Luulitko että kumppanin rakastaminen edellyttää itsensä pienentämistä tai rakastetun laittamista jalustalle? Ajattelitko että rakastamalla vaan tarpeeksi kovaa toinen kyllä muuttuu ja hänestä tulee esiin se ihminen, jonka hänessä näet olevan piilossa? Ikävä kyllä herkät ja sensitiiviset ihmiset pyrkivät näkemään usein toisessa olevan hyvän silloinkin, kun sitä on varsin vähän olemassa. Älä ymmärrä minua väärin, ajattelen että ihmiseen luottaminen on aina hyvä valinta, itse asiassa vieraksun halventavaa sinisilmäisyys-käsitettä.
Voidakseen olla avoin pitää voida luottaa ja antautua. Haavoittuvuus on kuuluu ihmisyyteen. Näen kuitenkin liian usein työssäni ihmisiä, jotka ovat hylänneet itsensä, kun eivät uskalla lähteä toimimattomasta suhteesta. Ihmisiä, jotka antavat kohdella itseään kaltoin, jotta eivät tulisi hylätyiksi. Nämä henkilöt pysyvät suhteissa silloinkin, kun kaikki merkit jo huutavat: Lähde, älä kiellä itseäsi! Näihin suhteisiiin liittyy vakavaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joka on niin taitavaa, ettei uhri sitä edes itse tunnista.
Vuosíen aikana olen tavannut monenlaisissa vaikeissa ihmissuhteissa rämpiviä henkilöitä. Vaikeudet kuuluvatkin elämään, eikä hyvän suhteen merkki ole se, ettei siinä olisi erimielisyyksiä vaan se että niistä huolimatta halutaan olla yhdessä. Jos kuitenkin jatkuvasti koet haavoittuvasi tai tulevasi mitätöidyksi suhteessasi, on sinulla todennäköisesti pysähtymisen ja suhteen tilan arvioinnin paikka. Mihinkään hyvään ihmissuhteeseen ei kuulu kumppanin halventava kohtelu, ilkeys, kontrollointi, seksuaalisten palvelujen vaatiminen, toisen asioiden utelu tai tietojen urkkiminen. Et ole velvollinen raportoimaan menemisiäsi, raha-asioitasi ja ajatuksiasi kenellekään. Yleensä toimivaan suhteeseen ajatellaan kuuluvan myös luottamus eli se että pysytään yhteisissä sopimuksissa.
Rajojen laittaminen ihmissuhteissa ei ole vain sitä että kertoo kumppanilleen mistä ei pidä. Se on myös sitä, että jos toinen ei ole kiinnostunut millään lailla kuulemaan sinua ja ottamaan toiveitasi huomioon, niin sinä uskallat kuitenkin kuunnella itseäsi ja tehdä omaan hyvinvointiasi tukevia päätöksiä. Jos vain ilmaiset mitä et halua, et ole loppuun saakka itsesi puolella. Elämässä tarvitaan toki kompromissejakin, mutta toisen toiveiden ohittaminen ei kuulu rakkaudelliseen ihmissuhteeseen. Usko minua, sinä olet sen arvoinen. Olet ihminen, jolla on oikeus elää elämäänsä turvassa.
Jos pelkäät kumppaniasi tai huomaat varovasi sanojasi tai tekojasi yhdessä ollessanne, et ole oikeassa seurassa. Jos kuitenkin haluat antaa suhteellenne mahdollisuuden, ota asia puheeksi ja ehdota pari- tai yksilöterapiaa. Jos kumppanisi ei suostu kasvamaan kanssasi, voit tehdä omat johtopäätöksesi. Rakkaus on teonsana. Tiedän ettei lähteminen ole helppoa, tarvitset siihen tukea. Puhu ystäville tai hae apua ammattilaiselta.
Haluatko luoda levollisempaa ja ymmärtäväisempää suhdetta tunteisiisi? Haluatko oppia ilmaisemaan paremmin ajatuksiasi ja tunteitasi? Tutustu täytettävään Tunnekarttakirjaan tästä.
Omassa työssäni psykofyysisenä fysioterapeuttina kohtaan yhä enenevästi vaikeasta uupumuksesta kärsiviä ihmisiä. Monilla heistä oireilu ei jää pelkkään uupumus- ja väsymystilaan, vaan siihen voi liittyä eriasteiset kivut, unihäiriöt ja esimerkiksi jatkuva ahdistuneisuuden tunne. Tämä onkin kaiken kaikkiaan haastava yhtälö. Sama ajatus saattaa olla sekä auttajalla että avun saajalla: ratkaisun etsiminen tähän on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Osa uupumustilaan ajautuneista on jo terapiaan tullessaan tunnistanut yhdeksi pitkittyneen kuormittumisen syyksi hyvin haastavat ihmissuhteet joko lähisuhteessa, laajemman suvun tai ystäväpiirin keskellä tai työpaikalla. Osa saattaa – kehollisen aistimisen kyvyn lisääntyessä – alkaa vähitellen oivaltaa, millaisissa tilanteissa oma keho on yrittänyt hänelle viestiä, ettei kaikki ole hyvin.
Miksi menetän voimani, ahdistun tai joudun olemaan varpaillani aina ollessani juuri tietyn ihmisen kanssa tekemisissä? Miksi ihmeessä jatkuvasti pelkään, huolestun, olen varuillani tai yritän miellyttää ja sovitella, jottei mitään turhia konflikteja edes syntyisi?
Lopulta voi jopa uskaltaa kysyä itseltään: Kuka minä oikein olen? Miksi en ole enää aikoihin ollut oma itseni? Miksi jatkuvasti syytän ja vastuutan itseäni kaikesta mahdollisesta, koen häpeää, enkä uskalla kertoa tilanteestani kenellekään, edes luotettaville ystävilleni?
Jokaisella meistä on perustanaan tarve selviytyä mistä tahansa tilanteesta parhaalla mahdollisella tavalla. Niinpä tällaisessa tilanteessa, jossa ihminen on joutunut toksisen käyttäytymisen, jopa väkivallan kohteeksi, keho ja mieli koettavat selviytyä ensi sijassa ”luovimalla” tilanteiden läpi. Mieli koettaa sanoa: ”Kyllä tämä jossakin vaiheessa menee ohi, minun pitää vain tehdä tässä parhaani, pitää ymmärtää ja joustaa.”
Mikäli ajan kuluessa tämä ei onnistu, vaan koemme edelleen uhkaa, elimistömme siirtyy aktiiviseen toiminnan tilaan, puolustautumiseen tai jopa taisteluun. Jos nämäkään keinot eivät toimi, tai tilanne vain kertakaikkiaan kestää liian kauan, voimamme ehtyvät tai joudumme kokemamme uhan vuoksi siirtymään eräänlaiselle ”säästöliekille”. Tämä tila voi näyttäytyä ihmisissä eri tavoin: alivireisyytenä, uupumuksena, masennuksena, turtuneisuutena, dissosiaationa, robottimaisina ajatuksina ja toimintoina.
Selviytymisen strategiat
Aktiivisessa toiminnan tilassa kehomme energia käytetään jatkuvan valmiustilan ylläpitämiseen. Osa saattaa olla vuorokauden läpi tässä valmiudessa, eli ylivireystila haittaa myös unensaantia. Jos näin tapahtuu, yön aikana tapahtuva stressistä palautuminen pysähtyy, eikä tämä tietenkään auta pysäyttämään noidankehää.
Toiminnan tilassa osa turvautuu taistelemiseen, osa pakenemiseen. Taisteleminen voi tarkoittaa mitä tahansa aktiivista toimintaa, jossa ihminen edelleen pyrkii pitämään rajoistaan kiinni, selittämään, miksi tilanne ei mene ”oikein”. Kaikesta yrittämisestä huolimatta tilanne ei tule toksisen ihmisen kanssa muuttumaan, vaikka ajoittain annettaisiinkin toivoa muutoksesta.
Pakeneminen taas voi tarkoittaa haastavien tilanteiden jatkuvaa ennakointia eli ”paetaan” tulevaa konfliktia jo ennen kuin se alkaakaan. Jos näihin tilanteisiin joudutaan, se voi tarkoittaa itsensä pienentämistä tai näkymättömäksi tekemistä tai fyysistä tilanteesta poistumista, koska taistelu ja puolensa pitäminen ei tuota tulosta. Fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävässä tilanteessa joudutaan tietenkin todelliseen pakenemisen moodiin, pelastaakseen itsensä vahingoittumiselta.
Vaikka kyseessä olisi henkinen väkivalta; kaltoinkohtelu, manipulointi, sumuttaminen, valehtelu jne., näissäkin tilanteissa kokija ajautuu edellä mainittuihin selviytymisen tiloihin. Usein henkinen väkivalta jää ulkopuolisilta piiloon, ja tämän vuoksi uhriksi joutuneen on niin vaikea kertoa kokemistaan asioista muille. Hän joutuu ajan mittaan yhä pahemman aivopesun kohteeksi, eli alkaa itsekin uskoa toksisen ihmisen ”totuutta” itsestään. Pelon ja häpeän vuoksi on helpompi olla hiljaa ja koettaa vain selviytyä päivästä toiseen.
Tällaista tilannetta, ikään kuin sotatilassa elämistä, ei kukaan ihminen kestä loputtomiin. Ennen pitkää toksisen käytöksen kohteeksi joutunut alistuu, lamaantuu ja osin sopeutuu vallitsevaan elämäänsä. Hän ei enää löydä ulospääsyä eikä jaksa enää yrittää, koska kaikki kehon ja mielen voimavarat ovat menneet päivittäiseen selviytymiseen ja tunnevuoristoradassa elämiseen.
Uupuminen ja muut oireet
Tyypillistä on, että jossakin vaiheessa tila alkaa heijastua esimerkiksi työkykyyn. Viimeistään tässä vaiheessa pyritään hakemaan apua asiantuntijoilta, oli sitten kyseessä työterveyshuolto tai muu sosiaali- tai terveydenhuollon taho. Kokija saattaa hakea apua yleistyneeseen ahdistukseen, ylivirittyneisyyteen, korkeaan verenpaineeseen, unettomuuteen, jaksamattomuuteen, masennukseen, vatsakipuihin, päänsärkyihin tai muihin kehossa tuntuviin kipuihin. Tässä vaiheessa keho siis on metaforisesti sanonut EI, tehnyt stopin, koska mieli ei ole siihen ymmärrettävästi kyennyt.
Syy, miksi halusin tästä aiheesta kirjoittaa, on tarve asian tuomiselle esiin yhä laajemmin. Todella harva toksisen käyttäytymisen kohteeksi joutunut ymmärtää alkumetreillä, mitä itselle on tapahtumassa. Kun päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat, jossakin kohtaa tulee se päivä, jolloin vihdoinkin alkaa ymmärtää. Jos kokija on hakenut apua ammattilaisilta, myös asiantuntijoiden pitäisi lisätä tietouttaan näistä ilmiöistä, eikä pelkästään hoitaa oiretta, kuten unettomuutta, uupumusta tai kipua.
On myös äärimmäisen tärkeää olla kohtaamisen tilanteissa sensitiivinen. Useat henkistä väkivaltaa suhteissaan kokeneet ovat kertoneet jopa ammattilaisten vähättelevästä suhtautumisesta kokijaan: ”Miksi et vain lähde? Sinähän tästä olet vastuussa, kun et pysty tekemään asialle mitään? Ehkä sinä vain kuvittelet kaiken?”.
Muistammehan siis me kaikki, jotka kohtaamme henkisen väkivallan kohteeksi joutuneen (olemme sitten ammattilaisia tai keitä tahansa), että hän ei ole syypää tapahtuneeseen, hän on jo siihen mennessä tehnyt kaikkensa ja enemmänkin selviytyäkseen. Hän on ehkä joutunut suojelemaan, ei vain itseään, vaan myös lapsiaan vielä isommalta pahalta. Emme ulkopuolisina todennäköisesti kykene täysin ymmärtämään kaikkea tapahtunutta.
Se mitä voimme silti joka hetki tehdä, on toimia kuuntelevana korvana, turvasatamana sekä luoda uskoa ja toivoa tilanteesta selviytymiseen sillä tavoin kuin se palvelee väkivaltaa kokenutta.
“Niin kauan kuin kehomme tuntee olonsa turvalliseksi, aivomme vastaanottavat uutta informaatiota ja luovat uutta todellisuutta.” – Bessel van der Kolk
TOIMITUKSEN LUKUVINKKI:
Kehon viisaat viestit on kirja, joka auttaa lukijaa ymmärtämään kehoaan ja luomaan siihen kokonaisvaltaisen yhteyden. Konkreettiset harjoitukset auttavat vapautumaan stressistä, säätelemään vireystiloja sekä vaikuttamaan kipukokemukseen ja muihin kuormittaviin tuntemuksiin.
Kirjan uudistetussa versiossa käsitellään stressin ja traumaattisten kokemusten yhteyttä erilaisiin kiputiloihin ja toiminnallisiin oireisiin. Lisäksi tarkastellaan liikunnan roolia hyvinvoinnissa sekä muun muassa kroonisen väsymysoireyhtymän ja pitkittyneen koronataudin hoitoa.
”Se, mitä tapahtuu mielessä, koetaan kehossa. Ja se, mitä koetaan kehossa, heijastuu mieleemme”, Karita Palomäki ja Juha Siira kirjoittavat.
Meitä ei ole tehty selviämään täällä ainoastaan yksin. Kuin puun juuret, olemme yhteydessä toisiimme lukemattomilla eri tavoilla. Siksi on rohkeutta myöntää tarvitsevansa toista. On rohkeutta nojata toiseen silloin kun sisäinen maailma horjuu. On rohkeutta jakaa paitsi ilo ja onni, niin myös suru ja myrskytuulet.
Tässä kolme lohdullista runoa sinulle, jonka on joskus vaikea ottaa tukea vastaan.
Osa ihmisistä on alttiimpia kokemaan tunteitaan voimakkaammin kuin muut. Tunteet tuntuvat mielen lisäksi myös kehossa vahvana, kokemus voi jäädä resonoimaan pitkäksi aikaa. Tunnehaavoittuvuuden yksilölliset erot voivat olla hyvin suuria ja siksi toisen ihmisen kokemuksen ymmärtäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Tunnehaavoittuvuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät ja kasvuolosuhteet. Joskus voi myös olla, että ihminen on elänyt hyvän ja turvallisen lapsuuden, mutta geneettinen alttius on niin voimakas, ettei turvallinen ympäristökään ole voinut suojata tunnehaavoittuvuudelta. Vahvat ja vaikeat tunnekokemukset vievät paljon energiaa ja vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään. Ikävä kyllä, tunnehaavoittuvalla ihmisellä on myös alttius tulkita toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä negatiivisemmin kuin mitä toinen on tarkoittanut tai ajatellutkaan. Siksi vahvoista tunteista kärsivän on hyvä opetella myös haastamaan tulkintojaan. Kaikki ajatukset eivät ole totta. Tunnehaavoittuvuus liittyy vahvasti myös joihinkin diagnooseihin, näitä ovat mm. ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö.Kukaan ei kuitenkaan ole tuomittu kärsimään kipeistä tunteista , koska kokemukseen voi vaikuttaa.
Tunnehaavoittuvuudella tarkoitetaan yleensä erityisesti kolmea seuraavaa asiaa:
1.Tunteet heräävät herkästi ja pienistä asioista (sensitiivisyys)
2. Tunnereaktio on voimakas (intensiivisyys)
3.Tunteiden laantuminen on hidasta (tunnereaktio voi kestää useiden päivien ajan)
Tunneherkkyyttä voidaan ajatella myös janana, jolle jokainen meistä sijoittuu. Vaikka et itse olisikaan tunneherkkä, on tärkeää vahvistaa ymmärrystä läheistä kohtaan, joka kärsii siitä. Myötätunto ja toisien tunteiden hyväksyntä ovat tässä tärkeässä asemassa. Itsemyötätunto on tärkeää myös henkilölle, joka kärsii tunnehaavoittuvuudesta.
Tunteiden haavoittavuuteen liittyy usein pelko hylätyksi tulemisesta. Tunnehaavoittuvan ihmisen se voi saada jopa välttelemään ihmissuhteita, joka ei ole koskaan hyvä asia.
Tunnehaavoittuvuuteen voidaan onneksi vaikuttaa. Marsha Lineheanin kehittämä dialektinen käyttäytymisterapia ja sen monet sovellukset ovat mainio tapa oppia ymmärtämään omia tunteitaan ja säätelemään niitä. Keskeistä hoidossa ja ryhmissä on vahvistaa läsnäolotaitojaan, oppia uudenlaisia vuorovaikutustaitoja ja harjoitella ahdistuksensäätelyä. Tunnehaavoittuvuus ei kokonaan lähde ihmisestä, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, ettei se aiheuta kohtuuttoman paljon kipua.
Olen viime aikoina kirjoittanut paljon tunnetaidoista. Olen myös mindfulness-ohjaajataustaisena käsikirjoittanut valtavan läjän meditaatioita, joissa tutkitaan tunteita. Ja koska olen pohjakoulutukseltani suomen kielen maisteri (virallisemmin filosofian maisteri), kieliasiat ovat kaikessa tekemisessäni läsnä. Viime aikoina olen työssäni kompastunut yhä uudelleen ja uudelleen kahden sanan käyttöön, ja ne ovat: tunne ja tuntea.
Jos suoraan sanon, nuo sanat ovat ainakin suomen kielessä aivan levällään. Ne tarkoittavat montaa asiaa, ja siksi niitä on joskus vaikea kohdentaa siihen, mitä niillä halutaan sanoa. Koitan avata ensin mahdollisimman lyhyesti Kielitoimiston sanakirjassa kuvattuja merkityksiä, jotta pääsette enemmän kärryille siinä, mitä tarkoitan.
Mitä kaikkea tunne ja tuntea tarkoittavatkaan puheessamme?
TUNNE-sana
Uusin suomen kielen sanakirja eli Kielitoimiston sanakirja jakaa tunne-sanan merkitykseen neljään osaan (sanakirjan tekstit kursivoituna, muut osat omaa pohdintaani):
Yksi iso osa tunnetaitoja on pystyä tunnistamaan ja nimeämään tunne. Meillä on sanavastineita kuvaamaan tällaisia tunteita, esim. häpeä, ilo, epätoivo, kiitollisuus jne.
Meditaatioiden kirjoittamisessa ja ohjaamisessa haluaisin pystyä erottelemaan tämän merkityksen muista tunne-sanan merkityksistä selvyyssyistä. Tästä syystä haluaisin kutsua näitä ”tunnenimiksi”. Tunnenimi-sana on kuitenkin aiheuttanut hämmennystä eikä sitä ole heti ymmärretty.
Lisähuomiona: Haluan nostaa esiin selitysosan sanat ”mielihyvä” ja ”mielipaha”. Niiden alkuosa ”mieli” viittaa mielen ilmiöön. Tunne ei silti ole pelkästään mielen tuotos tai mielen asia vaan hyvinkin kehollisesti kokonaisvaltainen kokemus. On myös hyvä tarkastella”mielihyvä ja -paha”-sanojen ”hyvä” ja ”paha” -ilmauksia: tunteet eivät ole hyviä tai pahoja, positiivisia tai negatiivisia, vaan kokemuksemme niistä voi olla miellyttävä tai epämiellyttävä. Ne siis saattavat tuntua hyvältä tai pahalta.
2. tuntoaistimus; oman elimistön tilaa koskeva aistimus; tuntemus.Esim. Kylmän, nälän, kivun tunne. / Saunan jälkeinen hyvän olon tunne. >>>tuntemus: 1. tunne, vaikutus, tuntu. Esim. Kivun, janon tuntemus. 2. tiedot ja kokemus jstak, omakohtainen tietämys jstak, perehtyneisyys. Alan perusteellinen tuntemus.
Kun puhumme tunnetaidoista ja tunteiden ymmärtämisestä, edellisen kohdan ”tunnetilalla” on aina vastineensa kehotuntemuksena. Esimerkiksi ahdistuneisuus voi tuntua paineen tunteena rintakehällä tai vaikka kuristuksen tunteena kurkulla.
Kehossa on muitakin kuin tunnetiloihin/emootioihin yhdistyneitä tuntemuksia. Esimerkiksi voimme tuntea kylmyyttä tai nälkää. Kiinnostava on sitten esimerkiksi kivun tuntemus, joka voi olla linkityksessä fyysiseen vammaan, tunnekipuun ja niiden yhdistelmään, jolloin tunnekipu voi vaikuttaa fyysisestä vammasta johtuvan kivun kokemukseen.
Lisähuomiona: Tuntemus-sanan soppaa sekoittavasta merkityksestä on kiinnostava huomata, että tuntemus voi viitata myös tietoon: tuntea jokin asia eli tietää jostain asiasta.
3. vaistonomainen taju, tunto, tietoisuus. Esim. Oikeuden-, vastuun-, velvollisuudentunne. /Tunne siitä, että on tehnyt oikein.
Kielitoimiston sanakirja ei kerro tarkemmin tästä merkityksestä, mutta tulkitsen, että tämä ”tunne” tarkoittaa tietoisesti ja tiedostamatta tehtyjä havaintoja, saatuja oppeja ja yhteen nivottua omaa kokemusta (esim. velvollisuudentunne voi pohjata tunnelukkojen kaltaisiin uskomuksiin).
4. aavistus, vaikutelma. Esim. Vaaran tunne. Minulla on sellainen tunne, että hän salaa jotain.
Tällä viitattaneen jonkinlaiseen vaistoon, etiäiseen tai intuitioon, jonka syntyä tai syytä ei voida tarkentaa todistettavasti tiettyyn kohteeseen.
TUNTEA-sana
On syytä tarkastella myös tuntea-verbiä. Se tuo vielä vähän lisää maustetta merkityssoppaan. Kielitoimiston sanakirja esittelee 6 eri merkitystä. Olen itse lisännyt listaan kohdan 7.
1. aistia, kokea jtak tunto-, haju- t. makuaistin välityksellä; aistia jtak oman elimistön tilaa koskevaa.Esim. Tuntea kankaan pehmeys. / Tuntea kipua selässään. / Tuntea väsymystä, huimausta.
olla tunnettavissa; vrt. tuntea), esim. Kävely tuntui jaloissa väsymyksenä.
aiheuttaa jokin aistivaikutelma, aistimus tai oman elimistön tilaa koskeva, tuntemus, esim. Pää tuntui halkeavan kivusta.
aiheuttaa jokin havaintovaikutelma tai tunne; vaikuttaa jonkinlaiselta, esim. Tuntuu nololta, nololle lähteä.
Huomio: Kielitoimiston sanakirja ei ota huomioon tunnetilaa tai emootiota kuvaavaa tuntua-merkitystä, joka esiintyy esimerkiksi kysymyksessä: ”Miltä sinusta tuntuu?” Sekä yleisesti tunnetilan kuvauksessa: ”Minusta tuntuu surulliselta/pelokkalta/iloiselta.”
Kun lääkäri esimerkiksi koskettaa polvea ja kysyy ”miltä tuntuu”, emme vastaa, että ”olen surullinen” tai ”minua suututtaa”. Tiedämme siis, että lääkäri tarkoittaa nimenomaan tuntoaistimusta eikä tunnetilaa. Mutta kun terapeutti kysyy ”miltä tuntuu”, pyrimme etsimään vastaukseksi tunnetilaa kuvaavan sanan, kuten ”suututtaa” tai ”masentaa” (tai ”minusta tuntuu masentuneelta” > ei kuitenkaan ole luonteva kaikkien tunneilmaisujen kanssa, kuten ”minusta tuntuu suuttuneelta”)
Lisähuomiona: esimerkiksi ”ahdistaa” kuvaa sekä kehollisen ahtauden tunnetta (esim. poolokaulus ahdistaa kurkkua) sekä emotionaalista tiedostamattomista syistä johtuvaa pelkoa (esim. ahdistaa mennä töihin).
Huomio: Kielitoimiston sanakirjassa annetaan tässä kohtaa esimerkkinä myös seuraavat lauseet: Tuntea tarvetta tehdä jtak. / Tunsi tehneensä väärin. Nämä ilmaukset ovat kuitenkin lähempänä tunne-sanan yhteydessä olevaa kohtaa 3: tuntemista, joka perustuu vaistovaraiseen tajuun, tuntoon tai tietoisuuteen. Näissä esimerkeissä ei ymmärrykseni mukaan ole kyse tunnetilasta, emootiosta, jolla on aina vastineensa kehossa kuvailtavana kehotuntemuksena. (ks. siis alempana kohta 7)
3. tietää, olla tietoinen, selvillä, perillä jstak, jnk laadusta, ominaisuuksista. Esim. Tuntea paljon kasveja. / Tunsi tien kotiin.
