En voi olla miettimättä sitä, kuinka meidän ihmisten elämä on muuttunut nopeasti.
Kun vielä hetki sitten keräsimme, kasvatimme, säilöimme ja elimme suoremmalla yhteydellä siihen, mistä ruoka tulee. Kun nyt olemme hyvin kaukana siitä mistä ruoka tulee ja ennen kaikkea siitä, missä ja millaisessa ympäristössä asiat kasvaa.
Nyt keräämme ostoskeskuksessa eri värisiä asioita mukaamme, koska meillä on edelleen tarve kerätä. Kun ennen keräsimme maasta, nykyään poimimme hyllyltä. Sen saman tarpeen voi käyttää myös toisenlaiseen keräämiseen, mikäli se sinua puhuttelee vaihtoehtona.
Itse huomaan, että kun mustikat tuli, niin joka päivä on tullut useita reissuja käytyä metsässä keräämässä talven varalle ja ehkä vähän kuormasta syömässä lasten kanssa. Se poistaa tarvetta ylimääräisen hankkimiseen muualta. Mieli uppoutuu marjoihin, keho on rentona ja aivojen luoma palautemekanismi, kun marjat puhdistaa ja pakastaa on valtava. Täyttynyt, tyytyväinen ja merkityksellinen olo valtaa mustikan täyttämän kehon.
Kerätään elämässä niitä asioita, mitkä ovat meille todella merkityksellisiä. Jos me ei kerätä, niin elämme puutteessa, jota ei korvikkeet voi mitenkään tyydyttää. Se ei välttämättä kaikille ole mustikka, mutta jokaisella on jokin, joka täyttää ja ravitsee niin kehoa, mieltä kuin sieluakin. Etsi sitä mikä on merkityksellistä, älä sitä mikä on helpointa.
Suurin piirtein tämän saman asian totesin hyvin eri tavalla 2012. Toivottavasti tämä hymyilyttää sinua yhtä paljon, kuin minua. Hyvää kesää kaikille!
Onnellisuuden tavoitteleminen saa meidät usein tuntemaan mielipahaa, kuten edellisessä blogissani (5 syytä, miksi jatkuvan ilon ja täydellisen onnellisuuden haluaminen on varma tie mielipahaan) kuvasin. Älä kuitenkaan heitä lasta pesuveden mukana. Onnellisuutta ei kannata torjua, sillä onnellisena oleminen on meille monilla tavoilla hyväksi.
Kirjassaan Kuinka onnelliseksi onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky luettelee, miten onnelliset ihmiset ovat sosiaalisempia, jalompia ja yhteistyökykyisempiä, heillä on enemmän ystäviä ja heidän ihmissuhteensa ovat kestävämpiä ja tyydyttävämpiä, työssään he ovat joustavampia, nokkelampia ja tuottavampia, he sietävät myös paremmin vastoinkäymisiä ja ovat myös fyysisesti terveempiä. He jopa elävät pitempään kuin vähemmän onnelliset kanssakulkijat.
Miten olla onnellinen tavoittelematta onnellisuutta?
Olet varmaan itsekin huomannut, miten jossain hetkessä olet tajunnut olevasi onnellinen ilman mitään sen kummempaa syytä. Olet ehkä kesäiltana kesken touhujesi kääntynyt katsomaan auringonlaskun punamaa taivasta ja juuri siinä – ehkä yllättäenkin – tuntenut rauhan ja onnellisuuden sisälläsi. Mikään ei elämässäsi muuttunut ja jotenkin kaikki muuttui. Sillä pysähdyit hetkeen ja avauduit onnellisuudelle. Onnellisuudelle, joka on aina sisälläsi.
Puhdas, aito onnellisuus – ilman ehtoja ja syytä – on vakaana ja häiriintymättömänä olemassa aina ja kaikkialla. Se ei lopu eikä heilu ylös ja alas, niin kuin mielialallamme on tapana tehdä. Sitä on aina riittävästi eikä se koskaan saa meitä halajamaan jotain lisää.
Vaikka itse onnellisuus ei katoa tai häviä, tietoisuutemme onnellisuudesta menee ja tulee. Emme havaitse onnellisuuttamme, koska emme ole läsnä, emme hetkessä emmekä itsellemme. Seilaamme mielemme mukana milloin menneeseen, milloin tulevaan, milloin myönteiseen, milloin kielteiseen. Vain läsnä olevina voimme kytkeytyä onnellisuuteemme.
Sanotaan, että onni on pienissä hetkissä. Ja niin se onkin, koska olemme läsnä vain pieniä hetkiä kerrallaan. Kun tulee läsnä olevaksi hetkeen, avautuu sisällään olevalle onnellisuudelle. Antaa onnellisuudelle mahdollisuuden lähteä virtaamaan ja tuntumaan meissä.
Valitettavasti läsnäoloa ei voi oppia kuin pyörällä ajamista, vaan sitä harjoitetaan kuin pyörällä polkemista. Pysyäkseen liikkeellä on aina polkaistava uudelleen. Meidän täytyy tulla läsnä oleviksi aina uudelleen ja uudelleen.
Onnellisuutta ei voi löytää, ansaita, oppia tai saavuttaa, vaan onnellisuutta harjoitetaan. Onnellisuuden harjoittaminen on sen muistamista, että onnellisuutemme aina olemassa meissä itsessämme. Onnellisuuden harjoittaminen vaatii myös tietoista valintaa. Eikä vain yhden kerran, vaan joka hetki uudestaan. Kun valitsen olla läsnä tässä hetkessä, valitsen olla avoinna onnellisuudelle. Näin kytkeydymme aina uudelleen onnellisuuteen, joka on osa minuuttamme.
Jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Se on helppo allekirjoittaa, kunnes joku suuttuu itseä kohtaan ilman pätevää syytä…. Päätin kirjoittaa vihasta, sillä siihen liittyvät oivallukset ovat lisänneet huomattavasti henkistä hyvinvointiani.
Linssien läpi
Se miten toinen ihminen sinut kokee, ei ole absoluuttinen totuus, vaan värittynyt tulkinta. Näemme toisemme henkilökohtaisten linssien läpi, joihin kuuluu monia pelkoja, odotuksia ja merkityksiä.
Kun joku suuttuu sinulle, kyse on hänen tunteistaan eikä mistään muusta. Kyse ei ole sinun huonoudestasi. Tämän tulisi olla itsestäänselvyys, mutta se ei sitä todellakaan ole. Olemme hyvin herkkiä toisen ihmisen vihalle, koska linkitämme sen automaattisesti omaan arvoomme.
Tällöin suutumme suuttujalle, ja ainekset mehevään riitaan on kasassa.
Viha tuntuu pahalta
Toisen ihmisen viha tuntuu pahalta, ei siitä pääse mihinkään. (Se tuntuu vielä huonommalta suuttujasta, joka yrittää lieventää oloaan purkamalla vihaansa meihin.) Tuolloin paras ratkaisu on ottaa etäisyyttä vetäytymällä tai vaatimalla aikalisää. Aika pyöristää pahimman terän, minkä jälkeen asioista voi jutella arvostavammin.
Kenenkään ei kuulu olla toisen vihatulituksen alaisuudessa vasten tahtoaan. Kenenkään ei tule hyväksyä uhkaavaa käytöstä, johon lukeutuu myös huutaminen toisen lähellä. Tämä on yhtä tärkeä totuus kuin sekin, että jokaisella on oikeus vihaan.
Emme ole pikkulapsia, joita on pidettävä sylissä, kunnes rauhoitumme. Rauhoitumme automaattisesti, kunhan saamme tuntea vihamme ja pettymyksemme. Kun toinen on pahasti tunteensa kourissa, toisen ei kannata silloin hyökätä vastaan, vaan antaa olla. Minimoida tuhot vetäytymällä ja ottamalla aikaa.
Se vaatii kypsyyttä ja pidättäytymistä. Tai sitten vain sen, että ymmärrämme, mikä on kaikkien parhaaksi.
Jälkikeskustelu tärkeintä
Jokainen meistä tietää, että kun tunne on ylitsevuotava, tekee kovasti mieli räyhätä toiselle. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Vihan voi aivan yhtä hyvin tuntea yksinkin. Keskustelu asioista kaiken jälkeen on sen sijaan todella tärkeää.
Tässä kohtaa törmätään kuitenkin erääseen yleiseen ongelmaan:
Moni pystyy puhumaan vaivaavista asioista vain valtavan viharyöppäyksen voimin. Kun pahin tunne menee ohi, he peruuttavat ja pakenevat, vaikka oikeasti puhuttavaa olisi. He myös väittävät toisilleen, ettei vihaisena sanotussa ollut totuuden häivääkään. He tekevät niin suojellakseen suhteen pysyvyyttä, sillä näkevät kaiken mustavalkoisena, ON/OFF. Heille vihan myöntäminen, kehittyvä suhde ja vaikeuksista puhuminen on utopiaa.
Tähän löytyy tuskin muuta ratkaisua kuin puhumaan opettelu. Mitä enemmän kannamme sisällämme, sitä arvaamattomampia vihapommeja olemme. Tunteet on kuin vesi, ne murtavat jopa kallion. Siksi se, joka yrittää olla liian hyvä, joutuu välillä olemaan huonompi kuin onkaan, kun totuus puskee pintaan.
6 totuutta vihasta
Olen itse tehnyt monia virheitä vihan suhteen, kuten patouttanut vihaani ja syyttänyt muita ihmisiä heidän vihaisuudestaan. Vuosien työn avulla opin pois vanhoista tavoistani ja oivalsin kuusi asiaa:
Vihaisena sanotussa on totuuden siemen, vaikka tietenkään se ei ole koko totuus. Kuuntele, mikä viesti siellä pohjalla on. Ei se ole se hammastahnatuubi, vaan kenties tunne, ettei toinen arvosta. Valtava raivo ei koskaan tule tyhjästä, ja usein se juontuu lapsuuteen. -> Tarkastele
Kumppaniaan tai lähimmäistään saa vihata. Se ei tarkoita, että suhde loppuu siihen. Se tarkoittaa, että asioista täytyy keskustella. -> Avaudu
Viha on tärkeä tunne, joka puolustaa rakkautta. Kun uskallamme kokea vihantunteen loppuun asti, sen takana on yleensä itku ja suru. -> Ota vastaan
Kukaan ei ole vihan yläpuolella, se on yhtä luonnollista kuin hengitys. Se joka muuta luulee, voi kärsiä kiltin lapsen syndroomasta. -> Integroi
Vihan pitäisi antaa tulla ja mennä. Ei patouttaa, hävetä ja piilottaa sitä. -> Vapaudu
Jatkuva viha on eri asia. Sitä, että yksi yhteisössä vihastuu muille vähän väliä, ei pidä sallia. Tuolloin on kaikille hyväksi, että yhteisö hajoaa tai vihastuja selvittää vihansa lähteen perinpohjaisesti terapiassa. -> Toimi
Voimaannuttavin terveisin,
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Moni meistä kirjoittaa nuorempana päiväkirjaa, mutta myöhemmin tapa syystä tai toisesta vain jää. Vanha kirjoitustyyli voi tuntua raskaalta tai päivän tapahtumien raportointi ajanhukalta. Parhaimmillaan kirjoittaminen on kuitenkin voimakas itsetutkiskelun väline. Sen avulla voi selkiyttää ajatuksia ja jäsentää sisäistä elämää. Kun epämääräisenä myllertävät tunteet ja mielen risteilevät rönsyt saavat konkreettisen muodon, on niitä myös helpompi käsitellä.
Päiväkirjan kirjoittamistyylejä on niin monta kuin on kirjoittajaakin. Jos et tiedä, mistä lähtisit liikkeelle, kannattaa kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä ja -menetelmiä.
Tässä 4 erilaista tapaa kirjoittaa päiväkirjaa, joita voit testata:
1. Kiitollisuuspäiväkirja. Kirjoita vaikka joka ilta ennen nukkumaanmenoa lista asioista, joista olet kiitollinen tänään. Ne voivat olla kuinka pieniä kiitollisuuden hippuja tahansa. Ehkä tuntematon ihminen hymyili sinulle ja katsoi silmiin kauppajonossa tai ehkä kollegasi sanoi sinulle jotakin kannustavaa. Kenties aurinko sai jotakin sisälläsi heräämään tai koko päivän jatkunut tihkusade auttoi sinua ottamaan aikaa levolle.
Huomaa, miltä kiitollisuudesta kirjoittaminen saa olosi tuntumaan. Ehkä löydät kiitollisuuden aiheita myös sieltä, mistä et normaalisti osaisi niitä etsiä.
2. Tajunnanvirtapäiväkirja. Yksi hyvä tapa päästä käsiksi tajunnanvirtaan on ottaa lyhyt kirjoitushetki heti herättyäsi ennen aamupalaa tai muita aamutoimia. Voit laittaa ajastimen hälyttämään esimerkiksi 5 minuutin päähän tai päättää, että kirjoitat vähintään yhden sivullisen tekstiä. Tartu vain kynään ja muistikirjaan ja anna ajatuksesi tulla paperille sellaisenaan – ilman, että mietit kielioppia, kirjoitusvirheitä tai sitä, onko sanoissasi ylipäänsä mitään järkeä. Kun et päätä aihetta etukäteen tai sensuroi mitään, mitä mieleesi juolahtaa, annat alitajuntasi puhua ja saatat löytää jotain hyvin kiinnostavaa.
Jos et millään löydä sanaa, josta aloittaa, voit antaa katseesi vaeltaa ja alkaa kirjoittamaan jostakin mitä näet ympärilläsi. Kun aika – tai sivu – tulee täyteen, silmäile tekstisi läpi ja poimi intuitiivisesti ne sanat tai lauseet, jotka tuntuvat sinulle kaikkein merkityksellisimmiltä tässä hetkessä. Mitä ne sinulle kertovat?
3. Itsemyötätuntopäiväkirja tai itsensä tsemppauspäiväkirja. Tämä päiväkirja on sinun paras ystäväsi. Aina kun tarvitset tsemppausta tai lohdutusta, istu päiväkirjasi ääreen ja kirjoita itsellesi ne sanat, joita juuri nyt tarvitset. Se voi olla kannustusta, lohdutusta, kiitosta tai mitä tahansa kauniita sanoja, joita sisimpäsi kaipaa juuri sillä hetkellä. Jos et ole ihan varma, mitä tarvitset, voit ottaa pienen hiljentymishetken ennen kirjoittamista. Laita vaikka ajastin hälyttämään 5 minuutin päähän, hae mukava asento, sulje silmät ja keskity hetken aikaa vain kuuntelemaan hengitystäsi.
Voit lopuksi lukea tekstin myös ääneen. Huomaa, miltä tuntuu sanoa kauniit sanat itsellesi.
4. Luontopäiväkirja. Luonto ja neljä vuodenaikaa tarjoavat loputtomasti inspiraation lähteitä kirjoittamiselle ja itsereflektiolle. Tämä päiväkirjatyyli sopii erityisen hyvin luonnonystäville ja kuvailevasta tekstityylistä nauttiville. Voit auttaa luontoa peilaamaan omia tunteitasi tai ajatuksiasi tai kirjoittaa siitä, mitä näet ympärilläsi. Aina ei tarvitse matkata metsänreunaan tai meren rannalle asti kirjoittamaan, myös ikkunasta voi tuijotella taivasta ja bongailla kiinnostavia luontokappaleita.
Luonto muuttuu ja elää jatkuvasti – niin kuin mekin. Huomaa, miten luonto auttaa sinua katsomaan sisälläsi tapahtuvaa liikettä uudella tavalla.
Voit kirjoittaa ajatuksiasi Sielun sopukoita -päiväkirjaan, josta löytyy myös Susanna Jussilan ihanan toiveikkaita Sielun sopukoita -runoja.
Tuntuuko sinusta joskus siltä että tiedät mitä haluaisit ajatella, miten haluaisit reagoida ja mitä tuntea, mutta ei vaan tapahdu? Vaikka tiedät että parempia vaihtoehtoja olisi olemassa, et vaan pysty? Voi olla, että syy tähän on siinä että alitajuntasi määrää reaktiosi, eivätkä nämä reaktiot aina ole ihan niitä positiivisimpia. Mutta arvaa mitä? Tämä juttu voidaan muuttaa.
Alitajunta vs. tietoinen tajunta
Lyhyesti, ja isosti yksinkertaistettuna, alitajuntasi ohjailee tietoista mieltäsi eli ns. vaistomaisia reaktioitasi ärsykkeisiin ja sitä, mitkä asiat ympäristössäsi koet mukaviksi ja mitkä uhkaaviksi. Alitajuntasi koostuu läjästä uskomuksia ja sääntöjä, jotka se kokee SINUN TURVALLISUUTTASI TUKEVIKSI. Alitajuntasi ei erota oikeaa ja väärää, pelkästään sen, minkä se kokee uhkaavaksi tai turvalliseksi.
“You exist as an idea in your mind”
– Shunryu Suzuki –
Sinä ja käytöksesi
Edelliseen perustuen, jos haluat muuttaa omia reaktioitasi ympärilläsi tapahtuviin asioihin, ärsykkeisiin, ihmisiin sun muuhun, olisi sinun päästävä joko neuvottelemaan alitajuntasi kanssa, tai muokkaamaan sitä. Ja tähän löytyy ainakin kaksi reittiä, oleppa hyvä!
Ratkaisukeskeinen terapia
Ratkaisukeskeiselle lähestymistavalle on tunnusmerkillistä uusien näkökulmien ja toimintatapojen löytäminen ja harjoittelu. Kun alat tietoisesti reagoida uudella tavalla vanhoihin ärsykkeisiin, alkaa alitajuntasi pikkuhiljaa pelata mukana ja muokkaantua. Opettelet uusia tapoja, ja huomatessaan nämä turvallisiksi, tiedostamaton mielesi alkaa pitää näitä normaaleina ja turvallisina.
Esimerkkinä pelkotilojen ja fobioiden muuttaminen – kun toistat ”varmaa” ja pelotonta käytöstä törmätessäsi pelkosi aiheuttajaan, alkaa alitajuntasi pikkuhiljaa uskoa, ettei sinua tarvitse tuolta asialta suojella.
Hypnoosi
Hypnoosi lähestyy tiedostamatonta mieltäsi suoraan, ja sen tehtävä on pehmentää ja alentaa mielesi suojamuureja, jotta alitajunnallesi voidaan ehdottaa uusia ajatuksia ja tapoja käsitellä ongelmia. Hypnoosin edellyttämä syvä rentouden tila mahdollistaa tämän, ja on jo omassa miellyttävyydessään todella koukuttavaa. Alitajuntasi hyväksyy vain ne ideat, jotka sinä haluat, joten kukaan ei taio sinua jänikseksi ellet niin itse tahdo. Hypnoosi on suoruutensa vuoksi usein nopeampi tapa muuttaa ihmisen ajatuksia ja käyttäytymistä positiivisempaan suuntaan.
Hypnoosi lähestyy pelkotiloja vähän toista reittiä. Kun tiedostamattoman mielesi suojamuurit on laskettu hypnoosin avulla, voidaan alitajunnallesi ehdottaa suoremmin uutta tapaa nähdä pelkäämäsi asia, ja toimivampaa tapaa suhtautua siihen.
Hypnoosi on äärimmäisen tehokas ja monikäyttöinen työväline, joka toimii hirvittävän hyvin sekä valmennus- että terapiatyössä. Suomessa hypnoosia ja sen kliinistä käyttöä kouluttaa mm. ICH International Clinical Hypnosis Training (www.ichypnosis.com), ja hypnoosia hoitomuotoina edistävät ainakin Suomen Hypnoosiliitto, Tieteellinen Hypnoosi ry sekä kymmenet hypnoterapeutit ympäri maata.
Vuosia sitten tuntematon mies pyöräili ohitseni ja huikkasi olkansa yli: kannattaa tehdä sata kyykkyä päivässä, niin takapuolesta tulee kiinteä. Se osui vasta syömishäiriön jälkeen hauraana rakentuvaan kehosuhteeseen kuin nuoli.
Samana kesänä vedin shortsit jalkaan kauppareissulle ja olin lähelle oksentaa, niin paljon hävetti se, että ihmiset näkevät reisieni muhkurat.
En mahtunut silloin omiin standardeihini, enkä liioin ulkoa asetettuihin.
En kyennyt jättämään täysin asiatonta kommenttia sivuun enkä toisaalta lohduttamaan ja kannattelemaan itseäni häpeän keskellä. Sen sijaan koin oloni vastenmieliseksi ja peittelin itseäni, ettei kukaan näkisi.
Kehoni oli minusta ulkoinen asia, objekti, jonka kelvollisuutta itse arvioin, ja annoin arvioida, vain ulkopuolelta.
Tiedän, että samaa kokeneita – ehkä tälläkin hetkellä kokevia – on monia.
Joku vetää vatsaan sisään, eikä siksi hengitä kunnolla.
Toinen peittää takapuoltaan kääntäen samalla katseensa pois kehostaan.
Toinen näkee itsessään liikaa, toinen liian vähän.
Yksi jotain, mikä on liian suurta, yksi jotain, mikä on liian pientä.
Silloin, kun katsomme kehoamme ulkopuolelta, unohdamme, että elämme siinä.
Unohdamme, että kehomme on paljon muuta kuin se, miltä se näyttää. Unohdamme sen, ettei kehojemme kuulu olla samanlaisia, samasta muotista veistettyjä. Miksi pitäisi?
Siinä kohtaa, kun kehoaan alkaa hitaasti ja tietoisesti asuttaa sisältä käsin, ulkoiset tekijät, kuten kauneusihanteisiin ahtautuminen, alkavat menettää merkitystään. Siinä kohtaa alkaa ymmärtämisen kumppanina todella sisäistämään sitä, että ihanteet, oletukset ja mittarit eivät tosiasiassa kerro mitään ihmisestä itsestään. Eikä niihin ahtautuminen välttämättä kerro mitään ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista.
