Lähdetään siitä, että luottamushaasteisiin on aina jokin syy. Se mikä tämä syy on, ei ole aina kuitenkaan ihan yksiselitteistä tai helposti tunnistettavaa. Se mikä on kuitenkin varmaa, että luottamushaasteet tuovat suhteeseen ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta. Valitettavasti moni kokee myös häpeää luottamushaasteita, joka ei varsinaiseti auta. Luottamus haasteisiin on siis aina jokin syy ja jos uskaltaudumme pysähtymään elämänhistoriamme kipupisteiden äärelle, voimme löytää aidosti myötätuntoa sitä osaa itseämme kohti, jota on joskus kiintymyksen alueella sattunut.
Reagoimme kukin luottamushaasteisiin hieman eri tavoin.Toisilla kiintymysvaisto ”ylivirittyy” ja tällöin etsii alitajuisesti jatkuvasti vihjeitä siitä, että onko turvassa vai ei. Toisilla taas kiintymysvaiso on enemmänkin kuin ”jäätynyt”, jolloin on usein tehnyt tiedostamattoman päätöksen siitä, että ei kuitenkaan voi luottaa, ja tällöin usein itseasiassa koittaa välttää kiintymystä ja aitoa haavoittuvaisuutta pitämällä aina pientä etäisyyttä.
Luottamus haasteet tulevat usein seuraavista syistä:
Kiintymyshaavat ja traumat menneisyydessä (lapsuus, aiemmat ihmissuhteet)
Tämän hetken suhteessa oleva epäluottamus johtuen mm. valehtelusta, pettämisestä, mitätöimisestä, emotionaalisesta etäisyydestä, tms.
Kahden edellisen kombinaatiosta
Luottamushaasteita käsiteltäessä ei toimi se, että yrittää vaan tahdonvoimalla luottaa. Voin vannoa, se ei toimi. Luottamusta voi onneksi vahvistaa ja jopa eheyttää, jos se on suhteessa särkynyt, mutta se ei tapahdu ”vain päättämällä”. Se mitä vastustamme, usein vain lisääntyy. Joten aloita hyväksymällä itsesi juuri siinä kohdassa, missä nyt olet. Miten voisit tukea itseäsi syyllistämisen sijaan niillä hetkillä, kun on vaikea luottaa?
Toivon, että kukaan luottamushaasteita kokeva ei syyttäisi itseään. Se tie ei vie mihinkään.On kuitenkin mahdollista tukea itseään pelkojen ja epävarmuuksien läpi, hylkäämättä itse itseään. Sillä lopulta kaikista tärkeintä on se, että sinä et hylkää itseäsi.
Katso lisää videolta jossa puhun aiheesta laajemmin.
Nuorena lohduttauduin vaikeuksieni keskellä sillä, että aikuisuus kyllä toisi mukanaan rauhaa. Tietäisin, kuka olen ja osaisin kunnioittaa sitä joka hetkessä. Aikuisuus olisi varmuutta, vapautta ja rohkeutta. Ja niinhän se tietysti osittain onkin. Mutta se, mitä en tiennyt, oli se että aikuisuus ei ole mikään tila, johon hyppäämme, ja jossa ongelmamme sulavat pois.
Aikuisuus – kyky hyväksyä?
Epävarmuus, persoonallisuuden haastavat piirteet, tunnepuolen säröt eivät katoa mihinkään vain siksi, että ihminen on aikuinen. Ne tulevat paketin mukana, jos emme työstä niitä. Ja se on kovaa työtä, jossa onnistumisia tulee toki paljon, mutta epäonnistumisia edelleen rasittavan paljon.
Aikuisuus onkin ehkäpä alati lisääntyvää kykyä hyväksyä elämän ja itsemme epätäydellisyys. Kuinka jalon kuuloista – ja kuinka ihmeellisen hankalaa!
Vaikka eikö itsen ja maailman hyväksyminen ole oikeastaan loogiselta kannalta ainoa ratkaisu? Muutoksia voi toki aina toivoa ja masinoida, mutta se on toinen tarina, josta voit lukea tästä.
Olisi helpompaa hyväksyä asiat ja itse sitten, kun ne ovat salonkikelpoisempia. Mutta vaikeiden asioiden hyväksyminen nostaa meissä esiin rakkautta, lempeyttä ja myötätuntoa. Luottamusta tulevaan ja kykyä rauhoittua tähän hetkeen. Nämä ovat ihmisyyden, ja ehkäpä myös aikuisuuden, tärkeimpiä piirteitä.
6 tapaa tukea kasvua – jatkuvasti ja joka päivä
1. Tiedosta
Tiedosta, mitä sinussa ja ympärilläsi tapahtuu. Silloin et ajaudu ajatusten ja tunteiden mukana. Vastaan tulee toisinaan hetkiä, joissa tämä ei onnistu. Koeta päästä niistä yli mahdollisimman lempeästi. Mokasit, mutta se ei tarkoita sitä, että olisit surkea. Se tarkoittaa, että epäonnistuit yhtenä hetkenä. Meditaatio on yksi hyvä työkalu tiedostamisen lisäämiseen. Mikä auttaa sinua tiedostamaan?
2. Hae tukea
Meditaatio auttaa ottamaan etäisyyttä ajatuksiin, hyvä ruokavalio taas jaksamaan paremmin. Mitä työkaluja tarvitset tueksesi?
3. Ota vastuu
Tämä neuvo on toisinaan tympeää nieltävää. Vaikka toiset tekivätkin jotain tylsää, on minulla silti vastuu omista reaktioistani. Kukaan ei osaa toimia aina täydellisesti, mutta pääset pitkälle, kun pyrit muuttamaan omaa reaktiotasi etkä odota, että toinen muuttuu. Mitä sinä voit tehdä, jotta elämäsi olisi parempi?
4. Suhtaudu maltillisesti
Varo tulkitsemista. Älä toitota, että sinä sanoit näin tai että tuo viesti tarkoittaa taatusti tätä. Älä tulkitse, vaan kysy: Mitä tarkoitit? Mitä tuo tarkoittaa? Mistä lauseista voisit tehdä kysymyksiä?
