Rastita mielessäsi kohdat, jotka pätevät nykyiseen työhösi:
__ Työ on minulle eettinen etuoikeus: teen työtä, jonka koen mielekkääksi ja jossa viihdyn.
__ Työ lisää hyvinvointiani: työstä saamani hyvinvointi on henkistä, sosiaalista ja taloudellista.
__ Työ edistää terveyttäni: työni ylläpitää ja edistää terveyttäni ja toimintakykyäni, joten jaksan hyvin töissä ja muussa elämässä.
__ Tiedän, mikä merkitys työlläni on ja miten työni edistää yhteistä tulosta, ja siksi haluan tehdä työni hyvin.
Hyvä työ on sellaista, joka tekee tekijälleen hyvää. Vain näin hyvä työ voi olla hyvää työtä myös työnantajalle.
Jos rastitit mielessäsi kaikki kohdat, teet hyvää työtä itsellesi ja hyvää työtä työnantajallesi. Mikäli jokin kohta jäi rastittamatta, työ saattaa alkaa jossain vaiheessa tuntua raskaalta, jolloin työ ei enää tee hyvää sinulle itsellesi eikä työnantajalle.
Kuinka monta palaveria istut viikossa? Viikkopalaveri, tuotantopalaveri, tiimipalaveri, suunnittelupalaveri, palautepalaveri, asiakaspalaveri, lounaspalaveri, yhteistyöpalaveri?
Palaverit ovat kaikkein tärkeimpien asioiden päätöksiä varten. Hidastajalle palaverien kohtuullinen määrä ja jämäkkä sujuminen on tärkeää, jotta työaika pysyy kurissa ja jotta aikaa jää myös energisoiville tauoille.
Näin palaverit palvelevat tarkoitustaan ja samalla keventävät työpäiviä:
1. Päättäkää etukäteen palaverin mitta ja pysykää aikataulussa. Parhaat palaverit ovat maksimissaan puolen tunnin mittaisia.
2. Älä myöhästy sovistusta aloitusajasta.
3. Kutsukaa palaveriin vain ne, joilla on jotain annetavaa asialle. Liian monen mielipiteen kuuleminen vie turhaa aikaa ja keskeyttää liian monen työn. Esimerkiksi 20 hengen organisaatiossa koko jengin koolle kutsuminen kaksi kertaa viikossa vie työtunteja 40 (ja lisäksi työn keskeytyksestä johtuvan ajan). Kutsukaa palaveriin myös joku, joka osaa ja jolla on valta päättää asioista.
4. Tehkää palaverista etukäteen kokouslista, jossa on kirjattuna kaikki ne asiat, joista pitää päättää (huom! ei siis asiat ”jotka pitää käydä läpi”). Kokouslistan pohjalta jokainen palaveriin osallistuva valmistautuu omaan osuuteensa mahdollisimman hyvin. Yhteenkään palaveriin ei siis pitäisi mennä tekemättä valmistelevaa työtä sen eteen.
5. Palaverin päätyttyä kaikilla läsnä olleilla on työlista, jonka täytyy olla toteutettavissa. Palaverissa tehdyt päätökset on kirjattava ja sitten niitä on noudatettava.
6. Palaveri ei ole tauko muista töistä tai meditointia varten, palaveri on työtä päätöksiä varten. Älä siis korvaa palaverikahvilla energisoivaa ja rauhallista päivätaukoa. Jos koet, että sinusta ei ole hyötyä palaverissa, pyydä vapautusta.
7. Mitä vähemmän palavereja on ja mitä lyhyempiä ne ovat, sitä rauhallisemmin saa tehdä muut työt. Hidastaja tietää, milloin kuuluu liikkua kuin kilpikonna – ja milloin kuin jänis. Kyse on priorisoinnista.
Lähteet:
Karin Lilja: Vähempi parempi – 77 keinoa, jotka muuttavat elämäsi, Aurinko Kustannus 2009
Haaveilemme elämänmuutoksista, jotka toisivat aikaa ja harmoniaa. Usein jäämme jumiin tutulle mukavuusalueellemme ja unelmamme jäävät ajatuksen tasolle. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen vaatii johdonmukaisuutta, päättäväisyyttä, itsekuria ja alituista tarkoitukseen keskittymistä.
Jokin aika sitten olin menossa luennolle ystäväni kanssa. Olimme etuajassa. Ystäväni ehdotti: ”Mennään käymään tuossa ostoskeskuksessa odotellessamme.” Huh, mikä ajatus! Olen jättänyt shoppailu-elämän taakseni kauan aikaa sitten. Mutisin vastalauseeni, mutta seurasin lopulta perässä, kun sovimme, että menemme kahvilaan emmekä kiertele kaupoissa.