Kutentuntemus-sanan kohdalla huomattiin, kyse voi olla myös tiedosta. Verbinä tunteminen (tuntea) on siis myös tietämistä.
4. Ihmisiin liittyen:
A. henkilöyttä koskevasta ylimalkaisesta tietämyksestä. Esim.
Kaikki suomalaiset tuntevat Lasse Virénin. / Tunnetko tuon naisen, joka taluttaa koiraa?
Jos joku kysyy, että tunnetko tuon naisen, joka taluttaa koiraa, vastaus voi olla: ”En tunne mutta tiedän.” Tämä on mielenkiintoista! Mikä tällöin on tuntemisen ja tietämisen ero? Seuraava pohdinta on omaani: Yleisesti voitaisiin ajatella, että tunteminen (tuntea) on syvällisempää, ja tietäminen (tietää) on enemmän sitä, että on rekisteröinyt toisen ihmisen olemassaolon. Syvällisemmin voitaisiin ehkä ajatella, että tunteminen (tuntea) voisi liittyä myös tuntea- ja tunne-sanojen fyysiseen tuntemukseen; jos tuntee jonkun, on ollut fyysisesti myös tilassa, jossa on voinut aistia toisen ihmisen joko moniaistisesti tai tuntoaistillaan esim. kättelemällä (vrt kohta 1: aistia). Tietäminen voisi tässä olla sitten vain ”mielen tekemää merkkaamista”.
B. yksilöllisiä piirteitä koskevasta tarkemmasta t. perinpohjaisesta selvillä olemisesta. Esim. Hänet tunnetaan terävänä kriitikkona. / Kyllä äiti tyttärensä tuntee.
5. tunnistaa, identifioida. Esim. Tunsi joukosta veljensä. / Tunsin hänet äänestä.
6. ymmärtää jnk merkitys, arvo, osata arvostaa jtak. Esim. Tuntea rahan arvo. / Arvonsa tunteva ihminen.
Kielitoimiston sanakirjassa ei ole tätä kohtaa tuntea-verbin kohdalla, mutta tunne-sanan kohdalla mainitaan ”vaistonomainen taju, tunto, tietoisuus” (3) sekä ”aavistus, vaikutelma” (4). Verbiä käytetään tällaisessa tarkoituksessa esimerkiksi seuraavasti: Minusta tuntuu, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. / Minusta tuntui, että hän ei pitänyt minusta, vaikka sanoi muuta.
Nyt kun olemme selvitelleet tunne- ja tuntea-sanojen moninaisia käyttötapoja, voimme ymmärtää, että tunteminen (tunne/tuntea) on epätarkka ilmaus, jonka tarkempi merkitys selviää parhaiten käyttöyhteydestä. Silti olen huomannut, että tunnetilaa ja kehotuntemusta on vaikea erotella toisistaan selvästi ja ymmärrettävästi puheessa ja meditaatio-ohjauksessa, esimerkiksi:
”Tuo huomio kehoosi. Onko kehossasi juuri nyt jotain selkeitä tuntemuksia? Ehkä painetta, ahtautta, kihelmöintiä tai jotain muuta? Tunnetko, miten kehosi koskettaa alustaa? Miltä se tuntuu? Miltä sisälläsi tuntuu juuri nyt? Miltä tuntuu vatsan alueella? Miltä tuntuu sydämen kohdalla? Miltä tuntuu rintakehän alueella? Millaisia tuntemuksia huomaat kaulan alueella? Entä huomaatko tuntemuksia kurkun alueella? Entä miltä päässä tuntuu? Tunnustele hetken aikaa, mitä tuntemuksia huomaat kehossasi….
Nyt tuo huomiosi siihen kehon kohtaan, jossa sisäinen tuntemus on voimakkain tai hallitsevin. Missä kohtaa kehoasi on tässä hetkessä intensiivisin tunne? Osaatko kuvailla, miltä tuntemus tuntuu? Onko se ehkä painetta, ahtautta, kihelmöintiä tai jotain muuta?
Kun tunnustelet kehotuntemusta, osaatko sanoa, mistä tunteesta on kyse? Tunteella on aina vastineensa kehotuntemuksessa. Kehotuntemus saa olon huonoksi. Voisiko kyse olla pelosta, stressistä, ahdistuksesta, syyllisyydestä, häpeästä, epävarmuudesta tai jostain muusta? Minkä niminen tunne voisi vastata parhaiten kokemustasi? Jos sinun pitäisi kertoa jollekin toiselle, miltä sinusta juuri nyt tuntuu, mitä sanoja käyttäisit, jotta toinen ihminen voisi ymmärtää, mitä koet?
Jos löydät tunteelle nimen, voit sanoa sen mielessäsi tai ääneen itsellesi. Jos et löydä tunteelle sopivaa nimeä, voit sanoa itsellesi mielessä tai ääneen: Tämä tuntuu epämiellyttävältä.”
On myös usein vaikea erottaa fyysisen vamman aiheuttamaa ja mentaaliseen prosessiin kytkeytyviä kehollisia tiloja: esimerkiksi kipua voi tuntea kehossa vammasta tai tunnetilasta (emootiosta) johtuen. Onko silloin kyse samanlaisesta kivusta?
Koen, että tunneasiat eivät kehity, jos meillä ei ole tarkempia tapoja käsitellä ja keskustella niistä arjen keskellä. Tarvitsemme lisää tunne-sanoja eriyttämään erilaisia tunne-kokemuksia.
Lopuksi haluan kysyä, että miltä tämä kaikki sinusta tuntuu? 😀
Jos kaipaat parempaa yhteyttä tunteisiisi ja lisää ymmärrystä itseäsi kohtaan, tutustu Hetki itselle– Rauhoittavaan äänipalveluun, joka sisältää yli 100 meditaatiota. Äänitteet auttavat sinua löytämään levollisen suhteen itseesi ja lisäämään sisäisiä voimavarojasi välillä haastavissakin olosuhteissa. Tutustu palveluun TÄÄLLÄ.
Uskoin aiemmin sinnikkäästi, että jos vaan tahtoo tarpeeksi, niin suhteen voi kyllä saada toimimaan! Edelleen kyllä uskon, että toimiva parisuhde kysyy vilpitöntä sitoutumista, mutta enää en usko että pelkkä tahto taikka rakkaus riittäisi. Eivät ne aina riitä.
Joillekin meistä on vaikeampaa olla yrittämättä. Sinnikkyys, lojaalius ja kyky työskennellä myös vaikeiden asioiden parissa ovat ehdottomasti arvostettavia piirteitä. Ja samalla, epäterveessä suhteessa jossa toinen ei ota vastuuta omasta puolestaan, saattavat nämä arvokkaat piirteet kääntyä itseä vastaan. Ne kääntyvät ylilojaaliudeksi ja itsensä hylkäämiseksi.
Traumakiintymyssuhteessa altavastaajasta tulee liiankin lojaali ihmiselle, joka toistuvasti särkee sovittuja asioita ja lupauksia. Aina kasvu ei ole lisää ymmärtämistä tai yrittämistä, monissa asioissa kasvu on myös hellittämistä. Se ei ole luovuttamista.
Olisi ihanaa, jos rakkaus ja pehmeys olisivat vastaus kaikkeen, mutta joskus meidän on opittava vetämään rajoja. Rajojen asettaminen tuntuu monelle meistä hankalalta, se voi nostaa esiin tunteen itsekkyydestä. Usein täysin aiheetta.
Rajattomuus tuo usein hämminkiä, epäselkeyttä ja turvattomuutta. Moni traumakiintymyssuhteessa oleva kokee olonsaahdistuneeksi. Omia rajoja on ehkä yrittänyt varoen ilmaista, mutta jos toinen ei niitä kunnioita niin noh…minkäs sille nyt voi. Pelko toisen menettämisestä ja yksinjäämisestä on suurempi, kuin uskallus olla terveellä tavalla itsensä puolella.
Mutta jos suhde ei kestä raja keskusteluja, se ei kestä yhteistä sopimista tai pelisääntöjä… pysyykö suhde silloin yllä jonkin muun liiman avulla, kuin aidon kunnioituksen ja tasavertaisuuden?
