2010-luvulla ihmisten keskuudessa levinnyt superfood-innostus on nostanut myös villivihannesten eli hortan käytön uuteen nousuun. Ennen lähinnä hätäravintona käytettyjä kasveja on alettu uudelleen ymmärtämään ja niiden monipuolisuus onkin omaa luokkaansa. Myös muutamissa suomalaisissa huippuravintoloissa villivihanneksia käytetään sesongista riippuen runsaastikin, esimerkkinä tänä vuonna ensimmäisen Michelin-tähtensä ansainnut Chef & Sommelier sekä Ravintola Juuri.
Kirjan tekijöiden Raija ja Jouko Kivimetsän rakkaus villivihanneksiin ja hortoiluun on ilmiselvää. Jouko sai kipinän aiheeseen aikoinaan Kreetalla sikäläisten mummojen opeissa ja oli todella mielenkiintoista lukea, miten monipuolisesti ja ennen kaikkea paljon Kreetalla hortaa käytetään ja kuinka iso osa se on heidän ruokakulttuuriaan. Itse asiassa sana horta on kreikankielinen sana, josta se on sellaisenaan vakiintunut suomen yleiskieleen. Raija on sukunsa miesten innoittamana ollut tekemisissä villivihannesten kanssa koko ikänsä ja kirjoitti jo vuonna 2005 ensimmäisen kirjansa niihin liittyen. Hulluna hortaan – kirja (Mividata 2013) päivittää nyt aihetta 2010-luvulle.
Olin itse varautuneen kiinnostunut kirjaa aloittaessa, koska omat hortakokeilut olivat tähän mennessä melko suppeat. Pari kesää sitten keräsin voikukan lehtiä juhannussalaattiin ja kuivattua nokkosta olen käyttänyt melko harvoin ja lähinnä pirtelöissä. Hortoilun eri vaiheita ja hyötyjä esittelevän johdannon jälkeen olin aiheesta jo paljon enemmän innoissani, enkä olisi voinut kuvitellakaan, kuinka monella eri lailla hortaa voi hyödyntää ja kuinka ravintopitoisia villivihannekset ovat. Esimerkiksi juuri nokkonen on aivan omaa luokkaansa sisältäen runsaasti mm. rautaa, kalsiumia ja magnesiumia. Tunnistin monet villivihannekset kuvista, mutta en aiemmin tiennyt niistä oikeastaan muuta kuin nimen. Seuraavalla pyörälenkillä huomasin, että katse etsiytyi jatkuvasti penkereille ja peltojen vieruksiin: mitä kaikkea sitä voisikaan kerätä seuraavalle aterialle.
Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi hortan kerääminen ja käsittely, sekä miten villivihanneksista saa parhaiten maut irti. Kerättäviä lajikkeita esitellään riittävästi ja mielestäni juuri sellaiset villivihannekset, joita on helppo tunnistaa ja kerätä aloittelijankin. Reseptipuolella on paljon yksinkertaisia ja maukkaan kuuloisia reseptejä ja esimerkiksi vihersmoothien ystävälle kirja tarjoaa tärkeän muistutuksen: Jo pieni pussillinen pakastettua hortaa sisältää noin kymmenkertaisen määrän ravintoaineita verrattuna kaupan ruukkusalaattiin. Tajusin kirjaa lukiessa, että hortaa, oli se sitten kuivattua, tuoretta tai pakastettu, voi käyttää rikastamaan oikeastaan kaikkea mahdollista ruokaa.
Seuraavan kerran kun teet pestoa, kokeile basilikan sijaan valmistaa se nokkosista! Pestoon tarvitset:
5 dl tuoretta ryöpättyä nokkosta 1 dl pinjansiemeniä tai mantelirouhetta 2 valkosipulin kynttä 1 dl neitsytoliiviöljyä 2 rkl sitruunan mehua ½ tl laadukasta merisuolaa vettä
Tarinoita kirkkaasta luolasta on kuusiosainen artikkelisarja, jossa käsittelen rakkaussuhteen päättymiseen liittyvää tunnekäsittelyä logoterapeuttisesta viitekehyksestä. Logoterapiasta löysin filosofian omalle elämänkatsomukselleni. Kirkkaalla luolalla kuvaan tilaa, jossa ihminen elää elämäänsä silloin, kun ei ole parisuhteessa, vaan pystyy reflektoimaan omaa itseään sopeuttamatta käytöstään toiseen ihmiseen. Samalla omat toiveet ja halut löytävät selkeämmät ääriviivat ja mahdollisuus oppia kokemaan rakkautta kasvaa.
Parisuhde on kahden ihmisen muodostama vuorovaikutuskenttä, eikä sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta voi vastuuttaa vain toista. Se miksi tunnemme vetovoimaa tiettyä ihmistä kohtaan juontaa juurensa aikaan ennen suhteen alkua, usein lapsuuteen saakka. Puhutaankin liskoaivojen muistista. Siksi meidän tulee tutustua menneisyyteemme, jos aiomme olla seuraavassa suhteessa valppaampia.
Eroon ei ole milloinkaan yhtä syytä eikä siitä ole yhtä oikeaa tarinaa. Lopullinen ratkaisu voi syntyä perusteluna pettämiselle, valehtelulle, kyllästymiselle tai toisen muuttumiselle, mutta taustalla on aina ollut pitkä ja vaiheikas polku, jonka käänteet ovat johdattaneet kohti uusia tapahtumia. Jokainen on vastuussa ensi sijassa itsestään, toista ei voi rakastaa ehjäksi, jos toinen ei ole valmis muuttumaan.
Eronnut kokee pettymystä, häpeää, epäonnistumista, surua ja vihaa. Tunteita kokevat sekä jättäjä että jätetty. Niinkin käy että eroratkaisuun päädytään yhdessä, ilman selviä rooleja siitä kumpi oli aloitteellinen tai molemmat näkevät tilanteen johtaneet asiat eri tavoin.
Viktor Frankl haastaa ihmisen löytämään tarkoituksen kärsimyksestä. Hän kannustaa ihmistä sanomaan “kyllä” elämälle silloinkin kun ulospääsyä vaikeasta elämäntilanteesta ei tunnu löytyvän. Tässä ihmistä auttavat asennearvot. Logoterapian motivaatioteorian tärkein tekijä on ihmisen tahto tarkoitukseen, jokaisella ihmisellä on tähän sisimmässään halu.
Rakkaussuhteen päättyessä on aika löytää tapahtuneelle tarkoitus, mutta myös monilta osin uusi merkitys omalle tulevaisuudelle. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä valintoja, on vain päätöksiä, jotka johtavat eri suuntiin.
Rakkaussuhteen päättyessä voi tuntua että tulevaisuus on peruutettu ja menneisyydeltä on riistetty sen arvo. Kovimpien tunnemyrskyjen jälkeen havahtuu kuitenkin huomaamaan että elämä jatkuu. Illat ja aamut seuraavat toisiaan. Puhutaan suruvuodesta jonka aikana pitää kohdata ensi kertaa yksin juhlapyhät, lomat, uudet traditiot, uusi sosiaalinen verkosto, mahdollisten lasten kanssa uuden elämän opettelu. Tämän vuoden aikana ihminen on herkässä ja vastaanottavassa tilassa. Kiusaus antautua uuteen suhteeseen on suuri ja houkuttava, ihminen on yksinäinen ja tarvitseva.