Kahvia juodessamme ystäväni kertoi kuinka hänkin haluaisi elää yksinkertaisemmin ja saada elämänsä raiteilleen, selkeämmäksi. Hän opiskelee työn ohella ja kertoi miten vaikeaa koulutehtävien suorittaminen oli ilman tietokonetta. Hän kertoi käyvänsä kirjaston koneilla, vanhemmillaan tai missä milloinkin kirjoittamassa aina tehtävän kerrallaan.
Juttu meni sitten jotenkin niin, että ”Jos minulla olisi oma tietokone, valmistuisin nopeammin, jolloin voisin hakea toisenlaisia töitä, joissa tienaisin paremmin. Saisin elämäni järjestykseen, velkani maksettua ja voisin tehdä toisenlaisia ratkaisuja.”
Tässä oli siis unelma: valmistua, vaihtaa alaa ja saada elämä paremmin hallintaan. Helposti ajattelemme, että unelmat eivät ole kovin helposti saavutettavissa tai ne ovat meistä riippumattomia asioita. Elämme Sitten kun -elämää, eikä se varsinainen elämä tunnu koskaan alkavan. Ratkaisut ovat kuitenkin usein jo valmiina nenämme alla, jos vain keskittyisimme kaikella intohimollamme tavoitteeseemme.
”Hmm, jos kaikki kulminoituu nimenomaan tietokoneeseen, voisitko lainata jonkun vanhaa läppäriä tai hommata edullisen käytetyn tietokoneen? ” kysyin.
”Yymmm, mutta mä haluaisin uuden”, ystäväni totesi.
”No, jos se sun koko elämäsi muutos on siitä kiinni, niin osta sitten uusi tietokone”, vastasin.
”Niin, mutta kun ne on niin kalliita”, ystäväni huokaisi.
Asia jäi siihen. Nousimme ja lähdimme kahvilasta kohti ostoskeskuksen ulko-ovia. Kuinka ollakaan matkalla piti ihan välttämättä poiketa kenkäkauppaan.
”Kato, ihanat kengät! Mun on pakko saada nää!” ystäväni hehkutti.
”Jaa noi? Nehän on kangasta. Et voisi koskaan käyttää niitä sateella tai lumessa. Sun sukat ja jalat kastuisi. Hyvänen aika, nehän maksaa 180 euroa! Se on yli tonni mummon markkaa!” kauhistelin suorasanaiseen tyyliini.
”Mä arvasin, että sä sanot noin! Miten sä viitsit enää markoissa laskea?” ystäväni suutahti.
Vinkkasin: ”Sä saisit tolla rahalla jo sen käytetyn tietokoneesikin.”
”Hmph”, ystäväni tuhahti ja pyörittelimme kumpikin tahoillamme silmiämme toistemme kommenteille.
Menimme luennolle. Illalla luennon jälkeen hoksasin: ”Onhan teillä tietokone herranen aika! Vai onko se hajonnut?”
”No ei, mutta esikoinen on vallannut koneen, ja se hengaa kaiket illat Facebookissa ja pelaa pelejä. Mulla on pakko olla oma kone”, ystäväni totesi ja jatkoi: ”Ja olen nyt miettinyt tuon luennon ajan, että huomenna menen kyllä hakemaan ne kengät sieltä.”
Mitäpä siihen olisi sanonut? Hänen elämänsä, hänen valintansa. Jokainen taaplaa tyylillään. Itsekuria ei valitettavasti myydä kaupan hyllyillä. Tuumasin mielessäni, että kun pitäisi elää onnellisempaa elämää ja tuntea, että elämällä on merkitystä, ihminen on kumman saamaton.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä ”parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.
Jos kaiken mitä tekee on oltava lopputulokseltaan täydellistä, niin tekemisen sekä kokemusten määrä elämässä tyrehtyy tai jää kovin pieneksi. Kuten eräs menestynyt persoona on todennut: ”Ei se ole niin justiinsa”.
Otetaanpa esimerkki. Koulun päättötyötä tehtäessä itse tekeminen ei ole haastavinta vaan se, että saa tyhjälle paperille sisältöä. Pelottaa kirjoittaa ensimmäinen lause, mitä jos se ei ole täydellinen aloitus? Homman starttaaminen venyy ja venyy, lopulta on pyydettävä lisää aikaa. Meillä oli koulussa fiksu luennoitsija, joka antoi hienon neuvon, se meni kutakuinkin näin: ”Kun alatte tehdä lopputyötä, niin tuottakaa ensin sisältöä kritisoimatta oikeinkirjoitusta tai sisällön täydellisyyttä. Aloittaminen on haastavinta, joten ylittäkää se raja.” Saatko kiinni?
