Känkkäränkkäpäivä?

Olen aiemminkin kirjoittanut sisäisestä lapsesta ja päädyin jälleen kirjoittamaan hänestä. Lapsi on sitten kiehtova olento.

Pohdin paljon ihmissuhteita sekä omaan elämäntilanteeseeni liittyen että asiakastyöni innoittamana. Aina on kiviä käänneltävänä ihmisyyden ymmärtämisen matkalla. Ihmissuhteiden myllerryksessä matkaamme koko elämämme; pohdimme ja pyöritämme.

Ihmissuhteiden kiemurat taitavat olla niitä asioita, jotka aiheuttavat meille eniten kärsimystä. On äitiä, joka kahlitsee ja rikkoo rajoja, on isiä, jolle tuntee olevansa kuin ilmaa tai syntipukki. On puolisoa, joka tekee tai jättää tekemättä ja työpaikan tunaria, joka tekee jokaisesta työpäivästä vaativan.

Yksi iso asia ihmissuhteiden saralla taitavat olla haavoittuneet lapset. Meistä lähes jokainen on jollain tavalla haavoitettu ja niin varmasti kuuluu ollakin – siellä missä on vajavaisuutta, on myös kasvun mahdollisuus, kohtuudella tietenkin.

Olen itse tutustunut sisäiseen lapseeni vasta jonkin aikaa. Mutta että sisälläni asustaa kiva pikkulikka: se tykkää kellohameista ja kynsilakasta ja sillä on sitten nätti nauru, joka saattaa tulla ilmoille milloin sattuu. Usein tuo nätti saparopää on kuitenkin jokseenkin turvaton ja häpeissään ja kaipaa syliin.

Meissä kaikissa asuu sekä lapsi että aikuinen. Minusta tämä on kiehtovaa, koska yhtälössä piilee tervehtymisen mahdollisuus. Kun toimin itselleni parantavana ja huolehtivana aikuisena, lakkaan odottamasta parantavaa käytöstä vääristä osoitteista. Tarkoitan tällä sitä, että ne ihmiset, jotka joskus meitä haavoittivat, eivät useinkaan syystä tai toisesta pysty näkemään haavojamme – koska ovat itse liian haavoilla.

Sisäiset lapset ovat mukana myös ihmissuhteissamme. On mielenkiintoista seurata sitä, milloin sisäinen lapsi aktivoituu ja kaipaa huomiota. Millä kaikilla tavoin lapsi yrittää saada huomiota? Jos ei vapaaehtoisesti, niin väkisin. Oletko koskaan ollut sellaisessa reaktiossa, josta et oikein tunnista itseäsi? Minä olen ja veikkaan, että noissa tilanteissa sillä kellomekkoisella on ollut sormensa pelissä.

Ristiriitaa ja sisäistä taistelua syntyy silloin, kun aikuinen ja lapsi sisällämme ovat kilpasilla. Joskus aikuinen on hyvin ankara eikä anna periksi ”lapsellisille” mieliteoille eikä ilolle, joka pyrkii pintaan. Lapsi haluaisi jäätelön, mutta aikuinen pitää laihdutuskuurista kiinni ja kieltää lapselta jäätelön ja ilon. Minä luulen, että laihiksiakin tarvittaisiin vähemmän, jos sisäiset lapsemme saisivat enemmän huomiota.

Eräänä päivänä tässä päivitin facebookia seuraavasti: ”Päädyin aamulla hyödyntämään lasten varauksetonta viisautta ja kysyin kautta rantain: Mitä jos pelottaa tosi paljon joku juttu ja kuitenkin on unelma, jota kohti tekis mieli mennä. Mitä pitäis tehdä? Johon pojista toinen: ”Pelon voi vaan antaa olla” ja nuorempi jatkoi: ”Ja sitte voi vaan ruveta tekeen sitä unelmaa”.”

Sisäinen lapsi on luonnostaan rohkea ja viisas – se tietää kyllä, mitä aikuinenkin on vailla. Iloa, valoa ja rakkautta – niitä me kaikki tarvitsemme kasvaaksemme.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: