Jo vuonna 1977 liikkeenjohdon guru Rosabeth Moss Kanter kirjoitti tutkimuksessaan Men and Women of the Corporation (Yhtiön miehet ja naiset) kaksi kysymystä vastauksineen:
1. Mistä organisaatio tietää, että päälliköt tekevät työnsä ja parhaat mahdolliset päätökset?
Vastaus: Koska he viettävät työssään jokaisen liikenevän minuutin ja työskentelevät siten inhimillisesti mahdollisen äärirajoilla.
2. Milloin päällikkö on tehnyt työnsä?
Vastaus: Ei koskaan. Tai ainakaan tuskin koskaan. Aina voi tehdä vielä enemmän.
35 vuoden jälkeen voisimme esittää kolmannen kysymyksen:
3. Mitä olemme oppineet työn organisoinnista verrattuna vuoteen 1977?
Vastaus: Emme mitään. Samaa sovelletaan nykyään (miltei) kaikkiin työntekijöihin. Olemme jo niin tottuneita työntapaan, että sen sijaan, että näkisimme ongelmia työn organisoinnissa, luulemme, että meissä itsessämme on vikaa; sillä emme pysty epäinhimillisiin suorituksiin ja aina pitäisi pystyä tekemään vähän enemmän.
”Ihminen on luotu kahden unen vuorokausirytmiin: toiset unet otetaan yöllä ja toiset päivällä. Opin tämän jalon asian nuorena, kun olin putkimiehen apulaisena. Siitä asti olen nukkunut päikkärit lounaan jälkeen”, kertoo J-Impactin toimitusjohtaja-valmentaja, kauppatieteiden tohtori Jari Salminen.
Jari on työskennellyt erilaisissa johtotehtävissä viimeiset 20 vuotta, pääosin vakuutus- ja rahoitusalalla. Vuodesta 2003 lähtien Jari on johtanut omaa J-Impact-valmennusyritystä, jonka missiona on kehittää suomalaista työelämää paremmin ihmisille sopivaksi. Samalla myös toiminnan tehokkuus kasvaa, jolloin molemmat osapuolet voittavat.
”Päinvastoin kuin usein väitetään, suomalainen työelämä ei tällä hetkellä suinkaan toimi 110 prosentin tehokkuudella, vaikka se voi yksittäisen työntekijän kannalta tältä tuntuakin. Keskusteluni ainakin tuhannen suomalaisjohtajan kanssa ovat paljastaneet karmean salaisuuden: Suomalaisilla työpaikoilla painetaan ehkä vain noin 25 prosentin tehokkuudella – jos asioita tarkastelee toiminnan tehokkuuden kannalta. Paljon aikaa ja energiaa kuluu hukkaan sähläämisen, heikon johtamisen ja heikosti järjestettyjen työolojen vuoksi”, Jari avaa ja jatkaa:
”Työssä onnistumisen esteitä on purkamatta vielä vaikka kuinka paljon. Ihmisen ominaisuuksia ja käyttäytymistä tunnetaan heikosti, ja työpaikoilla kuvitellaan vieläkin, että ihminen on jonkinlainen kone. Ei ole. Ihminen toimii monella tavalla toisin kuin koneet. Tämä koskee erityisesti henkistä työtä tekeviä. Oman rytmisyyden tunteminen onkin aivan keskeinen osa henkisen työn tehostamista. Sen vuoksi esimerkiksi päiväunet ovat yksi työn tehostamisen keinoista: uni on hyvä stressin laukaisija, kun stressihormonit pääsevät purkautumaan.”
Jari kertoo, että ihmisen energiset kaudet vaihtelevat sykleittäin vuorokaudessa: ”1,5 tuntia aktiivista aikaa seuraa 15–30 minuutin lepojakso. Työpäivään mahtuu noin neljä tällaista jaksoa.” Jos siis lepovaiheita ei kunnioita, vaan yrittää pitää aktiivisuusvaiheen koko ajan yllä, työskentelyn tehokkuus väistämättä laskee.
Työpäivän aikana nukkuminen vaatii kuitenkin luovuutta, sillä unipaikan löytäminen ei aina ole itsestäänselvyys. Jari kertoo nukkuneensa hyvillä säillä välillä ulkona, joskus onnellisesti työpaikan lepohuoneessa. Silloin tällöin hän on myös livahtanut lounastauolla kotiin nukkumaan. Toimitusjohtaja kuitenkin myöntää, että uni tulee hyvin myös omassa työtuolissa: ovi lukkoon, jalat pöydälle ja puvuntakki pois päältä.
”Suuri idolini oli aikoinaan työkaverini, osastopäällikkö, joka riisui aina kalsareilleen omassa työhuoneessaan mennessään päikkäreille. Hänellä oli vaatteita varten teline, jossa ne pysyivät suorassa. Ja tukkakin pitää muistaa kammata unien jälkeen, että näyttää taas hyvältä”, Jari naureskelee.
Aluksi Jari nukkui salaa, myöhemmin avoimesti.
”Huomasin, että kun tekee kymmenen prosenttia enemmän kuin vaaditaan, ketään ei enää kiinnosta, mitä työajallani teen. Ja toisaalta johtajilla menee 90 prosenttia ajasta omaan touhottamiseen. Eivät he ehdi muita kytätä.”
Jari kuitenkin tietää, että julmin esimies on oma sisäinen pomo. Syyllisyys ja oma mielikuva tehokkaasta työntekijästä pitävät kiinni puuhastelussa, tehottomuudessa.
”Jos ei lepää riittävästi, tehokkuus heikkenee. Ja pitää muistaa, ettei tekemisen määrän lisääminen eikä kiire lisää tehokkuutta”, Jari kiteyttää.
Evitalehti.fi:n kirjoittaja Henkka Hyppönen vierailee kirjoituksillaan Hidasta elämää -sivustolla maanantaisin loppuvuoden 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä kolme kirjaa, viimeisin kirja Nautitaan raakana ilmestyi syksyllä 2011 (Tammi).
– – –
Ajamme autolla Mechelinin katua pitkin. Sibelius-monumentin kohdalla tunnen olkapäässäni iskun. ”Keltanen auto!” Matka jatkuu. Hesperian puiston kohdalla sama toistuu. Isku olkapäähän, ”keltainen auto”.
Jos minulta olisi kysytty keväällä keltaisten autojen määrästä, en olisi osannut vastata kysymykseen. Nyt tiedän, että keltaisia autoja on melko vähän, mutta jo alle kilometrin matkalla Helsingin keskustassa voi luottaa siihen, että ainakin yksi sellainen väijyy jossain kadunkulmassa. Koko aikuisen elämäni aika en muista kiinnittäneeni huomiota keltaisiin autoihin, nyt niitä tuntuu olevan siellä täällä.
Kiitos kuluu 11-vuotiaalle tyttärelleni, jonka kaveripiirissä keltaisten autojen ja ”kymppirekkareiden” bongaaminen on perustoiminto. Peliin ei kuulu pisteiden laskeminen, siinä on vain välitön voittaja. Se, joka huomaa keltaisen auton ensimmäisenä, on hereillä.
Tyttäreni ja hänen ikätovereidensa ansiosta näen maailman taas hieman eri kulmasta. En tiedä, onko keltaisten autojen havaitsemisesta sinänsä sen suurempaa hyötyä, mutta muistutuksesta on. Mitä enemmän kokemusta ja ikää karttuu, sitä suurempi vaara on nähdä maailma sellaisena kuin on tottunut sen näkemään. Näemme sen, mitä olemme tottuneet näkemään, ja valtaosa muusta todellisuudesta jää tietoisuuden ulkopuolelle. Läsnäolo tilanteissa vähenee, koska korvaamme suuren osan aistien kautta välittyvästä tiedosta aivojen tuottamilla oletuksilla, muistikuvilla ja ennustuksilla.
Lapsen leikki on hyvä näpäytys aikuiselle. Jos kerran keltaiset autot katoavat noin sulavasti katukuvasta vuosiksi, mitä muuta olenkaan hukannut. Jatkan edelleen projektiani autopilotin jatkuvaa ylivaltaa vastaan, ja yritän raivata tietoisuudesta lisää tilaa suoralle aistikokemukselle (havaintokykyä voi kehittää esimerkiksi Stephen Dubnerin kahvilatestillä).
