Mistä lie suomalaiseen elämisen tapaan on tarrautunut takiaisen lailla suo, kuokka ja Jussi -tyyppinen elämänasenne. Ehkä sotakorvausten maksamisesta. Ehkä niiltä ajoilta, kun elämä – todella – pyöri perustarpeiden hankkimisen ympärillä. Ehkä niiltä ajoilta, kun mummuni lähti kolmen pienen pojan kanssa polkupyörällä ostamaan (ruosteisia) nauloja, joita sitten suoristettiin ennen käyttöön ottoa.
Aika oli ennen kovin erilaista kuin nykyään. Nyky-Suomessa, vaikka usein muuta sanotaankin, perustarpeiden osalta asiat ovat kohtalaisesti kaikilla, jotka osaavat etsiä ja pyytää apua. Vuosisadan takaiseen tilanteeseen nähden asiat ovat hyvin, elleivät loistavasti.
Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt. Perustarpeet on tyydytetty, mutta yhä moni meistä etsii jotain parempaa. Sanotaan, että meillä on tässä ajassa omat haasteemme. Niin kuin jokaisessa ajassa. Myös tulevassa.
Kun mietii omaa suhdettaan elämään, saattaa tunnistaa vielä suo, kuokka ja Jussi –mentaliteettia. Elämä on suoriutumista. Puurtamista. Viikonloppuhengähdystä, lomien odottelua. Loputonta työntekoa. Toivetta paremmasta elämästä.
Jos ennen käytettiin aika siihen, että perheelle saatiin hankittua ruokaa, nykyään pelkkä ruoka ja lämmin koti eivät riitä. Tulee tarve autolle, koska eihän kolmen pienen lapsen kanssa pyöräillä ostoksille. Kun opiskeluaikojen Rainbow-kahvi on juotu, halutaan jotain hienostuneempaa. Tarvitaan, halutaan ja hankitaan. Yhtä sun toista. Isoa tai pientä, se ei ole merkityksellistä.
Elämästä nauttiminen on usein jossain paremmassa, jossain enemmässä. Kun on joskus laskenut maitorahojaan tarkkaan, kuvittelee, että tonni tilillä helpottaa. Kun katsoo miljonäärejä, voi huomata, että yksi miltsi ei ole mitään, jos voi saada toisenkin. Kyse ei ole siitä, kuinka paljon ihmisellä on, vaan siitä, että hän aina pyrkii jonnekin. Hän suorittaa elämäänsä paremman toivossa ja jättää huomiotta kaiken sen ihanan, mitä elämä on jo tuonut eteen.
Minä uskon siihen, että elämässä on kyse siitä, että osaa nauttia veden kantamisesta, kalapuikkojen paistamisesta tai sateen ropinasta. Kyse ei ole siitä, mitä elämästä puuttuu (ellei se ole vajetta perustarpeissa). Näen, kuinka edeltävien sukupolvien elämänasenne on iskostunut niin syvälle, että elämä tuntuu suoritukselta, suoriutumiselta.
Jos pomo kysyy töissä, onko sinulla kiire, onko soveliasta vastata, että ”kiitos kysymästä, tahti on juuri sopiva, nautin työn tekemisestä”. Voi olla, että ei olisi kovin soveliasta, koska vain kiireiseltä tuntuva työmäärä olisi riittävästi – ja nauttiminenhan tarkoittaisi sitä, että pakosti työajassa on liikaa väljyyttä. Kun kaveri tulee vastaan kadulla ja kysyy, mitä kuuluu, miltä tuntuisi vastata: ”Eipä tässä ihmeempiä, kunhan nautiskelen elämästä ja kiireettömyydestä.” Laiskimus – sellaisenko mielikuvan saisit aikaan?
Tuntuuko teistä muista usein siltä, että elämästä ei saisi nauttia, koska pitää osallistua milloin yhteiskunnan rakentamiseen, milloin velkojen maksamiseen, milloin osinkojen kasvattamiseen, milloin verovarojen kartuttamiseen, milloin täydellisten puitteiden rakentamisesta tuleville sukupolville? Jos Jumala – tai jokin jumalan kaltainen elämän alku – olisi tarkoittanut meidät vain suoriutumaan elämästä, olisimme syntyneet työhanskat ja verokortti kädessä ja paremmalla stressinsietokapasiteetilla varustettuna – ehkä ulkoinen kovalevy napanuorassamme kiinni. Sen sijaan meille on luotu silmät ja suu hymyilemistä varten, tunteet tuntemista varten, kaunis luonto kokemista varten ja ihmisiä ympärille kohtaamisia varten.
Riippumatta siitä, millaiseksi edelliset sukupolvet ovat määritelleet suhteemme elämään, meillä on lupa nauttia elämästä. Ehkä suuri tehtävämme tässä ajassa onkin opetella taas nauttimaan elämästä. Juuri sellaisena kuin se nyt on – mitään vähentämättä tai mitään lisäämättä.
Mindbodygreen-hyvinvointisivusto haastaa inspiroitumaan joka päivä, sillä inspiraatio on asia, joka valtaa meidät silloin tällöin. Mutta toivoisitko, että se valtaisi sinut useammin, esimerkiksi päivittäin? Viime aikoina tutkijat ovat osoittaneet, että tunteet kuten ilo, kiitollisuus ja merkityksellisyys ovat enemmän kuin tunteita. Niillä on valta saada meidät tekemään asioita, jopa sellaisia asioita, joita emme uskoneet pystyvämme tekemään. Miten tämä on mahdollista?
1. Kysy itseltäsi: Mikä saa sydämeni laulamaan?
Onko työssäsi, henkilökohtaisessa elämässäsi tai ihmissuhteissasi jotakin, joka ei enää tunnu merkitykselliseltä vaan päinvastoin junnaa paikallaan tai tuntuu turhalta?
Näiden asioiden kysyminen itseltä voi luoda uuden henkisen tason, jolle ominaisia ovat energisyys, elinvoima ja merkityksellisyyden tunne.
2. Ole avoin uusille asioille
Jos ihminen on avoin elämän tuomille haasteille, hänessä näkyvät uteliaisuus, nöyryys, joustavuus ja vastaanottavaisuus. Elämä näyttää meille tien, joka voi olla joskus aivan erilainen kuin kuvittelimme.
3. Ole leikkisä – oikeasti
Emme saa työ- ja perhe-elämän ristipaineessakaan unohtaa leikkisyyttä. Sen avulla voimme päästä flow-tilaan ja olla kokonaisvaltaisesti joustavampia vastustuksen tai perääntymisen sijaan. Leikkisyys on kineettistä energiaa, joka houkuttelee luovuutemme esiin. Se, että osaa nauraa itselleen, on kätevää silloin, kun elämässämme on draamaa. Siinä siis taito, jota kannattaa vaalia.
4. ”Ole oma itsesi – kaikki muut ovat varattuja” –Oscar Wilde
Itseluottamus ja kyky olla oma itsensä ovat tärkeimpiä taitoja , jos mielii elää onnellisesti ja inspiroituneesti. Aitous auttaa meitä kriisitilanteissa luomaan itsemme uudelleen. Se auttaa meitä myös tekemään ja sanomaan ne asiat, jotka ovat tarpeen. Aitous voi olla virkistävä tuulenhenkäys myös ihmissuhteissamme ja asenteissamme. Olemalla aitoja saamme lisää voimaa olla todellinen itsemme.
