Sivu 268 – Hidasta elämää

Tie omasta narsismista eheytymiseen kulkee hyväksynnän ja rakkauden kautta

Kirjoittaja Kristiina Kuurankajo on bloggari sekä Elontajua-toiminimen perustaja. Elontajua tarjoaa ja järjestää erilaisia ihmisyyteen, yhteydellisyyteen, henkiseen kasvuun sekä autenttisuuteen liittyviä palveluita ja tapahtumia.

Pyydän huomioimaan, että tämä teksti ei välttämättä ole hyväksi narsismin uhreille, jotka ovat juuri nyt akuutissa tilanteessa, jonkinlaisessa suhteessa julkinarsistiin ja tämän orjuutettavana sekä aivopestävänä. Tämänkaltaisten pohdintojen aika on vasta siinä vaiheessa, kun on jo saanut repäistyä itsensä irti ja alkanut jälleen suurimmaksi osin luottamaan omaan mieleensä sekä ajatteluunsa. Suosittelenkin siinä tapauksessa palaamaan tämän tekstin pariin vasta siinä vaiheessa, kun olet viimein heittäydyttyäsi tyhjän päälle löytänyt jälleen tukevan maaperän jalkojesi alle ja voimasi ovat palautuneet siinä määrin, että uskot kestäväsi, jos sitä vaikka vähän järisytettäisiinkin.

Ennen viime vuotta en ollut koskaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota sanaan narsismi. Olinhan toki joskus kuullut tätä suuntausta toteuttavasta henkilöstä käytettävän sanan narsisti ääneen lausuttuna, mutta olin pitänyt sitä lähinnä katkeroituneiden ihmisten yleisesti kaikkia itsekeskeisiä ääliöitä kuvaavana haukkumasanana, enkä todellakaan tiennyt, mitä se edes tarkoittaa. No, sanan sekä sen takana olevan ilmiön merkitys on viimeisen vuoden sisällä tullut niin tutuksi, että voisin väitellä aiheesta kustoksen edessä vaikka heti huomenna. Olen istunut kymmeniä ja kymmeniä tunteja läppärin ääressä selaamassa netin tietopankkia sekä katsomassa aihetta käsitteleviä videoita. Olen lainannut kirjastosta useampia kirjoja sekä keskustellut lukuisten ilmiöön perehtyneiden ja siitä omakohtaista kokemusta omaavien ihmisten kanssa. Tällä tutkimusmatkallani olen kohdannut paljon helpottavaa, huojentavaa sekä lohduttavaa tietoa – kuin myös itseni. Sen lisäksi, että opin ymmärtämään viime vuoden kokemuksiani paremmin, sekä toipumaan niistä, silmäni ovat avautuneet myös sille pelottavalle asialle, että olen koko elämäni varttunut jonkinasteisen narsismin ympäröimänä.

Kuinka olen sitten voinut onnistua välttämään tähän teemaan tarkemmin perehtymistä 32-vuotiaaksi saakka, jos se kerran on koko ajan jossain määrin ollut nenäni edessä? Koska narsismin kirjo on valtavan laaja ja sitä voi toteuttaa lukuisilla eri tavoilla sekä vakavuusasteilla. Kaikki narsistit eivät täytä kaikkia narsismin oireita ja kaikilla ihmisillä on joitakin narsistisia piirteitä. Narsisti voi olla pääpiirteiltään joko vallanhaluinen ja alistava, itseään korostava ja muita väheksyvä tai jopa uhriutuva ja itsesääliin kietoutuva – pahimmassa ja kenties hämäävimmässä tapauksessa näitä kaikkia. Heitä voikin täten olla hyvin vaikea tunnistaa.

Jokaisen narsistisen henkilön olemuksessa on kuitenkin syvimmissä kerroksissa yhteinen pohjavire, joka saa ihmisen käyttäytymään edellämainituilla tavoilla siitä yksinkertaisesta syystä, että he janoavat niin helvetillisen kipeästi hyväksyntää, arvostusta, ihailua sekä rakkautta. Tämä onkin käsittääkseni ensisijainen syy narsistin syntyyn – näiden tervettä itsetuntoa rakentavien huomionosoitusten kokemisen epäbalanssi lapsuudessa.

Tietyssä määrin narsismi onkin periytyvää, koska narsistiset vanhemmat eivät luonnollisesti kykene tarjoamaan omillekaan lapsilleen tervettä vuorovaikutussuhdetta, joka johtaa jälleen näidenkin narsismiin. Narsismi siis ikäänkuin siirtyy suoraan sukupolvelta toiselle, sillä asiasta tietämättömät yksilöt eivät voi katkaista ketjua ja luoda uudenlaista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa ennen kuin ovat käsitelleet oman narsisminsa. Ja narsismi itsessä ei ole mikään helppo nakki käsitellä, jos edes nähdä. Tuo syvällä kytevä kaikista pohjimmainen piina, tietynlainen kaipuu, kontrolloi kuitenkin narsisteja täysin ja jatkuvasti, sillä se merkitsee heille eloonjäämistaistelua. Tämän pohjavireen virrassa ollessaan he eivät käyttäydy millään tavalla järkevästi, loogisesti, ymmärrettävästi, inhimillisesti tai välttämättä edes ihmismäisesti. Kuinka he voisivat sitten käsitellä tätä asiaa/puolta itsessään, kun sillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhtymäkohtaa terveeseen ihmismieleen? Eikä sillä periaatteessa olekaan. Narsismihan onkin luokiteltu luonnehäiriöksi eli mielen sairaudeksi.

Lukiessani kirjoja narsismista, tunnistin niistä aivan selvästi entisen kumppanini piirteitä kuin myös monia muita ihmisiä elämäni varrelta. Se oli tietenkin järkyttävää, mutta kaikista kamalinta oli kuitenkin tehdä havainto, että tunnistin kuvauksista monesti myös itseäni.

Olin jo narsistisessa parisuhteessa ollessani pelästynyt omaa, kumppanini narsistisia piirteitä peilaavaa käytöstäni ja lukuisia kertoja pohtinut sitä mahdollisuutta, että olen itse pahemman luokan narsisti, ennen kuin edes tajusin missä määrin suhteen toinen osapuoli sitä ilmensi. Ja lopulta olen tajunnut, että se virta mikä hänestä tulvi yli hyökyaallon tavoin on kuin onkin myös vähintäänkin pienenä lähteenä minunkin sisälläni. Aluksi ymmärrystä tästä oli niin vaikea sulattaa, että annoin sen vain jäädä valjuamaan johonkin tyhjään, puolueettomaan tilaan olemukseni rajoilla. Kuitenkin, kun sen kerran olin sisäistänyt, aloin tulemaan siitä kuin itsestään tietoisemmaksi ja tietoisemmaksi. Tiedostan toki, että suuri osa omista narsistisista piirteistäni ei välttämättä ole juurtuneet pintaa syvemmälle ja niin sanottuun perusluonteeseeni, mutta en koskaan saisi tietää sitä, ellen rohkaistuisi tutkimaan asiaa pohjamutia myöten.

Aloin pala palalta saada itseäni kiinni narsistisesta käyttäytymisestä sekä narsistisista ajatuskuvioista. Kauhukseni huomasin, että mitä tietoisemmaksi tulin noista piirteistä itsessäni sitä selvemmin aloin nähdä niitä myös ihmisissä, joiden kanssa olin tekemisissä. Tämä johtikin nopeasti siihen etten olisi halunnut olla kenenkään kanssa missään tekemisissä. Pelkäsin tuon pienen lähteen sisälläni kasvavan ja voimistuvan muiden räiskytellessä omista puroistaan.

Narsismia on kuitenkin aivan mahdoton täysin kitkeä pois tästä maailmasta ja valitettavasti se on kaiken lisäksi saamassa koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä otteeseensa. Virta voimistuu ja vastavirtaan uijat alkavat olla vähemmistössä. Lähtökohdiltaan tervekin yksilö reagoi herkästi ympärillään ropisevaan narsismiin kopioimalla elämänsä narsistien käyttäytymistapoja kuin huomaamattaan. Täten lähes jokainen ihminen ilmentää narsismia jollain tavalla ja yleistä se on niillä terveimmilläkin erityisesti tilanteissa, joissa henkilö kokee oman arvonsa (tai ääritapauksessa henkensä) olevan uhattuna. Usein tilanteen pitkittyessä narsistien uhrit omaksuvat vaihtelevan määrän alistajansa piirteitä ja kaavamaisuudessaan niistä voi olla hyvinkin vaikea päästä eroon, vaikka olisi poistanut itse narsistin elämästään. Sairaus tuntuukin siis etenevän pisaratartuntana ja täyttävän pian jo epidemian kriteerit. Onko virtaa vastaan uimisella tai kaatosateessa kuivana säilymisen pyrkimyksellä sitten oikeasti mitään toivoa?