”Lepo syntyy siitä, että saa olla. Siitä, ettei ainoakaan minuutti sojota mihinkään suuntaan. Marssini on loppunut, ja minuutit vetäytyvät luoliinsa nuolemaan haavojaan. Lepoa on se, että makaan paikallani ja annan auringon lohduttaa. Katson merelle ja totean, että tässä on nyt hyvä olla. Katson merelle ja näen, että tuollainen se on ollut tuhansia vuosia ja tuollainen se tulee olemaan tuhansia vuosia. Se lohduttaa ja pysäyttää, tekee oikealla tavalla hitaaksi.” – Tommy Hellsten: Pysähdy – olet jo perillä, Minerva 2011
Kirjoittaja on yrittäjä, joogaopettaja ja Mindfulness-ohjaajaopiskelija Matti Kaunisvesi. Matin tarinan voit lukea tästä.
Vaikka oma sydän yrittäisi kertoa, mikä meille olisi parhaaksi, kuuntelemme sitä usein vasta, kun olemme ajaneet itsemme nurkkaan ja oma hyvinvointi on vakavasti uhattuna – tai jopa osittain menetetty, ainakin hetkeksi.
Kuinka sitten oppia kuuntelemaan sydämen ääntä? Juuri silloin kun on vetämässä suuntaviivoja tuleville elämänpoluille?
1. Pysähdy hetkeksi joka päivä
Omalla kohdallani toistan mantraa ”pysähdy tänään hetkeksi”. Pysähtymiseen ei tarvitse suunnittelua etukäteen, eikä se vie paljoa aikaa. Voin lähteä kävelylle metsään tai vaikkapa vain makoilla lattialla hiljaisuudessa.
2. Anna tunteen tulla
Kun olen pysähtynyt, annan tunteiden tulla ja nousta esiin. Annan sydämeni puhua. Kuuntelen rauhassa, keskittyneesti. Tarkkailen tunteita rauhassa, ikäänkuin maistellen. Pyrin hyväksymään tuntemukseni ja ajatukseni, mitä ikinä nouseekin esiin.
3. Anna tunteen kertoa
Kun kuuntelen sydäntäni, valmistaudun siihen, että sydän voi kertoa asioita, jotka eivät olekaan juuri nyt mielekkäitä, eivätkä sovi tähän hetkeen, kun painan arkirutiineissa parhaillaan tuhatta ja sataa eteenpäin.
4. Valitse voittaja
Tässä vaiheessa mieli ja ego alkavat taistella sydäntä vastaan. Vuorossa on julma kaksintaistelu. Minulla aikaisemmat taistelut voitti poikkeuksetta mieli ja ego, vahingollisin seurauksin. Tässä vaiheessa on valittava puolensa taisteluparin välillä. Valitsen sydämen.
Onnekseni opin kuuntelemaan sydäntäni ennen kuin isoja vahinkoja pääsi tapahtumaan. Voin hyvin ja nautin elämästäni. Aikaisemmista raskaista ajoistani sain eräänä päivänä muistutuksen vakuutusyhtiöltäni. He ilmoittivat kohteliaasti seuraavaa: ”Lähettämäänne terveysselvitykseen liittyen toteamme, että teitä on vaivannut työuupumus. Valitettavasti emme pysty myöntämään teille vakuutusta”.
Luin viestin, hyväksyin tilanteen nyt jo hieman huvittuneena ja kuulin, kun sydämeni kiitti minua.
Muistatko, miltä kaikki lapsena tuntui? Millaista oli olla pieni?
Muistatko ilontunteen, kun ystävän kanssa teit retken keittiön pöydän alle? Muistatko, miltä kerhoeväät, maito ja voileipäkeksit, maistuivat? Miten ihanaa oli leikkiä Barbie-nukeilla parhaan ystävän kanssa olohuoneen verhon takana, ja miten hienoa oli pärisyttää neppiautoilla hiekkalaatikolla? Muistatko miten hyvältä tuntui juosta, hyppiä, laskea mäkeä, liikkua? Kuinka hienoja taideteoksia syntyi, kun otti vesiväripensselin käteen ja antoi mennä! Ja miltä pilvet kesäpäivinä näyttivätkään: prinsessoilta, kirahveilta ja jäätelöltä.
Silloin ei ollut huolta eilisestä, ei huomisesta, oli vain tämä hetki ja elämisen riemu.
Kun olin pieni, katselin aikuisia, kuuntelin ja halusin tulla isoksi. Ja jonain päivänä iso minusta tulikin, aikuinen. Puin päälleni aikuisen vaatteet ja aikuisen mielen, postimerkkielämän. Minusta tuli
Ankara Itsekriittinen Kunnianhimoinen Urakeskeinen Inhorealistinen Negatiivinen Ehdoton Nipo
Aikuisena elämiseen kuuluu ulkoisten tunnusmerkkien kerääminen. Monella aikuisella menee lujaa maailman tuulissa, arjen kiireissä, ruuhkavuosissa, uraputkissa, taakkojen alla ja velvollisuuksien vietävinä. On niin hienoa olla iso ja pätevä. On niin ”sairaan kiire”. Kiireen kunniamerkkejä liimataan itseen kuin tarroja tai postimerkkejä. Lopulta, ihan huomaamatta, ollaan niin postimerkkien peitossa, että itsen tilalla näkyy postimerkkihaarniska, joku, joka näyttää minulta, mutta ei kuitenkaan. Kuori painaa, on raskas ja aikuista alkaa väsyttää. Tekemisistä tulee pelkkää pakkoa. Olo on iloton, uupunut ja kun ei vaan jotenkin jaksa. Väsymystä helpottaa sitku-elämä: sitku lapset kasvavat, sitku on loma, sitku jään eläkkeelle…
Monet kulkevat yhä kasvavan kuoren kanssa, kunnes sattuu jotain: sairastuminen, läheisen kuolema, äitiysloma, lomautus – pakollinen pysähdys. Ja alkaa kysely: kuka minä olen, mitä minä elämältäni oikein haluan? Mikä minusta tulee isona? Tässä vaiheessa ihmistä aletaan riisua, postimerkkejä revitään irti ja kyllä sattuu. Mitä vähemmäksi merkkikuorta revitään, sitä enemmän tuntuu kipeältä ja pelottaa.
Pelko tulee siitä, että ollaan lähellä paljastumista: ydintä, minuutta, minua itseäni. Kriisi on matkamahdollisuus sinne, missä minä asuu. Yleensä matkanteko on tuskallista ja sen arvon huomaa vasta jälkeenpäin.
Perille on pitkä matka, mutta se kannattaa. Perillä kohtaavat sisäinen lapsi ja vastuullinen aikuinen, siellä tiedän kuka olen ja mitä haluan.
Siellä asuvat rauha, tyyni, hiljaisuus, tämä hetki, hidas elämä.
Hidasta elämää -sivuston keskiviikkokolumnistien joukossa aloittaa uusi kirjoittaja Miia Leinonen. Miia tulee keventämään ja lomittamaan muiden keskiviikkokolumnistien vuoroja. Miian ensimmäinen kolumni on luettavissa huomenna, kun vakiokolumnisti Nuppu Stenros kapuaa hyväntekeväisyysprojektissa Himalajalla. Mutta kuka on Miia?
Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen Miia Leinonen, vuonna 1973 syntynyt maailmanihmettelijä. Ammatiltani olen sielunhoidon tutkija ja käytännöllisen teologian tuntiopettaja. Kuluvana syksynä olen ryhtymässä myös ryhmäliikunnanohjaajaksi. Tulen suorittamis-, masennus- ja kotiäitivuosien tuolta puolen ja olen menossa kohti maisemia, joissa voin paremmin hengittää ja keskittyä olennaiseen.”
Millainen on tavallinen päiväsi?
”Pienten lasten äitinä olen sitonut itseni rutiineihin, ne tekevät hyvää myös itselleni. Nousen aamuisin hyvin aikaisin; päästän kissan ulos ja juon aamukahvini ylellisesti yksin. Vasta sitten ryhdyn äititöihin. Lasten lähdettyä päiväkotiin aloitan työt, teen kuutisen tuntia tutkijantöitä ja käyn liikkumassa. Poikaseni haen jo kahdelta iltapäivällä ja vietän loppupäivän heidän kanssaan. Aamuherääminen vaatii usein veronsa jo yhdeksän aikaan illalla.”
Miten hidastat arjessa?
”Elän tällä hetkellä hyvin hidasta ja antoisaa arkea. Olen hyvin onnekas siinä mielessä, että minulla on mahdollisuus elää valitsemallani tavalla; itseäni kuunnellen ja hoitaen. Stressiin pyrin reagoimaan nopeasti niin, että karsin kalenteristani kaiken ylimääräisen ja hidastan tahtia. Minusta on kantapään kautta tullut voimiensäästelijä.”