Kun omaa kehoaan alkaa hiljalleen kokea sisältä, sen tuntemuksilla on paljon ulkonäköä suurempi painoarvo.
Elämässä tulee kehohäpeästä toipuneenakin vastaan epävarmoja hetkiä. Kun sellaisia tulee eteen, omaa tunnetta voi syleillä ja kehoa silittää – muistaa, että on hyvä juuri näin.
Minä muistan silloin lupauksen, jonka vuosia sitten itselleni annoin:
En aio enää yhtään kertaa vetää vatsaa sisään näyttääkseni laihemmalta. En kävellessäni hävetä sitä, mikä höllyy. En yhdenkään ruokailun kohdalla tehdä valintaa kaloreiden mukaan. Yhtään kertaa en enää astu kehoni yli.
Enkä ole astunut.
Ja jos se syystä tai toisesta ei kelpaa muulle maailmalle, voin vihdoin rauhassa seistä jalat tiiviisti maassa ja todeta: se ei todellakaan ole minun asiani.
Maailma horjuu nyt entisen ja uuden liepeillä. Outo kevät on takana ja lomalla ehtii ajatella. Uhka tuntuu olevan hetken poissa, mutta varjoissa kai väijytään. Miksi minusta tuntuu, että en haluaisi syksyn sittenkään tulevan?
En tiedä, onko väärin, että ei haluaisikaan luopua poikkeustilan outouksista. Mitä jos haluaisikin pitää oman suljetun yhteisönsä, missä pennut oli haalittu pesäkolon helmoihin, illat rauhoitettuja harrastuksilta ja aamulla päälle vedettiin farkkujen sijaan kalsarit?
Mitä jos nauttikin tavattomasti siitä, että kahvin sai juoda rauhassa ilman joka-aamuista kiirettä hypätä liikkuvaan junaan. Vaarasta huolimatta syke sai tänä keväänä laskea, vaikka töitä on tehty enemmän kuin ehkä koskaan.
Ulkoinen uhka saikin katsomaan kaikkea sitä tärkeää ja hyvää, mikä on siinä ihan lähellä.
Kirjoitin vuosi sitten sosiaaliseen mediaan päivityksen, jossa mietiskelin sitä, millaista elämä olisi, jos arjessakin saisi nukkua sen verran, kuin nukuttaa. Herätä vasta silloin, kun ripsien välit varastavat ensimmäiset valonsäteet. Päivityksen oheen olin laittanut kuvan, jossa peiton alta pilkottivat varpaat ja harmaan kissan raidallinen naama. Kissa näytti tyytyväiseltä – samoin varpaat.
Nyt on saatu nukkua, rauhoittua ja pakkopysähtyä. Toreilla ei olla tavattu, eikä iltaisin hilluttu. Tänä keväänä on hypitty oravanpyöristä ja hidastettu katsomaan metsän sijasta puita. Omia puita, niitä tärkeitä, joiden juuret ovat omissa kiinni.
Opinko tästä mitään? Opinhan?
Maailma pakotti meidät muutokseen. Ja on kai minusta itsestänikin kiinni, mitä otan tästä kokemuksesta elämääni mukaan. Elämän sykkeessä on vaikea olla lipsahtamatta samaksi piparkakkuakaksi, jonka reunat pursuilevat arkimuotin yli – tyypiksi, joka väsyy kiireeseen ja kiristelee leukaperiä suhatessaan töistä kotiin, kauppaan, jumppaan, harrastuksiin ja sanomaan kyllä jokaiseen pyyntöön.
Vai opinko, mikä minulle on tärkeää? Huomaanko, että voin pysähtyä ja pyrkiä pitämään poikkeustilan palasia arjessani jatkossakin? Hamuanko vaihtoehtoja jokaiselle sormelle vain sen takia, etten jäisi mistään paitsi? Huomaanhan, että silloin jään paitsi juuri siitä tärkeimmästä – läsnäolosta ja pennuista pesäkolossa, hitaammasta sykkeestä ja rennommista hartioista. Rauhasta ja rakkaudesta.
Toivottavasti en ole tulevaisuuden tyhmä, joka ei opi tästä mitään. Toivon, että samalla, kun yhteiskuntamme lähtee kohti kasvua, minäkin lähden. Toivon, että maailman värivalot eivät kiinnosta minua enää, vaan huomaan, että kauneimmat auringot ovat tässä ihan lähellä.
Ja vaikka junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan, toivon, että minä en enää hyppäisi samaan kyytiin.
Joskus omasta elämästä on jätettävä sellainen ihminen pois, joka ei ole enää hyväksi sinulle. Toisinaan taas joku jättää sinut omasta elämästään pois. Oli kyseessä parisuhteen tai ystävyyssuhteen päättyminen omasta tai tai toisen tahdosta, on sinulla täysi oikeus kaivata häntä, vaikka et häntä enää elämääsi halua. Mikään ei kuitenkaan poista niitä hyviä hetkiä ja aikoja, joita vietitte yhdessä❣️
Ne ominaisuudet ja tarpeet, joista tällä kertaa halusin kirjoittaa tulevat usein hyvin helposti väärin tulkituiksi. Herkän ihmisen tarve omaan aikaan ja rauhaan on yllättävän monelle vaikea käsittää. Etenkin nuorena koin olevani outolintu ja sain joskus varsin suoraa palautetta ”epäsosiaalisuudestani” ja pidättyväisyydestäni.