Eronneen kannattaisi kuitenkin malttaa olla yksin jonkin aikaa, jotta voisi tutustua itseensä rauhassa paremmin. Käyttää herkkyyskausi oman itsen tutkimiseen. Kuka minä olen? Mistä minä pidän? Mitä minä tarvitsen? Fisherin eroseminaarista tai muusta kasvuryhmästä voisi olla tällöin apua. Jos antautuu uuteen suhteeseen kovin pian, voi oma prosessi keskeytyä. Toisaalta, myös sopivan ihmisen kanssa on mahdollista kasvaa yhdessä. Tällainen ihminen voi olla rakastettu, ystävä tai terapeutti.
Olemme kaikki kuulleet puhuttavan ”aivoravinnosta” ja muista elimiin vaikuttavista ravinteista, kasveista ja eri yhdisteistä. Myös arkikielessä oleva ”sydänystävällinen” on kohtuullisen tuttu juttu. Vaikka monet näistä leimoista perustuvat enemmän markkinointiin ja yleiseen linjaukseen, kuin todellisiin kehon tarpeisiin, ovat nämä elimistömme toimintoihin viittaavat termit tulleet jäädäkseen. Ajattelin ottaa käsittelyyn sydämen ja ehkä hieman yllättävästä kulmasta.
On olemassa vahvoja viittauksia siihen, kuinka aivot eivät olekaan kaikessa päätäntävallassa. Oletko esimerkiksi törmännyt siihen, kuinka sydämestä lähtee yhtä paljon hermoja kohti aivoja, kuin aivoista kohti sydäntä? Sydän puhuu ja kommunikoi meille kaiken aikaa. Jos haluamme, voimme noita viestejä kuunnella syvemmin ja tarkemmin. Näin saatamme joskus päästä ymmärrykseen siitä, mitä kehomme meille pyrkii viestimään.
Jos katsomme tilastoja, voimme maalaisjärjellä päätellä että sydän poloinen kaipaa apuamme. Olet varmasti kuullut kalaöljyistä, mausteista, marjoista ja muista ihmeellisistä luonnon antimista, joita sydämemme rakastaa. Kuitenkin kaikkein oleellisimmat jutut jäävät helposti laskuista pois.
Oman isäni kuolema sydänkohtaukseen käynnisti prosessin, jota tällä hetkellä pyrin jakamaan parhaan tietämykseni mukaisesti. Se on pistänyt minut myös pohtimaan sydäntä, sen toimivuutta ja erityisesti sitä, mitä tapahtuu silloin, kun se ei toimi. Muutamia teemoja nousee aina esille.
Keho–mieli -yhteys
Jokainen ymmärtää sen kuinka mieli vaikuttaa kehoon. Ei tarvitse kuin miettiä tulevia ensitreffejä, tai tulevaa tärkeää työhaastattelua. Keho hikoilee, pulssi nousee ja mahassa tuntuu kihelmöintiä. Ilman, että fyysisesti vielä edes olemme noissa jännittävissä tilanteissa, mieli tekee siitä totta. Ja keho toimii todenmukaisesti, eli jännittyneesti.
Silti jostain syystä lopetamme tämän yhteyden katsomista, mitä syvemmälle tunteissa sen kanssa tulemme. Rakkaus, viha, sulkeutuneisuus, avoimuus. Mitkä ovat niiden vaikutukset sydämeen, mitkä ovat sen fysiologiset tuntemukset, mitä syvimmässämme koemme?
Osalle nämä ovat ”foliohattu-kamaa”, osa tietää sen omasta elämästään täydeksi todeksi. Hassua tässä on se, että tiedekin selittää jo näitä ilmiöitä. Hitaasti mutta varmasti.
Kun koemme esimerkiksi sydänsuruja, kehon koko mekanismi kokee jättämisen ja surun, ehkäpä jopa pirstaleiksi menemisen. Väsymys ja poissa tolaltaan oleminen jättävät fyysisen stressitilan hetkeksi kehoon, aivan samoin kuin esimerkiksi raskas kuntoilu tekee. Mutta keho ei ole tyhmä, se haluaa korjata tilanteen ja tehdä kokonaisuudesta entistä vahvemman. Uudistaa kudokset, sulkea haavat ja rakentua entisestään. Se tekee myös meistä ymmärtäväisemmän ja ehkä jollain tasolla entistä inhimillisemmän, kaiken haavoittuvaisuuden jälkeen. Sydämeen jää varmasti jälki, mutta sillä on mahdollisuus uusiutua entisestään.
Miten vaikuttaa, kun jätämme vihaa sisäämme muhimaan? Kuinka sydän reagoi ja miten keho sen ilmentää meille jossain vaiheessa? Sulkeeko sydän itsensä kuoreen, jottei siihen sattuisi enää, vai pystymmekö ottamaan sydänsurut ja siitä kertyvät erilaiset tunteet lahjana, jotka tekevät meistä vahvemman?
Sydän vaatii riittävää tilaa toimiakseen, joten voisi kuvitella, että sydän rakastaa avoimuutta. Koska keho ja mieli ovat erottamattomasti yksi ja sama kapistus, on avoimuus yksi tärkeimpiä elementtejä, joka voi tuoda meille ja sydämelle hyvää oloa. Avoimuus antaa koko kehon avautua, valmistautua vastaanottamaan, sekä pistämään eteenpäin tarvittavat ravinteet. Sekä fyysisellä, että syvemmillä tasoilla.
Mitä enemmän pystymme avautumaan elämälle, sitä enemmän pystymme avautumaan rakkaudelle ja sen päivittäiselle kokemiselle. Mitä tapahtuisi kehollesi, jos jättäisit vihan ja suuttumuksen taaksesi, kuinka sydämesi tähän reagoisi ja muuttaisiko se sinun kokemustasi elämästä yleensäkin?
Tiedän, että isälläni oli patoutunutta tunnetta sisällään, se ilmensi hänen viimeistä kokemustaan elämästään. Minä aion tehdä kaikkeni, jotta olisin tuon läksyn oppinut tässä kehossani. Lempeästi ja luottavaisesti pyrkien avautumaan ympäröivälle maailmalleni. Askel askeleelta, mennään eteenpäin ja kuunnellaan sydäntämme.
Mitä mieltä sinä olet, mitkä asiat vaikuttavat sinun sydämesi kuntoon?
Tuntuuko Sinusta, että Sinun pitäisi olla aina hyvä ihminen? Soimaako omatunto helposti, kun olet sanonut tai tehnyt tai jättänyt tekemättä jotakin, mikä ehkä saattaisi loukata jotakuta tai aiheuttaa pettymystä? Iskeekö jälkiahdistus joskus, kun olet ilmaissut itseäsi ehkä “liian” spontaanisti tai sanonut mielipiteesi tai tarpeesi “liian” avoimesti ja suoraan? Tai kun tuntuu, että olet ollut “liian” hiljaa tai “liian” jotakin muuta? Tuntuuko vaikealta hyväksyä itselle oikeus ns. terveeseen itsekkyyteen? Vaaditko itseltäsi – ja ehkä myös muilta – epäinhimillisen täydellisiä suorituksia ja ominaisuuksia?