Uuteen työhön hakeminen, treffeille pyytäminen, kirjan kirjoittaminen, kaulaliinan neulominen, hiustyylin muuttaminen tai kokkaamaan opetteleminen saattaa jäädä kokonaan kokematta, kun ennen asiaan ryhtymistä meidät valtaa pelko. Mitä jos lopputulos ei mene ihan nappiin? Pilalle menneet paistinpannut, arvet, sydänsurut ja kaulaliina, josta tulikin pannulappu, kuuluvat elämään ja ne ovat elämä. Tässä on kyse vähän samasta asiasta kuin raskauden jättämistä jäljistä naisen kehoon. Ne kuuluvat asiaan. Jos ravintolan ruokalistalla on liian paljon hyviä vaihtoehtoja ja juuri sen täydellisen valitsemiseen on mennyt jo kolme tuntia, niin heitä vaikka noppaa. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä vaihtoehtoja. Kaikki on yhtä oikeita tai vääriä.
Ei ole olemassa jotain prototyyppi-ihmistä tai elämää, täydellisyyden perikuvaa, johon meidän tulisi pyrkiä. Sitä paitsi, vaikka meillä olisi joku täydellinen kaava siihen, kuinka oman ja ympärillä olevan tulisi edetä niin sattuma puuttuu kuitenkin kuvaan. Sattumaa vastaan voi taistella, sitä voi yrittää sietää pakosta tai sitten siitä voi alkaa nauttia.
”On olemassa kahden tyyppisiä johtajia: niitä, jotka puolustavat ympyräänsä ja niitä, jotka näkevät sen ulkopuolelle. On paljon helpompi omaksua ensin mainittu näkemys; ihmiset ovat yleensä epävarmoja ilman puolustusta ja tuntevat olonsa paremmaksi, mitä tiiviimpi heidän ympyränsä on. Toinen rooli kuuluu näkijälle. Se kertoo syvemmästä kaipuusta. Sisimmässämme tiedämme, että kaikki ihmiset ovat yhtä. Jokaiseen elämään kuuluu kärsimystä ja iloa. Yritämme sulkea tämän tiedon mielestämme, mutta emme pääse siitä täysin eroon, sillä inhimillisyys on peräisin sielusta. On harhaa väittää, että ulkomaailma ei ole ”minä itse”. Veditpä perheesi, heimosi, rotusi tai kansallisuutesi ympärillesi kuinka tiiviin rajan tahansa, tuloksena ei ole suurempaa turvallisuutta vaan eristymistä ja harhaa.” – Kirjasta Deepak Chopra: Sielukas johtaminen – Seitsemän askelta menestyksen, Basam Books 2011
Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä ”parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.
Huomasin pari vuotta sitten, että olen vuosikausia suunnitellut lomat täysin tukkoon. Päähän on alkanut muodostua kaava, minkä mukaan kalenteri täytetään aina kunkin loman kohdalla: kesällä ainakin Eurooppaan ja Porijazzeille, jouluna Aasiaan ja pääsiäisenä Savoon. Tämä on tarkoittanut sitä, että jo hyvissä ajoin ennen loman alkamista kalenteri on täysin tukossa.
Olen pyrkinyt välttelemään ja olemaan luomatta liian tiukkoja perinteitä elämääni, jotteivat ne ala hallita elämääni, mutta näköjään en ole välillä kauhean hyvin onnistunut siinä. En halua löytää itseäni tilanteesta, että olen 30 vuotta viettänyt joulun samassa paikassa syöden täsmälleen samaa rosollia ja sienisalaattia. Sitten kun eräänä jouluna päädytkin Balille kavereiden kanssa joogaamaan, niin itkuhan siitä tulee, kun on melkein huono omatunto, kun vanha kaava meni rikki. Me jämähdetään yllättävänkin nopeasti kaavoihin, sekä omiin että muiden. Ystäväni Mari on käynyt Porissa jazzailemassa vauvasta lähtien joka vuosi, ja nyt hän ilmoitti menevänsä mieluummin Ilosaareen. Iso joukko kesäisessä Porissa Marin seuraan tottuneista säikähti, ja alkoi ympäripuhuminen. Itse lähdin tuohon mukaan, iski paniikki. Joku rikkoi totuttua kaavaa. Niin hullua miten me takerrutaan tutuiksi tulleisiin asioihin.