Narsismin alkaessa nostaa päätään joka puolella elämässäni, menin aluksi jonkinlaiseen pakokauhuun ja paniikkiin. Minussa nousi suunnaton vastareaktio. Osittain varmasti siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla oli hyvin tuoreessa muistissa kaikki omat traumaattiset kokemukseni tämän minut aiheeseen tutustuttaneen ihmisen kanssa. En halunnut koskaan enää joutua kokemaan mitään vastaavaa, joten kavahdin kuin suojautumaan tai puolustautumaan valmistautuva orja jokaista pientäkin vihjettä mahdollisesti hyökkäysvalmiudessa vaanivasta narsismista.

Minun on yhä äärettömän vaikea kuunnella ihmisten loputonta puhetta itsestään, toisten vähättelyä ja haukkumista sekä kaikkea epäloogisuutta kuin myös sietää päivänselvää mielistelyä, oman edun tavoittelua tai manipulointia. Kun joku ottaa itselleen erityisoikeuksia, se on minulle välitön hälytysmerkki narsismista. Kun joku asettuu uhrin rooliin saadakseen osakseen huomiota ja arvostusta, se saa heti päässäni kaikumaan seitsemän sekuntisen yhtäjaksoisen nousevan äänen, jota seuraa toinen seitsemän sekuntinen yhtäjaksoinen laskeva ääni. Ja niin edelleen. Kun joku jää minulle rysän päältä kiinni aivan käsittämättömästä ajattelun epäloogisuudesta, on narsismisormeni jo osoitettu häneen. Ja ne loput kolme sormea itseeni.

Muissa näkemäni narsistiset piirteet tulevat koko ajan kiihtyvällä nopeudella esille myös itsessäni.

Ei yleensä koskaan täysin samalla tavalla, mutta aina jollakin kieroutuneella twistillä, jollakin tasolla. Tunnen olevani kierteessä, kuin pyörryttävässä narsismispiraalissa, jossa katson itseäni, katson muita, näen narsisteja, näen sairautta, rumuutta, ilkeyttä ja suoranaista pahuutta. Katson pää pyörällä vilkkuvaa näkyä. Tunnistamatta kuka on kuka, tunnistamatta itseäni. Kaunistahan se ei ole. Pirun rumaa katsottavaa, jos ihan totta puhutaan.

Haluan kuitenkin katsoa petoa silmiin, haluan todella nähdä sen. Uskon, että ainoa tie narsismista eheytymiseen on nähdä se sairas ja ruma osa itsessäni, lopulta hyväksyä se sellaisenaan ja kenties jopa rakastaa se häkellyksiin. Jotain mitä sisäinen narsistini ei ole koskaan kokenut, ja joitain, mitä se myös pelkää kuollakseen ja täten kieltää itseltään viimeiseen asti. Sen takia tämä tuntuukin ajoittain aivan toivottomalta kissa-hiirileikiltä. Kuinka siis saada sisäinen narsistini näyttäytymään lopulta kaikessa komeudessaan? Kaikessa kauheudessaan?

Tietenkin leikin alussa se sisäinen narsistini yritti aina kiinni jäädessään aluksi tapella vastaan ns. sivistyneesti ja selitellä kaikki tekonsa parhain päin. Kun kuitenkin sinnikkäästi jatkoin itseni kyseenalaistamista, eivätkä nuo selitykset enää joka kerta uponneetkaan, sisäinen narsistini alkoi kiukutella. Oikein olan takaa alkoikin. Se jaksoi esimerkiksi kiukutella kuukauden päivät HS Metro-lehden jakelijalle. Voitteko kuvitella! Se otti kohteekseen omasta näkemyksestään itseään alempiarvoisen ulkomaalaistaustaisen ilmaislehdenjakelijan. Hävettää myöntää, mutta narsisti minussa on sanonut todella rumia asioita tuosta jakajasta, vaikka en ole koskaan häntä henkilökohtaisesti tavannutkaan. Oma erityiskohtelua kaipaava ja täydelliseen kontrolliin pyrkivä alter egoni oli valmis jopa uhkaamaan kyseistä työmiestä ”henkilökohtaisella perehdytyksellä”. Sain sisäisen narsistini kielen kuitenkin kuriin ennen tuon uhkauksen ilmoille pääsyä. Nyt olen jo päästänyt tästä keissistä ja jättänyt tuon viattoman sielun rauhaan.

Sittemmin sisäinen narsistini on siirtynyt tappelemaan enemmän oman tasoisessaan sarjassa. Muiden hyökkäävien, pätemisentarpeisten, itseään avoimesti korostavien ja muita väheksyvien ilkiöiden kanssa. Sen porukan, jotka kokevat omine ylivertaisine tietoineen olevansa jumalankin yläpuolella ja hallinnoivansa koko maailmankaikkeutta sieltä käsin. Yhdestä totuudesta käsin – heidän Totuudestaan.

Tähän kisailuun oivallisen pelikentän tarjoaa esimerkiksi netin ihmeellinen avaruus ja siellä olemmekin sisäisen narsistini kanssa sukkuloineet. Sieltä ei ole vaikea bongata vertaisnarskuja, joiden kanssa ryhtyä kilpasille epäloogisuuden maailmanmestaruudesta. Paitsi että oma sisäinen narsistini on (kuten olettaa saattaa) täydellinen, eikä sorru epäloogisuuteen koskaan. Ei Koskaan. Mutta kaikista hauskinta tässä narsismin paljastusprojektissa on se, että huomaan senkin. Huomaan siis, kun olen itse epälooginen. Ainoa kammottava puoli tässä onkin sitten se, että kun nykyään huomaan sen jo ennalta! Olen nyt siis siinä vaiheessa narsismista eheytymistäni (vai sen pahentumista?), että huomaan oman epäloogisuuteni riittävän ajoissa, että voin käyttää sitä hyväkseni, sillä olenhan yhä kuitenkin kykeneväinen tiedostamattomaan manipulointiin. Onnekseni olen sitäkin puolta itsessäni alkanut jo tunnistamaan, noin about narsistitaaperon askeleen verran. Tuo tiedostamaton manipulointi elää itsessäni lähes kuin omaa elämäänsä, mutta olen alkanut nähdä sen. Uskon, että näkökykyni parantuessa ja tämän ominaisuuteni tullessa täysin näkyväksi, voin lopulta päästää siitä irti. Kuten niin monista muistakin piirteistäni olen jo onnistuneesti irtipäästänyt.

Yksi asia, mikä sisäistä narsistiani kaikista eniten pelottaa on se, että jos minä alan näkemään sen lävitse, niin alkavatko muutkin ihmiset sitten? Kuinka sille sitten käy? Menettääkö se kaiken valtansa? Ja hetkeksi narsistipuoleni syrjään siirtäen, kuinka minulle itselleni sitten käy? Jos kaikki läheiseni alkavat nähdä narsistisuuteni, niin hylkäävätkö he minutkin? Olenko minä silloin se turmiollinen hyökyaalto, joka uhkaa imaista heidät sisäänsä? Voisinko minä tehdä niin jollekulle, vaikka itselläni on omat kohtalokkaat kokemukseni tuon aallon jyräämäksi jäämisestä? Vai voisiko narsismivuoto sisälläni ehtyä täysin, kun vain osoittaisin sille riittävästi korkeamman itseni lämmittävää, hoivaavaa ja kuivattavaa rakkautta? Voisiko siis todellinen itseni täyttää sisäisen narsistini puvun ääriään myöden?

En toistaiseksi usko, että kaikki tähän sukuun syntyessä peritty narsistiveri koskaan katoaa suonistani. Luulenkin, että tämän, kuten niin monien muidenkin sairauksien kohdalla: sen kanssa on vain opeteltava elämään. Minulla on kuitenkin myös kutkutteleva sisäinen aavistus, että sen sisäisen narsistin voi tulevaisuudessa mahdollisesti kokea ja nähdä vähän samalla tavalla kuin näen ja koen egoni nyt. Rakas Egoni, joka oli minulle täysin saavuttamattomissa vielä muutama vuosi sitten, onkin nykyisin Rakkaan Palvelijani asemassa. Rakkaaseen Narsistiini tutustuessani mielessäni varjostaa kuitenkin pienoinen pelko, että tämän kaiken jakaminen karkoittaa kaikki potentiaaliset tulevat kumppanit elämästäni lopullisesti. En voi kuitenkaan rakkauden kaipuuteeni vedotenkaan rakentaa patoa sisälläni kuplivan pienen virran tielle ja vain maalata sitä kauniilla väreillä, joihin joku huono-onninen voisi rakastua. Kuten liikkuvalla vedellä on tapana, tämäkin virta löytää aina reitin, vaikka sitten kiven tai kallion lävitse. Sitä ei pysäytä mikään. Voisinko siis mahdollisesti opetella sekä juomaan lähteestä kuin myös peseytymään sen luomassa? Mitä jos sen sijaan, että uhraisin itseni toisen luonnehäiriöisen narsistiseksi lähteeksi, antaisinkin sisäisen narsistini tulla täyteen omasta lähteestäni? Voisiko se ollakin avain eheytymiseen ja muutokseen sekä terveiden kiintymyssuhteiden perusta? Onko narsistin sairauden perustana ainoastaan se, että tuijottaessaan lähdettä ja nähdessään siinä itsensä hän kuvittelee tuon kuvajaisensa olevan aivan ihka oikeasti joku itsensä ulkopuolella?