Tarkka omatunto ja herkkä syyllisyydentunne
Yli kymmenen vuoden aikana vastaanotolla ja koulutuksissani olen tavannut lukemattomia herkkiä ihmisiä. Näen toistuvasti, kuinka monella on korostuneen suuri tarve olla hyvä ihminen. Se voi ilmetä monin tavoin, joista tässä muutamia. Monilla omatunto on hyvin tarkka ja syyllisyydentunne alkaa kalvaa pienistäkin asioista. Voi olla vaikea hyväksyä itselle inhimillisiä unohduksia tai virheitä. Melko yleistä tuntuu olevan myös “jälkipotku”, joka saattaa iskeä monen tunnin tai päivän päästä jostakin tilanteesta. Yht’äkkiä heräät yöllä tai havahdut ahdistavaan ajatukseen jostakin huolimattomasti valitusta sanasta tai tekemättömästä teosta.
Herkkä ihminen nauttii yleensä syvällisistä keskusteluista ja saattaa sopivan ihmisen seurassa olla heti kättelyssä hyvinkin avoin. Jälkikäteen saattaa kaduttaa ja hävettää, että on tullut puhuneeksi hieman liikaakin esimerkiksi henkilökohtaisia asioita. Tai yhtä lailla sisäinen kriitikkosi saattaa moittia siitä, jos esimerkiksi jännityksen vuoksi olet ollut hiljainen etkä ole ottanut omaa tilaasi.
Olen havainnut, että joillekin vahva syyllisyydentunne on suurena hidasteena terveen itsekkyyden ja omien rajojen ilmaisemisen opettelussa. Vaikka muiden mielestä olisi hyväksyttävää kieltäytyä lähtemästä seuraksi lenkille tai muuttoavuksi, saattaa kieltäytyjälle tulla siitä huono omatunto ja pelko, että on loukannut toista vakavasti.
Jokainen on vastuussa omista tunteistaan
Herkkä ihminen saattaa aistia niin vahvasti toisten tunteita, tarpeita ja toiveita, että on ehkä ollut aika luontevaakin oppia luovimaan ja mukautumaan ympäristöön. Moni on myös kuullut arvostelua itseensä tai herkkyyteensä kohdistuen sekä aistinut jopa läheisten arvostelevat ajatuksetkin.
Näistä kokemuksista on voinut vahvistua syvä vastenmielisyys konflikteja ja muiden pettymystä ja arvostelua kohtaan, koska ne tuntuvat niin epämiellyttäviltä. Yksi ratkaisu tähän – useimmiten tiedostamatta tehty – on pyrkiä olemaan aina niin miellyttävä ja huomioon ottava, ettei kenelläkään tulisi mitään sanomista.
Äärimmilleen vietynä herkästä on voinut tulla kameleontti, joka muuntautuu joka tilanteeseen ja ihmiseen ja suorittaa elämäänsä kuin pakon edessä ponnistellen. Sellaisella on kuitenkin kova hintansa, kuten kaikella pakon edessä tapahtuvalla: voit menettää yhteyden omaan itseesi ja väsähtää kaiken miellyttämisen ja suorittamisen alle. Samalla muut eivät voi oppia tuntemaan herkän ihmisen todellista minää ja ihmissuhteet ovat vaarassa jäädä yksipuolisiksi tai etäisiksi. Pidemmän päälle on olemassa myös katkeroitumisen riski, kun itsensä hukkaaminen alkaa vähitellen harmittaa.
Jokainen ihminen on vastuussa omista ajatuksista, tunteista, sanoista ja teoista. Herkät ihmiset useimmiten kantavat tämän vastuun harvinaisen vahvasti ja joskus myös muiden puolesta. Antakaamme sama vastuu toisillekin heidän omista kokemuksistaan. Se on palvelus sekä itsellemme että toisille: meiltä lähtee toisten taakka harteilta ja toiset saavat mahdollisuuden oppia ja kehittyä omien tekojensa kautta.
Olet riittävän hyvä ihminen
Erityisherkkyyteen usein liittyvä ystävällisyys, joustavuus ja hienotunteisuus ovat hienoja piirteitä ja niitä tässä maailmassa kaivataan lisää. Liialliseksi vietynä niistäkin voi kuitenkin tulla kahlitsevaa pakkopullaa ja jatkuvaa painimista syyllisyydentunteen kanssa, kun ei ylläkään omiin ylimaallisen korkeisiin vaatimuksiin.
Onko siis pakko olla hyvä ihminen? Minun mielestäni ei ole. Pakko perustuu pelkoon – esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelkoon – ja kaikki pelosta lähtevä toiminta kahlitsee sisintä ja ruokkii lisää pelkoa. Uskon, että olemme riittävän hyviä ihmisiä ilman sisäistä pakkoakin, ihan vapaaehtoisesti.
Voisimme olla armollisempia itseämme ja sen myötä muitakin kohtaan. “Riittävän hyvä riittää” on ollut tärkeä motto omassa elämässäni ja monilla asiakkaillani. Sen avulla on voinut vähä vähältä luopua liiasta yrittämisestä ja täydellisyydentavoittelusta. Vaikka haaveissa olisi niin ihana olla täydellisen hyvä ihminen, niin miksi tavoitella mahdotonta ja olla siksi jatkuvasti tyytymätön?
Kun sisäinen itseluottamus ja -arvostus kasvaa, pelko ja alttius muiden mielipiteitä kohtaan vähenee ja armollisuus lisääntyy. Armollisuutta voi opetella myös ajattelemalla vaikealta tuntuvan tilanteensa tapahtuvaksi jollekin rakkaalle ihmiselle. Miten kohtelisit häntä? Näkisitkö hänen kauneutensa ja hyvyytensä yksittäisen teon takaa? Kannustaisitko ja rakastaisitko häntä kaikesta huolimatta? Mikset tekisi itsellesi samoin? Ansaitset sen varmasti yhtä lailla kuin muutkin.
Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja se on kaunista, niin kuin luontokin on eheä ja harmoninen kokonaisuus kaikkine puolineen. Tiedostakaamme ja hyväksykäämme itsemme, toisemme ja tämä hetki sellaisena kuin olemme. Voisimme vihdoin rentoutua ja olla sitä mitä olemme. Kiitos.
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Vappupallo on suomalaisen kevään, työn ja opiskelijoiden juhlan symboli. Vappu ja juhannus ovat suomalaisia, ilon juhlia, joihin kytkeytyy monilla myös iloliemi, mutta se tuskin vahvistaa niiden juhlavuutta. Ne ovat niitä harvoja karnevaaliluontoisia hetkiämme, joiden juhlimista ei tarvitse erikseen perustella. Toki juhlia löytyy muitakin, kuten joulu, pääsiäinen, sekä syntymä-, hää- ja muut merkkipäivät. Niitäkin voi juhlia avoimen iloisesti tai sitten pönöttämällä. Jossain päin maailmaa myös hautajaiset ovat ilon juhlia.