Muutaman viime vuoden aikana olen jättänyt kalenteriin tietoisesti paljon tyhjää tilaa. Sen seurauksena olen löytänyt itseni esimerkiksi haahuilemasta Santiagontieltä Espanjasta. Yhtenä maanantaina sain ajatuksen ja keskiviikkoaamuna olin kävelemässä Sarriasta kohti Santiagoa. Spontaanit valinnat ovat parhaita, mutta se edellyttää tilan jättämistä kalenteriin. Silloin tunne vie, ja on mahdollisuus löytää itsensä yllättävistäkin paikoista. Eikä sen yllättävän paikan tarvitse aina olla mikään maailman ääriin sijoittuva kohde, se voi olla ihan vaan aamuiset torikahvit tai tutustuminen oman kotikaupungin turistinähtävyyksiin. Oletko muuten käynyt koskaan kotiseudullasi olevissa museoissa tai muissa matkaoppaista löytyvistä nähtävyyksistä? Vaihtoehtoisesti oletko koskaan ollut turistina jossain suurkaupungissa käymättä missään matkaoppaista löytyvistä nähtävyyksistä? Haahuillut vain Pariisin tai New Yorkin kaduilla, tuijotellut ihmisiä ja istunut kahviloissa?
”Kamala aamu tänään”, ”kauhea päivä töissä”, ”miksei mikään onnistu”, ”sade on masentavaa” ja niin edelleen. Tuttuja kommentteja työpaikan kahvipöydässä. Kela voi pyöriä myös itsekseen omassa päässä, tuntuu, ettei sitä saa millään pysäytettyä. Tähän Anthony de Mello antaa neljän kohdan ohjelman, joka alkaa pikkuhiljaa tehdä muutosta:
1. Tunnistakaa itsessänne olevat kielteiset tunteet.
2. Ymmärtäkää, että ne ovat teissä, eivät maailmassa tai ulkoisessa todellisuudessa.
3. Älkää pitäkö niitä ”minän” olennaisena osana, vaan nähkää, että ne tulevat ja menevät.
4. Ymmärtäkää, että kun te itse muututte, kaikki muuttuu.
Mello kehottaa toistamaan tätä neljän kohdan ohjelmaa ”vaikka tuhat kertaa”. Hitaasti hyvää tulee!
Sairaanhoitaja Bronnie Waren listaus viidestä asiasta, joita kuolinvuoteella eniten kadutaan, palauttaa meidät tähän hetkeen – siihen, kun meillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa elämämme kulkuun. Ware listaa kotisivuillaan seuraavat asiat, joita parantumattomasti sairaat katuvat kuolinvuoteellaan:
1. Ettei ollut rohkeutta elää omaa elämää.
2. Että tuli oltua niin paljon töissä.
3. Ettei uskaltanut näyttää omia tunteitaan.
4. Ettei tullut oltua yhteydessä ystäviin.
5. Ettei ollut rohkeutta olla onnellinen.
Listaus kääntää meidät hetkeksi ymmärtämään elämämme rajallisuuden ja sen, että miksi emme valitsisi toisin, kun vielä voimme. Oivalluksemme kuitenkin usein katoaa yhtä nopeasti kuin medianostot. Unohdamme.
Jo ennen ajan laskun alkua stoalaisilla oli omintakeinen mutta herättelevä aamurituaali, he aloittivat aamunsa ajatuksella: ”Kun aloitat päiväsi kuoleman mietiskelyllä, päivästä tulee hyvä.” Joka aamu.
Muinaisilla roomalaisilla taas oli aamutervehdys Moriens!, joka tarkoittaa kuolevaista.
Anthony de Mello toteaa kirjassa Havahtuminen: ”Rakastakaa siis kuoleman ajattelemista. Palatkaa siihen yhä uudelleen. – – – Tai käykää hautausmaalla. Se on tavattoman puhdas ja kaunis kokemus. Katsotte jotain nimeä ja sanotte: Voi, hän eli niin kauan, kaksisataa vuotta, sitten. Hänellä oli varmaan kaikki samat ongelmat kuin minullakin, varmasti hänkin vietti monia unettomia öitä. Miten hassua, että elämme niin lyhyen ajan. – – – Elämä on vain välähdys ja me tuhlaamme sen. Me haaskaamme sen ahdistukseemme, huoliimme, huolehtimiseemme, taakkoihimme.”
Jos tietäisit kuolinpäiväsi, millaista elämäsi olisi juuri nyt?
Lähteet: Peter Englund: Hiljaisuuden historia, WSOY Anthony de Mello: Havahtuminen, Like 1999 www.inspirationandchai.com
Eräs yritysjohtaja oli kuullut meditaatiosta, uudenlaisesta menestymisestä ja liike-elämäänkin sovellettavista elämän salaisuuksista. Pitkään googlattuaan hän päätti matkustaa suoraan viisauden juurille, itään, suuren Mestarin luokse.