Mitä tulee näkyville, jos keskityt vain ja ainoastaan ottamaan vastuun itsestäsi ja luovut toisen puolesta pinnistelystä? Joskus on valitettavasti hyväksyttävä, että asioiden käsittely yhdessä ei ole mahdollista. Se ei ole luovuttamista, vaan jossain tilanteissa realiteettien kohtaamista. Kaikkia suhteita ei saada toimimaan, kaikki suhteet eivät valitettavasti kasva turvallisiksi.
Toimiva suhde ei ole vain tunteita, se on tekoja, valintoja ja joskus hyvinkin arkista sekä konkreettista. Ja toki sitä tahtoa tarvitaan, mutta toisen puolesta ei voi prosessiin sitoutua. Mutta aina voi harjoitella kasvamaan itselleen turvalliseksi aikuiseksi. Se on yksi kaunis lahja, joka rajoilla voi olla meille tarjottavanaan.
Se, että uskaltaa hellittää suhteen ylikannattelusta nostaa esiin usein surua. Saa tuntua. Hellittäminen tekee tilaa sille, mitä koitimme ylikannattelulla välttää kohtaamasta.
Muutama kysymys itsereflektion tueksi:
💟 Mitä pelkäät että tapahtuu jos ilmaiset rajasi ja tarpeesi?
💟Mitä tulisi näkyville, jos hellitän?
💟 Mitä hyvää siitä voi seurata jos/kun vedät rajasi?
On se ihanaa, kun on vuodenaikojen vaihtelua. Kuka huomaisi ruskan värikkyyden, jos se jatkuisi vuoden ympäri, tai kuka kestäisi jatkuvaa kesähellettä? Älä siis anna syksyn masentaa, vaikka olet kesäihminen, tai pidät eniten keväästä. Ota ilo irti syksystäkin! Itse olen syksy-ihminen, joten on helppo nauttia siitä.
1. Tankkaa ruskan värejä muistiisi.
Värien muistiin tankkaaminen onnistuu katsellen ruskan kyllästämää maisemaa ja vain räpäyttämällä silmiä, ihan kuin painaisit kameran nappia, ja kas, kuva on muistissasi. Jos elämä tuntuu harmaalta, ottamalla muistin kätköistä nappaamasi ruskakuvan, saat ainakin hetkeksi väriä päivääsi.
2.Näe harmaassakin eri sävyt.
Ei harmaakaan ole pelkkää yhtä väriä, vaan siinäkin on sävyjä.Katso vaikka taivaalle, eivät pilvetkään ole samansävyisiä, tai maa, puhumattakaan muusta luonnosta.
3. Ethän aloita tai lopeta päivää uutisia katsomalla.
Uutiset ovat harvoin hyviä vuodenajasta riippumatta. Saat helposti päiväsi ja yösi huolten täyttämäksi. Riittää, kun katsot uutiset kerran päivässä tai vieläkin harvemmin. Voit ajoittaa ne johonkin muuhun aikaan, kuin ensimmäiseksi aamuun tai viimeiseksi iltaan.
4. Näe, että sateellakin on hyviä puolia.
Juha-Tapio laulaa ”kuinka kadunvarren lätäköissä meille taivaan tähdet heijastuu”. Voisikos kauniimmin ilmaista sateen jälkiä? Vettä sataa syksyllä, että pohjavesivaranto pysyy täynnä, emmehän tule toimeen ilman vettä. Syksyn sateet ovat siis tarpeen.
5. Luepa L Pohjanpään runo kahdesta vanhasta variksesta.
Tuo runo mielletään helposti alakuloiseksi kuvaukseksi harmaasta ja sateisesta syyspäivästä. Sen voi lukea myös rauhan ja hitauden vertauskuvana. ”Yli pellon mustan kynnöksen tuntuu riihentuoksu etäinen.” On siis saatu sato talteen ja syystyöt tehtyä. Nykynuorelle voivat olla vieraita käsitteitä sekä pellon kynnös, että riihentuoksu, mutta ei vanhemmalle polvelle. Enää ei peltoja kynnetä ja viljat puidaan riihen asemasta leikkuupuimurilla.
6. Kuuntele tuulta.
Olen seisonut pihalla kuunnellen, kuinka tuuli ”soi” eri tavalla eri puissa. Lehtipuissa se kuulostaa lempeältä suhinalta, havupuissa se on voimakkaampaa. Syksyisin tuulee paljon, jolloin on hyvä tilaisuus kuunnella sitä. Ellei ole kyseessä myrsky, tuulen ääni rauhoittaa ja rauha on hyvä tunne varsinkin nykyisinä aikoina.
7. Vietä hämärähyssyä.
Jos vain mahdollista, vietä hetki hämärässä ennen valojen sytyttämistä. Samalla säästät sähköä, mikä on tosi hyvä asia nyt kalliin energian aikana. Sytytä sitten kynttilä/kynttilöitä ja jatka rauhoittumista lempeässä valossa.
Syksyssä on paljon hyviä puolia, ne kannattaa opetella huomaamaan.
Mikäli otat liikaa vastuuta toisten tunteista ja kokemuksista, käytät empatiakykyäsi itseäsi kuormittavasti.
Empatian överiksi vetävä uskoo, että jos joku toinen kärsii, hänenkin täytyy aina kärsiä, jotta hän on riittävän empaattinen ja myötätuntoinen. Hän kokee, että hänen tulee ottaa muiden raskaat tunteet itselleen, jotta heidän olonsa kevenisi.
Koska hän on käyttänyt empatiakykyään aina näin, epäsuhtainen tunne-energeettinen vuorovaikutus jatkuu niin kauan, kunnes överiempaattinen havahtuu siihen.
Jos olemme olleet paljon ihmisten kanssa, jotka ovat olleet usein raskaissa tunnetiloissa, siitä on tullut meille tuttua. Varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso on todennut, että ”tunneyhteys on sitä, että on samassa tunteessa toisen kanssa”.
Mikäli olemme tottuneet virittäytymään muiden raskaiden tunteiden taajuudelle siinä toivossa, että saisimme heihin kestävän tunneyhteyden, yhteyden hakeminen tiheiden tunteiden kautta on meille normaalia. Siksi ihmiset, joissa on esimerkiksi haudattuja arvottomuuden tunteita, voivat tuntua meille selittämättömän tutuilta, vaikka emme heidän seuraansa tietoisesti hakeutuisikaan.
Tutkimustieto tukee omaan kokemukseeni ja valmennustyöhöni perustuvaa käsitystä siitä, että tunnetason kokemuksemme, joihin myös muiden tunteet vaikuttavat, muovaavat sitä, mistä tulee meille tuttua ja tavallista.
Sydämen älykkyyttä tutkivan HeartMath Instituten työ näyttää, että henkilö, joka elää ympäristössä, jossa hän tuntee jatkuvasti esimerkiksi vihaa tai pelkoa, tottuu näihin tunteisiin ja niiden hermostollisiin ja hormonaalisiin vastaavuuksiin. Vastaavasti henkilö, jonka kokemusta hallitsevat turvan, rakkauden ja huolenpidon tunteet, tottuu todennäköisesti näiden tunteiden fysiologisiin kaavoihin.
Jos pysymme riittävän kauan tilanteessa tai suhteessa, jossa tunnemme esimerkiksi jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa, näiden tunteiden fysiologiset sapluunat iskostuvat meihin ja pysyvät meissä entistä tiukemmin paikoillaan.
Koska epämiellyttävä olotila normalisoituu, emme osaa siirtyä tilanteesta pois, vaan jäämme siihen sen tuttuuden vuoksi usein pidemmäksi aikaa kuin meille olisi hyväksi.
Miltä överiempatia tuntuu?
Kun överiempaattinen toimintamallimme menee päälle, pyrimme täsmäämään tunnetilamme toisen tunteisiin.
Avaamme tunne-energeettiset väylämme hänestä tuleville tunteille. Tähän liittyy usein pakottava tarve tarjota koko kehollinen läsnäolomme sille, mitä tunteita toisessa nousee. Saatamme kokea, että energiamme vuotaa meistä muille ilman, että pystymme tekemään sille mitään. Tietoisuutemme karkaa väkisin siihen, mitä toisessa tapahtuu.
Tähän voi riittää se, että vain mietimme tiettyä henkilöä tai tilannetta, jota jännitämme tai pelkäämme. Sen pohtiminen, miltä tilanne tuntuu ja miten siinä pitäisi toimia, voi aktivoida traumaattiset tunnelatauksemme ja saada ne virtaamaan kehossamme uudestaan.
Överiempatian aktivoitumispisteessä meissä tapahtuu hallitsematon sysäys, joka tönäisee meidät ottamaan vastuuta toisten vaikeista tunteista. Siihen liittyy usein ennakoitua syyllisyyttä siitä, että jos en helpota toisen oloa, on minun vikani, että hän joutuu kokemaan hankalia tunteita.
Koska humpsahdamme överiempatiaan niin nopeasti tunnetasolla, emme ennätä estää sitä tietoisen mielemme avulla.
Tunnetason kipupisteemme ja alitajuiset uskomuksemme aloittavat keskinäisen hälytystilansa, jolla ne pyrkivät suojelemaan meitä samoilta hylätyksi tulemisen kokemuksilta, joiden vaikutuksesta ne ovat alun perin syntyneet. Tunne-energeettiset anturimme suuntautuvat muiden tunteisiin, jotta voisimme luovia tilanteessa mahdollisimman vähin vaurioin.
Olet ehkä huomannut, että tuntosarvesi valpastuvat tietynlaiselta tuntuvien ihmisten kanssa ja tietynlaisissa tunneilmapiireissä, jotka muistuttavat sinua aikaisemmista torjutuksi ja hylätyksi tulemisen kokemuksistasi. Kun sallit itsesi tutkia näitä suhteita ja tilanteita, voit nähdä, että yrität hallita niissä hankalia tunteitasi, kuten arvottomuutta, turvattomuutta ja hylätyksi tulemisen ja selviytymisen pelkoa.
Sinä saat olla rauhassa itsessäsi, vaikka ympärilläsi kuohuisi
Kun kasvamme ulos överiempatiasta, sallimme itsemme olla rauhassa omassa energiassamme. Se voi olla raskaassa ilmapiirissä huomattavasti keveämpää kuin se, mitä ympärillämme tapahtuu.
Vaikka menisit huoneeseen, joka on halkeamassa jännitteistä, sinun ei tarvitse sovittaa tunnetilaasi aistimasi mukaisesti. Tai jos kohtaat henkilön, jonka kanssa sinulla on latautunut yhteys, sinun ei tarvitse hypätä automaattisesti hänen tunnemereensä, jotta olisit välittävä ja myötätuntoinen.
Kun kiinnität huomiota siihen, missä otat vastuuta toisten tunteista, voit tunnistaa överiempatian aktivoitumispisteen. Jos tunnet sisäisen tilasi heilahtavan, voit jarruttaa tilannetta pysähtymällä sisäisen siirtymäsi äärelle.
Tunnetko velvollisuutta ja vastuuta siitä, että aistimasi tunteet kevenisivät? Nouseeko sinussa toisessa aistimistasi tunteista syyllisyyttä, jolle ei ole järjellisiä perusteita? Saat siirtää huomiosi itseesi ja siihen, mitä sinussa tapahtuu.
Tämä voi tuntua radikaalilta, jos olet selviytynyt keskittymällä ensisijaisesti toisten tunteiden ratkaisemiseen. Kuitenkin, kun uskallat elää läpi omia kokemuksiasi, luottamuksesi muiden kykyyn – tai ainakin vastuuseen – tehdä samoin vahvistuu.
Siitäkin huolimatta, että olet saattanut uskoa niin, itsesi hylkääminen ei ole myötätuntoisen ihmisen mitta. Siksi on tärkeää, että ymmärrät oman arvosi ja opettelet tukemaan muita niin, että pysyt voimissasi.
Sinun ei siis tarvitse sukeltaa automaattisesti toisen tunnetaajuudelle siksi, että hänen ei tarvitsisi elää läpi hankalia tunteitaan. Jos hyppäät aina samaan tunnesuohon jokaisen kanssa, jonka kokemuksessa on jotain epämiellyttävää, raskasta tai vaikeaa, suoritat loputonta tehtävää, joka vie voimasi.
Jos keskityt tekemään toisten kokemuksista sujuvampia sillä kustannuksella, että omat tunteesi ja tarpeesi jäävät sivuun, koet, että elämäsi etenee toisten ehdoilla. Se ei tunnu omaltasi.
Kun et enää yritä elää toisten kokemuksia heidän puolestaan, sekä sinä että muut voivat ottaa vastuun itsestään ja siitä, miten he elämän käänteissä navigoivat. Kun kyse on aikuisista ihmisistä, tämä, jos mikä, kuuluu jokaisen omalle vastuulle.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Katso ja tilaa kirja täältä!
Eräs vanhempi totesi minulle aikoinaan, että oman lapsen syntymän jälkeen elämässä on läsnä alituisesti uudenlainen pelko. Just joo, ajattelin. Nyttemmin, kahden lapsen isänä sisäistän, mitä hän tarkoitti.
Oman lapsen puolesta voi pelätä niin monin eri tavoin. Kuinka hän selviää? Pärjääkö maailman tuulissa? Sietääkö epäonnea? Kasvaako kunnon kansalaiseksi? Millainen ylipäätään on kunnon kansalainen? Löytääkö paikkansa ja oman äänensä?
Pelko jälkikasvun selviämisestä konkretisoituu vanhemman pyrkimyksenä, joka sinkoaa useampaan eri suuntaan. Pohjimmiltaan se on halua luoda turvallista tilaa. Potkia pienokaisen tieltä aikuisten silmin nähtävillä olevia kompastuskiviä.
Liekö ainuttakaan väistyvää tai hallitsevaa sukupolvea, jonka silmissä tuleva ei olisi rahtusen heitteillä – ja sen vuoksi ohjauksen tarpeessa?
Haasteena on, että objektiivista ja perille johdattavaa keltaista tiilitietä on vaikea hahmottaa, sillä myös vanhempina näkemyksemme ja kokemuksemme maailmasta ovat subjektiivisia.
Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä hyödytä toista
Länsimainen kasvatuskulttuuri on perin nuori. Monet käyttämämme metodit ovat olleet käytössä vasta satakunta vuotta, jotkut vielä vähemmän aikaa. Yksittäisenä esimerkkinä ydinperhemalli, käytäntö, jonka olemassaolon ulkopuolelle ulottuu 99,9% ihmisen ajasta maapallolla.
“Ydinperheellä ei ole mitään kunnollisia juuria menneisyydessä”. toteaa New Jerseyssä sijaitsevan Rutgersin yliopiston tutkija John Gillis, joka on tutkinut vuosikymmeniä länsimaalaisten perheiden evoluutiota.
Tämän artikkelin tarkoitus ei kuitenkaan ole kyseenalaistaa ydinperhettä tai mitään muutakaan perhemallia.
Toisinaan tuntuu silti, että lukitsemme itsemme vanhempina toiveisiin ja odotuksiin, jotka kuormittavat ennen kaikkea meitä itseämme, mutta heijastuvat osaltaan myös lapsiimme.
Tulee olla tietynlainen, tulla tietynlaiseksi.
Ilmiö on nähtävissä myös niin sanotun massan ulkopuolella, sillä myös pienemmissä piireissä on omat odotukset ja käytännöt, jotka pohjautuvat perusteltuihin näkemyksiin. 2020-luvun riemukkain juomapeli kulkee siten, että osallistujat valitsevat väitteen, jolle yrittävät googlata sitä puoltavaa tutkimustietoa. Kaikki voittavat!
Erilaisten tutkimusten ja päätelmien siunattuna aikakautena onkin tärkeää sisäistää, että jonkin metodin tai työvälineen toimiminen tutkimusolosuhteissa tai pienen ryhmän kohdalla ei anna takuuta siitä, että siitä olisi hyötyä juuri sinulle tai lapsillesi.
Ihmisenä oleminen on yksilöllistä, myös viikareilla.
”Mitä se vaatisi?”
Tiedetään, että yleisesti ottaen eri metsästäjä-keräilijäheimoissa pidetään yhä itsemääräämisoikeutta suuressa arvossa. Tämä ulottuu myös lapsiin. Heille muodostuu jo varhaisessa vaiheessa kyky päättää itse tekemisistään.