Mottosi?
”Minua kantaa ajatus siitä, että kaikki elämässämme kohtaamat ihmiset ja asiat tulevat eteemme, jotta oppisimme ja kehittyisimme. Oppiläksyjen viisaudet poimitaan usein vasta vuosienkin jälkeen tapahtumista ja kohtaamisista.”
Millaisia aiheita saamme kolumneistasi tulevaisuudessa lukea?
”Olen kiinnostunut monista asioista, mutta viime aikoina minua ovat inspiroineet lapset, ravitsemus ja liikunta hyvinvoinnin tärkeinä peruspilareina, narsismi, vetovoiman laki ”saat sen, mitä tilaat”, masennus ja siitä toipuminen, elämän oppiläksyt: kriisit, joiden kautta on mahdollista oppia itsensä kuuntelemista ja todesta ottamista, vaihtoehtohoidot ja vastuunottamisen eri teemat.”
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta.
Nukuin viime yönä 14 tuntia. En tiedä miksi, enkä muista noin pitkään nukkuneeni aikuisiällä. Mutta sen tiedän, että maailma näyttää tänään erilaiselta kuin eilen. Mörköjä on paljon vähemmän, ja ne ovat kooltaan pienempiä.
Minulta kysytään usein, mitä työyhteisössä tai henkilökohtaisessa elämässä kannattaa tehdä, jotta tunnelma ja läsnäolo paranisi. Yhä useammin huomaan vastaavani, että nukkukaa tarpeeksi. Tämä tietysti herättää ensin hilpeyttä, sitten pienen vakavoitumisen ja lopulta joissain tapauksissa ärtymyksen. ”Miten sä kuvittelet tässä työtahdissa kahden lapsen äitinä, että ehtisi nukkua riittävästi?”
Muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta ihminen tarvitse 7–9 tuntia yöunta. Eri kyselyiden ja tutkimusten mukaan kuitenkin 10–30 prosenttia suomalaisista kärsii univajeesta. Univaje on melko vakava asia. Liian lyhyet, tai laaduttomat yönunet vaikuttavat muistiin, sosiaalisten suhteiden laatuun, painoindeksiin ja elimistön puolustusjärjestelmän toimintaan.
Vuonna 2003 julkaistussa japanilaistutkimuksessa yli viideltä tuhannelta ihmiseltä kerätty data osoitti, että huonosti nukkuvat ovat enemmän poissa töistä, heidän työkykynsä oli heikompi ja onnettomuusriski oli moninkertainen hyvin nukkuvaan verrattuna. Pikadiagnoosi on yksinkertainen, loppaako silmä iltapäivän tylsissä palavereissa?
Me ihmiset olemme vastoin omia uskomuksiamme melkoisia typeryksiä. Jo yksinomaan elämään perustuvan todistusaineistoin pitäisi puhua kunnollisten yöunien puolesta.
Vakavat psykologisista tai fysiologisista syistä johtuvat unihäiriöt ovat asia erikseen, univajeesta kärsivien joukossa on kuitenkin paljon niitä, jotka aiheuttavat univajeensa itse. Henkilökohtainen 14-tunnin unimaratonini syöksee minut tähän luokkaan. Tykkään valvoa myöhään, vaikka kalenterini pakottaa heräämään aikaisin. Huono yhdistelmä. Vähällä yöunella tulee tavallaan toimeen, mutta se on vähän kuin spurttaisi suolla.
Unen laatu heikkenee esimerkiksi siitä, kun räpläämme sähköisiä laitteita illalla. Sama koskee televisiota. Jotkut toki nukahtavat television ääreen, mutta useimmat venyttävät sillä valveillaoloaikaansa. Sitä kutsutaan ”omaksi ajaksi”. Parempi olisi kutsua aikaa ”korkeakorkoiseksi pikavipiksi”. Maksu peritään heti seuraavana päivänä.
Unenlaatua voi heikentää myös kemialla. Jo pieni määrä alkoholia voi vaikuttaa unen luontaiseen rytmiin. Kyse ei ole pelkästään nukutuista tunneista, vaan siitä kuinka paljon saamme syvintä ortounen vaihetta.
