Tämä ihana joululimppu on vaarassa tulla syödyksi jo ennen joulua. Senpä vuoksi kehittelin taikinassa sen verran suuren, että sain valmistettua siitä kerralla kolme keskikokoista limppua.
Ohje on ihanan helppo. Aineet vain yhdistetään ja sekoitetaan. Vaivaamista ei tarvita. Pähkinät voi korvata myös siemenillä. Pähkinöitä voit puolestaan varioida käyttämällä omia lempi pähkinöitäsi. Useimpia pähkinöitä löytyy kaupasta valmiiksi rouhittuina tai voit vaihtoehtoisesti murskata pähkinät kotona morttelin avulla, kuten minä tein.
Olen leipurina fiilistelijä. Eli lisäilen jauhoja ja mausteita aina maun mukaan, silmämääräisesti. Joten tee sinäkin niin. Maistele taikinaa ja korjaile makuja, jotta saat mieleisesi makumaailman. Huomaa, että taikinan maut laimenevat hieman paiston aikana.
Ps. Tämä limppu on muuten myös aivan ihana joululahja vieminen ystäville tai sukulaisille.
GLUTEENITON KARPALO-JOULULIMPPU
1L piimää
0,5 dl oliiviöljyä
3 tl ruokasoodaa
7,5 dl gluteenitonta jauhoseosta
2,5 dl mantelijauhoja
1 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
2 dl Teff-jauhoja
1 dl rouhittuja saksanpähkinöitä
1 dl rouhittuja manteleita
2,5 dl kuivattuja karpaloita
1 dl hunajaa
2-3 tl suolaa
mausteeksi kanelia ja neilikkaa maun mukaan
VAIHE 1) Sekoita piimä, oliiviöljy sekä hunaja taikinakulhossa
VAIHE 2) Sekoita toisessa kulhossa kaikki loput aineet
VAIHE 3) Yhdistä kuivat aineet piimäseokseen ja sekoita hyvin. Maista taikinaa ja lisäile suolaa, makeutta ja mausteita mieleiseksi. Taikinan tulee olla koostumukseltaan löysän muovailtavaa, eli lisäile jauhoja, kunnes taikina on sopivan ”löysän notkeaa” koostumukseltaan
VAIHE 4) Muotoile uunipellille kolme limppua ja paista leivinpaperilla vuoratun uunipellin päällä, 180 asteessa, noin 1h. Tarkista leipien kypsyys hammastikulla (kun tikkuun ei jää enää taikinaa ja pinta on rapean tuntuinen, leivät ovat valmiita).
Joskus elämässä tuntuu kaikki olevan väärin päin. Tuntuu, että hyvää suuntaa ei ole ollenkaan. Murheet vain tuntuvat kuiskivan jokaisen tilanteen takaa. Alakulo valtaa alaa.
Mitä tällöin tarvitaan? Eri ihmisille toimivat eri asiat. Monilla meistä on jo toimivia keinoja itseen ja hyvään oloon palaamiseen. Itse suosittelen palaamista yksinkertaisten perusasioiden äärelle. Koen tärkeäksi unen ja levon, hyvän ruuan ja liikkumisen ja ihmiselle lajityypillisempään ympäristöön palaamisen eli metsään (luontoon) menemisen.
Vietä aikaa ihmisten kanssa
Tärkeää on myös löytää yhteyttä muihin ihmisiin. Olemme kuitenkin ryhmässä viihtyvät laji.
Jos läheisiä ja ystäviä ei ole saatavilla, niin joskus kannattaa mennä vaikka vain kirjastoon, kuntosalille, kirkkoon, harrastuspaikkaan, joogatunnille tai muuhun paikkaan, jossa näkee muita ihmisiä. Joillekin tämä voi muistuttaa yksinäisyydestä, mutta kuitenkin jokin osa meistä kokee olonsa aina turvallisemmaksi, kun ympärillä on muita ihmisiä. Kauan sitten kuitenkin muut ihmiset olivat se, joka piti meidät elossa Afrikan savanneilla.
Auta muita
Muiden auttaminen on myös syvästi meille ihmisille lajityypillistä toimintaa. Ei muista ihmisistä olisi savanneilla ollut turvaa ellei meillä olisi ollut suurta tarvetta auttaa ja suojella toisiamme. Voiko siis tehdä jonkinlaista auttamistyötä tai vaikka vapaaehtoistyötä – auttaa lajitovereita?
Itselläni toimii myös ohje: jos et tiedä mitä tehdä, niin siivoa ympäristöäsi tai vaikka tietokoneen tiedostoja. Heitä vanhaa pois ja luo harmonista järjestystä.
Tällaisten yksinkertaisten hyvien asioiden tuominen elämään ja itsestä huolehtiminen ja muihin ihmisiin keskittyminen auttavat usein unohtamaan mielen stressaavia ajatuksia.
Muista myös meditaatio
Lisäisin tähän myös meditaatioharjoitukset, joilla voi uppoutua läsnäoloon ja näin antaa menneisyyden ja tulevaisuuden mielikuvien haihtua nykyhetken kirkkaudessa. Mitä aistii juuri nyt ympärillään? Miltä tässä ja nyt oleva kehosi tuntuu juuri nyt? Miten keho hengittää?
Metsä ja meditaatio -korttien harjoitukset voivat auttaa
Metsä ja meditaatio -korteissani on myös hyviä harjoituksia (45kpl), joilla voi löytää läsnäolon voimaa ja selkeyttä elämäänsä ja avautua metsän ja luonnon ravitsemaksi.
Kokeille näitä kolmea korttien harjoitusta missä vain turvallisessa paikassa. Kokeile yhtä korttien harjoitusta tai kokeile kaikkia kolmea vaikka tässä järjestyksessä.
Ravistelu
Ravistele lempeästi kehoasi. Synnytä liike jaloillasi, ja anna koko ylävartalosi liikkua rentona massana. Pidä pääsi pystyssä. Älä ravistele päätäsi. Anna suusi olla auki tai ainakin raollaan.
Päästä ilma ja kaikki turhat jännitykset suusi kautta pois. Anna kaiken turhan koko olemuksessasi pudota maahan.
HUOMIO: Älä ravitsele, jos sinulle on kiellettyä mennä esimerkiksi hierontaan tai lymfaterapiaan.
”Lempeällä ravistelulla annan itseni uppoutua kehoon, ja päästän kaiken turhan pois.”
(kortti 21)
Nyt voit halutessasi istahtaa alas.
Keho hengittää itse
Sulje silmäsi ja anna kehosi rentoutua. Tee havainto, että kehosi hengittää aivan itse. Sinun ei tarvitse tietoisesti nähdä vaivaa hengityksen vuoksi.
Voit ehkä myös huomata, että spontaanisti palaat itsessäsi kohtaan, joka huomioi ja todistaa hengitystä – ja samoin koko elämääsi.
”Elämä hengittää kehoani.”
(kortti 37)
Juuret maahan
Seiso tai istu selkä suorassa. Rentoudu. Näe ja koe, kuinka jalkapohjistasi, häntäluustasi ja lantionpohjastasi kasvaa isot ja jykevät juuret. Ne uppoavat syvälle maan ja kallion uumeniin. Anna koko olemuksesi juurtua maahan. Anna juuriesi pitää sinut vakaasti kehossasi läsnä – tässä ja nyt.
Anna kaiken turhan ja vanhan pudota olemuksestasi maahan, ja anna maan taas ravita sinua.
”Olen juurtunut maahan ja elämään.”
(kortti 28)
Metsä ja meditaatio korttien harjoitukset antavat myös elämään uusia sävyjä silloin, kun menee oikein hyvin.
Puhun usein halun sytyttämisestä, jotta voit nauttia sensuaalisuudestasi, seksuaalisuudestasi ja elinvoimastasi, mutta on täysin ok olla myös haluton. On ihan ok, jos et halua seksiä. On täysin normaalia ja luonnollista, että välillä halut katoavat.
Itse asiassa haluttomuus on terveellinen osa luonnollista rytmiä ja elämän kiertokulkua. Et voi olla märkänä tai kovana koko ajan, valmiina ja innoissasi 24/7. Se ei ole tarkoitus.
Et voi olettaa, että olet täydessä seksuaalisessa kukoistuksessa ympäri vuoden. Kukatkin kukkivat jonkun aikaa, sitten ne kuihtuvat, kunnes tulee taas aika kukkia. Myös kehosi haluaa joskus levätä. Kenties keho-mielessäsi pyörii asioita, joita sinun täytyy sulatella ja integroida, kenties muut tärkeät asiat vievät huomiosi ja energiaasi.
Anna sille tilaa
Seksuaalinen energia on kuin vuorovesi, joka nousee ja laskee. Tämä vaihtelu voi olla päiviä, viikkoja tai kuukausia. Anna sille tilaa elämässäsi ja parisuhteessasi. Älä pakota itseäsi. Se johtaa helposti keholliseen tunnottomuuteen ja katkaisee yhteyden nautintoosi, kun ylität rajasi.
Jos sinulla on taukoa seksistä, se ei tarkoita, että olet rikki tai että parisuhteessasi olisi jotain vikaa. Jonkun ajan kuluttua halu ja into palaavat luonnollisesti ja puhkeat taas seksuaaliseen loistoosi.
Katso, mitä tapahtuu kun hyväksyt haluttomuuden ja jopa toivotat sen tervetulleeksi. Kokeile, jos voit nauttia siitäkin. Ja jos olet parisuhteessa, opetelkaa puhumaan tästäkin luonnollisesta asiasta luottamuksella ja ymmärryksellä, ehkäpä myös ripauksella huumoria, jos se helpottaa kommunikointia.
Houkuttele nautintoa
Jos sinusta kuitenkin tuntuu, että olet jäänyt jumiin haluttomuuteen, suosittelen säännöllistä nautintoharjoittelua ja sooloseksiä. Houkuttelet itsesi lempeästi takaisin nauttimaan seksuaalisuudestasi, kohennat tultasi. Otat vastuun siitä, että saat taas seksuaalisen energiasi virtaamaan. Vahvistat suhdetta omaan kehoosi ja nautintoosi, olitpa sitten parisuhteessa tai sinkku. Lisää vinkkejä tähän löydät kirjastani Hehkuvan naisen salaisuuksia.
Tunteiden kohtaamisesta puhutaan nykyään paljon. Tiedämme myös, miten tärkeää olisi jakaa raskaatkin tunteet ja kokemukset toisen ihmisen kanssa. Silti joskus elämässä on hetkiä, jolloin puhuminen tuntuu vaikealta tai jopa mahdottomalta.
Ehkä kehollinen tunnereaktio on niin voimakas, että sen joko tietoisesti tai tiedostamattaan blokkaa pois mielestään. Tai ehkä tunne vyöryy päälle sellaisella voimalla, että jokainen yritys eritellä sen olemusta ja sanallistaa se toiselle, hukkuu tuon myräkän alle. On hankalaa kertoa, mitä tuntee ja miksi, jos ei edes itse saa kiinni siitä, missä mennään.
Omien kipukohtien ääneen sanoittaminen vaatii myös rohkeutta ja luottamusta. Aina meillä ei ole sellaista ihmistä lähellä, jonka puoleen uskaltaisimme, haluaisimme tai voisimme kääntyä. Onneksi tunteiden sisäiseen maailmaan on olemassa muitakin reittejä. Yksi niistä on kirjoittaminen. Joskus tunteen tunnusteleminen kirjoittamalla on paljon helpompaa kuin puhumalla.
Kipeistä tapahtumista ja tunnekokemuksista kirjoittaminen keventää myös tutkitusti mieltä ja kehoa*. Kun meidän ei tarvitse miettiä, miten toinen asiamme vastaanottaa, voimme tutkia syvimpiä tunteitamme vapaammin ja turvallisemmin.
Kirjoittaminen voi avata sisimpään aivan uuden ikkunan. Traumatutkija Bessel van der Kolkin mukaan kirjoittaessa aivojen itseä havainnoiva puoli ja kertova puoli pääsevät yhdistymään tavalla, joka nostaa esiin uusia, usein yllättäviäkin asioita. Synkkien vesien seasta saattaa nousta oivalluksen kirkkaita helmiä.
Kirjoittamisen avulla voi myös ottaa pientä etäisyyttä voimakkaina velloviin tunteisiin, jolloin tunteen syitä ja seurauksia on helpompi analysoida. Epämääräisestä möykystä tulee vähemmän pelottava, kun ymmärtää, mitä tuntee ja miksi tuntee niin kuin tuntee.
Seuraavan kerran, kun sanat tuntuvat pakkautuvan kurkkuun, mitä jos kokeilisit tarttua kynään? Unohda hetkeksi kielioppi ja kirjoita vain itseäsi varten – vapaasti ja mitään sensuroimatta.
Voit myös kokeilla seuraavia harjoituksia Sielun sopukoita -kirjoituskorteista:
1. ”ANNA VALOA VARJOILLESI.
Mitä toivoisit, että toiset ihmiset tietäisivät sinusta? Mitä asiaa, tunnetta tai kokemusta et haluaisi kantaa enää yksin? Kirjoita taakkasi paperille ja pysähdy hetkeksi tarkastelemaan sitä. Onko jokin osa siitä tullut tiensä päähän?”
Vaikka et olisi vielä valmis jakamaan koko taakkaasi toisen ihmisen kanssa, löydät ehkä jotain, mistä aloittaa.
2. ”HOIDA SISÄISTÄ LASTASI.
Palaa mielikuvissasi lapsuuteen. Voit halutessasi käyttää apuna vanhaa valokuvaa itsestäsi lapsena. Mitä näet itsessäsi? Millaista tukea tuo lapsi olisi kaivannut? Mitä olisit halunnut silloin kuulla tai tuntea? Kirjoita kirje sisäiselle lapsellesi ja pue sanoiksi kaikki se ymmärrys ja viisaus, joka sinulla nyt on.”