Pitkällä lennolla yritysjohtaja ei saanut unta, hän mietti kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä hänellä olisi, kun hän saisi selville suurimman salaisuuden ja hätkähdyttävän tiedon. Hän oli sujauttanut läppärinsä kaveriksi ison mustakantisen muistikirjan siltä varalta, että paikassa, jossa hänen oli määrä kohdata Mestari, ei olisi sähköä. Valvoessaan lennolla hän kirjasi pitkän listan kysymyksiä Mestarille. Niihin kun hän saisi vastauksen, hän tulisi menestymään muita paremmin.
Lennon jälkeen häntä odotti pitkä matka vuoren yli. Painava rinkka selässään hän matkasi päiviä. Vihdoin hän saapui Mestarin talolle, ja Mestari toivotti hänet lämpimästi tervetulleksi sisään. Ennen kuin he ehtivät kynnyksen yli, yritysjohtaja oli esittänyt ensimmäiset kysymyksensä. Mestaria hymyilytti: ”Näytät väsyneeltä. Olet matkannut pitkään, anna minun tarjota sinulle ensin vähän teetä.”
Yritysjohtajan mielestä se oli turhaa ajanhukkaa, sillä vihdoin hän pääsisi esittämään kysymyksiään. Teepöydässä johtaja kaivoi muistikirjansa esiin ja alkoi kysellä. Mestari sanoi: ”Älä pidä niin kiirettä. Kuka tietää: jopa nauttiessasi teetä, voit saada vastauksia kysymyksiisi.”
Yritysjohtaja puri hammastaan yhteen ja mietti, että oli tullut tehtyä turha reissu. Hän oli kuitenkin niin väsynyt, että myöntyi teekupposelle, ennen kuin lähtisi takaisin alas vuorilta.
Mestari toi vesipannun ja alkoi kaataa teetä johtajan kuppiin niin kauan, että se lainehti lautaselle, ja vielä senkin jälkeen hän jatkoi kaatamista. Johtaja hyppäsi ylös ja alkoi karjua raivon vallassa: ”Lopeta! Mitä sinä oikein teet?” Etkö näe, että kuppi on jo aivan täynnä?”
Ja sitten Mestari vastasi: ”Eikö ollenkaan vaikuta tutulta? Se on juuri sama tilanne, jossa sinä olet. Mielesi on niin täynnä kysymyksiä ja lainattua tietoa, että vaikka vastaisinkin, sinulla ei olisi sisälläsi yhtään tilaa sille. Mene siis takaisin kotiisi. Tyhjennä kuppisi. Luo ensin vähän tilaa itsesi sisälle, ja tule sitten takaisin.”
Ajattelepa, että sinulle on annettu (suomalaisen keskiarvon mukaan) elämässäsi 2,5 miljardia sekuntia. Jokainen noista sekunneista on sinun ikiomasi ja sinä teet joka hetki valintaa siitä, mihin sekuntisi kuluvat. Sinulla ei ole mitään muuta kuin sekunnit. Tik-tak-tik-tak. Ai sinulla on lisäksi auto vai, ja talo? Jaa, ja Marimekon astiasto? Ja sitten ne kirpputorille menevät viisi pahvilaatikkoa.
Kyllä, sinä saatat omistaa vaikka mitä, mutta et omistaisi niitä ilman aikaa. Olet päättänyt, että haluat myydä sekuntejasi ostaaksesi rahaa, jotta voit hankkia auton, talon, astiaston tai ne tavarat, jotka päätyvät eurolla kirpputorille. Kirpputorilla tavara muuttuu taas euroiksi – ehkä vain sadasosiksi siitä, mitä olet itse niistä maksanut, mutta euroiksi kuitenkin. Mutta oletko huomannut, etteivät eurot muutu enää niiksi sekunneiksi, jotka olet tavaroiden eteen menettänyt? Tik-tak, ne menivät jo, hyvästi olkoon.
Oletko parhaillaan töissä? Tik-tak-tik-tak. Sekunnit kuluvat, sinun omasi, ikiomasi. Tavallaan olet kyllä myynyt sekuntisi jollekulle toiselle, joka tekee ajastasi sinulle rahaa kuin Kalevalan Sampo. Mutta päätös on ollut täysin omasi, ikiomasi.
Tänään töissä 28 800 sekuntia. Yrität nukkua vähintään saman 28 800 sekuntia, että jaksat seuraavana päivänä töissä 28 800 sekuntia. Tällä matematiikalla voit käyttää 28 800 sekuntia ihan miten haluat olettaen, että se ei hupene työmatkoihin tai -valmisteluihin. Sekunnit näyttävät kuluvan ripeään, paljonko on vielä jäljellä? Puoltoista miljardia? Miljardi? 200 sekuntia? Kuka tietää.
