Sivu 355 – Hidasta elämää

5 asiaa, jotka ohjaavat mieltäsi – ja kuinka palaat itse ohjaksiin

Ihan ensiksi pieni testi. Sulje silmäsi ja jää odottamaan seuraavaa ajatustasi. Kun olet huomannut sen, käy lukemassa tämän artikkelin viimeinen rivi.
Palaa sitten jatkamaan tästä:

Tunnetko kiertäväsi kehää saman, elämässäsi toistuvasti esiintyvän ongelman kanssa? Älä huoli, et ole ainoa.

Se, mihin suuntaamme huomiomme – eli mielemme – voimistuu elämässämme. Luomme itse kokemuksemme tilanteista, muista ihmisistä ja itsestämme sen mukaisiksi, mihin uskomme mielessämme, ja mitä pidämme totuutena. Tilanteet ovat itsessään aina neutraaleja, mutta oma suhtautumisemme niihin määrittää ovatko ne meille ongelma.

Mielemme on oppinut toimimaan pienestä pitäen tietyllä tavalla, jota kuvastaa viideksi kiinnikkeeksi nimetyt vaiheet. Olemme oppineet tuon mallin ympäröivältä maailmalta, vanhemmiltamme ja muilta kanssaeläjiltä, ja pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Siitä on tullut ohjelma, joka pyörähtää alusta loppuun täysin automaattisesti. Koska olemme samastuneet suurelta osin mieleemme, emme edes huomaa ohjelmoitumista. Siitä tulee ainoa näkökulma, josta edes osaamme tarkastella ongelmaksi nimeämäämme tilannetta. Sama prosessi pyörii käytännöllisesti katsoen kaikilla muillakin, joten sehän on täysin normaalia, eikö? Kenties, mutta koska se aiheuttaa stressiä ja konfliktin todellisuuden kanssa, en pidä sitä luonnollisena.

”Kiinnikeluuppi” saa meidät kokemaan, että ongelmatilanne on syypää siihen miltä meistä tuntuu, emmekä voi itse vaikuttaa siihen.

Palauta mieleesi oman elämäsi tilanne, jonka haluaisit korjata, tai muuttuvan paremmaksi. Mitä haluaisit tehdä sille?
Ainoat keksimämme keinot voivat olla manipulointipelit, joilla yritämme muuttaa joko tilannetta tai toista ihmistä mieleiseemme suuntaan. Kun tilanne korjaantuu, olommekin paranee. Mutta muuttaako manipulointi mitään pysyvästi? Entä jos tilanne toistuu taas? Tai vain näyttää siltä, että se saattaa toistua? Olemme taas samassa kehässä.

Ensimmäinen askel kohti uutta näkökulmaa on mielen ”luuppitoiminnon” tunnistaminen, jonka ansiosta alamme siirtyä kohti objektiivisuutta ja omaa voimaamme. Sen voi tunnistaa näistä viidestä vaiheesta:

1. Vertailu

Mielemme vertailee tilannetta menneeseen, jolloin asia oli hyvin, tai johonkin mitä toivomme tai odotamme tulevalta. Emme ole enää läsnä. Hukkaamme objektiivisen, tietoisen tilan, joka on voimamme perusta.

Vertailu on perustoiminto joka esim. auttaa meitä hahmottamaan maailmaa ja asioiden välisiä suhteita. Voimme verrata sinistä takkia vihreään, ja tykätä enemmän sinisestä. Mutta jos sitä ei löydy sopivan kokoisena, olemmeko ihan yhtä iloisia vihreästä takista? On ookoo haluta sinistä takkia, mutta jos koen että tarvitsen sen ollakseni tyytyväinen, halu ja vertailu on muuttunut elämää rajoittavaksi. Onnellisuutemme on riippuvainen ulkoisesta tekijästä, jolloin kyse on egon halun täyttämisestä. Se on väliaikaista.

Ja entäpä sitten, kun seisomme kiireisinä kaikista hitaimmassa kassajonossa, ja edellämme oleva mummo maksaa suurostoksensa kaivelemalla kukkarostaan bonusseteleitä ja loputtomasti pikkukolikoita…
Siitä pääsemme seuraavaan kohtaan.

2. Tuomitseminen

Kun tilanne ei ole siten, kuin mieli haluaisi sen olevan, tuomitsemme sen huonoksi, vääräksi tai pahaksi. Olemme myös tuominneet osan tunteistamme pahoiksi: mieluumminhan sitä tuntisi vaikka iloa tai toiveikkuutta, kuin surua, turhautumista tai pettymystä.

Mihin tuomitseminen perustuu? Meillä on lukemattomia tiedostamattomia arvoja, eli uskomuksia siitä mikä on oikeaa tai väärää, mikä hyvää ja mikä huonoa tai pahaa. Ne liittyvät myös siihen mitä olemme oppineet pitämään tärkeänä. Mieltä ei niinkään kiinnosta asettaa arvojärjestykseen asioita, joita se ei pidä lainkaan tärkeinä. Arvo on siis jotain mihin uskomme, ja mikä on meille tärkeää. Mitä tärkeämpi asia, sitä vahvempi arvo.

Muistele jälleen ongelmaksi kokemaasi tilannetta. Leiki nyt hetki ajatuksella, ettei se herättäisi sinussa tuomitsevia ajatuksia. Kuvittele ettei sinulla ole mitään syytä tuomita tilannetta. Onko se silloin ongelma?

3. Vastustaminen

Tilanne on siis huono, suorastaan paha. Joskus koemme että joku on tehnyt väärin meitä kohtaan, vaikka hän on saattanut tarkoittaa aivan muuta. Mieli tulkitsi toisin, ja huutaa ”vääryys”! Asioiden pitäis olla oikein! Tunnemme huolta, loukkaantuneisuutta tai kiukkua. Kaikkea ikävää, jonka mieluummin sivuuttaisi. Kuulostaako siltä että mielemme voisi hyväksyä tilanteen? Se vastustaa sekä tilannetta, että sen nostattamia tunteita, täysi häkä päällä. Hengityskin käy huonommaksi, jotta tunteiden virtaus patoutuisi, ja niiden päälle tulee tulppa.

Vastustaminen on egon suojakeino, jolla se pyrkii varjelemaan meitä epämukavilta kokemuksilta, kuten nyt omilta tunteiltamme. Vilpitön pyrkimys, epäsuotuisa tulos: kun tunteiden virtaaminen patoutuu, ne jäävät jumiin systeemiimme ja koteloituvat psyykeeseen ja kehoon. Tunteiden tunteminen ei vahingoittaisi meitä millään tavalla, mutta niiden vastustaminen voi pidemmällä aikavälillä tehdä sen. Kohtaamattomat tunteet voivat ilmetä myöhemmin epämääräisenä stressinä, v***tuksena, ja jopa mielen tai kehon sairauksina.