5. Ota etäisyyttä
Tiedostaminen auttaa sinua tässä. Kuuntele sekä omia että toisten ajatuksia ja tunteita tietoisesti aina, kun mahdollista. Näe toinen ihminen peilaamassa omia kehityskohtiaan ja juhlistamassa omia voittojaan.
6. Avaa sydämesi
Aikuisuus ei ole rooli, jossa esitämme, että meillä on asiat hallussa, vaan sitä että uskallamme avata sydämemme ja kokea maailman ihmeellisyyden. ❤️
Saara Ruuska on kehollisuudesta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostunut helsinkiläinen kuoronjohtaja-muusikko, pedagogi, ystävä, vaimo ja äiti. Hän on luopunut ylisuorittavasta elämäntyylistä ja valinnut tietoisesti lempeämmän, inspiroivamman ja värikkäämmän tien. Ruuska pitää Pink Warrior -blogia.
Väsymyksen ja ylirasituksen tila näkyy eri tavoin eri ihmisillä: se voi esimerkiksi lamauttaa tai toisaalta lisätä vaativuutta. Omalla kohdallani ylisuorittamisen kaava alkaa helposti jylläämään vieden voiton väsyneestä mielestä. Nykyään huomaan onneksi lähes aina mistä on kyse. Kun yöunet ovat jääneet vähäisiksi ja muutenkin arjessa on vastatuulta, saattaa mieleeni esimerkiksi nousta, että pakastin olisi pakko sulattaa juuri nyt.
Sen sijaan, että alkaisin toimia ja riuhtoa tämän (kauempaa katsottuna aika absurdin) sisäisen vaatimuksen eteen, otan askeleen taaksepäin. Kysyn itseltäni: onko pakastin tosiaan ihan pakko sulattaa juuri tänään? Yleensä vastaus on ei. Heti kun olen saanut hieman tilaa vaatimuksen ja itseni väliin, huomaan että oikeastaan sen voi hyvin tehdä seuraavan kerran kun on pakkasta. Helmikuu 2022 on aivan riittävä aikajänne. Ja jos silloinkin unohtuu, niin ei maailma siihen kaadu.
Ylipäätään jos joku homma ei etene niin kuin toivoisin, osaan nykyään yleensä vastustaa ensireaktiotani, joka olisi toimia lisää asian suhteen. Esimerkiksi jos sähköpostiini ei vastata, en lähetä kolmea uutta sähköpostia tänään, vaan odotan ainakin ensi viikkoon. Jos puolisoni ei hoida omaa osuuttaan jostain tietystä kotityöstä, en tee sitä heti hänen puolestaan. Pyrin kiertämään sen vaikka se olisikin näennäisenä esteenä jollekin omalle tekemiselleni. (Ja harjoittelen kiihkotonta kommunikaatiota asiasta.)
Olen huomannut, että jos asia ei etene, niin se ei yleensä ole niin vakavaa. Voi olla, että parempi ja täysin odottamaton ratkaisu onkin toisella suunnalla. Huomenna koko asia on saattanut ratketa itsestään. Voi myös olla että oma mielipiteeni asiasta muuttuu matkan varrella, ja koko homma saa täysin uusia käänteitä. Jotta omia suunnitelmia ja pyrkimyksiä jaksaisi viedä eteenpäin pitkäjänteisesti, on fiksua optimoida omaa panosta ja antaa asioiden välillä edetä omalla painollaan.
Siinä missä puskemisen tie on kapea ja raskas kulkea, niin helppoja teitä sen sijaan on monta. Läpi harmaan kiven puskiessa, erinäisten kivirekien alta vaihtoehtoja ei näy: sieltä ei ole voimavaroja katsoa mihinkään muualle kuin suoraan eteen. Helppouteen taas liittyy keveyttä, pakottomuutta sekä vaihtoehtojen runsautta. Vaihtoehtoja alkaa pulpahdella heti kun uskaltaa laskea taakkaa edes hetkeksi. Sitten voi huoahtaa ja ottaa askelen taaksepäin. Ympärillä saattaa nopeastikin alkaa näkyä uudenlaisia mahdollisuuksia ja värejä. Tai jos niitä ei heti näkyisikään, niin ainakin juuri laskettu taakka saattaa alkaa näyttää turhan raskaalta – voisiko olla mahdollista, että sitä ei enää nostaisikaan uudestaan selkään?
Mistä taakasta sinä voisit juuri nyt hieman hellittää?
Teksti on julkaistu aiemmin Pink Warrior -blogissa.
Henkisen kasvun kentällä elää sitkeästi ajatus, että kun muiden syyttely päättyy, alkaa vastuu itsestä. Vastuu itsestä käynnistää ennennäkemättömän onnen. Enää ei etsi vikoja omaan onnettomuuteen muista, vaan löytää onnen itsestään. Olen itsekin viljellyt ajatusta peiliin katsomisen arvokkuudesta — ja siitä on ollut suuresti hyötyä matkalla parempaan itsetuntemukseen. Ajatus on ollut käänteentekevä. Peilistä saattaa nimittäin katsoa joku, joka on pyytänyt muilta sitä, mitä kukaan ei voi antaa. Sen ymmärtäminen muuttaa paljon.
Mutta.
Samalla kun itsen näkemisen taito ja kyky ottaa vastuuta itsestä ovat hienoja asioita, siinäkin voi mennä liian pitkälle. Kukaan ei ole elämän pelikentällä, valtavassa vuorovaikutuksen verkostossa yksin, eikä muista irrallaan. Kiinnikkeet muihin ovat perustavia ja olemassaolo lähtökohtaisesti syvien sidosten varassa. Olemme olemassa muiden ihmisten kanssa ja myötävaikutuksella. Elämän pelin rakennetta ei voi muuttaa omassa erillisessä kuplassa, sillä emme elä kuplassa. Elämme suhteessa toisiin ihmisiin. Nuo ihmiset ovat sekä reiluja että epäreiluja, kivoja eikä aina niin kivoja, joustavia tai täysin joustamattomia, myötätuntoisia tai toisinaan julmia — ja kaikkea niiden väliltä ja vielä paljon muuta.