Yalen yliopiston professori Zoe Chanceon kehittänyt metodin, jota hän kutsuu taianomaiseksi kysymykseksi. “Mitä se vaatisi” on kysymyksenä aseistariisuva. Se tarjoaa kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Chance teroittaa, että taianomaisen kysymyksen voi esittää myös omille lapsille.
Hän täsmentää silti, että on vanhemman tehtävä rajata valinnat, jotka kuuluvat lapsille ja ne, jotka jäävät vanhemmille. Se luo selkeyttä, mutta alleviivaa myös asioita, joissa lapsella on itsemääräämisoikeus.
Yhdysvaltalainen antropologi Jean Briggs totesi eläessään, että “mielentyyneyden säilyttäminen koettelemusten keskellä on tärkein merkki siitä, että henkilö on saavuttanut aikuiselta vaadittavan kypsyyden”.
Jotain, mitä emme voi odottaa pieneltä (tai edes vähän isommalta lapselta), mutta vanhempina itseltämme kylläkin.
Se lähtee siitä olettamuksesta, että höllää otetta ja luottaa, että lapsi lentää. Siitäkin huolimatta, että nassukka tykkää prinsessoista, vaikka ne edustavat vanhakantaista ajattelua sukupuolirooleista. Tai pelaa tietokonepelejä, jotka näyttävät omaan silmään lähinnä ajan haaskaukselta.
Tältä osin vanhemmuus ei ole omistamista, vaan luopumista.
Kaikissa riidoissa on niin monta ulottuvuutta, että varmasti toimivia yleisohjeita on vaikea tarjota. Kuitenkin jo muutaman hyvän kysymyksen avulla kuka tahansa voi päästä riidassaan siihen pisteeseen, jossa tilanne alkaa avautua ja riidassa esiin nousseet epäkohdat korjaantua. Parhaimmillaan riita voi olla oppimiskokemus, joka syventää osapuolten keskinäistä suhdetta ja vahvistaa heidän ymmärrystään toisiaan kohtaan. Pahimmillaan… no, siitä tiedämme jo tarpeeksi.
Riidoissakin pätee ihmisuhteiden kultainen sääntö, että vain itseään voi muuttaa, ei toista. Siksi seuraavat kysymykset ovat “minä” -muodossa. On kuitenkin pakko todeta, ettei itsensäkään muuttaminen ole kovin helppoa. Mutta voimme oppia ja kehittyä. Nämä seuraavat kysymykset löydät Riidan ratkaisu -korteista, joista löytyy yli 40 muutakin hyvää riitakysymystä.
Kaikki voivat olla oikeassa
Ensimmäinen oleellinen kysymys liittyy riidan tapahtumiin. Niistä puhuttaessa on oleellista tietää, että menneet tapahtumat kulkevat mukana mielessämme muistoina, jotka ovat aina vain osa kokonaisuutta. Joskus riidassa osapuolet keskittyvät siihen, kumpi muistaa tilanteen oikein ja kumpi väärin, mikä on molemmille yleensä uuvuttavaa. Olisi paljon hedelmällisempää puhua siitä, mitä me muistamme tapahtumista ja miksi – ihminen kun kiinnittää huomionsa yleensä niihin asioihin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Tällaisessa keskustelussa kaikki voivat olla oikeassa, sillä merkityksellisistä tapahtumista puhuminen vie osapuolet lopulta tunteiden ja tarpeiden äärelle, joita tapahtumat ovat nostaneet pintaan. Siksi haluan ensimmäiseksi oleelliseksi kysymykseksi julistaa tämän:
“Kun muistelen riidan yhteydessä tapahtuneita asioita, mihin niissä erityisesti palaan? Miksi juuri näihin?”
Uskalla katsoa tilannetta eri näkökulmista
Toisen oleellisen kysymyksen avulla haluan meidän muistavan, että riitaan on aina monta näkökulmaa. Joskus riidassa on erityisen ahdistavaa juuri se, että jumiudumme tuijottamaan kaikkea vain omasta näkökulmasta emmekä kykene katsomaan tilannetta laajemmin. Kapeakatseisuus on yleensä kovin toivotonta eikä ilman toivoa löydy uusia näköaloja tilanteeseen. Tällaisessa tilanteessa voi olla hyvä kysyä itseltään:
“Miten valmis olen kuulemaan toisen osapuolen kokemuksia tapahtuneesta? Estääkö jokin asia minua kuuntelemasta?”
Väitän, että riidassa yksi keskeinen tarve kaikilla on tulla kuulluksi – joskus hyvään suuntaan voi viedä se, että osoittaa itse kiinnostusta toisen näkökulmiin. Tämä voi olla avaus siihen, että hänkin kiinnostuu sinun kokemuksistasi.
Kaikkiin riitoihin on monta ratkaisua
Kolmas oleellinen kysymys on:
“Mitä voin tehdä sen eteen, että riita saadaan ratkaistua? Mikä olisi pienin seuraava askel kohti omaa sisäistä rauhaa?”
Sovittelijana annan yleensä riidan osapuolille valmistautumisohjeen, että miettivät tahoillaan mahdollisimman monta eri ratkaisua riidan eri aiheisiin – riidassa harvoin on vain yksi asia esillä. Pelkästään yhdellä ratkaisulla sovitteluun tuleminen johtaa herkästi oman ainoan näkemyksen puolesta taistelemiseen ja riita saattaa tästä vain pahentua. Avoimuus vaihtoehdoille tekee tilaa parhaille ratkaisuille.
Me teemme jokaisessa riidassa monta valintaa, jotka vaikuttavat käsillä olevaan ihmissuhteeseen joko pahentavasti tai parantavasti. Pienissäkin asioissa hyvien valintojen tekeminen tukee sitä, että lopulta riita onnistutaan ratkaisemaan yhdessä.
Kirjoittaja Irina Björklund on näyttelijä, laulaja ja muusikko, joka syyskuussa julkaisi Plant a Seed -levynsä rinnakkaisteoksena ensimmäisen kirjansa, Haikuja ihmiskunnalle. Häntä kiehtoo ajatus yksilön omasta vastuusta ja mahdollisuudesta vaikuttaa luontomme monimuotoisuuteen ja koko ihmiskuntamme tulevaisuuteen.
Kuva: Laura Malmivaara
Olen aina ollut huono tottumaan nykyaikamme uutuuksiin. Ehkä jotain meni haikaroilla ajanlaskussa pieleen, kun minut 70-luvulle toimitettiin. Teininä 80-luvulla kuuntelin luontoäänien lomassa ainoastaan Paul Ankaa, Dean Martinia ja Ricky Nelsonia. Haikailin vanhoja aikoja enkä ymmärtänyt ollenkaan tuon ajan hengen Michael Jackson -touhuja. Sisäistä rauhaa löysin luonnon hiljaisuudesta, haavan lehtien riemuntäyteisestä juttelusta, meren paiskeesta, auringonlaskuista, linnuista, sammaleesta, sateen rummutuksesta, ukkosen jyrinästä. Tuntui, että se oli se todellisuus, joka oli se ainoa minulle tuttu, ja oikea. Se todellisuus, joka on ihmiselle luotu.
Näin monia vuosia myöhemmin, tuo tunne ei ole muuttunut. Päinvastoin. Tuntuu että maailman modernisoituessa ja teknologian kehittyessä ajaudun mielessäni, monen läheisen kauhuksi, yhä taaksepäin ajassa – haen yhä syvemmältä noita ihmisyyden juuria. Tarttumapintaa siihen, keitä me oikeasti olemme: osa tämän kauniin, täydellisen planeettamme luomaa luontoa. Ihmisolentoja muiden eläinten joukossa, jotka satoja tuhansia vuosia elivät päivästä päivään, osana luonnon kiertokulkua. Välistä olimme metsästäjiä, välistä riistaa. Elimme vapaina, etsien luonnosta ravintoamme. Niin kuin muutkin eläimet. Kunnes ajauduimme hitaasti maatalouden vallankumouksen myötä nopean teollisen vallankumouksen loukkoon, joka muutti ihmiskuntamme tulevaisuuden suunnan vauhdilla itsetuhoiseksi.