5. Tee jotain inspiroivaa joka ikinen päivä
Laulatko tarpeeksi? Tanssitko tarpeeksi? Oleskeletko luonnossa tarpeeksi? Näetkö ystäviäsi riittävän usein? Jos vastauksesi on ei, muista, että voit muuttaa sitä, miten paljon hoidat näitä sielulle tärkeitä asioita.
6. Ole kiitollinen
Maailma on kaunis paikka. Miksemme siis metsästäisi asioita, joista olemme onnellisia? Ota kynä käteen tai läppäri syliin ja kirjoita lista kaikista niistä asioista, joista olet elämässäsi kiitollinen. Rakkaat ihmiset ja paikat, lempimusiikki, lempiharrastukset… vähemmästäkin alkaa hymyilyttää! Kiitollisuuslistassa on oma tunnelmansa, ja sen tekemiseen voi jäädä koukkuun.
Tärkeintä on herättää inspiraatiota elämässä joka päivä. Kokeile viikon ajan, ja katso, mitä tapahtuu: kohtaat uusia ihmisiä, uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia. Kokeile kääntää ongelmat luoviksi haasteiksi, ja muista, että sinä rokkaat!
Aasialainen ruoka on ihanaa, mutta niiden tekeminen on ollut minulle aina iso haaste. Olen aiemmin käyttänyt niissä valmista currytahnaa, joiden avulla olen saanut maun lähestulkoon ”oikeaksi”, mutta se jokin siitä aina puuttuu. Lisäksi kun käyttää samoja valmistahnoja, ruoka tuppaa maistumaan aina samalta ja sen vuoksi niiden tekeminen usein jää väliin. Nyt kuitenkin päätin ottaa henkilökohtaisen haasteeni vastaan ja opetella curryn tekemisen ihan itse alusta alkaen. Surffailin aihetta hetken, yhdistelin muutamaa eri reseptiä, kävelin ”aasiakauppaan” ja hain tarvittavat tarvikkeet. Valikoimat kaupassa oli loistavat. Olivat parantuneet huomattavasti siinä neljässä vuodessa jolloin olen viimeksi vastaavanlaisissa marketeissa asioinut. Ihania mausteita, kalakastikkeita, pakastekaloja ja äyriäisiä, sekä tuoreita yrttejä ja versoja. Suosittelen.
Kotona aloin väsäämään ensimmäistä omaa curryversiotani ja tekeminen oli kuin olikin yllättävän simppeliä. Maku oli todella lähellä sitä mitä ajatuksissani lähdin hakemaan, joten en voi muuta kun olla tyytyväinen neitsytversiooni. Parantamisen varaa toki on, mutta täytyykin aina olla. Tässä resepti minkä mukaan curryn valmistin. Oma curryni oli nyt hyvin kaukana punaisesta, vaikka sen olisi sellaista olisi pitänyt olla. Laiskana käytin ohjeen mukaisesti ketsuppia kypsennetyn tomaattipyreen tilalla, joten uskon sen vaikuttaneen väriin oleellisesti. Kyseisen ohjeen mukaan ruokaan olisi tullut myös vielä 2 rkl chilijauhetta, mutta minulla tuoreet chilit oli jo niin tulisia, kuten myös chilijauheeni, että jätin chilijauheen määrän todella minimiin.
Lisäsin kasvisten määrää myös monipuolisemmaksi. Monissa ohjeissa oli nimittäin kanan lisäksi vain munakoisoa ja paprikaa, mutta itse halusin monipuolisuutta kasvisten määrään. Käytin omassa curryssani näiden lisäksi salottisipulia, papuja ja kesäkurpitsaa. Kasvisten määrää en ohjeeseen merkannut, sillä niitä voi kukin säädellä omien mieltymysten mukaan.
Kookoscurry
Currytahna
2 rkl kalakastiketta
1 rkl limen mehua
2 sitruunaruohon vartta silputtuna
1 salottisipuli ((tai ½ punasipuli)
4 – 5 valkosipulin kynttä
pala inkivääriä (noin peukalon kokoninen pala)
1 – 2 tuoretta chiliä
2 rkl ketsuppia tai paistettua tomaattipyreetä
chilijauhetta (riippuen kuinka tulista haluat)
1 tl juustokuminaa
1 tl jauhettua korianteria
1 rkl intiaani- tai palmusokeria
1 tl raputahnaa
Kastike:
1 – 2 prk/tlk kookosmaitoa tai kermaa
1/2 tl ceylonin kanelia
4 limen lehteä
munakoisoa
paprikaa
suikaloitua kanaa
kesäkurpitsaa
salottisipulia
vihreitä papuja
Laita currytahnan ainekset blenderiin ja sekoita niistä tasainen tahna. Paista currytahnaa pannulla hetki ja lisää joukkoon kookosmaito, limen lehdet ja kaneli (voit käyttää myös kanelitankoa). Lisää joukkoon kuutioitu munakoiso, sekä paprika ja hauduta miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia. Lisää sitten suikaloitu kana, tomaatti, kesäkurpitsa ja sipuli. Lisää tarvittaessa lisää kookosmaitoa tai vettä, jos liemen määrä on liian vähäinen. Hauduta currya miedolla lämmöllä noin 5 minuuttia, lisää sitten vihreät pavut ja hauduta niin kauan kunnes kana on kypsynyt. Tarkista maku ja tarjoa riisin ja tuoreen korianterin tai vaikkapa raikkaan kaali-porkkanasalaatin kera.
Vinkki! Vegaanisen version tästä saa jättämällä kanan ja raputahnan pois ja korvaamalla ne vaikka laadukkaalla tofulla, jonka voi paistaa esim. chiliöljyssä ja sienisoijassa. Kokeiltu ja hyväksi koettu!
Aika kuluu ja elämä heittää maailman laidalle ja takaisin ja edestakaisin ja ympäri. Niin paljon on tapahtunut, että en edes tiedä mistä alkaisin tämän blogin.
Aivan ensin haluaisin sanoa muutaman sanan hyvästä ystävästäni Mikaelista. Mikael ei enää ole kanssamme. Valitettavasti hän oli liian nuori vasta vähän päälle viiteen kymppiin yltänyt. Päivääkään ei kulu ettenkö ajattelisi häntä ja hänen perhettään, jotka kaikki kaipaavat tätä uskomatonta miestä suunnattomasti. Mikael oli ihmeellinen mies ja hyvä ystävä, joka lopulta joutui antamaan periksi sairaudelleen, joka sammutti kaikki lihakset ja oli vienyt kyvyn liikkua. Tämä naapurin mies, hyvä ystävä, johon minulla oli suuri kunnia tutustua noin vuosi sitten, opetti minulle elämästä enemmän kuin hän varmasti itsekään ymmärsi. Kiitos rakas ystävä, sinä opetit minulle miten tärkeää on elämässä katsoa asioita oikealla asenteella, kuinka tärkeää on hurtti huumori ja intohimo elämää kohtaan. Sinua ei rajoittanut mikään, vaikka et pystynyt liikkumaan kuten me muut. Sinun seurassasi en hetkeäkään ajatellut, että olisit jollakin tavalla erilainen. Minä olen niin kiitollinen, että sain tutustua sinuun ja perheeseesi. Voisin kirjoittaa koko blogin kaikesta mitä opin Mikaelilta, mutta hän tietää mitä ajattelen, siksi sanonkin vain kiitos rakas ystävä, kiitos että sain tuntea sinut. Osaan sinun ansiostasi katsoa elämää on arvokkaana ja ihmeellisenä, se voi loppua silmänräpäyksessä, odottamatta. Elämästä saa ja pitää nauttia juuri nyt ja tässä, muuta ei ole kuin tämä hetki!
Kun elämä nappaa otteeseensa, ei auta muuta kuin heittäytyä ja antaa virran viedä. Näinhän me usein ajattelemme, mutta kuinka usein oikeastaan toimimme sen mukaan, siinäpä se suuri kysymys onkin. Jokin aika sitten tein päätöksen seurata sydäntäni ja antaa sen viedä mihin se ikinä minut viekään. Ainoa asia, joka on ollut minulle selvää, on se mitä haluan elämässäni tehdä. Suurin lahja mitä ihminen voi mielestäni saada, on löytää oman elämänsä tarkoitus, intohimo. Sen uskonkin kuljettavan minua kaikkialle, juuri sinne mihin minun pitää mennä. Minun intohimonihan on siis eläinkommunikointi ja sen opettaminen ja eläinten hyvinvoinnista ja ajatuksista puhuminen.
Viimeiset kuukaudet ovat olleet kuin vuoristorata. Olen saanut tehdä työtäni, sellaisella tahdilla ja suurella sydämellä, että olen ollut onnesta mykkyrällä. Olen saanut kursseillani tavata upeita oppilaita, jotka ovat opettaneet minulle varmasti enemmän kuin minä heille. Jokainen kurssi, jokainen oppilas ja asiakas ovat valtava lahja ja olen heistä kaikista hyvin kiitollinen.
Ja niin on matka jatkunut uudelleen tänne maailman laidalle rapakon taakse ja opetustyö jatkuu kun palaamme Suomeen kesän alussa. Elämässä ei mikään ole sattumaa ja siihen on vain uskominen. Tämä virran vietävänä oleminen on hyvin jännittävää tosiaan, ei aina niin helppoa, mutta ei todellakaan tylsää. Palattuamme tänne Chicagoon, jossa tätä blogia nyt kirjoitan, muutama viikko sitten, en todella tiennyt mikä minua odotti. Seikkailu, joka sekin taitaa olla vasta alussa. Tässä muutama sana reissusta, jonka teimme rakkaan ystäväni kanssa, mielessä vain että saisimme hiukan aurinkoa ja lämpöä pitkän talven päätteeksi. Käänsimme auton nokan kohti Floridaa ja matka alkoi. Tarinaa on pakko hiukan lyhentää, kun kaikkea ei tähän saa mahdutettua millään kuitenkaan. Reittimme kulki halki osavaltioiden Illinois – Indiana – Kentucky – Tennessee – Georgia – Florida – Georgia – South Carolina – North Carolina – Tennessee – Kentucky – Indiana – Illinois ja matkaa mittariin kertyi lopulta n. 4000 km.
Saavuimme Ft Lauderdaleen Floridaan myöhään yöllä ja seuraavana aamuna päätimme katsoa mitä kaupungilla on meille tarjottavana. Huomasin, että Hay House kustantamo järjesti kirjailijoiden seminaarin läheisessä konferenssikeskuksessa ja kuinka ollakaan, toinen seminaarin puhujista oli Dr. Wayne Dyer ja toinen Hay Housen toimitusjohtaja Reid Tracy. Sinne siis ja pian huomasimme istuvamme seminaarissa täydet kaksi päivää oppien kirjoittamisen ihmeistä ja kirjan julkaisemisesta jne. Tapasimme vanhoja tuttuja Hay Houselta ja tutustuimme myös uusiin ihmisiin, joiden uskonkin olevan yksi suurimmista syistä miksi ylipäätään seminaariin päädyimme. Elämässä ei ole sattumia ja synkronismi on upea asia kun siihen luottaa. Olemme aina siellä missä meidän kuuluukin olla, kaikkialla, kaiken aikaa, juuri nyt.
Kesken seminaarin silmään pisti lyhyehkö nainen, joka oli pukeutunut kuin eräopas tai vastaava, päässään stetsonin mallinen hattu. Jossain vaiheessa kun saimme esittää kysymyksiä opettajille, nainen sai mikrofonin ja esitteli itsensä. Hän kertoi nimekseen Jaye Perrett, entinen poliisipäällikkö, joka kirjoittaa kirjaa eläimiin kohdistuvista väärinkäytöksistä. Kerrassaan sykähdyttävä puheenvuoro ja ystäväni sanoi, että meidän kuuluu jutella hänen kanssaan. Tauolla huomasinkin jo juttelevani hänen kanssaan erilaisista eläimiin liittyvistä asioita. Jaye kertoi olevansa eläkkeellä poliisin virasta, jossa on eläinten rääkkäys yms. muissa väärinkäytöstapauksissa tehnyt Yhdysvalloissa enemmän pidätyksiä kuin kukaan muu poliisi. Hän oli pelastamassa koiraa, joka oli kuristumaisillaan naruunsa ja tämän tapahtuman tuoksinassa hän menetti toisen jalkansa ja lopulta joutui jäämään eläkkeelle (tämäkin koira pelastui).
Vuonna 2001 Jaye ja ystävänsä Gail Bowen perustivat EARS inc:n ( www.earsinc.net ). He ovat pelastaneet vuosien saatossa kymmeniä erikoisia eläimiä, enimmäkseen leijonia ja tiikereitä, joita ihmiset ovat ottaneet lemmikikseen ja tajunneet eläinten kasvettua, että niitä on mahdotonta pitää. EARS sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Orlandosta ja suosittelenkin jokaiselle, joka tekee matkaa lomalle Floridaan, käykää ihmeessä tutustumassa tähän paikkaan.
Juteltuamme Jayen kanssa, tajusimme heti, että tässä on todellinen enkeli, joka on matkallemme laitettu. Saimmekin kutsun tulla tutustumaan EARS:iin. Ja niin matka jatkui kohti näiden upeiden isojen kissojen kotia. Vietimme uskomattoman päivän vapaaehtoisena näiden isojen kissojen, apinoiden ja karhujen keskellä ja sain tehdä myös työtäni kommunikoijana. Suurin osa näistä kissoista on kasvatettu olemaan turistien valokuvissa, kun ne ovat olleet pentuja. Kun tiikeri sitten kasvaa, ei sillä ole enää käyttöä ja suurinta osaa uhkaa lopettaminen. Tätä kannattaakin miettiä, jos kohtaat tilanteen jossa voit päästä valokuvaan tiikerin tai leijonan kanssa. Floridassa kuka tahansa voi omistaa tiikerin, mikä jo sinänsä on kummallista ja huolestuttavaa.
Jaye työskentelee eläinten hyvinvoinnin puolesta 24/7 väsymättä ja saamme varmasti myös mahdollisuuden saada hänet puhumaan Suomeen suuremmalle yleisölle. Tämä nainen on todella tarinoillaan vangitseva ja uskomaton persoona ja meillä jokaisella voi olla häneltä paljon oppimista. Vuonna 2004 Jaye pelasti satoja eläimiä hurrikaani Katarinan keskeltä ja perusti Katarina Animal Rescue Sanctuaryn. Kaikesta voi lukea lisää EARS inc:n nettisivulta www.earsinc.net .
Seikkailu kuljetti meitä takaisin kohti Chicagoa halki Smokey Mountainsin ja pysähdyimme mm. Cherokee intiaanireservaatissa. Tätä kirjoittaessa on mielessä miljoona asiaa joista haluaisin teille kertoa, mutta lopuksi kerron uudesta seikkailusta johon on jokainen halukas tervetullut mukaan.
