärtää.
Voiko olla niin, että jonkin asian täytyy ensin tulla päätökseen, jotta jonakin päivänä voisi olla jotain muuta? Että täytyy olla ensin tilaa, joka voisi täyttyä. Hiljaisuutta, jotta voisi kuulla selkeämmin. Silmien pitää antaa hetkeksi sulkeutua, jotta voisin katsoa sisäänpäin ja tuntea kaiken sen, mitä on juuri nyt.
Hymyni leviää levollisesti. En ole ensimmäistä kertaa risteyksessä. Silloin viimeksikin juna tuli. Ja se oli kaunein juna, jonka olin siihen mennessä nähnyt.
Ensisuudelma on yksi ihmiselon myyttisimmistä hetkistä. Sitä odotetaan vesi kielellä ja sitä muistellaan hymy suupielissä. Se on usein käänteentekevä hetki elämässä. Se minkä laskee ensisuudelmaksi on jokaisen henkilökohtainen valinta. Jollekin se voi olla ujo pusu naapurin tytön tai -pojan kanssa leikin tiimellyksessä, toiselle limainen eritteiden vaihto kotibileissä.
Minä muistan omani jotenkin seuraavanlaisesti.
Olin 14-vuotias, ja seurustellut säihkysilmäisen tyttöystäväni kanssa jo viikon. Hän oli minua vuoden vanhempi, mutta emme antaneet ikäeron haitata suhdettamme. Olimme säihkysilmän kotona kaksin, vanhemmat olivat muualla. Tiesin hänen lähtevän seuraavana päivänä kahden viikon ulkomaanmatkalle, joten oli jäähyväisten hetki.
Kuluneen viikon aikana olimme ehtineet jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta huulemme eivät olleet kertaakaan kohdanneet fyysisesti. Nyt oli sen vuoro. Siinä keittiön kirkkaiden kaakeleiden siimeksessä lähestyimme toisiamme. Hän kietoi kätensä kaulalleni ja mitä suljin hänet syleilyyni. Keräsin pitkällä halauksella rohkeutta, jonka jälkeen suljin silmäni ja suunnistin kohti tuntematonta.
Tokikaan en ollut täysin kokematon huuliveikko, olinhan pussannut pienempänä likimain kaikkea mikä liikkuu. Suukkojen antaminen ei ollut perhepiirissäni vierasta, joten ulkoistin tämän myös vanhempien veljieni tyttöystäviin, joita pusuttelin häpeilemättä.
Samoin perheen lomareissuilla otin usein kohteeksi matkatoimiston matkaoppaat, jotka olivat minua kaksi kertaa vanhempia. Saatoin moiskauttaa suukon hyvinkin yllättävissä hetkissä. Kreikan lomareissulla spontaanin huomionosoitukseni sai tuta paikallinen tarjoilija. Häkeltyneenä hän punastui kauttaaltaan samalla kun pöytäseurueemme repesi raikuvaan nauruun. Säikähdin huomiota ja aloin itkeä. Hämmentynyt tarjoilija lohdutti minua ja toi ilmaiseksi lasillisen Coca-Colaa.
Kun huuleni kohtasivat säihkysilmän huulten kanssa minulle valkeni ensimmäistä kertaa elämässäni se, että kielellä voi tehdä muutakin kuin lipittää jäätelöä. Siinä missä itse supistin huuleni totutusti tötterölle, säihkysilmä avasi suunsa ja työnsi kidastaan ponnistavan vaaleanpunaisen käärmeen syvälle kurkkuuni. Hän maiskutteli ja imutteli, minä järkytyin. Yritin pysyä mukana, mutta lähinnä lonksuttelin leukojani Muppet-nuken tavoin ja yritin kielelläni tyrkkiä hänen omaansa pois nielustani.
Tätä henkistä helvettiä kesti kenties vain kymmenen sekuntia, mutta ne merkitsivät ja muuttivat paljon. Huultemme irtaannuttua toisistaan yritin peitellä hämmennystäni. “Mitä juuri tapahtui”, kiljuin kysyvästi pääni sisällä. Ulkoisesti pysyin tietysti coolina, vaikka kasvoillani paistoi puna ja paniikki.
Olinko jäänyt paitsi jostain oleellisesta tiedosta ja taidosta?
Tällaistako suutelemisen kuuluukin olla?
Juuri kun luulin hämmennyksen olevan täydellinen, säihkysilmä hymyili minulle ja silitti poskeani. Hän veti itsensä vasten syliäni, halasi tiukasti, huokasi syvään ja totesi lempeästi:
“Ei se mitään.”
Sellainen se oli, minun ensisuudelmani.
”minä tiedän että sitä suudelmaa olis saanut kumpainenkin odottaa katulampun alle grillijonosta jäi maitoa ja lihapiirakka.”
Vuosia sitten itkin iltaisin itseni uneen. Olin 26-vuotias ja päätynyt esimiestehtäviin. Minulla oli yhtäkkiä paljon tekemistä ja vastuuta, mutta ei oikeastaan yhtään konkreettista välinettä selviytyä oman työmäärästä ja vastuusta johtuvien kokemusteni kanssa. Siihen aikaan, noin 15 vuotta sitten, mielen taidoista ei puhuttu mitään. Yleinen käsitys taisi olla, että hullut käy terapiassa ja hörhöt meditoi.
Minua hävetti. En ollutkaan sellainen työntekijä, joka jaksaa ja pystyy. Samalla en kuitenkaan kokenut itseäni masentuneeksi tai riittävän uupuneeksi – koska itku aina vähän helpotti ja aamulla jaksoi taas hiukan paremmin. En löytänyt itselleni diagnoosia, jotta olisin kokenut itseni riittävän-joksikin hakemaan apua ja viemään resurssia niiltä, joilla oli vielä vaikeampaa ja jotka oikeasti kaipasivat apua.
Kävin kuitenkin työterveyslääkärillä, joka kirjoitti reseptilappuun kirjan nimen ja pyysi lukemaan sen. Kirjan nimi oli Kyllin hyvä. Luin kirjan ja ymmärsin hyvin, miksi hän halusi minun lukevan sen. Silti itku ei loppunut. Sain tietoa, mutta en välineitä. Olin yksin. Yhtenä päivänä työkaverini kysyi, että voisiko meditaatio auttaa. Olin niin epätoivoinen, että sekin kelpasi. Hän opasti minut alkuun.
Ja auttoihan se. Siitä lähti myös itsetutkiskelun polku, jonka koen estäneen minua ajamasta päin seinää. Se on opettanut ymmärtämään, miten lasken kierrokset, kun vauhtia on liikaa. Se on vähitellen opettanut sanomaan EI ilman syyllisyyttä. Se on opettanut ymmärtämään, että kaiken toiminnan pohjalla on kysymys siitä, etten vain lakkaisi olemasta olemassa muille. Etten jäisi yksin. Ettei minua hylättäisi.
Vaikka kokemukseni oli vaikea, kyse ei ollut traumasta tai muustakaan diagnosoitavasta asiasta vaan ihan ihmisenä olemisesta. Jokaisella meillä on historiamme ja jokaisella on joskus vaikeaa. Ja saa olla vaikeaa, vaikka jollain muulla olisi sillä hetkellä paljon vaikeampaa. Joskus tarvitaan lääkärin tai psykoterapeutin apua, mutta moni ihmisenä olemisen haaste on helpotettavissa myös mielen hyvinvointitaidoilla, kuten:
tunnetaidoilla
sosiaalisilla taidoilla
itsereflektiotaidoilla
rauhoittumistaidoilla
Koska vielä hetki sitten terapiaa pidettiin hullujen hommana ja meditaatiota hörhöjen rituaalina, ei ole mikään ihme, että mielen taitojen kartuttamista ei välttämättä ole tarjolla riittävästi. Minun mielestäni niitä pitäisi olla saatavilla kaikille samalla tavalla kuin työergonomiaan liittyvää tietoa. Mielen taitoja pitäisi opettaa päiväkodeissa ja kouluissa (kuten niitä nykyään opetetaankin ihailtavan paljon!), työpaikoilla, harrastusseuroissa – ihan kaikkialla, missä ihmiset kokoontuvat yhteen.
On todella tärkeää, että ymmärrämme, että mieli ja kaikki sen liikkeet ovat osa ihmisyyttä ja että oman pääkopan kanssa oleminen vaatii taitojen kartuttamista. Emme me synny tunnetaitokirja ladattuna aivoihimme – päinvastoin: aivomme ovat rakentuneet etsimään uhkia: miten oppia elämään biologisen uhkaskannerin kanssa? Saamme opetella yhdessä ihmisenä olemista. Saamme tuntea hankalia tunteita – ne eivät ole aina merkki ongelmista vaan ihmisyydestä. Saamme olla solmussa omien ajatusten kanssa. Se on normaalia, vaikka se ei kivalta tunnukaan.
Jos kannamme omia kokemuksiamme, tunteitamme ja ajatuksiamme hiljaa yksinään ilman kykyä jäsennellä ja käsitellä niitä, ne alkavat kertyä taakaksi, joka vaatii sitten jossain vaiheessa terveydenhuollon apua. Mitä herkemmin panostaisimme hyvinvointitaitoihin, sitä vähemmän meillä olisi pahoinvointia. Mitä vähemmän meillä olisi pahoinvointia, sitä vähemmän meillä olisi mielen sairaudeksi äityviä tilanteita, jotka vaativat mielenterveyden palveluita.
Jos haluat vähentää murehtimista ja opetella hellittämään, Aina ei tarvitse jaksaa -paketti on sinulle 💜 Kurkkaa paketti täältä.
Voimakkailla kehon ja mielen reaktioilla ja kokemuksilla – myös kivuilla – on usein juurisyynsä menneisyydessä. Voi olla, etten kokijana lainkaan pääse kiinni siihen, miksi koen tiettyjä asioita mielestäni liiallisen voimakkaasti. Hankalimmillani en edes kykene vaikuttamaan niihin; en reaktioiden alkamiseen, jatkumiseen tai loppumiseen.
Tarinallisen, kielellisen muistamisen lisäksi meillä on niin kutsuttu implisiittinen eli ”kehon kyky muistaa”. Tämä kehomuisti näyttäytyy meissä juurikin edellä mainittuina reaktioina ja kokonaisvaltaisina kokemuksina, joihin emme välttämättä saa kovin helposti otetta. Saatan alkaa ennakoida ja jopa pelätä reaktioitani, josta muodostuu uusi ”kerros” reaktiivisuudelleni. Pelko lisää entisestään kehoni tarvetta suojautua jännityksillä.
Tarinallinen muistaminen käynnistyy meissä vasta muutaman vuoden iässä. Silti kokemamme asiat muuntuvat muistoina, kun aikaa kuluu. Muistomme värittyvät muiden ihmisten kertomuksista ja tulkinnoista, mutta myös omat tulkintamme saattavat ajan myötä muuttaa sitä tarinaa, jolla puhumme omistakin kokemuksistamme.
Kehon kokemissa muistoissa on taas kyse siitä, että kokemamme elämäntapahtumat jäävät ”jäljiksi” keskushermostoomme. Nämä jäljet voivat näyttäytyä jähmettymisinä, jännityksinä, kipuina, lamaantumisina, hengityksen ja muiden autonomisen hermoston toimintojen reaktioina. Tämä jäljen syntyminen tapahtuu niin automaattisesti meissä, ettemme pysty siihen sillä hetkellä vaikuttamaan. Varhaisten elinvuosiemme aikana meillä on käytössä vain tämä implisiittinen osa, koska kykyä tarinalliseen tapahtumien ja kokemusten käsittelyyn ei vielä ole olemassa. Ja vaikka tarinallinen muistaminen onnistuukin myöhemmin, silti tämä kehon kyky muistaa on meillä olemassa aina elämämme loppuun asti.
Näitä jälkiä on meillä monenlaisia, myös positiivisia. Mutta koska hermostoomme on koodattu kyky välttää uhkia ja vaaroja, senkin vuoksi uhkaaviin tilanteisiin liittyvät tapahtumat jättävät useimmiten meihin isommat jäljet. Toisaalta viisasta, mutta toisaalta myös kuormittavaa ja voimiamme kuluttavaa tulevaisuutta ajatellen.
Ulkopuolelta tulevat aistimukseni muuttuvat fysiologiaksi minussa. Ihmisten välinen kanssakäyminen (verbaalinen ja nonverbaalinen vuorovaikutus) muuttuu fysiologiaksi minussa. Sisäinen puheeni (ajatukset ja uskomukset) muuttuu fysiologiaksi minussa. Sisäiset kehontuntemukseni tulkitaan aivoissa ja ne muuttuvat tulkinnan perusteella uudeksi reaktioksi (fysiologiaksi) minussa.
Hermostoni pyrkii siis joka ikinen hetki, myös nukkuessani, huolehtimaan siitä, että koko organismini, kehomieleni, on turvassa. Mikäli olen elänyt stressaavaa elämänvaihetta pitkään, ei ole mikään ihme, että herkistynyt hermostoni esimerkiksi herättää minut keskellä yötä äänien tai muiden ärsykkeiden vuoksi. Hermostossani oleva ”autopilotti” kääntää on/off-nappulani päälle, kun pienikin vaaran merkki on olemassa. Osa minua siis tulkitsee ja myös ennakoi ei-tietoisessa tilassa eri ärsykkeitä vaarallisiksi, jonka vuoksi on syytä pysyä hereillä.
Tällainen herkkyys myös muokkaa omaa tarinaani itsestäni ja selviytymisen mahdollisuuksistani.
Näin tapahtuu siis ihmisille, jotka ovat herkistyneet kokemaan uhkaa ja vaaraa esimerkiksi traumaattisten kokemusten seurauksena. Sama voi silti tapahtua ihmisille, joilla lähtökohtana on mistä tahansa syystä syntynyt kipuoire. Kipu voi lähtökohdiltaan syntyä onnettomuuden, tapaturman tai muun vastaavan seurauksena, mutta kipu voi alkaa myös ilman mitään kudokseen tulevaa vaurioita. Silti kipu on todellinen kokemus.
Stressin, trauman ja kivun välisiä yhteyksiä on tutkinut mm. tunnettu kehollisten traumaterapioiden kehittäjä Peter Levine. Hänen ja Maggie Phillipsin kirjassa ”Freedom from Pain” kipukokemukset luokitellaan neljään eri luokkaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kipua potevalla olisi kivun taustalla vain yksi tekijä, vaan yhdellä ihmisellä voi taustalla olla myös useita ao. tekijöitä ja syitä:
• Onko kivun taustalla onnettomuus, loukkaantuminen, sairastuminen tai muu vastaava vakavampi elämäntapahtuma, joka voi laukaista yhä uudelleen samankaltaisen traumatriggerin yli- tai alivireystiloineen, joka tapahtui aikanaan, ja joka samalla myös laukaisee tapahtumaan liittyneen kivun yhä uudelleen?
• Voiko jatkuva emotionaalinen ja fyysinen kipu olla jo itsessäänkin traumatisoivaa?
• Onko hiljattain alkaneen kivun taustalla jokin menneisyyden selvittämätön traumakokemus, joka joko lisää kivun intensiteettiä tai on aiheuttamassa kivun kroonistumista hermoston herkistymistaipumuksen vuoksi?
• Voiko taustalla lisäksi olla varhaislapsuuden traumakokemus, esim. syntymä- tai kiintymyssuhdetrauma, joka saattaa rajoittaa kipua potevan kykyä luottaa kehoonsa sekä muihin ihmisiin?
Kun tarkastelemme kipua näin laaja-alaisesti, ymmärrämme, että kipukokemus on paljon muutakin kuin se ikävä tuntemus kehossamme. Oli kivun taustalla mitä tahansa tekijöitä, kipu on silti aina todellinen tunne kokijalleen. Vuonna 2020 Kansainvälinen kivuntutkimusyhdistys IASP määritteli kivun uudelleen edellisen määritelmän ollessa jo 40 vuotta vanha:
”Kipu on epämiellyttävä sensorinen ja emotionaalinen kokemus, joka johtuu kudosvauriosta tai se muistuttaa todellista tai mahdollista kudosvauriota.”
Kun ymmärrämme kipua ilmiönä laajemmin ja syvemmin, sen tulisi myös näkyä yhä vahvemmin siinä, miten kipua hoidetaan. Kipulääkkeillä on ehdottomasti edelleen paikkansa, koska varhaisella kivunhoidolla pystytään parhaassa tilanteessa ennaltaehkäisemään kivun pitkittyminen – juuri edellä mainitun hermoston herkistymisen estämiseksi. Mutta koska myös ihmisen aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten hän kokee juuri nyt kipua, tarvitsisimme yhä enemmän ymmärrystä laaja-alaisemmasta kivun hoidosta keskushermoston ja autonomisen hermoston toiminta ja säätely huomioiden.
Mitä hankalammat ja pitkäkestoisemmat kivut, sitä herkemmäksi on hermosto muuttunut kokemaan kipuja, eri syistä. Samoin ymmärrämme myös traumaperäisen stressin, joka pysyy yllä niin kauan, kun keho muistaa ja reagoi yhä uudelleen traumatriggereihin aivan kuin kokisin vanhat asiat uudelleen tässä hetkessä. Sopivan lääkityksen rinnalla (mikäli sitä tarvitaan) on siis tärkeää olla keinoja säädellä kehon ja mielen reaktioita. Tämä ei valitettavasti ole vielä ”mainstreamia” kipua hoitavienkaan keskuudessa, joten uutta tietoa, taitoa ja tutkimusta edelleen tarvitaan.
Pitkittyneet riitatilanteet voivat olla kuluttavia. Ja vielä kuluttavampaa on, jos riidan jälkeen jää vuosikausiksi märehtimään tapahtunutta konfliktia ja sen aiheuttamia tunteita. Aika usein tilanne on kuitenkin se, että mitään todellista syytä loukkaantua ei edes ollut. Olisitko valmis päästämään jostakin vanhasta kaunasta irti ja hyväksymään, että toinen osapuoli ei itseasiassa tehnyt mitään väärää sinua kohtaan? Kyse oli vain sinun tulkinnastasi tai matkan varrella vääristyneistä muistoista.
Muistot ei eivät ole faktaa!
Tämän asian oivaltaminen saattaa olla omassa elämässä yksi iso game changer. Etenkin niille yksilöille, jotka ovat tottuneet elämässään märehtimään vanhoja. Ajatukset ohjautuu osalla meistä helposti kaunan ja katkeruuden puolelle. Katkeruus on vaan siitä harmillinen asia, että se pilaa märehtijän oman elämän. Se on vähän sama asia, kuin joisi myrkkyä ja olettaa toisen kuolevan siihen. Moni velloo vanhoissa joko tietoisesti tai tiedostamatta ja kokee saavansa uhriutumisesta virtaa. Energiaa sekin, mutta lopulta enemmän ottaa kuin antaa.
Usein riidat rakentuvat tulkintojen pohjalle. Se mitä todellisuudessa tapahtui voi olla aivan eri asia, miten itse koemme tilanteet. Eli joku meissä itsessä oleva asia ohjaa meitä tulkitsemaan toisen tekemisen tai sanomisen tietyn filtterin läpi. Tämä filtteri voi olla esimerkiksi joku vanha kokemus kuten koulukiusatuksi tuleminen, mikä värittää edelleen aikuisena tilanteita.
Usein riidat rakentuvat tulkintojen pohjalle.
Jos tapahtumia olisi seuraamassa kolmas osapuoli, jolla ei ole tuota samaa muistijälkeä menneisyydestä, hän ei havaitsisi tilanteessa mitään ihmeellistä tai provosoivaa. Ja näinhän usein onkin. Ulkopuolinen voi olla hyvin ihmeissään, että miten riita saatiin aikaiseksi täysin olemattomasta asiasta.
Tulkintojen lisäksi toinen tilanteita merkittävästi vääristävä asia on aika. Kuukausien tai vuosien kuluessa alamme mahdollisesti vääristää tapahtuneita asioita. Se mikä siinä hetkessä oli totta, voi muuttaa ajan kuluessa paljonkin muotoaan. Muistot muuttuvat ja ovat siksi niin epäluotettavia. Tämä on hyvä tiedostaa: muistot eivät ole faktaa! Joka kerta kun muistelemme jotakin asiaa, luomme sen uudelleen. Muistaminen on aktiivinen prosessi. Vuosien mittaan kaunat helposti syvenevät omassa mielessä.
Kolmantena muistikuviin riitatilanteista vaikuttaa helposti vaikeat tunteet. Yksi mihin törmään jatkuvasti työssäni on häpeä. Jos kohtaamme elämässämme tilanteita, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa, minkä haluaisimme olevan totta, niin alamme helposti selitellä asioita. Eli olemme saattaneet kokea häpeällisen tunteet suhteessa toiseen ihmiseen. Tämä voi olla vaikka torjutuksi tuleminen.
Meillä ei ole yksinoikeutta muistoihin ja menneisiin tapahtumiin.
Tilanteeseen liittyvää häpeän tunnetta on niin kivuliasta käsitellä, että alamme muuttaa mielessä tapahtumien kulkua. Ajan mittaan rakennamme riitatilanteen tapahtumasta, missä todellisuudessa ei ollut riitaa. Kyse oli vain torjutuksi tulemisesta, mutta nyt sen tilalla onkin oman pään sisällä kehitelty epäasiallinen käytös torjujan suunnasta. Tämän asia on helpompi hyväksyä, kuin häpeä torjutuksi tulemisesta.
Eikö ole helpottavaa alkaa miettiä vanhoja kaunoja tästä kulmasta: mitäpä, jos minua ei olekaan loukattu tai kohdeltu väärin? Mitäpä jos kyseessä onkin oma mieleni ja toinen osapuoli ei ollutkaan niin paha, mitä itse itsellemme kerromme. Toki se on sitten asia erikseen, jos uhritarinaan kiinni jääminen hivelee ja marttyyrin viitta tuntuu liian kotoisalta kantaa mukana. Tässä kuitenkin usein ehkä yksinkertaisin ratkaisu moneen riitatilanteeseen ja vanhaan kaunaan.
Meillä ei ole yksinoikeutta muistoihin ja menneisiin tapahtumiin. Ole valmis kuuntelemaan tarvittaessa myös toisen tarina. On vapauttavaa ajatelle, että toinen ei ehkä koskaan loukannut meitä. Kaikki tapahtui vain omassa päässä.
Ymmärrän, että sinulla on välillä tosi rankkaa. Jo lapsen nuha voi saada koko rutiinin sekaisin, saati jos samalla on työkiireitä, remonttia tai ihmissuhdehuolia. Äitiys vaatii venymistä, pinnaa, huumorintajua ja joskus purkavaa itkua väsyneenä sohvalla.
Tiedän, että sinun on joskus vaikea hyväksyä miten hankalalta lasten kanssa tuntuu. Miten niin rakkaat olennot voivatkaan herättää sellaista rasitusta, turhautumista ja ärsytystä! Sinusta saattaa tuntua, ettei näin saisi olla. Mutta koska kaikki vanhemmat kokevat näitä samoja tunteita, ehkä niin on tarkoitus tapahtua. Ehkä se on elämänlaajuinen opetus siitä, että päästäisimme ohimenevistä tunteista irti.
Joskus riittävän hyvä on parasta, mihin voit pystyä. Sinun itsesi, lastesi ja rakkaidesi on hyvä nähdä se. On tärkeää antaa toisten nähdä omat heikkoudet – ja rajat. Sekä myös itsesi. Joskus saatamme unohtaa tutkia omia rajojamme ja siten ohitamme ne kuin huomaamatta. Joskus taas pystytämme rajat suojamuureiksi ympärillemme, emmekä päästä elämämme ihmisiä tarpeeksi lähelle.
Sinäkin saat kiukutella, epäonnistua ja väsyä. Äitikin on ihminen, ja lasten on hyvä oppia se. Äiti ei ole alati hymyilevä superolento, joka aina jaksaa, ja jolla on aina aikaa askarrella ja leipoa. Haluat varmasti, että lapsesi oppivat näkemään sinut aitona ihmisenä ja kokonaisuutena, eivät pelkästään äitiroolia valituilla ja silotelluilla ominaisuuksilla!
Sinulla on omia tarpeita, tunteita, asioita ja harrastuksia – ja ne ovat tärkeitä. Äidin sydämesi on aina auki lapsillesi, mutta sinulla on myös oma elämä, josta haet voimaa pitääksesi oman sydämesi valoisana. Käy kävelyillä, nauti ajasta ystävien kanssa, hoida itseäsi hyvin ja hellästi.
+
Luota sydämeesi. Kun et tiedä, mitä pitäisi tehdä, tunnustele sydäntäsi. Löydät aina oikean vastauksen.
Luota lastesi viisauteen. Kesken aikuisten riidan lapsi saattaa tulla esittelemään, miten kauas hänen paperilennokkinsa lenti. Lapsi tarjoaa sinulle taukoa, mahdollisuutta kerätä hetki itseään, katkaisua hedelmättömään syöveriin. Monissa hetkissä – eivät toki kaikissa- lapset tajuavat kyllä, mitä tekevät.
Anna itsesi kokea ainutlaatuista herkkyyttä, jonka äitiys avaa sinussa. On mahdotonta pukea sanoiksi sitä, miten syvälle sydämeen äitiys koskettaa. Anna sydämesi avautua! Itke liikutuksesta, hali lapsiasi kesken ruokailun ja hypi innostuneesti onnistumisille.
Et ole yksin – me kaikki koemme valtavan kirjon tunteita ja elämänmullistuksia äitiyden ympärillä. Me näytämme erilaisilta keskenämme, mutta kyllä me ymmärrämme. Sydämessämme me ymmärrämme.
Äitiys vie sinut elämän ihmeen äärelle. Älä unohda sitä. Ole kiitollinen ja ihmeissäsi!
Näkyville asettuminen ja johtaminen ovat yhteiskunnassamme maskuliinisia ominaisuuksia. Johtajilta odotetaan edelleen autoritääristä ja jatkuvan itsevarmaa käytöstä, joka ei ole femiinille olemuspuolelle luontevaa.