4. Analysointi

Kun tilanne ei kelpaa meille, sitä pitää muuttaa. Täytyy löytää ratkaisu. Pilkotaan ongelma osiin, eritellään mitkä niistä kannattaa ottaa työn alle heti, ja tehdään toimintasuunnitelma. Ja analysoidaan. Kahvilan pöydässä, baaritiskillä tai kuntosalin pukuhuoneessa voi toisinaan kuulla hyvinkin tarkkoja analyysejä siitä, miksi tilanne on kuten se on, kenen takia, ja mitä asialle pitäisi tehdä. Seuraavaksi teemme minkä voimme. Jokaisella on omat, toimivimmat keinonsa eri tilanteisiin, mutta niiden kaikkien tarkoitus on saada tilanne muuttumaan sellaiseksi, kuin sen pitäisi meidän mielestämme olla.

5. Samastuminen

Viimeinen vaihe, jossa objektiivisuuden viimeisetkin rippeet ovat mennyttä. Olemme samastuneet tunteisiimme: emme sano ”tunnen suuttumusta”, vaan ”olen suuttunut”. Tunteesta on tullut meitä määrittelevä tekijä. Sen lisäksi samastumme kehoomme ja ajatuksiimme: tässä olen minä. Suomalainen, kokki, aktivisti, vaimo, valtiotieteen tohtori, pärjääjä. Vastoinkäymisiä kokeva ihminen. Samastumme tietämättämme myös neljään edeltävään kiinnikkeeseen: minähän se olen, joka tässä vertailee, tuomitsee, vastustaa ja analysoi.

Todellisuudessa nämä kaikki viisi vaihetta ovat mielen keloja, ja niiden takana on sinun laajempi tietoisuutesi, jolla jo on luontainen kyky havainnoida tilanteita ja tunteita objektiivisesti. Alat siirtyä kohti objektiivisuutta, kun huomaat yhdenkin näistä viidestä kiinnikkeestä itse teossa. Olet siirtynyt katsomaan sitä mielesi toiminnan ulkopuolelta, eli näkökulmasi alkaa luonnostaan muuntua tietoisemmaksi. Sieltä käsin voit nähdä myös omia reaktioitasi ja toimintamallejasi, ja sitä kuinka ne ovat tähän saakka vaikuttaneet tilanteeseen. Voit antaa hengityksen ja tunteiden virrata.

Kun vanhojen ehdollistumien vaikutus vähenee, sinulle paljastuu uusia, vaihtoehtoisia toimintatapoja, jotka vaihtelevat tilanteen mukaan. Voit vastata tilanteeseen laajemmasta tietoisuuden tilasta, ja kykenet tekemään rakentavampia ratkaisuja.

Tietoisuus on käsitteenä liukas kuin märkä saippuapala, mutta sitä voi alkaa lähestyä tämän lauseen avulla:

Kuka tai mikä on se, joka havaitsi ajatuksen?

Uskallatko onnistua?

Kysymykseni saattaa tuntua ensin oudolta. Yleensähän me haluamme onnistua ja kaipaamme onnistumisia. Iloitsemme onnistumisistamme, ponnistelemme niiden eteen ja muistelemme niitä mielellämme.

Kuitenkin on varsin tavallista, että jossakin tekemisissämme esim. jätämme valmistelut aivan viime tippaan, tai teemme jonkin ”helpon mokan”. Nämä valinnat voivat rajoittaa ratkaisevasti tavoitteemme toteutumista. Englannin kielessä käytetään termiä self-sabotage, joka on hankala suomentaa täsmällisesti.

Netissä pyörii valtavia katsojamääriä keränneitä videoklippejä epäonnistumisista: biljardiammattilainen on tekemässä virheetöntä sarjaa, mutta missaa viimeisen helpohkon lyönnin. Jalkapallo-ottelussa hyökkääjä saa syötön tyhjän maalin eteen, mutta laukaisee ohi. Leipuri kantaa kakkua pöytään ja kompastuu.

Mitä tunteita nämä herättävät? Vahingoniloa, myötähäpeää, empatiaa vai jotain muuta?

Syy ja seuraus-ketjut ovat useimmiten loogisia. Jälkeenpäin voi mielessään purkaa tapahtumien etenemisen osiin ja havaita, mitkä teot olivat rakentavia, mitkä hajottavia. Sen jälkeen voikin pureutua tekoja edeltäneisiin ajatuksiin.

Millaiset ajatukset tukivat tavoitteeni saavuttamista, mitkä hankaloittivat sitä? Oliko toiminnassani jotain vahingollista, joka toistuu usein? Oliko ajatusteni joukossa sellaisia, joita en koe omikseni? Huomaanko kenties hyvinkin kauan sitten opittuja malleja: huolestumista, pelkoa, epävarmuutta tms., joka on vaivihkaa tarttunut kuin takin liepeeseen ja aktivoituu jostakin ärsykkeestä ennen kuin huomaankaan. Puhuuko pääni sisällä sisäinen kriitikko, joka ei usko mahdollisuuksiini?

Onko minä-kuvani itseni näköinen? Näenkö itseni onnistujana?

Meidän on usein helpompi suhtautua kannustavammin toisiin kuin itseemme. Jos roolimalligalleriastamme on puuttunut tasapainoinen ja tsemppaava aikuinen, niin se malli kannattaa tietoiseti etsiä ja opetella.

Toistuvien epäonnistumisten taustalta voi löytyä monenlaisia tarinoita. Jos lasta ei ole noteerattu hänen onnistumisistaan, mutta hän on saanut lohdutusta vahinkojen jälkeen, hänen mieleensä on voinut tallentua tiedostamaton malli, jossa on palkitsevampaa epäonnistua kuin onnistua.

Joskus menestystä on voinut seurata kiusatuksi tuleminen. Erottuminen joukosta muita parempana on voinut johtaa kateuteen ja eristämiseen. Tällainen tausta voi ohjata hyväksynnän tavoitteluun sekä alisuorittamisena, että tahallisten virheiden tekemisen kautta ja ”kynttilän kätkemiseen vakan alle”.