Päivi Kaskimäki ja Maiccu Kostiainen – ylpeänä esittävät:
”Tiedossa ennen kokematon matka menneeseen ja tulevaan. Maat ja taivaat yhdistyvät matkallamme Maorien maailmaan, tähdistöjen, eläinten, luonnon viisaus kaikki linjautuneena itseen. Matkaa suunnitellessa on moni palanen loksahtanut kohdalleen ja olen ymmärtänyt selkeämmin matkan tarkoitusta. Tähti yhteydet, oman kehon tähtiviisaus, muinaisten mannerten Mu:n ja Lemurian energiat ja keveämpi olemus, aistiemme avautuminen, 26.7.14 kulminaation saavuttaminen, kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme valmiita käytännössä uuteen aikaan ja uudenajan todelliseen tietoisuuteen.
Tämä on matka, jollaisia tehdään sielun ohjauksen mukaan. Mikäli tunnistat sydämessäsi kutsun, niin lämpimästi tervetuloa mukaan. Luokaamme valoverkkoa matkalla olijoiden ja hengessä mukana tulevien välillä. Maailman mieli, 144 000 kristalliverkko on tuolloin jo hyvin vahva, ja telepaattiset yhteydet luonnollinen tapa kommunikoida.
Matkamme alussa maya-kalenterissa on 10 porttipäivän jakso, jolloin yhteydet ovat aivan auki, korkeimpaan tietoisuuteen ja tähdistöihin! Näissä energioissa on tiedossa mitä huikein noste, koko matkalle. Kun palaamme alkaa keskuskanavan jakso, käynnissä lienee todellinen tietoisuuden evoluutio harppaus, matkalaisille ja kaikille ihmisille ympäri maailman.”
Matkalla tulemme opiskelemaan eläinkommunikointia ja harjoittelemme sitä mm. käytännössä uidessamme villien delfiinien kanssa. Henkilökohtaisesti tämä matka tulee olemaan varmasti uskomaton hyppäys uuteen tietoisuuteen ja kokemus jota en tule unohtamaan koskaan. Omasta puolestani, sydämellisesti tervetuloa mukaan!
Elämä on todellakin arvokas seikkailu, kun teet päätöksen hypätä sen kuljetettavaksi, se todella nappaa sinut otteeseensa ja jokaisen nurkan takana odottaa uusi upea lahja avattavaksi. Annetaan siis mennä, tervetuloa kyytiin! Kuten alussa totesin, kaikki voi olla silmänräpäyksessä ohi, ei ole muuta kuin tämä hetki!
Kuinka olla läsnä? Miten pysyä läsnäolon tilassa esiintyessä? Halusin selvittää, kuinka läsnäolon tila saavutetaan, ja mallitin* loistavaa läsnäolon tilassa esiintyjää, Keskiviikkokolumnistiamme Miia Leinosta. Miia on myös pappi, sielunhoidon tutkija ja opettaja Helsingin yliopistossa sekä Mindfulness-ohjaaja.
Videolta näet Miian yhden esiintymisistä:
1. Hengitä
– Hengitys tuo huomion omaan kehoon, omaan tilaan. Hengitys auttaa keskittymään ja rauhoittaa.
2. Valmistaudu hyvin
– Opettele puhumasi asiat hyvin. Kun osaat asiat hyvin, ei tarvitse pinnistellä muistaakseen asiat oikein. Voit luottaa siihen, että osaat aiheen niin hyvin, että pystyt varioimaan tilanteen mukaan. Se tuo itseluottamusta ja varmuutta, eli poistaa pelkoa.
3. Ankkuroi sydän auki
– Kun puhut, puhu sydän auki. Läsnäolon tila ja tapa käsitellä aiheita tulevat sydämentasolta – eivät päästä. Voit tehdä oman ”sydänankkurin” tai mielikuvaharjoituksen etukäteen. Esimerkiksi kynä kädessä saattaa toimia kanavan avaimena, sillä kädet ovat yhteydessä suoraan sydänkanavaan.
4. Puhu oma totuutesi
– Kun sydänkanava on auki, kuuntele sitä ja anna sen johdattaa. Puhu oma totuutesi riippumatta aiheesta, yleisöstä tai ilmapiiristä. Vaikka aiheesi olisi teoreettinen, tuo oma kokemuksesi mukaan esimerkkien tai tarinoiden avulla.
5. Ajattele olevasi ”ei kukaan”
– Kun ajattelet, koet ja tunnet olevasi ”ei kukaan”, et voi epäonnistua tai onnistua, tehdä tai olla oikein tai väärin. Toimit ikään kuin kanavana sydämesi sanomalle, omalle totuudellesi. Näin ego ei pääse pelottelemaan. Kun ego on hiljaa, sydän/sielu puhuu.
6. Havainnoi ja tunnustele
– Havainnoi ja tunnustele tunnelmaa ja yleisöä. Mutta älä tulkitse, vain tunnustele. Isossakin yleisössä eri taustoista ja tarpeista käsin kuuntelevat voivat saada henkilökohtaisen kontaktin puhujaan, kun puhuja ”antaa tilaa” kaikille ja kaikelle. Syntyy kaikille yhteinen tila.
Samat läsnäolon peruspilarit on sovellettavissa mihin tahansa läsnäoloa vaativaan tilanteeseen.
* Mallittamisen avulla selvitetään, mitä malli tekee silloin, kun hän onnistuu tehtävässään. Esimerkiksi tätä lopputulosta edelsi kolme tuntia nauhoitettua mallitushaastattelua ja 10 sivua muistiinpanoja.
Paras suoja herkälle on lapsesta asti opittu itsensä arvostaminen ja omien tarpeiden kuuleminen ja niiden mukaan toimiminen. Moni meistä on tarvinnut myös lisäsuojaa. Olemme saattaneet rakentaa suojakuoria esimerkiksi suorittamisesta, miellyttämisestä tai järkeilystä. Jotkut ovat saattaneet kovettaa tunteensa välttääkseen haavoittumista.
Pidemmän päälle suojakuori voi kuitenkin olla vähintään yhtä haitallinen kuin on hyödyllinenkin. Kuoren sisällä ihminen on ehkä suojassa haavoittumiselta, mutta voi samalla vieraantua itsestään ja omat todelliset tarpeet, mieltymykset ja tunteet saattavat olla hukassa. Muut ihmiset näkevät vain kuoren, roolihahmon, jonka todellinen sisin jää arvoitukseksi. Siinä tilanteessa tuskin kukaan osaa arvostaa ja kunnioittaa piilotettua herkkyyttä.
Suojakuoret ovat kuitenkin useimmiten tarpeellisia silloin kun niitä on rakennettu. Niistä ei ole tarkoitus väkisin päästä eroon, koska se olisi kuin herkältä kukan taimelta revittäisiin suojalehdet liian aikaisin pois. Viisainta on alkaa tiedostamaan mahdollisia kuoriaan ja lempeästi vahvistaa sisintään, jotta ajan kanssa pikku hiljaa suojakuoret voivat luonnollisesti ohentua ja lopulta pudota.
Pysähtyminen kuulemaan kehon ja mielen viestejä
Monella herkällä on huomaamatta kuukausien tai vuosien aikana kertynyt viritystila kehossa. Se voi ilmetä monin stressin oirein kehossa ja mielessä. Yleisiä oireita ovat mm. univaikeudet, väsymys ja ärtymys, muistiongelmat, päätöksen teon vaikeudet sekä esimerkiksi päänsäryt, lihasjännitykset ja vatsavaivat.
Herkän hyvinvoinnille on ensiarvoisen tärkeää oppia kuulemaan oman kehon ja mielen viestejä ja tarpeita sekä toimia niiden mukaan. Kehon ja mielen tarpeet ovat meillä jokaisella yksilölliset, vaikka joitain yleisiä lainalaisuuksia onkin, ja ne selviävät vain pysähtymällä ja itseä kuuntelemalla.
Löydä koti sisältäsi
Eräs erittäin hyvä keino herkän hyvinvointiin, tasapainoon ja stressinhallintaan on tietoinen hyväksyvä läsnäolo, jota myös mindfulnessiksi kutsutaan. Itse olen harjoittanut sitä pian 10 vuoden ajan. Läsnäolon harjoittaminen osana arkea on ollut merkittävässä roolissa tunteiden tasapainottumisessa, sisäisen rauhan vahvistumisessa ja yhteydessä omaan todelliseen itseen, intuitioon ja sisäiseen ääneen.
Olen huomannut, että stressin, huolen tai pelon hetkellä huomio ja tietoisuus tahtoo karata ympäristöön. Tuntosarvet haravoivat ympäristöä ja tekevät havaintoja. Se on luonnollinen reaktio, mutta olen myös huomannut, että se vie huomion pois omasta läsnäolosta. Ikään kuin jättäisimme laivan (=kehon) vaille kapteenia (=oma tietoisuus) ajelehtimaan. Kehomme jää ikään kuin yksin ja saatamme olla entistä haavoittuvampia ympäristön sekä omien tunteiden ja ajatusten vaikutuksille.
Yksi elämäni suurimpia aarteita on ollut löytää koti sisältäni, omasta kehosta, kehon keskustasta. Tuntuu hyvältä pysytellä sisäisessä kodissaan myös samaan aikaan kun huomioi ympäristöä, omia ajatuksia tai tunteita. Sisällä on rauhan ja turvan tyyssija. Läsnäolo omassa kehossa luo sillan ja yhteyden todelliseen itseen ja pysyvän valon suojan. Tervetuloa kotiin. Kiitos.
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Mies kaatuu jalkakäytävälle ja jää makaamaan hiljaa valittaen. Valitus muuttuu avunpyynnöiksi, mutta ohi kulkevat myös katsovat ohi askeleitaan kiirehtien.
Tilanne toistuu uudestaan ja ympärille kerääntyy auttajia. Välittäminen on käsin kosketeltavaa ja aitoa. Silti nämä kaksi peräkkäin katsottua videota aiheuttavat pahan mielen.
Lavastettu klippi on kuvattu Pariisissa, vilkkaan näköisellä paikalla päiväsaikaan. Kuvan perusteella ainoa ero miesten välillä on vaatetuksessa. Yksin jäävä mies on vihreässä hupparissa ja farkuissa kun taas samalla paikalla lankeava pukumies saa armon ohikulkijoiden taholta.
Tilanne on provokaatio, mutta koskettava sellainen. Jäin miettimään asiaa laajemmin.
Olin viime viikolla messuilla, jossa valmentaja Panu Luukka jakoi asiakkaaltaan saamansa yrityskulttuurin määritelmän. “Se on sitä mikä tapahtuu, kun kukaan ei ole näkemässä.”
Millainen on sen yhteiskunnan kulttuuri, jossa kadulla makaavien ihmisten ohitse kävellään ja pyörällä kaatunut itkevä lapsi saa itse kutsua apua paikalle, vaikka ohikulkevia aikuisiakin riittäisi? Mikä saa meidät toimimaan humaanisti, kun tieteellisen kehityksen ansiosta kuopattu jumala ei enää toimi pelotteena ja kotikaupungin kadulla joutuu miettimään oikeanlaista strategiaa kerjäläisiin suhtautumisessa?
En tiedä, mutta toivoisin itse olevani riittävän hereillä näkemään ja kohtaamaan asioita ympärilläni herkästi ja tuntevasti. Suorastaan kaipaan sitä selkärangasta nousevaa refleksiä, joka saa aina tarttumaan asioihin myönteisellä otteella riippumatta siitä, onko se kokonaistaloudellisesti järkevää.
Kannatan humanismia ja empatiaa siitäkin huolimatta, ettei ihmistä pysty auttamaan ellei hän halua tulla autetuksi. Vaikka tämä onkin vaikea laji, uskon sinun silti nyökyttelevän mukanani, koska olet lukenut tänne asti.
Mutta mihin vedetään raja vai vedetäänkö sitä? Pitääkö nistiystävää ymmärtää ja monennellako kerralla turhautunut ensihoitaja voi jättää ottamatta langenneen ja alleen laskeneen kadun miehen ambulanssin kyytiin? Tällaistakin pohdittiin, ainakin rivien välissä, taannoisessa 112-hälytystyöstä kertovassa reality-sarjassa.
Yhteiskunnan kulttuurista puheen ollen; voiko se jättää pienituloisen miehen heitteille ja olla laatimatta lainsäädäntöä, joka velvoittaisi katsastamaan pienituloiset miehet siinä missä vanhat autotkin?
Ehdotus nousi tietoisuuteeni Hesarista, joka, huhtikuun lopulla herran vuonna 2014 kertoi erään kansanedustajan ehdottaneen uutta käytäntöä. Kieli poskella eteenpäin jakamani linkki ei saanut varauksetonta kannatusta ystäväpiirissäni, mutta tavallaan se on samaa pohdinnan kaarta, kuin tuo alussa esiin nostamani kompastuvan farkkumiehen tapaus.
Yksilön vastuu itsestään ja kanssaihmisistään. Virheistä oppiminen ja pysyvät toimintatavan muutokset. Kuka sen tietää, mikä milloinkin toimii?
Isoja kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.
Olen taipuvainen selkeään kannanottoon. Auttaa saa aina, kun sen tekee omilla eväillään ja vilpittömin mielin, kun auttaminen on oman arvion mukaan tarpeen ja ihmistä kunnioitetaan autettaessa.
Näin sen näen.
PS. Sellainen kaino toivomus minulla vielä olisi, että tulevassa mieskatsastuksessa hylätyksi tulemisen jälkeinen käyttökielto ei astuisi välittömästi voimaan. Tai että sen voisi ainakin purkaa jonkun sellaisen henkilön toimesta, joka lupaa ottaa korjaustoimenpiteet kontolleen.
Näin pujotetaan mato koukkuun, näin tehdään kaarnavene, näin leivotaan mustikkapiirakkaa ja lämmitetään sauna. Pieni ihminen seuraa vieressä silmät tapillaan kun mummi tai ukki ohjastaa. Kummankin sydän on levällään ja hetki on täynnä rakkautta. Kohtaaminen on vahva ja elintärkeä molemmille.
Pienten lasten vanhempien elämä on kovaa tämän päivän Suomessa. Monet melkein läkähtyvät tekemiseen, kiireeseen ja valvomiseen. Kansanluonteeseemme kuuluu myös vääränlaista sitkeyttä ja sisua. On pakko jaksaa vaikka itkua pidätellen ja hammasta purren. Useissa lapsiperheissä elämä on yhtä Selviytyjät-realitysarjaa: päivästä toiseen sinnittelyä ja tasapainoilua, jottei vajottaisi pinnan alle. Pakonomainen pärjääminen on hämmästyttävän monilla koko sukua leimaava tekijä, siksi nuorten perheiden väsymyksestä ja uupumuksesta ei puhuta ääneen, vaikka pitäisi ja kannattaisi.