Monesti voimakkaan tunnekokemuksen juuret ulottuvat lapsuuteen asti. Kun saat yhteyden tuohon pieneen ihmiseen sisälläsi, on sinun helpompi ymmärtää itseäsi myös tässä hetkessä.
3. ”KOHTAA ITSESI LEMPEÄSTI.
Kannatko mukanasi jotakin kipeää muistoa? Missä kohtaa kehoasi se tuntuu? Miltä se tuntuu? Kokeile katsoa tuota kipeää kohtaa myötätuntoisin silmin, niin kuin katsoisit rakasta ystävää. Mitä haluaisit sanoa hänelle? Kirjoita kipeälle kohdallesi kirje lempeydestä käsin.”
Tunteet asuvat kehossa ja ilmenevät kehollisesti. Kun tarkastelet itseäsi ja kokemustasi myötätunnolla, voit auttaa myös kehoasi hellittämään.
*Lähde: Bessel van der Kolk, Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. (Suom. Teija Hartikainen, Viisas elämä 2019).
Kirjoittaja Tiia Minaya on hyvinvointialan yrittäjä, TRE-ohjaaja, Mindfulness-ohjaaja CFM ja ratkaisukeskeinen valmentaja (LCF Life coach). Hellä Mieli yrityksensä kautta hän ohjaa mm. Jännittäjäkursseja ja TRE-kursseja. Lisää jännittämiseen liittyviä kirjoituksia löytyy Tiian Hellä Mieli-blogista.
Kahvikuppi tärisee, puna kohoaa poskille ja sydän pomppailee rinnassa kiihtyvään tahtiin. Järjellä kyllä tiedät, että mitään hätää ei ole, mutta kehosi käskee taistelemaan tai pakenemaan. Sosiaalinen jännittäminen vie valtavasti energiaa, mutta mistä siihen voisi saada apua?
Olet ehkä aiemmin kokeillut puhemuotoista terapiaa tai ainakin altistanut itseäsi satoja kertoja jännittäviin tilanteisiin – siitä huolimatta pelko ei hellitä. Sosiaalinen ahdistuneisuus ei usein paranekaan puhumalla, vaan meidän täytyy suunnata huomiomme kehoon.
Kehosi on saattanut jäädä krooniseen ylivireys- ja jännitystilaan kesken jääneen traumaprosessin vuoksi.
Rohkea mieli, pelokas keho
Jännittämisen ajatellaan usein olevan ujojen ongelma. Moni sosiaalisesta jännittämisestä kärsivä on kuitenkin muutoin sosiaalisesti rohkea ja ulospäinsuuntautunut. Miten siis sama ihminen voi olla yhtäaikaa sekä rohkea, että pelokas? Kokemus siitä, että mieli uskaltaisi enemmän, mutta keho estää, johtaa valtavaan sisäiseen ristiriitaan. Miksi keho ja mieli ovat niin eri paria?
Usein sosiaalisen jännittämisen taustalta löytyy pitkäkestoista traumaperäistä stressiä, joka on syntynyt jo varhaislapsuudessa. Se on saattanut jättää kehosi lihakset krooniseen jännitykseen ja hermostosi pitkittyneeseen ylivireystilaan.
Aito ja oikea, rohkea minä, on pelokkaaksi jähmettyneen kehosi vanki.
Jännittynyt lihaspanssari estää meitä tuntemasta liian suuria tunteita, tunteita, joita emme ole olleet vielä valmiita kohtaamaan. Jännittyneissä lihaksissa voi olla jumissa niin trauman jättämät käsittelemättömät tunteet kuin myös traumaperäinen biokemiallinen energia – eli se stressin ja pelon jättämä energialataus, joka ei päässyt purkautumaan kehostasi, kun traumaattinen tilanne oli ohi.
Jotta voisimme vapauttaa kehomme menneisyyden taakoista, meidän tulee sulattaa kehon jännittynyt lihaspanssari. Vasta silloin kehoon jumiin jääneet tunteet pääsevät vapautumaan ja kehon ylivireystilaa ylläpitävä ylimääräinen energia ja jännite pääsevät purkautumaan. Kun keho palaa takaisin luontaiseen tasapainoonsa, myös mieli alkaa toimia uudella tavalla.
Perusturvallisuus syntyy kehon kautta
Sosiaalinen jännittäminen on ennen kaikkea perusturvallisuuden puutetta. Jännittyneen aikuisen sisällä on pelokas pieni lapsi, joka kaipaa turvaa ja lohdutusta. Usein sosiaalisen jännittämisen taustalla on syitä, jotka juontavat kauas lapsuuteen saakka. Jotain sellaista on tapahtunut, joka on rikkonut perusturvallisuuden tunteen.
Arviolta joka neljäs suomalainen on elänyt perheessä, jossa ainakin toisella vanhemmista on ollut päihde- tai mielenterveysongelmia. Vanhempien omat ongelmat, tunnekylmyys ja henkinen tai fyysinen poissaolo voivat olla syitä perusturvallisuuden säröihin. Siitä seuraava varhainen vastuunotto (niin itsestä kuin mahdollisesti toisista – sisaruksista tai vanhemmista itsestään) johtaa siihen, että ihminen jää vaille toisilta tulevaa turvan kokemusta. On opittava selviämään yksin. Sosiaalinen jännittäminen onkin juuri sitä, että ei koe olevansa turvassa toisten seurassa.
Toki taustalla voi olla muunlaisiakin traumaattisia kokemuksia kuten esimerkiksi koulukiusausta, tai joskus varhaislapsuudessa on tapahtunut asioita, joita emme edes muista ( ja sen vuoksi emme ole niistä edes tietoisia).
Jos tiedät tai epäilet, että sosiaalisen jännittämisen taustalla saattaisi olla traumaattisia kokemuksia, on tärkeää ymmärtää, että pelkkä puhuminen ei hoida jännittämistä ja sosiaalista ahdistuneisuutta pois. Trauma asuu kehossa (tunnettu psykologi ja traumaterapeutti Peter Levine sanoo, että trauma on hermostossa), ja siellä myös sosiaalinen jännittäminen lymyilee. Matka kohti rennompaa elämää ja omaa aitoa itseä tuleekin aloittaa kehon kautta.
4 elementtiä, joiden avulla voit vahvistaa sisäisen turvan tunnetta
Jos puhemuotoinen terapia tai lääkitys eivät ole auttaneet riittävästi sosiaalisen jännittämisen helpottamiseksi, kannattaa katse kääntää sisäänpäin – kohti viisasta kehoasi. Voimme vahvistaa sisäisen turvan tunnetta erilaisten kehollisten harjoitusten ja kehoterapioiden kautta.
Neljä elementtiä, jotka ovat auttaneet niin itseäni, kuin myös asiakkaitani jännittämisen hallinnassa ovat:
1. Kehollisuus
Jotta voisimme vapauttaa kehomme kroonisesta ylivireydestä ja lihasjännityksistä (jotka ylläpitävät epämääräistä ahdistuneisuutta), tarvitsemme avuksemme kehollisia menetelmiä. Trauma- ja stressiperäistä energiaa voi purkaa kehosta mm. TRE-harjoittelun avulla (Tension & trauma releasing exercises) ja Rosen terapiassa. Joskus pelkkä kehollinen harjoitus- tai terapia voi olla riittävä, mutta toisinaan tueksi tarvitaan myös puhemuotoista terapiaa. On tärkeää tiedostaa, että trauma voi purkautua kehosta vain silloin, kun koemme olevamme turvassa ja usein tarvitsemme siihen toisen ihmisen tueksi.
2. Tunnetaidot
Sosiaalinen jännittäminen on ennen kaikkea omien tunteiden pelkoa. Pelkoa siitä, että menettää kontrollin ja nolaa itsensä. Tunteitaan ei voi hallita järkeilemällä, ilman yhteyttä kehoon. Jännittäjän kannattaakin vahvistaa mielen ja kehon yhteyttä esimerkiksi läsnäoloharjoitusten avulla. Säännöllisen harjoittamisen kautta opimme ensin kohtaamaan epämiellyttäviä tunteita ja lopulta myös säätelemään niitä. Tietoisen hengityksen avulla voi oppia säätelemään tehokkaasti myös jännittämiseen liittyviä fyysisiä oireita.
3. Itsemyötätunto
Moni jännittäjä on hyvin itsekriittinen ja vaatii itseltään paljon. Nämä luonteenpiirteet ovat omiaan vahvistamaan jännittämistä. Itsemyötätunnon opettelu on ainoa keino vapautua jännittämiseen liittyvästä häpeästä. Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen, pelko alkaa menettää otettaan.
4. Mielen muokkaus
Jos on jännittänyt vuosia, tai jopa vuosikymmeniä, on todennäköisesti muodostanut itselleen jännittäjän identiteetin. Mielen muokkaus tarkoittaa sitä, että meidän tulee purkaa vanhat uskomukset ja alkaa myös ajatella aivan uudella tavalla. Entä jos epäonnistumisen sijaan alkaisitkin luomaan visioita onnistumisista?
Muutos alkaa, kun kehosi vapautuu traumaperäisistä jännitteistä
Kun kehosi palaa takaisin luontaiseen tasapainoonsa;
Huomaat, että jännitys- ja ahdistusoireet eivät olleetkaan korviesi välissä vaan kehossasi
Fyysiset oireet, joista jännittäjät usein kärsivät, kuten päänsärky ja vatsavaivat, alkavat helpottaa
Olet enemmän läsnä tässä hetkessä (jännittäjä elää yleensä tulevaisuuden katastrofikuvitelmissa)
Luottamus elämää kohtaan alkaa lisääntyä – uskot, että tulet selviämään kaikesta huolimatta
Kun jännittynyt lihaspanssari sulaa, löydät alta todellisen itsesi – kuka on se aito ja oikea sinä, jota pelko ei enää määritä?
Alat ottaa askelia kohti omannäköistä elämää, koska tekemistäsi ei ohjaa enää pelko, vaan luottamus.
Viisas kehosi osaa vapautua traumaperäisistä jännitteistä, kunhan sen avuksi annetaan oikeanlaiset kehomieli-työkalut. Jännittyneessä kehossa on pelokas mieli, kun puolestaan rennossa kehossa on luottavainen mieli. Kun alat muokkaamaan kehosi tilaa, myös mielesi muuttuu – ja voit taas kokea sisäistä turvaa.
Olen Marja Korhonen, entinen erityisopettaja ja nykyinen kirjailija ja luennoitsija. Elämäni tsunami kohtasi minut ollessani parhaassa työiässä ja kolmen alaikäisen lapsen äiti. Olin mahdottoman edessä: neliraajahalvaannuin ja menetin puhekykyni. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.
Kirjoitin aikanaan ylioppilasaineeni aiheesta ”Olenko se miltä näytän?”. Äidinkielen opettajani, kirjailija ja Finlandia-ehdokas Teuvo Saavalainen ylisti ainettani ja näki minussa kirjailijan. Olin täysin hämilläni – näinhän itsessäni vain keskinkertaisen mitättömyyden. Psykologinen ylioppilasaine osoittautui myöhemmin vuosikymmenien kestoaiheeksi, jonka sisältöä käyn eläen läpi hamaan loppuun saakka.
Sisu minussa sen sijaan nosti päätään jo lapsena. Synnyin maatalon tytöksi, keskelle kylän poikalaumaa, jonka perässä pysyminen vaati periksiantamatonta asennetta ja oveluutta. Tietämättäni elämä valmisteli minut huolella kohtaamaan jotain suurta. Jokin minussa tiesi aina, että elämäni ei tule olemaan tavanomainen.
Aloitin rehtoriopinnot v. 2004. Elämä hymyili. Olin fyysisesti elämäni kunnossa, lasten arki rullasi taas turvallisesti vuoden 2000 avioeron jälkeen, sain erityisopettajan viran uudelta paikkakunnalta, olin rakastunut ja täynnä tulevaisuuden suunnitelmia.
Aloin saada päänsärkykohtauksia, mutta en piitannut pikku säryistä, sairastihan äitini syöpää. Koin siinä vaiheessa vieläkin huonoa omaatuntoa, että olin lisännyt vanhempieni taakkaa avioerollani.
25.10.2004 heräsin yöllä siihen, että vasen puoli kehostani oli tunnoton. Sinnittelin aamuun, koska tunto palautui. Terveyskeskuksen diagnoosi pelästytti: halvausepäilyn kera minut lähetettiin Jyväskylän keskussairaalaan, jossa minua makuutettiin koko päivä ilman mitään hoitoa rakkaimpieni pyynnöistä huolimatta. Yöllä sain laaja-alaisen aivorunkotukoksen ja liuotushoito aloitettiin 16 tuntia myöhässä. Heräsin teho-osastolta neliraajahalvaantuneena ja puhekyvyttömänä.
Elämääni ei vain hidastettu – se pysäytettiin. Ymmärsin ja kuulin kaiken, mutta kommunikaationi heikkoudelle ei tehty mitään, eikä minua ymmärretty. Elin pelkkien silmänräpäytysten varassa ja kaksi viikkoa taistelin hengestäni: kuulin jälkeenpäin, että 90 prosenttia vastaavista tapauksista menehtyy. Lasteni hätä oli valtava ja väärinymmärrykset nakersivat henkistä jaksamistani. Kun tajusin tapahtuneen hoitovirheen, viha kuohahti läpi koko liikkumattoman kehoni. En antanut kuitenkaan katkeruudelle sijaa, vaikka elämän epäreiluus löi vasten kasvojani. Lasteni tähden päätin taistella joka rintamalla – eihän minulla ollut enää mitään hävittävää. Kävin kaksi vuotta oikeutta ilmiselvästä hoitovirheestä. Tuosta kaikesta on nyt kulunut 17 vuotta.
Uuden minuuden ja täysin muuttuneen elämän hyväksyminen osoittautui yllättäen uudeksi mahdollisuudeksi. Olen täysillä elävä todiste siitä, että periksi ei tule antaa vastoinkäymisten edessä! Puhun nykyään silmilläni pleksisen kirjaintaulun ja kouluttamani tulkin avulla. Olen neljä kirjaa otsahiirellä naputtanut kirjailija ja kysytty luennoitsija. Luennoitsijana kannan ”Elämän erityisopettajan” titteliä. Matkustelen ympäri maailmaa ja toimin työnantajana kolmelle vakituiselle avustajalleni.
Rakastan erityistä elämääni, sillä täystuhon jälkeen olen oppinut arvostamaan sekä itseäni että elämän jokaista uutta huomenta aivan uudella tasolla. Olen myös oivaltanut sisun, positiivisuuden ja rakkauden eheyttävän voiman merkityksen. Ne olivat voiman antajia kamppaillessani olemassaolostani, mutta yhtä kaikki ne samat asiat kannustivat minut yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi jälleen. Viha, katkeruus ja kauna joutavat romukoppaan. Rakkaus voittaa aina.
Huomiotta ei jäänyt myöskään se seikka, että omaa kehoa kannattaa kuunnella herkällä korvalla, ennen kuin on liian myöhäistä. Aivan liian usein ihmiset vähättelevät kehonsa tuntemuksia. Hartain toiveeni on, että vartioimme herkällä korvalla läheistemme hyvinvointia ja hoitoon pääsyä.
Parisuhteesta on kirjoitettu pinoittain kirjoja ja blogeja. Psykologit, terapeutit ja valmentajat jakavat tietonsa parisuhteesta ja kertovat ohjeensa rakkauteen. Mutta miltä näyttää parisuhde yhteiskuntatieteilijän silmin?
Kaikki parisuhteen ongelmat eivät johdu lapsuudestasi tai ontuvasta kommunikaatiosta. Myös parisuhteessa itsessään on historiallisista syistä jännitteitä, joiden yhteensovittaminen saattaa olla käytännössä mahdotonta. Ymmärtääkseen vallitsevaa parisuhdeihannetta ja siihen liittyviä mielikuvia, odotuksia ja kramppeja, täytyy parisuhdetta tarkastella useammasta näkökulmasta.
Miksi ihmiset eivät vai rakasta?
Parisuhteista puhuttaessa ensimmäiseksi puhutaan psykologiasta ja sen kyljessä kommunikaatiosta. Viime vuosina on huomio kiinnitetty myös kehoon ja biologisen organismin ominaislaatuihin. Itsekin olen Jotta voisin rakastaa -kirjassani tarkastellut polyvagaalista teoriaa ja kiintymyssuhdeteoriaa ihmetellessäni, miksi ihmiset eivät vain rakasta, jos kaikki kerran niin kovasti haluaisivat rakastaa. Löysin vastauksen, joka on armollinen kaikkia meitä rakkautta etsiviä ja rakkaudessa kompuroivia kohtaan.
Mutta, se ei riitä. On muitakin onnen tavoittelua ja saavuttamisen todennäköisyyksia rajoittavia ehtoja kuin kehon lainalaisuudet.
Usein parisuhdetta tarkastellaan kuin se olisi sinun ja kumppanisi epäonninen aikaansaannos, jota ette nyt sattumoisin henkilöhistoriastanne ja aivokemioistanne johtuen saa muutettua unelmienne satuhäiksi. Tämä on varmasti monin tavoin relevantti tulokulma.
Parisuhteeseen vaikuttaa muukin kuin oma henkilöhistoria
Yhtä tärkeää on huomata, ettei parisuhde ole tyhjä tila, jonka alttarille astelette neitseellisesti, vaan henkilöhistorianne lisäksi myös kulttuurin, rakenteiden ja niihin pakattujen arvojen, ihanteiden, odotusten, paineiden ja normien taistelukenttä. Sen lisäksi että astutte henkilöhistoriallisten kivirekienne kanssa parisuhteen areenalle, teitä koetellaan ajatuksilla ja oletuksilla, jotka eivät ole millään muotoa tuoreita, raikkaita, järkeviä ja perusteluja, vaan täynnä mitä omituisempia oletuksia esimerkiksi sukupuolittuneista planeetoista, jotka vaikuttavat siihen, minkälaisia sammakoita kukakin laukoo. Päinvastoin, tuoreuden sijaan monet kulttuuriset odotukset ja mielikuvat ovat loputtoman vanhoja. Kun avatte suunne lausuaksenne ajatuksenne tässä ja nyt, tihkuu sanojen väleistä isovanhempienne ajatukset.
Parisuhteisiin kohdistuvia odotuksia määrittävät näin mielikuvat, joilla on monien historiallisten kerrosten painolasti. Omia odotuksia on vaikea ajatella kulttuurista irrallaan. Parisuhteeseen liittyvät paineet ja jännitteet ovat ymmärrettäviä ainoastaan kulttuurin sisäpuolella.
Kulttuuria voi pitää lähes vastaavana kohtalona kuin biologisia lainalaisuuksia. Vaikka kulttuuri on sidoksissa aikaan ja paikkaan ja sikäli muuttuu nopeammin kuin perimä, sitä on vaikea noin vain muuttaa. Sen ulkopuolelle ei myöskään voi astua. Synnymme kulttuuriin, johon kasvamme.
Kasvun myötä tulemme osaksi historiallista jatkumoa, jossa samanaikaisesti perimme huomaamattamme vuosisatoja – tai jopa tuhansia vuosia — vanhoja ajattelumalleja, mutta myös saamme mahdollisuuden venyttää ja tehdä uusia tulkintoja saamastamme perinnöstä. Ilman tätä mahdollisuutta ei olisi muutosta. Näin olemme sekä historiallisen aikajanan orjia että vapaita elämään toisin kuin edellinen sukupolvi. Vapausasteet riippuvat kulttuurista, johon olemme syntyneet.
Kulttuuria voi ajatella tilana — ja parisuhteen yhteydessä parisuhdetta tilana — joka on kuin puoliksi sisustettu huone. Se kutsuu asuttamaan itseään, mutta myös sulkee kokemuksia ja mahdollisuuksia pois. Tilassa ei voi toimia miten vain, koska sillä on tietynlainen arkkitehtuuri ja se on puoliksi sisustettu. Puitteet synnyttävät magneetinkaltaisen vedon käyttäytyä tilassa tuohon tilaan sopivalla tavalla. Mikä tahansa ei käy, on täytettävä tila odotuksilla, haaveilla, tunteilla, toiveilla, tavoitteilla ja käytöksellä, joka sopii tuohon nimenomaiseen arkkitehtuuriin ja puoliksi sisustettuun tilaan.*
Näin ollen parisuhdetta täytyy ajatella paitsi ihmetellen, mitä sen osapuolten välillä tapahtuu tai jää tapahtumatta, mutta myös huomioida, ettei osapuolten välillä voi tapahtua mitä tahansa, mikä on parisuhdetilalle vierasta.
Esimerkiksi avioliittoon kuulunut kurinpidollinen (väki)valta on noin puolentoista vuosisadan kuluessa muuttunut hyväksytystä ei-hyväksytyksi. Tila, jossa parisuhde toimii, on käsikirjoitettu toisin kuin tila, joka oli kirjoitettu avioliitolle. Parisuhteeksi nimitettävässä tilassa myös onnellisuus näyttää toisenlaiselta kuin tilassa, jonka avioliitto oli onnelle varannut. Parisuhteessa onnellisuus on ensisijaista, avioliitossa se oli toissijaisessa asemassa.
Jos haluaa ymmärtää parisuhdetta, kannattaa ymmärtää myös kulttuuria
Ymmärtääkseen parisuhdetta ei lainkaan haittaisi, jos voisi edes hitusen hahmottaa historiallisia kerroksia ja niiden jatkumoita ja katkoksia.
Käsite parisuhde, tapamme ajatella parisuhdetta ja mielikuvamme siitä, on sulattanut sisäänsä monta kerrosta historiaa. Se on nielaissut itseensä patriarkaalisen avioliiton ja ydinperhettä koskevat ajattelumallit. Se on myös olennaisesti kuusikymmenluvun jälkeläinen ja korostaa vapautta ja valintaa. Siksi se on sekä mahdollisuuksien alue että pölyinen ja tunkkainen. Parisuhteelle varattu tila on kuin yhdistelmä savupirttiä, rokokookalusteita ja hiukan skandinaavista pelkistettyä designia.
Parisuhteen pölyiset kerrokset ovat kuin ilmatilassa leijuvaa DNAta, jota jokainen hengittää. Et voi valita olla hengittämättä sitä. Olet hengittänyt sitä siitä hetkestä asti, kun vedit ensimmäisen henkäyksesi. Vedit sen läpeensä kulttuurin kyllästämässä tilassa, ensimmäisestä sekunnistasi alkaen. Et ole mitenkään, et mitenkään, voinut siltä välttyä. Jokainen muistijälkesi on ollut sidottu kulttuuriin, toteutunut kulttuuriin kietoutuneena ja sen sisäpuolella.
Kulttuuri on siten samankaltainen ehto kokemukselle, kuin on perimä: perimän näkökulmasta mikä tahansa ei ole mahdollista. Ei ole kulttuurinkaan näkökulmasta. Siksi voidaan puhua mahdollisista kokemuksista. Mikä on mahdollista, mikä ei?
Kulttuuria voi muuttaa ainoastaan tiedostamalla sitä ja yrittämällä elää toisin. Usein muutos on niin hidasta, että se näkyy vasta seuraavan sukupolven toiminnassa – tai sitä seuraavan, tai sitä seuraavan. Tai vielä sitäkin. Sikäli sen vetovoima on luonnonlainkaltainen. Se on kuin magneetti, joka saa parisuhdekäsikirjoituksen lauseet tuntumaan tosilta ja ikiaikaisilta. Tilassa esitetty näytelmä tuntuu välttämättömältä ja vuorosanat sinne sopivilta.
Siksi suhteet eivät ala silloin kun sen osapuolet tapaavat, vaan jo puoliksi sisustetussa tilassa, jossa sen osapuolet etsivät keinoja käyttäytyä ja tuntea tilaan sopivalla tavalla.
Näin yhteiskuntatieteilijä katselee parisuhdetta paitsi ihmetellen inhimillistä kokemusta, onnea ja kärsimystä, mutta myös tehden näkyväksi kulttuurisia rakenteita – parisuhdetiloja – jotka painavat kohti tietynlaisia kokemuksia ja tekevät toiset vaikeiksi.
Näkemällä kirkkaammin muutetaan paitsi ulkoisia, myös sisäisiä todellisuuksia. Näkökyky lisää armollisuutta, vaihtoehtoja ja tekee tilaa uudenlaisille navigaatiotaidoille.
***
*(Tämä ei ole pelkkä metafora, vertauskuva, vaan myös käsin kosketeltavaa ihanteiden ja materian kohtaamista. Taidehistorioitsija Kirsi Saarikangas on tarkastellut arkkitehtuurin ja perheen välistä suhdetta ja havainnollistanut hienosti, miten ydinperheistyminen muutti ihannekotien pohjaratkaisut ja miten näillä pohjaratkaisuilla myös pyrittiin vaikuttamaan siihen, miten ihmiset tilassa elävät. Tavoitteeksi tuli, että he eläisivät ydinperheinä ja perheen rajojen ulkopuolelle rajattaisiin muut ihmiset, kuten isovanhemmat, alivuokralaiset tai palvelusväki. Näin kokemusten ja tilan välinen suhde on vuorovaikutteinen, kokemukset tanssivat seinien kanssa.)
Jos jokin vanha juttu toistuu ja toistuu, älä hyvä ystävä niittaa itseäsi. Alitajunnallasi, aivoillasi ja sisäisyydelläsi on aina tosi hyvät ja totutut reitit ja syyt siihen, miksi joku vanha (runttu)kuvio toistuu. Yleensä aina saman kuvion toistamisen mekaniikan alla on se, että yritämme vanhoin alitajuisesti syntynein toiminta- ajattelu- ja tunnemallein päästä johonkin uuteen lopputulokseen. Voin kertoa, että olen itse hakannut aika paljon päätä samoihin mäntyihin juuri tämän vuoksi. Ja muutos on mahdollista.
Sisäisen muutoksen prosesseihin tarvitaan TURVAA, jotta tilanteissa ja asioissa oppii ottamaan aikalisän ja tutkimaan, miksi reagoi niin kuin tekee ja mitä itsessä tapahtuu. Ja valitsemaan uutta selkäydinreaktioiden sijaan. Aivomme ovat energiatehokkaat: ne mielellään käyttävät samoja hermoratoja, joita ovat tottuneet käyttämään. Se tarkoittaa, että meihin on fysiologisesti sisäänrakennettuna muutosvastustus. Vaikka olisi paljon rakentavampaa ajatella, että vielä mä pääsen elämässäni eteenpäin tai ansaitsen parisuhteessa parempaa tai ei ole mun tehtävä tehdä toisten ihmisten duuneja tai kantaa vastuuta heidän tunteistaan, himmaavat uskomukset luuppaavat samoja alitajuisia ajatuksen ratoja ja vaikuttavat huomaamattamme valintoihimme. Neroplastisuuden myötä on mahdollista OPPIA ajattelemaan uusin, tuntemaan itsestään ja elämästä valoisammin ja tekemään isojakin muutoksia, murtautumaan vapaaksi toistuvista kuvioista.
Vaikeiden tunteiden väistäminen eli tunnetaitojen ohuus ilmenee usein niin, että vetää jatkuvasti puoleensa kaikenlaista tuttua kurjuutta. Se ei ole mitään huonoutta vaan sitä, ettei meillä vielä ole ollut turvaa kohdata esimerkiksi jo varhaisissa vaiheissaan tajunnan perukoille sulloutunutta lähes kestämättömän kipeää yksinäisyyttä, tuskaa tai surua. Sellaista turvaa ei tarvitse (eikä usein voikaan) yksin löytää: siksi suosittelisin lähes kaikille sisäisen turvansa löytäneen, ulkopuolisen auttajan jeesausta.
Usein ulkoiset olosuhteemme heijastavat meille sitä, mikä syystä tai toisesta on sisäisessä kokemuksessamme kiellettyä ja kohtaamatonta. Peitämme kaameaa kipua sellaisella, jota systeemimme on turtunut sietämään, koska alkuperäisen ydinkivun kohtaamiseen ja vapauttamiseen tarvitaan paljon tukea, rakkautta ja turvaa. Jos niitä ei ole riittävästi saatavilla, rullaamme tutuissa pyllymäissä ja jumitamme samoissa fiiliksissä ja keloissa vuosikausia.
Kun jokin kuvio elämässämme toistuu aina vain tai muutosta ei ala kuulua, hitusen voimaantumaton (ja ihan ymmärrettävä) responssi on itsesäälisesti taivastella, miksi tää taas tapahtuu, sen sijaan että itselleen myötämielisesti ja uteliaasti antaisi tunteiden tuntua ja porautuisi ytimiin: mikä minussa yhä kutsuu tätä esiin? Missä kohtaa itseäni en vielä koe olevani arvokas, en vielä valitse itselleni parempaa tai liikun huomaamattani kohti voimaantumattomuutta?
Kun sisäinen turva vahvistuu, voi oppia kuulostelemaan, mitä on projisoinut toisiin tai maailmaan – millaisia alitajuisia odotuksia, fantasioita tai stooreja on ripustanut onnensa ehdoiksi tai esteeksi.
Jos emme ole saaneet tukea ja peilausta kipujen kohtaamiseen, usein väistämme myös kasvun kipua – sitä, että psyykemme ja hermostomme muokkautuisikin ihan uudenlaiseen kokemukseen itsestämme, ja että voisimme tsiigailla itseämme peiliin. Mutta aikuisena ei tarvitse enää odotella pelastajaa, vaan saa alkaa itse auttaa itseään. Olennainen asia sisäisen vanhemmuuden opettelussa on surra ja tuntea rehellisestä vihaa siitä, ettei aikoinaan saanut hoivaa, turvaa ja tukea joita olisi tarvinnut. Tuon tuskan ei tarvitse jatkua ja määrittää elämäämme: kun kohtaa tunteensa sen sijaan, että vain kanniskelee niitä, voimauttava myötätunto kuplii aina esiin.
Jos tietää vain siitä, mitä tähän asti on kokenut, ehkä kannattaisi olla superkärsivällinen itsensä kanssa ja suostua siihen, että tuntematon pelottaa, ja että välillä repsahtaa takaisin vanhaan. Joskus vanhat tutut kelat ja kuviot toistuvat niin kauan, kunnes teemme niiden suhteen jotain uutta. Kyse on siitä, että elämä tuo eteemme uudestaan ja uudestaan triggereitä, jotka mahdollistavat eri kehitysvaiheiden keskeneräiseksi jääneiden asioiden loppuunsaattamisen, eheyttävän muutoksen.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Muusikko ja mediapersoona Mikko Kuustonen kertoo huomanneensa, että armollisuus kantaa elämän käänteissä. Näin hän sanoo armollisuudesta:
”Mä koen välillä et mun sielu on vinossa. Se ei ole rattaillaan, se ei ole kohdallaan, joku kampeaa kokoajan ja tuottaa kipua ja tuottaa sellasta epämääräistä oloa. Armollisuus on se ydinlääke siihen.”
Tässä Mikon 5 vinkkiä armollisempaan arkeen:
Ole vain oma itsesi. ”Mä kelpaan ja riitän. Voin luottaa siihen, että voin olla sitä mitä olen. Oon huomannu monta kertaa että se oma balanssi katoaa juuri siinä kohtaa, kun yrittää olla jotakin, mitä haluaisi olla, mutta joka ei lopulta kuitenkaan ole omaa.”
Mennyt ei määritä sinua, tämä hetki on tärkein. ”Tukeudun tosi usein yhteen Jungin lauseeseen, jossa hän toteaa: minä en ole se, mitä minulle on tapahtunut, vaan olen se, joksi päätän tulla. Tää on must tavattoman armollinen ja hieno lause. Et mä en tulkitsisi kokoajan elämää tapahtumien kautta vaan sen kautta, että saan olla tänään elossa.”
Nöyryys elämää ja sen katoavaisuutta kohtaan. ”Lempeys itseä kohtaan syntyy kuolemaa vasten, katoavaisuutta vasten. Jopa sanoisin niin rajusti, että uskoimmepa sitten sielumme kuolemattomuuteen tai emme, niin me ollaan tästä ajasta katoavaisia. Ei ole ketään, kuka voisi astua katoavaisuuden ulkopuolelle. Sellasta mammonaa et kerää, sellasta viisautta et kerää, jolla tän ylittäisit tai ohittaisit. Se tekee meistä oikealla tavalla pieniä ihmisiä.”
Uskalla tukeutua muihin ihmisiin, ei tarvitse yrittää pärjätä yksin. ”Mä oon murehtijaihminen. Mun on hirveen helppo kadottaa valo ja vaipua synkkyyksiin. Mut semmosen asian oon mieltäny tärkeeksi, että mä en pärjää yksin. Se on mulle iso valontuoja.”
Muista valo silloin, kun on pimeää. ”Puhumme paljon rakkaudesta ja ilosta silloin, kun asiat ovat hyvin. Niihin pitäis keskittyy entistä enemmän silloin, kun on pimeää.”
Suomen yksi kovimmista ja maailmanlistoille hypännyt kolmiloikkaaja Senni Salminen oli vielä pari vuotta sitten lopettamassa uraansa masennuksen vuoksi. Näin Senni kuvailee, miltä masennus tuntuu:
”Masennus saa sellasen tunteen aikaan, et vähän kaikki se, mitä teet tai yrität tehdä, tuntuu jo etukäteen epäonnistumiselta. Häpeät kaikkea mahdollista, itseäsi ja sitä, mitä teet. Kun näin muita urheilijoita, ajattelin, että mitä mä täällä teen. Että noi kaikki muut on paljon parempia, enkä mä ole oikean näköinen urheilija.”
Mikä Senniä on auttanut masennuksen kanssa eteenpäin? Näiden 6 asian hän kertoo auttaneen toipumisessa:
Läheisten tuki. ”Kukaan ei hoputtanu mua mihinkään. Mun annettiin omaan tahtiin käydä niitä juttuja läpi. Kaikki antoi ymmärtää, että heille sai puhua, eikä se tuntunut siltä ,että olisin jotenkin rasittanut muita. Suurin muutos tapahtui terapiassa, mutta jos siltä tuntui, niin puhuminen tyttöystävälle ja muille auttoi.”
Avun hakeminen. ”Älkää odottako yhtä kauan kuin minä. Masennus ei oo maailmanloppu, siitä selviää ja siinä voi oppia itsestään tosi paljon. Oon saanu tosi paljon työkaluja ja keinoja tunteiden ja ajatusten hallintaan. Ei sitä prosessia kannata pelätä, se vaan vahvistaa loppupeleissä. Sä tuut huomaamaan, minkä takii tällanen vaihe pitää käydä läpi.”
Sisäisen puheen muuttaminen. ”Oon tullu tosi paljon eteenpäin ja osaan nyt puhua itselle kauniisti. Aiemmin vaan heitin lisää vettä myllyyn, etten osannu yhtään edistää sitä tilannetta. Nyt on tiettyjä juttuja, mitä osaa sanoa itselleen, ja osaan lohduttaa itseäni tilanteissa.”
Sallivampi suhtautuminen itseen ja elämään. ”Osaa käsitellä epäonnistumisia paremmin, kun oon oppinut sen, että urheilu on kuitenkin vaan urheilua ja elämässä on paljon tärkeempiäkin asioita. Vieläki saattaa olla päivii, jolloin saattaa olla vaikeeta lähtee ulos, mut mä tykkään seurata, mitä mun ympärillä tapahtuu ja käydä kivois kahvilois ja paikois. Tykkää vaan olla.”
Luova ja rakas harrastus. ”Valokuvaus on ollu jo teini-ikäsestä asti sellainen juttu, mitä oon tykänny tehdä. Luova tekeminen on hyvää vastapainoa urheilulle. Se on semmosta tekemistä, minkä kautta saa urheilun ja oikeestaan kaiken pois mielestä. Ollaan myös terapiassa käytetty taideterapiamuotona mun ottamia kuvia.”
Tämän hetken arvostaminen. ”En tiiä, missä oon 20 vuoden päästä. Mä tykkään elää hetkessä. Mä toivon vaan, että oon onnellinen ja tyytyväinen elämään ja itteeni. En mitään tarkempaa.
Terapiatyö on ihmisyyden kipujen kuulemispaikka. Hyvin paljon puhutaan lapsuudesta ja siitä, millaisia omat vanhemmat ja isovanhemmat olivat ja pohditaan, miten koettu vanhemmuus on itseen vaikuttanut.
Ja taas tuntee joku vanhempi syyllisyyden piston. Niinhän se menee, että omaa vanhemmuutta määrittelevät omat ylisukupolviset haavamme, mallioppiminen, oma elämäntilanteemme. Aika armollinen saa itsensä kanssa olla, kun omaa vanhemmuutta miettii.
Vanhemmuus on siitä vaikea laji, ettei vastasyntyneen vauvan mukana saa käyttöohjetta. Vauva yrittää kertoa ja vanhempi yrittää tulkita. Pieni lapsikaan ei läheskään aina osaa kertoa, mitä on vailla. Aina jää tarvitsevuuden aukkoja – se on ihan selvää.
On sellaistakin vanhemmuutta, joka todella on satuttanut. Ja jonka lähellä lapset ovat jääneet liian paljosta vaille ja joutuvat korjaamaan haavojaan joskus melkein koko elämänsä. Ja se on tietenkin ihan älyttömän surullista.
Isänpäivä on parhaimmillaan iloinen päivä. On ihana juhlia rakasta isää.
Isänpäivä on monelle surullinen ja ristiriitainen päivä. Lämmin osanotto sinulle joka olet menettänyt isäsi kuolemalle tai jollain muulla tavalla.
Kuinka moni lapsi isänpäivää edeltävällä viikolla on joutunut miettimään sitä, kenelle korttinsa osoittaisi?
Ja kuinka moni aikuinen haluaa ohittaa koko isänpäivän siksi, että vaille jäämisen haava muistuttaa kipeästi itsestään?
On myös isiä, jotka surevat silloin, kun moni muu isä juhlii. On isiä, jotka ovat menettäneet isyydestään jotain merkityksellistä esimerkiksi vieraannuttamisen tai lapsen kuoleman vuoksi – ei ole helppoa olla isä niin, ettei saa elää yhdessä lasten kanssa.
On niitä, jotka eivät osaa olla isiä, vaikka haluaisivat osata. Niitä jotka toistavat kaavoja, joita eivät haluaisi toistaa – omien vanhempien kipuja. On lukematon määrä perheitä, jotka kärsivät siitä, että ydinperhe on hajonnut ja vanhemmuuteen liittyvät juhlapäivät ovat kipeitä päiviä.
Jos tunnet katkeruuden ja vihan piston, voisitko antaa itsellesi mitä parhaimman lahjan ja pyrkiä haavan putsaamisen kautta anteeksiantoa kohti siitä huolimatta, ettei sinua satuttanut isä koskaan pyydä tai pyytänyt sinulta anteeksi? Paras isänpäivälahja itselle lienee se, että pyrkii hyväksymään kaiken sen, mitä oli. Myötätunnon avulla voi ehkä todeta, että kaikella oli jokin inhimillinen syy.
Suomalaisten rakastama artisti Tuure Kilpeläinen kertoo rakkaudesta vaimooaan Manuela Boscoa kohtaa.
Näin Tuure kertoo rakkauden muuttaneen häntä:
1. Sitoutumiskammo on mennyttä. ”Manuela on sellanen, joka on sit lopulta tehnyt musta miehen. Mul on ihmissuhdehistoriassa poikamaisuuksia, mikä liittyy semmoseen sitoutumisen pelkoon, semmoseen niinkun vapauden illuusioon. Mä haluun et kukaan ei kahlitse mua. Nyt mulla on sellanen peili vastassa, että mä yhtäkkiä ajattelen, että sitoutuminen on todella seksikästä ja hieno ja iso asia. Vaimoni haastaa inhimilliseen kasvuun olla mies.”
2. Henkinen etsintä ja yhteys ovat vahvistuneet. ”Tällä hetkellä mulla ei ole selkeää henkistä kotia tai yhteisöä. Vaan se on sitä etsintää ja tutkimista. Vaimon kanssa jaetaan etsintä ja yhteys. Olis vaikeeta ajatella et se olis vaan privaattia. Kyl se on ollu meitä alusta asti yhdistävä tekijä. Meil saattaa olla omat seremoniat, miten toteutetaan meidän omaa yhteyttä, yhteyttä jumalaan ja yhteyttä rakkauteen. Ne on pyhiä ja henkilökohtaisia.”
3. Rakkaus on opettanut armollisuutta ja lempeyttä. ”Just tänä aamuna Manuela sanoi mulle, että sun pitäis olla itteäs kohtaan vähemmän ankara ja enemmän armollinen, ni sä voisit olla ehkä muitakin kohtaan armollisempi. Mä harjottelen olemaan lempeämpi.”