Samalla kun työnantajasi maksaa sinulle rahalla, sinä maksat hänelle sekunneilla, ainoalla, mitä sinulla on. Työnantajasi voi ottaa tiukan paikan tullen lainaa, sinä vain kulutat omia uusiutumattomia sekuntivarastojasi. Yksi lainattu euro voi muuttua hyvässä lykyssä kymmeneksi, jopa sadaksi. Mutta yksi myyty sekunti on edelleen yksi myyty sekunti, heippa. Tämä pätee sinuun, minuun, naapuriisi, työnantajaasi ja presidenttiimme. Kaikkiin, jotka myyvät sekuntejaan ostaakseen rahaa, ja vaihtaakseen rahan hyödykkeeseen. Myy siis tarkkaan, ja vain sen verran kuin tarvitsee tai tuntuu hyvältä. Älä ole tolvana ja luule, että olisit sekuntibiljardööri.
Sekunneissakin on eroja – aivan kuten autoissa. Toiset sekunnit tuntuvat hyvältä toiset eivät, molemmat silti kuluttavat sekuntivarastoamme saman määrän. Toiset sekunnit kiiltävät, toiset ovat liejussa, molemmat silti kuluttavat sekuntivarastoamme saman määrän. Toiset sekunnit näkevät maisemia, toiset sekunnit eivät, molemmat silti kuluttavat sekuntivarastoamme saman määrän. Nämä ominaisuudet pätevät kaikkiin ikiomiin sekunteihisi – myös myytyihin. Myy vain sellaisia sekunteja, jollaisia itse haluat ja jotka tuntuvat hyvältä, sillä yksi sekunti maksaa yhden sekunnin, oli se aurinkoista tai ikiyötä.
Niin, 2,5 miljardia sekuntia (elämämme numeroina, jos hyvin käy). Tik-tak-tik-tak. Luultavasti elämämme on kuitenkin aivan jotain muuta. Suljepa sekuntikello. Tikitys lakkaa, silti elämä on. Ainakin tällä sekunnilla. Lauloihan Aki Sirkesalokin: ”Jos aikaa jään mä mittaamaan, se karkaa enkä kiinni saa, elämästä tästä ainoasta milloinkaan. En tiedä onko ollutkaan aikaa tätä parempaa, se mittaa meitä joka hetki uudestaan.”
”Älä tee, jos et tee suurella sydämellä – älä edes aloita”, Jama Jama toistaa isänsä elämänohjeen. Tuota ohjetta noudattamalla Jaman kassalla jonot Tampereen Citymarketissa alkoivat pidentyä neljän Tampere-vuoden aikana. ”Mitä kuuluu? Millainen päivä sinulla on ollut tänään?” Jama saattoi kysyä säteilehtivänä asiakkaalta. Sana alkoi kiiriä, että kassalla oli poika, jota oikeasti kiinnosti kuulla vastaus.
”Ei minua ole palkattu pelkkiä jogurttipurkkeja lyömään, minut on palkattu luomaan hyvää fiilistä ihmisille. Tai niin sen ainakin itse näen. Mitä järkeä minun olisi yrittää tehdä esimiestäni tyytyväiseksi, jos voin tehdä asiakkaat iloisiksi ja sitä myötä nauttia myös itse?” pohtii Jama, joka valittiin kesällä Positiivisimmaksi tamperelaiseksi ja oli lähellä voittaa tänä vuonna Vuoden tamperelainen -tittelinkin.
Pari viikkoa sitten alkoi kuhina Espoossa: ”Onko se todella Jama Jama?” Paikallislehtikin soitti miehelle: ”Onko totta, että olet Ison Omenan Citymarketin kassalla nykyään?” Kyllä, tottahan se oli. Sama tyyppi. Sama hymy. Sama asenne. Tällä kertaa työolosuhteetkin olivat sydämelliselle Jamalle suotuisat: hän pääsi uudelle hitaalle kassalle.
”Hitaalle kassalle kaikki asiakkaat tulevat hyvällä tuulella ja avaavat elämäntarinoitaan, eräs pariskunta juuri kertoi olleensa naimisissa 42 vuotta. Onhan se hienoa päästä kuulemaan! Ja asiakkaat ovat otettuja välittämisestä ja kiinnostuksesta ja siitä, että kassatyöntekijällä on aikaa kuunnella”, Jama kertoo ja mainitsee ylpeänä olevansa ”ikuinen hidas” itsekin.