Ilo ja juhla
Juhlan aiheita voi toki olla monenlaisia. Minä, kuten monet muutkin suomalaiset, olen huono iloitsemaan juhlimalla. Ei siksi, ettei ilon ja juhlan aiheita olisi, vaan jotain siihen suuntaan, että juhliminen koetaan pröystäilevänä ja liiallisena. Sana ”juhliminen” on monelle kirosanan luontoinen syntisyyden ilmentymä. Ehkä jostain tuon tyyppisestä kulttuurista johtuen avoimen iloitsemisen ja juhlan kulttuuri on jäänyt turhan vieraaksi.
Vaikka itse juhlin niukasti, ymmärrän, että elämän jokainen, itsestään selvältäkin tuntuva asia, olisi juhlimisen arvoinen. Olisiko niukan juhlimisen taustalla myös jonkinlainen mystinen uskomus siitä, että hyvä häviää jos sen tuo julki. Elämä on kuitenkin osoittanut, että ilo lisääntyy jakamalla.
Mikä on juhlaa?
Niin, ja mikä on juhlaa. Ei juhlimisen tarvitse olla suurta tai kallista. Uskon, että juhla syntyy siitä, kun koen juhlavaa tunnetta, jopa yksin. Ehkä tärkeintä on se, että tunnustan itselleni juhlan aiheen ja teen jotain arjesta poikkeavaa asian ”kunniaksi”. Minulle kyse on ensisijaisesti sen hyvän tunnistamisesta ja arvostamisesta, jota omalle kohdalle on tullut. Tästä näkökulmasta lupa iloita ja lupa juhlia kytkeytyvät mielessäni tiukasti yhteen.
Vieraat tekevät juhlan
Yleensä juhlissa on vieraita. Kun kutsun, vaikka yhdenkin henkilön, juhlimaan kanssani, hän tietysti haluaa tietää mitä juhlin. Silloin minulle tulee oiva tilaisuus kertoa oma iloni, onnellisuuteni tai tyytyväisyyteni ääneen. Samalla kun kerron sen toisille, vakuutan sen entistä vahvemmin myös itselleni. Siinä lienee yksi juhlan ja sen vieraiden keskeinen merkitys.
Muistanko eläneeni?
Meistä jokainen tietää, että arkielämän iloja, onnistumisia ja hyviä asioita ei tule huomioitua lainkaan niin usein, kuin olisi mahdollista ja myös syytä. Hyvät asiat tulevat ja menevät, jättämättä juuri mitään jälkeä elämääni. En huomaa niitä, koska en anna itselleni aihetta huomata niitä. Toisaalta kuitenkin koen, että juuri ne tulisi huomata.
Vappu on yhteinen juhla. Mitäpä jos aloitettaisiin tästä juhlakausi. Luvattaisiin itsellemme, että löydämme ja juhlistamme jotain elämämme hyviä asioita niin usein, että siitä muodostuu arkipäivää. Ei – emme me silti juhlaa menetä. Löydämme aina uudenlaisia tapoja juhlia.
Miltä tuntuisi, jos elämä alkaisi tuntua entistä enemmän juhlalta. Asialta, joka tuottaa muistoja, joihin on mukava palata ja kokemuksia, jotka kertovat että olemme eläneet. Elämä on juhlan aihe – joka päivä – ei vain tippaleivän aikaan.
Kun aloin harjoittelemaan tietoista läsnäoloa, luulin sen olevan keskittymistä. Keskityin kainalot hikisinä ja otsasuoni pullottaen laskemaan hengityksiä ja lopettamaan ajattelun. Yritin pysäyttää alati lörpöttävää mieltäni saamatta aikaan kovinkaan kummoisia tuloksia. Luulin aidosti, että vain keskittymällä ja mahdollisimman puhtaalla suorituksella voisin saavuttaa mielentyyneyden. Jossain vaiheessa ajattelin ongelman olevan siinä, etten ollut vielä löytänyt oikeanlaista keskittymisen kohdetta ja niinpä kokeilin hengitysten laskemisen lisäksi muun muassa kynttilänliekin tuijottamista, useita erilaisia mantroja, numeroiden laskemista, ajatusten nimeämistä ja nenänpäähäni tuijottamista.
Sinnikkäällä harjoittelulla saavutinkin lopulta hehkuvia hiljaisuuden hetkiä meditaatiotyynyllä, mutta jostain syystä tyyneys ei oikein tuntunut koskaan kulkeutuvan arkeen. Harjoittelu väsytti enemmän kuin antoi energiaa. Minusta tuntui, että olin yrittänyt tukkia mieleni suun ilmastointiteipillä ja kun tietoisuusharjoituksen jälkeen otan teipin pois, mielelläni oli aika lailla sanottavaa teipityksestään. Tajusin lopulta, että olen itse asiassa jatkuvassa sodassa mieleni kanssa. Olin aiemmin yrittänyt pakottaa kehoni tiukkaan, kontrolloituun täydellisyyteen, ja nyt yritin tehdä mielelleni saman. Yritin pakottaa sen hiljaiseksi, tyyneksi ja selkeäksi. Oivallus oli sanalla sanoen mullistava. Tajusin, että minun oli löydettävä toisenlainen tie.
Minun täytyi löytää tapa, jossa en ollut jatkuvassa sodassa itseni kanssa. Lopulta löysin opettajia, jotka auttoivat minua tutkimaan mitä olin kuvitellut hyväksyvän tietoisen läsnäolon olevan. Minä olin ajatellut sen olevan vaikka mitä. Olin ajatellut sen olevan suoritus, johon kurinalaisuudellani voin päästä. Olin ajatellut sen olevan jonkinlaista hallittua ja hillittyä harmoniaa. Lähinnä tyyntä ja tyylikästä. Näin mielessäni hiljaisia, rauhallisia ihmisiä istumassa meditaatiotyynyillään tai haahuilemassa kävelymeditaation rauhassa puun lehtiä ihmetellen.
Halusin oppia kuinka voin olla läsnä itseni kanssa rauhallisemmin, vähemmän sotaisammin ja enemmän lempeämmin. Se tarkoitti myös uudenlaisen meditaation löytämistä. Tavan, joka ei ole niin sidottu tekniikkaan, vaan enemmän vain läheisyyteen sen kanssa mitä minussa kullakin hetkellä tapahtuu. Oikeastaan kyse on ennemmin tekniikan ja suorittamisen riisumisesta tai poisoppimisesta ja sitoutumisesta tai antautumisesta siihen, mitä kullakin hetkellä on. Meditaatio ei ole keskittymistä. Keskittyminen on aina kahtiajakoista. On joku, joka keskittyy ja toinen johon keskitytään. Meditaatio on rentoutumista tietoisuuteen, jossa kaikki on sallittua ja virtaavaa.
Paranemisessa yksi vaikeimmista ja tärkeimmistä askelista on palata omaan paranemisen sitoumukseensa ei niinkään tekona vaan asenteena ja aikomuksena. Jokainen toipumisen tien kulkenut on takuuvarmasti hetkittäin vajonnut takaisin ojaan. Se on vääjäämätön osa paranemista. Harva paranee heti ja kerralla. Paraneminen ei ole suoritus. Se on rakkauden sallimista. Se on palaamista yhä uudelleen turvaan, selkeyteen ja myötätuntoon. Se on avun pyytämistä rikkinäisenä ja rikkirevittynä, ja avun vastaanottamista. Vaatii valtavaa rohkeutta nöyrtyä kipeältä tuntuvan totuuden edessä. Totuudessa on kuitenkin aina mahdollisuus. Totuus tekee vapaaksi ja siinä jokainen hetki on uusi mahdollisuus. Jokainen hengitys. Elämä on loputtoman armollinen. Se ei koskaan menetä toivoaan.
Sain eilen jakaa upean ihmisen kanssa jähmettynyttä, panssarin kaltaista rintakehää ja puristavaa painetta, kun hän yritti ilmaista omaa todellista tunnettaan. Omaa vihaansa. Hän oli pienenä oppinut, ettei vihaa ja omaa tahtoa ole turvallista ilmaista. Ainakaan äänekkäästi. Ainoastaan rakentavasti, etukäteen suunnitellusti ja hymy kasvoilla. Hintana oli turtunut ahmiminen ja patoutunut viha, joka naamioitui ainaiseen hymyyn ja ystävällisyyteen. Sain eilen kokea hänen kanssaan kauneinta tietämääni meditaatiota. Vapautumista, kun ihminen antaa luvan itselleen. Sain jakaa hetket, kun vanha kipu tuli ulos naamioitumattomana totuutena. Yksinkertaisina sanoina, jotka värisivät sitä mystistä kauneutta, joka on vain paljaudessa, haavoittuvuudessa ja totuudessa. Paraneminen on yksikertaisesti tietoisuutta, sallimista ja rakkaudelle luvan antamista. Kun kivun jälkeinen helpotuksen aalto huuhtoi asiakkaani yli, keho rentoutui, sydän pehmeni ja hengitys vapautui. Me molemmat täytyimme hiljaisuudesta, jossa on kaikki.
Tutkimustuloksia ja teoreettista ”totuutta” kunnioittavassa ympäristössä oma kokemus saattaa jäädä helposti huomiotta. Eikö oma kokemus sitten ole vakavasti otettavaa informaatiota, jos se näyttää olevan ristiriidassa tutkimustulosten kanssa?
Näin mielenkiintoisen mainosständin kampaamon ulkopuolella. Hiustuotteita mainostava teksti meni jotakuinkin näin: ”Yli 70% koki hiustensa näyttävän tuuheammilta jo 4 viikon käytön jälkeen.” Hiusten paksuutta ei siis ollut mitattu käytön jälkeen, vaan käyttäjät olivat jakaneet oman kokemuksensa. 70%, vautsivau! Se on iso prosentti ihmisiä, jotka kokevat saaneensa hyödyn tuotteesta.
Jokunen vuosi sitten menin valittelemaan jotain hormonivaivaani terkkarille. Terkkari naurahti minulle ja sanoi, että minulla ei voi olla sellaisia oireita, koska sellaisia ei ole todettu. Koin siis kipua, josta halusin eroon, mutta terkkarin mukaan asialle ei voitu tehdä mitään, koska minulla ei vaan voinut olla sellaisia oireita. Okei.
Mikä ikinä oma kokemuksemme onkaan – kipu tai kivuttomuus, hiusten tuuheus tai latteus – jos se tuntuu kehossa, se on meille totisinta totta. Jos kokemusta ei kuulla ja kuunnella kunnioittavasti vaan vedetään aina ensimmäisenä vastaukseksi tutkimustuloskortti hihasta, ihminen lakkaa olemasta ihminen. Ihminen ei ole kasa rajallisia tutkimustuloksia, ihmista ei voida kokonaisuutena määritellä teorioilla tai sanoilla. Yksikään ihmisen ulkopuolella oleva asia ei määritä häntä niin paljon kuin oma kokemus.
Kun ihminen kohdataan kunnioittavasti hänen kokonaisvaltaisen kokemuksensa kanssa, vasta silloin ihminen nähdään kokonaisuutena, todellisena.
Minä uskon siihen, että silmiin katsominen, kokemuksen kuunteleminen ja kunnioittaminen, lämmin kosketus ja parantava läsnäolo ovat luottamuksen perusta. Kun kokemus kuullaan ensin ilman vastustusta ja epäilyä, ihminen on myös vastaanottavaisempi tutkimustuloksille ja teorioille. Sillä kaikki on koko ajan hirvittävän loogista ja yhteensopivaa. Ristiriitoja ei varsinaisesti – pohjimmiltaan – ole, on vaan asennevammoja ihmisyyttä kohtaan.
Eletään melkoisen eriskummallista ja toisaalta hyvin erityistä aikaa.
21.12.2012 päivämäärään liittyi maya-kalenterin pitkän syklin taite ja sen odotettiin olevan mitä hurjimpien katastrofien aikaa. Mediarumban alle jäi syklintaitteen todellinen tarkoitus, ihmiskunnan tietoisuuden avautuminen. 2013 tuntui olevan kuin pehmeämpi siirtymä kohti uudistuvaa tietoisuutta, mutta vuoden 2014 alusta asti tahti näyttää ottaneen uuden vaihteen. Olemme olleet vuosisatojen ajan ruususen unessa ja nyt heräämme avaamaan silmät ja katsomme asioita uudella tavalla, ajattelemme omilla aivoilla ja toimimme vapaasta tahdosta ja avoimesta itseilmaisusta käsin. Olemme päivä päivältä yhä tietoisempia.
Uudistuva tietoisuus nostaa pintaa tunteita ja oivalluksia hyvin syvältä ja aiheuttaa monenmoista uudelleen arviointia ihmissuhteissa, työssä, elintavoissa ja kaiken tekemisen todellisissa vaikuttimissa. Näemme asiat entistä kirkkaammin ja selvätietoisemmin. Hyppy pois oravanpyörästä, tuntuu olevan päivän trendi ja esimerkki tietoisesta valinnanvapaudesta.
Tietoisuuden evoluutio
Vuoden 2014 alusta lähtien elämä on ollut monella ihmisellä hyvin haasteellista ja takkuilevaa. Koen että näiden prosessien taustalla on, sekä fyysisen, että psyykkisen itsen muuntuminen vanhasta uudeksi ja tietoisuuden avautumiseen liittyvä harppaus. Herkistymme aistimaan, tuntemaan ja kokemaan entistä kirkkaammalla tietoisuudella. Jos itsessä tai elämässä on jokin, mikä estää tietoisuuden vapaata virtaa, siinä kohdassa tunnistaa muutostarvetta, haastetta tai oireilua. Olemme läpikäymässä uudeksi syntymää.
Unettomuutta ja välillä jatkuvaa väsymystä, särkyjä, sairauksia, parisuhteiden päättymisiä, paradokseja, kränää ja jos jonkin sortin hässäkkää. Listaan kuuluu myös keskittymiskyvyttömyyttä, unohtelua ja muistamattomuutta! Voimakkaat tunnetilat saattavat aaltoilla ilman erityistä selitystä aivan laidasta toiseen. Syvä toivottomuus, itkuisuus ilman erityistä syytä, tai voimallinen onnellisuuden tunne sydämessä, kuin voisi rakastaa koko maailmaa.
Toisilla on vahvoja psyykkisiä kokemuksia ja erikoisia näkyjä tai unia, toisilla kohtaamisia avaruusolentojen tai enkeleiden kanssa. Syvällisiä sielukumppanuus kohtaamisia ja ihmeellistä synkronismia, omat toiveet toteutuvat yllättävällä tavalla. Telepaattinen kommunikointi lisääntyy.