Entä jos ne toiset eivät otakaan vastuuta itsestään? Entä jos he eivät katso peiliin? Todennäköisesti kaikki eivät katsele peiliin, eivät lakkaa syyttelemästä muita, eivät vierittelemästä harteilleen kuuluvia taakkoja muiden niskoille. Miten niissä tilanteissa toimitaan? Katsellaanko vain peiliin?
On tärkeää kyetä näkemään tarkasti muut ihmiset ja maailma, sillä kaikki ei ole sinusta kiinni, vaikka olisitkin oman elämäsi avain. Joskus ihmiset ovat mu****ja ja vaikka siihen on todennäköisesti monia inhimillisesti kertakaikkiaan surullisia ja traagisia syitä, se ei muuta miksikään sitä, että he saattavat kohdella muita ihmisia huonosti. Kyky nähdä tarkasti julmuus, ruma käytös, vääryys, vääristely, manipulointi, vastuuttomuus, pahat aikeet, väkivallan uhka tai jokin muu rikkova käytös on tärkeää siinä missä taito nähdä itsensä tarkasti ja kyky ottaa vastuu itsestä ja omista teoistaan.
Jollei näe muita ja maailmaa tarkasti, on vaikea suojella itseään ja tehdä valintoja, jotka synnyttävät tasapainoa ja kauneutta — sekä itselle että muille. Kyky nähdä vääryydet on yhtä tärkeää kuin kyky ottaa vastuuta itsestä. Usein eksyneisyyden takana onkin sekä sumuinen katse suhteessa itseen, mutta myös toisiin ja maailmaan. Vasta kirkas katse sisään- ja ulospäin synnyttää selkeyden suojautumisen, avoimuuden ja toimintakyvyn suhteen.
Ajattelun rakenteet, jotka korostavat kuplassa toteutettua vastuunottoa ja siellä harrastettua peiliin katsomista, voivat traagisimmillaan johtaa siihen, että ihminen on sokea asioille, jotka todellakin kannattaisi nähdä. Siksi peiliin ei kannata katsoa niin tiiviisti, ettei muuta näe. Tasapaino, tässäkin asiassa, lienee parempi vaihtoehto. Silloin näkee oman vastuualueensa, mutta myös toisen vastuualueen — kuten myös tilanteet, joissa vastuut menevät sekaisin ja puuroutuvat syytöksiksi, joilta ei voi suojautua peiliin katselemalla.
Se, että näkee peilistä ihmisen, joka odotti muilta pelastusta, ei tarkoita sitä, etteivätkö nuo muut olisi antaneet aihetta hätään. Ehkä hätä on ollut täysin aiheellista. Jos olisi katsonut ympärilleen tarkasti, olisi saattanut huomata, että ainoa oikea ratkaisu on nostaa kytkintä. Että on myös olemassa ihmisiä, jotka antavat parasta mitä osaavat: kohtaamista, vilpittömyyttä, dialogia. Silloin saattaa olla helpompi kestää se, että on myös asioita, joita kukaan ei voi antaa.
Eräänä aamuna rakas mumminmuru herätti minut videopuhelulla, koska hän halusi heti kertoa minulle, että hän oli oppinut sanomaan äRRän. Hän oli sitkeästi koko edellisen päivän harjoitellut, ja aamulla ärrä pärisi voimalla. Iloisena ja ylpeänä hän etsi erilaisia r-sanoja sanottavakseen, ja jokaisen onnistumisen jälkeen leveä hymy paistoi kasvoilta.
Niin myös aikuisena oppiminen, onnistuminen ja osaaminen saavat meidät tuntemaan olomme energisiksi ja motivoivat meitä tekemään ja panostamaan lisää. Halu oppia ja kehittyä on meihin sisään rakennettu. Kävelemään opetteleva lapsi ei lannistu muutamasta kaatumisesta. Kun hän saavuttaa muutaman askeleen päässä olevan sylin, on syytä taputtaa, sillä kehittyminen uudessa, aluksi vaikeassa asiassa tuottaa iloa ja lisää kyvykkyyden ja taitavuuden tunnetta.
Mietipä hetki, mitä kaikkea olet elämässäsi oppinut. Taitoja kertyy huikea määrä, kun lähdetään liikkeelle ihan lapsuudesta.
Olen hyvä ja taitava
Laita taustalle soimaan miellyttävää musiikkia ja 15 minuutin ajan täydennä lauseita erilaisilla taidoillasi.
Aloita jokainen lause kirjoittamalla Olen taitava… tai Olen hyvä… ja sen jälkeen aina uusi juttu, jossa olet taitava tai hyvä. Esimerkiksi: Olen hyvä lukemaan karttaa. Olen taitava kakkujen leipomisessa. Olen taitava vetämään kokouksia. Olen hyvä rauhoittamaan väsymyksestä kiukkuavaa lasta.
Anna ajatusten pulputa vapaasti sisältäsi. Älä jää pohtimaan, pitääkö mieleesi tullut lause paikkaansa, jatka vaan kirjoittamista Olen taitava… Olen hyvä…
Kun aika on kulunut, valitse lauseistasi viisi taitoa, joista olet erityisen ylpeä tai kiitollinen.
Joka kerta kun käytät taitojasi, anna ylpeyden ja kiitollisuuden täyttää sydämesi.
Tietysti pelkäämme, kun olemme valitsemassa jotain uutta. Tai mietitmme, että miksi tähänkin on taas ryhdytty, kun muutoksen tuulet riehuvat hurjana. Pelkäämme uutta: sitä, että jos sattuukin. Mutta ihan pohjimmiltaan pelkäämme kenties eniten pelkoa ja turvattomuutta. Sitä, ettemme selviä ja pärjää, jos huttu iskee tuulettimeen.
Nuo pelot nousevat sieltä, missä emme ole ”oppineet pelkäämään” vaan olemme jääneet pelkojemme kanssa yksin. Luultavasti vuorikiipeilijät eivät ole pelottomia, vaan he ovat oppineet pelkäämään ”oikein” – ei jarruttavasti vaan juurruttavasti. Pelkoja voi oppia kohtaamaan niin, ettei oma perusturva järky. Niitä voi kannatella ja niiden viestin voi oppia kuulemaan – liikettä jarruttamatta.
Epäonnistumisen tunteet tai häpeä tai syyllisyys omista valinnoista tai pelko siitä, että valinnat johtavat johonkin katastrofiin ovat turvattomuutta. Ei siis mitään huonoutta, vaan signaali siitä, että nyt tarvitaan turvaa, aikaa, hoivaa ja lempeyttä.
Mitä jos ei tarvitsikaan pelätä epäonnistumista tai kipua (jota elämässä väistämättä joskus tulee, ellei ole bunkkeroinut itseään)? Mitä jos voisi oppia löytämään niin paljon sisäistä turvaa ja luottamusta elämään, että voisi elellä sen mukaan kuin sydämessä tuntuu – ja silloinkin kun ei tiedä, mitä pitäisi valita, voisi voida kohtuullisen hyvin niin kauan kunnes tietää? Ja samalla: ei elämässä ei tarvitse olla ihan varma. ”Varmuus” ei suojaa myrskyiltä ja kivuilta – ihmisyydeltä.
Ja mitä jos voisikin ajatella niin, että kaikki kokemukset potentiaalisesti avaavat meidän sydäntä ja voimauttavat – jos ja kun valitsemme katsoa itseämme lempeyden ja myötätunnon silmin ja opimme luomaan itsellemme turvaa?
Olen katunut joitain valintojani, mutta lähinnä turvattomuuden hetkinä (joita väistämättä välillä tulee, kun laiffaa). Sydänvoiman kautta näen, että ihan jokainen valinta, sityseissöni ja kokemus on tarvittu, jotta voin olla nyt tässä, rakkaudessa itseni kanssa.
Aikuisena voi todella oppiaolemaan turvassa kysymysten tiloissa, jänskäyksissä ja epävarmuuksissa. Ja silloin voikin olla ihan ok vaikka olisikin kujalla. Luottaen siihen, että kyllä elämä näyttää. Koska kyllä se näyttää.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Kirjoittaja Johanna Huhtamäki (s. 1981) on diplomi-insinööri, valmentaja ja positiivisen psykologian asiantuntija. Hän tutkii menestystä ja valmistelee aiheesta väitöskirjaa.
Pakkopositiivisuudesta tasapainoon (Otava, 2021) on hänen kolmas kirjansa ja se käsittelee muun muassa epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietämistä sekä sitä, miten monipuoliset tunnekokemukset – myös negatiiviset – vahvistavat onnellisuuden kokemustamme. Tekstin kursivoidut otteet on poimittu kirjasta.
”Ei meillä mitään väkivaltaa ole! Puolisoni on vain hieman äkkipikainen.”
Tämän kommentin esitin ensimmäisellä terapiakäynnilläni reilu kymmenen vuotta sitten vakaasti uskoen omaan väitteeseeni. Olin hämmästynyt, pöyristynyt suorastaan, että terapeutti oli minua suoraan silmiin katsoen tyynesti todennut kertomani olevan perheväkivaltaa. Enhän minä mistään sellaisesta ollut tullut puhumaan, eihän sellaista edes ollut. Olin siellä, koska olin henkisesti aivan loppu.
Mikä ihme oli saanut minut uskomaan, ettei lyöminen, potkiminen tai kuristaminen tarkoita yhtä kuin väkivalta?
Vastaus on tiivistetysti se, että halusin olla onnellinen. Halusin onnellisuutta niin kovasti, että halusin olla sitä vaikka väkisin. Ja uskoin vakaasti onnellisuuden olevan yhtä kuin hyvä elämä. Silläkin uhalla, että se tarkoittaisi ongelmien kieltämistä. Olin päätynyt aidon onnellisuuden sijaan pakkopositiivisuuteen. Ei siis ihme, että en enää oikein jaksanut.
On raskasta esittää iloista
On raskasta esittää iloista, jos sydämessä tuntuu viiltävä, menetyksen tuoma kipu. On kuluttavaa hymyillä ja vakuutella jokaiselle, miten hyvin elämässä menee, jos samanaikaisesti pidättelee kyyneleitä ja piilottaa yksinäisyytensä. Vie paljon energiaa olla rohkea, itsenäinen ja muita tarvitsematon, jos on oikeasti epävarma, kaipaisi rohkaisua ja haluaisi edes hetken tuntea jonkun tarjoamaa turvaa. Miksi siis salaamme surun ja epävarmuuden? Miksi piilotamme sen, että kaipaamme turvaa ja hyväksyntää? Miksi turvaudumme iloisuuden naamioon ja ajattelemme, että ongelmien myöntäminen tekisi meistä onnettomia?
Miksi salasin itseltäni totuuden?
Oli sekä pelottavaa, äärimmäisen surullista, että nöyryyttävää hyväksyä todellinen tilanteeni – että olin vuosia elänyt väkivallan keskellä. Olin niin pitkään halunnut pakonomaisesti keskittyä vain hyvään niin muissa ihmisissä, itsessäni ja ylipäätään elämässä, että aloin uskoa pystyväni tahdonvoimallani poistamaan kaiken negatiivisen, jota en elämääni tai itseeni tarvinnut enkä halunnut. Olisin varmasti lopulta onnellinen, kunhan vain tarpeeksi yrittäisin. Kunhan vain olisin riittävän positiivinen. Kunhan olisin tarpeeksi hyvä ja tekisin kaiken niin täydellisesti kuin mahdollista.
Lopulta oli pysähdyttävä, katsottava peiliin ja nöyrästi tunnustettava, ettei väkisin hymyileminen tuonut hyvää oloa. En ollut onnellinen. Että täydellisyyden tavoitteluni oli tuhoon tuomittua – en koskaan yltäisi virheettömyyteen ja jatkuviin ylisuorituksiin. Ennen kaikkea ymmärsin, ettei sellaiselle edes ollut tarvetta.
Lupa olla heikko
Virheettömyyden vaatimuksen sijaan mieleni sopukoista alkoi nousta uusi ääni, ensin hyvin hiljainen, hädin tuskin kuultava. Tuo pieni ääni, joka heikkoudestaan huolimatta vaati tulla kuulluksi, toisti kerta toisensa jälkeen, että minulla oli lupa olla tarvitseva, oikeus olla myös heikko. Ettei edes minun tarvitsisi aina jaksaa.
Tuo ääni kertoi minulle, että vaikka sydämeeni sattui, vaikka elämäni näytti hajoavan sirpaleiksi, tulisin selviämään. Jollakin tavalla, jollakin aikavälillä olisin vielä joskus onnellinen.
Haavat, kolhut ja valuviat eivät tee meistä virheellisiä. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia. Haavoittuvuus ei ole heikkous. Se on suuri vahvuus. Epätäydellisyyden hyväksyminen on tärkeä askel kohti omannäköistä kokonaisvaltaista elämää ja ehdottoman tärkeää, jotta voimme kokea iloa ja onnea.
Olen vähitellen oppinut ja oivaltanut, että elämä on parhaimmillaankin epävarmaa ja epätäydellistä. Meistä vahvinkin tuntee aika-ajoin riittämättömyyttä. Haluamme ja tarvitsemme hyväksyntää. Tunnemme kaikenlaisia tunteita, joista toiset tuntuvat miellyttäviltä ja toiset hyvinkin epämiellyttäviltä – ja silti jokainen tunne on tärkeä.
Mistä aito onnellisuus syntyy?
Entäpä sitten onnellisuus? Ehkä se syntyy pitkälti hyväksynnästä ja auringonpaisteen sijaan löytyykin valon ja varjon risteyskohdassa. Siitä, että päätämme katsoa ja nähdä elämän ja itsemme kaikkine puolineen, hyvän ja pahan, kauniin ja karun. Ja sen jälkeen, kokonaisuus tiedostaen, päättää keskittyä hyvään.
Näiden asioiden opettelu on ollut mielenkiintoinen matka itseeni. Tuo matka on vienyt minut tutkimaan ja opiskelemaan, haastamaan ja oivaltamaan. Se on ollut ilon, naurun ja rakkauden täyttämää, välillä kyynelten kyllästämään ja kiukun kovettamaa. Tuo matka on ollut täynnä teräviä kiviä, hyytävää vastatuulta ja jyrkkiä ylämäkiä, mutta myös toivoa tuovia auringonnousuja, jyrkänteen päältä avautuvia upeita näköaloja ja sateen virkistävää raikkautta.
Minulle tuo matka opetti, ettei todellinen onni ole aina lähelläkään onnellisena olemista. Se on pieniä hyviä hetkiä kaaoksen keskellä, mokia, virheistä oppimista, oman epätäydellisyyden ja tarvitsevuuden kohtaamista ja hyväksymistä – kaikkia kuviteltavissa olevia tunteita.
Onnellisuus ei ole ongelmien puuttumista, jatkuvia onnenpotkuja ja kaiken kattavaa täydellisyyttä… Se on meille sopivan väripaletin löytämistä harmaan sävyjen ja kirkkaan väriloiston väliltä. Ja ehkä juuri hyväksynnän mukanaan tuoma tasapaino on tuo puuttuva salainen kestävän onnellisuuden ainesosa. Hyväksyntä johtaa tasapainoon ja tasapaino onnellisuuteen.
Kuormitutko ihmissuhteissa? Tuntuuko, että olet muille kynnysmattona, tai ettet tule huomioiduksi omana itsenäsi? Ratkaisu ei löydy odottamalla tai vaatimalla muilta muutosta.
Jos haluaa arvostusta ja kunnioitusta muilta, tulee ensin arvostaa ja kunnioittaa itseään. Sen kautta mahdollistuu terveiden rajojen asettaminen ihmissuhteissa.
Ihmisyyttä ei voi korjata teipillä ja pikaliimalla
Ylikiltteys, pelko loukata toista, itsensä alentaminen ja miellyttäminen ovat karhunpalveluksia. Ne eivät lopulta palvele kumpaakaan, eivätkä johda tasapainoisiin ja toimiviin ihmissuhteisiin.
Henkistä hyvinvointia on vaikea nähdä ulospäin. Jos piilotamme tunteemme ja tarpeemme, kuinka voisimme olettaa, että muut osaisivat huomioida jotakin sellaista, jota me emme näytä itsestämme?
”Me opetamme muille, miten meitä tulee kohdella.”
Ne ihmissuhteet, joissa emme tule hyväksytyksi ja kunnioitetuksi omana itsenämme, eivät ehkä ole oikeita elämäämme, mutta jos emme rohkene näkyä omana itsenämme, harvemmin ihmissuhteetkaan paranevat vaihtamalla.
Vain sen kautta, että astumme vuorovaikutukseen aitoina, sekä toiselle, että itsellemme, voimme myös nähdä ketkä ihmisistä pitävät meistä sellaisina kuin me aidosti olemme.
Kaikkia ihmissuhteitamme me emme voi valita, kuten vanhempiamme ja sisaruksiamme, mutta lopulta vastuu siitä, mihin vedämme rajat oman hyvinvointimme ympärillä suhteessa itseemme ja muihin, on meillä itsellämme, sillä me opetamme muille, miten meitä tulee kohdella.
Säännöllisin ajoin maailmaamme rakentuu uusia polarisaatio tilanteita ja osa jo olemassa olevista vahvistuu. Vastakkain voi olla esimerkiksi autoilijat ja joukkoliikenteen käyttäjät, esihenkilöt ja alaiset, miehet ja naiset tai lääketiede ja luonnonlääketiede. Vastakkainasettelu voi syntyä vaikka yhteisön tai työpaikan sisällä tai laajemmin yhteiskunnassa.
Lähtökohtaisesti polarisaatiossa ei ole kyse faktoista vaan kyse on tunteista, jotka kumpuavat syvältä. Tunteet kertovat arvoista ja tarpeista, jotka ovat itselle tärkeitä. Kyseessä on kaksi ääripäätä, jotka taistelevat keskenään, mutta kuvio koskettaa myös kaikkia muita ympärillä olevia ihmisiä.
”Jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”
Olet saattanut olla tilanteessa, jossa et ole asettunut kumpaankaan polarisaation ääripäihin, mutta tilanne koskettaa silti sinua vahvasti. Olet saattanut kokea, että sinua vaaditaan valitsemaa puolesi: ”jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”. Me vastaan ne ja välissä olevia ei suvaita. Olisit halunnut tarkastella kokonaisuutta hiljaa omasta rauhasta käsin, mutta sille ei anneta tilaa. Tässä tekstissä käyn lyhyesti läpi, että millaisista rooleista polarisaatiotilanteet rakentuvat. Saatat hyvinkin löytää itsesi jostakin ryhmästä.
Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.
1 YLLYTTÄJÄT
Polarisaatiossa ensimmäisenä tulevat yllyttäjät, joskin yllyttäjä ei itse koe usein olevansa yllyttäjä. Hän kokee olevansa moraalisesti oikeassa. Yllyttäjällä on tavoite saada asialleen näkyvyyttä, hän heittää vettä kiukaalle ja korostaa ryhmien välistä erilaisuutta. Tämä pyrkii saamaan seuraajia toteuttamalla aina vaan radikaalimpia toimia, jotta huomio ei katoa. Yllyttäjä puhuu hiljaisille ja hakee usein asemaa tai valtaa. Hän saa voimaa huomiosta, seisoo valitsemallaan paikalla osin itse itsensä nurkkaan ajaneena, mutta pelkää samaan aikaan kasvojen menetystä. Ei voi siksi usein enää perääntyä, vaikka haluaisikin. Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.
2 LIITTYJÄT
Liittyjä on lähtenyt mukaan yllyttäjän remmiin ja kokee tekevänsä hyvää. Liittyjän toimintaa ohjaa jokin oma kokemus tai havainto. Ei usein ole näkemyksissä yhtä jyrkkä, kuin yllyttäjä ja tuo tätä myös esiin. Haluaa samalla osoittaa, että kykenee myös itsenäiseen ajatteluun. On valmis keskustelemaan asioista, mutta päätyy silti usein väittelemään teemasta. Keskustelujen tarkoitus on usein todistella omaa oikeassa olemista. Häneen ei kohdistu enää yllyttäjän suunnasta painetta, koska hän on valinnut puolensa. Liittyjällä on silti vielä takaovi auki vaihtaa tarvittaessa puolta, mutta polarisaation edetessä tämä vaikeutuu.
Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa.
3 HILJAISET
Kahden edellä mainitun ryhmän välissä on keskipiste, sieltä löytyy hiljaiset. Nämä eivät ole valinneet puoltaan ja välttelevät mustavalkoista ajattelua. Polarisaatiossa hiljaiset eivät kuulu tai näy. Voi myös olla, että heitä ei asia kiinnosta. Tässä kuviossa kyse on isosta monikirjavasta ryhmästä, joista moni näkee teeman monisävyisenä. Yllyttäjä pyrkii saamaan hiljaisia valitsemaan puolensa ja tekee keskellä olemisesta sietämätöntä vaatimuksillaan. Polarisaatio saa virtaa näkyvyydestä, mustavalkoiset ääripäät pitävät kovinta meteliä ja samalla hiljaisten harmaan sävyiset näkemykset keskellä jää kuulematta. On silti hyvä muistaa, että tässä vaiheessa hiljaisia on määrällisesti paljon enemmän, kuin mitä liittyjien ryhmään kuuluu.
Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa.
4 SILLANRAKENTAJAT
Seuraavana kuvioon astuvat sillanrakentajat, joilla on hyvät mielessä, mutta tämä ryhmä todellisuudessa vain pahentaa tilannetta. Tämä ryhmä näkee, että kumpikaan ääripää ei ole oikeassa ja ymmärtää molempia puolia. Sillanrakentaja pyrkii faktoilla ja toisen osapuolen inhimillistämisellä rakentamaan yhteyttä ääripäiden välillä. Samalla hän kuitenkin onnistuu vahvistamaan jo olevaa tilannetta ryhmien identiteetistä puhumalla. Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa. Ääripäät saavat sillanrakentajan ansioista lisää näkyvyyttä ja huomiota, polarisaatio vahvistuu.
5 SYNTIPUKIT
Tilanteen edetessä yllyttäjät siirtyvät yhä radikaalimpaan suuntaan teoissaan, jotta saisivat huomiota: se mikä tehosi aikaisemmin, ei tehoa enää huomenna. Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa. Moni hiljainen onkin matkan varrella jo siirtynyt vastahakoisesti liittyjien joukkoon ja lopulta jäljellä olevat hiljaiset saavat syntipukin leiman. On haastavaa olla keskellä, kun suurin osa on valinnut puolensa. Syntipukin suuntaan kohdistuu aggressiota molemmista ääripäiden suunnista.
Tunnistatko itsesi näistä viidestä ryhmästä? Minkä roolin ehkä useinkin valitset joko tietoisesti tai tiedostamatta? Tekstin pääasiallisena lähteenä on käytetty kirjaa Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan. Suosittelen lukemaan koko kirjan.
Jokainen meistä reagoi eri tavalla kuormittaviin tilanteisiin. Toisilla kehollinen hälytysjärjestelmä aktivoituu herkemmin. Yksi syy tähän voi olla aiemmin elämässä tapahtuneet raskaat ja mieltä järkyttäneet kokemukset, jotka ovat jättäneet meihin kehollisen jälkensä.
Tutkija ja lääkäri Nadine Burke Harris kirjoittaa kirjassaan Syvälle ulottuvat juuret, että lapsuuden ajan haitalliset kokemukset tallentuvat luihin ja ytimiin ja ne voivat kulkea mukanamme vuosikymmeniä. Toisin sanoen, lapsuudessa koetut kuormittavat elämäntilanteet ja traumaattiset tapahtumat kasaantuvat ja saattavat oireilla monin tavoin vielä aikuisenakin.