Kaiken tämän keskellä voi olla hyvinkin vahva tunnelukko, joka olisi hyvä purkaa päästäkseen käsiksi sen takana oleviin mahdollisuuksiin. Nlp-koulutuksesta ja -kirjallisuudesta löytyy paljon työkaluja näiden teemojen käsittelyyn. Self-help kategoriasta on tullut yleisesti hyvin suosittu. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen itsetutkistelun lisäksi näiden asioiden käsittelyä koulutuksen saaneen henkilön kanssa. Silloin voi itse antautua täysin kokijan rooliin, eikä tarvitse samanaikaisesti sekä purkaa, että havainnoida.

Vaikeaa on myös määritellä, milloin onnistumisen ilo muuttuu leuhkimiseksi? Uskallanko laittaa pitkään rakennetusta projektistani päivityksen nettiin, ilman että se herättäisi negaatioita? Vastaavasti: onko jonkun toisen onnistuminen minulta pois?

Positiivinen ajattelu on paljon esillä ajassamme. Sen edut ovat ilmeiset kokonaisvaltaisen hyvinvointimme kannalta. Samalla on hyvä muistaa, että laastari ei poista tulehdusta.

On tärkeää varata itselleen aikaa ja rauhaa kohdata oman historian totuudet, sekä tarkistaa mikä on juuri nyt itselleni sopiva etäisyys niihin. Positiivisuudenkin tulee rakentua todellisten koettujen tunteiden perustuksille, jotta se tuntuisi aidolta ja kestävältä. Mielen sokkeli saattaa tarvita runsaastikin kuonan poistoa, ennen kuin alusta on vaaterissa uusia rakenteita varten.

Kirjallisuudesta löytyy hienoja selviytymistarinoita inhimillisten matkojen käänteistä ja vaiheista. Viktor Frankl:iin olen viitannut kolumnissani aiemminkin. Viehättäviä tarinoita ja neuvokkuutta on myös lastenkirjoissa, kuten Tove Janssonin alkuperäisissä Muumi-kirjoissa, sekä Astrid Lindgrenin tuotannossa.

Mikä on uskaltamisen vastakohta? Arkuus, epävarmuus, epäröinti, ”jäätyminen”, lamaantuminen, peesailu…? Kaikille näillekin on oma paikkansa. Silloin kun on tärkeää suojata itsensä vaaralta tai uhkarohkeudelta, nämä voivat olla tarpeen. Omassa ajattelussani pelko ei kuulu tähän joukkoon, koska sen vastakohta on mielestäni rakkaus.

Hyväksyvä, armollinen ja rakastava suhtautuminen omaan itseen on erinomainen kasvualusta uskaltamiselle ja onnistumisille. Tasapainoinen mieli osaa asettaa menestykset ja vastoinkäymiset luonnolliseen kokoon suhteessa toisiinsa. Sanotaan, että vaativassa tilanteessa voi joko onnistua tai oppia.

Tällä asenteella ja katsomalla omia tekemisiämme pidemmän aikavälin perspektiivistä, voimme ottaa taas muutaman rohkean askeleen kohti seuraavaa tavoitettamme, oli se sitten onnistuneen perhejuhlan järjestäminen tai mahdottomalta tuntuvan tehtävän suorittaminen.

19 kysymystä, jotka auttavat päästämään irti pettymyksistä ja pahasta mielestä

Positiivinen ajattelu on pika-apujen aatelia. Se ei maksa mitään, se on suhteellisen helppoa, eikä sillä ole mitään huonoja sivuvaikutuksia. Sitä voi harjoittaa missä, milloin ja kuka tahansa. Voi kuitenkin olla vaikea päättää ajattelevansa positiivisia ajatuksia, jos mieli kärvistelee ketutuksen kourissa. Siinä tilanteessa positiivisten ajatusten pusertaminen mieleen tuntuu tekopirteältä ja turhauttavalta.

Aina on kuitenkin olemassa asioita, jotka ovat jo valmiiksi ihan hyvin. Niiden tiedostaminen toimii ponnahduslautana kepeämpään mielialaan – heti kun ärsytykseltäsi pystyt niitä ajattelemaan.

Voit aloittaa noususi ketutuksen kuopasta kysymällä itseltäsi näitä kysymyksiä:

Kuinka monet perustarpeesi ovat tyydyttyneet tänään?
Mitä olet oppinut virheistäsi? Listaa asiat.
Miten olet lähiaikoina käyttänyt taitojasi, ja mistä niiden harjoittamisessa olet erityisesti nauttinut?
Mikä on ollut tämän päivän (tähän mennessä) mukavin tapahtuma?
Mistä yhdestä asiasta olet nauttinut työssäsi viime aikoina?
Mitä tapahtumaa tai ajanjaksoa odotat?
Kuka on aina valmiina auttamaan sinua, ja miltä avun saaminen sinusta on tuntunut?
Mitä aineettomia lahjoja olet saanut viimeksi– miltä tuntui, kun joku antoi sinulle aikaansa, apuansa tai ymmärrystänsä?
Mikä tänään on paremmin kuin eilen?
Minkä ajattelevaisen tai hyvän teon joku teki sinulle viime aikoina? Miten teko hyödytti sinua?
Ketkä ovat auttaneet sinua kasvamaan siksi ihmiseksi, joka olet tänä päivänä? Mikä on päällimmäisin asia, josta olet heille kiitollinen?
Mikä inspiroi tai kosketti sinua tänään? (Myös pienet asiat, kuten roskien tanssi kadulla tai hassut kissavideot lasketaan!)
Mistä kuulemastasi laulusta olet viimeksi nauttinut? Miltä kyseinen kappale sinusta tuntui, ja miksi?
Miten teknologia on auttanut sinua viime aikoina?
Mikä on paras asia kodissasi?
Mistä etuoikeuksista – verrattuna suurimpaan osaan maailman väestöstä – nautit, joita et ehkä muista arvostaa ihan joka päivä?
Minkälainen sää tänään on, mitä hyvää siinä on?
Mikä elokuva, kirja, blogikirjoitus, artikkeli tai peli innosti tai liikutti sinua viimeksi? Miksi?
Pysähdy ja tee aikamatka vuoden taakse. Mikä on nykyään paremmin?

Lähde: tinybuddha.com

Päänsäryn hoidosta

Päänsärkyä voi ehkäistä. Monet kärsivät säryistä osaamatta tehdä niille muuta kuin syödä kipua lieventäviä lääkkeitä. Oireiden helpottamiseksi on olemassa lukuisia konsteja eteeristen öljyjen käytöstä aina aistideprivaatioon ja etikkakääreisiin. Kukin löytää varmasti niistä itselleen hyvin soveltuvia, mutta vasta perimmäisen syyn ymmärtämisen kautta voi saada kestävämpää apua.

