Luostarin mystinen, kiehtova rauha vie irti arjen touhuista

Uuden Valamon luostari kiehtoo ja kutsuu rauhoittumaan varsinkin näin Pääsiäisen tienoilla. Olin 11-vuotias, kun ensimmäisen kerran kävin tuossa luostarissa. Teimme sinne luokkaretken. Luostarin rakennuksista muistan hämärästi vain silloisen kellotapulin, sillä huomioni vei kokonaan, tai ainakin kiehtoi erilaisuudellaan, harmaakaapuinen munkki, joka esitteli luostaria meille. Luostari oli mielestäni hyvin erikoinen paikka ja munkit lähes taruolentoja.

Tuo tarunhohtoisuus ei ole kadonnut minulta vieläkään. Vierailen Valamossa muutamia kertoja vuodessa. Onneksi se on niin lähellä, että päivä riittää siellä käymiseen. Olen myös toisinaan yöpynyt vierasmajan pienessä huoneessa, jossa on vain välttämättömät asiat: sänky, pöytä ja tuoli sekä vaatenaulakko. Enempää en tarvitsekaaan. Siinä ympäristössä koen, että on helppo kääntyä kuuntelemaan hiljaisuutta ja aistia rukousten tuoma rauha.

Luostarin puutarhassa

Luostari ja sen ympäristö vanhoine puineen vie minut heti irti arjen touhuista. Mieli kohoaa ja kevenee kulkiessani hitaasti ikikuusten muodostamaa kujaa pitkin kohti luostarin pihaa. Se tuntuu siirtymäriitiltä kiireestä rauhaan. Puutarhan puiden alle sijoitetut penkit kutsuvat kesäisin istumaan ja kuuntelemaan tuulen suhinaa ja lintujen laulua. Kukkapenkeissä loistavat hyvin hoidetut kukat Ei ihme, että olo tuntuu tarunomaiselta.

Iloinen yllätys

On elokuinen lauantai-ilta. Aurinko värjää maisemaa kullanhohtoiseksi. Istun luostarin pihapation penkissä, kun kirkonkellot alkavat soida kutsuen iltavigiliaan. Näen tapulissa kellojen soittajan siluetin. Kuuntelen lumoutuneena kellojen rytmikästä helinää ja katselen soittajan liikkeitä. jotka näkyvät kuulasta taivasta vasten tapulin aukoista. Näky ja kellojen helinä tuntuvat nostavan hengen maailmaan. Äkkiä tumma hahmo kumartuu puoleeni ja kuiskaa: ”Siellä on Viktor. Hän on luostarin paras kellonsoittaja.” Sitten hahmo häipyy puiston polkuihin. Oh, ällistyneenä ajattelen, oliko tuossa äsken oikeasti joku, vai saiko mielikuvitukseni vallan?  Kokemus tuntuu epätodelliselta yllätyksellisyydessään. Ilahdun.

Suitsukkeiden tuoksussa

Retkilläni menen aina myös luostarin kirkkoon. Onnellisena siitä, että ovet ovat auki satunnaisenkin kulkijan pujahtaa sisälle, hiivin sivupenkille istumaan, jos ei ole menossa kirkollista toimitusta. Luterilaisena en ehkä osaisi käyttäytyä asianmukaisesti niissä. Onkohan muuten sopivaa tällaisen maallikon tehdä ristinmerkkiä täällä kirkossa, mietin? Olen tehnyt ristinmerkkiä kotona yksikseni ja tuntenut sen rauhoittavan ja pyhittävän vaikutuksen. Kirkossa suitsukkeiden tuoksu, tuohusten valot kyntteliköissä, vanhat pyhät ikonit, kukka-asetelmat maljakoissa, kaikki nuo saavat aikaan sanoin selittämättömän rauhan. Enkä koskaan kyllästy ortodoksiseen kirkkolauluun. Jos satun (tai satuttaudun) kirkkoon liturgian ajaksi, jään ovensuuhun kuuntelemaan ja ihmettelemään moniäänisen laulun korkeuksiin vievää tunnelmaa.

Nöyränä tunnustan, että olen ulkona varsinaisesta ortodoksisuudesta, mutta kotiin palaan aina mukanani nippu uusia tuohuksia, mieli ylentyneenä ja rauhan tunne sisälläni. Enpä voisi parempaa toivoakaan.