Burke Harris puhuu niin sanotusta toksisesta tai myrkyllisestä stressistä. Tämä on tila, jossa kehon fysiologinen ”taistele tai pakene” -reaktio yliaktivoituu saaden aikaan monia biologisia ja hormonaalisia muutoksia, jotka pitkään jatkuessaan voivat johtaa esimerkiksi henkiseen tai fyysiseen sairastumiseen.
Lapsuusajan vanhoja taakkoja on tärkeä keventää ja löytää rauha itsensä kanssa. Silti menneisyyden jälkiä ei saa täysin tekemättömäksi. Ne ovat osa sinua, Burke Harrisin mukaan ”syvällä DNA:ssa” ja persoonallisuudessamme.
Voit kuitenkin oppia ymmärtämään paremmin kehosi ja mielesi reaktiota ja tunnistamaan, mitkä asiat saavat sinun hälytysjärjestelmäsi aktivoitumaan. Näin voit parhaiten tukea itseäsi ja omaa hyvinvointiasi.
Mitä herkempi ihmisen järjestelmä on myrkyllisen stressireaktion aktivoitumiselle, sitä tärkeämpää on oppia tunnistamaan ja tiedostamaan itsessään nuo oireet. Minulle sellaisia ovat esimerkiksi yöunien häiriintyminen, ruokahalun katoaminen, lihasten ja sidekudoskalvojen kiristyminen, pää- ja selkäsärky, kireä pinna ja tunne siitä, että en selviä arkisista haasteista.
Onneksi omaa stressireaktiotaan voi oppia säätelemään ja auttaa kehoaan ja mieltään takaisin tasapainoon.
Seuraavat 6 asiaa auttavat tasapainottamaan stressaantunutta kehoa:
1. Ota aikaa levolle, myös pienille hetkille päivän sisällä. Yliaktivoitunut stressinsäätelyjärjestelmä tarvitsee lepoa rauhoittuakseen. Myös unensaanti on helpompaa, kun hermostoa pyrkii tasapainottamaan päivän mittaan. Hermoston rauhoittamiseen voi kokeilla esimerkiksi hengitysharjoituksia, meditaatiota tai rauhallista yin-joogaa.
2. Syö säännöllisesti ja itseäsi raviten, niin autat kehoasi ja jaksamaan ja tasapainotat muun muassa verensokerin heilahtelua.
3. Liiku itsellesi mieleisellä tavalla, mutta vältä liian rasittavaa liikuntaa, joka saa stressitasosi nousemaan entisestään.
4. Tiedosta tunteesi ja tarpeesi. Ota tietoisesti aikaa itsesi ja kehosi äärellä. Harjoittele hyväksymään tunteesi ja ajatuksesi sellaisena kuin ne ovat tässä hetkessä.
5. Helli mieltäsi tavoilla, jotka tiedät itsellesi toimivaksi. Se voi olla esimerkiksi ajan viettämistä luonnossa, jonkin luovan harrastuksen tai eläinten parissa puuhastelua. Hae tarvittaessa tukea mielenterveyden ammattilaiselta.
6. Tukeudu läheisiin ihmissuhteisiin. Muista, että sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Uskalla pyytää ja vastaanottaa apua ja tukea silloin, kun sitä tarvitset.
Nukkuminen, ravitsemus, liikunta, tietoinen läsnäolo, mielenterveys ja terveet ihmissuhteet mainitaan myös Burke Harrisin kirjassa (Basam Books 2019). Kyseiset keinot on todettu tutkitusti tehokkaiksi myrkyllisen stressin hoidossa.
Pia-Christina Roth on tunnetaitojen sanansaattaja, viestintäjohtaja, aineenopettaja, kasvatuksen ja hallinnon asiantuntija, henkilöstö- ja työhyvinvointiasiantuntija ja coach. Hän on vaimo ja kahden aikuisen pojan äiti. Piastinan mielestä tärkeä väylä lasten ja nuorten parempaan elämään sekä turvallisempaan yhteiskuntaan on tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetuksessa, perusopetuslakiin omana oppiaineenaan kirjattuna.
Suomalaisessa yhteiskunnassa tunteiden osoittaminen tulkitaan yleensä vähän noloksi jutuksi. Tämä johtunee suomalaisesta kansanluonteesta, juurevasta ja jalat tiukasti maan pinnalla olevasta, käytännönläheisestä talonpoikaismentaliteetista. Ja siinähän ei sinänsä ole mitään pahaa, ei laisinkaan. Mutta tällaisen ajattelutavan mukaan tunteiden osoitus on ajan hukkaa.
”Olen kerran sanonut, että rakastan sinua ja sen pitää riittää. Ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu.” Tämän herra X:n vaimolleen sanomat sanat ovat mahdollisesti keksityt, mutta kuvastavat hyvin monien suomalaisten tapaa ajatella tunneasioista. Itkeminen tulkitaan heikkoudeksi, etenkin poikien kohdalla. Vapautunutta nauramista pidetään ehkä jopa itkemistäkin nolompana juttuna.
Tunteiden piilottamisella ja tukahduttamisella voi kuitenkin olla vakavia seurauksia. Masennus on vienyt monta suomalaista ennenaikaiseen hautaan. Väkivalta on tullut tutuksi monessa kodissa, kun sodasta palanneet isät eivät ole päässeet käsittelemään sisäisiä kipujaan. Monet itkut on itketty salassa, oli sitten lapsi tai aikuinen. Tunteet kun eivät lakkaa olemasta, vaikka niiden läsnäolon kieltäisikin.
Lukuisat tutkimukset ja kokemukset maailmalla olevista eri kouluista kertovat, että tunteiden käsittelyä ja säätelyä on mahdollista oppia. Tästä syystä olemme yhdessä muutaman henkilön kanssa laittaneet alulle kansalaisaloitteen, jossa esitetään tunne- ja vuorovaikutustaitojen (tvv) kirjaamista perusopetuslakiin omana oppiaineenaan.
Tvv-taidoissa opitaan mm. itsesäätelytaitoja, keinoja hillitä omia impulssejaan, kohtelemaan toisia empaattisesti ja väittelemään argumentein, ei nyrkeillä. Tvv-taidoissa myös harjoitellaan erilaisia tilanteita, joiden avulla voidaan esim. ennalta ehkäistä lasten alttiutta joutua hyväksikäytön uhriksi.