Päänsäryt ja migreenit voivat olla seurausta monista asioista. Hormonaalinen epätasapaino, ongelmat ruoansulatuksessa tai maksan toiminnassa, lihasjännitykset tai yliherkkyydet voivat laukaista säryn. Joidenkin ruokien tietyt ainesosat, kuten juustoissa oleva tyramiini tai nitriitit esimerkiksi lihaleikkeissä, voivat olla laukaisevia tekijöitä. Jotkut psykoterapeutit kutsuvat migreeniä raivotaudiksi. Tämä viittaa siihen, että alkusyy piilee tukahdutetuissa vihan ja ärtymyksen tunteissa.

Vuosia erilaisia päänsärkyjä ja migreeneitä hoitaneena painottaisin muutamaa seikkaa, joilla vaivoja voi ehkäistä. Ne tekijät, jotka lisäävät tulehdusreaktioita elimistössä, lisäävät useimmiten myös särkyjä. Erityisesti punaisen lihan nauttimisen vähentäminen on tuonut monille helpotusta, samoin kuin monille autoimmuunisairauksistakin kärsiville. Jos särkyihin liittyy nenäonteloiden tukkoisuutta, oireita voi helpottaa vähentämällä merkittävästi leivän, maitotuotteiden ja sokerin nauttimista. Jos silmät punottavat särkyjen aikana, tulisten mausteiden, alkoholin ja kuumennettujen rasvojen käytön välttäminen vähentää oireita.

Riittämätön veden nauttiminen lienee yleisimpiä tekijöitä särkyjen taustalla. Monet juovat nesteitä kohtuullisesti, mutta jos niistä on suuri osa teetä, kahvia tai muita diureettisia juomia, ajautuvat vettä sitovat mineraalit soluista soluvälinesteeseen. Tällöin keho tavallaan kuivuu ja toleranssi stressiä ja tulehdusreaktioita kohtaan heikkenee. Voimakas hikoilu yhdistettynä liian vähäiseen veden ja ravintosuolojen saantiin lisää monilla päänsärkyjä ja migreeneitä. Tosin elimistön palaute runsaan hikoilun jälkeen ilmenee usein vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, eikä syy-seuraussuhdetta ole tällöin helppo tunnistaa. Riittävä päivittäinen veden saanti on noin 30ml painokiloa kohden.

Lue myös Denis Vinokurin edellinen kirjoitus Flunssan hoidosta

Resepti: Myslinen saaristolaisleipä

Artikkeli on mainosyhteistyö Sysmän Luomuherkut Oy:n kanssa.

Entäpä jos tavaran ostamisen sijasta tekisit ystävällesi joululahjaksi leivän?

Saaristolaisleipä on mainio ja maistuva lahja, joka sopii joulupöytään.

Seuraavassa on helppo leipäresepti, jonka valmistat pienellä vaivalla. Leipä on kiitollinen lahja, koska se säilyy viikon verran huoneenlämmössä. Jos leivot kerralla enemmän, osan voit tietenkin pakastaa.

Leivän voit tehdä kumpaan tahansa Sysmän luomuherkkujen mysleistä.

MYSLINEN SAARISTOLAISLEIPÄ

1 litra piimää
50 g tuorehiivaa
2 tl suolaa
3 dl siirappia
2 dl sokeroimatonta puolukkasurvosta (pakastepuolukoista)
3 dl Sysmän omenakarpalomysliä / hunajaviljamysliä
3 dl maltaita (esim. Tuoppi-mallas)
4 dl ruisjauhoja
n. 10 dl vehnäjauhoja

Lämmitä piimä kädenlämpöiseksi, sekoita hiiva hyvin joukkoon.
Sekoita loput ainekset vaikka puuhaarukalla tai tukevalla vispilällä piimän sekaan.
Taikina on löysä, käsin ei tarvitse vaivata.
Jaa taikina kolmeen voideltuun leipävuokaan (alumiiniset käyvät myös).
Anna taikinan kohota liinan alla 1 ½ tuntia.
Paista leipiä 175°C:ssa, noin 1 tunti 15 minuuttia.

Lisää herkullisia luomureseptejä löydät Sysmän luomuherkkujen reseptisivuilta!

Hidastaminen – resepti työelämän menestykseen?

”Mitä töihin kuuluu?”

”Kiirettä, kiirettä…”

Tällaisen keskustelun olen käynyt tai kuullut lukuisia kertoja tämänkin syksyn aikana.

Kun uutisia seuraa, työelämän tilanne näyttää synkältä: Suomen talous matelee, yritykset vähentävät työntekijöitä ja samanaikaisesti pienemmällä määrällä työntekijöitä pitäisi saada aikaan lisää tulosta. Puhumattakaan innovaatioista ja uuden luomisesta, jotka oikeasti saisivat Suomen talouden nousuun.

Voisi ajatella, että yhtälössä, jossa pienempi määrä työntekijöitä tekee samat työt kuin aikaisemmin ja vielä luo uutta kasvua, ei olisi tilaa hidastamiselle. Hidastamisestahan tulee mieleen hyppääminen pois oravanpyörästä ja sapattivapaa, ei esimerkiksi digitalisoitumisen mahdollisuuksien käyttäminen luovasti viennin kasvuun.

Mitä jos hidastamisesta ja pysähtymisestä seuraisikin menestystä? Voisiko hyvinvoiva, itsensä kanssa yhteydessä oleva työntekijä ollakin tuottavampi kuin kiireen ja stressin kourissa painiskeleva?

Tutkitusti näin on. Kun ihminen on opettelee pysähtymään ja harjoittamaan mieltään tekemällä säännöllisesti mindfulness-harjoituksia, tästä seuraa lukuisia hyötyjä: keskittymiskyky ja fokusoituminen olennaiseen paranevat, luovuus kasvaa, vuorovaikutustaidot kohenevat, onnellisuus lisääntyy… Onnellisempi työntekijä on tutkimusten mukaan tuottavampi.

Samanaikaisesti tiedetään, että stressi on pahin luovuuden tappaja. Työelämän kiireen ihannointi ja viimeisten mehujen puristaminen työntekijöistä ei siis ainakaan voi olla resepti kestävään menestykseen. Se johtaa vain unettomiin öihin ja rutiininomaiseen suorittamiseen.

Onneksi edelläkävijäyritykset Suomessakin alkavat jo ymmärtää mielen harjoittamisen, henkisen hyvinvoinnin ja menestyksen yhteyden. Esimerkiksi sosiaalisen liiketoiminnan kasvuyritys Dingle tarjoaa työntekijöilleen mindfulness-ohjelmaa.

”Minulle mindfulness ei ole vain työntekijöille tarjottavaa virkistystä, vaan aidosti pyrkimys kehittää yrityksemme luovan työn ydintaitoja: parempaa keskittymiskykyä, stressinsietoa, ideointia ja ihmissuhdetaitoja”, kirjoitti Dinglen toimitusjohtaja Juho Jokinen blogissaan.

Alkaisimmeko olla valmiita aikakauteen, jossa yritykset ymmärtävät, että työntekijöiden hyvinvointiin ja onnellisuuteen kannattaa panostaa? Ei pelkästään pehmeiden ja humaanien arvojen takia, vaan myös ”kovien”, talouden mittareiden kannalta.

Erilleen kasvaneet – ”Koska haluaa olla menettämättä mitään, ei voi tehdä mitään”

Avaan ulko-oven päästääkseni kissan ulos. Marraskuun ilta, hämärä kolea harmaa sää. Astun paljain varpain ja saunan jäljiltä hehkuvin poskin ulos portaille ja hengitän kirpeää ilmaa. Kuinka monta kertaa olenkaan hengittänyt tässä, talomme portailla. Talvella, kesällä, pakkasella ja helteellä. Märät puuportaat tuntuvat kylmiltä jalkojen alla.

Yhtäkkiä mieleeni tulee kirkkaana kuva, jossa seison silloisen perheeni kanssa rappusilla. On kevät ja pitkä mieheni on kietonut kätensä takaa ympärilleni, 5-vuotias seisoo edessäni. Katsomme kuvaajaa kohti oman kotimme portailla.

Olimme eron kynnyksellä. Olin rakastanut miestäni enemmän kuin ketään muuta siihen asti. Estoitta, rohkeasti ja täydellä varmuudella. Hän oli ehdottomasti se oikea. En epäillyt sitä silloin, enkä epäile nytkään. Olimme olleet yhdessä juuri oikeista syistä. Rakkaudesta, ei mistään muusta.

Rakkaudesta huolimatta olimme jo vuosia kasvaneet erilleen. Olimme aina olleet hyvin erilaisia ja vanhemmiksi tulon jälkeen erot välillämme olivat vain vahvistuneet.

Vuosien mittaan ristiriidat ja erot kasvoivat suuremmiksi, mutta vetovoima välillämme oli riittävän suuri pitämään meidät yhdessä niistä huolimatta. Vaikeuksista huolimatta valitsin hänet uudelleen ja uudelleen. Ja hyvä niin.

Sitten tapahtui asioita, jotka rikkoivat hauraan tasapainomme. Jälkikäteen ajatellen tapahtumat sinänsä eivät olleet ratkaisevia. Olennaisinta näissä tapahtumissa oli se, mitä ne pakottivat katsomaan: en enää voinut kiertää tosiasiaa, etteivät asiat olleet niin kuin olisin toivonut.

Olin pakotettu kohtaamaan erilaisuudestamme johtuvat arvoristiriidat ja näkemään tilanteemme sellaisena kuin se oli. Tähän asti olin pystynyt kääntämään asiat aina niin, että saatoin nähdä yhtäläisyyksiä erojen sijaan. Nyt oli ratkaisujen aika.

Ystävä lähetti ottamansa kuvan minulle sähköpostissa. Kerroin hänelle, miten kipeästi haluaisin pitää kiinni kaikesta, mitä siinä kuvassa on. Rakkaudesta, lapsestani, perheestäni, kodistani. Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta. Mutta en enää pystynyt ohittamaan tosiasiaa, että jotain todella tärkeää ja oleellista puuttui.

En tiennyt mitä tehdä. Samaan aikaan tiesin, että pitäisi päästää irti. Mutta halusin sitä vähemmän kuin mitään muuta. En missään nimessä halunnut päästää irti.

Ystäväni vastasi viisaasti, ja jotenkin tähän tapaan: Kirkko ilman pyhää on pelkkä rakennus.

En halunnut päästää irti muodosta, mutta sisältö oli jo tyhjentynyt. Tiesin, että kaiken ydin oli poissa — mutta en olisi halunnut luopua kaikesta muustakin mitä olimme yhdessä rakentaneet. Jaetut sukulaissuhteet ja ystävät, vuosikausien traditiot juhlapyhinä, vakiintunut arki, yhteinen koti ja vanhemmuus saman katon alla. Halusin ehdottomasti pitää elämäni. Enkö voisi saada niitä vaikka eroaisimme?

Tiesin, ettei vaihtoehtoja ollut. Yritin vähätellä tuota tunnetta, mutta tieto oli hiljaa läsnä. Kuuntelemalla sitä eläisin arvojeni mukaisesti. Seisoisin oman elämäni takana.

Tunteen kuulemista ja hyväksymistä vaikeutti vaihtoehtojen ja näkemysten myrsky, sisälläni raivoava puolesta- ja vastaan-keskustelu, jossa rationaaliset ja tunneperäiset kauhukuvat ja argumentit sinkoilivat nopeammin kuin ehdin niitä seurata. Pulina oli taukoamatonta ja uuvuttavaa.

Kahta viikkoa myöhemmin otin ensimmäisen askeleen. Vaikka prosessin oli käynnistänyt mieheni, oli päätös minun.

Päätöksen tekeminen tilanteessa, jossa halut vetävät eri suuntiin on raastavaa ja hämmentävää. En usko että ihminen suotta suuria ja ristiriitaisia päätöksiä tehdessään ahdistuu ja kokee ajautuneensa umpikujaan. Niin varmasti kuuluukin olla. Ei suuria päätöksiä pidäkään tehdä hetken mielijohteesta ja helppoudella. Suuret rakennukset eivät romahda hetkessä.

Suunnan valitessaan menettää jotain. Koska haluaa pitää kiinni kaikesta ja olla menettämättä mitään, ei voi tehdä mitään. On toimintakyvytön.

Sen sijaan, että yrittää pakottaa oikean vastauksen sisäisestä kaaoksestaan, voi itselleen esittää kysymyksen: Mikä estää minua tietämästä mitä minun pitäisi tehdä? Mihin minä tarvitsen tätä umpikujaa? Mitä se palvelee? Mitä minun ei tarvitse nähdä tai tehdä niin kauan kuin olen täällä umpikujassa toimintakyvyttömänä?

Voi keskittyä ainoastaan kysymyksiin. Mielelle voi antaa lepohetken ja keskittyä tuntemaan mitä tapahtuu, kun kysyy itseltään, miksei halua tietää mikä olisi oman elämän kannalta oikea ratkaisu umpikujassa.

Oma keskikohta oppaanaan suunnistaessa ei aina tiedä, mihin on matkalla. Suunta on oikea, mutta määränpää tuntematon. Ratkaisuja tehdessään on omien arvojensa äärellä. Rakentaako hallittavuutta ja varmuutta – ja uskooko niihin ylipäätään –, vai onko valmis toisinaan ottamaan askeleen oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Pelkääkö tippumista niin paljon, ettei edes uskalla haaveilla lentämisestä?

Minkälaisissa asioissa ja milloin rajan ylittäminen on tarpeen – sen voi tietää vain itse.

”Kuule iskä, mitä te siellä töissä oikein yritätte?”

Kerron tarinan kahdesta tapaamastani coaching-mestarista.

Meillä on perheessä kaksospojat, nyt 14-vuotiaat. Aloitan vanhemmasta veljeksestä. Voisin käydä kaikki maailman coaching-valmennukset (ja olen aika monta käynytkin), enkä pääsisi kysymysten osuvuudessa ja haastavuudessa edes hänen aloitustasolleen.

Tässä muutama esimerkki vuosien varrelta. En ole vieläkään saanut tyhjentävästi vastattua näihin, auttakaa jos osaatte:

(8-vuotiaana, katsoo olkani yli kun kirjoitan meiliviestiä): ”Kuule iskä, mitä te siellä töissä oikein yritätte?”
(12-vuotiaana, lukee sanomalehteä): ”Miten tässä näin kävi? Te olette sotkeneet tämän planeetan, ja nyt meidän täytyy siivota se?”
(14-vuotiaana, äidin varoitettua puhelimen ja padin unen laatua haittaavasta valosta): ”Jos noin on, niin miksi näitä vehkeitä tehdään?”

Esittelen 9 minuuttia nuoremman veljen. Isoveljen myrskyävien kysymysten rinnalle hänestä on tullut tasapainottava voima. Kysymystyyli on pehmeämpi ja arvostavampi, mutta aivan yhtä häiritsevä. Muutama havainto pikkuveljen coaching-otteesta:

(3-vuotiaana, perhe kiireisellä ja kireällä työaamun aamiaisella): ”Oletteko maistaneet tätä ihanaa hilloa?”
(6-vuotiaana, nukkumaan menossa): ”Mitä jos ei olisi planeettoja eikä ihmisiä… olisiko silloin vain valkoista valoa?”
(13-vuotiaana, perhe hajonut eri huoneisiin kännyjen ja padien lumoamina): ”Mitä jos tullaan kaikki samaan huoneeseen, ja vaan ollaan yhdessä?”

Näissä pojissa ei ole mitään erikoista. Jokaisella ihmisellä on kyky muuttaa todellisuutta. Meidän täytyy nousta potentiaalimme tasolle, haastaa itsemme ja toisemme vahvoilla kysymyksillä. Ja meidän täytyy kuunnella vastauksia.

Maailma muuttuu keskustelu kerrallaan, ihan pienet asiat sysäävät isoja muutoksia liikkeelle. Uskon ihmisiin, nöyrästi luotan meihin. Ihmiskunnassa on tarpeeksi sisko- ja velidiversiteettiä, löydämme nykytarinoitamme mullistavat kysymykset, uskallamme kuunnella toisiamme. Muuta ei tarvita, tulevaisuutemme on valoisa. Sinä ja minä synnytämme sen, tässä hetkessä.

Itsen johtaminen on itsensä jatkuvaa coachaamista kohti uudistumista. Mikä on coaching-tyylisi? Millaiset kysymykset häiritsevät sinut uudistumisen polulle?

– terveisin Pekka

Terveet solut, terve elimistö: Solusuolat tasapainottavat solujen mineraalipuutoksia

Yritysblogi on toteutettu mainosyhteistyössä PUR Hyvinvointikaupan kanssa. Kirjoittaja Aino Mäkelä on yksi PUR Hyvinvointikaupan työntekijöistä.

”Mineraalien tasapaino elimistössä on edellytys sille, että voimme hyvin ja näytämme terveiltä”. Näin totesi aikoinaan lääkäri Wilhelm Heinrich Schüssler (1821-1898). Hän kehitti hoitomenetelmän, jossa käytetään kahtatoista eri mineraalia eli solusuolaa. Nämä kivennäisaineet ovat ravinnosta saatavia, kehomme solujen tuttuja rakenneaineita, kuten kalsium, kalium, natrium, magnesium, fluori, fosfori, kloori, rikki, pii ja rauta.

Solu on kehon pienin rakennuspalikka. Koosta ja iästä riippuen ihmisen elimistö koostuu 10-100 miljardista solusta. Terveet solut ovat edellytys terveelle elimistölle. Schüsslerin kehittämä teoria oli aikanaan tieteellisesti ajan hermolla, koska tiedemies Virchow oli juuri todennut, että sairaudet kehittyvät soluissa. Samaan aikaan lääkäri Moleschott löysi solujen elintärkeät mineraali- eli kivennäisaineet.

Schüssler päätteli, että monilla ihmisillä terveys horjuu solutasolla vallitsevan kivennäisaineiden epätasapainon tai puutoksen seurauksena, jolloin esiintyy erilaisia oireita, jopa sairauksia. Esimerkiksi ravinnon imeytymishäiriöissä ja allergioissa usein suolen kunto on myös heikko, mikä huonontaa ravinteiden hyödyntämistä. Schüssler totesi, että elimistön terveys voidaan palauttaa solujen mineraalipuutoksia korjaamalla ja tasapainottamalla. Hän kehitti solusuolat, jotka sisältävät kukin pienen määrän mineraalia, jolloin elimistön on helppo hyödyntää niitä.

Solusuolat valmistetaan puhtaista luonnon tuotteista homeopaattisen menetelmän mukaisesti hiertäen, jolloin aineiden pitoisuudet jäävät alhaisiksi. Näiden hyvin pienten mineraalimäärien lisäys elimistöön mahdollistaa suoran imeytymisen solutasolla ja sen, että solut käyttävät ne hyväkseen. Lisäksi solusuolat toimivat soluissa impulssinantajina mahdollistaen solun terveen aineenvaihdunnan, jonka seurauksena solujen toiminta normalisoituu ja ihminen tervehtyy. Myöhemmin on osoitettu, että hyvin pienet pitoisuudet kivennäisaineita voivat toimia signaalimolekyyleinä aktivoiden solukalvojen vastaanottoreseptoreita. Ne puolestaan virittävät solun sisäisiä aineenvaihduntaprosesseja ja aktivoivat geenien toimintaa.

Näitä laajassa käytössä nykyisin olevia solusuoloja Schüssler kutsui myös biokemiallisiksi funktioaineiksi ja Saksassa ne tunnetaan nimellä ”Schüsslersalze = Lebensalze” eli elämänsuolat! Solusuolat ovat vakiintuneessa käytössä Euroopan alueella.

Solusuoloista hyötyvät monet, niin lapset kuin aikuisetkin. Solusuoloja voidaan käyttää terveellisen, monipuolisen ruokavalion lisänä, jolloin ne antavat elimistölle mahdollisuuden hyödyntää tarvittavat kivennäisaineet ja tehostaa niiden imeytymistä terveydentilasta ja iästä riippumatta. Esimerkiksi lasta suunnittelevalle perheelle hyvä ajankohta mineraalitankkaukselle on silloin, kun vauva on vasta pilke äidin silmäkulmassa. Raskausaikana äidin omat mineraalivarastot hupenevat kohdussa kasvavan vauvan tarpeisiin.

Sikiövaiheessa esim. äidin riittävä alsiumfosfaattitaso on tärkeä kehittyvälle luustolle ja tulevien hampaiden terveydelle. Myös äidin oman elimistön toiminnan kannalta on hyvä täydentää varastoja ja samalla varmistaa, että vauva saa kaikki tarvittavat mineraalit kehityksensä tueksi. Jos äidillä on jo valmiiksi vajetta mineraaleista, ovat samat puutokset todennäköisempiä myös syntyvällä lapsella. Odotusaikana esim. rautalisä luonnollisessa solusuolamuodossa on äidin vatsalle lempeämpi kuin muut rautavalmisteet.

Solusuolat sopivat itsehoitoon terveyden ja vastustuskyvyn ylläpitämiseen sekä akuutteihin ja kroonisiin vaivoihin kutakin eri suolaa oireiden mukaan otettuna. Niitä voi turvallisesti käyttää yhdessä lääkkeiden, ravintolisien ja monien eri terapiamuotojen ohella, esim. homeopatian ja kukkatippojen rinnalla. Solusuolat sopivat kaikenikäisille, myös eläimille. Yliannostuksen vaaraa ei ole, eikä niillä tiedetä olevan sivuvaikutuksia.

Schüsslerin solusuolat:

Nro 1. Calcium fluoratum : Iholle, nivelille ja sidekudoksille
Nro 2. Calcium phosphoricum: Luustolle ja hampaille
Nro 3. Ferrum phosphoricum: Immuunijärjestelmälle
Nro 4. Kalium chloratum: Limakalvoille
Nro 5. Kalium phosphoricum: Hermoille ja hermostolle
Nro 6. Kalium sulfuricum: Myrkkyjen poistoon
Nro 7. Magnesium phosphoricum: Lihaksille ja hermoille
Nro 8. Natrium chloratum: Säätelee elimistön nestetasapainoa
Nro 9. Natrium phosphoricum: Säätelee happo-emästasapainoa ja aineenvaihduntaa
Nro 10. Natrium sulphuricum: Nesteen poistoon elimistöstä
Nro 11. Silicea: Sidekudoksille, iholle ja hiuksille
Nro 12. Calcium sulphuricum: Aineenvaihdunnalle ja nivelille

Schüsslerin solusuoloja saa hyvin varustetuista terveystuotekaupoista, joissa homeopaatti tai koulutettu terveystuotekauppias antaa solusuolojen ominaisuuksista ja käytöstä tarkempia neuvoja sekä ohjeita.

Lähteet: PURin solusuola-asiantuntija Päivi Karhu, apteekkari Onerva Pekkonen sekä Pieni Solusuolaopas, Circlum Farmasia 2014

Yhteyttä etsimässä

Valtaosa meistä täällä etsii jotain sellaista, mitä ilman olo tuntuu jollain tapaa vaillinaiselta. Kaipaamme yhteyttä ihmiseen tai omaan sisimpään. Usein sekä-että.

Kaipuun oikeaa kohdetta on vaikea tunnistaa. On vain epämääräisen levoton olo, johon mikään ei tuo kuin korkeintaan hetkellisen helpotuksen. Halutaan löytää jotain mikä antaisi rauhan, mutta etsintä ei tunnu auttavan.

Tunnustan olleeni tällä tiellä jo parikymmentä vuotta. Matkan puoliväliin ahmin kaikki käsiini saamani kirjat, videot ja artikkelit. Nautin suunnattomasti tilaisuuksista jakaa tietoa ja näkemyksiä siitä, mikä oikeasti on tärkeää, mistä elämässä oikeasti on kyse ja mihin huomio kannattaisi seuraavaksi kohdistaa. Mikään tieto tai maailmanselitys ei tuntunut riittävän sammuttamaan tiedonjanoani.

Kymmenisen vuotta sitten sain ähkyn, joka ei ole vieläkään laantunut. Lakkasin etsimästä uutta, palasin vanhoihin juttuihin ja aloin katsella niitä uusin silmin. Yritin hahmottaa yhteisiä tekijöitä eri viitekehyksissä. Halusin rajata, supistaa ja yksinkertaistaa. Otin käteen occamin partaveitsen ja kaivoin esille yksinkertaisinta mahdollista vastausta. Löysin Tollen ja tuntui, ettei yksinkertaistukselle enää ollut tarvetta.

Nyt. Tässä. Hiljaisuus.

Pysähtynyt hetki ulos- ja sisäänhengityksen välissä.

Tietäminen on kuitenkin eri asia kuin ymmärtäminen. Jotta opetukseen pääsee sisään, on elettävä sen kanssa. Seuraavien vuosien aikana palasin näihin teksteihin säännöllisesti ja useasti. Ajatuksen tasolla tunsin ymmärtäväni asian, mutta jotain tuntui kuitenkin puuttuvan. Lopulta pysähtyminen ja hiljentyminen tuotti tulosta, ja tunsin löytäneeni etsimäni.

Joku sanoisi sitä flow-tilaksi, sillä ajantunne katosi ja koin iloa tekemisestäni. Tuo tila syntyi kirjoittaessani ensimmäistä runoani. Tuntui, kuin pitkästä aikaa olisin löytänyt jotain aivan uutta, ja että se olisi avannut oven sisimpääni. Tunsin tulleeni kotiin ja tunne oli intensiivisyydessään verrattavissa lähinnä ihastumiseen.

Olen tätä jälkeenpäin paljon miettinyt. Mitä yhteistä on yhteydellä omaan sisimpään ja rakastettuun? Mistä yhteys syntyy ja mihin se perustuu? Koska yleistäminen näin subjektiivisista kokemuksista on hankalaa, jatkan ääneen ajattelua omista kokemuksistani.

Nuoruudessa ihmissuhteet tuntuivat perustuvan lähinnä kemialle, vaikka ne joskus sydäntä särkivätkin. Vanhemmalla iällä taas tunnistan suhteessa enemmän tasoja ja merkityksiä. Tietoisuutta. Tietoista läsnäoloa. Myös muissa kuin parisuhteessa.

Suhde itseen on yhteydessä suhteeseen toisiin ihmisiin. Tästä on monta totuutta. Joku väittää, että suhde syntyy ihmisten välille, kun näkee itsensä toisessa. Tommi Hellstenin mukaan monet parisuhteet kaatuvat siihen, etteivät kumppanit kykene kunnioittamaan toisen persoonaa, mikä tarkoittaa sitä, että he eivät näe toisen ihmisen erillisyyttä eivätkä anna tilaa sille.

Tommin tapaan olen oppinut pitämään paradokseista.

Kasvamalla erilliseksi voi luoda aidon yhteyden. Tämä pätee niin itsensä löytämiseen kuin parisuhteeseenkin. Jopa siihen, mille on joskus niin vaikeaa löytää oikeaa sanoitusta. Yhteyteen johonkin meitä isompaan, joka kuitenkin on meidän sisällä. Hengellisyyteen.

Onko onnellisuus vaaleanpunainen pilvilinna – vai sittenkin jotain muuta?

Elämän kuuluisi olla helppoa, onnellista ja mukavaa. Positiivista, kiitollista, iloista.

Elämäntaito-opas ja kurssi toisensa jälkeen yrittävät opettaa meitä. Erilaisilla joogaharjoituksillakin on mahdollista saada hetkellisesti tajunnanräjäyttäviä wau-kokemuksia.

Hetkellisesti kaikki ehkä virtaa, mutta sitten taas ärähdämme, vihaamme, katkeroidumme, häpeämme, tulemme kateellisiksi ja pelokkaiksi, käyttäydymme epäreilusti ja syytämme muita. Mikä pettymys!

Onnellisuudesta on tullut pilvilinna. Elämän pitäisi olla tietynlaista, jotta voisimme olla onnellisia. Mitä enemmän onnen perässä juoksee, sitä kauemmas se karkaa. Ongelmana on, ettemme tavoittele totuutta vaan illuusiota. Onnellisuus on aikamme kenties suurin harha.

~ ~ ~

Onnellinen elämä on toki mahdollista, mutta pilvilinnassa eläminen ei. Käsitämme onnellisuuden väärin. Se ei ole positiivisuuden jatkuvaa ilotulitusta, vaan tasapainoa. Eikä tasapaino löydy ääripäästä vaan keskeltä.

Onnellisuus on tietoisuutta, rohkeutta, uteliaisuutta ja hyväksymistä. Se on tässä hetkessä hengittämistä, ei muualle pyrkimistä.

Tässä hetkessä ei välttämättä ole helppoa ja mukavaa. Esimerkiksi vihaisena saattaa olla lähes sietämätöntä pysyä itsensä kanssa.

Kun toivomme todellisuuden sijaan pilvilinnaa, katoamme pois tästä hetkestä, emmekä arvosta elämää sellaisena kuin se juuri nyt näyttäytyy. Onni on kuitenkin jotakin, mikä on joko nyt tai ei koskaan. Sellaista hetkeä ei tule, jolloin toiveiden pilvilinna olisi muuttovalmis.

Elämässä voi tietysti olla päämääriä. Päämäärät ovat hyvästä ja pitävät meidät liikkeessä, niiden eteen haluamme tehdä töitä, mutta se on eri asia kuin toivoa muutosta.

~ ~ ~

Real happiness lies in that which never comes or goes but simply is, sanoi Yogi Bhajan. Onnellisuus on perusvire, arvostus ja uteliaisuus elämää kohtaan.

Elämän ei tarvitse olla vain helppoa ja mukavaa. Valoa ei ole ilman pimeyttä. Ei ole mahdollista valita yhtä ilman toista, ja vastakohtien avulla ymmärrämme itseämme ja erotamme totuuden epätodesta.

Emme pääse pakoon tunteita. Viha tai pettymys ei katoa sillä että ne kieltää. Meissä kaikissa on paljon tiedostamatonta, joka tulee esiin harjoittelun myötä. Säännöllinen joogaharjoittelu on laajentanut ainakin minun tunneskaalani, kumpaankin suuntaan. Samalla olen saanut joitakin onnistumisen elämyksiä siitä, etten ole reagoinut tunteideni ohjaamalla tavalla, syössyt niitä läheisteni päälle, vaan tullut tietoisemmaksi omasta pelostani, riittämättömyydestäni tai surustani. Ottanut niistä vastuun, hengittänyt niitä arvostelematta. Ei se ole helppoa ja mukavaa, mutta silti juuri siinä piilee onnellisuuden salaisuus.

~ ~ ~

Elämä on onnellisuuden harjoittelua, ja harjoittelussa on sallittua epäonnistua. Se kuuluu asiaan! Olemme kaikki samanlaisia reppanoita, elämää tutkimassa. Silti, ihan vain elämällä arkea, kosketamme päivittäin monen ihmisen elämää. Se on hyvin arvokasta, ja se kannattaa panna merkille.

Onnellisuus on paljon hienovaraisempaa kuin usein kuvitellaan. Se on jatkuvasti läsnä hengityksessä, mutta monet alitajunnan tiedostamattomat esteet hämärtävät sitä. Harjoittelu tekee esteitä näkyviksi, auttaa ymmärtämään. Henkinen kasvu on sitä, että ymmärrys ja tietoisuus itsestä laajenee.

Onnellisuus on tähän hetkeen, harjoitteluun ja omaan hengitykseen sitoutumista. Se ei ole monimutkaista pilvilinnan rakentamista, vaan tässä, hengityksessä.

Liiku vapaasti kehossasi

Tässä sinulle pieni video minkä tein liikkuvuudesta. Toivottavasti se antaa sinulle inspiraatiota kokeilla pieniä liikkeitä arjessasi. Video ei ole opastettu jumppatuokio, vaan enemmänkin sen tarkoitus on motivoida kokeilemaan oman kehon liikkuvuutta ja sen mahdollisuuksia liikkua. Taustani tanssin parissa on antanut minulle paljon iloa liikkumisen kanssa ja olenkin huomannut, että antoisin liike tulee silloin, kun liikumme omien mahdollisuuksien ja rajojen kanssa leikitellen. Antoisia hetkiä liikkeen parissa.