Samaan aikaan useiden eläkkeelle jääneiden isovanhempien elämä on liian rauhallista. Työelämän tittelit ja asemat on kuorittu ja ihminen on jätetty kuin heitteille etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen. Viikot matelevat ja päivät tuntuvat pitkiltä. Kiireisiltä lapsilta odotetaan puhelua – usein turhaan. Arki on liiankin rutinoitunutta ja siten myös aivoterveyttä nakertavaa. Aivot nauttivat yllätyksistä, joita liian jämähtänyt elämä ei tarjoile.
Elämä 2010-luvun Suomessa on kuormittavaa. Ruuhkavuosia elävät työikäiset, eläkkeellä olevat seniorit sekä lapset voivat meillä huonosti ja aivoperäiset ongelmat ja sairaudet lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla. Toiset läkähtyvät kiireen, velvollisuuksien ja aikapulan keskellä. Toisilla taas on aikaa ja liiankin tyhjä elämä. Yhteiskunnan tasolla ratkaisuja näihin haasteisiin haetaan muun muassa uudesta teknologiasta. Yksisilmäisesti ajatellaan, että ongelmia voidaan ratkaista, kunhan vaan kehitellään ja otetaan käyttöön entistäkin uudempaa teknologiaa: lisää laitteita koteihin, kouluihin ja päiväkoteihin sekä hoitorobotteja ja “halihylkeitä” yksinäisille eläkeläisille. Moni miettii mielessään, että voiko laitevarustelu todellakin olla ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.
Yllättävän usein ratkaisu voisi kuitenkin olla vain puhelinsoiton ja avunpyynnön päässä. Apuahan annetaan vasta kun sitä pyydetään tai huudetaan. Uskon vahvasti, että moni nuori perhe tekisi omille vanhemmilleen ison palveluksen pyytäessään useammin apua. Moni isovanhempi vaihtaisi varmasti mielellään ristikoiden ratkomisen ja Kauniit ja rohkeat aitoon läsnäoloon lapsenlapsensa kanssa. Isovanhempi voisi vastata lapsenlapsen huomion ja sylin tarpeeseen ja lapsenlapsi saisi isovanhemmilta tarvitsemaansa aikaa ja erilaisia käytännön taitoja elämäänsä. Moni huuto jäisi huutamatta ja itku itkemättä.
Hitaan elämän opettajina
Iän myötä ymmärrystä, hyväksyntää ja taitojakin karttuu. Elämänkokemusta kartuttaneilla isovanhemmilla on usein kärsivällisyyttä ja tyyneyttä tarkkailla lastenlastaan sekä ohjata häntä yksilöllisesti lasta kunnioittavalla tavalla. Mummi tai ukki osaa usein intuitiivisesti löytää oikean hetken lapsen kehumiseen ja kannustamiseen. Hiljainen tieto ja kädentaito siirtyvät lempeästi ja pakottamatta lapsenlapselle.
Mummolat ovat mielestäni hitaan elämän oppikouluja. Mummoloissa kuullaan tarinoita ja tehdään asioita, joita ei ehkä kotona tehdä ollenkaan. Siellä hakataan halkoja ja nostetaan perunaa. Mummin kanssa virkataan, marjastetaan ja leivotaan leipää. Ukin kanssa käydään uistelemassa, mato-ongella tai pilkillä ja kalareissun jälkeen ukilta saa vielä ohjeita kalanperkuuseenkin. Käytännön opetus sujuu moniaistisesti ja kärsivällisesti. Kalaa katsellaan, sitä nuuhkitaan ja siitä keskustellaan niin kauan kuin lapsi haluaa. Aito kala on lapsenlapselle todella iso elämys. Se on ihan muuta kuin kaupan kalatiskin valmiiksi savustettu lohifilee.
Miksi mummia tai ukkia ei siis voisi suosiolla korottaa hitaan elämän ja käytännönläheisten taitojen opettajaksi lapsenlapsille? Tämä toisi isovanhemmalle eläköitymisen jälkeen uudenlaista merkitystä ja tarkoitusta työelämän jälkeiseen elämään. Mielestäni pienten lasten ruuhkavuosia elävät vanhemmat voisivat huoletta ja ilman huonoa omaatuntoa jättää hitaan elämän opettamisen omille vanhemmilleen. Kaikkea ei pysty, jaksa eikä tarvitse opettaa lapsilleen itse. Lapsenlapsille hyöty olisi myös ilmiselvä: he saisivat isovanhemmiltaan enemmän aikaa, uusia taitoja elämäänsä ja valtavasti rakkautta.
Aivoterveydenkin kannalta kaikki osapuolet hyötyisivät tästä. Lapsenlapsen kanssa puuhastelu toisi vipinää isovanhemman aivosoluihin, motoriset taidot tai tasapaino saisivat haastetta ja muistikin virkistyisi. Myös lapsenlapsen läheisyys ja kosketus toimisivat lääkkeen tavoin. Hyvänolon hormonit oksitosiini ja endorfiini virtaisivat, ja sekä isovanhemman että lapsenlapsen olo tuntuisi onnelliselta ja rentoutuneelta. Lapsukaisen ja isovanhemman rytmitkin sopisivat yhteen. Kumpikin nimittäin kaipaa lepotaukoa toiminnallisuuden, touhuilujen ja ruokailujen jälkeen.
Olisiko jo aika laajentaa perheen käsitettä oman kodin neliöiden ulkopuolelle? Voisimmeko ajatella palaavamme aikaan, jossa isovanhemmilla oli tärkeä kasvattajan rooli samassa pihapiirissä pyöriviin lapsenlapsiin? Ehkä voisimme laajentua lähiöpoteroistamme kohti suurempaa yhteisöllisyyttä ja hyväksyä myös oman kerrostalolähiön tai rivitaloalueen yksinäiset eläkeläiset lapsiemme vara-isovanhemmiksi. Jos hitaan elämän mummolaan on satoja kilometrejä, varaukkeja ja varamummoja voisi adoptoida lähistöltä lapsen parhaaksi vaikka useammankin.
Ben Malinen: Taakkana läheisriippuvuus – Kenen elämää elät(Kirjapaja, 2014)
Taakkana läheisriippuvuus on teologian tohtori Ben Malisen kirjoittama ja Kirjapajan kustantama kirja (143 sivua). Malinen täydentää kirjallaan yleistajuista kirjasarjaansa, joista aikaisemmin ilmestyneet teokset ovat Häpeän monet kasvot (2003), Elämää kahlitseva häpeä (2010) ja Mustasukkaisuus (2012).
Kirja alussa kerrotaan lyhyesti riippuvuudesta yleensä ja siirrytään sitten käsittelemään läheisriippuvuutta; sen luonnetta, yleisiä ja yksilöllisiä ominaispiirteitä, taustatekijöitä ja lopulta läheisriippuvuuden hallintaa.
Kirjassa määritellään läheisriippuvuus seuraavasti: ” Se [läheisriippuvuus] tarkoittaa, että läheisriippuvainen elää ja imee voimansa itsensä ulkopuolelta tulevasta palautteesta. Ilman toisia ja toisten kautta saatua hyvän olon ja onnellisuuden tunnetta sekä tunnetta omasta arvosta läheisriippuvainen tuntee itsensä vajaaksi, tyhjäksi ja epätäydelliseksi”. Esimerkkinä läheisriippuvuudesta kärsivästä henkilöstä käytetään alkoholistin vaimoa, joka omalla käytöksellään mahdollistaa ja ylläpitää puolisonsa riippuvuutta.