Todellinen potentiaalimme näyttäytyy voimallisesti ja jokaiselle hyvin henkilökohtaisella tavalla. Haasteen keskellä on myös upeita mahdollisuuksia ja onnistumisia.
Kaiken pyörityksen keskellä on myös tunne, että jotakin suurta ja positiivista on syntymässä. Ilmassa tuntuu olevan, sekä varjon, että valon nosteet, ellei suorastaan kamppailu, ja itse voi valita kummalla aallolla ratsastaa. Voi luottaa, että taustalla on suuri suunnitelma ja kaikki tapahtuu juuri oikealla tavalla, juuri oikeaan aikaan. Vaikka lopputulos ei vielä ole valmis, helpottaa heti, kun hyväksyy tilanteen ja antautuu sille mikä on käsillä nyt. Kaikki selviää ja tällä kaikella on tarkoituksensa.
Aika
Vuorokauden tunnit eivät riitä enää kuten ennen. Aika nopeutuu ja samalla tuntuu, että kaikki tapahtuu yhtä aikaa! Kaikki elämän palapelin palaset on heitetty ilmaan ja mihin ne sitten laskeutuvatkaan? Valmiita vastauksia tähänkään asiaan ei tunnu olevan. On vain elettävä päivä kerrallaan ja luotettava oman sydämen opastukseen. Kokonaisuus hahmottuu juuri oikeaan aikaan.
Päätöksiä pitää tehdä nopeasti, suuriakin. Synkronismi lisääntyy ja tulevaisuuden ennustettavuutta ei ole. Suunnitelma muuttuvat lennossa. Mieli on kovilla. Sen on vaikea hahmottaa ja pysyä perässä näissä nopeutuvissa tapahtumissa. Intuitio ottaa entistä suuremman roolin, sen varassa on helpointa nopeitakin ratkaisuja.
Olen itse kokenut keskeneräisten projektien ja yllättävien käänteiden keskellä, että parasta on vain hyväksyä ja antautua tälle kaikelle. Yksi hetki ja yksi asia kerrallaan siedän, sitä että en tiedä. Luotan että omassa avautuvassa intuition ja tietoisuuden ohjauksessa, kaikki menee juuri parhain päin.
Aikuisten ja myös enenevästi nuorten elämä tuntuu pyörivän erilaisten vaatimusten keskellä – myös hyvinvoinnin ja terveyden osalta. Eikä siis ihme, että meillä on niin paljon haasteita hyvinvoinnin ja jaksamisen kanssa.
Nykyajan ihminen tuntuu elävän suoritusyhteiskunnassa. Suoritamme työtä, opintoja, harrastuksia ja jopa syömistä sekä sitä, millaisia valintoja teemme näillä eri osa-alueilla (ovatko eri valinnat oikeita vai vääriä ja kenen mielestä). Kysymys kuuluukin, miksi suoritamme elämää ja jos luopuisimme vuorenkokoisten vaatimusten asettamisesta itselle, mitä siihen voisi tulla tilalle?
Mitä ja keitä varten suoritamme? Yritänkö työssä tai harrastuksessa tehdä kaiken mahdollisimman täydellisesti. Tai nuorilla ja opiskelijoilla: ovatko opintoihin ja arvosanoihin asetetut tulostavoitteet itse laatimia (omia voimavaroja kunnioittaen) vai opettajien tai vanhempien asettamia? Mitkä uskomukset ohjaavat minua työntekijänä tai opiskelijana? Millaiset ajatukset itsestäni vaikuttavat toimintatapoihini ja siihen, miten kenties stressaannun siitä mitä teen ja valitsen? Hyväksynkö itseni, vaikka en suorituksillani yltäisikään täydellisyyteen? Ja mitä minulle tapahtuisi, jos luopuisin täydellisyyteen pyrkimisestä?
Miksi harrastan, mitkä ovat syvimmät motiivini?Harrastanko sen vuoksi, koska niin vaan kuuluu nyky-yhteiskunnassa ihmisten tehdä, jotta kelpaisi. Ja perheellisten kohdalla, pitääkö lapsenikin harrastaa aktiivisesti monta kertaa viikossa, jotta perheemme olisi ”normaali”?
Liikunko kehon tarpeita kuunnellen, nauttien ja olemalla hetkessä, vai liikunko pakonomaisesti pelkoenergialla sen vuoksi, etten sairastuisi eikä painoni nousisi, ja että näyttäisin hyvältä? Jos olen sattunut syömään ja herkuttelemaan omasta mielestäni liikaa, lähdenkö sen jälkeen syyllisyyden ja jopa itsevihan taakka kehossani, hampaat irvessä lenkkipolulle tai jumppaan kuluttamaan ylimääräiset kalorit kehostani?
Ja ravintovalinnoissa; yritänkö noudattaa ”sitä oikeaa” tapaa syödä asiantuntijoiden antamien ohjeiden mukaan, vai kuuntelenko omaa kehoani, mitä keho kulloinkin tuntuu kaipaavan?Syyllistänkö ja jopa rankaisenko itseäni, jos en pysty noudattamaan ruokavalintoihin tai syömiseen liittyviä ohjeita ja sääntöjä? Millä tavoin rankaisen itseäni? Kriittisillä ajatuksilla itseä kohtaan ja sen myötä entistä kovemmalla suorittamisella, mitä tahansa se sitten onkin. Mitä arvelet, mitähän kehoni sanoisi tästä kaikesta, jos se kertoisi oman näkökulmansa ja totuutensa?
Minä ainakin sain muutaman uuden oivalluksen itsestäni ja uskomuksistani kirjoittaessani näitä kysymyksiä! Mutta tiedostin samalla, miten aikaisemmin olin hyvin kriittinen itseäni ja kehoani kohtaan, ja olen jo muuttunut näiltä osin paljon armollisemmaksi ja hyväksyvämmäksi, kun ikää ja elämänkokemusta on tullut lisää. Kaikista kokemuksista oppii.
Mielestäni pinnan alla kytee se, ettemme kykene hyväksymään itseämme sellaisena kuin olemme. Olemme sitten lapsia, nuoria tai aikuisia. Emme myöskään rakasta omaa kehoamme sellaisena kuin se on. Aina kehostamme löytyy pientä tai suurta vikaa, jota yritämme muuttaa ja muokata pois, toisenlaiseksi, täydellisemmäksi. Meidän aikuisten tulisi kaiken lisäksi toimia esimerkkeinä lapsille ja nuorille itsensä ja oman kehon hyväksymisessä. Kuinka lapsi oppii hyväksymään itsensä ja rakastamaan itseään, jos me vanhemmat emme sitä tee…
Pyrimme joskus hallitsemaan suorittamalla erilaisia asioita, liikkumista, syömistä jne. saavuttaaksemme tiettyjä tavoitteita. Joskus tämän jatkuvan suorittamisen taustalla voi olla myös pelko pysähtyä. Voinko kuvitella pysähtyväni kuuntelemaan sitä, mitä kehoni viestii – tai millaisia ajatuksia päässäni pyörii 24/7 – se voi olla hyvinkin pelottavaa kohdata.