Kaikissa sukupuolissa on jatkuvasti läsnä femiinin ja maskuliinin leikki – meissä kaikissa on molempia. Mutta useimmissa naiseksi itsensä mieltävissä femiiniä on enemmän.
Femiiniä olemuspuolta ei kannata edes yrittää määrittää tyhjentävästi muutamalla virkkeellä (olemme juuri Emilia Vasko-Kujalan kanssa kirjoittaneet siitä 400-sivuisen kirjan, Nainen omassa voimassaan), mutta muutamia avainsanoja voi toki antaa: syklinen, viisas, laaja, luova, hienovarainen, monimuotoinen, vastaanottava, horisontaalinen, joustava, ravitseva, jatkuvasti elämän puolella oleva.
Maskuliinia olemuspuolta taas edustavat muun muassa pysyvyys, suunnan säilyttäminen, turva, rakenteet, vakaus, vertikaalisuus, rakentaminen, karkeus, joustamattomuus.
Olemuspuolet ovat yin ja yang. Molempia tarvitaan – ja kumpikin pääsee parhaiten oikeuksiinsa sisältäessään pisaran toista ääripäätä. Ihanteellisimmillaan maskuliinisuus ilmenee ihmisessä vakautena, turvana ja valtavana myötätuntona. Femiinin ihanteellinen ilmenemismuoto taas on hyvin laaja-alainen viisaus ja välittäminen.
.
Näkyvän ja johtajan ei tarvitsisi olla maskuliinisuuden ilmentymiä. Femiinillä on aivan yhtä suuri kapasiteetti johtaa kuin maskuliinilla – mutta hyvin eri tavalla; erilaisin keinoin.
Vaikka johtavassa asemassa olisi meidän kulttuurissamme femiini olento, odotetaan häneltä silti maskuliinia käytöstä. Tämä keräsi huomioni taas vappua edeltävällä viikolla, kun toimittaja Sanna Ukkolan kirjoittama iltapäivälehden kolumni pääministeri Sanna Marinin kyyneleistä sai paljon huomiota.
Ukkola kirjoittaa, kuinka ”poliittinen johtaja ei voi tuhertaa itkua kriisin hetkellä. Mitä isompi ongelma, sitä kylmäpäisempi johtajan on oltava. Itkeä voi sitten vaikka kotona.”
Ukkola haluaa kenties provosoida, mutta tuo samalla valtavan naiseuteen liittyvän ongelman näkyviin. On hyvin tarpeellista keskustella siitä, miten nainen, erityisesti naisjohtaja, saa olla näkyvillä.
.
Moni väittää, että tunteet eivät kuulu politiikkaan. Tunteet kuitenkin kuuluvat politiikkaan – ja mihin tahansa johtamiseen – olennaisesti, ja aivan yhtä lailla kaikilla sukupuolilla. Kuka tahansa viestintäyhtiön junior consultant osaa kertoa, että ilman tunnetta viesti ei välity. Tunne on viestin välittämisen väline. Tunne kuljettaa sanomaa. Kukaan ei ole tunteeton, ja kaikenlaiset tunteet kuuluvat ihmisyyteen.
Itkeminen liitetään enemmän femiiniin kuin maskuliiniin. Itkeminen liitetään usein heikkouteen. Mutta yhtä hyvin itku voisi olla tapa purkaa tunteen lataus ja nimenomaan keskittyä olennaiseen – jos johtaja, poliitikko tai kuka tahansa joutuu pidättelemään kyyneleitään ja salaamaan elimistönsä läpi liikkuvan valtavan tunne-energian, keskittyminen pirstaloituu.
On muitakin tapoja olla osaava, viisas, laajakatseinen, hyvä päätöksentekijä, innostaja ja ihmisten, asioiden tai kansakunnan johtaja kuin perinteisellä peruskalliotyylillä. Se, ettemme ole tottuneet siihen, ei tee automaattisesti tavasta huonoa.
Meillä ei vieläkään ole kovin vahvoja esimerkkejä femiinistä johtamisesta. Femiini johtaminen ei ole ylhäältä ja korkealta, vaan keskeltä johtamista. Sanna Marin johtaa omalla tavallaan ja omilla vahvuuksillaan todella hyvin. Hän on antanut myös virtaavalle, sykliselle, villille, voimakkaalle, omintakeiselle, liikuttuvalle, epävarmalle, uljaalle… femiinilleen tilaa, ja arvostan sitä suuresti.
Vain tällä tavoin maailma voi muuttua.
Ukkolan kolumni poiki seuraavana päivänä saman lehden politiikan toimittajalta kommentin sekä poliitikkojen parissa suoranaisen ”kansanliikkeen”, jossa moni (sukupuoleen katsomatta) tviittasi omista julkisista itkukokemuksistaan.
On hienoa, että moni näkee arvokkaana inhimillisyyden, myötätunnon, esillä olon itsenään eikä jonakin siloteltuna tai robottimaisena versiona. Se on nimittäin kirkkaan naisjohtajan kohta. Ja näitä naisia tarvitsemme niin kipeästi, että se saa kyyneleet silmiini.
Tämän lainauksen löysin Johanna Elomaan Oliver oranki -lasten satukirjasta. Voi kun se onkin niin tärkeä oivallus ja hyvä muistutus meille kaikille❤️
Miten helppoa onkaan yrittää pelastaa tai korjata toista, vaikka ainoa tehtävä on vain rakastaa. Tämä muistutus löytyi Eevi Vuoriston Tunne itsesi parisuhteessa -kirjasta.
Terapiavastaanotoilla käyn useimpien uupuneiden kanssa läpi heidän vahvuuksiaan. Tämä aihe kiehtoo monia, mutta samaan aikaan se tuntuu jostain syystä myös vaivaannuttavan meitä suomalaisia. Kuin kielletty hedelmä! Tiedostamalla ja hyödyntämällä vahvuuksiasi, voit edistää omaa toipumisen matkaa merkittävästi. Kerron 5 syytä, miksi jokaisen uupuneen olisi hyvä kiinnittää huomio vahvuuksiin:
Vahvuuksien tiedostamisesta ja hyödyntämisestä on sinulle apua koko loppuelämäksi. Kun oivallat syvällisesti omat vahvuutesi, alat päästä käsiksi omaan todelliseen voimaasi, sinun sisäisiin supervoimiin! Ne kannattelevat ja auttavat sinua läpi myös tulevien elämän haasteiden eli vahvistavat kykyäsi toipua koettelemuksista (=resilienssi).