Osa univajeesta pedataan jo päivän aikana työpaikalla. Nykyajan avokonttorit tekevät keskittymisestä vaikeaa. Usein ihmiset tekevät keskittymistä vaativat tehtävät kotona. Jos perheessä on lapsia, lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Tunti kaksi pois unesta, melkoinen ja seuraavana aamuna energiajuoman voimin töihin.
Keinoja parempaan uneen on paljon, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, onko sinulla riittävästi itsekuria noudattaa niitä. Todennäköisin vastaus on ei.
Tutuissa päivärutiineissa on suuri viisaus, kun niitä tarkastelee uudenlaisessa valossa.
Pese hampaat
Kun peset hampaita, pese hampaita. Mikään ei juuri sillä hetkellä ole tärkeämpää kuin hampaiden peseminen. Jos vaivut ajatuksiisi, olet jo kadottanut yhteyden elämään. Ajatus on yhtä todellista kuin se, että hampaat pysyisivät puhtaana pelkällä pesun mielikuvaharjoittelulla. Todellinen elämä on vain tässä ja nyt – ei eilisessä eikä huomisessa, sillä mennyt ja tuleva ovat vain aivojen kemiallista tuotosta.
Riisuudu
Riisuudu niin alastomaksi kuin uskallat. Negatiivisuus on useimmiten suojavaate, joka pitää todellisuuden piilossa. Todellisuus ei siis ole negatiivinen, ei. Sinä olet se, joka päätät kulkea piikikkäissä vaatteissa ja ikuisen yön laseissa. Riisu itsesi ja tutki alastomuutta, todellisuutta.
Sytytä valot
Kun olet riisuutunut, sytytä valot. Voimme valita, mihin valonheittimemme kohdistamme: mistä asioista puhumme, miten puhumme tai ajattelemme, ja minkä osan elämästämme näemme. Onko syyspäiväntasauksessa pimeyttä jo 12 tuntia vai valoisuutta vielä 12 tuntia? Sinä päätät.
Hengitä – aina
Olitpa missä hyvänsä ja tapahtuipa mitä hyvänsä, hengitä (paitsi vedessä). Onpa typerä ohje, vai mitä? Emmehän pysyisi hengissä hengittämättä. Juuri niin: tapahtuipa mitä hyvänsä, jos hengität, olet hengissä, se on kaikki, mitä sinulla todellisuudessa on. Ja siihen voit aina turvata. Hengitys pitää meidät kiinni elämässä – ei tavarat, statukset, saavutukset tai muut ulkopuoliset asiat.
Kirjamessuilla kuulin ohimennen Ulla-Maija Paavilaisen (mm. Hanki elämä!, WSOY 2011) haastattelusta pysähdyttävän pätkän, se meni jotakuinkin näin:
”Jos sanon, että ottakaa tunti päivässä aikaa itsellenne, se voi tuntua mahdottomalta. Mutta jos sanon, että ottakaa kerran viikossa yksi ilta itsellenne, se tuntuukin jo mahdolliselta. Tuona aikana tehkää sitä, mikä tuntuu teistä itsestänne hyvältä, jotain, mikä on teille tärkeää.”
Kuullessani tämän olin sekä kauhistunut että huojentunut. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, mieleeni alkoivat pudota ajatukset viimeisen parin vuoden sisältä.
Vaikka Paavilaisen puheenvuoron sisältö on äärimmäisen positiivinen, kauhistuin siitä sisäänrakennetusta sanomasta, jonka se sisälsi: riittää, että kerran viikossa voitte tehdä jotain, mikä tuntuu hyvältä ja mikä on tärkeää. No entäs sitten se muu elämä? Miltäs se sitten tuntuu?
Raskaat kysymykset saivat minut palaamaan mielessäni niihin yöllisiin, väsyneisiin hetkiin yleensä kello 01–07, kun lapsi piti minua ja miestäni hereillä vuoroöinä – parin vuoden ajan. Niinä hetkinä, kun tuntui siltä, että elämä käyttää minuun julminta kidutusmetodiaan (nukahda-herää-nukahda-herää), mietin usein, että jos minä tästä selviän, vaikutan kaikkiin niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, jotta elämä tuntuisi myös hyvältä.