Jos sinä olisit valmis pysähtymään itsesi äärelle, toivon että tekisit itsellesi seuraavat kysymykset ja vastaisit niihin sisimpääsi kuunnellen:
Mitä ajattelen itsestäni nyt, tänään ja tässä hetkessä?
Olenko tänään tehnyt parhaani, vai olisiko minun pitänyt pystyä parempaan?
Olenko ollut riittävän hyvä työntekijä, vanhempi, puoliso, omasta kunnostaan ja ulkonäöstään huolehtija…?
Pidänkö itsestäni sellaisena kuin juuri nyt olen?
Välitänkö itsestäni ja kehostani? Vaikka kehoni oireilisi ja kipuilisi, tai näyttäisi mielestäni epätyydyttävältä?
Rakastanko itseäni ja omaa kehoani, tässä ja nyt? Vaikka kehoni oireilisi ja kipuilisi, tai näyttäisi mielestäni epätyydyttävältä?
Tee vielä itsellesi nämä tärkeät käänteiset kysymykset, jotka ohjaavat sinua uusien mahdollisuuksien äärelle:
Jos ajatukseni itseäni kohtaan ovat hyväksyviä, miten se tuntuu omassa kehossani?
Jos tunnen työ- tai koulupäivän jälkeen tehneeni tänäänkin parhaani, millaisin mielialoin ja voimin loppupäiväni kuluu?
Jos ajattelen itsestäni armollisemmin työntekijänä, vanhempana, puolisona jne., miten se vaikuttaa itseeni ja ihmissuhteisiini kaikissa niissä rooleissa, joissa elämääni elän? Millaista energiaa minusta välittyy kanssaihmisiin?
Jos pidän itsestäni sellaisena kuin nyt juuri olen, eikä minulla ole tarvetta ryhtyä muuttamaan itseäni toisenlaiseksi, mitä tunnen kehossani ja millaisia tunteita koen? Nyt? Onnellisuutta? Iloa ja rauhaa sydämessäni? Hengityksen vapautta? Kehon rentoutta päästä varpaisiin?
Jos välitän itsestäni ja kehostani, millaisia valintoja teen hyväksynnän ja itseni arvostamisen ilmapiirissä?
Jos rakastan itseäni ja omaa kehoani joka päivä ja joka hetki, miten se muuttaa elämääni tästä eteenpäin?
Voitko huomata, että vaikka hyväksyt itsesi, välität itsestäsi ja rakastat kehoasi, et menetä elämässäsi mitään tärkeää!Itse asiassa kun vapaudumme jatkuvasta itsen ja kehon arvostelemisesta, saamme tilalle rauhaa, lempeyttä ja armollisuutta – ensin itseä ja sen seurauksena muita ihmisiä kohtaan. Keho alkaa luottaa enemmän isäntäänsä/emäntäänsä, jolloin alkukantaiset stressireaktiotkin alkavat haihtua pois tarpeettomina. Olemme luovempia ja voimme luottaa yhä enemmän kehon viesteihin, mikä juuri minulle sopii, tässä hetkessä.
Lukuvinkkejä:
Lise Bourbeau: Kuuntele kehoasi, rakasta itseäsi! (Basam Books 2012)
On vappu 2011. Takana on noin 700 huonosti, osittain tai ei ollenkaan nukuttua yötä. Lapsi itkenyt. Mies on tullut syöpähoidoista ja makaa omassa paranemishuoneessaan ovi kiinni. Katson keltaista isoa pahvia, johon on merkitty kaikki hoidot. Siitä on leikattu jo muutama viikko irti, revitty roskiin. Se on minulle voimauttava rituaali, joka osoittaa, että pahvi pienenee, tilanne etenee.
Lapsi tulee pian kaksi. Hän ymmärtää jo paljon enemmän kuin edellisvuonna. Kaikesta huolimatta haluan, että hän saa kokea vapun ilon. Edellisenä päivänä olen kamppaillut oven edessä, että uskallan lähteä kauppaan ostamaan vappuherkkuja ja -iloja. Olen seissyt oven edessä kuten joka aamu ennen kuin olen vienyt lapsen päiväkotiin: Käyn reitin tarkoin läpi. Hengitän syvään. Keskityn. Sanon itselleni, että pystyn siihen, reitti on tuttu. Sydän hakkaa enkä meinaa saada happea. Lähden ovesta ulos ja keskityn jokaiseen askeleeseen, jotta maa ei pettäisi alta.
Edellisenä päivänä olen siis tehnyt saman työn ulko-ovella. Halusin mennä kauppaan. Mutta en halunnut saada yksin autossa paniikkikohtausta. Nyt kävelen eteiseen ja katson Hello Kitty -ilmapalloa, joka on yön aikana luhistunut maahan, se on puoliksi tyhjä. Lapsi herää ja alkaa itkeä pettymystään. Hän itkee syvältä ja kovaa. Hänen ihana Hello Kitty -ilmapallonsa. Siinä hetkessä haluaisin itkeä. Vaikka olen aiemmin sanonut, että en voi itkeä, koska sitten en enää pysty huolehtia asioista. Ja kuka asioista huolehtisi jollen minä. Pyyhin lapsen kyyneleet ja lupaan käydä ostamassa uuden.
Taas yhden unettoman yön jälkeen teen tutun harjoituksen ulko-ovella. Hengitän syvään, kerron itselleni, että selviän kauppareissusta. Käyn hakemassa uuden ilmapallon.
Jääkaapissa taitaa olla myös simaa ja munkkeja. En oikein enää muista. Ehkä meillä on serpentiiniäkin. Mutta sinä vappuna en jaksa lähteä mihinkään, en muista söimmekö edes niitä munkkeja. Olisin vain niin kovin halunnut tarjota lapselle vappuiloa. Toinen ilmapallo piti ilmansa vapun yli. Siinä oli iloa riittämiin.
Tässä on oikeastaan kaikki, mitä tuosta vapusta tai ajasta muistan. Mutta muutama yö sitten, kun lapsi heräsi yöllä ja valvoin, näin silmissäni, miten ilmapallo luhistui maahan. Ja itkin. Ehkä kolmannen kerran samaa ilmapalloa. Mutta kyyneliä riitti vielä.
Kaksi huonosti nukuttua yötä takana, ja mietin, miten kiitollinen minun täytyykään olla, että selvisin niistä 700:sta. Miten kiitollinen olen siitä, että kyyneleet tulivat nyt, eikä minun tarvitse pelätä, etten selviä.
Sen, mikä kiusaa sisällä, on päästävä ulos. Tunteet on käytävä uudelleen läpi ja annettava niiden tulla ja mennä. Aurinkoisen päivän saattelemana kiitin pakatuista tunteista, jotka olivat palvelleet siihen saakka, ja tiesin, että ne oli purettu eikä minun tarvitse enää kantaa niitä mukanani.
Haastattelin muutama viikko sitten coaching-guru Daniel Sá Nogueiraa. Hän esitti mielenkiintoisen ajatuksen – asian, jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi.
Miksi ihmeessä koulussa opetetaan aineita, joiden pitäisi valmistaa meitä elämää varten, mutta opetussuunnitelmasta puuttuu se tärkein asia – aine, joka opettaisi meitä elämään onnellisesti.
