Miesten tunteet ovat olleet yksi syksyn puheenaiheista.Docventuresissa esitetty The Work -dokumentti kosketti ja havahdutti tuomalla miesten tukahdetut tunteet katsojan iholle. Dokumentissa Folsomin vankilan terapiaan osallistui joukko miehiä muurien sisä- ja ulkopuolelta. Kaikki jakoivat saman ongelman: kyvyttömyyden ilmaista tunteitaan.
Ohjelma havainnollisti kipeän konkreettisesti, kuinka vaikeaa kovaan maskuliiniseen kulttuuriin kasvatetuille miehille tunteiden kohtaaminen ja niistä puhuminen on.
Kaikki dokumentin miehistä oireilivat tilanteen takia omalla tavallaan, toiset patoamalla tunteet sisäänsä, toiset kohdistamalla pahan olonsa muihin.
Vaikeus ilmaista tunteitaan on vain yksi esimerkki miehisen kulttuurin mukanaan tuomista rajoitteista. Ne näkyvät edelleen meistä monien arjessa. Rajoitteista vapautumiseen tarvitaan myös naisten tukea.
Tässä teille rakkaat naiset viisi toivetta, joiden avulla voitte auttaa meitä miehiä matkalla stereotyyppisistä sukupuolirooleista vapautumiseen.
1. Muistakaa, että meilläkin on monenlaisia tunteita. Heimomme ei vain välttämättä aina osaa tai uskalla näyttää niitä. Moni teistä yllättyisi millaisia tunteiden vuoristoratoja moni mies käy läpi esimerkiksi yhden urheiluottelun aikana. Urheilukatsomo on miehelle hyväksytty ja turvallinen paikka näyttää tunteita. Kannusta lempeästi meitä näyttämään tunteita muillakin areenoilla.
2. Vapauttakaa meidät miehisestä häpeästä. Miehen pitäisi osata monenlaista. Edelleen meiltä usein odotetaan perinteisten miehisten askareiden suvereenia hallintaa. Miehinen häpeä kumpuaa näihin asioihin liittyvistä pettymyksistä, kolauksista itsetuntoon ja vertailusta mieslauman muihin jäseniin. Tilanne hämmentää meitä. Todellinen tasa-arvo ei sisällä ennakko-oletuksia.
3. Älkää tehkö puolestamme asioita, sillä niin teette ainoastaan karhunpalveluksen itsellenne. Kaikkia lajimme edustajista ei ole opetettu tai totutettu osallistumaan tasaveroisesti esimerkiksi kotitöihin. Ratkaisu piilee kärsivällisyydessä. Kyllä se pesukone varmasti ennemmin tai myöhemmin käynnistyy, kun vaatekaapissa on enää yksi pariton sukka puhtaana.
4. Nähkää rakkaus tekojemme takana. Puhuminen on meille joskus haastavaa ja erityisesti vaikeina aikoina rakkaus on helpompi osoittaa tekojen kautta. Meitä ei aina ole samalla tavalla kannustettu sanallistamaan kokemuksiamme kuin teitä ja kärsimme tästä myös itse. Kehitymme koko ajan, mutta sillä välin, koittakaa tunnistaa myös ne vähemmän ilmeiset rakkaudentunnustukset.
5. Olkaa kärsivällisiä. Monet meistä hakevat tällä hetkellä paikkaansa erilaisten vaatimusten ristitulessa. Emme vielä ihan osaa päättää olisimmeko machoja vai koti-isiä tai sepporätyjä vai tommytabermanneja. Joka tapauksessa miehisyys kehittyy ja saa uusia sävyjä. Pohtikaa, miten puhutte meistä, sillä teillä on meihin iso valta ja me rakastamme teitä.
Kun emme enää joudu sulloutumaan erilaisiin valmiiksi määriteltyihin lokeroihin ja rooleihin, olemme todella vapaita. Silloin voimme päättää näyttää tunteemme tai päättää olla näyttämättä niitä.
Tärkeintä on, että meillä on aito mahdollisuus valita.
Uupumuksen jälkeen olen ollut hyvin allerginen erilaisille säännöille ja rutiineille. Vuosikausien suorittaminen vei mehut niin totaalisesti, etten aikoihin jaksanut venyä mihinkään hyvinvointihaasteeseen tai tavoitteeseen – tarvitsin ainoastaan vapautta ja rentoutta, mahdollisimman suurina annoksina.
Voimaantumisen myötä aloin kuitenkin kaivata rytmiä takaisin elämääni. Itsensä kuuntelemisen ja hoitamisen äärilaita oli se, että päivät venyivät ja vanuivat, tuntuivat tasaiselta puurolta. Päivässä oli pitkiä aikoja, jolloin en tuntunut saavan mitään aikaan, mutta en myöskään aidosti rentoutunut. Olin jossain tekemisen ja olemisen välimaastossa, enkä oikein missään.
Niinpä katsoin rehellisesti arkirytmiäni ja tunnustin suurimmat tukokset. Liian myöhäiset puhelut toisessa kaupungissa asuvan kumppanini kanssa, aamun alkaminen loputtomalla instagramin selaamisella ja somekoukuttumisella jo ennen kuin nousin ylös. Niiden välissä unet jäivät epämääräisiksi: illalla olin liian pirteä nukahtaakseni levolliseen uneen, ja aamulla turhan tokkurainen jaksaakseni tehdä fiksuja päätöksiä.
Pari pientä sääntöä toivat lopulta uuden rytmin arkeeni. Aamulla ei instagramia ennen yhtätoista. Illalla ei puheluita poikaystävän kanssa enää yhdentoista jälkeen. Aamut vapautuivat joogaan ja reippaisiin aamukävelyihin, illat hiljentymiseen. Yhtäkkiä nukahdin helpommin ja heräsin virkeämpänä. Metsäkävely kutsui puoleensa paljon enemmän kuin somettaminen, ja lenkin jälkeen olinkin jo ahkerassa työvireessä.
Hyvinvointi voi olla pienistä rutiineista kiinni. Mikä vanha tapa syö sinun jaksamistasi? Mikä uusi hyvän olon tapa voisi tuoda sinulle lisää energiaa? Kokeile yhtä pientä muutosta ja anna sille aikaa.
Rutiinit eivät tarkoita suorittamiseen palaamista. Uskon, että rutiinien sisällekin voi mahtua itsensä kuuntelemista. Aamurytmini joustaa: kaatosateeseen ei ole pakko lähteä ulkoilemaan vaan silloin voi tehdä sisällä hieman pidemmän joogaharjoituksen. Huomenna sitten uusiksi!
Moni väittää, ettei ole aikaa levätä tai liikkua, mutta minä uskon, että todellinen haaste on irrottautua siitä, mikä mieltä koukuttaa: puhelin, läppäri, Netflix, kalenteri, loputon somefiidien selaaminen ja viestittely. Kun vain uskallat katkaista siteesi niihin, huomaat yhtäkkiä, että sinulla on aikaa.
Voit kuunnella lisää elämänhallinnan haasteista ja ratkaisuista Taikaelämää-podcastista:
Kirjoittaja Heli Kataja on runoilija ja sairaanhoitaja, jonka tulevaisuuden suunnitelmissa on luovan kirjoittamisen lisäksi henkisen hyvinvoinnin lisääminen yhteiskunnassamme. Kataja opiskelee työn ohella Seinäjoen ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa kliinisen asiantuntijuuden saralla ja toivoo saavansa lähiaikoina ahaa-elämyksen opinnäytetyöaiheesta, jossa pääsisi osallistumaan mielen hyvinvoinnin konkreettiseen kohentamiseen terveydenhuollossa.
Ihmisen arki on täynnä mieltä kuormittavaa mosaiikkia. Työ, perhe-elämä, harrastukset, vapaaehtoistyö, sosiaalinen media, televisio, erilaiset sovellukset ja maailman vaatimukset lyövät rumpua tauotta. Oma ääni ja kädenjälki katoavat kaikkeuden kakofoniassa helposti ja arjen virtaukset vievät mennessään. On erinomaisen tärkeää pysähtyä ajoittain oman itsensä äärelle tunnustelemaan kiireessä hukkuvia hyvän elämän palikoita.
Ovatko omat askeleet yhä sillä tiellä, jolla niiden toivoisi olevan? Tekeekö valintoja itse itsensä kanssa ja itse itsensä takia? Osaako olla itsen paras ystävä – ymmärtävä ja kohtuullinen?
Vaatimusten äänet mielen lamaajina
Kirjoittaminen on kummallinen asia. Kun luovuudenpuuska iskee, pystyn kirjoittamaan sielukkaan luontoaiheisen runon muutamassa minuutissa. Mutta kun on kirjoitettava jotain, josta ei heti löydä sytytyslankaa, ei saa “henkeä päälle”, niin kynä karahtaa armottomasti kirjoittamisen karikolle.
Epäilevä ääni minussa jyrähtelee uhkaavana: ”No, mistäs meinaat kirjoittaa? Mikä olisi niin tärkeää ja omaleimaista, että siitä kannattaisi raapustaa rivin riviä?” Sisälläni täyttynyt innokkuuden ilmapallo päästää ilmansa ulos surkeasti vingahtaen ja jalkani kopsahtavat takaisin maan päälle. Innostuksen riemu lässähtää kuin jatkuvasti uunia availevan noviisileipurin kakkupohjayritelmä. Täydellisyyteen pyrkimisen armoton viima puhaltaa itsensä minuun ja alkaa kädet puuskassa odottamaan minulta suuria innovaatioita.
Lamaannun kynän ja paperin jäädessä orpoina paikoilleen ja niin iloisesta ja odotetusta asiasta muodostuu minulle mörkö. Se vaanii minua kylmettäen ilman ja vie luovan innostukseni mennessään. Lopulta pistän kädet taskuun ja totean, ettei tämä nyt vain jostain syystä koskaan onnistunut.
Rakennamme itse omien ajatustemme vankilat
Minulta on kestänyt vuosikaudet havahtua siihen, kuinka monta kertaa olen rakentanut itselleni mahdottomuuksien aidan, jonka yli en ole lopulta ylettynyt hyppäämään. Aidan kohotessa olen lopulta lakannut yrittämästä sen ylittämistä. Kun on vuosien ajan antanut mörön kasvaa korvien väliin, sillä on yllättävän kova ääni. Aivan kuin se tinnittäisi taustalla niin, että siihen ei enää kiinnitä edes huomiota, vaikka se on koko ajan äänekkäänä läsnä. Sitä uskoo todeksi huomaamatta, että se ei olekaan totta. Että se on lopulta kuitenkin vain ajatus. Kun sen ymmärtää, on jo pitkällä.
Myötätunnolla ja itsen kuulemisella parempaa elämää kohti
Olen oppinut kantapään kautta, kuinka kaikki lähtee omasta hyvinvoinnista. Kun osaan antaa itselleni ymmärrystä ja rakkautta, annan itselleni myös rauhaa ja hyväksyntää. Kun huomioin omat tarpeeni, pystyn auttamaan muita: oma energiani lisääntyy ja siitä riittää enemmän myös ympäristön riemuksi.
Tärkeintä on ymmärtää, mitä oma sydän sanoo ja miten sitä voisi hyödyntää arjen päätöksenteossa ja tehdä omista arvoista kumpuavia valintoja. Se voi olla aluksi jotain pientäkin, omaan ääneen tutustumista ja omien toiveiden kuulemista, sillä se voi antaa erittäin tärkeitä askelmerkkejä oman hyvinvoinnin polulla. Voi vaikka luvata itselleen kävelylenkin ihanassa syyssäässä siksi, että se tuntuu hyvältä.
Lupaan sinulle, että saat jättää aitasi ylimmän laudan naulaamatta ja silti olla tyytyväinen omaan panokseesi tässä elämän viidakossa. Aina ei tarvitse onnistua sataprosenttisesti. Myötätunnon kautta möröstä voi sittenkin vielä tulla hyvä, mykkä ystävä.
Yläkerran portaiden alla yhä tallessa rispaantunut lelulaatikko. Pursuavan täynnä legoja, pieniä autoja, barbie-nukkeja, tyhjiä talouspaperirullia… Kirjahyllyssä kansiossa ja seinillä kehyksissä teidän piirustuksianne. Tässä mummin elämässä on paljon muistoja siitä, kun olitte pieniä. Yksi asia minua kyllä huvittaa. Nimittäin se, että teidän varttuessanne muutun itse lapsellisemmaksi jälleen. En tosin leiki leluilla, mutta kovasti tekisi mieli hyppiä lätäköissä.
Te kaksi salskeaa veljestä, ensimmäiset lapsenlapseni, olette nuoria aikuisia jo. Niin aikuisia, että kun äsken avasin Facebookin, oli siellä kuva lentokentältä, jossa näkyi ”Tokio klo 16.45”. Huikeaa ja haikeaa, ajattelin. Lennät kauas opintojesi vuoksi, nuorempi veljeksistä. Sinua kiitän siitä, että tulen kuunnelleeksi muutakin, kuin tanssimusiikkia. Siis sitä vanhaa. Hiljattain huomasin hytkyväni tahdissa, kun autossa kuului Linkin Park -tallenteeltasi mm. ”Talking to myself”.
Kun vanhempaa teistä, ensimmäistä lapsenlastani, odotettiin syntyväksi, olin ihan sekopäänä ilosta ja löysin kaupoissa itseni useimmiten vauvanvaateosastolta. Onneksi olet nyt opiskelemassa niin lähellä, että saan sinut toisinaan viikonlopuksi tänne mummolaan. Silloin riittää puhumista kirjoista, uskonnoista, porrasjuoksusta, jota harrastat, ja paljosta muusta. Mikä ilo!
Veljeksille synnyit pikkusiskoksi, tämän päivän lukiolainen. Pienenä huutelit veljiäsi, kun konttasit (todellakin) yläkerran portaita heidän peräänsä. Viimeksi tavatessamme esittelit vehjettä, jolla mm. voi suorittaa monenlaisia matemaattisia tehtäviä. Et yhtään tiennyt, mistä puhuin, kun kerroin aikoinaan omissa opinnoissani käyttäneeni laskutikkua. Sen vempaimen esittelen sinulle, kun seuraavan kerran tulet käymään.
Teillä kahdella nuorimmaisella lapsenlapsellani on serkkuihinne iso ikäero. Näin mummin näkökulmasta onneksi, sillä olen ehtinyt olemaan kanssanne enemmän ja päässyt seuraamaan kasvamistanne. Pieni (tai et enää niin kovin pienikään) pojantyttäreni leikit nykyisin mieluummin vaatekaappini kuin lelulaatikon sisällöllä. Sinuakin, reipas pojanpoikani, kiinnostavat leluja enemmän monenlaiset tekniset vempaimet. Voin kysyä neuvojasi, kun en itse ymmärrä, mikä mättää, kun vaikkapa puhelin temppuilee.
Miten erilaisessa maailmassa vartuttekaan omaan nuoruuteeni verrattuna.
Luotan ja uskon siihen, että teillä jokaisella on eväät selviytyä tässä minun mielestäni hullussa maailmassa. Toivon teille kaikkea kohtuullisesti, ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Olette mielessäni ensimmäiseksi herätessäni aamuisin ja viimeiseksi illoin nukkumaan mennessäni. Pyydän enkeleitä oppaaksenne ja turvaksenne.
Yhden neuvon haluan teille antaa: älkää elämänne missään tilanteessa luopuko toivosta, sillä
Pyysimme teitä lukijoitamme jakamaan unohtumattoman treffimuiston Facebookissa ja Instagramissa, ja tällaisia kokemuksia jaoitte:
Muutaman kuukauden Tinderöinnin jälkeen aloin olla kohtuullisen kyllästynyt sovellukseen. Päätin kuitenkin antaa vielä yhdelle tyypille mahdollisuuden. Parisen viikkoa kirjoiteltiin ja soiteltiin pitkiä puheluita. Kaikki tuntui jotenkin tosi hyvältä ja yhteinen sävel löytyi helposti. Vihdoin saatiin sovittua treffit. Ensikohtaaminen tuntui jännästi uudelleen näkemiseltä. Tervehdys, halaus ja suudelma. Molemmat olivat myytyjä ja yhteinen sävel vain vahvistui kasvotusten. Tästä on nyt vajaa kaksi kuukautta ja edelleen pää hipoo pilviä ja tuntuu valtavan hyvältä. Tää on sitä mistä on aina unelmoinut, mutta mitä ei oo kuitenkaan uskonut tapahtuvan. Molemmat pystyy oleen avoimia ja kaikesta voidaan keskustella. Tehdään toisillemme niin hyvää.
2006 tapasimme, rannalla. Siitä asti samaa tietä kuljettu, eli ei huonot treffit ollenkaan. Tänä vuonna tuli 12 vuotta täyteen yhdessä oloa, en vaihtaisi päivääkään pois.
Juttelin miehelle Tinderissä ja jonkun ajan viestittelyn jälkeen huomasimme että olemme hyvin erilaisia ja tämä Tinder-mies ehdottikin sokkotreffejä hänen ystävänsä kanssa. Suostuin tietysti, ja seuraavana iltana tämä tuntematon mies tuli hakemaan minut treffeille. Tulimme heti juttuun ja aloimme seurustelemaan. Emme ole enää yhdessä mutta hyvät muistot jäi.
Vuonna 1997, kun nettideittailu otti ”ensi askeleitaan” tapasin netissä ”Veijon”, Raumalla opiskelevan nuoren miehen. Päätimme tavata livenä. Jännitti ja olin perua koko jutun, sillä mistä niistä tietää, netissä tavattu ja kaikkea! Menin kuitenkin, mies oli puhelias käytiin kahvilla, käveltiin ja ajeltiin ympäri kotikaupunkiani. Ilta vaihtui yöksi ja yökin aamuksi. Meillä oli kivaa. Niin kivaa, että viikon päästä ensitapaamisesta, kun lähdin au pairiksi englantiin, kaipuu johti pitkiin puheluihin, sähköposteihin ja kirjeisiin. Suomeen palattuani jatkoimme elämää yhdessä. Ja jatkamme muuten edelleen. Elämä on tuonut meille paljon hyvää, yllätyksiä ja haasteita joista olemme yhdessä selvinneet. Olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen, antaneet tilaa mutta tulleet myös lähelle. Voisi sanoa, että ne treffit olivat elämäni parhaat.
Mun veli ja ystävä järjestivät sokkotreffit minulle ja eräälle miehelle. Siitä on kohta 13 vuotta. Nyt minulla ja tällä miehellä on kolme ihanaa lasta ja olemme naimisissakin olleet jo reilun 11 vuotta. Ne olivat parhaat treffit.
Mulla pyörii mielessä tokat treffit erään Tinder-miehen kanssa. Treffit sovittiin ”nomansland”:lle , ettei osu kummankaan tuttuja paikalle. Syrjäisellä, hienolla, kallioisella julkisella uimarannalla nähtiin ja vietettiin ihana kuuma, aurinkoinen päivä! Sieltä mentiin vielä kahville, läheiselle huoltoasemalle, jossa tämä mies katteli mulle lelusormusta. Oli ihana päivä, jota kaiholla muistelen, mitään meistä ei kuitenkaan tullut.
Lähes päivälleen vuosi sitten lähdin kävelytreffeille, samaa parin kilometrin lenkkiä kierrettiin pari tuntia, kun ei olisi malttanut lähteä toisen seurasta. Oli ihanan kirpakka ja kaunis syysaamu. Viimein piti lähteä ja halattiin pitkään siinä puiston portilla. Tunsin, miten jokin sisälläni sanoi klik ja onneksi sama ääni oli kuulunut kumppanillakin. Siitä alkoi hurja tunnemyrsky ja rakastuminen eikä vieläkään ole juurikaan helpottanut. Paitsi on oppinut tuntemaan puolin ja toisin ja saanut todeta, että tätä ihmistä rakastan täydesti.
Mieleen on jäänyt eräät treffit, joka tarjosi molemminpuolin hyviä yllätyksiä ilman suunnittelua. Piti alun perin vain käydä katsomassa leffateatterissa elokuva ja jatkaa muiden kaverien luo koti-iltaan. Mutta kun leffa oli niin huono, jatkoimmekin tivoliin. Ja syömään. Ja pubiin. Paluumatkalla kaverit yllättivät meidät käsi kädessä. Ilta osoitti, että hetkessä on hyvä elää.
Törmäsin elämäni naiseen kaupan kassalla. Olin menossa jo toiselle kassalle kunnes katseemme kohtasivat ja vaihdoin jonoa. Pari kuukautta tuli jonotettua ennen kuin rohkeus riitti kysyä kassaneitiä kaffille. Tähän mennessä jo reilut 4 vuotta kaffiteltu saman katon alla.
Onko sinulla elämässäsi ihminen, joka saa sinut tuntemaan itsesi arvottomaksi, mitättömäksi ja itsestäänselvyydeksi? Tämä ihminen raastaa auki sitä syvää hylätyksi tulemisen haavaa, joka on ollut enemmän ja vähemmän tulehtunut lapsuudesta asti.
Nähdäänkö minut minuna, kuunnellaanko minua, olenko tunteineni arvokas ja arvostettu, tämä on sisäisen lapsen haava.
Minunkin elämässäni on tälläinen tyyppi, enkä aina tiedä onko hän ilkein viholliseni vai suurin opettajani. Toisen käytöstä en voi muuttaa, mutta omaa ajatteluani voin. Valitsen sen ajatuksen, joka aiheuttaa minulle vähemmän kärsimystä. Mitä hän minulle siis opettaa?
Kun hän raastaa arvottomuuteni haavaa auki, minä kiljun tuskasta. Kiukuttelen koko kehollani ja ulvon syvintä kipuani ulos – käyttäydyn kuin alkukantainen haavoitettu eläin. Tunnepurkauksen jälkeen painun maahan, häpeämään ja nuolemaan haavaani.
Miten kovin viisasta ja henkistä olikaan taas tapella ja riehua, selittää itseään ja tunteitaan kuuroille korville tuhannetta kertaa, kun mikään ei kuitenkaan muutu? ”Olen tyhmä idiootti”- ajatuksekseni muuttuvat pian painavaksi syyllisyydeksi. Miten en vieläkään osaa pysyä neutraalina tämän ihmisen seurassa? Miksi annan hänen satuttaa, miksen osaa olla niin kuuro ja tunteeton kuin hän? Miten en saa niitä rajoja asetettua, vaan annan kerta toisensa jälkeen hänen hyppiä niiden yli?
Tämä ihminen saa minut yhdellä lauseella, yhdellä mitätöinnillä, yhdellä vähättelyllä, pudotettua aivan pohjalle. Välillä tuntuu, että haavani räjähtää auki kun hän vain hengittää jossain lähistöllä! Olen allerginen hänelle, haluan pysyä kaukana hänestä, mutta se ei aina ole mahdollista.
Hän saa esiin rumimmat puoleni, hän heijastaa kirkkaan valon varjoilleni ja peloilleni. Syvimmät pelkoni pysyisivät mieluummin piilossa, joten tämä ihminen on myrkkyä egolleni.
Kun olen maassa, haavaani nuollen, hän ei auta minua ylös, ei tarjoa laastaria, mitään myötätuntoa ei tipu. Hän ei tule koskaan näkemään minua, kuuntelemaan minua, hän ei halua tuntea minua. En tule saamaan kehuja, en arvostusta. Olen yksin sisäisen lapsen haavani kanssa, mutta en ole enää lapsi, vaan aikuinen.
Minun pitää ottaa aikuisen vastuu tunteistani ja nousta ylös maasta ihan itse. Minun pitää tunnistaa pelkoni ja kömpiä haavoittuneenakin niiden yli. Minun pitää oppia olemaan lempeä itselleni, antaa itselleni anteeksi typerä käytökseni, hölmö loukkaantumiseni.
Kun en saa toiselta mitä haluan ja tarvitsen, se pitää löytää ihan itse. Vahvistan ihan itse arvoani, näkemyksiäni, rajojani. Olen uskollinen itselleni, kuuntelen sydäntäni, tunnen tunteeni.
Minun pitää löytää kerta toisensa jälkeen voimani nousta, vaikka viha, loukkaantuminen, uhriutuminen ja katkeruus olisi paljon helpompaa.
Joka kerta kun nousen, nousen vahvempana. Jokainen nousu on helpompi kuin edellinen. Tulen notkeammaksi, joustavammaksi, nopeammaksi. Nousuun tulee häpeän ja syyllisyyden tilalle jo iloa, naurua, vilpitöntä keveyttä. Taas tässä tilanteessa, eihän tälle voi kun nauraa! Hänen opetuksensa ovat menneet perille eikä hänellä ole enää samanlaista valtaa ylitseni.
Haavoittuminen muistuttaa minua ihmisyydestäni, se tekee herkäksi, nöyräksi ja omista käytösmalleistani tietoiseksi. Nouseminen on balsamia haavalleni, sillä minä itse pystyn parantamaan arvottomuuden pelkoni ja haavani. Harjoitus tekee mestarin ja uskon, että joskus tulevaisuudessa olen valmis suhtautumaan häneen tyynen neutraalisti.
Tämä ihminen, niin loukkaava ja satuttava kuin onkin, on tehnyt minusta hyvin vahvan ja itsevarman ylösnousijan.
Yritän muistaa tämän aina kun haluan kuristaa hänet.
Rakastuminen tunteena on hormonien ilotulitteita ja kiitorataa. Olo on euforinen, toinen näyttäytyy lähes täydellisenä ja sitä tuntuu suorastaan hehkuvan. Rakastumisen tilassa ihminen uskoo itseensä ja toiseen normaalia enemmän. Hormonimyräkkä pitää siitä huolen.
Rakastumisen vaihe voi kestää kaikkea kolmen kuukauden ja kahden vuoden välillä. Tulee kuitenkin aika, jolloin rakastumisen kupla puhkeaa ja suhde kohtaa ensimmäisen kasvuhaasteensa: Siirrytäänkö rakastumisesta valintaan rakastaa?
Olin nuorena koukussa rakastumiseen, mutta en osannut rakastaa taikka antaa itseni tulla syvästi nähdyksi, jotta olisin voinut kokea rakkautta. Osasin rakastua, mutta en rakastaa. On vähän hullunkurisen kuuloista, mutta rakastuminen oli yksi addiktioistani, jolla alitajuisesti vältin rakastamisen opettelua.
Enää en ole kiinnostunut jatkuvasta rakastumisesta, sillä senkin addiktion hinta on ollut aivan liian kova. Liian monta särkynyttä sydäntä, mukaan luettuna omani. Olen opetellut rakastamaan. Täydellinen en ole edelleenkään, eikä se ole pyrkimyksenäkään.
Rakastaminen on monenlaisia taitoja. Tässä muutama sellainen.
Ymmärrä, että suhde on kokoajan elossa. Tutustu itseesi ja kumppaniisi yhä uudestaan.
Suhde ei ole paikalleen lukkiutunut, vaan kokoajan elossa oleva oma yksikkönsä. Ole aidosti kiinnostunut niin omista kuin kumppanisi ajatuksista, tunteista ja toiveista. Kuten myös peloista ja siitä mikä herättää epävarmuutta. Luokaa yhdessä turvallinen tila jossa kommunikoitte tarpeistanne ja tunteistanne. Rehellisen kommunikoinnin käsiparina on aina myötätuntoinen kuunteleminen. (Joka on ihan eriasia kuin vaikkapa defensiivinen kuuntelu).
Tämä kohta kuulostaa ehkä itsestään selvältä, mutta käytännössä tämän harjoittaminen ei ole aina helppoa. Yleinen haaste on, että toinen suhteessa on taipuvaisempi hakeutumaan yhteyteen, kun taas toinen hakeutuu omaan tilaan. Joskus kyseessä saattaa olla aktivoitunut kiintymyssuhdemalli. Kysymys suhteelle on: Miten ratkaisemme etäisyyden ja läheisyyden välisen tanssin niin, että molemmilla on turvallista?
Ota vastuu käyttäytymisestäsi, anna ja pyydä anteeksi
On hyvin vaikeaa olla suhteessa ihmisen kanssa, joka ei ota vastuuta toimistaan. Jokainen meistä joskus mokaa, reagoi, ymmärtää väärin, toimii tavalla jolla ei olisi halunnut. Ole niin viisas ja nöyrä, että uskallat ottaa vastuun ja pyydä anteeksi. Muista, että paras anteeksipyyntö on se, että vilpittömästi pyrit korjaamaan toimintasi. On helpompi myös antaa anteeksi, kun tuntee, että toinen on asettunut asemaasi ja ymmärtää tunteesi. Koittakaa välttää asetelmia joissa toinen joutuu jatkuvasti ”pahiksen” rooliin ja toinen ”uhrin” rooliin. Toimiva parisuhde on tasavertainen suhde, jossa molemmilla on oltava kyvykkyyttä sekä pyytää, että antaa anteeksi. Tietysti on olemassa asioita, jotka satuttavat niin paljon, että anteeksi antaminen tai suhteen jatkaminen voi tuntua mahdottomalta. Tällaisissa tilanteissa suosittelen hakeutumaan pariterapiaan. Terapiaan voi mennä myös päättämään suhteen. Suhteen päättyminen on aina iso asia, myönsimme sitä tai emme. Viisas ja kypsä ihminen voi hoitaa näinkin kipeän asian vastuullisesti.
Miten hyvä kumppani olen ollut sinulle tällä viikolla?
Luokaa turvallinen ja lempeän rehellinen tila vastata tähän kysymykseen. Kysymykseen vastaajan olisi hyvä vastata ns. ”minä viestein”, eli kertoen omasta kokemuksestaan sen sijaan että osottelisi toista.
Esim.
Minusta tuntui hyvältä, kun…
Minusta tuntui kurjalta, kun…
Toivoisin, että…
Se joka ottaa palautetta vastaan, kuuntelee keskeyttämättä. Kunnioita toisen tuntemuksia, vaikka niitä voikin olla vaikea kuunnella. Ottakaa tavaksi varata teille aikaa viikottain, jolloin voitte nostaa esiin asioita, jotka mahdollisesti hiertävät. On viisaampaa käsitellä vaikeita asioita rauhassa niille varatulla ajalla, kuin vaikka kiivain tekstiviestein kauppajonosta käsin. Muistakaa myös kiittää siitä, mikä suhteessa tuntuu hyvältä ja kannattelevalta.
Suhteessa, joka tuntuu tasavertaiselta, on turvallista syventää omaa itsetuntemusta. Hyväkään suhde ei voi ottaa elämän inhimillisiä kipuja pois, mutta se voi tuoda turvaa ja rohkeutta kohdata niitä.
”Parasta meidän ryhmässä on ollut positiivinen kannustava ja sparraava ilmapiiri. Itselläni haastavinta on ollut löytää se oman itseni näköinen suunta, siinä tämän ryhmän rooli on ollut merkittävä”
Uskallat olla rohkea, kun selkäsi takana on vahvat tukijoukot matkalla unelmatyöhösi
”Courage is a love affair with the unknown.” Kyllä kyllä, mutta nyt ollaan isojen asioiden edessä. Mistä löydän rohkeuden tehdä työelämässäni muutos kohti jotain uutta, tuntematonta? Pelkän aavistuksen varassako tässä pitäisi uskaltaa kaikki?! Lue aiempi blogini oman unelmatyön löytämisestä tästä ja nappaa työkalut omien vahvuuksien tunnistamiseen tästä.
Uramuutoksen ensimmäinen askel on varmistaa omat tukijoukot. Luo oma sparrausryhmä ja värvää oman uramuutoksen kannustajat. Ne, ketkä tukevat, jos oma usko loppuu. Pyydä lähipiiristäsi 1-3 henkilöä olemaan kannustajiasi. Kerro tavoitteesi ja kerro, millaista kannustusta toivot. Yhdessä voitte miettiä käytännön askeleita kohti unelmaasi.
Spontaanista ideasta se lähti
Yhdestä 200 hengen alanvaihtajien webinaarista se kaikki lähti. Valmentajana sain kesken webinaarin idean, että kannustan osallistujia perustamaan webinaarin osallistujien kesken sparrausryhmiä. Pyysin eri paikkakunnilta yhtä koollekutsujaa ilmiantamaan itsensä chatissa, ja laittamaan sähköpostiosoitteensa.
Ensimmäinen rohkea ilmoittautui. Hän sai heti jäseniä ryhmäänsä. Sitten tuli toinen, kolmas, neljäs… kannustin ja rohkaisin lisää… ja 15 minuutin päästä oli syntynyt 12 sparrausryhmää eri paikkakunnille, teemana alanvaihto. Hyödynsin samaa ideaa kaikissa muissakin työnhaun webinaareissa ja loput on historiaa: Ryhmissä on tapahtunut huikeita onnistumisia uusia ideoita omaan unelmatyöhön on sadellut osallistujilta toisille.
Miksi vertaistuki toimii?
Vertaistuki toimii kaikissa ihmisyyteen ja elämään liittyvissä aiheissa.
Ihmisillä on sisäsyntyinen halu auttaa muita ihmisiä.
Kun ollaan samassa elämäntilanteessa, on se sitten alanvaihto, työnhaku, palaaminen työelämään, irtisanominen tai mikä vain aihe, muiden ymmärrys ja tuki on äärimmäisen voimallinen työkalu omassa etenemisessä kohti unelmiaan.
Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi ja tuntea kuuluvansa (viite)ryhmään. Kannustavassa pienryhmässä se toteutuu luonnollisesti ja parhaimmillaan. Sparrausryhmässä saa treenata läsnäolon taitoa, kuuntelutaitoa, omasta tilanteestaan puhumista, ongelmanratkaisua, luovaa ideointia, käytännön suunnitelmien tekoa ja muiden tsemppaamista. Samalla saa itse arvokkaita ideoita, apuja ja kontakteja muilta oman unelmatyönsä löytämiseen. Monen eri alan osaajat, älykkäät viisaat ammattilaiset ovat yhdessä aivan huikeita!
”Käytännöllisesti vertaistukiryhmä on ollut hyvin helppo projekti.”
3 keinoa päästä sparrausryhmään
KEINO 1. Mieti, ketä muita samassa tilanteessa olevia tunnet omassa elämässäsi. Ketkä tutuistasi ovat myös pohtimassa uutta uraa, työpaikan vaihtoa tai alanvaihtoa? Kysy heiltä, tavataanko tämän teeman ympärillä ja katsotaan, mihin se johtaa.
– Sovi ensimmäisen tapaamisen aika ja paikka.
– Tapaamisen alussa jokainen voi kertoa lyhyesti omat fiilikset ja kysymykset, mitkä omassa mielessä pyörivät isoimpina juuri nyt.
– Kierroksen jälkeen katsotaan paljonko on aikaa per henkilö, ja päätetään kuka toimii kellokallena.
– Yksitellen vuorollaan käydään läpi kunkin kysymyksiä ja tilannetta tuoden uusia näkökulmia, vinkkejä, ratkaisuja, tukea.
– Lopuksi kukin sanoo ihan lyhyesti, mitä oivalluksia itselle tuli tästä kerrasta ja minkä
välitehtävän itselleen asetti ensi kertaa ajatellen.
– Ryhmälle kannattaa perustaa oma kommunikointikanava – esim. suljettu Facebook-ryhmä.
KEINO 2: Kun olet missä tahansa työnhaun tilaisuudessa, koulutuksessa, webinaarissa tai tapahtumassa, juttele ihmisille ja kun löydät samanhenkisiä, ehdota vapaamuotoista sparrausryhmää. Katso ohjeet ensimmäiseen tapaamiseen kohdasta 1. Voitte halutessanne ottaa välillä mukaan kokeneen uravalmentajan sparraamaan. Valmentaja fasilitoi ryhmän ja jokainen saa tilaa ja runsaasti vinkkejä, työkaluja ja välitehtäviä omassa tilanteessa etenemiseen.
KEINO 3: Mene rohkeasti mukaan valmiiksi järjestettyihin ilmaisiin sparrausryhmiin, esimerkiksi erilaiset mentorointiohjelmat. Voit myös etsiä itsellesi sopivan tuntuisen oman mentorin, jota arvostat työelämässä. Sopikaa kerran kuussa vapaamuotoinen tapaaminen, jossa käytte omaa tilannettasi läpi.
Osallistujien kokemuksia sparrausryhmästä
Tässä erään sparrausryhmän kommentteja, millainen kokemus oma sparrausryhmä on ollut:
”Ryhmä on uskomattoman tsemppaava ja hyödyllinen minulle.” – Sari Merinen –
”Parasta meidän ryhmässä on ollut positiivinen kannustava ja sparraava ilmapiiri. Itselläni haastavinta on ollut löytää se oman itseni näköinen suunta, siinä tämän ryhmän rooli on ollut merkittävä. Oman matkani aikana oli ensi kertaa elämässäni sellainen vaihe, että ei tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Kun sen myönsi ryhmälle, niin toipuminen alkoi. Sen jälkeen on ollut nousujohteista koko ajan, oma suunta ja ”Core” on löytynyt ja sen takana pystyy aidosti seisomaan.” – Lauri Eskelinen –
”Parasta sparrausryhmässämme on ollut, että ryhmäläiset todella yrittävät auttaa toisiaan, ja vaikka eivät entuudestaan tunne toisiaan. Tapaamiset, joissa kerromme ja kuuntelemme kuulumisia, ovat olleet tosi rakentavia ja energisoivia: kun saa kertoa omista askeleista ja ajatuksista nämä selkeytyvät. Kuuntelijat ovat tärkeässä roolissa, ja kuuntelijana olen myös oppinut uskomattoman paljon muilta. Kaikilla on melko erilaiset urat takanaan ja eri tulevaisuuden suunnat, mutta silti ryhmän keskustelut ovat olleet erityisen inspiroivia ja antoisia!”
”Käytännöllisesti vertaistukiryhmä on ollut hyvin helppo projekti: salaisessa FB-ryhmässä on yli 20 henkilöä ja tapaamisiin on osallistunut noin 3-8 henkilöä, noin kolmen viikon välein. Tietty vaihtelevuus ei ole haitannut: kun joku on jäänyt pois tapaamisista oman tilanteen mukaan, yleensä joku uusi tulokas on löytänyt ryhmän henkilökohtaisten kontaktien kautta. Ehkä osittain tämän vaihtelevuuden takia, tapaamiset ovat pysyneet aktiivisina ja monipuolisina.” – Gerd Norrgard-
Nyt vain rohkeasti kohti omaa sparrausryhmää ja uutta inspiraatiota onnelliseen työelämään!
Kerää lisää rohkeutta ja voimaa tästä ja nappaa selkeät työkalut omien vahvuuksien tunnistamiseen tästä. Mitä tapahtuu, kun tulee irtisanotuksi 58-vuotiaana? Lue Pirkon tarina tästä.
Liittolaisesi unelmatyösi löytämisessä,
Riikka
Riikalta ilmestyy huhtikuussa 2019 kirja: Omaa tehtävää etsimässä – löydä vahvuutesi ja intohimosi
Ps. Kuuntele maaliskuussa 2019 pitämäni FB-live: Urakriisistä unelmatyöhön – kohti omannäköistä työelämää tästä.
Tutustu Riikan valmennuksiin ja Montevistaan tästä.
Kysyimme teiltä lukijoilta Facebookissa, mikä on ollut elämäsi tärkein muutos. Tällaisia, inspiroivia vastauksia annoitte:
Itsensä rakastamisen opettelu, että näkee itsensä tärkeänä ja että se oma hyvinvointi on tärkeintä mitä itselle voi tehdä. Asenne siitä, että muutos on mahdollista ja että minä olen muutoksen arvoinen.
Uskallus jäädä opintovapaalle ja keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jonka myötä vointi parani ja kivut katosi.
Olen meditoinut nyt 270 päivää putkeen ja tuntuu siltä kuin minulla olisi uudet aivot. Sellaiset, jotka osaavat elää paremmin hetkessä eivätkä provosoidu niin herkästi kaikesta.
Jätin vuosia kestäneen suhteen jossa henkistä- ja fyysistä väkivaltaa. Uusi elämä vasta alussa mutta jo nyt nukahdan ilman pelkoa.
Olen opetellut sanomaan ei. On hyvä olla tervettä itsekkyyttä ja rohkeutta sen toteuttamiseen.
Aloin nukkumaan enemmän, sitä kautta jaksoin myös liikkua enemmän ja tehdä parempia ravintovalintoja.
Paras pitkän ajan muutos elämässäni on ollut se, kun aloin jättää sitkuja, mutkuja ja josseja pois niin käytännön elämästä kuin ajattelustanikin.
Elämäni tärkein muutos on yhä käynnissä. Olen oppinut, että olen erityisherkkä ja silti ihmisarvoni on sama kuin muilla. Muutos koskee itseni ymmärtämistä, havainnon kuuntelemista ja sen mukaan toimimista.
Minä kaikesta huolestuva, päätin luopua huolien painolastin kantamisesta. Sellaisten, joihin itse en voi vaikuttaa. Vapauttavaa!
Lue lisää muutoksesta Maria Boreliuksen kirjasta Hyvinvoinnin vallankumous TÄÄLTÄ
“Täällä minä kiipeilen kotona pyykkivuorille hirveässä työstressissä lasten oksennuksia siivoillen ja kaverit jakavat somessa kuvia unelmien joogaretriitiltä”, totesi ystäväni muutama päivä sitten. Oman arjen todellisuus ei näyttänyt kovin hehkeälle kaverin arkeen verrattuna.
Kun vertailemme olosuhteitamme toisten olosuhteisiin, se voi saada oman tilanteemme tuntumaan huonolle. Toisilla on niin paljon parempi parisuhde, niin paljon enemmän rahaa, niin paljon kauniimpi ja siistimpi koti, niin paljon hoikempi ja kauniimpi keho. Lista on loputon ja sosiaalinen media on omiaan ruokkimaan tätä kontrastia. Harva meistä haluaa jakaa muille päivänsä hankalimpia hetkiä.
Tunnetasolla vertailuun liittyy usein häpeää, huonommuuden tunnetta, riittämättömyyttä ja arvottomuutta. Toisaalta saatamme kokea myös paremmuuden tunnetta ja kokea olevamme joissain kohdissa toista ylempänä ehkä jopa arvokkaampia ihmisenä. Kaikkiin näihin ajatuksiin sisältyy enemmän tai vähemmän valhetta. Totuus on se, että olemme kaikki samanarvoisia. Olemme yhtä arvokkaita, olipa ulkokuori mitä tahansa. Tätä voi joskus olla vaikea hyväksyä ja ymmärtää, kun ääni takaraivossamme kertoo jotain muuta.
Jos minulla olisi enemmän rahaa, minua arvostettaisiin enemmän. Jos onnistuisin paremmin, voisin tuntea itseni riittäväksi. Jos olisin kauniimpi, saisi enemmän rakkautta.
Eräässä työhyvinvointivalmennuksessani kysyin osallistujilta, mikä heitä tässä hetkessä eniten kuormittaa. Olin varautunut vastauksiin kuten kiire työpaikalla, epäselvät toimenkuvat, epävarmuus, liian pienet resurssit, huono esimiestyö. Heti ensimmäisistä vastauksista sain kuitenkin kuulla, kuinka rakkaan kissan kuolema kuormitti keski-ikäistä miestä, nuorta miestä huoletti etenevä sairaus, keski-ikäistä naista mietitytti ikääntyvien vanhempien hoitaminen ja eräs nainen kertoi surevansa vastikään menehtynyttä äitiään. Osallistujat kertoivat, kuinka tärkeää olikaan oivaltaa, että meillä jokaisella on omat kuormamme kannettavanaan, vaikka niitä ei ulospäin aina näykään.
Vaikka kulissien perusteella saattaisi näyttää sille, että toisen ihmisen elämä on kadehdittavan täydellistä, totuus voi kuitenkin olla jotain muuta. Kauniin kuoren takana voi olla valtavaa kärsimystä. Toisaalta taas sen ihmisen elämä, jonka asema onkin sellainen, johon et itse ikinä haluaisi, saattaakin pitää sisällään paljon rakkautta ja onnea.
Meillä jokaisella on omat taakkamme ja möykkymme mukanamme. Sen tiedostaminen ja ymmärtäminen lisää myötätuntoamme ja ymmärrystä niin itseämme kuin toisiamme kohtaan. On hyvä pysähtyä ja muistuttaa itseämme siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita, yhtä merkityksellisiä ja yhtä rakastettavia olivatpa tilanteemme ja olosuhteemme mitkä hyvänsä.
Voisitko ajatella, että tässä hetkessä kaikki on juuri niin kuin pitääkin? Jos tilanteesi tuntuu kurjalle, voisitko silti löytää kiitollisuudenaiheita? Voisitko ensi kerralla välttää vertailua? Ei vertailukaan aina pelkkää harmia tuota – saatathan myös inspiroitua tekemään omassa elämässäsi muutoksia, jotka johtavat sinua kohti unelmiasi. Ei ole väärin tavoitella unelmia ja parempaa elämää, kunhan vertailu, kateus tai huonommuus eivät ole polttoaineitasi. Jahtaa unelmiasi sisäisen rauhan, rakkauden tai ilon tunteista käsin totuus itsestäsi mielessä pitäen.
Kun muutama vuosi sitten kävin kiropraktikolla hoidattamassa jumittavaa rankaa, yllätyin. Olin aiemmilla hoitajilla tottunut paljon voimakkaampaan käsittelyyn, mutta nyt nikamia ei niksauteltu. Hoidoksi riitti huomioiva, lämmin kosketus. Sain kotihoito-ohjeeksi hengitysharjoituksia.
Me ihmiset olemme ristiriitaisia olentoja. Jumitamme vanhoissa tutuissa tavoissa, koska ne ovat helppoja ja mukavia (ja muutos on ärsyttävän työlästä), mutta sitten kun päätämme, että elämäntapoja tarvitsee muuttaa tai vaivoja hoitaa, haluamme näyttävää ja trendikästä, emme samaa vanhaa ja tylsää. Vanha kelpaa niin kauan, kun ei yhtään huvita muuttua – mutta kun ryhdytään muuttamaan jotain, muutoksen pitää näkyä ja tuntua!
Luonnollista on, että uusi ja näyttävä kiehtoo. Se tuo tässä äärikokemusten maailmassa tunteen siitä, että nyt jotain on todella muuttumassa. Suorittamiseen tottunut miettii, että nyt minä ainakin teen jotain.
Parhaat ohjeet itsensä hoitamiseen voivat kuitenkin olla vaatimattomia ja epäseksikkäitä. Riittävä uni. Itse valmistettu ruoka. Luonnossa liikkuminen. Niin ja se hengittäminen. Ne eivät ole suuria mullistuksia vaan paluuta luonnolliseen, yksinkertaiseen ja helppoon olemisen tilaan, jossa keho ja mieli hakeutuvat kohti tasapainoa automaattisesti.
Hyvinvointi syntyy lopulta yksinkertaisesti: pienistä tavoista, joita toistat riittävän usein. Se vaatii kärsivällisyyttä ja sitoutumista, ja sitä kiireisessä dopamiiniryöppyjen täyttämässä oravanpyörässä monellakaan ei ole. Pikavoittojen tavoittelun sijaan meidän olisi syytä hengittää syvään, niin tänään, huomenna kuin ensi viikollakin. Uskon, että kiropraktikon ohjeella ratkeaisi moni asia. Ei ehkä näyttävästi fanfaarien kera vaan huomaamatta, melkein kuin itsestään.
Kirjassani Vuoden paras päivä muistutan:
”Oma taika-aika ei vaadi tunteja päivässä. Parhaus alkaa pienestä, joten opettele antamaan itsellesi huomiota edes pikkuruisina annoksina. Aloittaminen on usein vaikeinta, joten madalla kynnystä. Yksi venytys on tarpeeksi. Kun huomaat, mitä pieni hetki antaa, alat tehdä tilaa enemmälle. Oma tilasi kasvaa suuremmaksi kuin itsestään.”
Kun haluat arkeesi enemmän pieniä (suuria) tapoja itsesi hoitamiseen, tutustu kirjaan Vuoden paras päivä. Voit myös kuunnella lisää ajatuksiani aiheesta Taikaelämää-podcastin uudesta jaksosta. Rentoudu ja oivalla!
Kuva Vuoden paras päivä -kirjan kuvitusta: Emilia Ikäheimo
Kirjoittaja Lotta Kvist on energia- ja regressiohoitaja, ratkaisukeskeinen valmentaja ja toimittaja. Lisää tietoa Lotasta ja hänen palveluistaan löydät hänen kotisivuiltaan www.lottakvist.fi.
Koemme usein muiden kanssa elämän huippuhetket. Toiset ihmiset ovat kuitenkin myös niitä, joiden edesottamusten seurauksena mielemme saa meidät traumatisoitumaan. Mikään ei siis todellisuudessa ole kenenkään toisen syy, vaan seurausta omista ajatuksistamme, sanoistamme ja teoistamme. Kohtaamme konflikteja elämässämme, jos olemme laittaneet liikkeelle rakkauden sijaan pelosta kumpuavia asioita. Ajaudumme sieluina konflikteihin elämästä toiseen niin kauan, kunnes opimme toimimaan ainoastaan rakkaudesta käsin. Palaamme kokemaaan ja oppimaan asioita tälle planeetalle, kunnes heräämme todelliseen luontoomme.
Mielemme on usein ohjelmoitu runsaalla määrällä negatiivisuutta. Se johtuu aiemmilta sukupolvilta perimistämme tunteista, vaikeiden elämänkokemustemme myötä syntyneestä taakasta sekä kulttuurillisista ehdollistumista. Sitä negatiivisemmin reagoimme ulkomaailmassa tapahtuviin asioihin, mitä enemmän mielemme sisältää tuota ulkopuolelta tullutta moskaa. Se vaikeuttaa muun muassa ihmissuhteitamme. Onneksi voimme tulla tietoisiksi ohjelmoinneistamme ja alkaa vapautttaa itseämme niistä.
Ohjelmointimme saavat aikaan sen, että koemme itsemme puutteellisiksi. Ainakin minä koen olevani puutteellinen, mikäli kuuntelen mieltäni. Yritämme paikata puutteitamme muiden avulla. Todellisuudessa emme tarvitse mitään ulkopuolelta täydentämään itseämme. Purkamalla ja muuntamalla tarpeetonta ja meihin alkuperäisesti kuulumatonta, lähestymme todellista itseämme, ja voimme alkaa nähdä asioita selkeämmin. Sen jälkeen meidän on myös huomattavasti helpompi olla yhteydessä muihin.
Nuorempana etsin rakkaudettomuuden haavoihini laastaria miehistä. Olin tiedostamattani riippuvainen heiltä kalastelemastani hyväksynnästä. Vuosia päätä seinään hakattuani ymmärsin, että kukaan toinen ei voi, eikä kenenkään tarvitse rakastaa minua ehjäksi. Vetovoiman laki saa aikaan sen, että rakkautta puoleensa vetääkseen on rakastettava ensin itseään.
Minä olin tiedostamattani hylännyt sisäisen lapseni nurkkaan. Kun aloin hoitaa tuota haavoittunutta osaa itsestäni, aloin kokea päivä päivältä enemmän hyväksyntää itseäni ja sitä myötä muita kohtaan. Jokainen ihminen kun on peili meistä itsestämme.
Riittämättömyys, arvottumuus, häpeä ja itseviha alkoivat hälvetä muiden negatiivisten tunteiden ohella. Muuttaakseni suhdetta itseeni ja muihin minun oli käännyttävä sisäänpäin ja lopetettava ulkoisen maailman muuntoyritykset. Minun täytyi hyväksyä, että kukaan ei tule koskaan olemaan sataprosenttisesti juuri sellainen kuin haluaisin.
Muun muassa regressioterapian avulla saan jatkuvasti vähennettyä mielen ohjelmointien otetta minusta ja muutettua sitä myötä koko elämäni laatua. Sen avulla saan myös oppia elämäni kannalta tärkeitä syy- ja seuraussuhteita. Kun sain uudelleen elää kaukaisia tapahtumia, pystyin helpommin hyväksymään, että koin rakkaudettomia kokemuksia lapsuudessa menneiden elämien tiedostamattomien tekojeni vuoksi.
Maailman pahuus onkin todellisuudessa vain tiedostamattomuutta rakastavasta luonnostamme. Kaikki minkä laitamme universumiin, tulee meille takaisin. Pelolla ja vihalla ei voi saada rakkautta. Kannattaa siis toimia aina sydämestä käsin ja käsitellä tunteet, jotka estävät niin tekemästä.
Jos käytämme valtaa väärin toisia kohtaan, kohtaamme itse haasteita. Haasteet voivat olla samanlaisia, joiden toisille aiheutumiseen meillä on osallisuutta tai jotakin muuta. Vaihdamme näennäisiä uhrin ja pahantekijän rooleja. Näin ollen emme ole ketään tuomitsemaan muita, sillä todennäköisesti olemme itse sieluina tehneet samat pahaksi luokittelemamme teot, ajatelleet muista rakkaudettomia ajatuksia ja sanoneet rakkaudettomia sanoja. Muita tuomitessamme tuomitsemmekin pohjimmiltaan vain itseämme, sillä muut ovat tosiaan peili meistä, ja me kaikki olemme pohjimmiltamme yhtä ja samaa tietoisuutta. Kuten Colin C. Tipping kirjoittaa kirjassaan Ehdoton anteeksianto; ”tanssimme täällä yhdessä paranemisen tanssia”.