Vahvuuksien syvällisen tiedostamisen avulla voit nostaa itsetuntoasi. Kyllä, luit oikein. Moni häpeilee “heikkoa itsetuntoa” ja uupuminen saattaa huonontaa sitä entisestään. Tiedostamalla vahvuutesi ja voimavarasi, voit vähitellen parantaa suhdetta itsesi kanssa. Toisin sanoen, alat nähdä itsesi eri valossa. Harvoin itsetunto on läpeensä heikko, sillä sinusta löytyy aina vahvuuksia ja osa-alueita, joissa se on parempi. Mieti, mitä puolia itsessäsi arvostat?
Saat uuden näkökulman itseesi ja elämääsi, kun siirryt kohti ratkaisukeskeisempiä ajatusmalleja. Aivosi ovat tottuneet etsimään ympäristöstä uhkia sekä ratkomaan ongelmia, joka tekee ajattelusta luontaisesti melko ongelmakeskeistä. Erityisesti uupuneena ajatukset ja tunteet voivat olla hyvin negatiivissävytteisiä. Huomion suuntaaminen vahvuuksiin voi syystäkin tuntua aluksi vaikealta. Älä silti luovuta, vaan ajattele opettelevasi uutta taitoa. Muutos vaatii aina useita toistoja ja siltikin vanhat hermoradat ovat todella vahvoja. Aivot ovat kuitenkin neuroplastiset, eli muovautuvat jatkuvasti uusille ajatuksille.
Vahvuuksien tiedostaminen ja hyödyntäminen toipumisen polulla on osa pysyvien sisäisten ratkaisujen löytymistä. Ei vain laastaria haavaan, vaan pitkäjänteistä “haavanhoitoa”. Hoitamattomana uupumus saattaa salakavalasti alkaa nakertamaan minäkuvaa sekä omanarvontuntoa. Tästä syystä on tärkeää suunnata tietoisesti huomio vikojen etsimisestä kohti ratkaisujen rakentamista. Kiinnittäessä huomiosi vahvuuksiin, tulet samalla päästäneeksi irti ongelmakeskeisyydestä. Kyse on ajatusten, tunteiden ja uskomusten uudelleen suuntautumisesta.
Vahvuudet ovat avain onnellisempaan elämään, ei enempää eikä vähempää. Oivaltamalla ydinvahvuutesi voimaannut sisältäpäin, jolloin palautat takaisin oman elinvoimasi. Samalla löydät uupumuksen myötä kadotetun yhteyden omaan sisimpääsi, omiin tunteisiin sekä haluihin. Saatat pitää vahvuuksiasi itsestäänselvyyksinä, mutta sitä ne eivät ole. Elämälläsi on merkitys ja tarkoitus. Vahvuutesi vahvistuvat entisestään, kun suuntaat niihin tietoisen huomiosi.
Tässä 5 tärkeää syytä, miksi vahvuuksien oivaltaminen on olennainen osa uupumuksesta toipumista. Sinun ei tarvitse enää pienentää tai mitätöidä itseäsi. Vahvuuksien avulla löydät sisäiset työkalusi pitkässä juoksussa ja vältät siten toistuvan uupumiskierteen. Sinussa on kaikki vastaukset ja ratkaisut elämäsi haasteisiin. Sinussa on kaikki voimavarat ja vahvuudet, joita tarvitset toipumiseen sekä muutosten tekemiseen.
Ratkaisuvinkki: kirjoita itsellesi lista vahvuuksistasi. Täydennä listaa aina, kun oivallat jonkin vahvuuden tai hyvän ominaisuuden itsessäsi. Tunnustele jokaisen vahvuuden kohdalla, miten se näkyy arjessa. Kysy myös läheisiltäsi, mitkä ominaisuudet he näkevät vahvuuksiksesi, saatat yllättyä!
Tuntuuko omien vahvuuksien tunnistaminen ja muille ääneen sanominen vaikealta? Jos tuntuu, niin ei mikään ihme! Kenestä tahansa tuntuisi siltä, jos olisi elänyt lapsuuden, jossa huomio kiinnitettiin virheisiin onnistumisten ja vahvuuksien sijaan. Olet todennäköisesti elänyt kouluiän, jossa aineisiin ja kokeisiin merkittiin punakynällä vain virheet. Kenties kotonakin sait kuulla paljon varoituksia ja kieltoja. Opit ehkä vähitellen piilottamaan itseäsi, ottamaan varman päälle ja kuuntelemaan auktoriteettien mielipiteitä hyvästä elämästä.
Omien vahvuuksien ja osaamisen tunnistaminen onkin intohimojen tunnistamisen ohella tärkeimpiä kivijalkoja onnellisen (työ)elämän luomisessa.
Miksi ilon jälkeen pitäisi itkeä? Oletko joskus ajatellut: ”Tämä on liian hyvää ollakseen totta, kohta varmaan tapahtuu jotain kamalaa.” Minä olen! Ja toinen mehevä valhe, jota olen uskotellut itselleni: ”En ole ansainnut mitään näin hyvää!” Meidät on ohjelmoitu ajattelemaan, että jos saat hyvää, kohta tulee jotain ihan muuta. Mitään kauhean kamalaa ei ehkä olekaan tapahtumassa sinulle, vaikka hyvää olisi jatkunut pitkään!
Kel onni on, se onnen kätkeköön
Miksi onni pitäisi kätkeä muilta? Kerro nyt ihmeessä muille, jos sinulla menee hyvin! Hehän voivat saada siitä uutta energiaa oman elämänsä voimaannuttamiseen. Niin negatiivinen kuin positiivinenkin energia tarttuu, levitä siis reippaasti hyvää oloasi, kun sitä on. Hyvä olo, onni ja rakkaus vain lisääntyy sitä jakamalla.
Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa
Saavutatko lopulta mitään isoa, jos pelkäät haasteita? Riskin ottajat saavat myös isoimmat palkinnot ja oppivat eniten. Tunnustele, minkä kokoiset riskit ovat sinulle sopivia. Kuuseen kurkottaja oppii taatusti enemmän kuin puun juurella seisoskelija. Mitä korkeammalle tavoittelet, sitä enemmän haluamiasi asioita kuitenkin saat, vaikket kaikkea aina saisikaan. Ken kuuseen ei kurkota, elää katajapensaassa ikänsä!
Lopussa kiitos seisoo
Miten niin vasta lopussa? Positiivinen palaute, jatkuva itsensä ja muiden kannustaminen sekä onnistumisten huomaaminen ovat parasta sytykettä tekemisen roihulle. Suomalaiset osaavat suorittaa ja ahkeroida, ja kokemukseni mukaan edes projektin lopussa ei välttämättä muisteta kiittää itseä. Kiitä, kannusta ja kehu itseäsi ja muita matkan varrella joka vaiheessa. Tunnista rajasi ja uskalla myös keskeyttää, jos voimavarat loppuvat.