Tämä kirjoitus on ensisijaisesti tarkoitettu herkille introverteille ja erityisherkille, joille oma rauha ja omien rajojen sekä reviirin kunnioitus ovat tärkeitä asioita. Toivon, että kertomalla omista piirteistäni ja tarpeistani joku toinen kaltaiseni kokee helpotuksen tunnetta ja voi antaa itselleen synninpäästön. ”Ah, en olekaan outo ja ainoa, joka kokee näin!”
Jos tämä artikkeli herättää sinussa hämmennystä tai ärtymystä, se ei todennäköisesti ole sinua varten ja voit tyynesti ohittaa koko jutun. Tai halutessasi voit pohtia auttaisiko tämä sinua ymmärtämään jotakuta herkkää läheistäsi. Todettakoon, että olemme kaikki erilaisia ja meillä on erilaiset tarpeet.
Erityisherkille on tärkeää oppia suojaamaan itseään
Kolme äärimmäisen tärkeää asiaa elämässäni ovat oma rauha, oma reviiri ja rajat, joilla suojaan itseäni. Olen ollut syntymästä saakka hyvin herkkäaistinen, enkä ole aina osannut tehdä eroa omien tunteitteni ja toisten ihmisten tunteiden välillä. Olen ollut kuin pesusieni, joka on imenyt vaikutteita ympäristöstään.
Omista kasvuolosuhteistani johtuen opin pienestä saakka olemaan supertarkkaavainen ja kantamaan vastuuta isoista asioista. Halusin, että kaikilla on kaikki hyvin, ja kun ei ollut, kannoin huolta ja yritin ratkoa aikuisten ongelmia. Se oli ymmärrettävästi kovin raskasta ja traumaattistakin.
Aikuisena opettelin irti yliempaattisuudesta ja ylivastuullisuudesta, jotta minulle jäisi tilaa ja energiaa nauttia omasta elämästäni, sekä pysyä yhteydessä siihen, kuka minä olen ja mitä minä haluan. On helppoa unohtaa itsensä syöksymällä aina ratkomaan toisten ongelmia. Siksi nämä kolme asiaa ovat minulle tärkeitä: rauha, rajat ja reviiri.
Oma rauha
Herkälle rauha on elämän eliksiiriä. Olemme rauhaa rakastavia olentoja. Sitä rauhaa on kuitenkin helppo järkyttää, jos herkkä ihminen on niin auki ja rajaton, että hän ottaa kaikkien muiden tarpeet, tunteet ja huolet kantaakseen.
Minusta tuli hyvin huolestunut jo pienenä. En saanut mielenrauhaa tai lehmän hermoja synnyinlahjana, vaan jotain ihan muuta. Minusta tuli erinomainen huolehtija, stressaaja, pelkääjä ja hermostuja. Mitä opin? Opin arvostamaan rauhallista ympäristöä ja mielenrauhaa yli kaiken. Ryhdyin vaalimaan noita asioita elämässäni. Opettelin meditoimaan, jotta voin palata rauhan tilaan riippumatta siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Helpointa rauhan kokeminen on luonnossa ja luonnon helmaan onkin päästävä säännöllisesti kaikkia ärsykkeitä pakoon tai olo käy levottomaksi.
Rajat
Näin taaksepäin katsoen minulla ei tainnut olla juuri minkäänlaista käsitystä terveistä rajoista lapsena ja nuorena. Kun seurasin lähipiirissäni olevia aikuisia, näin kaksi ääripäätä: itsekeskeisyyden ja ylikiltteyden. Toisessa palveltiin eniten itseä ja toisessa kaikkia muita paitsi itseä.
Omaksuin enemmän kiltin roolin, vaikka aika ajoin osoitinkin rajusti mieltäni. Arvatenkin omien tarpeiden, tunteiden ja rajojen tunnistamisessa oli myöhemmin opettelua. Vasta täydellisessä uupumuksessa ja kehoni oireillessa aloin opetella ilmaisemaan omaa tahtoani. Tänä päivänä kuuntelen itseäni ja uskallan vetää rajoja vaikka joku niistä loukkaantuisikin. Tunnen sen epämiellyttävänä ahdistuksena kehossani, jos joku yrittää talloa rajojeni yli tai yritän suostutella itseni sellaiseen, mihin en oikeasti haluaisi myöntyä. Rajojen rikkominen tuntuu ihan fyysisesti pahalta.
Reviiri
Olen ihmetellyt toisinaan, mistä voimakas reviiritietoisuuteni kumpuaa. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkempi olen henkilökohtaisesta reviiristäni. En kerta kaikkiaan pidä siitä, jos joku tunkee fyysisesti liian lähelle, tuppautuu seuraan kutsumatta tai muilla tavoin tungettelee.
Kaipaan ihmisiltä sosiaalista pelisilmää ja hienotunteisuutta. Kaikenlainen iholle tunkeminen ahdistaa. Jokainen yli-innokas kosija sai nuorena lähtöpassit, sillä minua piti lähestyä hienovaraisesti. Olen avoin, mutta samalla äärimmäisen yksityinen ihminen. Varjelen kotiani ja perhettäni ja olen hyvin tarkka siitä, keitä päästän lähipiiriini.
Joskus soimaan itseäni ja ajattelen, että olen kamalan epäsosiaalinen. Tiedän kuitenkin, että rakastan syvästi monia ihmisiä ja aidot, syvälliset kohtaamiset ovat elämäni suola.
Jos olet herkkä, introvertti ja erakoitumiseen taipuvainen, älä hätäile. Meitä on monia. Nautimme parhaiten elämästä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä itsemme hyväksyen ja rajojamme kunnioittaen. Herkkä ihminen on mitä lojaalein ystävä, loistava kuuntelija, myötätuntoinen auttaja ja syvällinen keskustelukumppani, kun hän saa toteuttaa sosiaalisuuttaan itselleen sopivin tavoin. Herkän rinnassa sykkii yleensä lämmin sydän, joka toivoo kaikille hyvää.
Jos kaipaat elämääsi rauhaa, rajoja ja omaa tilaa, käytännön apua löydät Herkän voimakorteista. Kortteihin voit tutustua TÄÄLLÄ.
Riittämättömyys on tunne, joka ei katso koulutusta, ammattia, varallisuutta tai ulkoista menestystä. Kuka tahansa voi kärsiä riittämättömyyden tunteesta. Myös se vahvalta menestyjältä näyttävä tyyppi, joka pyyhältää onnistumisesta toiseen. Sillä riittämättömyyden tunne ei aina näy huonona itsetuntona tai itsensä tietoisena vertaamisena muihin. Se voi näkyä myös jatkuvana suorittamisena ja tarpeena ylittää itsensä.
Olen ollut lapsesta asti itseäni kohtaan supervaativa. Sisäinen puheeni ei varsinaisesti ole ollut lyttäävää, mutta sisintäni on kalvanut jatkuva tunne siitä, että voisin aina tehdä paremmin. Voisin olla vähän fiksumpi. Vähän nopeampi. Vähän hoikempi. Vähän tehokkaampi.
Sisäänrakennettu vaativuus itseäni kohtaan on ajanut minut vuodesta toiseen ylisuorittamisen ja väsymisen petolliseen kehään. Se on tsempannut minua eteenpäin tutuilla motivaatiolauseilla:
-”Älä koskaan luovuta!”
-”Sä meet läpi vaikka harmaan kiven”
-”Pure hammasta ja jatka eteenpäin!”
-”Sä pystyt mihin vaan!”
Meni pitkään ennen kuin olin valmis kurkistamaan tuon sisäisen piiskaajani pinnan alle. Niin vahvalta ja kovapintaiselta kuin tuo tyyppi vaikuttikin, sen sisimmästä löytyi pieni epävarma tyttö. Tyttö, joka pelkäsi, ettei riittäisi. Tyttö, joka halusi vain tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Tyttö, joka toivoi, että olisi hyvä ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin hän on.
Vasta kun uskalsin raottaa vahvuuden pintaa itsessäni ja katsoa silmiin heikkoa ja haavoittuvaista minääni, opin pikkuhiljaa hellittämään. Aluksi se oli pelottavaa. Liiasta vahvuudesta pois oppiminen tuntui siltä kuin olisin luopumassa minuudestani. Jos en enää ole se vahva selviytyjä, se hammasta pureva supernainen, niin kuka tai mikä oikein olen?
Harjoittelen tervettä heikkoutta edelleen. Harjoittelen laskemaan rimaa, ottamaan iisimmin, tekemään vähemmän ja olemaan enemmän. Ennen kaikkea harjoittelen kohtaamaan oman epävarmuuteni ja haavoittuvaisuuteni yhä uudelleen. Joka kerta kun sisäinen piiskaajaa minussa nostaa päätään, muistutan itseäni pienestä epävarmasta tytöstä sisälläni.
Näen, että itseni jatkuva eteenpäin puskeminen on lopultakin ollut keino välttää kohtaamasta sisälläni olevaa kipeää. Ankara sisäinen puheeni ajoi minut toistuvasti ylittämään omat henkiset ja fyysiset rajani. Vasta pysähtymisen kautta olen oppinut kuuntelemaan omia tunteitani ja tarpeitani, puhumaan samaa kieltä sydämeni ja kehoni kanssa. Sitä harjoittelen yhä – enkä aio lopettaa, vaikka se tuntuu toisinaan vaikealta.
Kun alkaa elää sisintään kuunnellen, joutuu väistämättä tarkastelemaan aiempia päätöksiään uudessa valossa. Tämä voi liittyä niin ihmissuhteisiin kuin työelämään. Saatat ehkä huomata, että aiemmat tapasi tehdä asioita eivät enää toimi tai jotkin ihmissuhteesi todellisuudessa vievät sinulta enemmän kuin antavat.
Voi olla tuskallisen vaikea myöntää itselleen, että se mitä on vaivalla rakentanut, ei yksinkertaisesti enää tunnu hyvältä. Rehellisyys itseään kohtaan on kuitenkin iso ja tärkeä askel sydämen polulla.
Myös minä jouduin tunnustamaan itselleni, että en oikeastaan elänyt omien arvojeni mukaista elämää. Että sisälläni oli jatkuva ristiriita sen suhteen, miten halusin elää ja toimia ja miten todellisuudessa elin.
Niin kauan kuin omaa tekemistä ja olemista määrittävät jonkun muun tai ympäröivän yhteiskunnan edustamat arvot ja mittarit, on vaikea löytää rauhaa sisältään.
Kun kerran tekee päätöksen kuunnella sisintään ja luottaa sen ääneen, alkaa elämä kuin huomaamatta etsiä uusia uomiaan. Kun annat sydämellesi mahdollisuuden, se tarttuu tilaisuuteen ja alkaa ohjata asioita sisältä käsin. Kuulostaa hullulta ollakseen totta. Silti se on mielestäni ainut järkevä asia, johon elämässä kannattaa luottaa.
Syvällä sisimmässä sydän tietää eikä sen tarvitse miettiä, riittääkö.
Olet varmasti seisonut useinkin ”tumput ojossa” tärkeän valinnan tai päätöksen edessä. Olet järkeillyt pää kuumana ja verisuonet tykyttäen, vatvonut vaihtoehtoja ja valvonut aamuöitäsi asian kimpussa. Ratkaisun löytäminen on tuntunut vaikealta. Pelottavaltakin. Kaikissa vaihtoehdoissa on ollut liikaa uhkia, liikaa riskejä, liikaa turvattomuutta.
Ehkä olet juuri nytkin sellaisessa tilanteessa? Jokin vanha on tullut tiensä päähän, muuttunut raskaaksi ja tahmeaksi ja siihen palaaminen loman jälkeen tuntuu mahdottomalta. Pahinta on, että syksyllä pitäisi tietää, mitä vanhan tilalle. Minne mennä ja mistä aloittaa? Ja syksyhän on nopeasti.
Tämä oman elämäni viimeisimmän tärkeän päätöksen syntytarina saattaisi auttaa sinua.
Olin mutustellut asumistani jo pari vuotta. Jäädä vai lähteä? Jos lähden, niin minne ja milloin? Mikä olisi paras asumismuoto? Monta vaihtoehtoa, joista mikään ei tuntunut sydämessä oikealta. Kun en tiennyt, niin jätin koko asian tekeytymään kiireettömään, pakottomaan ja paineettomaan tilaan.
Toukokuussa olin Ville Riipisen kanssa tekemässä kirjaani liittyvää videokuvausta Tampereen Lentävänniemessä. Rauhoittava metsä, järvenselkä vilkuttelemassa puiden väleistä, orava oksilla, alkukesän tuoksut ja tunnelma, aurinko ja linnunlaulu. Onnellisen olon ainekset.
Istuimme rantakiville levähtämään ja nauttimaan luonnon parhaudesta. Ja sitten se tapahtui.
Tiesin, että mun koti on täällä. Sekunnin murto-osassa. Kirkkaasti ja varmasti. Täysin yllättäen.
Vaihtoehtoja ei ollut eikä niitä ole tullut. Rationaalinen järki hoiti ryhtymisen ja käytännön toimet. Kaikki tapahtui nopeasti ja siellä järven rannalla uusi koti nyt odottelee asujaansa.
Ei tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun jokin isonkin muutoksen synnyttävä tieto on noussut eteeni “täysin puskista”. Toki edellytyksenä on , että olen laittanut prosessin alulle. Liikkeelle. Olen oppinut luottamaan tähän tietojen tietoon sataprosenttisesti. Se ei ole ollut koskaan väärässä.
Jos siis olet nyt jonkin uuden ja mahdottomalta tuntuvan päätöksen edessä, niin heinäkuu helteineen ja lomineen on mitä mainioin mahdollisuus päästää irti tietämisen pakon tuskasta ja pistää asia tekeytymään itsekseen. Antaudu pakottomaan ja kiireettömään oleiluun, unohda koko juttu, elä hetkissä ja nauti kesästä.
Voit vaikka yllättyä jossain laiturin nokassa, veneessä, metsäreissulla tai aamuyön usvan keskellä.
Ja sitten tiedät, kun tiedät.
Sydämen tiedosta lisää kirjassani SINÄ OLET ENEMMÄN – Palavalla sydämellä kohti omaa juttua. Tilaa lomalukemiseksi täältä
Kesällä on loistava aika ottaa haltuun mielenkiintoiset lempimispaikat kodin ulkopuolelta! Tässä 5 kesäistä seksiseikkailupaikkaa – oletteko jo kokeilleet näitä?
1. Teltta
Teltta on oiva keino ulkona lempimiseen, sillä se tarjoaa suojaa niin maalta kuin muilta retkeilijöiltä. Sen voi hyvin yhdistää vaikka lyhyeen vaellusreissuun. Ei kun vaan teltat heilumaan!
2. Parveke tai terassi
Ulkona seksin harrastamisen ei välttämättä tarvitse tapahtua oman kodin ulkopuolella, vaan käy siihen mainiosti oma parveke tai terassi. Rohkeutta parvekkeelle siirtymisen voi aloittaa keräämään hitaasti; ensiksi avaamalla vain verhot ja myöhemmin oven, kunnes siihen on tottunut ja voi siirtyä ulos.
3. Auto
Autolla pääset helposti syrjäisiin paikkoihin sekä auto itsessään antaa näköestettä uteliailta katseilta. Haasteita voi tuottaa ahtaus, mutta se myös mahdollistaa uusien asentojen kokeilun. Löytäkää syrjäinen katu tai parkkipaikka ja pistäkää auton jousitus koetukselle!
4. Metsä
Luonnossa lempiminen – onko parempaa? Poiketkaa polulta puiden suojaan ja etsikää mukava sammalmätäs, jonka päällä lempiä. Pukeutua kannattaa niin, ettei tarvitse täysin riisuuntua, esimerkiksi hameeseen tai löysiin shortseihin ohikulkijoiden varalta. Muistakaa myös ottaa matkaan viltti!
5. Yöuinti
Yöllä on paljon pienemmät mahdollisuudet tulla huomatuksi, joten miksei vaikka mennä uimaan! Oli käytössäsi sitten paikallinen uimaranta tai mökin lampi, uiminen antaa mukavaa viilennystä kesän helteisiin. Vedessä seksin harrastaminen avaa myös paljon uusia mahdollisuuksia asentojen suhteen veden nosteen ansiosta.