Tässä nyt olemme, omassa soossissamme: omistamme jokaikisen uusimman keksinnön uusimman mallin upeimmat piuhattomat hilavitkuttimet, kaupat ovat täynnä roskaruokaa ja lihamössöä joilla taataan taloudellinen kasvu ja korkeat lääkärikulut, sadevesikin on ilmeisesti myrkyllistä ja meret täynnä muovihöttöä; ilmastonmuutos koputtaa portille.. ja on aika herätä. Ottaa David Attenborough’n Yksi elämä, yksi planeetta yöpöydälle, ja paneutua siihen tosiasiaan, jonka olemme ihmiskuntana saaneet aikaiseksi vain tuon yhden ihmiselämän aikana, Attenborough’n lähes satavuotisen elämän: planeettamme villin luonnon osuuden romahtamisen puoleen. Ja kuunnella hänen neuvojaan siitä, miten ilmastonmuutoksen pyörän suunta saadaankin vielä käännettyä ympäri: palauttamalla villi luonto maapallollemme.
Uskon, että olemme kaikki siitä tietoisia – tunnemme sen sisällämme, näemme sen vaikutukset ympärillämme. Täydellisen nättiä mäntymetsää riveissä. Hakattua entistä metsää. Villi luonto hiipuu pois. Metsän eläimet etsivät pesimis- ja suojapaikkoja. Haavan lehtien juttelut ovat harvassa. Lisääntyvät mielenosoitukset metsän ja luonnon puolesta huutavat päättäjiltä huomiota. Mutta meidän on otettava oma vastuumme. Tehtävä vastuullinen päätös siitä, mikä on oman perintö-metsämme kohtalo. Osata katsoa omaa kukkaroa pidemmälle ja säilytettävä ja palautettava luontomme monimuotoisuus – koko ihmiskuntamme pelastuksen puolesta.
Maapallon nisäkkäistä enää 4% on villieläimiä. Yli 30% on meitä ihmisiä. Ja loput, reilut 60%, meidän kasvattamia karvapalleroita, joista suuri osa päätyy jauhettuina lautasillemme, tai lypsettyinä maitolaseihimme. Karvapalleroita, joiden ruoan takia metsiä tuhotaan yhä enemmän. Meidän ruokamme ruoan takia – puhumattakaan rakastamiemme lemmikkien ruoasta. Onpas kerrassaan hommat ylösalaisin. Mutta koen, ettei peli ole menetetty. Minähän itse päätän, mitä kauppakoriini laitan. Minä itse olen vastuussa siitä, mitä itse koen, että ehdottomasti tarvitsen. En takulla tarvitse kaikkea sitä lihaa. Silloin tällöin riittää. Ja onko sekään välttämätöntä.
Hypistelin henkiseksi hyvinvoinnikseni niitä halpoja, ihanan lepattavia housuja ranskalaisella torilla viime viikolla. Myyjä oli taitava: onpas täydelliset Madame, ja tämä paita sopii kaveriksi, tai tämä.. voi että olisi justiinsa teille hyvät! Kertakaikkiaan. No niinhän ne olisivat olleet. Mutta tarvitsinko niitä? Oikeasti? No en. Jätin ne niillä saatesanoilla henkariin, ja myyjä totesi että “No jos tuolle linjalle lähdetään, niin ei kyllä kukaan osteta enää koskaan mitään”. Juuri näin. Sitä on syytä miettiä. Kuinka paljon ostammekaan tavaraa ja herkkuja vaan siksi, että voimme, ja koska olemme siihen tottuneita. Ja miten paljon voimmekaan vaikuttaa planeettamme ja ihmiskuntamme tulevaisuuteen sillä, että olemme jokainen, edes useimmiten, niitä ostamatta.
Sosiaalisesti herkkänä yksilönä olen oppinut, että minulla on viikon varalle eräänlainen sosiaalinen bensatankki käytössäni. Se pitää sisällään tietyn verran energiaa, joka on käytettävissä sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kun se on kulunut loppuun, lisärasitus alkaa syömään hyvinvointiani ja toimintakykyäni. Tämän vuoksi tarvitsen joka viikko vähintään yhden kokonaisen lepopäivän matalavirikkeisessä ympäristössä bensatankin täyttämiseen. Yleensä jo vapaapäivän iltana tunnen, kuinka voimat alkavat palautua, mutta vapaapäivän välistä jättäminen heikentää merkittävästi jaksamistani.
Sosiaalisesti herkkä yksilö väsyy herkemmin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa monestakin syystä. Ensinnäkin introvertti yksilö kuormittuu korkeavirikkeisissä ympäristöissä ja palautuu matalavirikkeisessä ympäristössä. Lisäksi nykytiedon mukaan introvertit kokevat keskimääräistä vähemmän lähestymään ohjaavia tunteita, kuten innostusta. He eivät siis saa ekstroverttien tavoin työntöapua innostuksen tunteilta sosiaalisten tilanteiden lähestymiseen. Tämän vuoksi he usein kokevat jaksamattomuutta aktivoitua omasta sisäisestä maailmastaan yhteiskunnan vaatimiin sosiaalisiin rooleihin ja sosiaalinen aktivoituminen vaatiikin usein lisäponnisteluja.
Sosiaalinen osallistuminen on sosiaalisesti herkälle usein väsyttävää, etenkin jos lyhyelle aikavälille osuu liian paljon sosiaalisia velvollisuuksia. Tässä muutama vinkki sosiaalisesti herkille oman kuormituksensa säätelyyn:
Tunne oma kuormitusalueesi. Kuormitusalueellasi tunnet olosi hyväksi, mutta toiminta on jossakin määrin kuormittavaa. Useimmiten kuormitusalueena toimii työ ja harrastukset, ystävien ja tuttavien tapaaminen, sekä muu yhteiskunnallinen osallistuminen. Jos vain mahdollista, niin omaan kalenteriin on hyvä pyrkiä ajoittamaan sosiaalista kuormitusta maltilla.
Tunne oma mukavuusalueesi. Mukavuusalueellasi tunnet olosi mukavaksi, sekä rentoudut ja palaudut. Suurimmalle osalle mukavuusalueena toimii oma koti ja oma paikka kotona, sekä aivan läheisimpien ihmisten seura. On hyvä muistaa merkitä kalenteriin myös aikaa palautumiseen omalla mukavuusalueella.
Muista, että kaikki sosiaalisuus kuormittaa. Sosiaalisesti herkälle ei ole väliä, kokeeko hän sosiaalisen tapahtuman positiiviseksi vai negatiiviseksi, sillä kaikki sosiaalinen osallistuminen on kuormittavaa. Onkin hyvä järjestää aikaa myös positiivisista sosiaalisista tapahtumista palautumiseen.
Muista, että kaikki kuormitus kuluttaa samaa bensatankkia. On myös hyvä ymmärtää, että raskas sosiaalinen kuormitus ja raskas liikunta käyttävät yhtä ja samaa polttoainetankkia. Tämän vuoksi on hyvä pyrkiä ajoittamaan sosiaalisesti raskas kuormitus yhdelle päivälle ja raskas liikunta toiselle päivälle, kun edellisestä kuormituksesta on jo palauduttu.
Muista kohtuus myös palautumisessa. Tietyn pisteen jälkeen palautuminen ei enää palvele hyvinvointia – aivan kuten nukkuminen ja syöminen eivät palvele hyvinvointia, kun unta tai ravintoa on saatu riittävästi senhetkisiin tarpeisiin nähden.
Sosiaalisesti herkän yksilön on hyvä pyrkiä löytämään tasapaino itsensä kuormittamisen ja palautumisen välille. Liikaa tai liian vähän kumpaakaan ei ole optimaalista hyvinvointimme eikä toimintakykymme kannalta. Palautuminen on elintärkeää, mutta on elintärkeää myös kuormittaa sosiaalisia lihaksiamme säännöllisesti. Näin palaudumme sosiaalisesta kuormituksesta, mutta elinpiirimme ei pääse kaventumaan.
Kirjoittaja Joni Martikainen on psykologi, tietokirjailija ja Ujonrohkaisija-palvelun perustaja. Ujonrohkaisija on kehitetty sosiaalisesti herkille ja sosiaalisista tilanteista kuormittuville ihmisille, jotka eivät halua antaa ujouden tai jännittämisen rajoittaa elämää ja valintoja. Ujonrohkaisijasta saat tutkittua tietoa, oman yksilöllisen tilannekartoituksen, sosiaalisen harjoitteluohjelman sekä asiantuntijan henkilökohtaista ohjausta. Lisätietoja Ujonrohkaisija-palvelusta löydät TÄÄLTÄ.