Ei leikki leivässä pidä
Niin – mitähän siitä tulisi, jos töissä olisi kivaa? Vanhan kansan mukaan työt on työtä, hauskanpito on erikseen. Itse en voisi kuvitellakaan tekeväni työtä, jossa en saisi leikkiä ajatuksilla, ideoilla, kollegoiden kanssa ja valmennettavieni kanssa. Elämä ei ole niin vakavaa. Mitä luovempaa työtä teet, sitä tärkeämpää on rento flow-tila.
Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta
Olisikohan se parempi ratkaisu, jos kaikki vain mököttäisimme? Tämän takana saattaa olla se työnteon kulttuuri. Kuinkahan monen lapsena ääneen iloisesti ja vapautuneesti nauraneen ilo on tukahdutettu tuhahduksilla ja juuri tällä lannistavalla elämänviisaudella. Suomalaisille on kova pala, jos jollain on liian hauskaa liian usein – sehän tuo esiin oman synkkyyden. Otetaan nyt ihmeessä ilo irti kaikesta, mistä se milloinkin lähtee! Nauraminen laukaisee kehossamme hyvänolonhormoneja, joiden avulla teemme taas tehokkaammin töitäkin.
Vanha koira ei opi uusia temppuja
Oletko ajatellut, että olet liian vanha tekemään jotain? 90-vuotiaan mummoni mielestä hän on liian vanha juomaan viiniä kesäisellä terassilla. Ystäväni mielestä hän on liian vanha vaihtamaan alaa 40-vuotiaana. 10-vuotiaan tyttöni mielestä hän on liian vanha katsomaan Muumeja. Uskot siihen tai et, molemmissa tapauksissa olet oikeassa. Hiljennä siis sisäinen kriitikkosi ja kohtaa epäonnistumisen pelkosi. Ihminen toimii uskomustensa mukaan ja sen mukaiset ovat myös tulokset.
Vaatimattomuus kaunistaa
Vai kaunistaako totuus paremminkin? Ehkä, jos toisella puolella on kerskailu ja ylimielisyys. Liika vaatimattomuus uuden uran luomisessa vie kuitenkin sinulta upeita mahdollisuuksia. Jos osaat kertoa rehellisesti vahvuutesi ja kehittymiskohtasi, olet vakuuttava. Kerro, mistä olet ylpeä ja mikä sujuu. Tuleva työnantajasi luottaa osaamiseesi, jos sinäkin luotat siihen. Palkkakehityksen kannalta vaatimattomuus ei myöskään näy pankkitilillä.
Laiska töitään luettelee
Vai olisiko töiden luetteleminen kuitenkin merkki itsearvostuksesta? Tähän törmään valmentajana usein: ”Kyllä se pomo varmasti sitten jossain vaiheessa huomaa uurastukseni ja antaa ylennyksen/palkankorotuksen/kehun.” No, ei välttämättä! Kerro pomollesi, mitä toivot työltäsi.
Arvonsa mies ansaitsee, vaan ei ylistystä
Voiko aitoa arvostusta osoittaa koskaan liikaa? Ennen uskottiin, että lapsi menee pilalle liialla kehumisella. Moni vanhempi on noudattanut kuuliaisesti neuvolan oppeja. Seurauksena on satoja tuhansia aikuisia, jotka hakevat hyväksyntää ja rakkautta itsensä ulkopuolelta ylisuorittamalla. Älä siis säästele kannustavia sanoja, jos niitä jostain ihmisestä ajattelet!
Vinkki arkeen: Listaa päivän päätteeksi aikaansaannoksesi ja onnistumisesi ja taputa itseäsi olalle. Hyvä sinä!
***
Lue lisää Riikan ura- ja hyvinvointivalmennuksista ja seuraavasta uramuutosryhmästä: www.riikkapajunen.fi
Olen usein, etenkin nuorena, tuntenut olevani herkkyyteni takia vääränlainen, hankala, heikko ja jopa ylidramaattinen. Eikä kyseessä ole vain oma tulkintani, vaan näitä sanoja on käytetty minulle puhuttaessa.
Etenkin tiettyjen ihmisten seurassa tunsin olevani kaikkea tätä. Tällaisista ihmisistä ja itselleni myrkyllisestä seurasta irtaantuminen, vuosien terapia, aiheen opiskelu sekä oma henkinen kasvu ovat viimein muuttaneet tämän vääristyneen kuvan itsestäni ja herkkyydestäni.
Millaisia jälkiä väärinymmärtäminen jättää?
Ensin aloin kuitenkin uskoa itsekin siihen, että vika on minussa ja kaiken voi laittaa herkkyyteni syyksi. Kun ihminen kokee jatkuvasti tulevansa nähdyksi ja kuulluksi väärin, myös itseluottamus alkaa kärsiä ja yhteys omaan herkkyyteen katoaa. Tärkeintä on ollut palauttaa luottamus, jota muiden mielipiteet pääsivät horjuttamaan.
Vaikka nykyään tiedän, että nuo syytökset ovat olleet asiattomia eivätkä ne pidä paikkansa, nämä uskomukset ovat juurtuneet syvälle mieleni sopukoihin, mikä ilmenee tietynlaisena herkkyytenä nyt näitä tiettyjä sanoja kohtaan.
Ne aktivoivat heti menneisyyteni traumoja ja ärsyttävät niitä uskomusten jättämiä haavoja. Viime vuodet olenkin opetellut kasvattamaan sietokykyä siihen, jos joku mainitsee seurassani ”hankala” tai ”dramaattinen”. Hän saattaa olla asiaan perehtymätön tai valitsee sanansa epähuomiossa.
Moni vähemmän herkkä saattaa myös tulkita herkkyyden väärin esimerkiksi valittamisena tai erityiskohtelun vaatimisena.
Tärkeintä on ollut palauttaa luottamus, jota muiden mielipiteet pääsivät horjuttamaan.
Miten reagoida, kun kokee tulleensa ymmärretyksi väärin?
Nykyään luotan itseeni ja osaan korjata väärinymmärryksiä, jotka erityisherkkyyteen liittyy. Osaan reagoida tilanteisiin rauhanomaisesti ja samalla puolustaa itseäni.
Osaan myös kommunikoida toista osapuolta kunnioittavasti – hyökkäämättä vastaan tai piiloutumatta kuoreeni. Voin kertoa, miltä minusta tuntuu ja mistä se johtuu. Voin myös sanoittaa, miten toivoisin tulla nähdyksi tai kuulluksi.