Daniel hämmästeli asiaa tällä tavalla:
”Koulussa on aineita, kuten kielet, matematiikka ja historia, mutta meillä ei ole ainetta, joka opettaisi meitä käytännössä elämään. Miten käsitellä rahaa, miten käyttäytyä ihmissuhteissa, miten löytää ystäviä, miten toteuttaa unelmansa ja miten löytää elämän tarkoitus. Järkyttävää! Eikö koulun pitäisi auttaa meitä löytämään elämälle merkitys? Minusta sen pitäisi olla koulun ykköstavoite, mutta se ei ole edes kakkonen, kolmonen tai kymmenes.”
Täytyy sanoa, että hemmetin hyvä kysymys.
Voisiko syynä olla se, että edes aikuiset eivät hallitse näitä taitoja – eivät opettajat, vanhemmat tai poliitikot, jotka päättävät opetussuunnitelmasta. Ainakaan useimmat.
Jos edes aikuiset eivät tiedä, että on tekniikoita, joilla onnettoman avioliiton voi pelastaa tai tylsän työn vaihtaa unelmien työhön – miten lapset voisivat oppia nämä asiat?
”Ihmisillä saattaa olla velkaa, terveysongelmia tai salaisia unelmia, kuten matkustelu tai kirjan kirjoittaminen. Useammat ihmiset eivät tiedä, että unelmien toteuttamiseen on yhtä lailla tekniikoita kuin matematiikkaan tai kielioppiin. On asioita, joita toistuvasti tekemällä olet lähempänä unelmaasi”, Daniel kuvaili.
Kuvitus: Pinja Metsäkoivu
Omasta mielestäni ”elämäntaidon” opetussuunnitelmassa pitäisi ehdottomasti olla ainakin seuraavat alakohdat, jota käymättä ei peruskoulun päättötodistusta liikenisi.
1) Miten kuuntelet intuitiotasi ja löydät kutsumukseksi
2) Miten käsittelet negatiivisia tunteita, konflikteja tai elämän vastoinkäymisiä ymmärtäen samalla, että ne ovat inhimillisiä ja osa elämää
3) Kuinka keskityt positiivisiin asioihin ja kiitollisuuteen etkä vain murehdi tai toisaalta tukahduta negatiivisia tunteita
4) Miten tunnistat vanhemmilta ja edeltäviltä sukupolvilta peräisin olevat tunnelukot ja vapaudut niistä
5) Miten hyväksyt ja rakastat ensin itseäsi, sitten muita
6) Miten nautit hetkestä ja olet läsnä, etkä ajatustesi orja
Uskoisin, että näillä taidoilla olisi paljon enemmän merkitystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle kuin maantiedon tai kolmannen vapaaehtoisen kielen opeilla. Elämäntaidot voisivat jopa estää riippuvuuksien tai sairauksien syntymistä, koska ihminen on kokonaisvaltainen organismi, jossa mieli ja henki vaikuttavat fysiikkaan ja päinvastoin.
Toki, ei asia ole aina näin yksinkertainen. Ihmiset tulevat erilaisista elämän lähtökohdista, toiset suotuisimmista kuin toiset, ja heillä on jo kouluiässä eri määrä haasteita käsiteltävänä. Mutta tähänkin auttaisi ihmisten erilaisuuden ja oman polun hyväksymisen opettelu jo kasvuiässä sen sijaan, että suomalaisen yhteiskunnan perisynnit – kateellisuus ja erilaisuuden halveksuminen – päästettäisiin kukoistamaan.
Loppujen lopuksi asia on kuitenkin yksinkertainen: kaikki haluavat olla hyväksyttyjä, rakastettuja ja elää merkityksellistä elämää.
Mitä on vapaus? Sanoisin, että minulle vapaus on sitä, että voin juosta, kävellä tai pyöräillä paikasta toiseen. Vapaus on myös valinnanvapautta: minulla on tieto mahdollisuudesta lähteä esimerkiksi torikahville ilman esteitä – vaikka en menisikään. Vapaus on sitä, että voin tehdä työtä, joka on minulle tärkeää. Vapaus on sitä, että kalenteri ei vie minua vaan minä vien kalenteria. Vapaus on lomassa. Vapaus on myös hiljaisessa hetkessä laiturin nokassa ja hyöhenen lennossa taivaalla.
Vai onko tuo vapautta? Olenko riippuvainen eteeni tuoduista tilanteista, jotta voisin kokea olevani vapaa? Esitin tuon kysymyksen eilen itselleni, kun pääsin pitkästä aikaa lenkkipolulle ja kehossani virtasi suuri määrä vapausenergiaa (toisin sanoen ”meni kylmikset”). Tunnustellessani vapauden tunnetta kehossani ymmärsin, että mieleni on ankkuroinut vapauden tunteen mainitsemiini hetkiin. Vapaus ei oikeastaan ole niissä hetkissä, vaan siinä leimassa, jonka olen joskus niihin liittänyt.
Jos liitän vapauden vain ja ainoastaan tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin, on vaikea kokea vapautta, kun ei pääse liikkumaan, kun ei ole varaa torikahviin, kun ei voi tehdä juuri siinä hetkessä itselle tärkeää työtä tai istua laiturin nokassa kaikessa rauhassa, lomalla.
Asiaa lenkillä mietiskellessäni ja täydellisessä vapauden tunteessa surffatessani vastaani tuli ystävä, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli talven alusta saakka istunut MS-taudin takia pyörätuolissa. Hänen olemuksensa loisti, koska hän koki olevansa niin vapaa: hän pääsi vihdoin ulos – ja kaikki oli mahdollista!
Kun jatkoin matkaa, olin yhä vakuuttuneempi siitä, että vapaus on ennen kaikkea mielentila. Se on sellainen mielentila, jonka voisin ankkuroida mihin tahansa hetkeen – jos kerran olen joskus aikoinaan sen osannut ankkuroida muutamiin, minulle vapautta edustaviin hetkiin.
Samassa hetkessä musiikin seasta piippasi viesti: vapauden joogaa ohjaava ystäväni kirjoitti, että jos satun juoksemaan hänen työhuoneensa ohi, hänellä on minulle tuliainen. Mikä sattuma, olin juuri juoksemassa hänen työhuoneensa ohi. Piipahdin sisään. Hän oli tuonut minulle tuliaisiksi… Arvaatteko jo mitä? Kaulakorun, jossa oli höyhen.
Minusta alkoi tuntua, että vapaus on sitä, etten juokse pelon teitä, seuraa uskomusten liikennemerkkejä, tuijota pakon aikataulua enkä laske suoritteiden kilometrejä. Vapaus on sitä, että tein tai olin missä tahansa, ymmärrän, että kaikki on koko ajan mahdollista. Aina on mahdollista ottaa ensimmäinen askel, tai viimeinen johonkin tiettyyn suuntaan, aina on mahdollista vaihtaa suunnitelmaa ja reittiä. Aina on mahdollista ottaa elämä vastaan niin ihmeellisenä kuin se on tullakseen, hetki hetkeltä, aina uudelleen.
Vapaus on sitä, että antaa elämälle mahdollisuuden yllättää.
– kirja (Mividata 2013) päivittää nyt aihetta 2010-luvulle.