Läheisriippuvainen henkilö elää usein huonosti toimivassa ihmissuhteessa ja ikään kuin häivyttää itsensä ja keskittyy toisen ongelmiin sen sijaan, että katsoisi oman elämänsä ongelmiin ja niiden hoitamiseen. Riippuvuus on suojautumis- ja puolustautumismekanismi, joka peittää alleen pelkoa hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta.
Kirjaa lukiessani itselleni heräsi ajatus siitä, että koska läheisriippuvuudesta kärsivällä ei ole kosketusta itseensä, joutuu hän rakentamaan itsensä toisten silmien kautta. Hänen oma olemuksensa rakentuu toisten kautta, jolloin elämä on pitkillä tuntosarvilla kulkemista – miellyttämistä, toisten tekemisten ja sanomisten paikkailua ja niin edelleen.
Lähdin lukemaan kirjaa ammatillinen kiinnostus edellä, mutta kuten usein kirjoja lukiessa, tämäkin haastoi oman itsen ja omien ihmissuhteiden peilaamiseen.
Kirja on kirjoitettu hyvää suomenkieltä käyttäen; kieli on hyvää ja helppolukuista. Kirja voi parhaimmillaan toimia apuvälineenä ihmissuhdetyössä ja erityisesti oman läheisriippuvuuden tunnistamisessa ja toipumisprosessiin lähtemisessä.
Kirjan osittainen sekavuus, punaisen langan puuttuminen, häiritsi minua lukijana jonkin verran, mutta siitä huolimatta suosittelen kirjaa jokaiselle, joka kipuilee sen tunteen kanssa, että elää muiden armoilla, kokee olevansa läheistensä uhri ja tuntee kasvoillaan ylikävelijän kengänjäljet.
Täydellinen alastomuus on ehkä pelottavin ja antoisin asia jonka kohtaamme rakkaudessa.
Rehellisyys, kuten rakkauskin, on monin tavoin synonyymi avoimuudelle. Se on avoimuutta itseä, sinua ja elämää kohtaan. Tila jossa kaikki sinussa, minussa ja meissä saa liikkua kaikkiin suuntiin. Liikun vahvasti ja voimalla mutta samaan aikaan haavoittuvaisena. Alastomuus toimii sanana hyvin hahmoittaessamme sitä fyysistä, psyykkistä, emotionaalista ja hengellistä avoimuuutta johon viittaan. Aikuiseen rakkauteen kuuluva rehellisyys voidaan jakaa kolmeen eri osaan:
rehellisyys itseä kohtaan
rehellisyys sinua kohtaan
rehellisyys meitä kohtaan
Rehellisyys itseä kohtaan
Olen avoin ja rehellinen siitä mitä olen ja tunnen. Siitä miten toimin ja miten vaikutan toimillani minuun ja toisiin. Olen rehellinen tarpeistani ja kyvystäni rakastaa itseäni aikuisesti. Olen totta itselleni kaikesta siitä mitä on.
Rehellisyys sinua kohtaan
Olen rehellinen minusta sinulle. Rehellinen omista toiveistani, tarpeistani ja haasteistani. Mielipiteistä ja tuntemuksista sinua kohtaan. Otan myös vastaan sinun rehellisyytesi. Sinut kaikkena mitä olet.
Rehellisyys meitä kohtaan
Olen rehellinen siitä mitä me olemme yhdessä. Miten ja miksi ihmissuhteemme on sellainen joka se on. Mitä kaunista meissä on ja mikä meissä on haastavaa. Mikä on minun tuomaani, mikä sinun tuomaasi ja mikä yhteistä. Siitä mitä me olemme juuri nyt.
Olen rehellinen siitä miten annamme aikuisen rakkauden viittä perustekijää; huomiota, hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta.
Toimin totuudellisesti sinua, minua ja meitä kohtaan. Tiedostan, että valitsen ja olen valmis tekemään valintoja. Kannan vastuuni, kykenen luopumaan ja antaudun meissä tapahtuvalle muutokselle.
Alastomuus on haastavaa
Seuraavat katkelmat David Richo:n kirjasta Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa(Basam Books 2012) kertovat niistä totuuden ripauksista joita rehellisyydessä kohtaamme.
“Se, mitä tein sinulle, on sitä mitä itse tarvitsin ja halusin. Osoitin sinulle, miten halusin itseäni rakastettavan.”
“Totean syyttelemättä, mitä oikeasti tapahtui. (Sanon vain, että “hän jätti minut”, enkä valita, että “hän teki väärin ja epäreilusti jättäessään minut”.”
“Saatat esimerkiksi toivoa, että kumppanillesi sattuisi jotain ikävää. Jos huomaat haaveksivasi tällaisesta epäsuorasta kostosta, myönnä se, ja pyydä anteeksi. Kun nöyrryt näin sydämesi pohjasta, voit vapautua kostonhimoisista ajatuksistasi. Myöntäminen voi olla hämmentävää, mutta juuri itsensä paljastaminen saa ehdottoman rakkauden kukoistamaan.”
Esimerkkejä ja tilanteista on niin elämässä kuin kirjan sivuilla lukuisia. Valitsin nämä sanat koska minun on ollut vaikea olla rehellinen siitä, että antamisen sijaan olen yrittänyt saada. Samoin on ollut vaikea päästää irti syyllisyydestä sekä syytöksistä ja katsoa mitä todella tapahtui ja mikä on läsnä tässä hetkessä. Haastavaa on ollut myös hyväksyä kuinka vahvasti ja kostonhaluisesti haavani puhuvat sisälläni.
Rehellisyydellä luot ympärillesi maailman jossa sinun on hyvä olla.
.
Rehellisyys ei ole helppoa silloin kun sitä tarvitaan ja alastomuus pelottaa aina kun olen suojautuneena. Valitsen kuitenkin kohdata todellisuuden alastomana koska se tuo elämäni varjoihin valoa ja kuljettaa minua askel askeleelta lähemmäs sellaista todellisuutta jossa uskon meidän kaikkien voivan paremmin. Mikä tahansa muu ruokkii minussa ja ympärilläni rakkaudettomuutta ja pahoinvointia.
Lyhyesti:
Mitä et salli, suostu näkemään ja hyväksy itsessäsi?
Mitä sinussa et anna toiselle?
Mistä et ole toiselle rehellinen?
Mikä suhteessanne on sellaista miltä suljet silmät?
Aikuinen rakkaus edellyttää, että otat rehellisyyden yhdeksi elämäsi tärkeimmistä viitoista. Sen toimiva toteuttaminen vaatii rakkautta itseä kohtaan, sillä ilman sitä rehellisyys saattaa jäädä vain epätietoiseksi ja karkeaksi väkivallaksi itseä sekä muita kohtaan.
Lueskelin tyttärelleni satua. Siinä kolme seitsämästä pienestä kääpiöstä istuskelee sillalla ja tuijottaa vettä. Lumikin pyytäessä heiltä apua askareisiinsa, vastaus kuuluu: ”Meidän pitää vahtia, ettei joki lakkaa virtaamasta.”
Pöhölöä. Mutta toisaalta niin arkipäivää. Testaa, kuinka moneen kysymykseen vastaat KYLLÄ:
Valitsetko kahvipöydässä usein saman paikan?
Epäilyttääkö sinua lähteä etsimään vieraassa kaupungissa ravintolaa tietämättä etukäteen paikkoja tai ruokia, joita ravintolassa tarjoillaan?