Voisimmeko siis vain opettaa kaikki narsistit uimaan ja rohkaista heitä turvallisesti käymään ja miksei jopa sukeltamaan itse sisällä lähteessä todetakseen, ettei siellä todella ole ketään muuta? Ketään toista kehen he luulevat olevansa rakastuneita ja joka ei luonnollisesti koskaan voi vastata heidän rakkaudenkaipuuseensa. Voisiko narsistin silmiäavaava uimareissu omassa sisäisessä lähteessään saada hänet lopulta aidosti menettämään kiinnostuksensa lähteeeseen ja viimeinkin suuntaamaan katseensa sekä mielenkiintonsa pois päin lähteestä? Pois itsestään, aidosti muita ihmisiä kohtaamaan. Hän tiedostaisi, että hänen sisällään pulppuava lähde on vain neutraalia vettä. Vettä, joka voi hänen liiaksi siihen keskittyessään ja sen vangitsemaan (pysäyttämään) pyrkiessään heijastaa hänelle ainoastaan hänen omaa paremmuuttaan/huonommuuttaan tai vaihtoehtoisesti vapaasti virtaavana vain toimia hänen perustarpeidensa ravitsijana viemättä liiaksi hänen huomiotaan ja sekoittamatta hänen todellisuudentajuaan kuvajaisillaan. Voin sanoa, että itse olen jo vähintään kainaloita myöden tässä lähteessä tutkimassa sen todellista sisältöä sekä rakennetta. Vielä kun uskaltaisin heittää sen karvalakinkin niin saataisiin jotain syvyyttä ja sitä kautta selvyyttä tähänkin keissiin.

Tämä teksti on syvältä narsistisesta virrasta vuodatettu ja omistettu teidän jokaisen sisäiselle narsistille, joka paradoksaalisesti luulee haluavansa tulla rakastetuksi omana itsenään, mutta joka ei koskaan todella halua tulla löydetyksi saati nähdyksi. Siis sille aivan mielenvikaiselle osalle sinussa. Tsemppiä sen kanssa. Jos luit tänne asti, niin täytyy sanoa, että sinulla on todella jokin syy olla kiinnostunut narsismista – olit siitä tietoinen tai et. Kukaan hullu ei lue tälläistä kilometrin mittaista avautumista aiheesta, jollei siinä jokin resonoi. Jokaisella on kuitenkin täysin vapaa tahto valita, mitä omia puoliaan haluaa tämän elämänsä aikana tarkastella. Tätä kiertoa kun jatkuu jokatapauksessa ihan riittämiin, että kaikki tulee lopulta kuitenkin kohdattua.

Tunnollisuus ennustaa pitkää ikää ja terveyttä

Unelmiemme toteutuminen ei ole riippuvainen sattumasta, vaan siitä mitä ja miten teemme. Tekeminen on tapamme olla olemassa. Vain teoilla voimme manifestoida muutoksen.

Väkevää puhetta tekemisen vaikutuksesta elämäämme.

Ihmeiden tapahtuminen edellyttää sopivan sekoituksen innostusta, kyvykkyyttä, ahkeruutta, järjestelmällisyyttä, kärsivällisyyttä sekä luottamusta omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin sekä omien käsien saveen laittamista.

Tunnollisen ihmisen ominaisuuksia.

Tunnollinen ihminen on tehtäväsuuntautunut. Hän valitsee keskittymisen sellaisten asioiden tekemiseen, jotka ovat hänelle arvokkaita ja merkityksellisiä. Tekemiseen, jossa on sykettä ja sydäntä ja joka on itsessään tärkeämpää, kuin tavoiteltu lopputulos.

Tunnollisuus edellyttää tekemiseltä riemullisia haasteita sekä vapautta kokeilla, erehtyä ja oppia.

Aidon tunnollisuuden olennainen tunnusmerkki on, että motiivi tekemiseen tulee tekemisestä itsestään, ei ulkoisen arvostuksen ja palkkion tavoittelusta.

Tunnollisuuden kahdet kasvot

Aito tunnollisuus on meille hyväksi. Sen lisäksi, että se lisää onnistumispotentiaaliamme, on se myös terveydellemme hyväksi.

Solututkijat ovat saaneet selville, että aito tunnollisuus pidentää kromosomien kärjissä sijaitsevia telomeerejä, jotka tukevat solujen tervettä uusiutumista. Telomeerien pituudella on yhteys hyvinvointiimme ja odotettavissa olevaan elinikäämme.

Vääränlaiseen motivaatioon perustuva tunnollisuus ei ole ihmiselle hyväksi. Kun tunnollisuuden motivaationa on ulkoisiin mittareihin, arvostukseen, rahaan ja vaikkapa valtaan perustuva päteminen, on tunnollisuus rakentunut hataralle pohjalle. Sillä on myös suuri vaara mennä överiksi.

Epäterve tunnollisuus ilmenee esimerkiksi puskemisena, suorittamisena, tai neuroottisena perfektionismina.

Ja silti mikään ei riitä. Riittämättömyyden tunne sekä itsekriittisyys vain lisääntyvät, mikä altistaa loppuunpalamiselle. Kun kokemamme odotukset (useimmiten juuri ne omat) nousevat ja kokemamme oma kyvykkyys laskee yhtäaikaisesti, on seurauksena burnout.

Itsekriittisyys taas voi ankarimmillaan olla jopa hyvin tuskallinen muoto itsesäälistä.

Ihanaa ja kamalaa

Terve tunnollisuus on ilon, keveyden, leikin ja jonkun asteisen epämukavuusalueella toimimisen aiheuttaman kivun yhdistelmä. Pieni kipuilu on välttämätöntä, sillä intohimo ja tekemisen flow eivät viihdy mukavuusalueella.

Tunnollinen kaipaa riemullisia haasteita ja tuntemattomiin vesiin heittäytymistä.

Todellinen tunnollisuuden mestari osoittaa myötätuntoa itseään kohtaan. Hän osoittaa suurta rohkeutta sietämällä epävarmuutta, hämmennystä, epäuskoa ja epäonnistumisia. Hän uskaltaa tehdä virheitä ja olla epätäydellinen.

Terve tunnollisuus auttaa sinua toteuttamaan kutsumustasi – Sun Juttuasi. Kun tunnollisuus itsessään jo lisää hyvinvointiasi ja kun sen lisäksi toteutat itseäsi, niin olet täynnä elinvoimaa.

Sun Juttusi on kova juttu!

Odotan tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.

Elämään uppoutuminen – matka tietoisuudesta ihmisyyteen

Oletko meditoinut? Oletko etsinyt yhteyttä tietoisuuteen? Oletko tehnyt oivalluksen, että jokin sinussa tarkkailee ja todistaa tunteita, ajatuksia ja aistimuksia?

Elämässä tuntuu olevan kaksi matkaa. Matkat voivat tapahtua myös samaan aikaan. Usein kuitenkin huomio on enemmän keskittynyt toiseen näistä.

On matka ihmisyydestä tietoisuuteen ja tietoisuudesta ihmisyyteen.

Havaintoni on, että nämä matkat tapahtuvat usein tietyssä järjestyksessä. Aluksi matkataan ihmisyydestä tietoisuuteen. Tähän tietynlainen henkisyys keskittyy ja tarjoaa lukemattomia opetuksia ja menetelmiä tietoisuuden oivaltamiseen. Yhtäkkiä elämässä on paljon tietoisuuden avaruutta ja hetkeen ei enää tunnu edes ihmiseltä. Ihmisyys tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vähän sotkuiselta.

Kuitenkin keho, tunteet ja ihmisnisäkäs ovat edelleen täällä, tässä ja nyt. Tällä nisäkkäällä on tarpeita, pelkoja, lukkoja, ja se on kovin hauras ja kuolevainen myös. Haluaisiko ääretön vapaa tietoisuus laskeutua muutoksille, menetyksille, sairauksille ja kuolemalle altistuneeseen kehoon? Kyllä. Jokin syvä rakkaus haluaa tulla tänne.

Ehkä honeymoon tietoisuuden kanssa kestää kuukausia tai vuosia. Tämän jälkeen alkaa matka tietoisuudesta ihmisyyteen. Kontakti tietoisuuteen on syntynyt, mutta kuinka nyt tämä ääretön ja muodoton voi uppoutua syvemmälle rajalliseen kehoon, seksuaalisuuteen, tunteisiin ja mieleen sekä elämään? Kuinka tietoisuus voisi nyt ilmaista itseään autenttisesti kehon kautta? Tämä on uutta, koska ennen tietoisuuskontaktia ihmisiä liikuttavat usein vain ulkopuolelta saadut ja opitut tarinat, ajatukset ja uskomukset sekä nisäkkään tarpeet.

Itse olen juuri nyt matkalla ennen kaikkea taas ihmiseksi. Samalla jollakin paradoksaalisella tavalla myös muutkin ulottuvuudet syvenevät. Kutsun sinut tälle matkalle mukaan. Elämänmakuiselle, jännittävälle, ihmeelliselle matkalle uppoutumaan elämään ja laskeutumaan kehoon sekä kaikkeen, mitä siitä seuraakaan. Tämä blogi, Elämään uppoutumisen blogi, kertoo juuri tästä kaikesta. Unohtamatta aina virkistäviä matkoja tietoisuuteen sekä transsendenssiin, kaiken toiselle puolelle. Mukana on myös harjoituksia, metsään uppoutumista sekä elämän mysteerin tutkimista.

Jokainen on elämän erityinen tutkimusmatkailija

Elämä on tutkimusmatka, josta kukaan ei oikeasti varmuudella tiedä mitään. Siten kaikilla ihmisillä on sama auktoriteetti olla elämän erityinen tutkimusmatkailija. Sinä, minä ja me kaikki olemme pioneereja etulinjassa. Kuka uskaltaa kohdata elämän kuppi tyhjänä ilman mielen ja uskomusten täytettä? Käsi ylös ja askel elämäänpäin.

Tässä on muutama näkökulma tutkittavaksi ja elämään uppoutumisen syventämiseksi.

1) Tunne tunteesi ja kehosi

Ole altis elämälle. Anna itse tulla liikutetuksi. Tunne tunteita ja tunne kehosi. Ole herkkä. Ja voit huomata, että et ole täydellinen eikä ole elämäkään. Elämässä on rosoisuutta ja sävyjä. Vältä mielen halua laatikoida itseä, asioita, ihmisiä tai elämää hyväksi, huonoksi tai jonkinlaiseksi. Erilaisten vivahteiden samanaikainen kannattelu kokemuksissa vaatii tietoisuutta ja herkkyyttä sekä läsnäoloa. Se on todellista elämään uppoutumisen harjoitusta.

2) Unohda tarinasi ja anna huomiosi sille, mitä on edessäsi juuri nyt

Uppoudu elämään huomiollasi. Huomioi, mitä näet edessäsi juuri nyt hetkestä hetkeen, sen sijaan, että olisit uppoutunut ajatuksiisi. Anna uudestaan ja uudestaan jokainen pisara huomiotasi rennosti ihmisille, hetkille, asioille, luonnolle ja läpäise ajastusten pilvet. Unohda hetkeksi itsesi. Uppoudu elämään ja elämä uppoutuu sinuun.

3) Oivalla, että ei ole suurta tai pientä

Rakasta elämää pyyteettömästi eli älä arvota elämän asioita suuriksi tai pieniksi. Älä ohita arjen pieniä hetkiä odottaessasi huippukokemusta, matkaa, saavutusta tai ihmistä. Jokainen hetki on yksi hetki rajallisesta elämästäsi. Jokainen hetki on huomiosi, rakkautesi ja altistumisesi arvoinen. Minuutti elämän huippukokemuksia, onnistumisia tai draamoja on aivan yhtä pitkä kuin minuutti bussipysäkillä odottaessa, tiskatessa tai lasten sotkuja siivotessa. Tässä on syvän kiitollisuuden mahdollisuus.

Ilo jakaa tätä elämän mysteeriä sinun kanssasi. Samassa veneessä ollaan.

Jarko

Lue nämä 9 lausetta, kun olet allapäin ja elämä tuntuu epäreilulta

Oletko allapäin? Onko joku pahoittanut mielesi tai pettänyt lupauksensa? Tuntuuko siltä, että kuljet elämässäsi jatkuvasti vastavirtaan? Oletko saanut potkut, tai kenties joku on juuri jättänyt sinut, ja tämän seurauksena olet päätynyt kyseenalaistamaan omaa arvoasi, persoonallisuuttasi ja kykyjäsi ihmisenä? Mietitkö, onko sinussa jotain vikaa, jos ystävät eivät yhtäkkiä tunnukaan haluavan viettää kanssasi aikaa? Tuntuuko elämä ylipäätään epäreilulta?

Elämässä tulee aina välillä vastaan sellaisia aikoja, jolloin likipitäen kaikki tuntuu menevän päin mäntyä. Silloin on helppoa jäädä jumiin ikäviin ajatuksiin tai tuntemuksiin – ja jos niihin jää jumiin, päätyy olemaan enemmän tai vähemmän pysyvästi huonolla tuulella.

Jos satut olemaan tuossa tilanteessa juuri nyt, hengitä muutaman kerran hitaasti syvään, jotta voit tuntea, kuinka kehossasi kihisevä olotila alkaa asettua. Kun tunnet olosi hieman rauhallisemmaksi, lue alla olevat 9 lausetta, jotka saattavat tarjota sinulle uudenlaisen näkemyksen tilanteeseesi.

Nämä lauseet eivät ratkaise kaikkia ongelmiasi tai suoraan paranna tilannettasi. Ehkä silti jokin näistä kohdista puhuttelee sinua jollain tasolla tai tarjoaa sellaisen näkökulman, josta käsin voit lähteä pohtimaan huonon tuulesi tai ikävän olosi syitä – ja myös sitä, miten voisit muuttaa tilannettasi.

Kun pystyt tarkastelemaan tilannettasi ja tuntemuksiasi ikään kuin itsesi ja elämäsi ulkopuolelta, saatat saada jonkin oivalluksen, joka tarjoaakin ratkaisun, minkä avulla voit päästä ikävästä tilanteesta eteenpäin.

Kun olet huonolla tuulella, muista nämä 9 asiaa:

Aina on olemassa joku, jolle olet tärkeä.
Hymysi voi tuottaa iloa ihmiselle, joka ei edes pidä sinusta.
Jos joku ei pidä sinusta, usein se voi johtua siitä, että hän haluaisi oikeasti olla kaltaisesi.
Elämä on liian lyhyt siihen, että heräät joka aamu katuen, murehtien tai harmitellen jotain, mitä olet joskus tehnyt.
Rakasta ihmisiä, jotka kohtelevat sinua hyvin. Unohda ne, jotka kohtelevat sinua huonosti. Muista, että kaikki, mitä elämässä tapahtuu, tapahtuu jostain syystä.
Jopa silloin, kun ajattelet tehneesi elämäsi suurimman virheen, siitä seuraa lopulta jotain hyvää. Maailmankaikkeus toimii niin.
Kun tunnet, että koko maailma on sinua vastaan, yritä nähdä tilanteesi toisesta näkökulmasta niin ymmärrät, että näin ei oikeasti ole.
Kun elämä tarjoaa sinulle toisen tilaisuuden, pidä mielessäsi kaikki se, mitä opit edellisellä kerralla, ja sovella sitä tähän uuteen tilanteeseen.
Kun eteesi ilmaantuu uusi mahdollisuus, tartu siihen. Jos sen seurauksena koko elämäsi mullistuu, anna sen tapahtua.

Lähde: Collective Evolution

Kissa, joka näytti mitä on ehdoton rakastaminen

Pääsiäistäni leimasi suru ja luopuminen. Hyvästelin rakkaan kissaystäväni Taikan viimeiselle matkalleen. Taakse jäi 16 yhteistä ja vaiherikasta vuotta. Taika oli norjalainen metsäkissa, pörröinen kaunotar, joka hurmasi positiivisella asenteellaan.

Taikan elämää leimasi luottamus kaikkea ja jokaista kohtaan. Hän oli loputtoman utelias jokaista vastaantulijaa kohtaan. Hän oli aina valmis livahtamaan avonaisesta ovesta tai ikkunasta ulos tutkimaan maailmaa. Hän oli kiltti, puski ja pussasi, ei koskaan purrut.

Niin paljon mahtui kiltin kotikissan elämään. Näiden vuosien aikana asuimme seitsemässä eri kodissa. Välillä menossa oli mukana Taikan lisäksi peräti kolme poikakissaa. Muutamissa asunnoissa oli mahdollisuus ulkoilla omassa ulkotarhassa, ihan parasta kissanelämää.

Kun yhteisiä vuosia lemmikin kanssa tulee riittävästi, yhteiselo muuttuu näkymättömäksi tanssiksi. Näin kävi meillekin Taikan kanssa. Viestiminen siirtyi ihan omalla taajuudelle. Tunsimme telepaattisesti toisemme liikkeet ja mielialat.

Kun lähdimme viimeistä kertaa eläinlääkärille Taikan kanssa, aavistimme molemmat että hyvästien aika on tullut. Ajomatka oli hiljainen. Olin ilmoittanut eläinlääkärille että tulen näyttämään kissaa, joka ei ole syönyt eikä juonut vuorokauteen. Myös eläinlääkäri tiesi että hetki on tullut.

Jäämme Taikan kanssa kahdestaan hoitohuoneeseen odottamaan esirauhoituspiikin vaikutusta. Viimeiset rauhalliset, viipyilevät silitykset Taikan silkinpehmeää turkkia vasten. Kyynelten läpi näen kuinka Taikan silmäluomet painuvat kiinni. Kiitän Taikaa yhteisistä vuosista ja pyydän häntä viemään terveisiä tutuille enkelikissoille.

Niin vaikeaa kuin lopetuspäätöksen tekeminen onkin, se on myös suurta rakkautta eläintä kohtaan. Parantumattomista vaivoista ja kärsimyksestä vapauttaminen on meidän ihmisten vastuulla ja sen vastuun kantaminen on vähintä mitä voimme tehdä lemmikille, joka on antanut meille niin paljon.

Sanna kirjoitti Taikasta kauniisti blogissaan 2011 otsikolla Kissan kuusi zen-oppituntia. Taika oli tosiaan zen-mestari. Hän suhtautui rakkaudella ja lempeydellä kaikkeen. Ei pelännyt isojen poikakissojen hyökkäyksiä. Ei taistellut vastaan. Väisti sivummalle mutta ei uhriutunut. Taika oli aina valmis parantamaan silloin kun muut perheenjäsenet tarvitsivat lohtua ja hoivaa.

Taika oli myös opettaja. Hän oli tullut opastamaan läsnäoloa ja ehdotonta rakkautta. Kiitos Taika hyvyydestäsi, jota levitit ympärillesi. Olit erityinen kissa, joka kosketit sydämiä ♥

”Olen avaruuksien kissa,

olen kissa ihmeellinen.

Olen unien, tähtien kissa,

tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon

jossa paljon rakastetaan.

Nyt takaisin lähden mutta palaan

Uniinne toisinaan.”

– Kaarina Helakisa: Taivaskissa –

Suurinta sydänvoimaa on sallia itselleen lapselliset, epäloogiset ja järjenvastaiset tunteet

On äärettömän voimauttavaa antaa itsensä nauttia pelkoa, surua tai vihaa raakana. Ilman, että tarvitsee puida tapahtumia jokaisen kaverin kanssa, pystytellä muureja, olla tietäväinen, analysoida, rähjätä tai vetäytyä.

Saa istua olkkarin lattialla ja antaa tunteen tulla ja palaa. Tunteen piikki kestää yleensä vain muutaman minuutin. Kun oppii vastaanottamaan tunteitaan ja purkamaan niitä myöhemmin puhumalla, liikkumalla, kirjoittamalla, maalaamalla tai muulla tavalla, alkaa todella omistaa omaa elämänvoimaansa. Tunteiden vyöry ei tunnu niin lamauttavalta, pelottavalta tai kaoottiselta, kun saa harjoitusta tunteen kohtaamisesta. Kurjat tunteet tuntuvat toki aina kurjilta – ei sitä tarvitse kaunistella. Mutta vaikeiden tunteiden tarkoitus on puhdistaa konettasi ja suojata yhteyttä itseesi.

Tunteiden tunnustelemisen ei tarvitse olla sen dramaattisempaa kuin antaa itsensä istua rauhassa ja hengitellä syvään. Tunteiden vyöryn mentyä seuraa aina kirkkautta ja selkeyttä, uusia näkökulmia ja viisautta. Tunteiden kokeminen ja ilmaiseminen ei ole heikkoutta, kuten moni meistä on oppinut. Joskus ”henkisen” ihmisen on haastavaa sallia itselleen tunteitaan: nehän ovat lapsellisia, epäloogisia, epäoikeudenmukaisia ja kaikin tavoin järjenvastaisia. Paradoksaalista kyllä, vain tunteisiin antautumalla löytyy kypsyys ja haavoittuvuus. Joskus ajatellaan, että ”mähän olen käsitellyt tämän jo”. Mutta ydintunteet toistuvat, koska ne ovat kasvun ja rakkauden syvenemisen moottoreita.

Suurinta sydänvoimaa on sallia itselleen tunteensa ja ottaa vastuu niiden alla olevista tarpeista. Jos itselleen ei salli koko tunneskaalaa, itselleen ei salli tarpeitaan. Jos ei salli tarpeitaan, ei voi olla syvässä yhteydessä itseensä – tai toisiin.

Jos tunteiden kohtaamiseen ei ole ollut turvaa tai tilaa, emme välttämättä edes huomaa, kun ahdistus, epävarmuus, suru tai kiukku alkaa puskea kehiin. Pistämme lisää vauhtia arkeemme tai väsymme kovasti. Tai sitten lääkitsemme itseämme mielihyvää hakemalla ruuasta, juomasta, shoppailusta tai jostakin turruttamispuuhasta, kuten netissä tai somessa roikkumisesta.

Olo on kuitenkin väsähtänyt, voimaton, epämääräisellä tavalla ahdistava tai ankea. Silloin jokin tunne ajaa meitä sen sijaan, että se pääsisi purkautumaan systeemistämme ulos. Pysähtymistä ja turvallisen tilan luomista saa alkaa harjoitella. Se tarkoittaa itsekseen hiljaa olemista silloin tällöin. Joillekin tämä on kauhistus: ”enhän mä osaa olla yksin!” Tai: ”mähän olen yksin koko ajan!”. Hiljentyminen tai yksinolo saattaa olla vaikeaa, jos sisäistä turvattomuutta on paljon. Silloin yksinolo herättää ahdistusta ja levottomuutta tai upottaa synkeisiin ajatuksiin sen sijaan, että olo latautuisi ravitsevasti. Silloin kannattaa pyytää apua hiljentymisen harjoitteluun ja turvan lisäämiseen.

Kun saat harjoitusta aktiivisesta hiljentymisestä, alat tunnistaa, mikä tunne kulloinkin painaa tai jyllää. Tunteen äärelle pysähtyminen ja sen kohtaaminen tapahtuu aina suunnilleen samoin speksein. Saat alkaa tutkailla, mistä sinulle tulee levollinen olo. Joskus se on osaavaa apua tunteidesi kanssa, joskus sitä, että olet ihan vain itseksesi. Rauhoittuuko olosi kirjan lukemisesta, pitkästä kävelystä tai meditaation kuuntelemisesta?

Moni meistä pelkää, että kun alkaa tutkia itseään, joutuu kestämään sitä samaa shittiä, jota tähänkin asti on kokenut ahdistustensa, pelkojensa tai vihaisuutensa kanssa. Selviytymiskärvistely on kuitenkin eri asia, kuin kärvistellä tunteen kanssa niin, että sen kohtaa pohjamutia myöten. Selviytymistaisteluun liittyy voimattomuus, koska omat tarpeet jäävät täyttymättä. Kun tunteen ja sen alla olevan tarpeen kohtaa, voimaantuu huolehtimaan tarpeestaan. Silloin tunne kääntyy voimavaraksi ja eheyttää.

Voit kuunnella Anna Taipaleen Sydänvoimaa muutokseen -kirjan äänikirjana. Lue lisää:

Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai konsultaatioon tästä.

Miten tukea ystävää vaikealla hetkellä?

Kun elämä tuo eteen kriisin tai menetyksen, on ystävien tuki kultaakin kallimpaa. Parhaimmillaan se tuo tunteen että tulee kuulluksi, se tuo tunteen, että en ole yksin. Se muistuttaa siitä, että menetyksienkin keskellä ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät.

Kriisitilanteissa ihmisen mieli ja tunteet ovat herkillä. Silloin myös läheiseltä tarvitaan pientä herkkyyttä.

Kun näemme ystävän kriisissä, halu auttaa voi nostaa esiin oman epämukavuuden tunteen tai tunteen siitä että, toisen kipu tai elämän kriisi täytyisi jotenkin ratkaista. Sitä saattaa tarjota toiselle viisauksia, kuten se että kaikkeen on tarkoituksensa ja tästä avautuu vielä ovi johonkin parempaan. Samalla, kun se voi olla ihan totta, nyt ei ole se hetki. Halu ratkaista toisen kipu on hyvin alitajuista, eikä tarkoita pahaa. Se voi kuitenkin tuntua siltä toiselle, että ei tule kuulluksi.

Surevalle tai kriisin kohdanneelle ystävälle ei ehkä muutenkaan kannata alkaa kertomaan syvä-analyysejä siitä, miltä tilanne on ulospäin näyttänyt, ei ehkä kannata kertoa omia paremmuudentuntoisia mielipiteitään siitä, mitä toisen pitäisi nyt tehdä. En myöskään suosittele antamaan raatorehellisiä ”peilauksia” siitä miten toinen tilannetta käsittelee, varsinkaan jos toinen ei ole kysynyt mielipidettäsi aiheesta.

Ei ole varmasti yhtä oikeaa tapaa kohdata surevaa. Mutta sen uskaltaisin sanoa, että se riittää että olet.

Että olet läsnä. Kysyt miten hän voi. Kysyt että voitko auttaa jossain konkreettisessa. Kutsu syömään. Kerro että toinen on sinulle tärkeä.

En tarkoita tietenkään sitä, että surevan seurassa täytyisi olla kuin lasinsiruilla. Saat silti olla sinä, ja sinulla saa olla elämässä meneillään sitä mitä sinulla on. Ystävyys kestää sen, että ollaan eri kohdissa. Ystävyys on sitä että haluaa olla toiselle hyvä.

Ja jos ei tiedä, miten toista voisi tukea, silloin voi kysyä.

”Tiedän että tällaiset kohdat voivat olla hyvin herkkiä, miten voisin tukea sinua? Mitä minun olisi hyvä välttää?”

Tai sitten voi sanoa:

”Pelkään että sanon jotain joka satuttaisi, ja haluan sanoa että se ei missään tapauksessa ole tarkoitus. Jos sanon jotain joka ei tunnu hyvältä, tiedä että voit heti sanoa”.

Sinun ei tarvitse olla toisen neuvonataja, astrologi eikä terapeutti. Tietysti ystävää voi rohkaista hakemaan tukea myös esimerkiksi terapiasta tai vertaisryhmistä. Mutta ystävänä autat parhaiten, kun olet läsnä ja välität. Oikeasti.

Tässäkin aiheessa olen sekä kompuroinut itse että kokenut itse tulleeni vähätellyksi.

Ja yhtälailla olen saanut kokea ihan käsittämättömän kaunista tukea, läsnäoloa ja välittämistä. Välittämistä joka ei yritä viedä kipua pois, vaan kulkee rinnalla. Se tuo tunteen jaetusta ihmisyydestä. On kannattelevaa tuntea, että kivun keskellä on ihmisiä, jotka pysyvät siinä, omassa voimassaan ja keskuksessaan. Sieltä käsin kun on tilaa rakastaa ehdoitta.

Ystävyys, sekään ei ole täydellistä. Sekin vaatii harjoittelua ja hyvässä suhteessa sitä on turvallista harjoitella. Yhdessä.

Millainen on sinun mielestäsi hyvä ystävä? Millaista tukea ja kannustusta sinä toivoisit ystäviltäsi? Keskustele aiheesta Hidasta elämää -keskustelualueella TÄÄLLÄ.

Kaipaan aitoja kohtaamisia somekontaktien rinnalle – Läheisyys ja halaukset tuntuvat uskomattoman hyvältä!

Minulla on ihana ystävä, joka soittaa aina silloin tällöin ja kertoo heti puhelun alkuun, että “ei mulla mitään asiaa ollut, halusin vain kuulla sun äänen.” Sydämessä läikähtää lämpimästi! Tuntuu hyvälle, että joku tarttuu luuriin ja ottaa ajan, vaikka lyhyenkin, sanoakseen nuo sanat ja viettää kanssani hetken, jossa ei ole mitään agendaa, kovia tavoitteita tai tiukkaa asiaa.

Olen kotoisin eteläisestä Lapista. Meillä oli tapana mennä ystäville kylään ilmoittamatta. Ovikelloakaan ei tarvinnut soittaa, kun saattoi vaan kävellä lukitsemattomasta ovesta sisään ja huutaa tervehdyksen. Jos isäntäväki ei ollut paikalla, niin tultiin toiste ja jos kyläilyhetki ei tuntunut juuri sillä hetkellä sopivalle, niin silloinkin oli luontevaa kääntyä ovelta takaisin. Tunsin aina suurta kiitollisuutta siitä, että joku ystäväni oli ajatellut minua ja siinä hetkessä halusi nähdä juuri minut ja otti ajan tulla luokseni.

Lapista etelämmäs muutettuani koin ison kulttuurishokin. Spontaani kyläily uusien opiskelukavereiden luona ei enää sopinutkaan vaan piti tarttua kalenteriin ja sopia kyläilypäivä parin viikon päähän. Se tuntui todella oudolle – Mitä jos juuri sinä päivänä en haluaisikaan tavata ketään vaan minusta tuntuisikin sille, että haluan käpertyä viltin alle ja lukea kirjaa yksin? Mistä voisin tietää, mille minusta kahden viikon kuluttua tuntuisi?

Minusta tuntuu, että en ole ainoa, joka kaipaa yhä enemmän aitoja kontakteja someyhteyksien rinnalle. Somessa on mielestäni todella paljon hyvää ja iloitsen usein siitä, että saan kuulla sellaisten ihmistenkin kuulumisia, joista muilla välineillä tuskin kuulisin. Silti vanha kunnon kasvotusten istuminen ja jutustelu ovat arvokasta ja harvinaista herkkua.

Teimme perheen kesken uudenvuodenlupauksen, että kyläilemme ja kutsumme ystäviämme luoksemme ainakin kerran kuukaudessa ja soitamme läheisillemme useammin ja vähennämme somea. Lisätäkseni aitoja kontakteja, olen ottanut tavaksi käydä kerran viikossa lenkillä ystäväni kanssa vaikka meillä on 200 km välimatka – lenkki tehdään puhelinyhteydessä. Voi että, miten hyvälle tämä kaikki tuntuu! Vaikka kyläilyn tai puhelinlenkin järjestäminen lapsiperheen kiireiseen arkeen voi tuntua työläälle, on se joka kerta ollut plusmerkkistä kaikille.

Me tarvitsemme luontaisesti toista ihmistä.

Me tarvitsemme läheisyyttä ja halauksia. Voidaksemme hyvin, me tarvitsemme tunteen siitä, että olemme merkityksellisiä ja rakastettuja. Ollaksemme terveitä ja onnellisia, tarvitsemme yhteenkuuluvuuden tunteita ja toisen ihmisen läheisyyttä ja tukea.

Ollaksesi onnellinen, ilahduta toista ja tee toinen ihminen onnelliseksi joka päivä tai ainakin kerran viikossa. Kerro ystävällesi, että ajattelet häntä. Kerro, että läheisesi on tärkeä sinulle. Kuuntele ja ole läsnä;

soita puhelu,

piipahda kylässä tai

lähetä kortti

Ei ole uusia sanoja sille, minkä jo sydämessäsi tiedät

Kirjailijaystäväni sai palautetta hyvin henkilökohtaisesta esikoisteoksestaan. Palautteen antaja kertoi, ettei kirja tarjonnut hänelle mitään muuta kuin latteita itsestäänselvyyksiä, jotka hän oli tiennyt jo kauan. Samalla palaute koski koko Hidasta Elämää -kirjaperhettä, jota ei palautteen antajan mukaan pitäisi olla edes olemassa. Hän kun ei ollut löytänyt kirjoista yhtään tuoretta ajatusta.

Ystäväni oli surullinen palautteesta, mutta ymmärsi sen toki yhden ihmisen mielipiteeksi. Nämä samat latteat itsestäänselvyydet kun olivat vaikeina hetkinä pelastaneet hänen elämänsä.

Jäimme joukolla pohtimaan, kuinka latteita elämän suuret totuudet ovatkaan.

On hienoa, ettei palautteen antaja tarvitse näitä kirjoja. Hänen oma oivallusten polkunsa on jo vienyt pidemmälle. Toisaalta tällaisen palautteen motiivina on satuttaa – mikä ei tietenkään ole kovin ylevää. Muille kiukuttelu siitä, ettei ole vieläkään löytänyt kirkasta ydintä… noh, on vähän hassua.

Itse olen iloinen, että henkistä kirjallisuutta, erilaisia joogalajeja ja itsetutkiskelun tekniikoita on jatkuvasti enemmän tarjolla. Välillä ”henkisen kasvun maailma” vaikuttaa kyllä sirkukselta, mutta hyvä puoli sirkuksessa on, että se kutsuu osallistumaan: on mahtavaa, että juuriltaan samat opetukset tulevat esiin erilaisten tekniikoiden ja opettajien kautta.

Seuraan erinomaista Maailmanpuu-podcastia, jossa joogaopettaja Miska Käppi ja joogatutkia Matti Rautaniemi keskustelevat joogan ytimestä ja maailmankaikkeudesta. Dharma-jaksossa sivutaan yksilön elämän merkityksellisyyttä, sitä miksi olemme olemassa.

Jaksossa puhutaan muun muassa egyptiläisestä Maat-jumalattaresta, jonka symboli on totuuden höyhen. Legendan mukaan kuoleman hetkellä jokaisen sydän punnitaan puntarissa, jonka toisessa vaakakupissa on höyhen. Olenko elänyt elämääni omaa kohtaloani rakastaen ja sydämeni mukaan vai olenko kasvattanut sydämeni painoa?

Meillä jokaisella on yksi tehtävä: elää oma elämämme niin, että toteutamme omaa tehtäväämme maallisina olentoina muistaen, että olemme sieluja keskellä ihmiskokemusta. Tarkoituksenamme on elää hyvä elämä.

Kirjailija altistaa itsensä paitsi palautteelle myös näkyväksi tulemiselle ja oman itsensä kohtaamiselle, aina uusin tavoin. Kirjan sanat on punnittu kirjoittajan sydämessä ja hän tietää ne todeksi itselleen. Se riittää. Ja jos teos sen jälkeen koskettaa yhdenkin ihmisen sielua, on se kannattanut julkaista.

Kaikilla on yhtäläinen oikeus mielipiteeseen, ja kun niitä ilmaisemme, teemme sen toivottavasti sydämen viisaudesta käsin. Kenenkään muun mielipidettä ei kannatta ottaa omaksi totuudeksi punnitsematta sitä sydämessään. Jos meillä omien sydäntemme kautta on omat yhteytemme totuuteen, voimme elää rinnakkain tässä maailmassa: Kiitos mielipiteestäsi, hyvää päivänjatkoa, siunatkoon Universumi polkusi, Waheguru.

Kaikkeuden ”ratkaisu”, totuus, elää niin yksinkertaisissa latteuksissa, että sitä on vaikea ymmärtää, vaikka sanomaa suollettaisiin kasvoille kirjatolkulla.

Ei ole olemassa uusia sanoja sille, minkä jo sisälläsi tiedät. Elämä on yksinkertainen. Maailma on yksinkertainen. Sinä itse luot oman todellisuutesi jatkuvasti. Mutta siitä, ettei vieläkään ymmärrä, ei kannata kantaa syyllisyyttä tai katkeruutta. Sellaista on olla ihminen.

Luostarin mystinen, kiehtova rauha vie irti arjen touhuista

Uuden Valamon luostari kiehtoo ja kutsuu rauhoittumaan varsinkin näin Pääsiäisen tienoilla. Olin 11-vuotias, kun ensimmäisen kerran kävin tuossa luostarissa. Teimme sinne luokkaretken. Luostarin rakennuksista muistan hämärästi vain silloisen kellotapulin, sillä huomioni vei kokonaan, tai ainakin kiehtoi erilaisuudellaan, harmaakaapuinen munkki, joka esitteli luostaria meille. Luostari oli mielestäni hyvin erikoinen paikka ja munkit lähes taruolentoja.

Tuo tarunhohtoisuus ei ole kadonnut minulta vieläkään. Vierailen Valamossa muutamia kertoja vuodessa. Onneksi se on niin lähellä, että päivä riittää siellä käymiseen. Olen myös toisinaan yöpynyt vierasmajan pienessä huoneessa, jossa on vain välttämättömät asiat: sänky, pöytä ja tuoli sekä vaatenaulakko. Enempää en tarvitsekaaan. Siinä ympäristössä koen, että on helppo kääntyä kuuntelemaan hiljaisuutta ja aistia rukousten tuoma rauha.

Luostarin puutarhassa

Luostari ja sen ympäristö vanhoine puineen vie minut heti irti arjen touhuista. Mieli kohoaa ja kevenee kulkiessani hitaasti ikikuusten muodostamaa kujaa pitkin kohti luostarin pihaa. Se tuntuu siirtymäriitiltä kiireestä rauhaan. Puutarhan puiden alle sijoitetut penkit kutsuvat kesäisin istumaan ja kuuntelemaan tuulen suhinaa ja lintujen laulua. Kukkapenkeissä loistavat hyvin hoidetut kukat Ei ihme, että olo tuntuu tarunomaiselta.

Iloinen yllätys

On elokuinen lauantai-ilta. Aurinko värjää maisemaa kullanhohtoiseksi. Istun luostarin pihapation penkissä, kun kirkonkellot alkavat soida kutsuen iltavigiliaan. Näen tapulissa kellojen soittajan siluetin. Kuuntelen lumoutuneena kellojen rytmikästä helinää ja katselen soittajan liikkeitä. jotka näkyvät kuulasta taivasta vasten tapulin aukoista. Näky ja kellojen helinä tuntuvat nostavan hengen maailmaan. Äkkiä tumma hahmo kumartuu puoleeni ja kuiskaa: ”Siellä on Viktor. Hän on luostarin paras kellonsoittaja.” Sitten hahmo häipyy puiston polkuihin. Oh, ällistyneenä ajattelen, oliko tuossa äsken oikeasti joku, vai saiko mielikuvitukseni vallan? Kokemus tuntuu epätodelliselta yllätyksellisyydessään. Ilahdun.

Suitsukkeiden tuoksussa

Retkilläni menen aina myös luostarin kirkkoon. Onnellisena siitä, että ovet ovat auki satunnaisenkin kulkijan pujahtaa sisälle, hiivin sivupenkille istumaan, jos ei ole menossa kirkollista toimitusta. Luterilaisena en ehkä osaisi käyttäytyä asianmukaisesti niissä. Onkohan muuten sopivaa tällaisen maallikon tehdä ristinmerkkiä täällä kirkossa, mietin? Olen tehnyt ristinmerkkiä kotona yksikseni ja tuntenut sen rauhoittavan ja pyhittävän vaikutuksen. Kirkossa suitsukkeiden tuoksu, tuohusten valot kyntteliköissä, vanhat pyhät ikonit, kukka-asetelmat maljakoissa, kaikki nuo saavat aikaan sanoin selittämättömän rauhan. Enkä koskaan kyllästy ortodoksiseen kirkkolauluun. Jos satun (tai satuttaudun) kirkkoon liturgian ajaksi, jään ovensuuhun kuuntelemaan ja ihmettelemään moniäänisen laulun korkeuksiin vievää tunnelmaa.

Nöyränä tunnustan, että olen ulkona varsinaisesta ortodoksisuudesta, mutta kotiin palaan aina mukanani nippu uusia tuohuksia, mieli ylentyneenä ja rauhan tunne sisälläni. Enpä voisi parempaa toivoakaan.

Muistot, tunteet ja tuoksut linkittyvät toisiinsa – tuoksujen avulla voimme luoda aivoihin muistijälkiä

Kirjoittaja Anna Karhu-Cormier on diplomifytoterapeutti ja jooga-opettaja, joka työskentelee Frantsilan luomuyrttitilalla AD:na.

Hengittäminen

Elämä alkaa ensimmäisellä hengenvedolla ja päättyy viimeiseen uloshengitykseen. Ihmisen hengitykset kulkevat pareina aaltoillen, sisään ja ulos läpi elämän. Syvä ja rauhallinen hengittäminen on yksi terveyden ja hyvinvoinnin peruspilareista. Se, miten hengität, on suorassa yhteydessä fyysiseen, psyykkiseen ja henkiseen tilaasi. Sanonta kuuluukin; se, miten hengität, siten ajattelet ja miten ajattelet, siten hengität. Voimme elämän haastavissakin tilanteissa rentouttaa itseämme syventämällä tietoisesti hengitystämme. Syvä ja rauhallinen hengittäminen aktivoi parasympaattista hermostoa ja siten rauhoittaa kehoa ja mieltä.

Myös eteeristen öljyjen tiedetään vaikuttavan monin tavoin ihmiseen, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Jo kanelin nuuhkaisu saa ruuansulatuksen käynnistymään ja laventelin tuoksu rauhoittaa sekä tasapainottaa mieltä. Lisäksi eteeriset öljyt auttavat aivoja hapettumaan ja näin lisäävät keskittymiskykyä. Miellyttävät tuoksut muistuttavat meitä myös hengittämisen tärkeydestä.

Hajuaisti

Samalla, kun hengitämme syvään, meissä aktivoituu hajuaisti, joka on kemiallinen kaukoaisti. Hajuaistimus syntyy ilmaan haihtuneista aromaattisista kemiallisista aineista eli hajumolekyyleistä. Ne kulkeutuvat sisäänhengitysilman mukana nenäontelon takaosaan, jossa on hajuepiteeliä. Ihmisellä hajuepiteeliä on noin viiden neliösentin alueella.

Kun tuoksu hengitetään sisään, ensimmäinen kosketus on hajuepiteeliin, jossa on noin 20 miljoonaa hermonpäätä. Verrataan esimerkiksi käteen, jossa on 2500 hermonpäätä joka neliösentillä. Molekyylin kemiallinen informaatio muunnetaan sähköiseksi signaaliksi, joka jatkaa matkaansa hajukäämiä pitkin ja saapuu sisään limbiseen järjestelmään. Täällä tapahtuu tuoksun tunneaistimus.

Kemiantohtori Jari Tuominen kuvaa tarkasti kirjassaan Tuoksujen ihmeellinen maailma, kuinka tuoksut vaikuttavat aivoissa. Kirjassa kerrotaan, kuinka molekyylin sisältämä informaatio analysoidaan ensin mantelitumakkeessa ja hippokampuksessa. Nämä molemmat alueet aivoissa käsittelevät myös muistia. Tässä vaiheessa tulevat tunteet mukaan, koska edellä mainituissa keskuksissa säilytetään muistoja. Tästä syystä tuoksu voikin tuoda menneen asian vahvasti nykyhetkeen.

Euforiset tuoksut kuten salvia, greippi ja jasmiini stimuloivat hypotalamusta – joka aiheuttaa neurokemikaalien eli enkefaliinien vapautumista. Enkefaliinit toimivat kivunlievittäjinä, ensivaikutelmana on mielialan koheneminen, hyvän olon tunne.

Patchouli ja Ylang Ylang stimuloivat aivolisäkettä, jonka seurauksena vapautuu endorfiinejä, hyvän olon hormooneja. Kamomilla, laventeli, ja appelsiininkukan tuoksu aktivoi raphe tumaketta vapauttaen samalla serotoniinia. Serotoniini on rauhoittava yhdiste, joka kehottaa mieltä ja kehoa ottamaan rauhallisesti. Juurikin rauhoittavia tuoksuja hyödynnetään rauhoittumisen ja rentoutumisen apuna. Uupuneelle ja masentuneelle tuoksuista kuten rosmariini, sitruunaruoho ja havupuut on apua noadrenaliinin vapauttamisessa, joka puolestaan lisää energiaa ja intoa.

Onnen muistijäljet

Muistot linkittyvät tunteisiin ja niin tekevät myös tuoksut. Tunne, jonka ihminen kokee voimakkaana ja ensimmäistä kertaa yhdistettynä tuoksuun, luo pysyvän muistijäljen aivoihin. Tutkimusten mukaan tuoksun luoma muistijälki on voimakkaampi kuin esimerkiksi näön tai kuulon avulla saatu.

Tämä tieto tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia hyödyntää eteerisiä öljyjä oman hyvinvoinnin tukena. Tutustumalla luonnontuoksujen maailmaan ja löytämällä omat lempiöljymme, voimme monipuolisesti rikastuttaa elämäämme eri tilanteissa ja elämänvaiheissa. Eteerisistä öljyistä voi koostaa oman tuoksukokoelman kotiin tai matkalle mukaan. Esimerkiksi flunssa-aikoina raikkaista tuoksuista kuten piparminttu ja eukalyptus voi saada apua hengitysteitä avaamaan. Aamuväsymyksen häivyttämiseen sopii sitrus- ja havutuoksut. Töihin kokoushuoneen virkistykseksi sopii keskittymiskykyä lisäävä rosmariini. Kukkien tuoksuilla on sanottu olevan oppimiskykyä parantava vaikutus. Iltaan ja kaikenikäisten rauhoittumista tukemaan sopii eteeristen öljyjen äiti, hellävarainen laventeli.

Eteeriset öljyt sopivat itsehoitoon ja hemmotteluun. Niistä voi sekoittaa hurmaavan tuoksuisen vartalo- tai kylpyöljyn tai luoda oman hoitavan parfyymin. Oman hoitavan parfyymin voi luoda vahvistamaan tiettyä elämän vaihetta, esimerkiksi vastarakastuneet voivat luoda oman rakkaudensekoituksensa myöhempiä aikoja varten muistuttamaan alkuhurmasta. Omista lempituoksuista koostuva hoitava parfyymi sopii myös vaikeaa elämäntilannetta helpottamaan.

Lempituoksuja nuuhkiessamme hyödynnämme samalla elettyä elämäämme, valtavaa määrää intuitiivista tietoa sekä elämän kokemuksiamme. Uusia tuoksuyhdistelmiä luodessamme synnytämme uusia muistijälkiä aivoihimme. Elämän onnellisia hetkiä ei voi valitettavasti pullottaa, mutta tuoksun voimalla voimme luoda voimakkaan onnellisen muistijäljen aivoihimme.

Hurmaavia hetkiä ja ihania löytöretkiä tuoksujen maailmassa,

Rakkaudella Anna

Lähde: Jari Tuominen, Tuoksujen ihmeellinen maailma

Emme aina voi vaikuttaa toisen ihmisen tulkintaan – joskus sanat eivät vain mene perille

Eveliina Holm on joogaopettaja, mindfulness-ohjaaja CFM® ja bloggari, joka pyrkii tutkimaan elämää lempeästi ja hyväksyen. Jooga ja meditaatio ovat Eveliinan näkemyksen mukaan elämämme tilaisuuksia, joiden aikana voimme asettua oivaltamaan, tuntemaan sekä olemaan jatkuvan tekemisen ja suorittamisen sijaan. Löydät Eveliinan tunnit, tapahtumat, kurssit ja blogin osoitteesta www.eveliinaholm.com

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että sanat ovat paljon muutakin kuin pelkkiä sanoja? Kommunikointi näyttelee suurta roolia elämässämme ja monen ihmissuhteen kulmakivi on toimiva viestiminen. Sanoissa on paljon energiaa ja kun viestimme, emme vaikuta ainoastaan vain toisiin ihmisiin, vaan myös itseemme.

Sanojen energia

Miten sanat sitten vaikuttavat meihin? Sanon monesti meditaatiota ohjatessani, että se, mihin kohdistat huomiosi, lisääntyy elämässäsi. Where attention goes, energy flows. Ehkä tiedät sen tunteen, kun olet sanonut jotain, joka on loukannut toista ihmistä. Todennäköisesti tiedät myös sen, miltä tuntuu, kun sanoistasi on ollut apua toiselle ihmiselle. Näissä tunteissa on aika paljon eroa, eikö? Kehittämällä kykyä käyttää sanoja viisaasti ja ystävällisesti, sekä puhumalla sydämestämme, vilpittömästi ja totuudenmukaisesti, lisäämme näitä asioita elämässämme.

Oppimani mukaan on tiedetty jo pitkään, että sanoissa on voimaa. Buddhan yksi ohje oli, että valheellisesta puheesta tulisi pidättäytyä. Patanjalin joogasutrasta löytyy puolestaan kohta ”satya”, joka yksinkertaisesti käännettynä tarkoittaa totuudellisuutta sanoissa, ajatuksissa ja teoissa. Näissä ohjeissa puhutaan valehtelusta, mutta myös totuuden ilmaiseminen niin, että se aiheuttaa kärsimystä, ei ole viisasta. Emme edistäisi mitään sanoessamme ystävällemme, että hänellä on päällään kamalin paita, jonka olemme koskaan nähneet.

Puhe on myös yhteyttä itseen ja muihin

Yksi asia, joka sai minut pohtimaan aihetta, on sosiaalisen median lisääntynyt käyttö viestinnässä. Elämme tällä hetkellä 24/7 elämää ja viestejä lähetetään kiireessä ja väsyneinä. Viesteissä on se haastava puoli, että niistä jää puuttumaan tärkeitä elementtejä, kuten äänensävyt ja eleet, jotka antavat vastaanottajalle tietoa esimerkiksi siitä, puhummeko sydämestämme vai emme. Emojitkaan eivät voi kokonaan korvata nonverbaalista viestintää, sillä ääni resonoi eri tavalla, kuin kuva. Puhe on paitsi informaation jakamista, myös yhteyttä. Joskus valitettavasti yhteys katkeaa viestittelyssä.

Eräs seikka sanojen voimaan liittyen on myös vastaanottajan subjektiivinen tulkinta. Se tapahtuu aina, oli kyseessä puhe, ele tai viesti. Viesteissä käytämme nykyään paljon lyhenteitä ja vieraskielisiä ilmaisuja, kuten ”asap & sorry”, jotka voidaan tulkita helposti väärin. On hyvä tiedostaa, että toiselle ”asap” voi tarkoittaa jyrkkää ”lopeta kaikki muu välittömästi heti ja tee tämä nyt”, vaikka lähettäjä olisikin tarkoittanut lempeää ”olisitko niin ihana ja teet tämän kun ehdit”. Toiselle taas ”sorry” on vilpitön anteeksipyyntö ja toiselle se on välinpitämätön heitto. Toisen ihmisen tulkinta on jotain, mihin emme voi vaikuttaa, mutta tämä on hyvä tiedostaa, eikö vain? Ehkä voimme myös välttää sitä, ettemme tarkoituksenmukaisesti puhu tai elehdi tulkinnanvaraisesti.

Lempeys ja armollisuus

Täydellisiksi emme luultavasti tule koskaan ja joskus voi tuntua vaikealta kommunikoida ystävällisesti ja rehellisesti. Siihen, mitä kussakin tilanteessa sanomme, vaikuttavat monet seikat, kuten vaikka kiire tai tiedostavalta mieleltä piilevä pelko, joilta emme tule koskaan välttymään kokonaan. Usein me ihmiset haluamme todistaa, että olemme oikeassa tai joskus kostamme sanomalla ilkeitä asioita, kun meitä on loukattu. Haastavia tilanteita ja konflikteja tulee, se on varmaa.

Olen huomannut, että tärkeää on se, miten olemme sen kanssa, kun koemme pahaa oloa siitä, että kommunikointi on ollut haastavaa, olemme ehkä kertoneet valkoisen valheen tai loukanneet toista ihmistä. Olisiko mahdollista lempeästi myöntyä tapahtuneelle ja antaa anteeksi itsellemme omat sanamme? Uskoen, että meissä on kyky toimia toisin ja toisaalta tietäen, että kommunikaatio ei ole taas uusi rasti listalla, joka meidän pitäisi suorittaa mahdollisimman hyvin ja ruoskia itseämme, mikäli emme suoriutuneet tehtävästä.

Ajattelen, että myöntyminen, lempeys ja armollisuus edistävät suhdetta itseemme ja muihin.

Arjen vinkit

Haluan tähän loppuun jakaa muutaman vinkin, joita käytän itse omassa arjessani voimavarojeni mukaan. Minun, tai sinun ei tarvitse pystyä näihinkään joka kerta.

Ehkä seuraavan kerran kun olet kommunikaatiotilanteessa, joka voisi kääntyä konfliktiksi, kokeile pysähtyä hetkeksi. Kysy itseltäsi, mitä oikeasti haluat sanoa? Onko se totuudenmukaista ja ystävällistä?
Huomaa, miten puhut itsellesi. Jos huomaat olevasi ankara, voit vaikka kokeilla vaihtaa toisenlaiseen, lempeämpään sävyyn. Mitä jos voisit joskus puhua itsellesi niin kuin haluat muiden puhuvan sinulle?