Viime keväänä kun lapsi ei edellenkään nukkunut ja miehelläni todettiin syöpä, päätin, että jos tästä selvitään, en enää ikinä tee mitään, mikä ei tunnu hyvältä tai mikä ei ole minulle tärkeää (jos voin valita; lapsen refluksitautia ja miehen syöpää en voinut valita). Niin asiat alkoivat ratketa, kun löysimme keväällä lääkärin, joka laittoi lapsen refluksin kuriin, soitin lastensuojeluun ja pyysin apua nukkumiseen. Miehen toukokuussa loppuneet syöpähoidotkin tepsivät; näin kuulimme syksyllä.
Ensin oli siis ajatus. Sitten tuli päätös. Enää puuttui käytäntö. Vai puuttuiko? Tuntemani huojennus Paavilaisen sanoista johtui siitä, että yhtäkkiä – lokakuun lopussa – tajusin, että minullahan on päivät, viikot ja kuukaudet läpeensä aikaa tehdä itselleni tärkeitä ja hyvältä tuntuvia asioita. Olen kaikessa tässä elämän turbulenssissa luonut itselleni työn, joka tekee minulle ja muille hyvää. Voin käydä ennen lounasta lenkillä, sillä se tekee hyvää päälle ja keholle. Pidän tärkeänä, ettei lapsen tarvitse olla pitkiä päiviä päiväkodissa viitenä päivänä viikossa. Saan nukkua (aah!) pitkiä öitä.
Sen sijaan lähetän maailmankaikkeudelle toiveen, ettei minun tarvitsisi enää koskaan valvoa kahta vuotta, käydä perheessä syöpää läpi, tehdä työtä josta saa vain rahaa, kohdella ihmisiä kiireen takia epäinhimillisesti, tuntea tuskaa pakottavasta arvomaailmasta, pitää vallitsevaa rytmiä tärkeämpänä kuin omaani, juosta kovempaa jotta sydämen tykytys vaimentaisi sen herkän sanoman.
Toisiin asioihin voin vaikuttaa, toisiin en. Niihin, joihin voin vaikuttaa, vaikutan. Vaan enpä olisi tajunnut vaikutusmahdollisuuksiani, jos ei olisi elämä pyöritellyt. Niin vaikea on tunnistaa a) mikä tekee itselle hyvää ja b) mikä on itselle tärkeää.
Ja ei, yksi ilta ”hyvää ja tärkeää elämää” viikossa ei riitä. Muuta jokainen hetki hyväksi ja tärkeäksi. Se vaatii hetkellisesti paljon, mutta sitten helpottaa – suunnattomasti. Yhden illan ”omaa aikaa” viikossa voisit käyttää sen miettimiseen, miten voisit ottaa koko oman elämän itsellesi. Yhtään synnytystä ei olisi saatu onnellisesti päätökseen, jos äidille olisi ponnistushetkellä kerrottu, että tämä lapsi ei tule elämään omaa elämäänsä. Tai hän tulee elämään vain yhden illan viikossa. Kukaan äiti (tai isä) ei toivo lapselleen sellaista kohtaloa.
Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä ”parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.
Väittämä yksi: hyväntekeväisyys on itsekästä. Väittämä kaksi: se, että hyväntekeväisyys on itsekästä on vain hyvä asia.
Annoin taannoin rahaa kerjäläiselle, ja tunsin sen jälkeen itseni paremmaksi ihmiseksi. En nyt suoranaisesti julistanut kadulla kanssaihmisille hyvyyttäni, mutta olo oli kuin Laupiaalla samarialaisella. Kyseessä oli kuitenkin ruhtinaallinen euro, kyllä siinä kannattaakin jo paukutella henkisiä henkseleitä. Jäin kiinni itse itselleni ajatuksistani ja jäin miettimään, että onko ihmisen mahdollista tehdä hyväntekeväisyyttä ilman itsekkäistä ajatuksia. Mietin, että syökö itsekkäät ajatukset ja oman egon kohoaminen jotenkin tehdyn hyvän pyyteettömyyttä? Onko aito hyväntekeväisyys sellaista, että vain kohde hyötyy. Tulin lopputulokseen, että ei ole olemassa vain yksisuuntaista hyväntekeväisyyttä, ja hyvä niin.
