Luhistunut ilmapallo ja aikuisen melkein itketty itku – Tunteet on käytävä uudelleen läpi ja annettava niiden tulla ja mennä

On vappu 2011. Takana on noin 700 huonosti, osittain tai ei ollenkaan nukuttua yötä. Lapsi itkenyt. Mies on tullut syöpähoidoista ja makaa omassa paranemishuoneessaan ovi kiinni. Katson keltaista isoa pahvia, johon on merkitty kaikki hoidot. Siitä on leikattu jo muutama viikko irti, revitty roskiin. Se on minulle voimauttava rituaali, joka osoittaa, että pahvi pienenee, tilanne etenee.

Lapsi tulee pian kaksi. Hän ymmärtää jo paljon enemmän kuin edellisvuonna. Kaikesta huolimatta haluan, että hän saa kokea vapun ilon. Edellisenä päivänä olen kamppaillut oven edessä, että uskallan lähteä kauppaan ostamaan vappuherkkuja ja  -iloja.  Olen seissyt oven edessä kuten joka aamu ennen kuin olen vienyt lapsen päiväkotiin: Käyn reitin tarkoin läpi. Hengitän syvään. Keskityn. Sanon itselleni, että pystyn siihen, reitti on tuttu. Sydän hakkaa enkä meinaa saada happea. Lähden ovesta ulos ja keskityn jokaiseen askeleeseen, jotta maa ei pettäisi alta.

Edellisenä päivänä olen siis tehnyt saman työn ulko-ovella. Halusin mennä kauppaan. Mutta en halunnut saada yksin autossa paniikkikohtausta. Nyt kävelen eteiseen ja katson Hello Kitty -ilmapalloa, joka on yön aikana luhistunut maahan, se on puoliksi tyhjä. Lapsi herää ja alkaa itkeä pettymystään. Hän itkee syvältä ja kovaa. Hänen ihana Hello Kitty -ilmapallonsa. Siinä hetkessä haluaisin itkeä. Vaikka olen aiemmin sanonut, että en voi itkeä, koska sitten en enää pysty huolehtia asioista. Ja kuka asioista huolehtisi jollen minä. Pyyhin lapsen kyyneleet ja lupaan käydä ostamassa uuden.

Taas yhden unettoman yön jälkeen teen tutun harjoituksen ulko-ovella. Hengitän syvään, kerron itselleni, että selviän kauppareissusta. Käyn hakemassa uuden ilmapallon.

Jääkaapissa taitaa olla myös simaa ja munkkeja. En oikein enää muista. Ehkä meillä on serpentiiniäkin. Mutta sinä vappuna en jaksa lähteä mihinkään, en muista söimmekö edes niitä munkkeja. Olisin vain niin kovin halunnut tarjota lapselle vappuiloa. Toinen ilmapallo piti ilmansa vapun yli. Siinä oli iloa riittämiin.

Tässä on oikeastaan kaikki, mitä tuosta vapusta tai ajasta muistan. Mutta muutama yö sitten, kun lapsi heräsi yöllä ja valvoin, näin silmissäni, miten ilmapallo luhistui maahan. Ja itkin. Ehkä kolmannen kerran samaa ilmapalloa. Mutta kyyneliä riitti vielä.

Kaksi huonosti nukuttua yötä takana, ja mietin, miten kiitollinen minun täytyykään olla, että selvisin niistä 700:sta. Miten kiitollinen olen siitä, että kyyneleet tulivat nyt, eikä minun tarvitse pelätä, etten selviä.

Sen, mikä kiusaa sisällä, on päästävä ulos. Tunteet on käytävä uudelleen läpi ja annettava niiden tulla ja mennä. Aurinkoisen päivän saattelemana kiitin pakatuista tunteista, jotka olivat palvelleet siihen saakka, ja tiesin, että ne oli purettu eikä minun tarvitse enää kantaa niitä mukanani.

Teksti on julkaistu myös Hyvän elämän reseptit -kirjassa, joka on nyt vappualessa vain 10€.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image