Nyt hitaan kassan kaksiviikkoinen koeaika on ohi. Asiakkaat ovat jättäneet siitä epäsuomalaiseen tapaan paljon positiivista palautetta ja toivoneet kassalle jatkoa ja esimerkiksi vuoronumeroa (nerokasta!).
”Onhan tämä ollut ihan mahtavaa! On ollut energisoivaa, kun on saanut nähdä asiakkaissa niin paljon iloa”, Jama iloitsee ja jatkaa: ”Monelle kaupassa käyminen on päivän kohokohta ja ainoa ihmiskontakti, meillä pitää olla aikaa kuunnella ja antaa iloa mukaan. Jos ihmiset pääsisivät enemmän purkamaan ja puhumaan omista asioistaan, siitä olisi apua monelle. Kun on hyvä mieli, kaikki hoituu paremmin.” Niin, ehkä tarvitsisimme vähemmän lääkäreitä ja lääkkeitä, jos kaikkialla saisimme kohdata Jaman kaltaisia ihmisiä?
Mutta Jama, voisitko kertoa, miten voit normaalillakin kassalla, niin lyhyessä ajassa, saada ihmiset paremmalle tuulelle?
”Minä paljastan nyt salaisuuden, olen saanut jalkapallosta hyvän pelisilmän. 20 euron ostoksessa asiakas on kassalla vain noin kaksi minuuttia, mutta tiedätkö, minulla on paljon enemmän aikaa. Kun ihmiset odottavat jonossa vuoroaan, näen koko ajan, mitä siellä tapahtuu. Tunnistan esimerkiksi stressin siitä, miten asiakas katsoo muita jonossa tai heittääkö hän ostoksensa hermostuneena hihnalle. Pyrin hakemaan katsekontaktin jo jonossa olevien kanssa. Minulla on siis aika selvä käsitys ihmisen mielentilasta siinä vaiheessa, kun hän tulee kassalle. Tilanteen mukaan sanon jotain kannustavaa, tuon jotain positiivista esiin tai kysyn suoraan, mikä painaa. Moni on helpottunut, kun saa kertoa. Joskus se on pieni asia, joskus tosi iso murhe.”
Kerro esimerkki jostain positiivisesta kommentistasi.
”Eräs nuori äiti tuli kassalleni lasten kanssa hieman väsyneen näköisenä. Sanoin, että on harmi, että Suomen kesä on niin lyhyt, mutta onneksi sydämissämme aurinko paistaa 12 kuukautta vuodessa.”
Oivallustarina-juttusarjassa kerrotaan ihmisten suurista oivalluksista, ja niiden vaikutuksesta elämään ja elämänlaatuun. Lähetä vinkki omasta tai läheisen ihmisen oivalluksesta osoitteeseen info(at)hidastaelamaa.fi.
On lokakuinen sunnuntai. Jonna Kaunisvesi, 36, on pari päivää aikaisemmin tehnyt viimeisen työpäivänsä kovan bisneksen maailmassa. Tuosta samasta maailmasta Matti Kaunisvesi, 44, irrottautui jo vajaa vuosi aikaisemmin.
”Jo 2000-luvun taitteessa, kun olin harrastanut astangajoogaa pari vuotta, tulin sellaiseen tienristeyksen, että minun oli pakko lopettaa joko jooga tai bisnes. En enää pystynyt jatkamaan niitä samaan aikaan, jokin niiden välillä hiersi. Silloin päätin jatkaa bisnestä”, kertoo Matti totisena.
Mutta vuonna 2007 Matti löysi itsensä taas joogatunneilta. Vähän myöhemmin Jonna löysi itsensä surffailemassa internetissä etsien pehmeämpää polkua elämälleen.
”Tuli sellainen olo, ettei kova bisnes ole minun juttuni. Halusin kääntää herkkyyteni voimavaraksi”, kertoo Jonna, joka menneenä kesänä valmistui luontaishoitajaksi, ja opiskelee parhaillaan Diplomi-Vyöhyketerapeutiksi ja joogaohjaajaksi.
Matti jatkoi mietteliäänä työn ohessa joogapolkuaan ja kohtasi taas samat ristiriidat kuin vuosituhannen vaihteessa. Työjärjestelyt pitivät hänet kuitenkin kiinni vielä kovien arvojen juurakkoisella tiellä. Matka alkoi käydä raskaaksi:
”Keväällä 2010 sitten uuvuin, masennuin. Minulla oli sydänoireita ja kärsin korkeasta verenpaineesta”, Matti kertoo.
Saman vuoden syksyllä Matti istui psykiatrin vastaanoton odotushuoneessa. Odotellessaan hän selasi lehtiä. ”Mindfulness”, Matti luki lehdestä. Ennen kuin hänet kutsuttiin sisään, oli selvinnyt, että mindfulness sopii erityisen hyvin stressinhallintaan.
Pian tämän jälkeen Matti jo tiesi, mitä mindfulness voi saada aikaan. Hän luopui lääkityksestä. Nyt Matti kouluttautuu itse mindfulness-ohjaajaksi.
Vihdoin tämän vuoden alusta tuli myös sen aika, että työjärjestelyiden puitteissa Matti pääsi viettämään suunnittelemaansa välivuotta. Pitkään yhdessä työskennellyt pariskunta päätti, että nyt olisi sen aika, että molemmat kuuntelisivat omaa sydäntään työnteonpolulla; olisi sen aika, että kumpikin lähtisi etsimään omaa työidentiteettiään omille reiteilleen.
Jonna jatkoi päivisin musiikkimaailmassa ja iltaisin teki harjoitushoitoja kotona. Ja mitä tapahtui Matille?
Kun kova bisnes ei enää työntänyt joogaa pois tieltään, jooga pääsi sydämeen viitoittamaan Matin elämää. Ja niin välivuosi muuttui opintovuodeksi. Koko tämän vuoden alun Matti luki ja teki valmistelevia harjoituksia joogaohjaajakoulutusta varten. Kesäkuussa koitti Absolute Hot Yoga -ohjaajakoulutus Thaimaassa.
Thaimaasta Matti sai paitsi ohjaajapätevyyden mutta myös viimeisen kipinän, joka sai aikaan suunnannäyttäviä savumerkkejä.
Matti, Jonna ja vieraileva joogi.
Nyt Matti ja Jonna istuvat vierekkäin uuden JoyCenter-hyvinvointikeskuksensa salin lattialla Nummelassa. On hiljaista, lattialla leimuttaa kynttilä, joogasali on täynnä vihreitä vilttejä ja termarissa on kamomillateetä.
Matin sydän ei pamppaile enää epätahtiin, sillä hän antoi sydämensä äänen tulla kuuluvaksi:
”Kyllä sydän tietää, sitä pitää vain kuunnella”, Matti on oppinut. Jonna yritti pitkään järkeillä sydämelleen elämän realiteetteja:
”Laskin useita kertoja, kuinka monta hoitoa minun pitää tehdä päivässä, että saan toimitilavuokran maksettua. Siihenhän se sitten kaatui.”
Matti muistelee, että vaikeinta oli vanhan irtipäästämisessä – siis siinä, mitä Jonna parhaillaan prosessoi, sillä ”toissapäivänä” Jonna istui vielä juomassa läksiäiskahveja vanhassa elämässään. Nyt Jonna on jo levittänyt siipensä ja opettelee uskomaan, että elämä kantaa – aivan kuten se on kantanut Mattiakin. Ja miksei kantaisi, onhan Jonnalla pitkä lista rentouttavia ja parantavia hoitoja, joita hän osaa tehdä, valmis asiakaskunta ja yhtiökumppanina se paras työkaveri, oma aviomies.
Kun pariskunta päätti lähteä kulkemaan sydämensä tietä, Jonna ja Matti huomasivat, etteivät olleetkaan polulla enää yksin, kaksin:
”Yrityshautomosta olemme saaneet mielettömän hyvää tukea. Kaikki prosessissa mukana olleet ovat suhtautuneet hyvinvointikeskuksen perustamiseen positiivisesti ja ovat puoltaneet ja kannustaneet, uskoneet menestykseen”, Jonna ja Matti kertovat kiitollisina.
Mutta jo ennen avajaispäivää tai tietoa JoyCenterin menestyksestä, Jonna ja Matti ovat polullaan perillä. Jokainen päivä on uusi menestystarina:
”Joka päivä havahdun johonkin elämän ihmeeseen, joka minulta on kiireisessä työelämässä mennyt ohi. Yhtenä päivänä huomasin haistavani ensimmäistä kertaa suihkusaippuan tuoksun, toisena päivänä seisoin vesisateessa hymy kasvoillani – niin hyvältä vesisade tuntui”, Matti kuvailee.
Tulevaisuudessa JoyCenterissä, Jonnan ja Matin avulla, tullaan varmasti löytämään monta puuarkkuun suljettua sydäntä ja tuomaan valoon niitä oikeita menestystarinoita. Pimenevästä syksystä huolimatta.
Jonnaa ja Mattia pääsee jututtamaan JoyCenterin Facebook-sivulla tai paikan päällä osoiteessa: Kuormakuja 1, 03100 Nummela. Tässä vähän keskuksen tunnelmia:
, Like 1999