On hyvä myös huomoida, että vähemmän herkän aikuisen mielestä ”huonosti käyttäytyvä” tai ”vaikea” lapsi voikin olla vain erityisherkkä. Itsekin olen kokenut usein, että herkkyydestäni johtuva käytös on tulkittu vaistomaisesti aina kiukutteluksi. Se aiheutti jo lapsena turhautuneisuutta.
Lapsi ei välttämättä ymmärrä tulleensa väärinymmärretyksi eikä ainakaan osaa reagoida ja ilmaista turhauttavia tunteitaan aina kovin rakentavasti. Ehkä lapsi vain sinnittelee epäsuotuisassa ympäristössä tai tilanteessa ja oireilee siksi – tai ei vain tule nähdyksi oikeassa valossa.
Millainen seura herkälle tekee hyvää?
Olen huomannut, etten viihdy lainkaan seurassa, jossa en koe tulevani herkkyyteni kanssa ymmärretyksi. Seura vaikuttaa paljon myös siihen, miten herkkyys nähdään. Usein erityisherkkä voi parhaiten kaltaistensa joukossa.
Kaipaamme usein aitoutta, avoimuutta ja kahdenkeskisiä syvällisiä keskusteluja. Koen myös tunnistavani aitouden, kun se osuu kohdalle, ja mikäli tunne jää uupumaan, otan etäisyyttä ja pidän suojakuoreni yllä. Joskus olen saattanut tahtomattani vaikuttaa kylmältä tai etäiseltä, vaikka olenkin vain suojellut omaa haavoittuvaisuuttani – ja jälleen herkkyyteni on tulkittu väärin.
Aidon ihmisen seurassa ja aidon yhteyden syntyessä oloni tuntuu heti turvallisemmalta. Silloin uskallan olla oma itseni ja kohtaamisista saattaa syntyä hyvinkin inspiroivia sekä voimaannuttavia kokemuksia.
Mitä herkkyys oikeasti on?
Haluan nyt koota yhteen sellaisia erityisherkkyyden ominaisuuksia, joiden koen rikastuttavan elämääni ja jotka ovat ennen kaikkea voimavaroja.
Joten sen sijaan, että keskittyisit muiden virheellisiin mielipiteisiin sinusta, keskitä ajatuksesi sinun herkkyytesi supervoimiin:
• rikas tunne-elämä
• rikas mielen maailma
• kyky uppoutua syvällisiin pohdintoihin
• luovuus ja kauneudentaju
• luotettavuus ja tarkkuus
• myötäelämisen taito
• toisten tarpeiden vaistoaminen
• empaattisuus
• vahva intuitio
• vahva ongelmanratkaisukyky
Tärkeintä on, että opimme pitämään huolta ihanasta herkkyydestämme, jotta sen lahjasta voi nauttia parhaimmalla mahdollisella tavalla – etenkin itse, mutta myös ympärillämme olevat ihmiset. Ja mikäli joku ei suostu näkemään herkkyytesi kauneutta, anna sellaisen ihmisen mennä menojaan.
Sen sijaan, että keskityt muiden virheellisiin mielipiteisiin sinusta, keskity sinun supervoimiisi.
Lempeä muistutus
Meidät erityisherkät on ohjelmoitu toimimaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla. Emme voi siis vain lakata olemasta herkempiä, ottaa itseämme ”niskasta kiinni” tai karaistua sietämään erilaisia tilanteita herkistymättä. Ei ole mitään on/off –näppäintä, johon turvautua halutessaan tai kun se muille sattuu sopimaan.
Joten lempeästi muistutan, että sillä on väliä, miten meidät herkät kohdataan ja miten meitä puhutellaan. Väärälaisilla syytöksillä voidaan aiheuttaa pitkäaikaista haittaa ja vauriota toisen mieleen – etenkin lapselle.
Jokainen herkkä ansaitsee tulla nähdyksi juuri sellaisena kuin on. Jokainen herkkä on arvokas ja ihan oikeanlainen.
Lunasta Annukan tekemä maksuton Herkkyys voimavaraksi -työkirja täältä.
Kukkakaali saa uunin paahteessa ihanan pähkinäisen maun, ja siemenet antavat ruualle mukavan rapsakan suutuntuman. Tästä vegaanisesta pastasta riittää 4-5 henkilölle ja sen valmistaminen kestää noin 40 minuuttia. Ruuasta saa gluteenittoman käyttämällä gluteenitonta pastaa.
Lisää kasvisruoka- ja vegaanireseptejä löydät Ruokaboksi-palvelusta. Sen avulla on helppo oppia tekemään uusia kasvisruokia, syödä monipuolisesti ja terveellisesti ja helpottaa omaa arkea. Lue lisää Ruokaboksista ja lunasta Hidasta elämää -lukijan etusi TÄÄLLÄ.
Kuumenna uuni 225 asteeseen. Vuoraa uunipelti leivinpaperilla. Laita vesi kiehumaan pastaa varten.
Huuhtele kukkakaali ja leikkaa nupuiksi pellille. Kuori ja viipaloi myös varsi pellille. Mausta suolalla, mustapippurilla, kuivatulla timjamilla ja öljyllä. Nosta pelti uuniin ja paahda noin 10 minuuttia.
Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta kypsä pasta hyvin, mutta säästä keitinvettä noin 1 dl.
Kun kukkakaalit ovat paahtuneet noin 10 minuuttia, niin ripottele niiden päälle siemensekoitus. Jatka paahtamista vielä noin 5 minuuttia.
Kuori ja suikaloi sipuli. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet.
Kuumenna paistinpannu. Lisää öljy ja sipulit pannulle. Kuullota sekoitellen noin 2 minuuttia.
Lisää pannulle valkoviinietikka, pastan keitinvesi, pasta ja tuorejuusto. Mausta suolalla ja mustapippurilla.
Nostele pastan joukkoon paahtuneet kukkakaalit ja siemenet.
Tarjoa uunissa paahdettu kukkakaalipasta heti.
Vinkki! Kukkakaalin maustamiseen voi kokeilla kurkumaa. Lisää sitä 1 tl samaan aikaan muiden mausteiden kanssa.
Haluaisitko syödä terveellisesti ja vaihtelevasti ja enemmän kasvisruokaa – mutta käyttäisit aikaasi mieluummin muuhun kuin ruokien miettimiseen? Tämä vegaaninen resepti on Ruokaboksi-palvelusta, joka suunnittelee puolestasi arkiviikon ruuat, antaa reseptit ja tuo ainekset tuoreina ja raikkaina suoraan kotiovellesi.
Pääset tutustumaan Ruokaboksiin ja lunastamaan Hidasta elämää -lukijan etusi TÄÄLLÄ.