Tuoreen OECD:n tutkimukseen mukaan tunne- ja vuorovaikutustaitoisuus parantavat myös lasten ja nuorten akateemisia taitoja. Tvv-taidot tukevat mielenterveyttä ja pienentävät todennäköisyyttä ryhtyä käyttämään alkoholia ja/tai huumeita tai turvautua väkivaltaan erimielisyyksien yllättäessä.
Tunne- ja vuorovaikutustaidot myös tukevat lapsia ja nuoria henkisellä tasolla niin, että sosiaalitoimen pieniä resursseja vapautuu kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien lasten ja nuorten auttamiseen. Kaikissa tapauksissa lasten ja nuorten identiteetin ja itsetuntemuksen kannalta tvv-taidot olisivat valtavan iso asia koko yhteiskunnan menestymisen ja hyvinvoinnin kannalta.
Lakiin kirjaamalla tvv-taidoille saadaan valtion turvaama budjetti, yliopistokoulutetut opettajat ja mikä tärkeintä: säännönmukainen ja systemaattinen opetus jokaiselle suomalaiselle lapselle ja nuorelle joka viikko, yhdeksän vuoden ajan! Tämä ei voi olla näkymättä tunnetaitoisempina koteina, kouluina, työyhteisöinä sekä turvallisempana ja vauraampana yhteiskuntana. Tämä on tie, joka kantaa hyvää satoa vielä vuosikymmentenkin päähän.
Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja: Terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moisio
Onko arkesi pelkkää puurtamista ja vapaa-aikasikin menee suorittaessa?
Moni tässä maassa on ihan älyttömän väsynyt. Masennus on kansansairaus, mutta niin on uupumuskin. Monella on sellainen olo, että aina tekee liian vähän eikä koskaan tule sellaista hetkeä, että voi laskea hartiat ja todeta: ”Nonni, valmista tuli”. Yleensä on niin paljon tekemistä ja suorittamista, ettei palautumiselle jää riittävästi aikaa. Melkein aina palautuminen eli itsestä huolehtiminen jätetään, jotta suorittamiselle ja tekemättömille töille jää enemmän aikaa.
Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan
Montaa meistä vaivaa jäytävä riittämättömyyden tunne, joka laittaa suorittamaan ja tekemään yli omien voimavarojen. Elämässä on paljon ”pitäätä” ja ”pakkoa”, ihan oikeastikin on: aikuisten asiat pitää hoitaa. Sisäinen puhe on täytymistä usein ihan täynnä. Moni toteaa, kun ehdottaa hellittämistä, että ”Ei ole vaihtoehtoa”, ”Eikä kukaan tee jos minä en tee”.
Riittämättömyys ja syyllisyydentunne ovat hyviä kavereita keskenään: ne kulkevat melkein aina käsi kädessä. Ja sitten on vielä häpeäkin – tunne joka ihmisen pohjakerroksissa kuiskii kantajalleen sitä, että hän on vääränlainen, kelpaamaton ja arvoton. Se tunne joka kyseenalaistaa sen, onko ihminen arvokas ihan itsenään, ilman suorituksia.
Jos sisimmässään kokee olevansa vääränlainen, saattaa ihmisen mielenmaisemaa, yleensä tiedostamattomasti, ohjata tunne siitä että pitää muuttua toisenlaiseksi, oikeanlaiseksi. Tämä pohjavire saattaa ohjata ihmisen elämää: ”Kun olen saavuttanut täydellisyyden, kelpaan.”
Ylivastuullisuus on tyypillistä suorittajalle
Moni suorittaja on hyvin vastuullinen, ylivastuullinen suorastaan ja uhrautuvuuteen taipuvainen. Ja ylivastuullisen ihmisen lähimaastosta löytyy usein se, jonka on hyvin vaikea ottaa vastuuta sekä itsestä että muista ja yhteisistä asioista.
Ylivastuullisen suorittajan tapa toimia on usein lapsuudessa opittu. Perheessä saattoi olla jonkinlaista vastuuttomuutta, päihteitä, jotain sellaista vaikeutta joka sai lapsen ottamaan jo aika pienenä vastuuta. Nämä pienet vastuunkantajat ovat usein isoinakin kovia suorittamaan. Se on opittu tapa olla, elää ja hakea rakkautta ja hyväksyntää.
Teetkö liikaa?
Teetkö paljon ja olet se vastuunkantaja, joka helposti unohtaa itsensä?
Jos on kovin kiire, ei ehdi tiedostaa omia tarpeita eikä tunteita. Suorittamisen ja velvollisuuksien työllistämä pysähtyykin usein vasta, kun on liian paha olla. Ja lähtee etsimään itseään. Ehkä sinäkin olet itsesi kanssa kohdassa, jossa kyselet: ”Mitä minä haluan?”, ”Mistä minä haaveilen?”, ”Mitä minä tarvitsen?” ja ”Kuka minä olen?”.
Miten suorittamisen voi lopettaa?
Usein se että tiedostaa itsessään olevia asioita, auttaa jo paljon. Ensimmäinen askel voi olla esimerkiksi omaan sisäiseen, ehkä vaativaan, ääneen tutustuminen. Aina kun kuulet oman äänesi, joka vaatii, voit pysähtyä ja pyrkiä muuttamaan ääntä vähän armollisemmaksi.
Liikkeelle voi lähteä siitäkin, että pysähdyt hetkeksi ja kysyt itseltäsi: ”Mitä minä tarvitsen juuri nyt voidakseni hyvin?”. Vastaus voi olla jotain hyvin yksinkertaista: unta, ruokaa, halia, liikuntaa.
Kun opit tarjoamaan itsellesi armollista puhetta ja pieniä, hyvinvointia tukevia tekoja, myötätunto itseäsi kohtaan lisääntyy. Matkalla oman todellisen olemuksen äärellä ihanaa onkin se, kun oivallat, että kelpaat, olet arvokas ja oikeanlainen ilman suorituksia. Ihan sellaisena kuin todella olet.
Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.