Ärsyttääkö sinua, jos tuttu tuote on kaupassa loppu?
Tuletko levottomaksi, jos joku on myöhässä?
Ärsyynnytkö, jos olet suunnitellut ulkoilua ja alkaakin sataa?
Tuletko levottomaksi, jos tavaroita on mielestäsi väärissä paikoissa?
Oletko levoton etkä ”saa mielenrahaa” ennen kuin olet saanut pyyhkiä näkemäsi tahran pois?
Näetkö usein asioita, jotka ovat mielestäsi väärin tai voisivat olla paremminkin?
Yritätkö käännyttää muita, jos muiden näkemykset ovat erilaisia kuin omasi?
Koetko epäonnistuneesi, jos asiat eivät ole menneet kuten olit ajatellut?
Valitsetko usein saman ravintolan ja siellä saman ruoan?
Tuntuuko sinusta epämiellyttävältä valita ns. jokerimatkaa, jonka päämäärää ja majoitusta et tiedä etukäteen?
Stressailetko usein etukäteen aikatauluja ja haluat varmistaa etukäteen, miten ja milloin asiat tapahtuvat?
Teetkö usein listauksia siitä, mitä voisit tehdä paremmin ja miten niitä aiot edistää (esim. laihduttaminen, urheilu, ruokailu, meditaatio, opiskelu), ja jos et pääse tavoitteeseen, rankaiset itseäsi sättimällä?
Oletko mustasukkainen puolisostasi tai ystävistäsi?
Ärsyttääkö sinua, jos et saa asioita hoidettua silloin, kun sinulle sopii?
Usein elämä juuttuu samoille urille, koska jokin osa meistä haluaa pysyä tutussa ja turvallisessa. Voi olla, että turvallisuuden tunne tulee siitä, että meillä on ennalta todistettu tieto siitä, miten asiat menevät – tai ehkä meillä on toive siitä, miten asioiden kuuluisi mennä. Käytämme ison osan energiasta siihen, että saamme pidettyä asiat tuttuina ja turvallisina, omassa kontrollissamme. Kontrolloimme ajatuksilla, suunnitelmilla ja pyrkimällä pitämään asiat staattisina, muuttumattomina.
Kontrolli on kuitenkin vain mielen jekku. Se on pelon konkreettinen ilmentymä. Mitä kovempi kontrollin tarve on, sitä pienempi elinpiiri yleensä on, koska kaikki, mikä ei ole kontrollissa, on pelottavaa. Ja pelko aiheuttaa lisää kontrollia.
Kontrollin vastakohta on vapaus. Pelon vastakohta on rakkaus. Ja nuo vastaparit eivät mahdu samalle puolen pöytää. Myös niin, että jos kontrolloi, ei voi rakastaa, ja jos pelkää, ei voi olla vapaa.
Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, jos vaan päästäisi irti, antaisi olla? Jos vaan luottaisi siihen, että joki virtaa? Jos vaan antaisi elämän tapahtua?
Sannan intuitiiviset energiahoidot ja yksilövalmennukset stressin poistoon, tunnekuorman keventämiseen ja oman voiman lisäämiseen MAANANTAISIN. Kysy aikoja sähköpostitse: wikstromsanna(at)gmail.com. (Lahjakortit verkkokaupasta)
Ilmoittaudu uutiskirjeen saajaksi (aihekenttään “Uutiskirje”, niin saat ensimmäisenä tietoa koulutuksista ja tahtumista: wikstromsanna(at)gmail.com
Olen aiemminkin kirjoittanut sisäisestä lapsesta ja päädyin jälleen kirjoittamaan hänestä. Lapsi on sitten kiehtova olento.
Pohdin paljon ihmissuhteita sekä omaan elämäntilanteeseeni liittyen että asiakastyöni innoittamana. Aina on kiviä käänneltävänä ihmisyyden ymmärtämisen matkalla. Ihmissuhteiden myllerryksessä matkaamme koko elämämme; pohdimme ja pyöritämme.
Ihmissuhteiden kiemurat taitavat olla niitä asioita, jotka aiheuttavat meille eniten kärsimystä. On äitiä, joka kahlitsee ja rikkoo rajoja, on isiä, jolle tuntee olevansa kuin ilmaa tai syntipukki. On puolisoa, joka tekee tai jättää tekemättä ja työpaikan tunaria, joka tekee jokaisesta työpäivästä vaativan.
Yksi iso asia ihmissuhteiden saralla taitavat olla haavoittuneet lapset. Meistä lähes jokainen on jollain tavalla haavoitettu ja niin varmasti kuuluu ollakin – siellä missä on vajavaisuutta, on myös kasvun mahdollisuus, kohtuudella tietenkin.
Olen itse tutustunut sisäiseen lapseeni vasta jonkin aikaa. Mutta että sisälläni asustaa kiva pikkulikka: se tykkää kellohameista ja kynsilakasta ja sillä on sitten nätti nauru, joka saattaa tulla ilmoille milloin sattuu. Usein tuo nätti saparopää on kuitenkin jokseenkin turvaton ja häpeissään ja kaipaa syliin.
Meissä kaikissa asuu sekä lapsi että aikuinen. Minusta tämä on kiehtovaa, koska yhtälössä piilee tervehtymisen mahdollisuus. Kun toimin itselleni parantavana ja huolehtivana aikuisena, lakkaan odottamasta parantavaa käytöstä vääristä osoitteista. Tarkoitan tällä sitä, että ne ihmiset, jotka joskus meitä haavoittivat, eivät useinkaan syystä tai toisesta pysty näkemään haavojamme – koska ovat itse liian haavoilla.
Sisäiset lapset ovat mukana myös ihmissuhteissamme. On mielenkiintoista seurata sitä, milloin sisäinen lapsi aktivoituu ja kaipaa huomiota. Millä kaikilla tavoin lapsi yrittää saada huomiota? Jos ei vapaaehtoisesti, niin väkisin. Oletko koskaan ollut sellaisessa reaktiossa, josta et oikein tunnista itseäsi? Minä olen ja veikkaan, että noissa tilanteissa sillä kellomekkoisella on ollut sormensa pelissä.
Ristiriitaa ja sisäistä taistelua syntyy silloin, kun aikuinen ja lapsi sisällämme ovat kilpasilla. Joskus aikuinen on hyvin ankara eikä anna periksi ”lapsellisille” mieliteoille eikä ilolle, joka pyrkii pintaan. Lapsi haluaisi jäätelön, mutta aikuinen pitää laihdutuskuurista kiinni ja kieltää lapselta jäätelön ja ilon. Minä luulen, että laihiksiakin tarvittaisiin vähemmän, jos sisäiset lapsemme saisivat enemmän huomiota.
Eräänä päivänä tässä päivitin facebookia seuraavasti: ”Päädyin aamulla hyödyntämään lasten varauksetonta viisautta ja kysyin kautta rantain: Mitä jos pelottaa tosi paljon joku juttu ja kuitenkin on unelma, jota kohti tekis mieli mennä. Mitä pitäis tehdä? Johon pojista toinen: “Pelon voi vaan antaa olla” ja nuorempi jatkoi: “Ja sitte voi vaan ruveta tekeen sitä unelmaa”.”
Sisäinen lapsi on luonnostaan rohkea ja viisas – se tietää kyllä, mitä aikuinenkin on vailla. Iloa, valoa ja rakkautta – niitä me kaikki tarvitsemme kasvaaksemme.
(Kirjapaja, 2014)