Hyväntekeväisyys on aina vähintäänkin kaksisuuntaista, ja useimmiten hyvä kantaa usealle eri kohteelle. Jos esimerkiksi lahjoitat vanhat vaatteet maahanmuuttovirastolle, saa kohteen asukkaat konkreettista apua, paikan työntekijöillä on ehkä pieni stressi vähemmän, sinä saat hyvän mielen, ja sitä kautta hyötyy ehkä myös lähiympäristösi positiivisesta energiastasi. Ketjua voisi jatkaa loputtomiin, butterfly effect.
Tunnen kaksi ihanaa ihmistä tahoillaan, molemmat tehneet elämässään paljon ilmaista työtä muille omilla aloillaan. Molemmat ovat varmasti ”menettäneet” tuhansia euroja auttaessaan muita, mutta sydän on vetänyt jeesaamaan tuttuja ja puolituttuja. Näissä tapauksissa heidän tekemät pro bono -työt on tehty aina vähintään yhtä kovalla pieteetillä kuin maksetuissakin projekteissa. Ja mihin se on kantanut? Molemmissa tapauksissa perhonen on aina jossain kohtaa lentänyt takaisin alkuperäiselle lähettäjälle, ja nämä kaksi ovat aloillaan tämän maan huippuja, toinen heistä myös pikkuhiljaa maailmalla kova nimi. He ovat aina tiedostaneet, että hyvä kantaa jossain kohtaa hedelmää, eikä siinä ole mitään pahaa. Mitä sitten, jos hyvän tekemisen taustalla on toive saada myös jossain kohtaa osansa. Takaisin tulevan muotoa on tosin mahdoton määritellä. Se ei aina palaa takaisin siinä muodossa, jota ehkä oli odottanut, vaan tilalle tulee jotakin muuta. Useimmiten jotain parempaa.
Meidän yhteiskunnassamme kritisoidaan usein julkisesti hyvää tekeviä henkilöitä. Nämä julkisesti hyvää tekevät toimivat peilinä muille kanssaihmisille ja muistuttavat mahdollisuudesta käyttää aikaa, rahaa ja vaivaa muiden hyödyksi. Mitä sitten, että Bonon, Jolien tai Madonnan julkisuuskuva kiillottuu samalla, jos kylä jossain päin on saanut taas puhdasta vettä tai ihmisoikeusloukkauksen uhri saa inhimillisemmät elinolosuhteet. Kaikki voittaa.
Eikä hyväntekeväisyyden tarvitse olla materiaa, se voi olla ele tai kauniit sanat. Ne kantavat yllättävän pitkälle, mutta vain siinä tapauksessa, kun sanojen sanoja puhuu aidosti ja todella tarkoittaa. Jos ajattelet jotakin kaunista jostakin, sano se. Jos tuntuu turhalta ja typerältä antaa toiselle hyvä mieli, niin mieti itseäsi ja sitä, miten hyvä fiilis sinulle tulee. Ei siinäkään mitään pahaa ole.
1. Ripusta Varattu-kyltti
Varaa joka päivä 15 minuuttia itsellesi, äläkä anna kenenkään tai minkään häiritä sinua.
2. Anna kehosi lähteä lomalle
Ensimmäinen vaihtoehto: Istu hiljaa paikallasi ja anna kehosi rentoutua.
Toinen vaihtoehto: Harjoita mitä tahansa helppoa, toistuvaa fyysistä toimintaa.
Kolmas vaihtoehto: Mene paikkaan, jossa voit katsella luonnon liikettä, kuten tulta tai juoksevaa vettä.
3. Anna mielesi lähteä lomalle
Irrottaudu ajatuksistasi katselemalla niitä sivusta. Visualisoi ne tarranauhaan kirjoitettuina sanoina, virtana huoneen läpi, vesiputouksena, paraatina tai minä tahansa muuna sanojen ja kohteiden kulkueena.
4. Palaa rauhan paikkaan
Luo voimakas, elävä muisto paikasta, jossa tunsit olosi täysin rauhalliseksi ja huolettomaksi. Palaa sinne mielessäsi aina, kun hiljennyt.
(Basam Books 2011), ensimmäinen dieettiohje koskee tekemättömyyttä. Kirjassa annetaan neljä helppoa ohjetta siihen, miten ”älä tee mitään” onnistuu:
